VII.

Kuta vuotin kuun ikäni, kuta puolen polveani, Vellamon vetistä neittä, veen on viimeistä tytärtä, ikuiseksi ystäväksi, polviseksi puolisoksi, se osasi onkeheni, vierähti venoheseni, minä en tuntenut piteä, en kotihin korjaella, laskin jälle lainehisin, alle aaltojen syvien. Kalevala.

Hermosairaudesta ja pyörtymiskohtauksista hitaasti toipuvana Vellamo lepäsi valkoisella vuoteellansa. Ellei Finn ollut lähettyvillä, niin hän houraili, että tämä makasi verissään hänen jalkainsa juuressa. Mutta kuumeen kourissakin hän oli tarkka siitä, ettei ystävä saanut pidellä hänen käsiään. Suurin, viisain silmin hän kertoi: »Olen sen, joka kaatuu.» Ja hän koetti nyökäyttää päätään pikkuvanhalla ilmeellä.

Annettiin sairaan olla olojaan häiritsemättä. Mutta kun ulkona räystäät tipahtelivat, aurinko pilkisti ystävällisesti huoneeseen, ja toipuva jo sai istua lepotuolissa osan päivästä, alettiin hänelle varovaisesti puhua tulevaisuudesta. Oli niin luonnollista että hän ja Finn kuuluivat toisilleen.

Isä, kutsutut lääkärit, koko hänen ympäristönsä vain hymyili Pikun luulolle, että lupaus sitoi hänet pois lähteneeseen. Finnin ja hänen tuli nyt sovittaa kaikki, mitä olivat toisiaan vastaan rikkoneet. Vellamon velvollisuus oli parantua ja pakottaa menneisyys unhoon. — Tottelevaisesti hän antoi toisten määrätä puolestaan, ja tyynessä elämässä saatiin hänen terveytensä yhä edistymään.

Uskollisimmin istuivat sairasvuoteen vieressä Finn, isä sekä mäkituvan pikku Aini. Vaikka tyttö oli vasta kahdeksanvuotias, ei häntä saatu luopumaan rakkaan emäntänsä luona valvomasta. Vasta kun kaulaan uurtui pehmeä juova leuan alle paljosta pään nuokahtelemisesta, ja kirkkaat, ruskeat silmät väkisin painuivat umpeen, hänet saatiin lähtemään levolle.

»Pikku ystävä — olethan oma ystäväni?» sanoi Finn kerran iloisena aamutervehdyksenä Vellamolle astuessaan huoneeseen.

Sairaan otsa väreili, arvostelevat rypyt olivat vaistomaisesti nousemassa sille. Finn oivalsi syyn: hän ei saanut sanoa omaksensa morsiantaan, ei edes omaksi ystäväksensä vanhaa toveria. Sillä tytön uhkasi jälleen vallata piintynyt päähänpisto, että hän oli kuolleen oma.

Kuin autuutensa puolesta Finn tästä lähin varoi sanomasta sanaa »minun omani» rakastetullensa.

* * * * *

Tehtailija Vasken piti tehdä matka Pietariin, jossa hänen ensimmäinen esimiehensä ja liikemieheksi kasvattajansa vietti 75-vuotisjuhlaansa. Liikeasiat kehoittivat samalla viipymään kaupungissa moniaita päiviä, joten tehtailijan oli hieman vaikea päättää matkansa toimeenpano. Vellamon lupaava tila poisti kuitenkin isän arvelut, etenkin kun Finn jäi tytön tueksi.

Rattoisassa kotipiirissä vietettiin lähtöilta. Tämä oli nuorten suuri päivä, jolloin he vaihtoivat sormuksia.

Ja he vaihtoivat sydämiensä tarinan. Vellamo sai kertoa, että hän oli rakastanut Finniä ensi hetkestä, ensi kesän tapaamasta Helyvaaran laivarannassa. Ja pyyhkäisty oli Biancan nimen varjo sulhasen mielestä. Sees oli nyt heidän välinsä.

Huhtikuinen aurinko kimalteli sulavilla ojanreunamilla, kun Finn seuraavana päivänä taittoi pajunoksia ’kissoineen’ Vellamolle. Kun hän palasi sairaan luo, nukkui tämä vielä päivälepoaan.

»Isä, missä on isäni?» kysyi tyttö havahtuessaan, muistamatta heti, että tämä oli eilen lähtenyt matkalle.

Finn naurahti iloisesti, ja hänen huuliltaan luiskahti: »Isä on poissa, tällä kertaa olet vain Finnin oma.»

Morsian katsoi häneen kauan. Juuri potilaan nukuttua näki, miten paljon hän oli vahvistunut. Hermot olivat levänneet, nyt hän jaksoi ajatella ajatuksen loppuun.

Vellamo näkyi miettivän pitkään. »Olen sen oma, joka kaatui», sanoi hän juhlallisesti. Hän irroitti sormuksensa. Vain setä Holgersenin lahja jäi välkkymään ranteeseen.

Tuhannet vastaväitteet kumpusivat sulhasen sydämessä. Mutta ainoakaan ei tuntunut kelpaavan nyt, kun he kaksi olivat katse katseessa kohtalonsa tuomittavina. Myrskyn nostaessa Finnin sielua hänkin kirvoitti sormuksensa. Tuossa ne lepäsivät yöpöydällä rinnakkain, mitättömät onnen hylyt.

Finn halusi syöstä ulos korven helmaan, mutta hän ei voinut jättää yksin tuota hentoa.

»Oma Pikkuni, pieni ystäväni, ole vahva!» sanoi hän polvillaan vuoteen vieressä.

»Olen, olen», vastasi tyttö katsoen Finniä niin äidillisen lohduttavasti ja silitteli hänen poloista, kuumaa päätänsä.

Kuume palasi Vellamoon, se kohosi ikäpuoleen ja yltyi yhä yöllä.

Lääkäri oli huonolla tuulella. Mistä moinen joutava taudinkäänne, juuri kun vaara oli voitettu kaikkein taiteen sääntöjen mukaan? »Neiti näyttää itse välttämättä haluavan pahinta», sanoi hän terävämmin kuin aikoikaan.

Salainen hymy oli sairaan vastaus. Hän tahtoi kuolla.

Kun Vellamo vuorokausien vieriessä makasi puolitiedottomana, istui Finn yhä hänen vieressään. Ilmeisellä kateudella hän katsoi kärsivää.

Lääkäri tuli. Finn astui varpaillaan hänen luokseen. »Luuletteko, tohtori, hänen piankin pääsevän pois?» kysyi hän tuttavallisella äänellä.

Tohtori tuijotti oudosti kysyjään. Oliko mies tullut hulluksi — toivoiko nyt sulhanenkin neidin kuolemaa?

Niin, kun Pikku pääsi vapaaksi, oli oleva Finnin vuoro. Jos he eivät saaneet elää yhdessä, niin toki yhdessä kuolla.

Taas istuuduttuaan asemilleen nuori mies vaipui ajatuksiin kuolemasta. Mikä ihana lahja kuolo olikaan — tuo syvä lepo ja hiljaisuus. Maailmassa ei ollut mitään, jota olisi voinut verrata sen kauneuteen. Kas, kun jotain niin pyhää voi olla olemassakaan, elämä kun oli niin perin matalaa.

Kunnioitus, kiitollisuus Jumalan suuruutta kohtaan paistoi siinä kirkkaassa katseessa, jonka Finn kohotti. Se kohtasi Vellamon silmät. Sairas herännyt, vapaana hourailusta.

»Mitä ajattelet, Finn?»

»Kuolemaa.»

Vellamo näki, että hänen ystävänsäkin toivoi eroa elämästä. Hän ymmärsi ettei toisin voinut olla. Vasta nyt tytölle selvisi, kuinka väärin oli haluta jättää maailma. Elämä oli Jumalan suuri tarkoitus, ei saanut olla uskoton Hänen tahdolleen.

Sairas otti Finnin käden. »Mutta meitä tarvitsee tämä elämä.»

Nähdessään toverinsa jännittyneen katseen tyttö lisäsi ponnistuksella: »Isänmaa tarvitsee työmme. Muistathan, Ritvakylän pitää saada lastentarha, jota minä johdan, ja sinä, Finn, tulet valmistuttuasi tänne köyhäinlääkäriksi. Ajattelehan — —»

Mutta hoitajatar saapui keskeyttäen puheen. Se rasitti potilasta.

Vellamon mielijohteesta kehittyi kokonainen ajatusmaailma. Nuoruuden innolla nuo molemmat rakensivat toivon tupia. Kauniita ne laadittiin, eivätkä ne olleet paljaita tuulentupia kuten kesällä tytön niitä kyhätessä ihailijansa epätoivoksi. Ne olivat asialliselle pohjalle perustettua.

Miten uusi innostus virkisti Vellamoa! Kun tehtailija joutui kotiin keskeyttämältään matkalta, niin lääkärillä oli jälleen hyviä toiveita hänen tyttärensä paranemisesta.

Viikon verran nautittiin talossa ilon aikaa. Kyllin jo oli kärsitty pelkoa, nyt jokainen tarttui hartaasti toivoon.

Päivä päivältä Pikku tuntui vahvistuvan. Vilkastunut hän todella oli, ja itse hän arveli väsymyksensä johtuvan vain nopeasta toipumisesta.

Finn alkoi järjestää tulevana syksynä alettavan lastentarhan asioita. Siitä toivottiin paljon laiminlyötyjen koti- ja kasvatusolojen apuna. Hän puolestaan oli aluksi menevä Saksaan opiskelemaan, sillä nyt piti lääkäriksi valmistumisen tapahtua nopeaan.

Kukaan ei ollut iskuun valmistunut, kun Vellamo — paripäiväisen rykimisen jälkeen — sai verensyöksyn. Lääkäri selitti hänessä puhjenneen keuhkotaudin. Se oli kiitävää laatua.

Pienoinen Aini, joka niin monesti oli ilahduttanut sairasta hymyillään, ei voinut pidättää kyyneleitään kuullessaan, että Pikku täti oli eroava heistä.

Lempeästi Vellamo silitti nyyhkijän päätä. »Nyt emme saakkaan lastentarhaa Ritvakylään, Ainiseni», sanoi hän miettivästi. »Se on sinullekin koko suru, rakas lapsi, eikö niin?»

Patruuna Vaski oli ollut aikeissa perustaa sairaalan tehtaalleen. Nyt kun se tulisi pystytettäväksi tyttären muistolle, sen piti voittaa vaativatkin suunnitelmat. Finn, tuleva köyhäinlääkäri, oli ottava sen hoitoonsa, ja rakennettavaan tohtorinasuntoon muuttaisi hänen tätinsä emännöijäksi. — Vellamo jatkoi pienelle ystävälleen:

»Mutta tohtori setä varmaan perustaa omaan, uuteen pirttiinsä pienen lastenseimen. Siellä sinä, Aini tyttö, sitten olet vanhan täti Holgersenin nuorena apulaisena — olethan?»

Pienokaisen kyyneleiset silmät loistivat. »Olen!» vakuutti hän. »Sitten kerron joka päivä lapsille kauniita satuja — sinusta, Pikku täti.»

»Ja ’Aino-koti' tulee seimen nimeksi», lisäsi Finn. Mutta hänen mieltään ahdisti elämisen tuska, jota hän ei saanut kieltäytyä kantamasta.

Varhaisen kevätaamun hämyssä Vellamo katseli huonettansa. Siitä oli kohta tuleva kuolintupa. Paljon oli tapahtunut sen jälkeen, kuin armas äiti oli haaveillut tämän suojan tulevan hänen tyttärensä morsiuskammioksi.

Tuossa nukkui Finn epämukavasti tuolillaan, väistymättä sairaansa luota, jonka hän tiesi voivansa kadottaa hetkenä minä hyvänsä.

Vieressä välkkyivät Finnin ja Vellamon sormukset yöpöydällä, jonne ne kerran oli laskettu. Kukaan ei ollut tohtinut niihin koskea eikä kysyä, mitä merkitsi, ettei niitä pidetty sormessa.

Vellamo katseli kauan sormuksia. Hän alkoi ymmärtää jotakin.

Toisen sormusta hän oli kantanut, vaikka Kaarlo oli kuollut vieden hänen lupauksensa kerallansa hautaan! Ehkä Jumala näki, ettei hän lopultakaan olisi kestänyt lujana yhteistyössä Finnin rinnalla, ehkäpä tuo sormus vielä kerran olisi kietonut hänet paulaansa. Siksi Vellamo kutsuttiin pois. — Miten suloista oli paeta Isän kotiin vielä syytönnä. Hän ei ollut ansioton kuolon onneen, olihan hän koettanut elää.

Kuumehoure palasi, mutta ei tuskallisena. Niin omituisen kuulaassa valaistuksessa sairas näki elämänsä. Aivan selkeäksi se leimahti. Kaikkialla oli Finn. Pitikö Vellamon taas valita sydämensä ystävä?

Vielä kerran oli valinta vapaa — nyt kun hänen sielunsakin oli vapaa elämän virran paineesta. Ei lupaus eikä kuolema sitonut hänen lempeänsä. »Finn!» sanoi hän riemuisen päättävästi.

Kuiskaus sai nukkuvan toverin heti valppaana vuoteen ääreen. Houre katosi Vellamon mielestä. Kirkkain silmin hän katseli Finniä.

»Nyt olen kuitenkin sen, joka elää.» Hän antoi viimeisen hymynsä Finnille.

Toivon välähdys katseessa tämä kumartui vuoteen yli — kenties ruusuposkinen sairas jaksoi toipua?

Vellamo pudisti päätänsä äänettömälle kysymykselle. Sitä hän ei ollut tarkoittanut.

»Katso, rakas, olenhan koettanut elää», selitti hän.

Ja Finn tunsi, että hän oli saanut Pikkunsa pitää. Kun kiitollisuuden kyynelsumu selkeni hänen silmistään, ei Vellamo henkinyt enää.

Yksitellen talon väet kokoontuivat suruhuoneeseen. Nukkuvan enkelin lailla lepäsi siinä heidän lemmittynsä, Finnin toivo, ensi aamunsäteen kullatessa hänen valkoisen pukunsa ja nuo sädehtivät hiukset.

Aino Vellamo Vaski oli kuollut.

Kuin juhlistava hymni, elämisen tuskan voittava, kaikui Finnin sydämessä: »Nyt olen kuitenkin sen, joka elää.»