V.

Miel' lemmen on vain leimahtaa, ja tähden lentää, lentää. O. Manninen.

Kesä toi Finnin Suomeen. Hän tuli Helyvaaraan kyläilemään. »Vieraana velvollisuusvierailulle», ajatteli hän katkerana.

Nuorten välille ei oltu solmittu liittoa, ei siis ollut varsinaista rikkoutumistakaan tapahtunut. Heidän täytyi, mielivätpä tahi ei, teeskennellä vanhaa toverillista äänilajiaan.

Mutta heidän ei tarvinnut teeskennellä. Heti ensi silmäys, joka tapasi kalliit piirteet kauan kestäneen eron jälkeen, oli pitkä ja hellä kuin hyväily, ja riemu loisti kummastakin.

Kesä oli entisiä hiljaisempi Helyvaarassa. Vieraita oli vähemmän, ja Vellamolla ja Finnillä enemmän aikaa kahdenkesken oloon. Elämänhalun puuska oli temmannut molemmat, ja he olivat aivan väsymättömiä retkeilemään. Milloin oli päämääränä haukanpesän tutkiminen Taivaskummulla, milloin punaisen Suomenlumpeen löytö Niinijärvestä, toisinaan matka vei Salmelan kartanoon tutustumaan sen uusiin vaunuhevosiin, toisinaan taas Haapa-aukean viheliäiseen torppaan, josta oli kuollut äiti.

Vaarallisia nuo matkat olivat, jos elämän ihanne on sydämen arkinen rauha. Joka hetki Finnin rakkaus uhkasi murtaa patonsa ja tulvehtia ilmoille keväisessä voimassaan.

Mutta Finn oli luvannut itselleen alkaa eräästä tunnustuksesta Vellamolle. Rakastetun piti tuntea joka soppi hänen luonteessaan. Ja Biancaa oli niin vaikea tuoda tähän ympäristöön. Sitäpaitsi — olihan huominenkin päivä heidän.

Ystävykset suunnittelivat tulevaisuutta. Vellamo oli perustava kansan-lastentarhan Ritva-kylän pienokaisille. Sellainen olisi tarpeen, suurin osa äideistä kun kävi tehtaan työssä. Finn myönteli tuumiin mutta kulmakarvat olivat hiukan vastahankaisesti koholla. Pikunhan piti muistaa, että nuo aikeet olivat vain tuulentupia. Finnin rinnalla hänen paikkansa tietysti tuli olemaan ensi vuonna.

Syyskuussa nuoren eläinlääkärin oli määrä siirtyä maaseutukaupunkiin, jossa hän oli saanut viran. Sitä ennen hän totisesti oli viettävä häänsä Vellamon kanssa.

Tulevasta talvesta puhuen Finn kerran pari lausui vahingossa sanan ’me’, aivan kuin jo olisi sovittua, että Vellamo oli oleva hänen toverinsa uudella paikkakunnalla. Tyttö punastui ja lapsuudenaikainen itsepintaisuus nosti taas päätänsä. Laveasti ja varmalla äänellä hän alkoi esittää tulevia hommia lastentarhallansa ja katseli niin lujasti Finniä silmiin, kuin ei hän haluaisi olla missään tekemisissä suloisten puoliviittausten kanssa. Mielessään hän harmitteli: »Jos minua rakastat, niin sano se suoraan! Kauttarantaisuus on vaivaista.»

Poika rukka oli pälkähässä. Mutta hänen avuksensa tuli tenhoisa ilta.

Uupuneina toverukset palasivat retkeltä Haapa-aukean torpalle. Rusko lepäsi hehkuvina untuvina honkavyön takana. Lehmus kukki toista kukkasatoaan aidan vieressä, jonka portaasta tulijoiden juuri piti astua kotipihaan. Pehmyt pensaikko kukki metsän puolella avaten helmansa polulle, jolla Vellamo seisoi valkeassa kesäpuvussaan. Finn seisoi portaalla auttaakseen häntä aidasta. Lehmus tuoksahti, luonto tuntui pidättävän henkeään illan pyhässä. Nuortenkin henki salpausi. Mahdotonta oli Finnin oleva jättää sulkematta syliinsä tyttö, jonka silmät säteilivät tuolla oksien alla. Pikku tiesi, ettei hän koskaan jaksaisi kulkea Finnin ohi, joka häntä odotti, ja kuitenkin hänen täytyi portaalle nousta. Sekunnin vielä hän viivähti.

»Tohtori, täällä on sähkösanoma, joka jo pari tuntia sitten joudutettiin tohtorille asemalta», touhusi samassa keittäjän ääni, kun hän matkallaan jääkellariin näki portaalla seisojan.

Kesti hetken ennenkuin lumous jätti molemmat nuoret. Sähkösanoma? — tietysti Finnin isältä. Nyt on jotain tolaltaan. Pahan aavistuksen valtaamina he kiiruhtivat juoksujalassa sisään.

Kapteeni oli saanut halvauksen. Finnin oli riennettävä kotiin.

Laiva lähti yötä vasten, ja menijä laittautui matkakuntoon. Oli heitettävä kiireiset hyvästit, myös Pikulle.

He seisoivat kuistilla yön valjussa valossa laivaa odotellen. Finnin silmät olivat niin puhuvat ja kysymyksiä täynnä. Mutta Vellamo ei voinut peittää levottomuuttaan vanhasta ystävästään, ja hänen kaunis katseensa vastasi kuolemanvakavana: »Ei nyt. Nämä hetket eivät ole meidän, vaan isäsi.»

Olipa tytönkin silmissä kysymys: »Eikö minun paikkani nyt ole sedän tautivuoteen vieressä?»

Mutta laiva saapui, ei ollut aika tulkita tekemättömiä kysymyksiä. Nuoret riensivät rantaan. Ainoa purkaus, 'Vellamo’, väreili Finnin huulilla, ja hän tunsi ettei muuta tarvittu. Mutta toinen nimi — ’Bianca’ — taisteli etusijasta tunnustuksen oikeudella. Kun nuorukainen viimein riistäytyi vanhan lupauksen ikeestä kuumassa kuiskauksessa »Vellamo», häipyi hänen äänensä laivan vihellykseen ja potkurin töminään. — Heidän viimeiset katseensa olivat kuin hukkuvien jäähyväisiä.

Niinpä nuori tohtori matkusti yksin, kuten oli tullutkin. Isän luona öitä valvoessa hiipi alakuloisuus ruumiillisen väsymyksen kintereillä Finn kysyi itseltään, oliko heidän suhteessaan mitään muuttunut, oliko hän nyt lähempänä Vellamoa kuin kuluneinakaan tuskan vuosina. Hänen päänsä oli raskas, eikä hän tiennyt mitä vastata.

Parasta juorutietä Finn jo oli saanut sanoman, että Vellamo Vaski muka oli kihlautunut opettajana ollessaan pitkän Toivo Lingen kera. Ensin hän nauroi huhulle ja tunsi entistä lämpimämmin, että Pikku oli hänen omansa ei kenenkään muun. Mutta vähitellen hiipi tarmoton epäluulo sydämeen, ja hän soimasi mielessään Vellamoa, joka oli aiheuttanut tuon väärän huhun. Finn oli kauan kiusannut itseään syytöksellä hetken horjahtamisesta uskollisuudestaan. Ja lopuksi — oliko Vellamo häntä valkeampi? — Vaikka hän oli aikonut kirjoittaa tytölle, niin hän nyt tunsi toivonsa liian köyhäksi kestääkseen ratkaisun vaihtoehdot.

Sitä katkerampana nuorukaisessa kapinoi ajatus, ettei Pikku ollut täällä, hoitamassa kapteenia, vanhaa, uskollista ystäväänsä. Kuin vieras hän pysyi poissa edes kysymättä, tultiinko Finnin kodissa toimeen. Millainen sydän hänellä oikein oli? Kuka hänet tunsi? Lastentarhaa hän nyt vain piti elämänsä kruununa!

Naisellisempi oli Karen Hansen, joka varmaan ei koskaan ollut muusta uneksinut kuin kosijoista. Uhkamielisesti Finn jo päätti, että kunhan vanhus hiukan toipui, hän kävi noutamassa morsiamen isänsä kotimaasta, Karenin, joka häntä muisteli.

Kuuluu näet asiaan, että tanskalainen tyttö silloin tällöin oli pistänyt mukaan kirjelipun Finnille, kun kauppias Holgersen kirjoitti veljelleen Helsinkiin. Viime kerralla Karen oli vallattomasti vakuuttanut, että hän tulevana kesänä saapui matkailijana Suomeen, päämääränä ei enempää Imatra kuin Aavasaksakaan, vaan Finnin tapaaminen. Sillä hän tahtoi itse tulla katsomaan, uskoiko Finn todella ettei Karen ollut koskaan luullut hänestä mitään pahaa, ei koskaan.

Vähän tämän jälkeen sattui, että fyeniläinen metsäherra saapui Kööpenhaminaan Karenia koskinaan. Niinpä seuraava kesä todella oli saava nähdä Karenin miehineen Suomessa, päämääranä ei Finnin, — oi niin — vaan juuri Imatra ja Aavasaksan näkeminen. —

Pysyvää vetovoimaa Karenin muistolla ei ollut Finnin sielussa. Oli toinen kuva, joka sen täytti öin ja päivin.

* * * * *

Joka aamu Vellamo kävi laivalla — varmasti oli saapuva kutsu hänen tulla setää hoitamaan, Finnin isää. Sitä ei tullut — Ellei Vellamo niin palavasti olisi halunnut jotain enempää, hän olisi aikoja itse tarjoutunut hoitajaksi tuttuun taloon. Nyt kainous — tai ylpeyskin — esti hänet.

Pikku rukka kalpeni ja kuihtui jälleen. Häntä yskitti vähimmästäkin vilustuksesta, ja pistokset uudistuivat heikentämisen mukana. Kun hän oli hautonut murhettaan yksinäisessä huoneessaan, sai hän itkukohtauksia, jotka päättyivät taintumiseen.

Voiko mies olla noin julma leikittelyä — voiko Finn olla? Miksi hän ei surussa tarvinnut Vellamoa vierellensä, kuten niin monessa ilossa? Tyttöä pyörrytti — varmaan Finnillä ei ollut sydäntä ensinkään.

Isän huoli tyttärestänsä kasvoi. Syytä hänen tilaansa ei ollut vaikea arvata. Parempaa tehtailija oli uskonut Finnistä kuin tulla leikkimään tytön kanssa, jota ei aikonutkaan pyytää. Kööpenhamina oli miehen pilannut.

Jumalan kiitos, Vellamon ei toki tarvinnut yhden kosiskelijan vuoksi huokailla. Sen näköinen tyttö todella oli ja senpä näköinen isänkin asema tässä maailmassa. Mutta ensin oli terveys pelastettava.

Varsin kuohuksissaan tehtailija parilla sanalla viittasi tohtori Vehkarannalle Vellamon taudin syistä. Lääkäri oli siitä kiitollinen, siten hän parhaimmin voi säännöstellä järkiperäisen hoitotavan.

Hän oli tuntenut mielenkiintoa potilastansa kohtaan jo ensi tutustumalta, jolloin hän lähetti tytön ulkomaanmatkalle äidin kuolinvuoteen äärestä. Paitsi tytön kodissa, jossa tohtori oli ahkera vieras, hän oli välistä tavannut hänet sairaskäynneillänsä mökeissä. Finnin tullessa Helyvaaraan tohtori kuitenkin antoi harrastuksensa kartanon neitiä kohtaan haipua.

Sitä innokkaammin lääkäri nyt ryhtyi Vellamon parantamiseen. Hän lausui, että tytön piti saada työtä, joka veti ajatukset pois surusta. Koska sairaanhoito häntä viehätti ja hän oli siihen pätevä, oli hyvä että hän seurasi tohtoria tämän sairaskäynneillä ja otti joitakuita lievempiä tapauksia vastuulleen.

Tehtailija katsahti määräyksen antajaan, joka hymyili hiukan ivallisesti: »Niin, niin, se tulee olemaan hyvätyö erityisesti myöskin minua, korpienne erakkoa kohtaan.»

Hän jatkoi: »Tämä loppukesän ihanuus on kuin vartavasten suotu Vellamo neidille. Hänen tulee olla ulkona mahdollisimman paljon. Luvallanne tulen noutamaan häntä ajeluille ja kävelylle niin usein kuin on tilaisuutta.» Hän lisäsi melkein uhkaavasti: »Mutta ellei Vellamo neiti halulla ole seuranani, puhukoon heti selvää kieltä. En — vakavasti puhuen — tahdo heittäytyä alttiiksi samalle taudille, josta meidän tulisi parantaa tyttärenne.»

Tohtori hymyili taas ivallista hymyään Tehtailija katseli hänen hiukan karkearakenteista komeuttaan ja oli mielessään pakotettu antamaan arvoa tuolle kulmikkaalle mutta lujalle miehekkyydelle. —

Kesä kului loppuun, ja syys jo punasi Helyvaaran rinteet. Suunnitelman mukaan alkoivat Vellamon säännölliset sairaskäynnit ympäristön tölleissä. Ajatukset vain tahtoivat paeta toisen sairasvuoteen luo — kauas pääkaupunkiin.

Kapteeni Holgersen oli yhä puhumaton halvauksensa jälkeen. Finn päätti toteuttaa jo ennen punnitsemansa aikeen: alkaa lueksia varsinaista lääkärintutkintoa varten. Isäänsä hän ei missään tapauksessa hennonut jättää. Niin hänestä tuli sairastuvassa istuja, ja turhaan koettivat useamman kuin yhden tytön pitkät katseet houkutella erakkoa seuraelämään. Finn tunsi kodissaan olevansa ikäänkuin lähempänä Vellamoa.

Rauhaa tuo muisto ei suonut sydämelle. Kevyintä oli, kun hän pakeni unelmiin, joihin ei itsekään uskonut.

Astuisipa tuossa Pikku hiljaa sairashuoneeseen tädin sijasta, hoitajapuvussaan, työntäisi Finnin hellävaroen tuolilta ja asettuisi itse hoitelemaan vanhusta. Täällä isän tautivuoteen ääressä eivät heidän kahden sydämet enää olisi toisiltaan piilosilla.

Välistä poika odottamalla odotti, että isä puhuisi. Silloin hän varmaan lausuisi sanan ’Pikku’. Hetkeäkään viivyttelemättä Finn rientäisi noutamaan Vellamoa, tahtoi tämä häntä seurata tai ei.

Mutta vanhus ei puhunut. Mihinkään kykenemättömänä hän tuossa makasi, suuresti virkistymättä sisarensa hellästä hoidosta ja poikansa huolenpidosta. Ilman tuskia hän lepäsi. Mutta kuinka ilottomana — hän joka niin nuorekkaasti oli opettanut Pikku ilolintusen »viemään laivansa Espanjaan».