IV.

On moni tullut, on mennyt moni, yks' oli, yksi, mun kohtaloni. O. Manninen.

Vellamo oli Finnille melkein kiitollinen, ettei hän tullut kotimaahan kesäksi: sehän oli hienotunteinen ilmaus, että suhde heidän välillään todella oli lopussa. Lehdokkisaaren sanaton sopimus oli rikottu — juuri hetkellä jolloin he olivat valmiit sen täyttämään.

Rasittuneena, elämäntoivonsa ja -halunsa heittäneenä tyttö ei voinut kestää äidin menettämistä. Hän lakastui kuin kukka ja odotti vain kuolemaa. Vast'ikään paikkakunnalle saapunut nuori lääkäri, tohtori Vehkaranta, määräsi hänet matkustamaan Etelään. Siellä kalpeus ja hermopistokset häviäisivät, ja sinne tytönkin mieli paloi. Viipymättä patruuna Vaski laittautui matkakuntoon ja lähti tyttärineen Italiaan.

Vellamo olisi suonut, ettei hänen koskaan olisi tarvinnut palata kotimaahan. Sinne häntä sitoi yksi ainoa kaipaus — se jonka pikku Ainin, mäkituvan mummon silmäterän, erokyyneleet herättivät.

Viikkojen mukana tytön apea mieli vähitellen aukeni vastaanottamaan aarteita, joita Italian luonto ja klassilliset muistot tarjosivat. Enimmin Vellamoa oli houkutellut jättiläishenki, joka renesanssin taiteessa riemuitsee, vuosisatain voimatonna vyöryessä sivu. Tytön älykkäältä silmältä ja rikkaalta tunteelta ei mikään mennyt hukkaan, eikä tehtailija ollut turhaan jo ennakolta nauttinut lumoavain päiväin tiedossa nuoren oppaansa seurassa.

Se etteivät italiankielen opinnot olleet turhia, innosti myös Vellamoa. Isä alkoi jo yhtyä lääkärin parhaisiin toiveihin, että tyttö — nuoruutensa ansiosta — syksyllä saisi palata kotiin uusin elonvoimin.

Mutta isän silmä ei erottanut, mitä tyttären sielussa tapahtui. Se vaikeni hänelle itselleenkin vasta Italiasta lähdön yönä.

Unohtumaton oli tuo iltamyöhä Veneziassa. Kaupunkien tärisyttävä pauhu ei siellä ympäröinyt matkailijoita, ainoastaan pilpatteleva lipi-lap, lipi-lap kanavista, jotka mustina kuvastelivat palatsien ja doomien satumaailmaa. Kun he astuivat gondoliin, valtasi Venezian tenho Vellamon mielen eron koko kipeydellä. Kuu kuvastelihe tummalta taivaalta kanavankalvoon, joka aikain vieriessä oli ollut niin paljon kauneuden ja ylevyyden kyllästämä. Renesanssin ylpeät veneziattaret elivät vielä jälkeläisissään, sen huima elonaalto, joka oli taiteen huippuja hipaissut, pulpahti vielä nuorukaisten suonissa. Lemmenlaulu väreili laineilla, ja gondoli gondolilta lipui Etelän elämä muukalaisten sivu.

Silloin Vellamo kuin välähdyksessä näki elämän ihanuuden ja ikuisuuden. Kaikki pyrkimys sisältyi sanaan ’rakkaus’, se oli lähde ja määrä. Hänkin tiesi mitä oli rakastaa — ja hänen onnensa oli kuollut. Venezian yössä hän vastaanotti ikuisten muistojen pyhityksen lemmelleen, kuin sädekehän, joka oli oleva hänen maisen elämänsä kruunu. Lapsuuden uskon lailla se ehkä voi himmetä, mutta kuoleman hetkellä se astuu hiljaa oikeuksiinsa.

* * * * *

Talveksi Vellamo ei uskaltanut jäädä kotiin. Saavutettu rauha ei tuntunut olevan pysyväistä ilman yhä uusien vaikutelmien apua. Hän sai paikan pikkukaupunkiin juuri perustettavassa kansan-lastentarhassa.

Finnin satunnainen virka Tanskassa tarjosi siksi loistavia etuja, että hän päätti laskea tulevaisuudelleen tukevan pohjan pysymällä siinä vielä muutamia kuukausia. Jouluksi hän oli palaava kotiin.

Sanoma tästä oli Vellamolle tuskin katkeran hymähdyksen arvoinen. Hän oli kuullut Karen Hansenin asuvan kauppias Holgersenilla ja teki oloista omia johtopäätöksiään.

Finnin kirjoittamaa tervehdystä Vellamo ei ymmärtänyt. Ei sen arkuutta — pojallahan oli jotain tunnustamatonta sydämellään — eikä sen innostusta — nyt piti pysyttämän paikalla veistettämän kultaa, kotiintulo jouluksi oli sitä onnellisempi.

Kun Vellamolta ei kuulunut vastaukseksi muuta kuin onttoja lauseparsia, alkoi Finnin epätoivo. Hän tiedusteli asioita tuttaviltansa ja sai tilapäistä tietä kuulla, että viehättävä neiti Vaski pani pyörälle kaikkien nuorten miesten päät uudessa olopaikassaan. Hänestä uhkasi tulla oikea hemmoiteltu heitukka.

Finn oli syvimmässään loukattu. Pieni ulkomaanmatka, uusi ympäristö riittivät hävittämään Vellamon mielestä ystävän monivuotisen uskollisuuden. Ei riviäkään hän enää kirjoittanut tytölle ja karisti väristyksellä sen mielialan luotansa, joka joskus pani hänet hyräilemään vanhaa laulua: »Toivohan on lemmen sisar, toivo kestää kuolemaan.»

Miten viluisen joulun nuo kaksi viettivät ilman totuttua tervehdystä toisiltaan. Ja miten vanhan merikapteenin hiukset harmaanivat kotona Helsingissä odotellessa, että hänen kielitaitoinen Pikkunsa ohjaa hääpurtensa muistojen Espanjaan. —

Karen oli syksyllä palannut enonsa taloon. Muuanna tunnelmallisena hetkenä hän oli lausunut Finnille kitaransa takaa, ettei hän koskaan ollut uskonut hänestä huonoa. Siitä huolimatta tyttö piti toveriaan silmällä salaisella epäluulolla ja ylläpiti kirjeenvaihtoa vallattoman metsäherran kera, johon oli tutustunut Fyenillä. —

Äidillisessä hyörinässä pienokaisten kanssa 'Pikku-tädin’ koko luontainen herttaisuus tuli ilmi. Vellamo oli pian kaupungin rouvien suosikki, eikä ainoatakaan perhejuhlaa olisi voitu viettää ilman häntä. Pikkukaupunkilaiseen tapaan pidettiin kodeissa tanssiaisia, ja nuoret panivat toimeen kävely-, luistin- ja rekiretkiään. Vellamo iloitsi ystävällisestä vastaanotosta ja ihmetteli monesti, että elämä vielä voi olla niin siedettävää, suorastaan hauskaa.

Joskus kuitenkin, kun nuorukaiset olivat kaikkein parhaansa panneet saattaakseen Vellamon pään pyörälle, hän kotiin saavuttuaan tunsi tuskaista tyhjyyttä. Mitä hyödytti perhosleikki syksyn auringossa? Miksi iloita nuoruudesta, joka oli lakastuva ilman Finniä? Miksi nuoret miehet ollenkaan tahtoivat vavahduttaa hänen tunteitaan, joiden piti saada untua iäksi? Tyttö otti kätköstään Finnin kuvan ja itki, niinkuin yksinäisyys itkee.

Eräs henkilö oli, joka arveli Vellamolla olevan aivan liiaksikin ystäviä. Se oli tuomarinrouva Linge, lastentarhan johtokunnan puheenjohtajan puoliso. Olihan säädytöntä, että opettajatar-ihminen käy vain huvista huviin ja tanssista tanssiin. Opetus ja hoito koulussa oli tietysti sen mukainen. Ja minkälaisen siveellisen pohjan hän oli kasvateilleen laskeva? Kymmenen vuoden perästä tultiin näkemään tulokset: varmasti viisikymmentä prosenttia tyttörievuista — no, hän ei enempää sanonut.

Tällainen puhe olisi pystynyt mustaanhan enkelinkin. Mutta tuomarinrouvaan oli vähitellen totuttu paikkakunnalla, jossa hänen kielensä siunauksesta oli iloittu viisitoista vuotta. Hänen julistuksistaan luettiin vain isot kirjaimet. Tuleehan äiti hieman katkeraksi, kun oma tytär — ei mikään kaunotar, vaikka nimeltään Ihanelma — alkaa saavuttaa äitinsä peloittavan lihavuuden paljon ennemmin kuin mahdollisuuden sen oikeudenmukaiseen edellytykseen: rouvan arvoon.

Sitäpaitsi tuomarinrouvalla oli hyvät puolensa. Paljon saa anteeksi henkilö, jonka erikoisala ovat pienet, herkulliset kohokakut liittyneinä kaupungin mainehikkaimpaan kahviin.

Huonona herkkusuuna Vellamo tuskin sai lohdutusta rouva Lingen jaloimmasta puolesta ja hän kärsi vihamielisyydestä, jonka hän tunsi rouvasta huokuvan. Mielestään hän oli tähän sangen syytön, joskaan hän ei kuvitellut olevansa sellainen esikuvallinen pikku opettaja, jona muut rouvat häntä pitivät.

Vellamon yksinkertainen puetus ja vaatimaton esiintyminen miellytti myös laitoksen isiä. Hänen välitön ilahtumisensa sekä työssä että juhlatilaisuuksissa kertoivat puhtaasta sydämestä ja suotavasta eloisuudesta.

Johtokunnan sihteeri, lyseon nuori matematiikan opettaja, ei säästellyt käyntejään seuratakseen lastentarhan työtä — tuskin enempää kuin tuomarinrouva. Iloista päivänpaistetta hänen tulonsa aina toi koululle, ja ’Koivion setä’ oli yhtä mieluinen vieras pienokaisille kuin opettajallekin. Aikansa tätä katseltuaan rouva Linge kutsui Vellamon eräänä sunnuntaina kotiinsa kirkkokahville. Vieraita oli muitakin.

»Oletteko huomanneet, hyvät herrasväet, mihin suuntaan lyseon matemaattisia probleemeja ollaan ratkaisemassa? Maisteri Koivio ei enää näy saavan pahaakaan rauhaa, ellei hän joka kerran pääse tyttökoulun uuden laulunopettajattaren talutusnuorassa kotimatkallensa. Heidän opetustuntinsa eivät aina sovellu johteen, ja silloin kuluttaa Koivio odotusaikansa lukusalissa, kansan-lastentarhalla tai milloin missäkin. — No, mutta enemmän kaakkua, Vellamo kulta!»

Miksi Vellamosta tuntui, kuin varjo olisi pimittänyt hänen iloisen päivänsä? Oliko hän mustasukkainen — vieraan miehen vuoksi? Kotiin tultuansa hän ryhtyi kysymystä erittelemään.

»Minä tarvitsen paljon päivänpaistetta», päätteli hän. »Jolta elämän kesä on mennyttä, se tarvitsee talven aurinkoa pysyäkseen rohkeana.»

Kun maisteri Koivio vastakerralla istuskeli Vellamon vieraana ja tyynesti näki laulunopettajattaren kulkevan sivu kadulla, oli tytöllä kuin paha omatunto jostakin. Kenties tuo toinen tarvitsi hänen ystäväänsä muulla tavalla kuin hän.

* * * * *

Insinööri Suistola, sähkötehtaan palveluksessa oleva, järjesti niin taitavasti asiansa, että hän kaikissa tanssiaisissa oli Vellamon pääritari, yrittelivätpä ujommat pitää puoliansa miten paljon hyvänsä. Hän oli pieni ja tumma, aina lystinmoinen nauru silmissään.

»Sievä pari, tuo Suistola ja Pikku», hymyilivät rouvat. Mutta tuomarittaren katse ei huomannut siinä mitään sievää. Muuanna pyhänä Vellamo taas istui hänen luonaan, kirkkokahville kutsuttuna ja ikävyyksiä odotellen.

»Tietävätkö herrasväet mitä minä eilen näin? Hopealahden kartanon kuomureen! Vielä tänä aamuna aprikoin, että ketähän kartanosta nyt kaupungissa käytetään, kun samassa näin insinööri Suistolan kiitävän Vexeliukselle päin. Silloin ymmärsin heti, että Ebba neito se oli liikkeellä kuomurekineen kyläilemässä serkkujensa luona. — Niin, niin, nuorenmiehen vainu voi nolata minunkin kokeneen kuononi!»

Kaikki nauroivat tuomarinrouvan sukkeluudelle, mutta vain Vellamoa todella huvitti.

»Vanha rakkaus ei ruostu», jatkoi puhuja. »Kuuluvat tavatessaan pistäneen muitta mutkitta suuta.» Ja kuiskutellen hän uskoi naapurirouvalle, miten kuumaa samainen rakkaus oli ollut viime kevättalvella, jolloin Ebba asui kaupungissa soitantoa harjoitellen — kaikki asioita, jotka olivat kuiskutuksittakin tuttuja muille paitsi lähellä istuvalle Vellamolle. Oli vain vähällä, että tyttö uskoi juttua yhtä pinnallisesti kuin muut asianomaiset.

Samana iltana oli kutsut kamreeri Vexeliuksella. Insinööri pyysi Vellamoa vanhaan franseesiin.

»Tehkää minulle mieliksi ja tanssikaa tämä tanssi talon juhlavieraan kanssa! Nähkäähän, olette itserakkauden uhallakin paras tanssija.» Vellamon ilkamoisen pyytävä katse tiesi saavuttavansa kuuliaisuutta. »Sitäpaitsi», lisäsi tyttö, »kuulutte olevan kevytmielinen herra. Minun on paras karttaa teitä!»

»Mieluummin olen sellainen, kuin soisin teidän, neiti Vaski, liittyvän panettelijoihin väärällä todistuksella uskollisimmasta lähimmäisestänne. Hauskinta kuitenkin on, jos peruutatte sananne.»

»Peruutan mielihyvällä, jos täytätte pyyntöni!»

Alistuvan epätoivon ilmeellä hyljätty ritari kumarsi käsi sydämellä.

Rouva Linge alkoi kunnioittaa omia profeetallisia taipumuksiaan, kun hän näki insinööri Suistolan naisineen franseesissa. Vielä somempaa olisi ollut, ellei vastaparin naisena olisi ollut Vellamo.

Kapinalliseen haaveeseen unohtuneena tämä ajatteli itsekseen, miten sydämestään hän olisi halunnut pitää iloisesta insinööristä. Mutta hän oli niin kaukana Vellamosta — välillä oli Venezian kanavien tuntema salaisuus, oli vanha, sairas kapteeni, joka yhä odotti kerran näkevänsä myrttiseppeleen oman Pikkunsa otsalla — välillä oli kaikki mikä sisältyi yhteen nimeen: Finn!

* * * * *

Jos Vellamon äiti olisi elänyt, olisi hän voinut pelätä tuomarinrouva Lingen tekevän hänen tyttönsä turhamaiseksi. Asioita, joita Vellamo välittömyydessään ei olisi huomannut, paljastui rouvan kirkkokahvi-kutsuilla. Tyttö ei lainkaan enää pelännyt niitä. »Kenenkähän rakkaudentunnustus siellä nyt tarjotaan?» nauroi hän vain mielessään. Itse täti Lingestäkin hän piti tavallaan— kuten rakastetaan ensi kärpästä, kevään viestiä.

Hiukan kaameana mieli nuori opettaja sentään kerran valmistelihe kyläilylle tuomarilaan. Hänet oli tällä kertaa kutsuttu ei aamupäivä-, vaan iltapäiväkahville — jotakin uutta mahtoi olla tulossa.

Edellisenä iltana oli odottamatta saapunut kotiin talon poika, pitkä lakitieteen kandidaatti. »On hyvä, kun saa poikansa niin pitkälle», oli tuomari lausunut vuosi sitten, kun Toivo herra suoraan kihlajaistensa vietosta lähti toimeensa. Nyt sekä isä että äiti hämmästyivät avuttomasti, kun Toivo ilmoitti, että sormukset olivat uuden ja lopullisen kerran vaihtaneet omistajaa.

Yön pimeässä ajatus välähti äidin päähän hänen hautoessaan unetonna pojan tulevaisuutta. Ajatus oli niin huikaisevan nerokas ja päivänselvä, että hän aivan valppaana kavahti istualleen vuoteessaan, ollen jo herättämäisillään miehensäkin. Mutta hän tyytyi puraisemaan huultaan ja paneutui mielensä malttaen jälleen levolle. Asia oli sen luontoinen, että sitä oli suuressa hiljaisuudessa haudottava edelleen, kunnes se itse oli lentokykyinen. Miesväen tiedoksi ei tästä ylipäänsäkään ollut.

Niinpä sitten Vellamo — kenties upporikkaan tehtailija Vasken perijätär — saapui iltakutsulle tuomarilaan.

Oli huvittavaa nähdä pitkä Toivo Linge ja Pikku Vaski kahdenkesken — ja useinpa heidät siten nähtiinkin. Molemmat hiihtivät mielellään ja kumpikin harrasti kirjallisuutta. Vellamon ommellessa korutöitä Toivo luki hänelle ääneen. Täti Linge oli mitä ihanteellisin kaitsija, jonka ainoa oikea paikka tuntui olevan keittiön puolella niinä iltoina, jolloin nuo kaksi nuorta istuivat tulenpaisteella hänen vastaanottohuoneessansa.

Jos joku kiusoitteli veitikkamaisesti Vellamoa hänen pitkästä ystävästään, niin hän punastui. Mutta omatunto soimasi häntä heti, tuo punastus oli turha. Omituisella, kaukaisella hymyllä hän sitten pitkään katsoi puhujaan: tuo ei tiennyt tarinaa hänen sydämestään, jonka kuningas oli kuollut muisto.

Kenties juuri entisyys kiinnitti Toivon ja hänet toisiinsa? Olihan Toivollakin tuskainen elämys takanaan. —

Helluntai oli varhain tänä vuonna. Helatorstaina kaupungin nuoret tekivät retken maalaistaloon, joka oli muutaman kilometrin päässä kaupungista.

Jo oli helavalkea hiipunut lehtimetsän liepeellä, nuorten kesken vallitsi haaveellinen hetki. Loitompana, niemen kärjessä tummina äärikuvina yötaivaan kirkkautta vasten seisoivat Vellamo ja Toivo. Pihlajanlehvät ja versovat sanajalat tuoksuivat raskaasti metsässä, punasiipirastas houkutteli lemmikkiään, ja vesi päilyi värittömässä kuullossa. Luonnon majesteetti kiehtoi heidän mielensä väkevällä tunnelmallaan.

Toivo tuijotti Vellamoon, sydämen kyllyys katseessaan.

»Älä katsele minua!» kuiskasi tyttö.

»Sinua minä katselen.»

Tyttö hiipi lähemmä, tiedottomasti. »Ei, sinun pitää sallia minun piiloutua rintaasi vasten — —»

»Ja —?»

»Ja suudella minua kauniisti.»

Jo kietoi nuori mies käsivartensa kuin kuningas hienoille harteille, jo laski tyttö kätensä Toivon rinnalle — ollen tuossa hentoisena seistessään niin äitinsä näköinen.

Vellamo tuntui heränneen ja katsoi hätääntyneenä toveriin. »Mutta minä en rakasta sinua!»

»Ketä sitten?»

»— Toista.»

He olivat erinneet. »Kavala, kavala lapsia Toivon ääni oli vain vaikerrus.

»Älä sano ’kavala’, älä sano sitä!» rukoili tyttö kyyneleisenä.

»Mitä sitten?»

»Onneton!»

»Poloinen lapsi», kuiskasi Toivo.

Hän oli lysähtänyt polvilleen petäjän varaan. Nousten lähteäkseen hän sanoi painokkaasti, kipeän sydämellisesti: »Pikku, saat anteeksi tämän.»

Mutta omaa ääntään hän ei tuntenut.

* * * * *

Vellamo oli keventynyt, kun hänen kesälomansa alkoi. Ei koskaan hän enää aikonut lähteä maailmalle, sen nuoria miehiä täytyi pelätä. Ken tahtoi sydämensä varjella ja sen pyhän surun, pysyköön kotona.

Kotiin Vellamo oli ensi vuodeksi jäävä eikä sitä enää jättävä.