III.

Kun mä hunnun heitän, kultakirstut aukee, kun mä soljen päästän, sotajouset laukee. Eino Leino.

Karen Hansen, kauppiaanrouva Holgersenin sisarentytär, jolla oli paikka kööpenhaminalaisessa valokuvaamossa, ei voinut kyllin ivailla Finnin poikamaista makua. Kun muut menivät oopperaan, tämä meni sirkukseen. Hän sanoi enemmän pitävänsä Karenin yksinkertaisesta laulusta kitaran säestyksellä kuin suurten oopperanäytäntöjen aineellisesta koneistosta. Ja kaunis hevonen oli aina jotakin. Kauppias puolusti eläinlääkäri-kandidaatin makua, ja hänen vaimonsakin arveli, että huonompi se voisi olla. Täti oli hiljaisuudessa tyytyväinen niin kauan, kuin nuori mies ei viehtynyt käymään varieteissa.

Kerran tädin luottamus sentään pettyi Finnin lauantaihuvien suhteen. Sirkus oli suljettu ja ovella ilmoitus hovisurusta: primadonna oli kuollut. Hän oli syöksynyt harjoituksissa trapetsin huimaavasta korkeudesta areenalle, jonka piti illalla peittyä suosikille satelevista kukkavihoista.

Se oli liian surullista — herrat kaipasivat vastavaikutusta. Finn seurasi tovereitaan varieteehen. Siellä esiintyi kreolilainen tanssijatar, kaupungin kuulu Bianca, notkeana ja säihkyvänä.

Finn maisteli vaiti soodavettänsä — viiniä hän ei juonut — ja oli unohtunut unelmiin. Noin ihana oli nainen — ollapa hänelläkin nyt armaansa rinnallaan. Kesä, joka oli hänelle viimeinkin suova onnen, tuntui toivottoman kaukaiselta. Jos Vellamolla ei olisi tuota harmillista sairaanhoitokurssia lopetettavana, niin hän pyytäisi tyttöänsä heti tulemaan Tanskaan. Yöllä hän näki unta, että Pikku tanssi yli meren hänen luoksensa. Liikutettuna Finn odotti häntä rannalla, mutta maihin päästyään Vellamo olikin muuttunut kreolittareksi.

Toisena iltana Finn lähti mielellään mukaan, kun toverit päättivät mennä eiliseen ravintolaan, jossa Bianca oli ollut niin mainio. Vielä alakuloisempana poika istui kuin viime kerralla. Hän tuijotti tanssijaan hurmaantunein silmin, joissa oli jo puoleksi antautuneen kysymys: onko nainen todella noin ihana? Ja Bianca vastasi, hän oli nähnyt kysymyksen. Hän tanssi nyt Finnin kohdalla — kuin liekki mikä oli pojalle syliin syöstä, kuin laine joka jalkaa pakenee, lehahtaen kuin jättiläisperho, vaipuen kuin kolibrin höyhen, yhä enemmän huumaten, — orkidea kotimaansa aarniometsästä.

Miten raskaalta ja joutavalta työ tuntui Finnistä seuraavana päivänä. Hänen täytyi heittää kaikki ja lähteä ulos. Oli kuin hän nyt vasta näkevin silmin olisi huomannut kööpenhaminatarten kauneuden. Heissä oli elämän merkitys ja ratkaisu, sen päihdyttävä ihanuus. Kuinka hän oli jaksava unohtaa sen ja tarttua kirjoihin? Elämän todellisuuden ne petollisesti kätkivät kankean väliverhon taa, jolle oli maalattu sana: »Tulenkestävä».

Päivällispöydässä Finn oli Karenille huomaavaisempi kuin koskaan ja katseli häntä silmillä, jotka saivat tytön veikeillen punastumaan. — Illalla hän jälleen istui varieteessa.

Kun Bianca esiintyi, sykähti Finn — hän ei ollut muistanut kaunotartaan noin kauniiksi. Kukkatytöltä saatu ruusuvihko lensi lavalle — se muistutti tanssijatarta eilisestä tuttavuudesta. Hän hymyili, ja tanssi enää vain nuorelle, välittömälle pojalle.

Ravintolasta ostamansa valokuvan Biancasta Finn asetti pöydällensä. »Finn, millainen maku sinulla on!» huudahti silloin tätikin. Koko perhe kokoontui katsomaan puolialastoman tanssijattaren kuvaa. Karen punastui hieman ja tietämättä mitä oikein ajatella hän katsoi kuvan omistajaa. Setäkin rypisti kulmiaan lähtiessään huoneesta. Mutta Finn puhkesi ylistelyihin: »Ettekö ymmärrä miten kaunis hän on, vielä hurmiossa tanssista? Hänen tähtensä voisi tehdä hulluuksia!»

Tuon avomielisyyden takana ei piille sen pahempaa, lohduttelihe täti, jota nuorukaisen innostus hymyilytti. Peritty ihanteellisuus oli varmaan oleva hänen pelastuksensa. »Romanttinen lapsi», naurahti rouva vain mennessään.

Lukemattomat illat Finn ja Bianca olivat nähneet vain toisensa. Nuorukainen tutki naisen sielua sulavista liikkeistä. Elämäkertansa Bianca tanssi hänelle: hymyilevistä äidinkasvoista hän kertoi, suuresta, polttavasta auringosta, syvistä siimeksistä, Etelän huumaavista tuoksuista, notkuvista hedelmäoksista, hiipivästä käärmeestä. Satamakaupungin ilot ja Atlantin keinuvat aallot hän tanssi, kasvavan tytön vaarat, kullan ja synnin. Taiteen hurmion hän katsojalleen uskoi ja puhtaana orastavan lemmen ujouden. Eikä Bianca enempää pyytänyt — iäti kestäköön nykyhetken helteetöntä, varjotonta kevättä!

Eräänä iltapäivänä kauppias Holgersen soitti Finnille pörssistä. »Viljanhinta nousee. Minun on lähdettävä iltajunassa Jyllantiin, hetki on edullinen. Teethän hyvin ja tulet asemalle ottamaan kassa-avaimet kotiin, prokuristi kun ei tällä hetkellä ole kaupungissa. Ajaen ennätät parahiksi.»

Finn noudatti pyyntöä, sai avaimet ja tuhatkruunusen, jotka aamulla oli jätettävä prokuristille, sekä terveiset tädille, että miehensä oli oleva vuorokauden kuluttua kotona.

Oli juuri aika ohjelman alkaa varieteessa, jossa Finn nykyään vietti iltansa. Hän meni tälläkin kertaa ensin sinne.

Finnin kiintymys Biancaan oli kehittynyt ilta illalta, ja hän huomasi helposti, ettei Bianca ollut tällä kertaa entisensä. Hän oli kalpea ihomaalin läpikin, ja katse oli kiilloton. Silminnähtävästi hän pelkäsi jotakin. Kuin hyvin kaukaa Finn sai muutaman hätääntyneen katseen, lopuksi niin tuskaisen rukoilevan, että hän ilman kuiskaustakin: »Ven tú al socorro!» olisi rientänyt lavantakaiseen pukuhuone-osastoon.

Oli yö, esitys oli loppunut. Pulleasilmäinen, -kasvoinen ja -vatsainen herrasmies nojasi Biancan osaston ovipieleen. Hohtokivet hänen sormuksissaan kimaltelivat hämärässä. Hän tuntui odottavan tanssijatarta, vastenmielinen hymy kasvoillaan.

Komeronsa perimmässä sopukassa Bianca seisoi säkenöivin silmin, kuin jaguaari, joka valmistuu hyökkäämään. Finn aavisti, että se mikä välähti hänen käsissään, oli pistooli. Samassa hetkessä nainen voihkaisi, vaipui polvilleen ja laukaisi omaa ohimoaan vasten. Luoti kärvensi vain hiukset ja sai veren pisartumaan ihosta, mutta Bianca oli pyörtynyt.

Laukaus sai ravintolan palveluskunnan kerääntymään. Kun havaittiin, ettei vahinkoa ollut tapahtunut, hajaantui väki jälleen omille teilleen. Pistooli korjattiin pois. Nuori edeskäypä ja kukkatyttö vain jäivät auttamaan Finniä taintuneen toinnuttamisessa.

Hän heräsi. »En seuraa teitä», sanoi hän huonolla englanninkielellä lihavalle herralle. Tämä purki silmistään kylmän, masentavan katseen, kääntyi menemään ja palasi pian kahden lakeijan seurassa vaunuiltaan. »Lähdemme nyt», vastasi hän tuskin paremmalla englannintaidolla.

Bianca heittäytyi maahan tarttuen Finnin polviin. »Älkää antako minua hänelle — ei kenellekään enää!» huusi hän epätoivoisesti.

Uhkaavin katsein Finn torjui vierasta. Mutta tämä sanoi tanskaksi, ilkeä nauru suupielessään: »Bianca on joitakuita kuukausia sitten vastaanottanut minulta tuhat kruunua todistajien läsnäollessa.» Hän viittasi lakeijoihin. »Hän on sitoutunut seuraamaan minua palatessani Kööpenhaminaan.»

Nuorukaista raivostutti. Ovelasti pohatta oli laskenut, kun tiesi, ettei Bianca voinut vastustaa hänen kultaansa. Ellei se olisi jo ennakolta tuhlattu, ei hänen kaltaisensa eläjä koskaan olisi saanut vielä niin nuorta, ihailtua tanssijatarta kanssansa.

Nokkelasti lakeijat olivat irrottaneet naisen sormet Finnin vaatteista. Sekunnin kuluttua hän oli oleva timanttisormisen vaunuissa.

»Finn!» huusi epätoivoinen ääni. Miten tanssijatar lieneekin siepannut toverien kesken käytetyn nimen muistiinsa.

Pojalla oli sedän tuhatkruununen taskussaan. Nopea laskelma päässä: tuhannen kruunun velka ei voinut peloittaa miestä, jonka hartiat — isäukon ansiosta — olivat vapaat opintovelkataakasta.

Kylmäverisesti Finn veti esiin lompakkonsa. »Tässä, todistajien läsnäollessa», hän viittasi neljään palvelijaan, »saan palauttaa Biancan tuhat kruunua, hyvä herra.»

Pohatta sieppasi setelin ja sylkäisten sille hän heitti sen maahan, tallaten sitä raivoissaan.

Voitostaan ylpeänä Finn vain kumarsi: »Tehkää kuten haluatte. Kaikissa tapauksissa Bianca nyt on vapaa.»

Lakeijat poistuivat. Jonkinlaisen röhkinän tukahduttaen mies otti omansa ja läksi. Edeskäypä ja kukkatyttökin jättivät pelastetun ja pelastajan.

Kuin liaaniköynnös riippui hymyilevä Bianca Finnin sylissä, ihmeelliset ripset kyynelhelmissä. Etelän loistava ihmekukka hän oli, vastustamaton ja huumaava.

Syvänä ja totisena hän lausui: »Kiitos — ette tiedä kuinka paljon olen teille velkaa. Olette muuttanut Biancan toiseksi — vai rakkausko on muuttanut?»

Ja taas hän hymyili ja hohti, nauru ja lempi kimalsi koko nuoressa olennossa.

Jos tämä olisi tapahtunut kymmenkunta päivää sitten, olisi Finn arvelematta sulkenut hymyilijän syliinsä. Hän haaveili silloin vain naisen ihanuudesta, ja kreolitar oli kaiken sulon olennoituma. Mutta itse tämä oli johtanut ihailijansa löytämään jälleen yksilön naisessa, parhaimmin tänä iltana. Eikä Bianca ollut ensimmäinen Finnin sydämessä.

Ensimmäinen ei ollut arka loistokukka meren takaa, vaan kotisaaren lehdokki, joka yössä tuoksui kaihonsa hänelle. Juuri tällä hetkellä valtasi Finnin raju kaipaus Vellamon luo, tuon vaalean, viisaan, lempivän lapsen, johon liittyivät nuoret muistot ja nostavat toiveet. Kotilieden onni ja yhteiskunnan hyöty olivat ihanteita, joihin hän kasvatuksellaan oli juurtunut.

Ellei pukeutumiskomeron epäjärjestys, ummehtunut ilma savuineen ja ihomaalin hajuineen olisi ollut vastenmielisenä ja Finnille niin vieraana taustana, ei hän sittenkään olisi voinut hellittää sylissään lepääjästä. Äskeinen kaupanteko nousi hänen mieleensä kuin tahra heleään kuvaan. Sedän tuhatkruunusen kohtalo kohosi hitaasti tajuntaan kaikki peittävänä ukonpilvenä. Kuin sähkön iskemänä hän äkkiä selvisi houreestaan ja karisti luotaan ihanan synnin, jonka vuoksi hän oli ensimmäisen kevytmielisen tekonsa tehnyt.

Ja viimeisen! Kiireisesti, lämpimästi Finn puristi Biancan käsiä ja kuiskasi: »Hyvästi, Bianca, elä onnellisena!» Hän riensi ulos.

* * * * *

Tanssijatar oli kuitenkin löytänyt riistetyn pistoolinsa. Aamulla hänet tavattiin pukeumiskomeron sohvalta lävistetyin ohimoin. Hän lepäsi ristiinnaulitun kuva lujasti rintaa vasten painettuna, kuten moni Magdaleena ennen häntä, vapahtunut ilme kasvoillaan.

Voimatta suoda tehtyä tekemättömäksi Finnin oli sanomattoman vaikea tunnustaa tapausta sedälle. Tuolloin illalla päätetty aie pyytää setää takausmieheksi summalle, jonka hän tarvitsi 'erinäisiin tarkoituksiin’, ei niinkään ollut toteutettavissa. Sedän tarkalle silmälle ei ollut olemassa 'erinäisiä tarkoituksia’, vain tämä tai tuo tietty menoerä.

Sittenkin Finnin koruton selitys kuulosti pikemmin voitonsanomalta kuin katumuskertomukselta — olihan hän uljaasti palannut harhatieltään. Setä piti ajatuksensa ja mahdolliset epäluulonsa ominaan, kysyen vain, saiko hän pidättää veljenpoikansa Tanskassa yli alkavan kesän, jonka nuori mies muutoin oli aikonut viettää kotimaassaan. Hänellä oli tiedossaan juuri valmistuvalle eläinlääkärille paikka, jossa tämä kolmessa kuukaudessa voi ansaita tuhat kruunuansa takaisin.

Entä Vellamo — entä monivuotinen unelma suvisista häistä? Vihamielisesti Finn katsoi kauppiaaseen, kuin tämä esittäisi luonnottoman vaatimuksen.

»Isäsi on uskonut sinut huostaani, Finn. Tahtoisin laskea sinut luotani velattomana kunnian miehenä.» Äänessä oli tukahdettu värähdys.

Sanat olivat herättäneet Finnin mielessä eloon vanhan, rakkaan isän kuvan. Nyt hän olisi voinut itkeä ilmi katumuksensa, mutta hillitsi mielensä. Hän puristi sedän käsiä oikein miehen voimalla: »Kiitos — toinen isäni.»

Nyyhkeet jo rinnassa tyrskien nuorukainen kiiruhti ulos, jotta taistellessa kevääntuovaa myrskyä vastaan hänen oma rintansa tyvenisi, ja syvenisi miehen mieli.

Kun Finn parin tunnin kuluttua palasi, oli täti toimittanut Karenin pois talosta. Suoraa päätä hänet oli lähetetty matkaan Fyenillä olevaan kartanoon puutarhaoppiin. Hankkeesta oli itse asiassa ollut puhetta jo talvella, mutta tyttö oli silloin ratkaissut kysymyksen niin, että hän mieluummin jäi paikallensa. Vaikka kauppias hellävaroen ja niukoin sanoin oli kertonut Finnin asiasta vaimolleen, niin tämä oli joutunut pyhän kiivastuksen valtaan: »Ja sinä aiot sietää Finniä silmäisi edessä! Silloin ainakin nuoret tytöt talosta pois! Tule, Karen, panemaan kokoon tavarasi, sinä olet liian hyvä näiden miesten pariin.»

Tyttö totteli kyynelin. Hän oli pettynyt Finnistä. Koskaan enää eivät hänen sydämensä kukat tulisi puhkeamaan ensi hallan jälkeen.

Eno salli ääneti matkan tapahtua. Paras kenties oli, että Karen oli poissa, jos Finnin seikkailulla sattuisi olemaan jälkikaikuja. Biancan kuolema oli jo lehdissä julistettuna.

Omituinen hymy kajasti nuorukaisen kasvoilla, kun hän kuuli Karenin lähdöstä. Katumusaikahan katumusaikaa! — Vielä hän kuitenkin oli voittava takaisin sekä sedän ja tädin että oman kunnioituksensa, vielä hän oli Pikkunsa saavuttava.

Tapauksen jälkeen Finn tunsi pakottavaa avomielisyyden kaipuuta suhteessaan Vellamoon. Tämäkin oli juuri ehdottanut todellista kirjeenvaihtoa heidän keskensä. Mutta heidän kahden välillä ei saanut olla mitään onttoa, ja lähemmä rakastettuaan Finn voi astua vasta tunnustuksen yli, jonka hän oli tekevä viime tapahtumista — sen hän oli luvannut itselleen. Se oli kirjeessä vaikeata ja kävi lykkäytymisellä yhä mahdottomammaksi. Niin hän ei pitkään aikaan kirjoittanut tytölle mitään. Pikku odotti turhaan.