VI.

Syön, ihmis-syön, mi osaas suruisempi, sun, jota syöpi viha, jäytää lempi, sun, joka kahleitasi suutelot? V. A. Koskenniemi.

Oli noustu suksilla Taivaskummulle. Tohtori Vehkaranta oli salaa ylpeä Vellamon voimista, jotka jo olivat nuortuneet kuin konsanaan. Hän antoi tytön ponnistella nousussa raikkain poskin, mutta kun hän huomasi Vellamoa todella väsyttävän, hän hyppäsi suksilta ja tuki toveriaan onnellisen hellyydellä, kunnes oltiin laella.

Vesireitit ja peltotilkut paistoivat valkeina lumissaan, eivätkä retkeilijät oikein päässeet selville eräiden näköalan kohtien laadusta. Kompassista otettiin merkit ja päätettiin kotona katsoa asiaa kartalta.

»Tule, Pikku, sitten iltapäivällä meille, niin katsomme karttaa; äiti näkyi olleen leipomapuuhissa, niin että saat tuoretta leipääkin vesikupillesi», huomautti tohtori.

»Tänä iltana minun on otettava esiin sukanparsima-kori pesun jälkeen, niin etten nyt pääse», vastasi Vellamo.

Tohtori pikastui. »Mutta huomenna minulle ei ollenkaan sovi. Vapaapäiväni on tänään, ja sitä enemmän potilaita ja sairaskäyntejä huomenna. Älä siis estele!»

Siihen asia jäi. Tohtori Vehkaranta oli enemmän kuin puoli vuosikymmentä Vellamoa vanhempi ja oli siten — sekä lääkärilliseen arvovaltaansa nojaten — hankkinut itsevaltiaan aseman suhteessaan tyttöön. Monesti Pikku jo oli huomannut itsekkään piirteen toverissaan, mutta sekin kuului niin eheästi tuohon luonteeseen, että siihen oli tyytyminen. Vellamo hymyili huomioilleen — hänestä uusi ystävänsä oli sittenkin auttamattomasti herttainen. Tuntui hyvältä, kun rinnalla oli joku, joka aina tiesi mitä tahtoi ja mitä piti tehtämän.

Vuorelta palatessa poikettiin Lounaan, taloon kahville. Tytär oli ollut Vellamon koulutoveri, nyt yliopistolla lukemassa. Veli, talon nuori isäntä, ei ollut sivistynyt opillisesti, mutta kyllä maahengen mielessä, ja seudun edistyspyrintöjen keskus. Hän näytti vieraille vasta ostamaansa uljasta oritta, johon kaikki ihastuivat.

Vellamon riemastus nousi partailleen, kun isäntä lähtöä tehtäessä ilmoitti Lennon olevan valjaissa kevyimmän, kahden istuttavan reen edessä. »Eihän talosta niinkuin torpasta, hyvä neiti!» nauroi hän.

»Kiitos vain, kyllä neiti jaksaa hiihtäenkin kulkea», vastasi tohtori, joka ei hyväksynyt seuransa menettämistä.

Mutta Vellamoa ei nyt pidätetty, komea ajo oli liian vastustamaton.

Yhä kasvoi lääkärin tyytymättömyys, kun Lounaan isäntä tuontuostakin kiidätti Vellamoa pikku reessänsä hänen kotiahdettansa alas. Tytön nenäliina ja Lennon harja vain heilahtivat. Tohtorilan vanha Kiltti oli lakannut olemasta Pikulle hänen päästyään oikean ajelemisen makuun.

Huultansa purren lääkäri myönsi mielessänsä, ettei voinut kieltää tytöltä tuota uutta huvitusta. Se soveltui erinomaisesti parannusohjelmaan. Mutta yks’ kaks’ tohtori teki matkan kaupunkiin ja palasi sieltä kallisarvoinen venäläinen hevonen muassaan. Kiltti oli myöty.

Lounaan isännän Lennolta säästyivät jaloittelumatkat näistä puoleen.

Tehtailijalle tohtori Vehkaranta tunnusti — sangen tyytyväinen ivahymy huulillaan — ketä yksin paikkakunta sai kiittää uudesta kaunistuksestaan, ylpeästä Plamjasta.

Vellamo ei aluksi aavistanut, minkä intohimoisen rakkauden hän oli saanut syttymään. Oma tuskansa häntä vain alkoi ahdistaa yhä ankarammin ajan kuluessa ilman sanomaa Finniltä. Elpymistä uhkasi jälleen seurata taantuminen.

Tohtorilaan oli tullut uusi asukas, lääkärin kaksoisveli. Tämä kirjoitti väitöskirjaansa, lupaava esteetikko oli valmistumaisillaan tohtoriksi.

Vieras sattui olemaan Holgersenien tuttava ja oli vähän ennen matkaansa tavannut Finnin. Ensi kohtaamalla Vellamo oli päässyt tästä perille ja kutsui pääkaupunkilaisen luoksensa iltahetkeä viettämään.

Tuli paloi takassa, johon silloin tällöin lisättiin räiskähtelevä kuusipuu. Sähkö siivilöi valoansa keltaisen silkin läpi vaaleassa, lämpimästi sisustetussa huoneessa. Vieras katseli arvostellen taideteos- ja jäljennösvalikoimaa seinillä. Niidenkö katselemisesta talon neiti oli saanut henkevän ilmeensä?

Sielukkuuden leima oli todella tullut silmiinpistäväksi entisissä iloisissa lapsensilmissä ja veikeillä huulilla. Se oli surun tuote.

»Miten kapteeni Holgersen voi? Tahdottehan kertoa minulle oikein tarkkaan hänestä, hyvä maisteri Vehkaranta?» oli Vellamon tervetuliaiset.

Pyydetty kertoi. Kapteeni oli viimeisillään. Uuden halvauksen saaneena hän ei ollut näkevä viikon loppua, oli lääkäri sanonut.

Suurin silmin Vellamo tuijotti muistoihinsa. Hänen rakas, hieno, vanha ystävänsä oli kuoleva. Vieläkö hän muisti heidän yhteiset puuhansa ja heidän yhteisen haaveensa? Eikö isän kuolinvuode ollut pakottava Finniä viimein kirjoittamaan? Varmaan oli eroavalta tervehdys hänellekin, Pikulle. Silloin Vellamo vastaisi sydämellisellä kirjeellä, joka Finnin viimein täytyi ymmärtää.

Ajatukset elivät salaperäisinä tytön silmissä hänen istuessaan täytetyllä rahilla tulen paisteella. Nautinnolla kertoja tarkkasi tuota hiljaista näytelmää.

Vaihteen vuoksi vieras aloitti vilkkaan kertomuksen Helsingin taide-elämästä ja päivän tapahtumista, joilla aina on muassaan suuren maailman tuoksu. Eivätpä Vellamon silmät tälle puheenaiheelle välkkyneet. Kertomus palasi siis kapteenin kotiin. Finnin nimeä mainittaessa tytön katseessa poltti salattu jano. Mutta kun tarina viipyi talon vanhoissa muistoissa, joita maisteri Vehkaranta parhaansa mukaan väritti, kuunteli Pikku hymyillen, ja tuhannet mielialat heijastelivat kasvoilla.

»Onko veljeni täällä?» kysyi lääkäri alhaalla tehtailijan työhuoneessa.

»On, mutta hän nousi heti yläkertaan tyttäreni pakeille.»

»Sielläkö hän on? Hän tuli kello viisi, ja nyt on kello kahdeksan.» Tohtorin äänessä kyti jotakin.

Hän lennähti portaita ylös toiseen kerrokseen. Vellamon ovi oli puoliavoin. Liekki hulmahti uunissa punaten hedelmämaljan kristallin ja valkoisen hyasintin pöydällä. Sisällä oli juuri äänettömyys, vielä kaikujen täyttämä.

Veri nousi tulijan ohimoille. Kovasti hän astui sisään ja sanoi kalsean: »Iltaa!»

Uhmaten, kuten ainakin kahden rikollisen paljastuessa, hän katseli vuoroin kumpaakin huoneessa istujaa.

Vellamon hienot kulmat olivat rypistyneet — hän ei pitänyt häiritsemisestä. Maisteri katsahti merkitsevästi tulijaan, kuin tahtoen sanoa: »Minkä suloisen tytön oletkaan löytänyt täältä korvesta, miekkonen.» Kun hän näki veljensä, jonka hän hyvin tunsi, jäi hymy kesken.

»Nytkö jo?» oli Vellamon pahoitteleva hyvästiheitto. —

Miksi maisteri, joka oli tullut Ritvakylään talven viettoon, jo seuraavana aamuna jätti seudun ’Plamjan’ kyydissä, sitä vanha rouva Vehkaranta — eli emäntä, josta nimestä hän enemmän piti — ei ilmaissut.

Tohtorilta sai asiasta tietää vielä vähemmän. Rauhoituttuansa hän vain muutamana päivänä filosofoi tehtailija Vaskelle:

»Voi sitä miestä, joka kerran nimittää tytärtänne omaksensa, jos hänen lempensä verkossa on pienintäkään puutosta. Siitä on Vellamo pujahtava pakosalle, kuten Aino muinoin Väinämöisen pyydyksistä. Setä, olette antanut tyttärellenne kohtalokkaan nimen.»

»Aino Vellamo Vaski — se on Pikun nimi», mumisi mietteissään isä, joka ei tähän asti ollut joutanut aprikoimaan kohtalon salatulta uria.

* * * * *

Mustareunainen kirje kertoi helyvaaralaisille kapteeni Holgersenin kuolemasta. »Painettu joukkoilmoitus», kuiskasi Vellamo katkerasti ja kalveten. Asianomainen osanotonilmaisu oli ainoa, minkä Finn vastaanotti muinaisilta ystäviltään seppeleen ohella, jonka tytönsormet olivat vavisten sitoneet huumaavassa kasvihuoneessa.

Isänsä haudalla nuori lääkäri itki väsyneesti kuin lapsi. — Tälläkin hetkellä Pikku oli jättänyt hänet yksin. Isän elonlangan mukana oli viimeinen yhdysside heidän väliltään katkennut.

Sen tunsi Vellamokin. Hänen viimeinen toivonsa oli ollut, että isän kuollessa Finn oli pakostakin kirjoittava hänelle liikutetusta sydämestä. Pettymys herätti hänessä epätoivon uhmaa, joka puhkesi — hautajaispäivän iltana — valloilleen riemuna: »Vapaalla jalalla, viimeinkin vapaalla jalalla!» Ilo oli niin rajua, että päätyi nyyhkeihin. »Kyllä nyt olen vapauttani käyttävä», sopersi hän kuumin kyynelin. »Luostarinmuureihin olen nuoruuteni kytkenyt. Kun uskollinen setä on poissa, joutavat sortua vanhat alttarit. Kevättuuli ne kaatakoon!»

Kenties kevät jo oli ummulla Vellamon tietämättä. Jos hän katsoi sydämeensä, niin se oli täynnä jotain uutta ja juhlaisaa. Hän ymmärsi yhtäkkiä, miten paljon lääkärinsä häntä rakasti. Oliko hänen omassa sydämessään sijaa suurelle suvelle, hänen tytönunelmiaan helteisemmälle?

Eipä uusi tunne kauan kysynyt lupaa. Se täytti koko hänen olentonsa ja toi kauan kaivatun elämäninnon liittolaisenaan. Vellamon sydän paisui ylpeydestä ihaellun sankarinsa lemmestä, vaikka hän ei olisi sitä hinnalla millään tunnustanut, vähimmin itselleen.

Finnin muistolle kuului kuitenkin jokin uskollinen hellyys, sitä Vellamo ei voinut salata itseltään. Ensi lempi oli hänen sairas lapsensa, jota hän ei voinut hyljätä, vaikka siitä ei ollut onnea lapselle, ei vaalijalle, ei kenellekään maailmassa. — Vellamo oli liian heikko rikkomaan pyhittyneen alttarinsa.

Sitä Ritvakylän nuori lääkäri ei kysynyt. Hän rakasti Helyvaaran neitoa rakkaudella, jonka vain kuolema voi vaimentaa. Kun hän ei enää jaksanut yksin kantaa tunteensa taakkaa, hän tuli Vellamon luo sitä keventämään.

Uljaampi hän oli kuin koskaan ennen, tyyni hellyydessään. — Tahtoihan Vellamo olla hänen armaansa?

Tyttö säikähti. Kuinka hän voi siihen vastata? Hänet piti ottaa tai jättää, ei kysyä.

Kun hän katsoi miestä edessänsä, tuntui tämä hänestä niin saavuttamisen arvoiselta, että sydän oli kaihosta menehtyä. Hän ojensi ristityt kätensä, ja sielun syvimmästä puhkesi:

»Tahtoisin, tahtoisin sinua rakastaa — olet suuri kuin elämä. Veisit minutkin onnen suuruuteeni.» Hän pudisti päätänsä: »Mutta minä en ole vapaa — koskaan en tule vapaaksi.» Sisimmässään hän tyrskähti itkuun, mutta salpasi sen rintaansa. Tämän miehen edessä ei itketty.

»Et vapaa Holgersenista?» Tällä kertaa ivanauru tuli sydämestä, ja lääkäri päästi kädet, joihin oli tarttunut.

»En vapaa Finnistä, ennenkuin hän on toiseen sidottu.»

»Sittenkö minä kelpaan?»

»Sitten näet minut, Kaarlo, polvillani jalkaisi juuressa. Tahdon kuolla ääntäsi kuullen.»

»Sinäpä sen sanoit — mustasukkaisuudellani kiduttaisin sinut hengiltä. Ei, itse sinun tulee valita: hänet tai minut.»

»Valita?» Vellamo kohotti kulmakarvojaan kuullessaan moisen vaatimuksen.

»Hänet tai minut!»

Tyttö tuntui kääntävän katseensa sisäänpäin. Saiko todellakin itse valita? — Hymy heräsi hänen kasvoilleen, säteillen vihdoin sen joka solusta.

»Valitsen si — —.»

Joku saapui huoneeseen.

* * * * *

Viikon vierähdettyä merikapteeni Holgersenin hautajaisista, löytyi testamentti. Se oli laadittu pari vuotta sitten. »Koko omaisuuteni kuuluu pojalleni, Finn Ingvar Holgersenille, paitsi niitä pankkitalletuksia, jotka ovat sisareni nimellä, sekä rasiaa, joka on arkistokaapin salalaatikossa. Se kuulukoon henkilölle, jonka nimi on käärössä. »

Finn ei vielä ollut avannut salalaatikkoa. Hän painoi tuttua teräsjousta ja tapasi käärön — saman jota kapteeni ennen niin veitikkamaisesti oli näytellyt Vellamolle. Finn ymmärsi mitä se sisälsi: kallisarvoisen espanjalaisen rannerenkaan, joka oli isävainajan ihana lahja hänen äidillensä — muisto häämatkasta Espanjaan. Rasian kanteen oli kirjoitettu: »Pikku Aino Vellamo Vaski.»

Silmänräpäyksessä Finn käsitti isän haudantakaisen sanoman pojalleen, joka todisti isän jakaneen poikansa unelman. Vielä hänellä oli oikeus suureen onneen, johon vainajan lahja viittasi.

Tuokiossa nuori mies oli lähtövalmiina viedäkseen rasian perille. Hän oli löytänyt taikakalun, joka vihdoin mursi vuosikautisen vaikenemisen lumon. Malttamattomana hän kärsi matkan hitauden. Mitä lähemmä päämäärää hän saapui, sitä riemukkaammin sydän sykki. Helyvaarassa oli vastassa vain sointuisia muistoja, siellä oli taas löytyvä vanha tuttavallisuus, kaikki katkera oli lääkittyvä, heidän kesänsä oli kyyneleistäkin puhkeava.

Ratkaisu oli jo kajahtamassa Vellamon huulilta — hän oli valitseva ystäväkseen tuon uuden. Silloin Finn seisoi lääkärin takana, ääneti tulleena.

Finn — helein poskin, mielenliikutuksesta värisevin huulin, syvin, armain silmin. Vellamo ei voinut riistää katsettaan näystä. Oli kuin aurinko olisi puhjennut ankealle kulolle. Hänen sairas lapsensa voi jäädä eloon.

»Valitset kenet?» Vasta silloin tohtori Vehkaranta huomasi jonkun seisovan takanansa. Hän väistyi syrjään ja näki, miten nuo kaksi katselivat toisiansa. Sokea hurjuus kuohahti hänessä, mutta väkivalloin hän malttoi mielensä. Hän kuiskasi viehkeästi: »Pikku, valitse!»

Tyttö katsoi häneen, kuninkaaseensa. Avuttomuus oli vaivuttaa hänet hervottomaan itkuun, mutta hänkin hillitsi itsensä.

»Tehkää kuten itse haluatte», sanoi hän väsyneesti ja istahti uunirahille selin toisiin.

Kuin puukot iskivät miesten katseet yhteen, viha ja veri niissä paljastui.

Vellamo oli tuntenut sen ja hypähti pystyyn. »Ei väkivaltaa», sanoi hän lujasti, »— olen sen joka kaatuu!»

Lääkäri kääntyi päin häneen. Sanomattomalla katseella hän hyvästeli tyttöä. Hellästi — ei masentuneena vaan voitonvarmana — hän kuiskasi: »Aino Vellamo, siis minun.» Hän kaatui.

Tohtori Vehkaranta oli luodilla lävistänyt ohimonsa.

Talo joutui jalkeille. Mutta Finn seisoi järkkymätönnä kuin ukkosen tehtyä tuhonsa. Kohtalo kulki kulkuansa, toivon päivä oli seestyvä. Sen kullassa hän vielä oli näkevä valkopukuisen morsiamensa.