I.

Mä yksin olin, hän yksin tuli, mun tieni ohi vei hänen tiensä. Ei luokse jäänyt, mut jäädä aikoi, ei puhutellut, mut silmä puhui. J. L. Runeberg.

Helyvaara oli lehvin koristettu ja talon väet laivarannassa. Hommakas keittäjä vielä hääräsi lippunuoraa selvittelemässä.

Kas noin, jo kohosi salon latvaan — lipun asemesta — sinivalkoinen seppele, jossa oli kukkaskirjaimin: Tervetuloa!

Tilan omistajan, tehtailija Vasken, nuoruudentoveri oli pyytänyt saada lähettää poikansa tähän sisämaan kotiin suomea oppimaan. Niin nyt odotettiin taloon Finn Holgersenia rakkaana vieraana.

Edellisenä vuonna Vasken perhe oli menettänyt poikansa, ja jäljellä oli vain tytär, Vellamo, joka juuri oli lopettanut tyttökoulun käyntinsä pikkukaupungissa. Surun koskettama talo valmistui nyt vastaanottamaan iloista kesää, sillä Vellamon toverit tulivat kyllä löytämään tien kyläilläkseen viikon, pari vieraanvaraisessa Helyvaarassa.

Finn oli vieraista ensimmäinen. Valkoinen lakki takaraivolla hän tähysteli laivan yläkannelta tulevan kesälaitumensa rantoja. Isältään hän oli perinyt aidon merimieskatseen merensinisiin silmiinsä. Niissä välähti mieltymys, kun hän näki vaalean olennon, joka äitinsä rinnalla odotteli tulokasta laivasillalla. Itsetietoisin valloittajahymyin nuorukainen teki kumarruksensa, kun hän puristi emäntäväkensä käsiä. Hyväntunne ailahti rinnassa hänen ajatellessaan näin valoisissa merkeissä alkavaa kesäänsä. Laulaa teki hänen mielensä ja kantaa tuo kaunis keijukainen ylös kapeaa harjutietä Helyvaaran laelle asti.

Oliko Vellamo todella niin kaunis? Hiukan liian lyhyeksi hän oli jäävä — sen huomasi äiti, joka helposti väsähtävänä kulki jäljessä ja vertaili tyttöänsä solakkaan tanskalaispoikaan. Mutta miten toistensa näköisiä nuo kaksi nuorta olivat puhtaine piirteineen ja puhtaanvaaleine ihoineen. Tulevaisuuden tarhoihin tuosta eksyivät äidin ajatukset, niihin joissa ruusut ja myrtit versovat.

Kummempaa oli, että nuoren tytönkin haaveet hapuilivat samaa uraa. Finnin tulkitessa varsin avoimesti ihastustaan poikamaisessa elämänilossaan, kulki Vellamo vaiti ajatellen: »Niin helposti et minua valloita, mutta kerran — sitten — tunnustan, että rakastin sinua ensi hetkestä.»

Tytön tummansiniset silmät kätkivät kokonaisen unelmien aarteen, ne osasivat sekä salata että puhua. Käytöksen avomielinen lapsellisuus voitti hänelle monta ystävää, jotka aina olivat valmiit iskemään tuttavallisesti silmää, kuten lapselle ainakin. Mutta hänen älynsä askarteli taukoamatta, tuottaen sisäistä kypsyyttä, jota muut eivät aavistaneet. Miten herttaisesti Vellamoa monta kertaa nauratti se tapa, jolla häntä, talon 'Pikkua’, yhä kohdeltiin.

Jo oltiin honkaisessa arkihuoneessa, joka teki valtaisen vaikutuksen paljaine kattoparruineen, ryijyineen ja ristijalka-pöytineen sekä -lavitsoineen. Täällä oli tehtailija vierasta vastassa. Vähällä oli, ettei hän kokonaan anastanut Finniä, niin paljon hänellä oli kysymistä nuoruudenystävästään, pojan isästä. Tämä oli tanskalaissyntyinen, mutta oli palvellut suomalaisella laivalla, suomalainen oli ollut hänen vaimovainajansa, ja nyt oli Finn poika suomalainen ylioppilas. Tämä kertoi että kapteeni jo useita vuosia sitten oli lakannut purjehtimasta ja asettunut Helsinkiin asumaan.

Ennenkuin aamiaispöydästä oli noustu, oli isälle selvää, että kun Vellamo syksyllä lähti pääkaupunkiin, niin Finnin kotiin eikä minnekään muualle hänen oli pyrittävä asumaan. — Valkolakki! — sehän se tässäkin tapauksessa oli tyttömäisen kunnianhimon huippu.

Finn luuli mielihyvällä, että suunnitelma asunnon suhteen voisi toteutua. Hänen kodissaan hoiti taloutta hyväntahtoinen täti, ja isäukolle oli Vellamon seura oleva ratoksi. Vanhus oli vieläkin herkkäsydäminen ritari, jota nuoruus ja kauneus yhä viehätti, vakuutti poika.

Koko seuran lähtiessä tehdasta katselemaan Finn teki selvää omista aikeistaan. Hänestä piti tulia eläinlääkäri, ja hän oli jo aloittanut opintonsa Kööpenhaminassa. Syksyllä hän jälleen aikoi matkustaa sinne setänsä luo, joka iloitsi saadessaan tarjota kodin Finnille näiden muutamien opintovuosien aikana. Poika oli ylioppilaaksi pyrkiessään ollut vähällä saada ’reput’ suomen kielessä, ja nyt oli vapaa kesä käytettävä heikon kohdan lujittamiseksi.

Matalamman, sekametsää kasvavan harjun laelta jo näkyi uhkea villakehruu- ja kutomotehdas. Kalliouomaan kaivautuneen, loiskivan virran vesi oli liikevoimana, ja koskemattoman salon helmaan oli noussut uuras yhteiskunta.

Täällä, somien kotien puolella, joita koivikot, peltotilkut ja puutarhat ympäröivät, tehtailija viihtyi parhaimmin. Mutta vaimosta ja tyttärestä ei voinut uljaampaa paikkaa löytyä kuin Helyvaaran kartano, jonne nyt palattiin. Vuosisataisten honkien lomitse katse seurasi luikertelevaa polkua, joka jyrkkänä johti alas Helyvedelle. Siellä pienoinen oma laiva näytti lelun kokoiselta. Vaarat tuntuivat puristavan järven salaperäisen syväksi, ja reitin jatkuminen peittyi silmältä muhkeiden metsien taa, —

Juhannuskokolle! Leimuvuori kurkottui yli veden korkein, silein seinämin. Vanha vene oli jo pystyssä muutaman tyhjän tervatynnyrin piirittämänä, ja kirjavapukuinen nuorisojoukko raahasi risuja valon juhla-alttarille. Ritvakylän nuorten jatkoksi oli saapunut kokonainen seurue Vellamon kaupunkilaistuttuja. Sukkeluudet säkenöivät poikien puolelta, nuori nauru helisi tyttöjen taholta. Aurinko sammui kuin hymy — vaarojen taa se jäi kajastelemaan. Kokko leimahti liekkeihin, jotka hiipoivat taivasta. Viulu vinkui, ja pojat tanssittivat tyttöjä niin, että helmat tulta hipaisivat. Nokisin naamoin itse tehtailija kohenteli hiiltyviä riukuja.

Kartanon rouva istui kivellä hieman puolessa ilonpidosta. Hän oli hartaasti uskonnollinen ja itse saanut ankaran kasvatuksen. Kun hän katseli Vellamon ja Finnin kepeää tanssia, niin hänen sydämessään oli taistelu. Miksi hän ei voinut kieltää tytöltään tanssia? — olihan se tämän maailman turhuutta. Hän katseli ja katseli — nuoruus ja ilon kauneus siinä kiisi hänen edessänsä. Hän ei löytänyt siinä syntiä, joka siinä varmasti piili.

Äiti huokasi ja jäi leikittelemään heinänkorrella. Älynsä, ei lujuuttansa isä oli lahjoittanut tyttärelle. Oliko Vellamo perivä äidin luonteen epämääräisyyden? Tuliko tytöllekin vaikeaksi ratkaista, mikä oli oikein, mikä väärin? Oliko tämä, heikkous oleva hänelle vaaraksi?

Rouvan katseet siirtyivät Finniin. Hän hymyili tuota keikariutta, jolla nuorukainen, ylioppilaslakki takaraivolla ja suurin elein, johti parven iloa. Kokenut silmä oli kauan sitten katsonut poikamaisen esiintymisen läpi ja nähnyt sen olevan vain luontaisen ujouden verhona. Finnin kaunis leuka kertoi sukuun juurtuneesta periaatteellisuudesta, mutta — tokko nuokaan hennot huulet, joiden arka ihanteellisuuden piirre joskus pisti silmään, tulivat eheinä maistelemaan elämän maljaa? —

Vanhukset olivat aikoja lähteneet levolle. Pojat rakensivat uuden kokon hiipuneen tilalle, tytöt koristivat päänsä seppeleillä. Juhlallisesti oli aamun sarastusta tervehdittävä.

Nyt juhannustuli roihui toisen kerran. Vaistomaisesti kukin oli löytänyt parinsa, soittaja viulunsa, ja niin kävi tanssi entistä tulisempi. Syvempään katsoivat silmät, nuoruuden ikuisiin lähteihin saakka sielujen sopessa.

Vain kerran ympäri kokon Finn pyöritti Vellamoa. Hän pysähti äkkiä ja vei tytön kanssaan kallion kielelle. Finnin sydän oli täysi — niin pehmeänä onni kukkuroi hänen mielensä. Hänen täytyi saada katsella Pikkua. Kimaltelevin, tavan takaa painuvin katsein tyttö vastasi katseeseen, joka häntä veti. Kappale ikuisuutta heissä kyti ja kipinöi, uhaten lehahtaa kaikkivaltiaaksi rakkauden juhannusrovioksi.

Aurinko nousi, tanssi taukosi, laulu raikui ilmoille. Noiden kahden oli palautuminen nykyisyyteen.

Mutta tänä kultaisena kesänä nykyisyys merkitsi vain retkeilyjä kaukaisille vuorille, venematkoja, lauluja, kotoisia juoksuleikkejä. Haaveet kutoivat yhä juhannushuntuaan nuorisoparven yli.

Moneen kertaan muut vieraat jo olivat vaihtuneet, Finnin ja Vellamon kasvaessa yhä eroamattomammiksi tovereiksi. Mutta yltiöpäisen nuorukaisen mieliala vaihtui kesän kuluessa. Ajatukset olivat täynnä Pikkua, mutta paljon vähemmin hän olisi uskaltanut ilmaista niitä jokapäiväiselle toverilleen kuin ensi tutustumisensa keijukaiselle.

Finn luuli syyn olevan muissa. Miksi häntä kohdeltiin Helyvaarassa niin harmillisen kotoisesti? Missä pieni veitikkamainen kohteliaisuus tulevaa eläinlääkäriä kohtaan, joka huokaili talon tyttären vuoksi?

Oli jotain lohdullistakin omaisessa tunnelmassa, joka nuorukaista ympäröi. Molemmat vanhemmat kohtelivat häntä kuin poikaansa. Äidin suhteen se merkitsi hiljaista huolenpitoa ja suopeita katseita. Mutta — Finn huokasi tätä muistellessaan — tavan takaa hän myös sai tilaisuutta alleviivata tärkeän seikan: tytär ei vielä ollut käynyt rippikoulua. Sen oli määrä alkaa vasta syksyllä Helsingissä. Siis — Vellamo on lapsi, älä häntä herätä!

Tehtailija puolestaan viihtyi Finnin seurassa ja kuljetti häntä mukanaan aamupäivisin tehtaalla, metsissä ja viljelyksillä. Tulevaisuuteen kääntyi usein puhe ja miehen velvollisuuteen yhteiskunnassa. Se oli lujapohjaisen kodin perustaminen. Tällaisen keskustelun pontena kajahutti tehtailija lempilauseensa: »Pitkät kihlaukset ovat hylättäviä!» Ja kun hän päivällispöydässä istuen vakuudeksi pyyhkäisi partaansa lautasliinaan leveällä päällikön liikkeellä, oli vähällä, ettei tuo miehekäs mielipide tarttunut vieraaseenkin.

Jos Finn ei vielä saanut onneensa tarttua, niin ei hän voinut tyhjäänkään tyytyä. Hän oli syksyllä matkustava kauas pois ja tahtoi, että häntä muistettaisiin. Silloin häntä kohtasi pahin este, Pikun oma vastahankaisuus.

Heiniä haravoitiin kokoon — Finn edellä hankoineen, Vellamo hänen jäljessään kooten tähteitä pienellä haravallaan. Vallattomia kokkapuheita oli vaihdettu kilvan muun heinäväen kanssa, mutta iltapuoli läheni ja vaimensi mielet hiljaiseen tunnelmaan. Saran päähän päästessään Vellamo ja Finn istahtivat pientarelle. Raukeus työn jälkeen, kesän tyyni rauha täytti pojan kummalla elon kyllyyden tunteella. Punainen torppa oli heidän takanaan. Finnistä tuntui, kuin hän olisi sen isäntä ja Vellamo hänen vaimonsa valkea. Eikö tyttökin tuntenut samaa? Puhuva katse etsi vastausta, pikku hymy osoitti, että kaunis uni oli tarttunut ja lumonnut toisenkin.

Juuri nyt oli hetki Finnin tarjota ylioppilaslyyrynsä Vellamolle. Mutta toverilliset sanat, jotka kuuluivat heidän suhteeseensa, olivat liian köyhiä — uutta äänilajia vaati hetki, jolloin ensi lyyry lahjoitettiin. Ja sen äänen tuomitsi koko Helyvaara, ei ollut siihen lupaa poika paralla, joka ei vielä mitään ollut. Tuskissaan Finn jo oli näkevinään kesänsä vierivän käsistä, ilman että Pikku oli vastaanottanut muistoa häneltä.

Puoleksi tiedottomasti hän poimi kypsiä mansikoita pientareelta. Hän tarjosi niitä — seassa kiilsi lyyry. »Pikku, tahdotko?»

Vellamo katsahti tarjoavaan käteen. Jos hän nyt ojensi omansa, niin marjoja seuraava Finnin ensi lyyry oli hänen. Hän oli sitä toivonutkin, mutta hänen haaveensa tästä ensi hetkestä olivat olleet liian kauniit. Että Finn ojensi hänelle lyyrynsä noin kömpelöllä tavalla, kohotti hienon harmin punan tytön ohimoille. Hän otti nopeasti neulan, pisti sillä pari marjaa suuhunsa, kiitti, laski neulan pois ja nousi haravoimaan. »Nyt katsomme, emmekö ole ennen Pekkaa toisen saran päässä», huudahti hän eloisasti, »onhan meitä kaksi!»

»Kaksi», kaikui Finnin korvissa. Olisi pitänyt olla yksi. Hän ei aavistanut, että Vellamon vilkkaus oli teeskenneltyä, ja koetti turhaan yhtyä toisten pirteyteen. Rukkasetko Pikku oli hänelle antanut?

Pojan kuljeskellessa monta päivää pyssyineen rannoilla, yksin ja synkkänä, tai ottaessa koko kylän lehmäkantturat yksityiskohtaisen tarkastuksen alaisiksi, tunsi Vellamo syksyn siiven lempensä keväässä. Alku-elokuun kuutamoon hän hiipi katsellen kilon alakuloista leikkiä totisissa syvänteissä. Kuinka kuolema tuntui läheiseltä ja hyvältä — lempeämpi se oli rakkautta, joka sydäntä jäytää, koskaan suomatta unhoa ja rauhaa. Kyyneleisin ripsin hän istui kalliolla kuunnellen yön hengintää, jossa itse Elämä hänelle tuskaansa voihki.

* * * * *

Seuraava päivä toi nuoria vieraita taloon. Tehtiin retki Lehdokkisaareen — Finn ja Vellamo taas eellimmäisinä. Liian hyvät toverit he olivat olleet, jotta hetken mielialan varjot olisivat pystyneet heidän suhteeseensa. Huomaamatta vanha ystävyys solui tuttuihin raiteihin, ja täydessä touhussa ja parhaassa ymmärtämyksessä he järjestivät retken.

Hämärään iltaan viivyttiin saaressa. Paperilyhdyt valaisivat veneistä, nuotio loimusi rannalla. Ennen paluuta piti kunkin etsiä vielä kukkiva lehdokki rintaansa. Tuoksun mukaan se oli löydettävä mustasta siimeksestä.

Vellamo ja Finn palasivat ensimmäisinä veneille — he tunsivat saarensa kukkapaikat. Toisten ilakointi säesti heidän jutteluaan.

»Onpa pimeä», sanoi Finn. »Tulee syksy ja ero mieleen.»

»Tämän kesän pitäisi kestää iäti!» Uskollisin silmin tyttö katseli toveriansa, ja iloiset huulet kävivät totisiksi. — »Sitten minusta tulee helsinkiläinen. Kolmen vuoden perästä saan valkoisen lakin minäkin.»

»Ja minä olen kolmen vuoden perästä valmistunut eläinlääkäriksi. — Mutta kuule, Pikku, mitä oikeastaan teet valkolakilla? Sen saavuttaminen vain heikontaa tytöt niin, ettei heistä sen koommin ole mihinkään.» Poika kertoi muutamia esimerkkejä tyttötuttavistaan, joiden terveys ja tuoreus oli mennyttä ylioppilaaksi ponnisteltua. »Ja niin en tahdo käyvän sinulle, Vellamo», lisäsi hän mahtipontisesti.

Noista esimerkeistä Pikku ei todellakaan pitänyt. »Mitä minä sitten tekisin?» tuumi hän.

»Niin», aprikoi Finn, »kolme vuotta sinulla on aikaa. Käy keittokoulua!»

»Ei sitä niin kauan kannata käydä. Mutta jos menisin käsityökouluun?» ehdotteli tyttö.

»Se on yksipuolista, jokin sairaanhoito-kurssi olisi viisaampaa. Mieluimmin tahtoisin, että opit samalla sekä talouden- että lastenhoitoa. Eikö nyt ole mitään sellaisia kouluja?» tiukkasi Finn.

»En tiedä, pitää kysyä äidiltä.»

»Ja sedältä. Se on paras, teemme sen huomenna.»

Tuntui niin luonnolliselta, että he yhdessä suunnittelivat tulevaisuutta. Kumpikin tunsi siitä salaista onnea.

Lehdokinetsijät olivat palanneet, astuttiin venheisiin. Ne lipuivat lekottavassa lyhty puvussaan kuin kirjavat perhot, jotka yö upotti helmaansa. Mutta laajennein silmäterin tuijotti pari nuorta halki pimeyden tulevaisuuteen, jossa toivon Lehdokkisaari kutsui heitä kahta, huumaavampana kuin kukka heidän rinnassaan.

Istuttiin aamiaispöydässä. Rouva Vaski tiesi ehdottaa tyttärelleen Ebeneser-kotia, jossa valmistutaan kansan-lastentarhan opettajaksi.

Tuosta johtui Vellamon mieleen kolmivuotias Aini, orpo jota hän oli hoidellut vanhan mummon luona mäkituvassa. Lasta muistellen hän ihastui uuteen suunnitelmaan. Siitä äiti oli hyvillään, hän ei ollut pitänyt Vellamon aikeesta lukea ylioppilaaksi.

»Niin, sehän on paras tulevan perheenäidin koulu, mitä nykyään on tarjolla», myönteli isä. Olette oikein järkeviä mielipiteissänne nuoruudestanne huolimatta.»

Turhaan äiti koetti selittää kansan-lastentarhan opettajan ihanteellista kutsumusta. Nuoret jäivät suurin silmin tutkistelemaan isän hymyilevää katsetta, kuin onneansa tavoitellen sen pohjasta.

Myöhemmin päivällä saapui odottamaton sanoma. Finnin tanskalainen setä oli kirjoittanut kapteeni Holgersenille haluavansa heti saada veljenpojan luoksensa, ja isä pyysi kirjeessään poikaa viipymättä lähtemään. Jo huomenna vieraan oli jätettävä kesäiset laitumensa.

Mikä riemu kuitenkin sekoittui nuorten jäähyväisiin. »Onnellisiin näkemiin!» hymyilivät silmät, vaikka verhoutuen kaihon sumuun.

Eipä heillä ollut kultaisia muistoja toisiltaan, mutta jotakin suloisempaa: yhdessä suunniteltu kappale tulevaisuutta, valmistus yhteistä taivalta varten.