II.

Sa outo ollut, sa tuttu tullut! Pois päivä karkaa ja vuosi kuluu, pois muisto toinen jo toisen ajaa; jäi lyhyt hetki se mulle iäks’, se karvas hetki, se armas hetki. J.L. Runeberg.

Helsinkiin lähtiessään Vellamo tunsi alun pitäen enemmän harrastusta Finnin kotia kohtaan kuin varsinaiseen suurkaupungin elämään. Niinpä hän eleli täällä sulkeutuneesti kuten maalaiskodissaan ennen. Huvitilaisuudet vain houkuttelivat häntä silloin tällöin purkamaan nuoruudeniloaan, ja välähdys välähdykseltä hänessä heräsi taiteen kaipuu ja ymmärtämys pääkaupungin avatessa hänelle rikkauksiaan.

Joutohetkensä — niitä tunnollisella oppilaalla ei paljon ollut — tyttö mieluimmin vietti käsitöitä tehden setä Holgersenin huoneessa, jossa tämän sisarkin, taloudenhoitaja, usein istui töinensä.

Viihdyttävä tuo suuri suoja oli vanhanaikaisine mahonkikaluineen, jotka tädin pölyliina piti aina yhtä välkkyvinä. Komea purjelaiva pienoiskokoa riippui täysine taklauksineen katossa, ja harvinaiset ulkomaiden esineet tekivät huoneen mielenkiintoiseksi. Vanhoja perhe-muotokuvia Vellamo ei väsynyt katselemasta; kauneinta hänestä olivat kapteenin isoisän ja isoäidin kuvat. Edellinen oli vakava porvari, kankea röyhelö kaulassa; jälkimmäinen oli nuori nainen somasti nykerönenäisin kasvoin, joita kehysti valkea pitsimyssy, ja olkapäin, jotka kankea silkkiliivi jätti paljaiksi. — Äidin kauniin muotokuvan vieressä oli Finnistä totinen pikkupojan kuva.

Kun setä kertoi tarinoitansa, jotka seikkailurikkaana satuna kiintyivät huoneen joka esineeseen, tai kun hän jutteli muistoja noilta menneiltä ajoilta, joihin muotokuvat kuuluivat, ei Pikkua tarkkaavaisempaa kuulijaa voinut olla. Silloin setä joskus äkkiä vaikeni tuijottaen lempeästi tyttöön. Kun hän sitten pyyhkäisi silmäkulmaansa merikarhunkämmenellä, joka jo hieman vapisi, saattoi hän kuiskata: »Muistututpa suuresti häntä, Pikku tyttöni, vaikka hänen tukkansa oli musta, eikä tuollainen pellavavyyhti kuin sinun.»

’Hän’ oli kapteenin varhain kuollut vaimo, joka oli ollut miestänsä tuntuvasti nuorempi. Hänen kuolemansa oli murtanut voimakkaan miehen, ja nyt vanhuksena ja kerran halvauksen saaneena kapteeni oli kuin hauras ruoko. Kotilääkäri piti tarkkaa huolta hänen elämänjärjestyksestänsä. Tuttavallisilla käynneillään iltapuhtein tämä useammin kuin kerran lausui tyytyväisyytensä Vellamon tulosta taloon. Se lisäsi sopusointua, josta vanhus oli riippuvainen.

Erästä koteloa kapteeni joskus näytteli tytölle leikillisellä hymyllä. »Nyt saat jäädä uteliaaksi, Pikku. Tämän sisällyksen saa sinulle näyttää joku toinen ja nuorempi.» Niin hän jälleen piilotti aarteen pieneen kaappiin, jossa vanhuksen kalleimpia muistoja säilytettiin.

Tuon kaapin kirjoja ja karttoja selaillessaan kapteeni kerran sai käsiinsä purjehdusopin papereita. Vellamo, jonka valpasta älyä viehätti kaikki, oli heti valmis kyselemään. Nuorekkaan punan noustessa poskipäihin kapteeni alkoi levittää merikarttojaan ja selitellä. »Jos sinua, Pikku, tämä huvittaa, voimme käydä läpi koko purjehdusopin. Sitten osaat viedä laivan vaikkapa — Espanjaan.»

Espanjaan! Sinne oli ’Felix’ laiva — kuten Vellamolle usein oli kerrottu — vienyt kapteenin ja hänen vaimonsa häämatkalle. Tuo sanako lie innostanut tyttöä vai hänen altis tiedonhalunsa. Oli miten oli, joka sunnuntaiaamu harmaa ja keltainen pää kumartuivat yhdessä vanhojen papereiden ja karttojen yli ahkerassa ja hilpeässä työssä. Kapteeni nuortui muistojensa ääressä, ja tyttö iloitsi uusista tiedoistaan, kummeksien, että kaikkea tällaista oli voinut olla hänen poloisen aavistamatta siitä mitään. Oikein säälitti, että samanlaisia tietämättömiä vielä oli paljon muitakin.

Kun Vellamo oli perehtynyt asioihin opettajan harkinnan mukaisessa määrässä, sai hän »viedä Felix laivan Espanjaan». Setä julisti että oppilas oli kunnialla suorittanut perämiehentutkinnon, ja hetkeä juhlittiin hillon ja kaakun tarjoilulla tädin sulimmin emännöidessä.

Mutta tästä puoleen riitti keskustelua siitä miten ehdottomasti Espanja sopi häämatkan päämääräksi. Sinne piti Vellamonkin kerran lähteä. Pikku nauroi sedän puheille, mutta huomaamatta saivat Espanjan tarinat tenhon, joka himmensi ihmeellisimmätkin merimieskaskut.

Kerran kapteeni — puheen taas ollessa Pikun välttämättömässä häämatkassa — yhtäkkiä otti käteensä Finnin valokuvan pöydältä. »On vain hullua, ettei Finn puhu espanjaa. Mokomakin mies, joka ei osaa niin tärkeätä kieltä!» murahti hän päätänsä pudistellen. Ujona Vellamo kohotti puhuvat katseensa setään — tokko Finnin kielitaito kuului leikinlaskuun häämatkasta? Eihän heidän kahden välillä ollut mitään olemassa. Mutta kapteeni ei tuota huomannut, pani vain tyytymättömän näköisenä kuvan paikalleen käyden sanomalehden-lukuunsa käsiksi.

Kuin vastauksena vanhuksen tuumiin tuli hänelle seuraavana päivänä Finniltä kirje, jossa poika kysyi, eikö Vellamo — purjehdusopin päätyttyä — kenties olisi huvitettu espanjan kielen opiskelusta. Tarjousihan siihen nyt mainio tilaisuus isäukon johdolla, joka siten puolestaan saisi rattoisalla tavalla elää vanhoissa muistoissaan.

Ehdotus päätettiin toteuttaa tulevana vuonna.

Finnin kera Vellamo oli jatkuvassa ystävällisessä kortinvaihdossa, jossa kumpikin saattoi lukea mahdollisimman paljon rivien välistä. Kesäloma yhdisti heidät parin viikon ajan Helyvaarassa. Kauemmaksi Finn ei voinut keskeyttää töitään, joita hän kuumeisesti koetti jouduttaa. Mutta miten paljon rikkautta mahtuu hetkeen, kun sydämet tuntevat ymmärtävänsä toisensa, kun kesäinen sää ja iloinen nuorisojoukko tarjoaa oikean ympäristön puhkeavalle onnelle.

Vellamon mielestä Finn oli miehistynyt. Hän muistutti jollain tavoin isä Vaskea, jonka kanssa hän oli ollut täsmällisessä, joskaan ei taajassa kirjeenvaihdossa.

Tehtailija luotti mielellään vieraansa arvosteluun. Eräässä pöytäkeskustelussa Finn muitta mutkitta määräsi, että Vellamon vielä tuli oppia sairaanhoitoa. »Sitä tarvitaan aina elämässä. Yksin mies on hukassa, naisen hänen rinnallaan tulee osata harjoittaa laupeudentyötä.» Pojan mahtipontisuus huvitti Vellamoa; mutta samalla se sekä vieroitti häntä että veti oudosti puoleensa.

Että nuorukainen matkusti puhumatta siitä, mitä heidän välillään tuli puhua, oli Vellamolle pettymys. Katsellen Finnin antamaa valokuvaa hän koetti lohduttautua ajatuksella, ettei lupauksia tarvittu heidän välillään. Mutta oas kaipauksen katkeruutta pisti rinnassa. Miten erilaisia pojat olivat kuin tytöt. Heille ei unelmain onni merkinnyt mitään, heille oli olemassa ainoastaan täyttynyt tosiasia.

Uljas ja toivokas Finn vain oli ollut lähtiessään. »Luota minuun!» sanoi hänen kädenpuristuksensa. Eikä Vellamo vihdoin voinut kieltää, että juuri sellaisen hän soi poikansa olevan.

Onnellisena ja valoisena tyttö pian palasi Helsinkiin, jossa hänen oli määrä viipyä pari vuotta yksityisillä sairaanhoitokursseilla uudessa sairaalassa kotona asuen. Hän opiskeli sitäpaitsi espanjaa etevän opettajattaren johdolla. Yötyönä tämä puuha oli suoritettava, muu aika kun meni tarkalleen sairaanhoito-opissa. Tädiltä asia täytyi pitää kerrassaan salassa, hän olisi kauhistunut moista voimain ja terveyden alttiiksipanoa. Mutta mitä ei nuorena tunne jaksavansa! Espanjan-opintojen huippukohtana olivat keskustelutunnit kapteenin kera, ja ne olivat yhtä rakkaita heille molemmille.

* * * * *

Tunnustus huulilla Finn oli rientänyt jälleen viettämään kesäviikkonsa Helyvaarassa. Patruuna Vaski oli edellisenä talvena onnellisesti tehnyt mahtavia liikeyrityksiä, joiden merkitys laskettiin sadoissatuhansissa. Yhä hänellä oli pää täynnä liikeasioita ja sangen vähän aikaa perheelleen ja vieraalleen. Finn luuli sen vuoksi saaneensa kylmähkön vastaanoton. Katkeruuden ja ivan sekaisella kaipauksella hän silmäili keijujaistansa, josta oli tullut ’dollariprinsessa’. — Ei, köyhä ylioppilas ei tulisi anomaan patruuna Vaskelta hänen tyttärensä kättä, kuuluisihan sentään joltakin, jos »tohtori» sen tekisi. Vuoden perästä!

Siten nuorten uusi opiskeluvuosi alkoi samoissa merkeissä kuin edellinen. Niin kalliita kuin Finnin tervehdykset olivatkin Vellamolle, alkoi hän kypsyessään mielestään huomata jotakin lapsellista ja naurettavaa moisessa kuvakortin-vaihdossa. Kauan hän ei suinkaan asiaa tuuminut, ennenkuin kirjoitti toverilleen. »Eikö Sinustakin, Finn, korttien kirjoittaminen ole tyhjää? Siinä ei saa aikaan todellista ajatustenvaihtoa, kuten kirjeissä. Sano, enkö ole oikeassa ja mitä asiasta arvelet!»

Hän jäi odottamaan pitkää, poikamaista kirjettä vastaukseksi, mutta sitä ei kuulunut. Riviäkään ei tullut Finniltä. Oliko hän voinut suuttua Vellamon kenties pikkuvanhasta päähänpistosta?

Viimein tyttö ei voinut sietää odotusta, hän lähetti itse tervehdyksen — kauniin kuvakortin — vaikenijalle. Hitaasti saapui vastaus, laimeasti jatkui entinen suhde.

Vellamolle se oli tuskallista. Jotakin oli tapahtunut. Olisipa heidän välinsä ollut alun pitäen selvä, niin hän nyt olisi saanut suoraan kysymykseen suoran vastauksen. Nyt hän voi ainoastaan olla vaiti ja vastaanottaa tottumuksen tuomaa ystävyyttä siltä, jonka kanssa oli juhannuskokolla kerran vaihtanut sanattomia tunnustuksia.

Vellamon ylpeys nousi tällaista suhdetta vastaan. »Lopeta jo kortinvaihtosi — tiedäthän missä arvossa sitä pidän», oli hän jo kirjoittanut kortille, joka oli oleva hänen viimeisensä Finnille. Rajaton tuska täytti hänen mielensä, kun hän selaili muistojansa, joiden hautakirjoituksen hän vasta oli piirtänyt. Kyynärpää pöydällä hän nojasi päätänsä kättä vasten, ja kyyneleenjanoiset silmät tuijottivat epätoivon syvyyksiin.

»Kenelle se Pikku niin haaveellisena sepittelee pientä viestiänsä», kuului sedän veitikkamainen ääni. Rakkaan, hyvän sedän — hänen joka ei sietänyt mielenliikutusta, jonka heikon elonliekin pahastuminen voi sammuttaa — joka ei saanut tietää, että suru kalvoi hänen Pikkunsa sydäntä.

Vellamon ajatus lensi omaan äitiin. Hän repi kortin, hymyili niin ihmeen syvälle vanhuksen silmiin ja päätti voittaa itsensä. — Ehkäpä elämä jaksoi laahustaa hänet muassaan siihen päivään asti, jolloin hän oli pääsevä selvyyteen Finnin aikeista. Jos sitten sedän sydämen täytyi murtua hänen sydämensä lailla, tulkoon isku omalta pojalta. Pikun kärsivällisyys ei saanut pettää.

* * * * *

Espanjan lukunsa Vellamo lopetti. Sen sijaan hän alkoi opiskella italiaa, väsynein mutta kuumeisin voimin. Häämatkan tilalle tarvittiin toinen unelma. Nyt hän kaipasi maahan, jossa taiteen jalostama marmori mureni, jossa renesanssin rakentama suihkulähde itki sypressien alla maisen elon epävakaisuutta.

Miten sielullisesti runneltuna, miten äärimmäisyyteen hermovoimansa pinnistäneenä Pikku vietti kevätkauden viimeiset viikot, sitä setä ei voinut aavistaa. Liian hyvin tyttö osasi jäljitellä omia entisiä livertelyjään, jotka olivat tehneet hiljaisen kodin niin iloa uhkuvaksi. Mutta päivät tyttö laski, jolloin hän oli pääsevä kotiin ja saava itkeä äidin helmassa — itkeä pois tuskan ja toivon.

Silloin saapui sanoma, että rouva Vaski oli sairastunut keuhkokuumeeseen. Ennenkuin Vellamo ehti kotiin, hän oli äiditön. Orpo suruineen —.