SUVINEN SAARIMUISTO

Taiteilijatoveri kertoi tämän lyhyen suvisen tarinan istuessamme kahdenkesken kalastajan isossa tuvassa.

Niin. — Se saari muistuu usein mieleeni. Siellä minä elin lyhyen puhtaan sadun. Olin ollut väsynyt maailmaan ja pakenin tälle yksinäiselle meren saarelle, joka suolaisine kylpyineen ja aurinkoineen, paljaine kallioineen ja havumetsineen antoi minulle takaisin elämänilon ja luomisvoiman. Kalastajakansa otti minut muukalaisena ystävällisesti vastaan, kun he huomasivat, että minä rakkaudella katselin heidän töitään, askartelujaan aitoissa, verkkotarhoissa ja venevalkamassa, jossa punaposkiset saaren immet istuivat molttiensa ääressä vaiteliaina kaloja peraten. Ihmiset olivat niin koruttomia ja vakavia. Vasta iltaisin, kun tuli karkelon hetki, saivat immet iloisen, odottavan ilmeen silmiinsä. Ne silmät kimmelsivät kuin meri sinisen taivaan alla auringossa.

Kuljeskelin päivisin pitkin saaren hiekkaista mäntypylvästökujaa, ohi puisen tanssilavan tai seisoin rantakivillä maalaillen merta sen kaikissa rikkaissa värivivahduksissa. Ja minä sain työssäni rauhan. Harvoin minä katselin saaren neitoja. Ne loivat minuun kummeksivan ja aran katseen. Mitäpäs niistä! Olin saanut tarpeekseni turhista naisista maailman suurilla turuilla. Kuuluinko minä enää siihen maailmaan? Mutta enhän kuulunut tähän pieneenkään maailmaan tässä pienessä saaressa. Kävinhän minä venerannassa joskus juttelemassa ystävällisen isäntäni, kuulun haapionrakentajan kanssa. Vuorostaan hän tuli kalliolle katselemaan minun maalaustani. Mutta kun hän huomasi minun vaiteliaan kiintymykseni työhöni, hän läksi hyväntahtoisesti myhäillen oman haapionsa luokse veistelemään ja tervaamaan sen laitoja.

Mutta illan tullen, kun olin juuri kuvannut iltalaskun heijastuksia taivaan läntisellä laidalla ja laskin värilastan väsyneenä kädestäni, minut valtasi entinen, ikuinen ikävä. Sellaisen tunteen voi vain meri ja autio saari antaa. Tytöt ja pojat alkoivat iltahämärässä vaeltaa tanssilavapaikalle saaren metsään, tytöt edellä ja pojat jälessä. Vastustamaton halu veti minua sinne. Tahdoin vain katsella, mitäpä minä puuttuisin heidän lemmenleikkeihinsä.

Ensin istuivat kaikki hiukan hidastellen lavan kaidepuulla. Pojat kokosivat lantteja luotsin soittajapojalle. Ja pian alkoikin kuulua haitarin voihkiva, vallaton ääni. Se sopii vain yksinäiselle saarelle meressä tai mannermaan sisäjärven tukkiponttoon vorokin vierustalle. Mutta suuressa maailman salissa se on narrintiuku kaikkien kauniiden soittimien joukossa.

Pian alkoi piirileikki ja sitä seurasi jo kiihkeämpi, kivakampi tanssintahti. Isäntäni poika Ania sai lopulta minut piirin pyörteisiin. En kiinnittänyt keneenkään tyttöön erikoista huomiota. Pyörinhän vain kuin marionetti, jota elämän oikku ja sattuma liikuttelee.

Pyörre veti minua kuin merivirta, ja minä annoin sen itseäni kuljetella. Yhdentekevää, minne se veisi, kunhan vain voittaisin iltaiset ikäväni, Olinhan kuitenkin ulkopuolella kaikkea tätä. Mitäpä minä tässä oudossa joukossa merkitsin. Olin vain kesävieras, kulkuri, jonka pian unohtaisivat. Tämä tunne herätti minut. Kesken karkeloa minä hiivin pois hämärään. Mutta kauan kuulin kenkien kolkkeen ja haitarin hohkivan, inisevän äänen. Mereltä kuulin naurulokkien kirkuvat äänet. Minua nauratti.

Päivällä oli pieni huume kadonnut. Suurempi, valtavampi, haltioituva huume odotti minua rantakalliolla maalaustelineeni takana, seuranani vain paljas kangas, sielunilohduttaja, edessäni suuri, suunnaton meri, minun ainoa suuri, uusi ystäväni. — Mutta illan tullen minut taas valtasi kaipaus kosketella ihmistä, tuntea sen läheisyyttä, vaikka se voisi vieroittaakin. Ja niin minä kuljin taas tanssilavalle. Useat illat minä näin kuljin. Karkelossa minä unohdin työni ja päivän työssä taas karkelon, jota pakenin.

Mutta eräänä iltana minä en paennut. Minä tanssin tulisemmin kuin koskaan ennen. Vakava Ania tanssi aina naapurin Nannan kanssa. Ja Nannan seurassa oli aina joku toinen tyttö, joka oli minua arastellen katsellut. Ensi iltoina hän tuli ujona minua pyytämään piirileikkiin. Mutta seuraavina yhä useammin. Minä en kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Tunsinhan vain lämpimän poven povellani, oliko se sitten karkelon kiihkeydestä kuuma vai muusta syystä, sitä en kysynyt itseltäni. Tänä iltana minä tanssin loppuun saakka.

Haitari taukosi äkkiä soimasta kuin yhteisestä sopimuksesta. Hameet hulmahtivat, tytöt juoksivat pois. Sitten astelivat he hiljemmin, kolme, neljä tyttöä eri joukkoina. Jälempänä Nanna ja se vieras tyttö. Tanssin tauottua kaikki pojat riensivät tyttöjen jälkeen. Minä kuljin nyt nopeammin kuin ennen. Kun saavuin tyttöjen luo, tarttui joku saaren poika sen Nannan toverin, vieraan tytön käsivarteen, mutta tyttö kiskaisi itsensä irti huudahtaen: »Mene pois!» Sitte hän äkkiä pisti tanssista vielä kuuman kätensä käteeni ja kuiskasi: »Tule!» Tapahtuiko tämä sattumalta vai naisjuonen viehättävän oikun vaikutuksesta? Minua tämä yhtaikaa kummastutti ja huumasi.

Minä annoin kuljetella itseäni kuin pienen merivirran vietävänä. Nannan saattajana oli Ania. Minä astelin hiukan oudostellen vieraan saarineitosen rinnalla kaunista mäntyistä tietä iltayön hiljaisessa hämärässä. Kuljimme meren nientä kohden. Valkeat kalastajatuvat hohtivat hämärässä. Hieno tuulen viri kävi mereltä, taivas ei ollut selkeä. Rannalla törröttivät isot, puolipyöreät, sivuilta latuskaiset, korkeat paadet. Ne näyttivät hämyssä suurilta palloilta, joilla jättijäiset ovat olleet keilasilla, tai suurilta lakikivitauluilta, joita Mooses Sinain vuorelta laskeutuen löi rikki.

Kulkiessa sain tietää, että vieraan kumppanini nimi oli Meri. Ehkä se alkuaan oli joku vieraskielinen nimi, mutta hän oli sen muuttanut. Hän oli kotoisin kaukaisesta saaresta Viron puolelta. Hän ei pitänyt tämän saaren sulhasista, nytkin ovat kai menneet kiusaa tekemään hänen aittaansa. Mitäpäs heistä, väkivaltaisista, välittäisi! Oli usein tullut pyytämään, ei tiennyt miksi. Oli usein salaa katsellut minun maalauksiani. Saisinko minä hänet maalata? Mitäpä hänestä, saarelaisesta, sellaisesta… Eikös mitä, hauska oli karkelossa kiidellä sellaisen kanssa, joka ei polkenut jalalle eikä puristellut kovakouraisesti. Olivat niin ilkeitä hänelle vierasveriselle, vilkkaalle… Istuimme aittojen lähellä. Nanna se siellä aitanavain kädessä ärsytteli, että kyllä hän yökyöpelit aitastaan kyörää. Sitte tarttui hän Anian käteen… Pari katosi rannemmalle. Me katselimme toisiamme. Vieras tyttö tuli minua lähemmäksi kuin tietämättään — ja niin mekin hiivimme rantakallioiden taakse ja istahdimme hatruiselle nurmentapaiselle, mikä lemusi kalalle, merelle ja kostealle maksaheinälle. Laine läikähti kuin huokaillen aivan jalkojemme juurella, liplatti ja leikki kuin tahallaan.

Hänen oli ikävä, ikävä omia oloja, oman saaren suloja. Hän huokaili. Ennenkuin sen itse huomasin pitelin jo tytön kättä omassani. Vastustelematta hän antoi sen tehdä. Hän antautui kuin luonnon suuri levoton lapsi meren partailla hyväiltäväksi. Ei siinä sanoja tuhlailtu, ruskeat nauravat, lymyilevät katseet vain kiilsivät hämärässä. Ruskea, sileäksi kammattu tukka tuntui silkiltä. Vein käden hennolle uumalle. Se oli kuin haahkanuntuvaa…

Katselimme merta. Kauempaa näkyivät suuren merisaaren hahmoääret. Kuin suuren kivisen jättiläisvalaskalan selkä, jossa oli kolme kyhmyä, kolme korkeata vuorta. Usko, toivo ja rakkaus! Ajatteliko hän nyt tällaista? Ehkei ajatellut mitään — kuten en minäkään. Ei muuta kuin saada olla lähellä jotakin lämmintä, vaarallisen, mittaamattoman meren ääressä… Majakan vilkkuvalo välkytteli tutunomaisesti kuin silmää räpäyttäen: ole varuillasi, ole varuillasi, voit laskea elämänhaahtesi karille… Niin se räpytteli meille, myöhäiskesäyön helohämyssä merentuulien tuutimille ihmislapsille. Minun ääneni alkoi säestää hänen äänensä sävyä. Puhuin kuin hänkin yksinkertaisesti. Puhuin suurista kaupungeista, joissa loistavien salien läpi kulkee myös suuri ikävä kattokruunun kynttilävalojen lepattaessa levottomina.

Hänen äitinsä oli hukkunut mereen matkalla mantereelle, veljet vierailla vesillä, hän vieraassa saaressa. Oh, hänen oli vilu! Minä kiedoin käteni yhä tiukemmin hänen ympärilleen, ettei hän tuntisi ikuista ikävää ja vilua. Voi, meitä ihmisparkoja! Kun olemme yksinämme, niin kaipaamme ihmisiä, ja ihmisten parissa kaipaamme yksinäisyyttämme. Sanoja, sanoja, miksi minä puhuin omia ajatuksiani! Mitähän tämä minulle vieras olento ajatteli? Omaa onnea ja kotia? Tai ei kaivannut, odottanut enää mitään. Sieluuni virtasi ikäänkuin säveliä ikuisen, rauhattoman meren surullisesta soitosta. Se vaikutti samalla kiihottavasti ja tyynnyttävästi. Tunsin ikäänkuin olisin nuori kalastajapoika, joka on eksynyt vieraalle saarelle, tai niinkuin itse Lemminkäinen, joka hetken ilakoi saaren impien parissa. Oliko minulla oikeutta tähän onneen, oikeutta rikkoa onnea…? Ympärillä jotakin kiehtovan himmeää, kutsuvaa, kiihoittavaa, taasen aavistelevaa, arkaa, luoksepääsemätöntä, poistyöntävää. Taivaalla jo alkusyksyn tähtiä, pieniä tähtiä, pari suurempaa. Rannan kala-aitat tyyninä, makuuaittojen hämärässä pidätettyä naurua, kuin tukahtumista. Aittojen seiniä pitkin puunsivat krassit kuin kuuman veren pisarat. Vakavat, valkeat talot ylempänä, siellä nukkuivat vakavat vanhukset, väsyneet… Verkot kuivamassa vapeillaan kuin neekerimajat jossakin Tyynenmeren eteläisessä saaressa. Verkkoaitauksen suojassa merimieskarhun kämmenen kokoiset keltaiset päivänkakkarat sekä unikukat, palsamit ja hajuheinät. Pihamaalla unessa nuokkuvat kaivot, tupa-aitauksen sisällä pyhitetyt omenapuut puolikypsine hedelmineen. Ja kallionlohkareiden takana kuiske syyskesäisessä yössä ja viileä tuuli pyyhkimässä kuumaa otsaa. Nuoren tytön poven nousu ja lasku kuin suvi-iltainen merenlaine. Tytön käsi vapisi. Ruskea tukka koskee poskeani ja läpi ruumiin käy väre kuin pistos, joka ei haavoita. Ruskea pää taipuu taaksepäin, pehmeät lämpöiset kädet kietoutuvat kaulaani. Katse suunnattuna taivaan kimmelkukkaiselle aavikolle…

— Tuletko huomenna luokseni?

— Tulen. —

Sitten syvä hiljaisuus. Me emme puhu mitään. Käyn kiihkeämmin tytön käsivarteen. En voi ilmaista itseäni. Sydän soimaa, ettei tämä ole rakkautta puoleltani, että leikittelen, lämmittelen vain hetken kuin vieraan tuvan tulen ääressä lähteäkseni taas maailmalle. Tyttö tekee kuin puoleksi hätääntyneen ja hämmentyneen liikkeen ja aikoo nousta.

Samassa kuuluu huuto yöstä. Aitoista tulee pareja, tytöillä valkeat yöpuvut. Ne näyttävät haamuilta. Minä hätkähdän, otan hetkeksi kädestä — kuin ovensuussa, ajautuakseni kuin koditon kylmään maailmaan. Hyvästelen.

Seuraavana iltana kohtaamishetkellä on minulla vieraita kalastajatuvassani. Katson usein ulos pimeään ikkunaan. Miksen koeta saada vieraita pois? Olen kuin naulittu tuolilleni ja minä puhun kuin unissani jotain outoa ja joutavaa. Hän kulkee kai nyt omenapuun varjossa pitkin saarikujaa ja odottaa. Olin kuulevinani askeleita. Myrsky kolkutti nyt ovea kuin paha omatunto.

Minä en tavannut häntä enää milloinkaan.