OINAANSARVEN SÄVELIÄ

Hellaan luonnonjumala, pyhä Paan, soitteli muinoin vanhassa Kreikassa luonnonsäveliään pukinhuilullaan riemastuttaen koko luonnon, iloksi ihmisille, johdattaen heidän heleihin sydämiinsä korkeanymmärtävän yhteenkuuluvaisuuden lempeän luonnon ja kirkkaan kaikkisuuden kaikkialla hymyilevän hengen kanssa.

Suomalaisilla oli omat haltijansa, lähteissä, puissa, vuorilla, metsissä. Nämäkin olivat luonnon, milloin pahoja, milloin hyviä henkiä, jotka ihmistäkin ilostuttivat tai niitä ilkkuivat. Oli peikot, maahiset ja menninkäiset, metsällä ja merellä omat väkensä, vedenneitoset, vesihiidet ja veteiset. Keväällä on omat keijunsa, kesällä omansa ja lähenevä syksykin ja syysmyrsky voivat loihtia omat haltijansa, jotka ruokohuiluillaan ja karhunputkipilleillään säestävät viimeisellä kesän hehkullaan sykähteleviä säveliä. Ja kuuluupa silloin meren saarella selällisellä menninkäisen oinaansarven säteileviä säveleitä kaikuna kaukaisen armaan ajan, suuren luonnonjumalan, pyhän Paanin paimenpillistä. Tällaisia täyteläisiä säveliä voi merta ja metsää rakastava, herkkä korva kuulla jossakin sisäsaariston ulkopuolella piileilevässä ulkoluodon saaressa lampaankeritsemisen aikaan. Silloin syksy soittaa viimeisiä raikkaita riemusäveliään oinaansarvellaan.

Riemulla sitä aikaa odotetaan, odotetaan elokuun viimeisiä kuutamoiltoja, jolloin mantereella jo elot korjattu on, kevään kylvöt niitetty on. Silloin saarelaiset nostavat purjeensa, rantaan kertyy kansaa, vaimoilla villavasunsa ja keritsimet mukanaan. Iloisesti kilvan kiidättäen viilettävät purjehaapiot vesiä. Mies se joka ensinnä ehtii. Haapiot melkein hipaisevat toisiaan. Karautetaan kohisevin kokkatyrskyin suoraan ulkosaaren niemikallion loivaa kielekettä pitkin ylös tasaiselle punaiselle paadelle. Kaikki pestistä, köydestä vetämään venettä ylemmäksi, miehet, vaimot, pontevat pojat ja saaren ihmeelliset immet. Mikä ilo, väri, nauru, veden vellova voima ja elämän halu! Ja se saari on kuin mikäkin vaatimaton, valoisa, pieni paratiisi. Vastaan tulvahtaa syyslämpöisen metsän ja lehdikon lempeä tuoksu. Riemullisen rehevä kasvullisuus sivelee sulollaan silmiä, siinä on hilpeä niitynpälve, tuossa tuoksahtaa pillikauraa, suhisee saarnia, tohisee tuomia, vilisee villiruusuja, taipuu tuulessa taikina- ja viinimarjapensaita, kallionlokeroissa kuultaa vaaleanpunaisia horsmia ja keltaisia maksaheinänkukkasia.

Ja menninkäinen istuu jossain korkeassa saaren puussa ja soittelee viileän villejä lurituksiaan. Ja se saa saaren väen valtoihinsa. Hoilaten ja huutaen juostaan pitkin metsän polkuja, ajetaan lampaita, jotka ovat hiukan villiintyneet nekin yksinäisellä meren suvisella saarella. Teirit kohahtavat lentoon, vasikat ja mullit hyppivät kuin hullaantuneina kopsahuttaen, kupperehtien. Kuuluu ilmasta kalasääsken kimeä kirkuna. Jänöjussit pupperehtivat pelästyneinä juuri aurinkounestaan heränneinä. Luikkivat, loikkivat pitkin pensaikkoja. Kalastajapoika heittää lippalakkiinsa jäniksenpoikasen silmille. Se saa kuin siivet, se viilettää vimmatusti piilopaikkaansa, jossa se kerran on syntynytkin ja jossa sen iso ja emo kerran kevään keväässä, kirkkaassa kiimassa ovat tavanneet toisensa täyttääkseen luonnon suuren lain. Sinne ne ovat suojansa omalle pienoiselle piskuiselleen sammalien viheriänheleään huoneeseen laittaneet, piiloon pahoilta vaanivilta surman silmiltä, ettei ehkä mantereelta talvella jäitse saareen eksynyt kavala kettu löytäisi heidän lempensä pientä lahjaa. Iloisena piipertää piskuinen jäniksenpoikanen kalastajapojan pauloista pelastuneena tuntiessaan taas omakseen ihanan metsän valkean vapauden. Ja kalastajapoikakin makaa maassa nauraen täyttä kurkkua, hullunkurisesti matkien jäniksen juoksua. Hän nauraa metsälle ja merelle ja omalle nuorelle voimalleen. Ja merikin myhäilee ja nauraa, tiirat tirskuvat ja taivaskin tanssii. Siltä ainakin näyttää. Mikä rajaton riemu ja runous! Ja surullisen hupaisena hypähtelee puusta puuhun kirkuvan, kimpoavan saarenväen edellä saaren yksinäinen oravaerakko. Ja merentuuli voi tarinoida siitä vanhasta erakosta eriskummallisen tarinan.

Souteli kerran kalastaja saaren suojassa. Näki punaisen pilkun merellä, luuli lumottuna merenhaltiaksi. Souteli, souteli lähemmäksi, huomasikin oravan pujottelevan läpi laineiden lakkapäiden pölkyllä tai leveällä lastulla häntä pulleana purjeenaan. Pistipä kalastaja airon veteen, sitä pitkin orava juoksi veneeseen. Vei soutaja oravan saareen. Orava otti sen asuakseen, armaaksi huomasi suvisen saaren. Oli tiine, poikasia kohdussaan kantoi. Ja niin lisääntyi ja täytti maan. Mutta tulipa sitten mistä tulikaan näätiä saareen. Näädät surmasivat kaikki oravat paitsi yhden. Kulkivat sitte kalastajapojat piilukkoineen saaressa ja surmasivat kaikki näädät sukupuuttoon. Siksi nyt yksinäinen, erakko orava niin hupaisena hypähtelee saarenväen tunkeutuessa tiheikköön. Ei ole vanhalla saareneläjällä kultaista kumppania, pian se itsekin kuolee pois ilottomaan ikäväänsä.

Läpi saaren samoilee nuori poikaparvi, on sellainen hoilotus ja hälinä kuin olisi tulipalo. Vihdoin lampaat saadaan ajetuiksi kallioniemeen. Jalat sidotaan, miehet pitelevät ja naiset keritsimillään leikkaavat lämpöiset villat, jotka kootaan vasuihin ja säkkeihin. Joku oikukas lammas pääsee karkuun. Kadonnutta lammasta ajetaan taas takaa. Mies katoaa metsään, pian palaa hän pensaan aukosta kantaen hartioillaan vikuroivaa, villiintynyttä… Kerimisen aikana huohottavat lampaat naisten sylissä, nuoret tytöt syöttävät niille leipää. Kerityt kilit ja karitsat näyttävät noloilta, niiden villa loistaa nyt melkein lumivalkoisena. Ne tuntevat itsensä keveiksi ja arastelevat merentuulen henkäyksiä, ne määkivät iloisen avuttomina ja pysyttelevät pelokkaina emojensa luona. Naiset kertovat taruja ja taikoja, miehet ovat jo vetäytyneet johonkin kallion koloon, juttelevat omia meheviä merijuttujaan ja nauravat. Saaren korkeassa puussa nauraa menninkäinen ja soittaa hillitymmin hilpeitä säveliään. Lampaat juoksevat vapaina ja kerittyinä hiljaa pitkin rantaa metsään. Jo alkavat kilit ja karitsat hypellä taas hilpeämmin. Sillä menninkäinen päästelee nyt pillistään piukkivia, sorkantöminälle kuulostavia loppusäveliään. Saaren tytöt ja pojat saavat silmiinsä iloisen ilmeen. Ne alkavat ajella toisiaan takaa pitkin kallioita, jotka riemusta kajahtelevat. Riemuiten riennetään rantaan, pojat kaappasevat tyttöjä kaulasta, siinä se syttyy monen salassa säilytetty lempi. Hulluna veri humahtaa, sillä sydämissä soi menninkäisen maanitteleva soitto. Rymisten, rämisten, notkuen ja nauraen työnnetään veneet vesille. Veneetkin tanssivat kuin paimenhuilun tahdissa kiihkeiden kuohujen kautta täysinäisin pullein purjein loitos, loitos, kohden omia onnellisia ja onnettomuudessakin rakkaita kotirantoja.

Saaren suuressa saarnipuussa vaikenee vihdoin menninkäisen ilosta menehtyvä oinaansarven soitto. Mutta vanhan männyn lakastuvassa latvassa istuu vaiti vanha erakko-orava kuunnellen meren kumeata kohua, miettien mennehiä nauravan nuoruutensa päilyviä päiviä. Ja elokuun auringon viimeiset säteet sammuvat sen surullisiin silmiin.