JOUNA JA ASSERI

Meren saaressa asui kaksi kalastajaa, Jouna ja Asseri. Kummankin tupa seisoi kivisellä, harmaalla mäentöyryllä, vastatusten, mutkittelevan saarikujan alapäässä, josta näkyi kaistale sinistä merta, verkkovavetarha sekä kaljaasien mastonhuippuja. Kummallakin heillä oli oma vavetarhansa, kaljaasinsa ja rantansa. Ja rantaoikeus oli myös ammoisista ajoista heillä ollut. Minkä tuuli rantaan toi, se oli omistajan omaa, olivat ne sitten laivasta pudonneita lankkuja tai haaksihylyn kappaleita. Kuten molempien hyljekoiratkin, jotka aitan alla päivän helteessä lojuivat vaanien syrjäsilmällä toinentoisensa toimia, niin Jouna ja Asserikin kadehtivat ja kantoivat kaunaa, eritoten saita Jouna, joka tahallaan kulki repaleisiin vaatteisiin puettuna vaikuttaakseen köyhältä. Kummallakin oli säästöjä, enemmän ehkä sentään Jounalla, hän oli nuorempana käynyt Meemelissä ja Portkundaassa Viron puolella salakuljettajien yöttöretkillä, tuoden salaa maihin pumpulipaaleja, raakaa intialaista silkkiä ja Riianpalsamia. Jouna oli väärällä tavalla osannut kartuttaa säästöjään, niitä hän kätki kaikenlaisiin lokeroihin saunan ja aitan palkkien rakoihin. Ja niin oli hän kerran menettänyt osan omaisuuttaan saunanpalon kautta. Jouna himoitsi ja ahnehti Asserin aarteita, joita tällä kerrottiin olevan, mutta Asseri kätki kaikki säästönsä taitavammin tai vei ne rantakaupungin pankkiin. Jounasta saaressa tiedettiin, että hän joskus oli käynyt salaa kokemassa toisten verkkoja. Yhteisillä nuotanvedoilla he kävivät ulkoluodoilla, siellä heillä molemmilla oli oma kalasaunansa. Mutta aina Asseri sai isomman kalansaaliin, joko siksi, että hän paremmin tunsi ja tiesi kalan kutupaikat, tai siksi, että hän huolellisemmin kutoi ja paikkasi verkkonsa. Jouna oli toisinaan niin kiukustunut tällaisten matkojen jälkeen, että hän melkein itki. Mutta hän halveksikin kalastusta. Salakuljetus ja haaksirikkojen korjaaminen oli tuottavampaa. Siksi saaren miehet iltaisin pitkät kaukoputket käsissä tähystelivät taivaan rantoja. Kaikki saaressa odottivat haaksirikkoja, joiden korjaamisesta he hyötyisivät. Vanha merirosvon henki eli vielä heidän verissään heikontuneenakin. Ja tarinat kertoivat usein tuimista verisistä otteluista ja murhistakin aavalla merellä tai yksinäisillä luodoilla.

Jos Asseri muiden tietämättä nosti purjeensa haapioon, Jouna alkoi heti hauraammalla haahdellaan lähteä Asserin jälkiä seuraamaan. Jos Asseri lähti hyljekoiransa kanssa syksyllä hylkeenpyyntiin, niin Jouna seurasi jälessä, olalla vanha piilukkonsa. Sellainenkin sääntö oli saaressa, että jos hyljekyttä muun osuuskunnan nähden tappoi hylkeen, tulivat silminnäkijätkin osallisiksi saaliista. Mutta Asseri, hyvätuulinen, leikkisä ja lempeämpi mies, ehti aina saarten taitse edelle ja ampui muiden huomaamatta hylkeen. Asserilla oli parempi koira, sillä hän antoi sille parempaa ruokaa, vaikka hyljekoiria tavallisesti kidutettiin nälällä — pyytöä varten. Ne kulkivat kesäisin takkuisina ja vihaisina pitkin liivaa lentohiekkarannalla, siepaten silloin tällöin verkonsilmuista hailin tai kujista hylkeenluita etsien. Kun Asseri talvella lähti meren aavikolle pyyntiin, hänen hallinsa juoksi kaukana edellä, vainusi jo kaukaa hylkeen kuutin olinpaikan jään hangen alla, jonne sen emo jäähän reiän hengittämällä oli lumeen kaivanut poikaselleen lämpöisen suojan. Kun koira tuli reiän kohdalle, Asseri hyppäsi sauvansa varassa uitinreikään ja vangitsi siten elävänä kuutin. Sitoi sen sitten hyljerautoihin ja laski kuutin köydellä mereen, houkutteli siten emonkin rautoihin ja kiskoi saaliinsa hangelle, koiran ärhennellessä hylkeen kimpussa. Mutta Jouna epäonnistui usein tällaisissa hommissa. Hän kantoi alituista vihaa Asserille ja päätti keinolla millä hyvänsä viedä Asserilta onnen ja säästöt sekä salaiset kätköt. Suvussa oli vanhaa vihaa jo ennestäänkin. Kerrotiinpa, että Jounan taatin taati oli yhteisissä salakuljetusvehkeissä pettänyt Asserin mufan veljen. Taatin taati oli itse jäänyt Portkundaan Viron seprajuhliin, oli lastannut perunoilla jaalan, mutta salaa hän oli ruuman pohjalle kätkenyt kahvisäkkejä, joiden kuljetus oli kielletty. Mufan veli joutui ulkosaarella kiinni tullipetoksesta ja sai istua Viipurinlinnassa pari kuukautta. Rantakäräjillä kerrottiin usein tällaisia juttuja rohkeista kaappauksista, kaukaisista maista ja merimiesseikkailuista. Siihen aikaan kerrottiin Asserin taatin aitan oven olleen mahonkipuusta ja ovipielien norsunluusta, kerrottiinpa Asserin vaarin norjalaisen parkkilaivan kuolleelta kapteenilta ryöstäneen timanteilla koristetun kultakellon ja Sydneystä kuljetetun, korallisen, tähdenmuotoisen koristeen, jollaisia merimiehet tuovat tuliaisina omaisilleen.

Jouna ja Asseri miettivät näitä entisiä kultaisia aikoja, jolloin aarre oli aarteen ottajalla. Mutta nyt otti tullinuukkari suurimman osan merensaaliista. Salassa he toivoivat kuitenkin rajuja syysmyrskyjä ja haaksirikkoja. Jounan kerrottiin sunnuntaisin rukoilevan saaren vanhassa puukirkossa, jossa alttarin keskellä nousi saarnastuoli suurilla kompassikuvilla varustetulta seinäntaustalta. Hän jupisi jumalalleen: »Hyvä jumala, anna meille syys myrskyinen ja siunaa rantojamme runsailla haaksirikoilla.» Jouna näet puhui usein omiaan; sen tavan hän oli saanut ihmisiä karttelevassa, saidassa yksinäisyydessään.

Kerranpa sitte eräänä syysyönä, kun Jouna nukkui hiukan ränstyneessä rantahökkelissään olkikuvollaan ja homeisilla rievuillaan, jokin vihreä esine ajelehti juuri Asserin rantaan. Asseri oli unessa nähnyt ison laivan, joka hukkui merellä. Unettomana hän oli lähtenyt rantaan vaistonsa ja tapansa mukaan tarkastamaan kala-aittaansa, jonka erään lattiapalkin outo varas kerran oli kiskonut irti, kuljettaen Asserin lohitynnyrin yön pimeyteen. Asseri kulki pitkin rantakallioita, joilla kasvoi päivän paahtamaa kaakaonruskeaa merilevää. Siellä levän seassa oli kuun valossa kimmeltänyt vihreä, messingillä päärmätty merimieskirstu, minkä aalto oli mereltä etelänpuolesta maihin ajanut. Asseri ilostui, meni aittaansa, otti sorkkarautansa ja avasi kirstun. Kirstun pohjalla kilisi ja kulisi kirkkaita kultakolikoita, oli siellä guldeneja, puntia ja taaloja, merikortti sekä meriselitys ja hollantilaisen merikapteenin viimeinen kirje vaimolleen Rotterdamiin. Asseri vilkui ympärilleen. Kylä oli umpikuljuisen pimeä, ei edes pieni kitupiikkikään tuikkinut saidan Jounan mökistä. Asseri kantoi kirstun haapioonsa, kääri villavaatteella hangat ja aironlehdet sekä meloi hiljaa pitkin rantoja maan taakse, saaren korkean vuoren läntiselle puolelle. Hän kätki aarteensa erääseen koluiseen rantaluolaan, korkean, puoleksi irtonaisen kallion alle.

Seuraavina päivinä iltahämärissä Asseri usein poikkesi metsään kierrellen kätköpaikalleen. Tämä alkoi ihmetyttää Jounaa. Jouna alkoi epäillä Asserin salahommia. Kun hän uteli asiaa Asserilta, niin tämä selitti vain hakevansa vuorenrotkoista lehmäänsä, joka jäkälesammalta etsiessään oli eksynyt. Asia oli kuitenkin niin, että Asseri itse oli jälkiään peittääkseen ajanut lehmänsä kauemmas saaren sisälammikon taakse pykäläisten, rotkoisten vuorien peittoon. Eipä Asserin vaimokaan aavistanut mitään. Asseri kävi kätköpaikallaan, ihaili ja laski rahojaan. Mutta pian Jouna alkoi seurata salaa ja kaukaa Asserin jälkiä. Pensaissa piillen, paasien taakse kyyristyen ja töppösillään hiipien onnistui hänen vihdoin löytää Asserin kätköpaikka. Hän ei voinut voittaa saalinhimoaan, hän otti kultarahan silloin tällöin ja kätki sen Asserin ajoverkoilla ollessa aittansa salaisiin piilopaikkoihin. Usein hän varjostimella varustetun kitupiikkinsä valossa kävi tarkastelemassa koreita kultarahoja. Hän paadutti omaatuntoaan sillä, että hänellä oli yhtä suuri oikeus ottaa Asserilta kuin Asserillakin ottaessaan kuolleen haaksirikkoutuneen kapteenin kirstun. Ehkäpä kirstu olikin ajelehtinut Jounan ranta-alalle, ja jos tullihuntti olisi saanut vihiä löydöstä, niin tokko Jouna tai Asserikaan olisi saanut saaliista kiesuksen killinkiäkään. Niin mietti Jouna ja kulki yhä useammin metsässä Asserin kätköpaikalla ja kähvelsi kourallisen silloin tällöin. Mutta pian alkoi Asseri huomata rahojen katoavan. Hän oli kalamatkoilta palattuaan nähnyt Jounan toisinaan hiipivän metsästä kylään. Hän alkoi epäillä Jounaa varkaaksi.

Kun rahoja yhä enemmän alkoi kadota, hän mietti kostoa, ja vähitellen syntyi hänen mielessään sukkela ajatus. Eräänä päivänä hän kutsui kesteihin kaikki saaren naapurimiehet, myös Jounan, joka ei ollut käynyt talossa moneen vuoteen. Asseri kantoi kannuja kellarista, hoputti ja juotti sekä kehoitti pistämään kipparinkermaa kuppeihin. Muiden kiskoessa »partakyynäriä» hän kaatoi kuppinsa sisällön kannuun tai pistäytyi juomassa etikkaa pysyäkseen selvänä. Pian juopuivatkin miehet ja Jouna ahmi saituudessaan enemmänkin. Asseri teeskenteli humaltunutta, riehui, rähisi, löi nyrkkiä pöytään ja kehaisi:

— Niin, minulla on rahaa kuin roskaa, ja minulla on kätköpaikka metsässä.

Jouna hätkähti ja kätki kasvonsa kannun taakse.

— Niin on, kautta Kalifornian! Siitä kätköstä ei tiedä kukaan, ei edes Jounakaan, vaikka se aina kärkkyilee kintereilläni.

Jouna höpisi hämillään:

— Mitäpäs minä, mitäpäs minä, sinun kätköistäsi…

Sitte Asseri oli kuiskaavinaan erään pöytänaapurin korvaan. Hän kuiskasi niin äänekkäästi, että sen Jounakin kuuli:

— Ja minä kerron sen hiljaa. Viime yönä löysin merenrannalta pullon täynnä espanjalaisia seteleitä. Joku laiva suolalasteineen Cadizista on kai haaksirikkoutunut! Mutta älä virka, veikkonen, tätä kellekään!

Jouna jäi suu auki tuijottamaan. Hän katui kähvellyksiään. Nyt Asseri huomaisi jonkun käyneen kätköpaikalla eikä piilottaisikaan uutta löytöään vanhaan paikkaan. Jounassa välähti äkkiä kavala ajatus saada tämäkin löytö. Hän veisi jo tänä yönä entiset ryöstönsä kätköpaikkaan. Asseri ei huomaisi mitään, piilottaisi setelipullonsa samaan paikkaan, ja niin saisi Jouna koko saaliin, oikean Pietarin-saaliin. Sitte hän kevään tullen purjehtisi mantereelle sukulaissaarelleen elääkseen loppuikänsä oikein ruhtinaiksi. Illan tullen hiipi Jouna joukosta aittaansa. Hän ei uskaltanut sytyttää kitupiikkiänsä, hän kopeloi hiukan huipperissapäin pimeässä ja sulloi taskuihinsa joukon kolikoita, niitä erikoisesti tarkastamatta. Siten hän sekoitti joukkoon omia vanhoja säästöjään. Mitäpäs niistä, saisihan hän nyt kokonaisen aarteen. Taskut täynnä kolikoita hän hiipi nyt metsään ja kätki rahat rotkon rakoon. Mutta Asseri oli toisella silmällään seurannut Jounan liikkeitä. Kun vieraat olivat poistuneet, hän hiipi aitan taakse väijyksiin. Ja kun Jouna palasi metsästä, Asseri kulki kiertoteitse kätköpaikalle ja kantoi kotiin kaikki rahansa, jopa Jounankin. Jounan säästöt hän päätti lahjoittaa saaren vanhoille merimiehille.

Seuraavina päivinä Jouna oli surkean ja happamen näköinen. Mutta Asseri kulki hyvätuulisena saaren kujaa, nauroi ja siveli sepelikaulapartaansa haroen ja heitti aina jonkin kompasanan vanhalle Jouna-saiturille, joka harmaana hapuili ja hamuili huoneessaan, imeskellen vanhaa, kulunutta, inisevää keisarinsaunapiippuaan pistellen siihen ryssänlehtiä ja tieltä noukkimiaan sikarinpätkiä. Ja Jouna alkoi vältellä saaren väkeä. Hän suri mennyttä säästö-osaansa. Harvoin hän kävi kalassa. Hän ei sietänyt miesten pistopuheita kätketyistä kultarahoista. Hän alkoi aavistaa, että Asseri oli tehnyt hänelle kurjat kepposet. Hän kulkisi näin ollen kuin variksenpelätin koko ikänsä tässä surkeassa saaressa pilkattuna, kulkisi kuin piesty kulkurihyljekoira, jolle ohikulkijat luun asemesta heittelevät vain pieniä, pistäviä kiviä. Hän päätti jättää saaren.

Ja keväällä hän möikin mökkinsä ja tavaransa, pystytti purjeet haapionsa mastoon ja purjehti sukulaissaareen. Asseri seisoi kalliolla ja katseli kauan hymysuin hänen lähtöänsä.