ANTSETÄ JA HARMAAHYLJE

Vanha Antsetä ja hänen iäkäs hyljekoiransa olivat erottamattomia ystäviä. Antsetä asui vanhassa kalasaunassa meren kallion kyljessä. Takkuinen hän oli, pää kuin haahkanpesä ja kulmakarvat törröttivät niinkuin ahvenruohot. Ja hyljekoira Hurri, takkuinen, pörröinen oli sekin. Päivisin se lojui saunan alla muristen unissaan, iltaisin se vielä jaksoi tapella muiden saarikoirien kanssa kalastajakyläkujassa. Ja silloin kajahteli haukunta kallioilta kallioille kiiriskellen avonaiselle merelle ja läheiselle hyljeluodolle.

Ja vanha Antsetä lepäsi saunalavollaan ja mietti. Mietti yksinäistä elämäänsä. — Vaimo oli kuollut, pojat maailman merillä. Hänellä oli vain yksi kiihkeä, kuluttava ajatus. Hänen nuorin poikansa oli tullut meriltä, yhdessä olivat olleet kalastamassa, hylkeitä ampumassa. Kerran talvella oli poika hukkunut hypätessään hylkeen uitinreikään. Se harmaahylje, kalastajan vanha vihollinen, ei ollut tarttunut hyljerautoihin. Oliko pojan hyljekeihäs, jonka varassa hän hyppäsi reikään, luikahtanut? Mene ja tiedä, tapauksessa oli varmaan taikaa. Se vanha hylje oli varmaan vietellyt pojan jään alle, se kuningashylje, meren hiisi ja hirviö. Aina se vain vältti vaaran, ei tarttunut koukkuun. Se oli jo vuosikausia ulvonut syysöisin siinä luotonsa kupeella. Se se juuri repi Antsedän parhaat verkot. Niitä sai sitte vaari verkonkäpy kädessä vanhan haaksirikkoutuneen kajuuttakellon naksaessa, pienen, vaivaisen lampun ääressä korjailla ja paikkailla. Se hylje, se hylje söi suuhunsa talven kalavarat. Mutta tänä talvena, kun jo helmikuukin oli käsissä, saisi se vanha paholainen, itse meren paha pelsepuupi ja ilmestyskirjan peto, rangaistuksen rikoksestaan.

Antsetä nousi ja haki nurkasta hyljeraudat. Hän alkoi niitä kovasimella hieroa teräviksi. Noihinpa sarviin kun saatanan sikiö, hylkyhuntti tarttuu, niin eipäs heltiä, eipäs! Hän tutki köyttä, jonka hän oli syksyllä paksuksi punonut ja tervannut. Kyllä se kesti. Vaari venytteli käsissään köyttä ja vanhat, vielä vahvat käsivarret jännittyivät jäykiksi. Kyllä oli vaarissa vielä voimaa! Kas noin, noin hän kiskoisi hylkeen piilopaikastaan jäälle. Ja hän kiusaisi sitä, kiduttaisi sitä. Antaisi terävien piikkien pistää raskasta ruumista ja sitte iskisi hän tuuralla ihan silmien väliin niin, että vietävän viikset lakkaisivat liikkumasta ja nuo pienet, pippurinväriset silmät sammuisivat. Kosto olisi tehty, meren vanha kosto vanhalle vihamiehelle, joka oli vienyt hänen rakkaimpansa, hänen poikansa.

Vaari muisti usein saunassa nukkuessaan sen saman sekavan näyn. Hän näki poikansa hiihtävän merenselkää luodolle, pyssy olalla. Ja Hurri edellä, kippurahäntä vinosti heiluen, käpälien tassuttaessa meren jäisellä, aavalla hangella. Tuuli oli luodolta puhaltava, vastainen, joten se hylkeen yletys ei voinut haistaa hänen hikeään. Jo puolen kilometrin päässä Hurri haisteli ja inisi. Se juoksi edelleen ja seisahtui hiljaa pienen lumitöyryn kohdalle. Siihen kohtaan oli hylje, se helvetin hurtta, puhaltanut jäähän hengitysreiän, oli partareiästä noussut jäälle sekä kaivellut jään ja hangen väliin pikkukammioita, johon se kantoi pienen poikasensa. Siellä kammiossaan se kuutti oli tepastellut ja telminyt. Sitä se Hurri tarkalla vainullaan haisteli. Ja hänen poikansa hiipii hiljaa liotusreiälle, suksisauvansa varassa hän hyppää aukkoon, jonka hän ruumiillaan täyttää. Kuutti on nyt vangittuna, se ei pääse mereen luiskahtamaan. Poika kiinnittää jo hyljerautaa kuutin ruumiin ympärille laskeakseen sen mereen sekä vietelläkseen emonkin rautoihin. Sillä äidinrakkaus pakottaisi sen pelastamaan poikasensa. Sekin tarttuisi koukkuun. Vihdoinkin, vihdoinkin vanha, viisas hylje joutuisi ansaittuun ansaan. Hengellään saisi se maksaa monet talviset vaivat ja särpimettömät, kalattomat, ikävät illat. Saisi korvata karvallaan köyhän kalastajan kaikki vahingot. Ja Hurri saisi hylkeen rehevää rasvaa, oikeata koiraparatiisin parasta himoruokaa. Hurri ärhenteli siinä henkireiän ääressä niskakarvat pystyssä, raisuna ja raivoissaan, kun Antsetä saapui siihen hengästyneenä. Poika kuljetti jo kuuttia veden alla. Jo tarttui, hän huusi. Mutta silloin! Oi, sinä mittaamaton meri ja ankara avaruuden taivas! Oi, Jumala, miksis tämän teit! Tai painiskeliko silloin paholainen vedessä? Iso hylje-emo viiletteli vihaisena veden alla. Vaari ihan näki sen sähköiset silmät, saatanan silmät. Ja sen eturäpylät kapertuivat kuin kahmaukseen, kuoleman syleilyyn. Niin silloin, oi, taivas, sitä surkeata hetkeä, sitä kurjan elämän onnettominta takaiskua. Suksikeihäs taittui ja hänen poikansa vaipui jään alle. Vaari näki vain sammuvan, särkyneen katseen ja käden, joka viittilöi kuin hyvästiksi, haruili ja haipui poreilevaan, mustaan veteen. Mutta harmaanhylkeen paksu selkä vilahti vedessä. Se nousi ihan reiän alle ikäänkuin ilkkuakseen. Se ihan irvisteli, ikäänkuin se olisi tahtonut ulvoa ukolle: Kas noin nyt kävi, kurja, kirottu mies! Sinun poikasi tahtoi riistää minun poikaseni, minun kauniin, korean, silkkipehmoisen, keltaisen kuuttini. Mutta minä olin voimakkaampi. Nyt minä vuorostani vien sinun poikasi. Varo toiste tänne tulemasta minun vanavesilleni, sillä täällä minä olen käskijä ja kuningas. Ja niin se sitten sukelsi se hylje syvyyksiin. Hurrikin oli vaiti ja ihmeissään. Raskaasti huokaillen asteli Antsetä kotirannalle, se oli hänen elämänsä Golgatankulku kärsimyksen tiellä. Ilmestyksen peto oli voittanut.

Mutta vielä kerran vaari voittaisi sen harmaanhylkeen, sitä varten hän oli varustautunut jo koko syksyn. Hän kostaisi kolminkertaisesti poikansa surman hamaan viime hetkeensä. Näitä näkyjään ja murheellisia muistojaan Antsetä nyt mielessään kairamoi valvoessaan yksin yöllä saunanlavolla levätessään.

Hän oli nyt tekoonsa valmis, pian hän lähtisi ulkoluodolle Hurri mukanaan, hyljeraudat olalla, mielessä sammumaton viha ja koston ilo. Antsetä käännähteli, kääri lammasnahkapeitteensä tiukemmin raihnaisen ruhonsa ympärille ja nukahti vihdoin. Hurri saunan alla murisi kirpuille, jotka peuhasivat sen paksussa turkissa.

* * * * *

Siinä kynttelinpäivän aamuna Antsetä sitte Hurrin seuraamana läksi hylkeenpyyntiretkelleen vetäen pientä kelkkaa. Siinä oli tuura, hyljeraudat sekä eväshyljereppu.

Hylje-emo se nytkin oli samaan ulkoluodon laitaan laittanut lumikamarit kuutilleen. Hylje kävi tavantakaa hengittämässä ilmaa reiässä ja katseli päivän kilo katseessaan poikasensa temmellystä jään reunalla. Ahtojäitä oli rannoilla, koko merenulapan valkoinen lumivaippa kimmelsi huurrekiteineen, ja eteläisellä taivaanrannalla kaarteli kullankellervä, hieno juova, minkä väri muistutti nuoren kuutin silkinkimmeltävää karvaa. Ulkona merellä oli pystytetty jäälle kangastelttoja, sillä siellä saarelaiset harjoittivat talvikalastustaan. Näkyi mustia pilkkuja, ne liikkuivat mantereelle päin. Ne olivat kalakuormahevosia, joita raasulit, kalanostajat, ohjasivat mannermerisatamiin.

Jo kaukaa Hurri haisteli irvet ikenissä ilmaa ja läksi juoksemaan pystykorvat pystyssä ja kippurahännän heiluessa. Antsetä kiiruhti vanhoja askeleitaan. Hänen murtunut ja surullinen sydämensä hakkasi nyt kiukusta ja kiihkosta kumeammin niinkuin hänen kajuuttakellonsakin, kun se oli saanut jonkin hullunkurisen päähänpiston jättäessään ajan mittaamisen oman onnen varaan.

Niin, nyt oli tullut tilinteon hetki!

Yhä läheni Antsetä ulkoluotoa. Tuuli oli vastainen, niin ettei hylje voinut haistaa hänen tuloaan. Hän hiiviskeli nyt hiljemmin, ikäänkuin hiihtäen. Koira oli häntää heiluttaen seisahtunut aivan reiän kohdalle. Nyt vaari tiesi piilopaikan. Hän kouhkoili varovasti kuin haroen reiälle. Äkkiä hän hyppäisi reikään ja antaisi kuoliniskun, kuten hylje oli vietellyt hänen poikansa tarttuessaan hänen koipeensa luullen häntä ehkä omaksi poikasekseen, uittaessaan häntä väkevillä räpylöillään ja torahampaillaan syviin syväreihin. Sellaisia tarinoita tiesivät vanhat vaarit kertoa jo entisiltäkin ajoilta. Mutta tämä hylje se oli oikea päärosvo, koko saarikunnan kirous ja kauhistus. Se oli noiduttu, sitä ei mikään hyljekytän piilukkoluoti ollut tavannut. Aina se oli osannut oikealla hetkellä soljahtaa käsistä. Mutta nyt ei vaari hellittäisi, ennenkuin hänen poikansa surma oli saanut sovituksen. Vaari kirosi hiljaa itsekseen ikäänkuin voimia kootakseen. Hän ei säälistä nyt kietoisi koukkua kuutin ruumiin ympäri, vaan hän antaisi koukunkärjen tunkeutua kylkeen, niin että musta merivesi vertyisi. Vaari suoristautui pitkin pituuttaan, asetti sauvaskeihään poikkiteloin rintaansa vasten, tuura toisessa kädessä pudota polskahti hän reikään kainaloltaan myöten. Kuutti inisi ja juoksenteli pitkin lumilinnansa komeroita. Vaari tavoitti sen, pisti koukun kylkeen. Se parahti ja ulvahti hetken kuin haavoittunut koira. Vaari nousi vaivaloisesti jäälle. Hän upotti nyt kuutin köyden varassa mereen ja kuljetti sitä edestakaisin. Hän antoi köyden lipua syvemmälle. Siellä syväreissä ei hylje-emo huomaisi näitä helvetin vietteleviä vehkeitä. Sinne syvälle se oli vietellyt hänen poikansa. Nyt se itse tarttuisi virittämäänsä ansaan. Sen äidinhellyys sokaisisi sen viekkaan vaiston. Ja Antsetä tiesi, ettei hylje-emo mitään pelkää, silloin kun sen poikanen on hengenvaarassa tai kun sillä ei ole pakomahdollisuutta sulaan veteen. Silloin se saa eloa ja rohkeutta ja voimaa, vaikka se kesän poutaisella säällä on meren laiskin elukka. Makailee vain ja nukkuu soluen selällään, antaen merivirran itseään kuljetella. Eikä herää, vaikka kaljaasi kulkee aivan sen pölkynpäätä muistuttavan pään ohitse.

Vaari tunnusteli. Jo oli emo tarttunut koukkuun kiskoessaan kainaloonsa kuuttiaan. Raskas se oli kuin syntisäkki, painava kuin paholaisen verkon pohjakivi. Kaikilla voimillaan vaari kiskoi. Hylje harasi vastaan niin paljon kuin se ikinä ennätti. Se oli hyvin tottunut vellomaan omassa vesivaltakunnassaan. Se meloi ja potki vimmatusti, niin että Antsedän täytyi panna ihan hartiavoimat liikkeelle. Viimein se alkoi kiertää huimalla vauhdilla ympäri henkireikää. Vaari vain yhä kiristi tuuma tuumalta nyöriä lyhyemmäksi. Ja vesi alkoi jo myllätä henkireiässä kuin kosken kurimuksen pyörteessä. Lyö, lyö! käski käsi ja sydän säesti: lyö, lyö! Ja Antsetä iski sitä tuurallaan selkään. Tuura kimposi hylkeen rasvaisesta nahasta. Yhä vaari iski, mutta hylje vain kiemurteli jään alla. Antsetä pelkäsi iskevänsä köyteen sekä katkaisevansa sen. Mutta vihdoin hän osasi, vaikkei isku sattunutkaan heikkoon kohtaan. Hylje uupui hetkeksi. Nyt vaari riuhtaisi, kiristi hampaitaan, päästeli kidastaan kaameita kiroja, painoi ja puhkui, ponnahti ja jäykisti sääriään. Koira haukkui täyttä kurkkua reiän reunalla, niin että punainen kitalaki hohti päivänpaisteessa. Vahvalla, tahtoperäisellä tempauksella hän ponnahutti ja pakotti emon nousemaan. Ja hän sai sen jäänreunalta hangelle. Siihen se mätkähti. Torahammas irvisteli hänelle ja sen mustat pippurinsilmät ihan säkenöivät vihaista sisua ja sähköä. Vaari luuli näkevänsä ihan saatanan silmän ja väristys kävi hänessä. Mutta pian toipui iskusta hylje-emo. Se näki vierellään kurjan poikasensa, joka kiemurteli henkihieverissä. Veri tahrasi kuuraisen hangen, kuutti kitisi hyljeraudan puristamana. Silloin hylje liikahti. Sen valtasi äkkiraivo, puolustushimo ja villi vihanpuuska. Se tahtoi viimeiseen saakka puolustaa ja pelastaa poikasensa tuon vanhan vihollisen, ihmispedon julmista käsistä. Sen katse vaani salaa, se väijyi kuin äkkisalaman singahtaessa myrskypilven alta. Vain toinen räpylä oli tarttunut koukkuun. Ja niin se ilkeästi irvistellen riuhtautui irti. Se oli temmottu, riivattu se meren helvetinkoira. Ei siihen taika eikä tauti pystynyt. Kuten murhamiesvanki kalisti se kahleensa jäälle. Vaari peräytyi askelen, kalpeni ja tarttui tuuraansa. Mutta silloin harmaahylje ponnahti pystyyn pitkin pituuttaan, se sai aivan muodottoman möhkälehahmon ja sen musta pölkkypää kohosi vaarin haahkanpesäpäätä korkeammalle. Se ikäänkuin käveli kohti vaaria. Se oli kuin joku alku-ajan jättiläislisko, hurja hirviö-aave alkuvaistossaan. Antsetä hoiperteli. Hurri vimmattuna ärhenteli hylkeen kimpussa purren sitä purstoon, mutta hylje ei siitä väistynyt, sillä se oli aivan sokea, kostonsairas ja suunniltaan. Se heittäytyi nyt koko lyijynraskaalla painollaan vasten Antsedän rintaa ja painoi hänet hangelle. Vaari läähätti ja koetti tuuralla pistää sen kurkkuun. Yhä tiukemmin puristautui vaari hylkeen alle, hän tukehtui tukehtumistaan. Viimeisillä voimillaan työnteli hän tuuran hylkeen kurkkuun, joka korahti. Niljainen hylkeenrasva tahrasi hänen kasvonsa ja hänen huulensa. Hän ei voinut huutaa. Kuin luja liharengas kiertyi koko ruumiin ympärille, rintaa ahdisti ja hengitys kävi heikoksi. Vaari työnteli, työnteli tuuraa. Salaman valaisemissa aivokuvissa välähti esiin hänen koko elämänsä, hänen lapsuutensa saaren suloisilla rannoilla, miehuuden aika vierailla merillä ja kaukaisissa seikkailurikkaissa satamissa, vanhuuden vaikeat päivät kotisaaressa, monet hyljeretket ja kalamatkat, pojan kurja kuolonkamppailu tämän saman hurjan hirviön kanssa. Eikö apua missään, eikö kukaan merenjäällä huomannut, kuinka hän yksin taivasalla vaalean, aamuisen kuun kuultaessa ahtojäiden ja pitkien lumivalkoisten pilvien yllä kamppaili viimeisiä otteitaan. Hänen kätensä herpaantuivat, hengitys kävi harvemmaksi, hänen vanhat voimansa väsyivät. Mutta hyljekin alkoi väsyä, tuurankärki oli jo sattunut syvemmälle, räpylät heltisivät ja sen pursto kävi liikkumattomaksi. Vaarin pää retkahti taaksepäin. — Hän ajatteli, että kajuuttakello jäisi nyt vetämättä, eilen hän oli mietteissään asettanut sen tuntia edelle, että ehtisi ajoissa perille. Nyt se kello yksin naksuttaisi tuvassa, enkelinkuvan alla, jonka vieressä oli pojan Sydneystä tuoma korallinen tähtikuva sekä sitte lause: sopu, rauha, ompi kodin kaunistus. Niin, sopu, rauha, rauha! Nyt hän pääsisi rauhaan, sinne rakkaan poikansa luo Aaprahamin ja taivaallisen isän helmaan. Vai oliko tämä kaikki vain syysöistä unta myrskynenteen edellä, kun painajainen, se vanha vastustaja rinnasta purija painosti… Se ennusti aina haaksirikkoja… Kerran se myrsky oli ajanut pienen merimieskirstun hänen mökkinsä rannalle. Nyt se näytti — ruumiskirstulta. Vaarin silmissä kaikki musteni — hän näki äitinsä kalpeat, lempeät kasvot. Silmä sammui, hän oli poissa —.

Kun talvikalastajat iltapäivällä kuormineen siitä ohi ajoivat, vaari makasi verisellä hangella, vieressä hylje ja kuutti. Hurri lojui kuono Antsedän vaarin rinnalla, huokasi ja katseli itsepintaisesti kuun kalpeata reunaa.