AJOVERKOILLA
Reading edition
Karantteenitohtori Kurre Caulen ja hänen ystävänsä kesätaiteilija istuivat vanhassa kaljaasin koijassa. Viron puolella oli ilmestynyt pilkkukuumetta. Kurre Caulen odotti nyt mereltä saapuvia purjealuksia tarkastaakseen laivamiehistöjen terveyttä. Siinä aikansa kuluksi alkoi leveälieristä huopahattua käyttävä, pitkänsolakka taiteilija kertoa ja kuvailla:
— »Eikös lähdetä ajoverkoille?» kyseli hilpeä vilke silmänreiässä kesä-isäntäni saaristossa, hartaan harvasanainen kalastaja Lunni. »Lähdetään vaan!» minä sanoin ja katselin ikkunastani merelle, joka loivasti kuin säteilevä loistolattia kohosi kohden taivaanrantaa, jossa kaukana tiesin Viron rannan riutuvan siniharmaassa udussa.
Koko kesän olin tätä outoa hetkeä odottanut. Kalansaanti on kesällä köyhän köykäistä. Kevät ja syksy ne ovat kalastajan parhaita pyyntiaikoja.
Taloon tuli vilkkautta. Emäntä puuhaili saunan puolella eväitä, isäntä, hänen poikansa sekä apumiehenä naapurinmies, jolla itsellään ei ollut verkkoja, hääräilivät kylkiäisessä siniseksi värjättyjen verkkojen ääressä paikkaillen ja parsien repeytyneitä silmuja, kiinnittäen verkon yläpäähän puuttuvia korkkikohoja sekä alapäähän poltetusta savesta pyöristettyjä ja reiällisiä riippakiviä. Sapalyhtykin oli otettu naulastaan porstuan peräseinältä, ja sen pollari oli kesällä punaiseksi uudestaan maalattuna ollut kuivumassa aitan seinämällä auringonpaisteessa. Sapalyhty on pieni, japanilaisen pienoistemppelin muotoinen siro lyhty, joka kiinnitetään puisen, pyöreän, loivan, punaiseksi maalatun leveän polon keskisyvennykseen. Näitä sapalyhtyjä on kaksi, jotka sidotaan verkkoköyden kumpaankin päähän. Verkon kulkiessa merenvirran mukana nämä sytytetyt sapalyhdyt osoittavat kalastajille aamun hämärtäessä paikan, minne verkko yön kuluessa on kulkeutunut.
Siinä kahdeksannen tunnin tienoilla illalla me sitten astelemme mutkikkaita kyläpolkuja pitkin kallioillaan kyköttävien kalastajatupien ohi meren suuren saaren rantaan. Siellä, missä miehet tavallisesti pitävät »rantakäräjiään», ratkaisevat kovaäänisesti keskinäisiään riitojaan, siellä kuhisee nyt vilkasta elämää. Kunkin kalastajaryhmän laiturien ääressä on liikettä. Vavetarhoista rannoilla kantavat miehet verkkoja, veneisiin, purjeita nostetaan pystyyn, moottoriveneiden koneita kiskotaan käyntikuntoon. Yksi ja toinen lähtee jo aallonmurtajan ohi väljemmille vesille. On siinä touhua ja puuhaa, kuka ensimmäisenä ehtii »maan taakse» korkean saarivuoren läntiselle puolelle, jossa kalansaalis on runsaampi. Me olemme nopeakulkuisella haapiollamme jättäneet muut taaksemme. Haapion kokka kohoo ylpeästi pitkien, loivien merenaaltojen heittelemänä sinkauttaen tyrskyjä ilmaan, jotka pirskeinä pirstoutuvat öljytakeilla peitettyihin niskoihimme. Niin me illan hämärässä aavan meren lainehtivilla liepeillä liuvumme ohi louhisten rantojen, ja tuolla kaukana kiidättää jälessämme muita haapioita.
Olemme löytäneet sopivan ankkuripaikan. Isäntäni, hänen poikansa ja apuri laskevat nyt pitkän verkon veteen, viistoon ulos meren aavaa ulappaa kohden. Verkon kummassakin päässä riippuvat painopohjakivet. Kohot painuvat veden alle. Pollareihin kiinnitetään sapalyhdyt palamaan. Haapion tuhtoon on sidottu verkkoköyden pää. Kokkamastoonkin sytytetään laivalyhty, joka jo heittää väilyvän välkkeen veteen. Ja nyt valmistutaan yölepopuulle. Haapion pohjalle on laidasta laidalle levitetty lammasnahkavällyjä ja haapion ylle on pingoitettu öljykangasteltta. Bentsiiniteekeittiö porisee jo kokan puolessa. Se tuo mieleeni kaupunkien kadut ja vilinän karjuäänisine autoineen ja moottoripyörineen, joista hyrräävistä hurjimuksista ja tunteentappajista olen kaukana, kaukana Suomenlahden keskellä, kelluvalla merellä alla siunatun sinitumman taivaan, jonka katto on kuin jonkun itämaalaisen ruhtinaan timanttihohtoisen vuoteen baldakiini kattorubiineineen ja safiireineen. Syksyn kirkkaat tähdet syttyvät yllämme korkeassa avaruudessa. Meri ja taivas näyttävät äärettömiltä varjoineen ja väreilevine viivoineen. Ja pitkin merenpintaa värähtelevät myös siellä täällä rannan puolella syttyvät muiden kalastajien sapalyhdyt. Ne kieppuvat kuin pomppivat tulikärpäset tai fosforitulet vuoroin välkähtäen pitkin aallonharjaa, vuoroin ikäänkuin sammuen painuessaan pitkän, tasaisen aallon pohjaan. Tämä on unohtumaton näky! Tuhannet miljoonat välkkyvät valot taivaan lakeudella, jossa jo kuukin alkaa pilkistää pilvien raosta. Se kelluu kuin kultainen haapio keskellä tähtimerta, ikäänkuin ukko ylijumala siellä ajelehtisi heitellen välkkyviä verkkojaan. Ja me pienet ihmisparat alhaalla samassa tärkeässä työssä, laivalyhdyn valon varjossa, ympärillämme kelluvia, kiiltäviä tulipisteitä. Bentsiinikeittiökin tuo iltayöhön väriloistoa himmeine, sinivihreine välkkeineen.
Iltateet, sajut on jo juotu, on haukattu kimpale leipää, jolle on levitetty vakkasesta voita, maisteltu vesilinnun munia, puraistu rasiasta otettua silakkaa; sillä: »Kalasta leivän jatko», sanotaan ulkosaaristossa. Korkea, jyrkkä vuorenseinä häämöttää sivullamme idässä kuin jättiläishaamu, jolla ei ole ääriviivoja. Saaren kolme kyttyräistä vuorikyhmyä, jotka muodostavat sen korkeimmat huiput, katoavat hämärään. Vuoret jo nukkuvat. Tähdet niiden yllä ikäänkuin valvovat niiden Yoldianmeren aikuista alkuaikaa, jolloin koko Viro ja suurin osa etelä-Suomea aaltoili vapaana merenä näiden kolmen huipun hohtaessa autiolla ulapalla kuin kolme alastonta luotoa. Tähdet valvovat vuorien vuosisataista unta, jolloin päivästä tuli yö ja yöstä tuli taas päivä.
Nyt syttyy saaren pohjoisimmalle kukkulalle majakan tuli valaisten loivaa rinteen reunaa, jonka alla jyrkänteen alla synkkä, miettivä kuusimetsä seisoo kuunnellen rantapaasia vasten pauhaavia merenmaininkeja.
Se majakka näyttää pieneltä luostarilta korkealla kalliollaan pyhitettynä kaikkeudelle ja tähti-iäisyydelle. Heikosti kuuluu tuulen mukana kalastajakylästä hyljekoirien haukunta. On yhdeksäs hetki illalla. Joku outo kaupungin keikaileva kulkija kulkee varmaankin saarikylän kujassa. Koira on aitanalaisesta piilopaikastaan kavahtanut pystyyn. Se haukkuu ja kymmenet koirat muista taloista vastaavat kallioiden kumeasti kajahtaessa.
Me asetumme lepäämään haapion pohjalaudoille allamme lämpöiset vällyt ja yllämme ryijyt ja peitteet. Harvasanainen isäntäni, joka ei ole koko kesänä vaihtanut kanssani montaakaan sanaa, kömpii ystävällisesti silmiään vilkuttaen ja hymyillen luokseni. Hän on niitä ihmisiä, jotka puhuvat silmillään, joiden vilkkeestä vielä loistaa puhdas, turmeltumaton kalastajan-sielu. Melkein isällisesti hän käärii peitettä tiukemmin ympärilleni, sillä yön viluinen viima ja meren hyinen henki kulkee pitkin merenpintaa puistattaen jäykistyneitä jäseniä. Minä vaivun lapsuuteni muistoihin, aikaan, jolloin äiti tuli vuoteen luo peitettä käärimään jalkojeni ympäri. Isästä on vain harvoja, himmeitä muistoja. Mutta tämä minulle outo, mykkämielinen, hyvänsuopa kalastaja tuntuu nyt isältä, joka tahtoo minulle kaikkea kaunista ja parasta tässä muuttelevassa, matoisessa maailmassa. Hänkin paneutuu levolle poikansa ja apurinsa viereen, joka tasaisesti toraillen on sättinyt poikaa kommelluksista tämän kopeloidessa taitamattomasti verkkoja laskettaessa.
Nämä luonnonlapset meren pauhaavilla partailla nukkuvat pian. Kuuluu vain tasainen ihmishengitys meren syvempää, levottomampaa hengitystä vastaan. Meren suolainen henki, rantakallioiden mäkimäntyjen tuores tuoksu ja haapion terve tervan haju tuudittavat minut pian horroksenkaltaiseen uneen. Merenvirta kuljettaa haapiota ja mukana seuraavaa verkkoa hiljalleen kohden laajenevaa, läikkyvää merta, kohden yötä ja tummaa tuntemattomuutta, joka häämöttää tähtien alta taivaanrannassa. Tuntuu kuin hiljalleen liukuisi pois kaikesta olevaisesta, kaikesta mantereen mielenmataluudesta, elämän katkeruudesta, ihmisten pienistä pistopuheista, kaikesta kavalasta maailmasta, josta kuolematon Aleksis Kivi puhuu. Tuntuu ikäänkuin luistaisin tähtien loistossa taivaanrannan tulipatsasporttien kautta ulos aavalle, aukealle maailman merelle, maapallon ääriin, jonnekin satujen saarelle, jossa palmut huojuvat neekerikalastajakylien turvemajojen yläpuolella ja nuoret kuparipoviset neitoset tanssivat uhritulien ääressä, vanhuksien juodessa tialva-juomaa, tietäjien kalistellessa bambukeihäitänsä ja kilpikonnankilpiänsä. — Tähdet tuikkien tanssivat ylläni. Näen kai valveilla unta tai olen jo onnellisessa unessa. Suuret merivirrat kulkevat kiikuttaen hiljaa haapiota, joka tuudittua tummaan tuntemattomaan…
Kun herään, on yö. Tähdet pääni päällä ovat suurentuneet. Kuu loistaa nyt kuulakkaampana valaisten ja kimmellyttäen merta. Sen välkkyvä väylä kipenöi tuhansin tulipistein aina taivaanrantaan saakka, jossa ohi purjehtii joku kolmimastoinen purjelaiva kadoten kuin aavelaiva. Laine laulaa ja liplattaa haapion laitaa vasten. Ajattelen kaunista saaren kalastajatyttöä, jonka silmät väikkyvät harhatulina aatoksissani. Miehet yhä nukkuvat, vihdoin minäkin nukun liplattavaan lauluun…
Aamulla neljännellä tunnilla tunnen hartioillani keveän kosketuksen; isäntämme kehoittaa meitä nousemaan. Miehet pukeutuvat öljypukuihin. Ilma on sateenharmaa. Korkean saaren ääriviivat hahmoittuvat sumun seasta, jyrkkäsyrjäiset harjanteet ovat kuin pilvimöhkäleitä. Unisessa udussa häämöttävät matalammat majakkamajat mastopuina tai lehtoina, pipolakkisina peikkoina. — Toinen mies lappaa kokan kohdalla verkkoa vedestä, toinen vetää verkkoa veneen laitaan kiinnitetyn, pyörivän telan yli. Kohojen hienoimmat nuorat aukaistaan solmuistaan ja eritellään kokkaan. Verkoissa kimmeltää, kuhisee ja kihisee haileja, joiden vatsat ikäänkuin naukuvat. Ne pärskyttelevät purstojaan selät fosforinvihreinä, kyljet violetteina. Varhaisvalvenneet kiislat ja koskelot parveilevat ääneti sumussa saaren sivu. Koko veneen pohja ja laidatkin täyttyvät kiiltävillä kaloilla. On tullut oikea Pietarin kalansaalis. Pari naurulokkia, kalastajia nekin, leijailevat kirkuen ja venettä seuraten yläpuolellamme. Silloin tällöin nappaavat ne veteen nuolena pudoten jonkin taintuneen, pinnalla kelluvan hailin. Kohta parveilee päällämme kokonainen lokkilauma. Katson merelle. Siellä samanlaiset laumat seuraavat kymmeniä kalastajahaapioita, jotka ovat samassa työssä. On liikuttu yöllä saaren suojasta merelle noin kolme kilometriä haapion vetäessä verkkoa viiden metrin syvyydessä. Tähdet ovat sammuneet, siellä täällä vielä joku sapalyhty tuikkelehtii. Ilma jo selkenee, saaren harmaa graniittirinta alkaa jo erottautua sumun ja siniharmaan udun seasta. Laivalyhty sammutetaan, purjeet nostetaan pystyyn, aamun raikas tuuli alkaa puhallella maan puolelta. Ja niin me viiletämme valkein purjein ohi saaren pohjoisniemen, jossa radiolennätinlangat korkeilla raakapuillaan humisevat ilmassa ja sumukellon torni rannalla punaisine kattoineen puuntaa silmään kuin pieni Poseidonille pyhitetty temppeli. Haapio kellistyy ja purje viistää kuin lokin siipi merenpintaa. Vesi kohisee ja sihisee kuin silkki, kun kokka kohoaa aallon harjalle, sirahtaa silmillemme suolaisia suihkuja. Meri, tuo julma, levoton äiti, pesee puhtaaksi uniset kasvomme.
Hyvää vauhtia ajaen, kilpaa purjehtien solahdamme salmesta saaren sisäsatamaan, jossa aamunvirkkuina kuin kaappivat orhit edestakaisin huojuen heiluvat yöankkurissa seisseet jahdit ja kaljaasit.
Majakantuli on aikoja sitten sammunut, vilkuttaen vielä jäähyväisiksi Viron puoleisille majakoille. Hyvää huomenta! välkyttävät rinteellä mäkitupien ikkunat. Karahutamme omalle laiturille. Rannassa on jo kuhinaa ja kohinaa. Vaimot ja vanhukset ovat meitä jo kauan kiikaroineet kallioilla. Vaimot ovat vyöttäneet itsensä öljyesiliinoilla. Raskaat pieksut jaloissa he ovat pian tyhjentäneet moltteihinsa kalasaaliin levittäen sen laiturille tai rannalle, hailit on pudistettu verkoista ja verkot huuhdottu ja kannettu vavetarhaan kuivumaan. Jokaisen haapion ympärillä on vilkas vilinä, sormet kiiltävät hopeaisten suomujen seasta auringon välkkyvässä valossa. Sillä suuri päivän tulipallo on kohonnut merestä hälventäen sumun sekä luoden vuoren harjanteihin ja männynlatvoihin kullanheleätä hohdettaan. Ja meren suuri saari kylpee kuin kolmikyhmyinen alkuajan lisko tai jättiläisvalas aamuauringon loistavilla laineilla.