KRUUNUN-PERÄMIES

Siinä Kummelniemen keskikohdalla, vastapäätä Suurviirin meri-ulkosaaren aallonmurtajaa, seisoi ennen vanhaan aikaan punaisista tiilistä rakettu, kaksikerroksinen kivirakennus, jonka yhtä merenpuoleista seinää pitkin kulki viistoon leveä halkeama kuin verinen naarmu pitkin otsaa. Rakennuksen näössä oli jotakin surullisen synkkää. Kuin musta laastari silmällä tuijotti sokea, musta ikkuna yön pimeyteen. Mutta tuli tuikki siihen aikaan yöllä yläkerran kulmakamarista ollen usein merenmerkkinäkin tutuille merenkävijöille ja salakuljettajille. Siellä yliskamarissaan istui silloin Julius, Sam Johnson, kruunun-perämies ja saaren järjestysmies, tai repsi, kuten kansa häntä nimitti. Tällaisia, jonkinlaisia siltavoudin valtuuksilla varustettuja virkamiehiä sanottiin siihen aikaan pitkin Suomenlahden ulkosaaria kruunun-perämiehiksi. Se nimitys on kadonnut kuten entinen, hurja sissielämä seikkailuineen, kadonnut kuten tiilirakennuskin, josta vain kivijalka törröttää horsman ja maksaheinän sekä hiiltyneiden hirsien alta.

Julius Sam Johnson tai Djonson, kuten hän amerikkalaiseen tapaan lausui nimensä nousuhumalassa ollessaan, mongersi käheällä kurkkuäänellään jotakin saksan-ruotsin-englanninkielen sekaista »skandinaaviskaansa», yleismaailmallista merimieskieltä. Sam Johnson oli isokokoinen, paksu, jättiläismäinen, rosonaamainen, karskin näköinen miehenrumilas. Mutta suuresta, pörröisen pyöreästä päästä tirkisti kaksi pientä, veitikkamaista, hylkeenruskeata silmää pitkien, piikkeinä heiluvien hyljeviiksien yltä. Ja leveätä kuunaamaa halkaisi komonenä, sinipunertava kuin laivanmastolyhty ankkurissa ollessaan, oikea sellainen kolmen korpin lepopuu. Sitä nenää täytyi kiertää ja kaartaa tiilirakennuksen ohi kulkiessa, veistelivät kalastajat, kun Sam Johnson kyseli, mikseivät taloon poikenneet. Mutta se nenä oli tarkkavainuinen kuin hylkeen. Sillä hänellä oli ihmeellinen hengenhaistajakyky saada selville, milloin salakuljettajat palasivat öisin yöttöretkiltään Viron Portkundaasta tai Saksan Meemelistä. Silloin hän kolmesta kookkaasta laivarengistään lähetti vahvimman vaatimaan ruukun Riianpalsamia tai kannun Spanskan malagaa, verona lastista, jonka yöttömies oli liivaan, lentohiekkaan tai aittansa nurkkaan hylkeennahkojen tai silakkatynnyrien joukkoon piilottanut. Oikeastaan hänen velvollisuutenansa olisi ollut ilmiantaa löytö, mutta hän ummisti silmänsä, sillä hän vihasi virkaveljiään tullinuukkareita, tullihuntteja, pahuksen puplikaaneja. Niitä hän ei voinut sietää.

Hänellä oli hidaskulkuinen alus lahdessa ankkuroimassa. Pilan vuoksi hän joskus sillä kansimiehineen purjehti pitkin ulkoluotoja ulottaen retkensä kauas Tytärsaarelle, Seiskarillekin ja ajeli takaa hyrskyjen kanssa kamppailevia salakuljettajia, kun nämä rahtasivat silkkipakkoja, kahvi- ja sokerilastejaan. Ammuskeli ilmaan pienellä kansitykillään. Mutta lopulta hän jätti salakuljettajat rauhaan. Partaansa naurellen ja viiksiään väännellen sekä heille nyrkkiä puiden hän käänsi myötätuuleen ja oli heitä kotirannassa kajuutassaan odottamassa. Rengit ottivat vastaan hänelle tulevan veron, ja sillä oli kaikki vaivat kuitattu. Hän ajatteli, että mitäpä se köyhä kalastaja ansaitsi kehnoilla verkoillaan. Usein hailien hinta oli niin huonossa huudossa, ettei mannerkaupungin Stuckmannin kauppahuone niitä huolinut edes lannaksikaan, vaan käski kauppias heittää hailit tuhlipellolle. Pietariin niitä mätiä silakoita sitte kuljetettiin, mutta sinne oli vesitie pitempi ja vaivaloisempi. Täytyihän köyhän kalastajan elää! Eipähän hylkeenpyynnilläkään suuren suuria ansainnut. Kädestä suuhun, se oli se ainainen huutavan ääni yksinäisellä meren saarella.

Niin, yksinäinen se saari oli. Jotain iloa köyhälläkin piti olla. Antoipahan nyt kalastajaeukkojen koristella itseään sunnuntaisin kirkonmäellä salaatuoduilla kukallisilla silkkiliinoilla sekä meriukkojen pröystäillä syöskumipiipuilla ja ankkurikelloillaan. Piippu, vaimo ja hyljepyssy ne olivat saarelaisen ainoita huvituksia. Ei niitä saanut koskaan lainata. Sillä jos ne saikin takaisin, niin ne olivat pilaantuneita. Niin veisteli Sam Johnson kirkkovenerannassa. Ja lisäksi rommi makea ja mieltä nostava, syksyisin, kun kalastajien öljykangashousut mereltä tullen jäässä kihisten kalisivat. Eipäs se pieni ryyppy silloin pahaa tehnyt! Sitä mieltä oli Julius Sam Johnsonkin. Hän ryyppäsi itsekin, ryyppäsi kuin virtahepo, kulahutti poskeensa horjumatta puoli kannua. Alkoi ryypätä siitä hetkestä asti, jolloin hänen rakas vaimonsa Eulaalia hukkui matkalla Loviisaan hankkiessaan talvirehuja heidän ainoalle lehmälleen. Sitä ennen oli Sam Johnson vallan toinen mies, sillä vaimo osasi pitää häntä kohtuudessa. Siihen aikaan oli iso, haaksirikkoutuneesta norjalaisesta laivasta maihin ajelehtinut sekä kivirakennukseen kuljetettu vaatekaappi ollut hyvässä järjestyksessä, lakanat, pöytäpeitteet ja pyheliinat kauniina kasoina, paidat ja sukat olivat ehjiä, hänen pyhäpukunsa aina putsattu ja puhdas. Hopeakalut, vaskiset pannut ja kattilat kiiltävinä keittiön seinähyllyillä. Olipa ollut ilo katsella sitä hohtoa ja kauneutta kodissa, mutta nyt oli kaikki toisin. Hämähäkinseittiä ja tomua olivat seinät ja nurkat täynnä, nahkainen sohva aina pölyinen, jolla Sam kuorsaili juominkiensa jälkeen. Onnettomuus oli sillä kuohuttavalla kuolinhetkellä taloon tullut. Sillä Sam oli rakastanut suurella merimiehen lapsensydämellään vaimoaan, joka hoiteli häntä kuin jättiläislasta.

Sam olikin oikea jättiläinen ja laajalti tunnettu suurista ruumiinvoimistaan. Hän saattoi yksin kiskoa maalle ison haapion sekä taittoi pienen ankkurinsiiven paljaalla kämmenen kouristuksellaan.

* * * * *

Sam Johnson heräsi siihen, että männynkävyt komahtaen putosivat lähellä olevista mäntypuista, pompahtaen peltikattoon. Hän nousi vuoteeltaan, vyörytti koko ruhonsa sängynlaidalle, kolkutti isolla rautapuntilla lattiaan. Sieltä kuului nuoren naisen kimakka ääni, johon sekoittui vanhemman vaimohenkilön matalampi mumina. Puntin kolina kajahti pitkin kiviseiniä. Pian lipsattivat pienet nahkatohvelit vasten kiviportaita. Huoneeseen astui noin kahdenkymmenen korvissa oleva tytön huipukka. Oven edessä murahti pörröinen, harmaankirjava hyljekoira Pyry. Sekin oli väkevä kuten sen isäntäkin, jaksoi kaksi tuntia tapella kahdeksan koiran kanssa. Niin ainakin kruunun-perämies väitti. Koiran isäntä oli tunnettu suurvalehtelija, hän osasi syöttää pajuköyttä, jaaritteli vanhoja, meheviä merimiesjuttujaan. Niiden seikkailuissa hän itse tavallisesti oli pääsankarina. — Koiraa kaartaen toi nyt Pirkko, nuori emännöitsijä, kahvipannun kuppeineen pöydälle. Sam katsahti häneen ja murisi:

— Olit taas tanssissa!

— Niin, miksen tanssisi, olenhan vielä nuori. Enhän minä voi täällä nunnanakaan istua!

— Kuka käskee istumaan, en sinulta tanssia kiellä, olenhan itsekin nuorena ulkomaan satamissa pyöritellyt kreolittaria, havailaisia neekerityttöjä, mehevän mustia… siihen aikaan kun olin Kongossa, pippurirannikolla.

— Siinä näet, senkin eppu! Tanssi se on mälvää.

— Eppu, mälvä, kylläpä sinä mongerrat sitä rantalaitakaupungin siansaksaasi. Mistä olet oppinutkin!

— Mistä sinä olet oppinut juomaan kuin kiiliäinen! Eilen saunassa joit taas sen Kundulan Appeloonin kanssa, mokoman viinasissin.

— Yhtä hyvä se on Appelooni kuin joku muukin, ei ole ryssä eikä kostjumalan kauppias, se mies on meriä seilaillut kuten minäkin ja se poika osaa nauraa, kun minä juttelen.

— Nauraa mieliksesi.

— Niin taidat tehdä sinäkin.

— Olen sellainen kuin luotu olen, toisinaan en mahdu itseeni.

— Sinä aina vain ärsytät minua. Kaksi asiaa olen sinulle muistuttanut: älä katsahda liikaa toiseen mieheen ja ole rehellinen.

— Häpeä, lumppuri, varjoas! Rehellinen, rehellinen, sitä sinä aina jankutat, päissäsi kun et muista mitään. Sinulla oli vaimosi kuoleman jälkeen useita emäntäpiikoja, mutta kukaan ei täällä pysynyt sinun hurjan luontosi ja juomahalusi takia. Lakanoita ja muita kapistuksia lie kadonnut jo ennen minun taloon tuloani.

— Taitaa olla niinkin, no se sikseen. Saisit sentään paremmin hoitaa taloutta. Neuloisit nyt edes napin paitaani, ja täällä on nurkat ja kaapit tomua täynnä.

Pirkko kivahti: — Mikä siivo täällä olikaan tänne tullessani! — Hän kaivoi piirongin laatikosta neulan ja lankaa ja kiinnitti napin kruunun-perämiehen kotikutoiseen merimiesvillaröijyyn. Johnson näet halveksi virkamiespukua ja käytti kalastajien vaatepartta. Perämies tunsi lähellään nuoren vartalon lämmön, tunsi suuressa yksitoikkoisessa yksinäisyydessään jonkinlaista lapsellista lohdutusta, johon aina sekoittui hiukan karua epäluuloa. Liekutellen punoi Pirkko pienet käsivartensa perämiehen kaulaan ja makeili hunajaisella teko-äänellä: Kuulehan, rakas merikarhuni, annathan minulle uuden tanssisilkkiläningin. Luotsin vanhimmalla tyttärellä on paljon parempi, ja minä saan melkein hävetä. Ja kuule, käädyt ja korvarenkaat sinä ostat minulle Virosta, kun seprain juhlilla käydään.

— No saamas pitää, Sam sanoi hiukan heltyneenä, mutta sinä et saa niin paljon tanssia sen Pikkuviirin majakan ryssäläisen siknalistin kanssa.

— Mitä sinä nyt hullujasi, eihän siinä tanssissa taikaa ole, keimaili Pirkko. — Tanssithan itsekin nuorena.

— Hehhee, kuin karhu köydessä. No niin, tulehan sitte illalla… vaikka saisit sinä asua täällä ylhäälläkin.

— En minä, kun sinä juot. Kuinka minä täällä voisin nukkua, kun sinä räyhäät ja remuat kannukaveriesi kanssa. Minä en kärsi sitä Kundulan Appeloonia, salakuljettaja se on, trokari mikä lie. Panettelee minua.

— Älä hiidessä hiisku tästä, suu poikki! Ja sano nyt, että tätisi Erika tulee minua iltapäivällä hieromaan.

— Kyllä sanon! — Pirkko pyörähti huoneesta ikäänkuin helpotuksesta.

Tyyntyneenä kuunteli perämies pienten tohvelien liksutusta vasten kiviportaita ja huokasi.

Hän vetäisi nyt pitkät pieksut jalkoihinsa ja kiinnitti ne »siteillä», punavalkearuutuisilla sidenauhoilla polvien alta solmuun. Sitte kulki hän kaapille, kulahutti jotain hollantilaista juomaa poskeensa. Istahti virkapöytänsä ääreen, katseli merta yli niemenkärjen, jossa oli pienellä viheriäisellä lipulla varustettu pieni ruutikellari. Niin, ne pahuksen kasaveikat olivat leikkineet sillä vanhalla ruostuneella kalliotykillä, olivat sen täyttäneet kivillä ja dynamiitilla. Siitä oli tehty ilmoitus. Tavallisesti kruunun-perämies teetti pöytäkirjansa ja kirkkokuulutuksensa lukkarin pojalla, joka oli käynyt pari vuotta Porvoon kimnaasia. Tällä kertaa hän alkoi itse kömpelöllä, isolla, karvaisella kädellään kirjoittaa seuraavaa hullunkurista kuulutusta:

»Liki Kummelniemen kivipytinkiä on Kruutia Rantapuotissa ja paikka on merkittynä viheriäisellä lakulla ja muistutetaan tämän kautta ja ohessa, ettei kukaan tulis tulella, piipulla tai muilla vaarallisilla vehkeillä sinnepäin, sillä hän saa silloin itse vastaa oman puolestansa, jos vahingon siitä tapahtuis.»

Hän jatkoi nyt toista kuulutusta:

»Koska yksi osa tämän saaren kansasta on tullut semmoiselle pahalle tavalle, että ne ilman mitään asiaa yökausina juoksevat minun luo eikä anna minulle yörauhaa sabatina ja muina pyhäpäivinä, en ruve minkäänlaiseen virkatoimitukseen vaan potkasen pihalle asianomaset.» Hän raapi pois sanan potkasen ja jäi miettimään.

Rappusista näet kuului kolinaa. Hiukan hoippuen astui sisään iso saarelaispoika hiukan hämillään, suutaan pyyhkien, silmissä veitikkamainen ilme.

— Jaahah, pyhi jalkasi ja suusi ja astu lähemmäksi, senkin jumalaton junkkari ja sabatinpäivän rikkoja! Etkö sinä, senkin riiviö, tiedä, ettei minua saa sunnuntaina vaivata. Sun saksan sapeli ja tuhannen tultatuiskivaa mörssäriä. Perskuta! Istu! — Miksi sinä ja sinun kumppanisi ovat räjähyttäneet tykin palasiksi, niin että kyläkunnan ruutuja on mennyt rikki ja puunoksia taittunut pappilan puutarhasta!

— Enhän minä, enhän minä, väitteli iso, roteva nuorukainen.

— Kyllä sinä, kyllä sinä, tunnusta vain pois. Pane sormi pöydälle ja muista valas!

— En minä ole räjähyttänyt tykkiä, olin juuri siihen aikaan, kun kruunun-perämiehen renki kävi Kundulan Appelloonin aitassa viinaa noutamassa — niin hik, hik, minä olin silloin rantauunissa haileja savustamassa.

— Älä valehtele, senkin sekuli ja saunaveden loppu! Ja sinä soperrat kuin ryygeniläinen kippari. Taidat olla juovuksissa, porsas!

— Por-porsas, sammalteli mies. — On hauska nähdä herra kruunun-perämiestä juovuksissa.

— Mitä, huuti helkutissa, mitä sinä mies oikein meinaat.

Mies alkoi taas: On oikein hauska nähdä herra kruunun-perämiestä juovuksissa.

— Häh, — mitä! Olenko minä juovuksissa? Vastaappas sanoistasi. Minä haastan sinut Mokran välikäräjille kunnianloukkauksesta. Sanoppas vielä kerran sama syyte, niin minä, jukoliste, teen sinusta linnunluita ja munavoimoskaa.

Mies jatkoi: On oikein hauska nähdä, herra maistraatti, saaren kuningas ja herra, her, herra kruunun-perämiestä juovuksissa.

— Vai vielä vatkutat. Haenko pampun nurkasta. Mutta kyllä minä muutenkin sinulle näytän, mistä Taavetti oltta osti.

Perämies iski rautapuntilla lattiaan, sitte hän nosti pitkän miehen koikaleen ilmaan ja piteli häntä käsivarttensa varassa ylhäällä päänsä päällä.

Mies sätki säärillään.

— Sanoppas vielä kerta!

— Hyvä herra kruunun-perämies, valitti mies. Minä vain silleen meinasin, että minun on hauska nähdä kruunun-perämiestä — juovuksissa kun olen.

— Hahhaa, rähähti perämies ja nauroi niin, että iso vatsa hyllyi. Hän laski miehen lattialle.

— Oletpa sinä aika veussu ja koiransilmä. No olinhan sitä minäkin meriä selaillessani toisinaan tuusan mullikkana. Se sutkaus maksoi sinun selkänahkasi ja sakotkin. No mene, senkin sittiäinen, äläkä tee toiste kolttosia!

Nyt astui pahin kylän juoru-akka huoneeseen. Niiaten hän palkkion toivossa tuli ilmiantamaan: Minä vain että rannassa on virolainen perunajaala, mutta epäilen että tuhlien alle on kätketty jotain, sillä koko ruuma löyhkää pirtulle.

— Vai niin, sanoi Johnson nyt varovasti. — Sano, että tulen kun olen syönyt. Akka meni, mutta Sam viivytteli niin kauan, että jaala ehti sanan saatuaan lähteä merille. Sam viuhtoi sille ikkunasta alushousuillaan ja vihelteli. Sellainen oli Julius Sam Johnson.

Sam oli taas hyvällä tuulella. Kuin laiva raskaassa lastissa hän paineli nyt pihalle, soudatti haapiolla itsensä aallonmurtajalle. Asteli pyylevänä lakki takaraivolla, paksut ankkurivitjat pöhömahalla, kädet housujen taskuissa, pitkin saaren mäkikujia, joiden varrella könöttivät pienet kalastajatuvat kuin haahkanpesät pienine pihoineen, joissa kasvoi kirsikka- ja omenapuitakin. Pienien verkkoaitauksien takana heloittivat heinäkuun heleydessään pienet merirautamot ja koirankaalikukkaset ja aittojen seinämiä ryömivät jo krassit ja köynnöskasvit. Sam poikkesi puhuttelemaan kalastajavaimoja, taputteli vanhoja vaareja, nipisteli nuoria tyttöjä leuasta ja kutitti kujeellisesti kellonperillään pienten kehdossa keikkuvien pojanpaapattien poskia. Kaikkialla kuului hänen remakka, leveä naurunsa, kaikkialla hän oli tervetullut. Mutta tappelupukarit ja kotiutuneet, villit merimiehet pysyivät loitolla, sillä he tunsivat hänen moukarinkokoisen nyrkkinsä voiman. Monet hyljekoirat seurasivat hänen kintereillään, hän heitteli niille leivänpalasia. Pyry haukahteli kopissaan salmen toisella puolella, ja pian yhtyivät haukuntaan saaren muutkin koirat. Sam suuntasi nyt askeleensa kujaa pitkin rantaan. Kujan päässä siinti pala merta ja kaukana hohti kolmimastoinen, valkoinen purjelaiva. Satayksitoista ja purjeet kuin avonainen virsikirja ja aasillaan, kuten Sam kuvaili.

Rannalla seisoivat muutamat kalastajat kuin pingviinit takaräpylöillään ja pitivät n.s. »rantakäräjiä». Kalastajat näet toisinaan istuen kukin omalla käräjäkivellään muodostivat omassa keskuudessaan jonkinlaisen tuomioistuimen. Näillä käräjillä ratkaistiin heidän keskinäiset riitansa rantaoikeudesta, silakanhinnoista, merihylkyesineiden omistuksesta sekä niihin merkityistä puumerkeistä. Rikoksena pidettiin, jos ken otti toisen merkitsemän lankunpätkän. Usein kävi riita oikein äänekkääksi, harvoin se jätettiin maallisen oikeuden ratkaistavaksi, aniharvoin tapahtui saaressa varkauksia, sillä minneppä se varas saaresta pääsee, arveltiin. Siksi tupien ja aittojen ovet öisin olivat lukitsematta. Ainoastaan Pirkko oli varustanut vahvoilla hakasilla kivirakennuksen alakerran oven. Hän pelkäsi muka ryssäläisiä rantapatterisotilaita. Niin menetellen hän kavalaan sydämeensä kätki omat salaiset tarkoituksensa.

Pirkko oli tullut taloon mantereelta kaukaa jostakin Savosta. Erika täti oli hänet toimittanut hieroessaan Sam Johnsonin luuvaloisia jalkoja, sen jälkeen kun Samin kolmas emäntäpiika oli livistänyt tiehensä erään koivistolaisen rantakipparin mukana. Pirkko oli pienenläntä, kiukkuinen ja kateellinen piian juippi. Hän oli jossakin suhteessa sievä, mutta teerenpilkut rumensivat kasvoja, ja hän käytti niitä poistaakseen kaikenlaisia voiteita. Hän peilasi itseään pitkin päivää ison kuvastimen edessä, peilin pöydällä oli kaikenlaisia rusetteja, porsliinikoiria, paperiperhosia, hajuvesipulloja ja rasvapurkkeja. Silmät välttelivät ja niissä oli sivusta katsoen itsekäs, ilkeäsävyinen, harmaan vihreänvipevä välke. Vihan syttyessä saattoi se leiskua aivan saatanallisesti. Hän oli jo nuoresta pitäen ollut yökengässä nurkkatansseissa, oli asunut jonkun sukulaistädin luona, isä oli hänet hänen kesyttömän luonteensa takia jo aikoja sitte hylännyt. Ei häneen pystynyt isän nuhteet, ei vitsat eivätkä remmitkään. Lyö vaan, minä en kiusallakaan huuda! Oli jo lapsena oppinut näpistelemään ja veikeilemään hulttiomaisille poikaviikareille. Niiltä hän oli oppinut kiroilemistaidonkin. Katovuosina oli hän myynyt maalaistätinsä leipiä saadakseen makeisia. Sellainen oli Johnsonin emäntäpiika.

Pirkko oli tullut saarelle puettuna kurjiin vaatteisiin. Nyt hän oli pöyhistynyt, halveksi »sillinhirttäjiä», »rantaraasulia», kalastajia, kävi kiiltokengissä, kaupunkilaishattu päässä ja välähytteli kuin kiusaksi saaren tytöille pikkusormen sinikivistä akvamariinisormustaan. Kaikki saaressa jo tiesivät, että hän oli Samin salainen vihkimätön vaimo. Monet kuten Kundulan Appellooni varoittivat perämiestä. Mutta Sam oli kuin sokea, sanoi parjauksia akkojen loruksi. »Enhän minä voi naista lyödä, mutta kyllä minä miehisen miehen nujerran.» Niin hän kehaisi Appelloonille, kun tämä kehoitti kurittamaan.

Alakerrassa Pirkko ja Erika-täti valmistivat aamiaista. Pirkko keitti Erikalle erikoiskahvit. »Katsos, itse minä juon paraat kahvit», virkkoi Pirkko, »sille jääkarhulle minä syötän vesimaitoja ja vanhoja korppuja. Piru paikatkoon sen rumilaan vanhoja pikipöksyjä. Tässä, täti, on sinulle kahvipussi, hierothan sitte kinttujani, palellutin ne kerran talvitansseissa siellä maalla.»

— Ole varovainen, perämies voi vielä huomata, supatti viekas Erika.

— Mitäpäs se huomaisi. Uskoohan se omiakin merimiesjuttujaan, niin mikseipäs minunkin valeitani. Kyllä minä sen pimittää osaan, se kun on niin ahne naiselle ja viinalle. Silloin se uskoo vaikka mitä.

— Mutta se majakan Saska hiiviskelee täällä nurkissa liian usein. Jos karhu huomaa…

— Kyllä minä sen niin viisaasti olen järjestänyt, naurahti Pirkko ja vilkuili levottomana Itäkorkian majakalle, joka pikkuluostarin tavoin seisoi korkealla vuorikalliolla.

— Saska asettaa katajapensaalle punaisen paidan, ja siitä minä tiedän, että Saska tulee. — Minä taas vedän rullakartiinit alas, siitä sen Saska ymmärtää, sillä Saskalla on kiikari. Se on metka poika se Saska, kyllä se ryssä sentään rakastaa osaa! Menen kai sen kanssa naimisiin. Mutta jos se liiaksi tsiikaa luotsintytärtä, niin minä lähden Amerikkaan ja nain rikkaan varmarin. Mutta kyllä minä sen karhun ensin kynin. Minulla on nyt väärä avain, jolla pääsen sen piirongin laatikkoihin.

— Voi, voi sinuas, ettes vain minuakin saata onnettomuuteen, kadun kun näihin rottosiin rupesinkaan. No niin, oli miten oli, hamekankaan saat minulle ostaa, se vanha hame on jo repaleinen, kun saa sen lehmän perässä iltakaudet vuoren rotkoissa koluta. Ei löydä Prinsessa tarpeeksi jäkälää lähivuorilta, eksyy vaivainen ja minä saan sen takia kärsiä, voi näitä köyhän koetuksia, valitti Erika.

— Suus kiinni, muuten isken halolla, jos mitä virkat!

— Vest' ja varjele, jos sentään, enhän minä… Mutta ole varovainen, varpuseni.

— Se karhun köriläs tahtoo niin usein, on vielä riuska mies. Kuin karhu se talvet pesässään nukkuu, mutta annas olla, kesällä se on kiivas kuin kettu. Mutta kyllä sillekin keinon keksin. Se Saskakin on niin hanakka… Pirkko hahatti ja alkoi lallattaa jotain rumaa laulua.

— Kyllä sinä olet peijakas tytöksi, oikea tuusan jeeveli, kuten perämies sanoo. Mutta jos hän aavistaa…

— Mitäpäs se mies näistä naisasioista… Minä sanon, että minulla on kuukausivika, uritas, mikä lie, sanoi kaupungin lääkäri, se heikentää, en voi, sanon.

— Kyll' olet ovela ja niistä olet kaikki oppinutkin!

— Kyllä se maailman ranta opettaa ja sitte…

— Mitä sitte, velmuili rokonarpinen, mäyräsilmäinen, latteanenäinen Puoskari-Erika ja hörppäsi koukkuleuka lautasella höyryävää kahvia.

— Sitte minä, Pirkko jatkoi, vähitellen teen itselleni lapsen.

— Vai lapsenkin, pahus, leksotteli Erika.

— Niin, minä panen pienen tyynyn kureliivin alle ja uskottelen, että köriläs saa sellaisen pikku Samin.

— Voi pikuna! Vai pikkusia sinä puuhaat, no sitte ei tarvitsekaan asettaa kirveenvartta sängyn alle, että poika tulisi, Erika hihitti.

— Hihi, hihitti Pirkkokin ja heilutti päätään tanssien pitkin lattiaa. Sitte minä kiskon ruokkorahat ja matkustan Montreaaliin, Kanadaan, siellä on jo eräs suomalainen rouva hommannut minulle oikein hienon paikan sellaisen miljunäärin luona. Ehkä minä vielä saan jonkun vanhan miljunäärinkin ja sitähän se kaltealaisassyrialainen unikirjakin ennustaa. — Pirkko alkoi lallatella: »Aameriikan laivat seilaa hopeaisella sillalla.» Pihalta kuului repsirenkien askeleita kalliolla. Erika kääpäsi myttynsä, johon oli pistetty pari pöytäliinaa ja katosi pian taakseen vilkuillen rantatien katajapensaisiin valkoisen kummelin taakse.

* * * * *

Sam Johnson seisoi ryhmässä rantalaiturilla jutellen hymyilevänhienon, sinitakkisen ja valkoisissa housuissa astelevan karanteenitohtorin Kurre Caulenin sekä sepelpartaisen, lyhytjänkkäisen, länkisäärisen, punanenäisen luotsinvanhimman, kapteeni Kallu Lundrenin kanssa. Sam nosti messinkinahkakuorisen kaukoputken veristäville silmilleen ja tähysteli merelle. Loitompana seisoivat vanhemmat kalastajat hiukan happamen ja pettyneen näköisinä, kädet housujen taskuissa, harmaat paikatut tilkat sinisten niekkojen olkapäillä sekä matalat solkinahkakengät jaloissa.

— Niin, virkahti Sam. — Kas vaan! Jo hilaavat sitä merenpohjaan uponnutta ankkuria.

Luotsinvanhin tokaisi siihen: »Kuuluu olevan kuusikymmentä syltä pitkälti rautavitjoja. On siinä Pietarin saalista neljälle venekunnalle ja kahdeksalle merikravulle.» Sam lisäsi: »Syystormissa takavuosina se rotterdamilainen rautaparkki menetti ankkurinsa. Siitä on kulunut jo kymmenen vuotta ja oikeus ankkuriin on menettänyt lain voiman, jess. Kundulan Appellooni merkitsi aikoinaan paikan muistiin. Nyt saadaan pitkät ankkuriryypyt, kipparinkermat, ja palsamikorkit pannaan paukkumaan. Ool rait! Se mies ei ookkaan tuulen tavalla tehty, Appellooni, niin. Kas, kas!» — Merellä näkyi neljä isoa haapiota, niiden laidoille oli poikkiteloin asetettu paksu tukki, sen keskikohdalla oli vipulaitteet. Nostokurjilla miehet väänsivät jotain näkymätöntä, raskasta esinettä. Lokit ja tiirat kaareilivat lähellä kirkuen luotojen yllä, joiden kivilokeroissa niillä oli pesänsä. Joskus teräsharmaanvalkoiset siivet aivan sipaisivat miesten päitä. Ja ylt'ympärillä väreili meri hienon sinijuovaisena pikku vihurin viiltäessä hopealle hohtavaa auringonkuvajaista, kimmeltävää kalvoa.

Mereltä kuului karkea kirous.

— Jo luiskahti, pihahti kiilusilmäinen tullimies, — meri otti omansa.

Vahingoniloisena säestivät sanoja toiset rantamiehet, jotka eivät kuuluneet venekuntiin.

Samikin kirosi: Senkin sakramenskatut öljypöksyt ja mämmikourat! Nyt meni kuin Konkkalan kaivoon! Eipäs se kalastaminen vetele nykyään. Lohen olette täällä saarella sukupuuttoon hävittäneet. Äsken olitte kuin happamet silakat nelikon pohjalla, laiskoja julleja kuin harmaat hylkeet. Luuletteko te, pohjoisnavan alkuasukkaat, että etelänapa pyörii vain teidän vunteerinkinne mukaan, jos akseliin hiukan pistää vanhaa tervaa ja hylkeenrasvaa, te jäämeren pohjoiset pingviinit! Katsokaas, on tässä saaressa miehiä jos on akkojakin. Toiset tutkivat kaikki karit ja ankkuripaikat, kun ei huono silakan saalis leiville lyö, mutta te vain odotatte mannan satavan kuin saavista selkoiselta taivaalta. Appellooni se on oikea Kolumpus, totta vie! Tiedättekö mitään Kolumpuksen munasta. Syntyikö ensin kana vai muna, kananvillat! Kyllä se ankkuri vielä nostetaan, juuri justiinsa ja prikulleen. Kahdeksan tuhatta markkaa, ei se ole lötöstystä se löytöpaikka! Kun minä olin Tyynellä merellä, siellä Päiväntasaajalla, jossa kova tormi käy ja taivas on kuin kiehuva pikipallo, niin minä kerran kuljetin strutsin- ja krokotiilinmunalastia Haitiin, mutta silloin satamassa hyökkäsi kimppuuni kannelle viisitoista mulkosilmäistä mulattityttöä ja kaikki munat menivät plittiin, mjam, mjam, maiskutteli perämies.

Sam Johnson laski kiikarin kädestään ja lopetti leksotuksensa kesken. Ettette te, vastarannan kiisket, katselemisesta parane. Mutta nyt mister Sam Djonson menee murkinalle. Gud bai ool bois! Hyvästi, pojat!

* * * * *

Samaan aikaan Saska signalisti laski kiikarin kädestään Itäkorkian majakalla. Hän oli pieni, viekas, vilkas mies, kullanruskeat silmät pyörivät alituisesti sinne tänne epämääräisesti, niiden ilmeistä ei päässyt oikein selville, ne olivat haihattelevia ja haihtuvia. Hartiat nytkähtelivät käsien tehdessä liukkaita liikkeitä. Hän tönäsi majakkatoveriaan kylkeen, kaivoi merimieshousuistaan messinkisen, kullatun sormuksen, virnisteli ja viittasi kädellään Kummelniemelle, jonka savupiipusta sauhu nousi kohtisuoraan ilmaan. Toveri supatteli suhuäänteisesti venäjänkielellä:

— Tavaarits, vaikka sinulla on Volhovassa maatuska ja omat mukulat, niin sinä vain hissuttelet niitä tsuhnien tollakoita.

— Illalla… niin, mennään »Rakkauden polulle» metsään kävelemään, ehkä saadaan luotsinkin tytär mukaan. Toveri vihelsi.

Saska nauroi ja asetti punaisen paitansa kuivumaan katajan oksalle.

* * * * *

Sam Johnson kuorsasi nahkasohvallaan iltapäiväuniaan. Tällaista oli hänen elämänsä vaimonsa kuoleman jälkeen. Vaimon kuva oli ripustettu seinälle vastapäätä sohvaa. Kun Sam pitkinä talvipäivinä merta tähystellen asteli raskaasti oven luota pienen ikkunan luo, seurasivat vaimon kuvan katseet häntä kuin vaitelias syytös. Miksi hän joi? Tappaakseen ainaista kalvavaa tuskaansa. Hän valvoi usein öitä vuoteellaan katsellen kaukaista Käärmekarin vilkkumajakkaa tai luki yhä uudestaan paksukantista Rocambolea tai muita rosvoromaaneja. Iltaisin hän joskus kantoi Pirkon vahvoilla käsivarsillaan kuin lapsen pitkin kivirappuja ja sulki oven. Pirkko käänsi silloin aina kuvan seinään päin. Mutta tämä elämä ei antanut tyydytystä Samin rakkautta surevalle sydämelle. Hän oli alkanut puhua itsekseen kuten yksinolijat, hän oli alkanut jo juodakin yksikseen. Sitä hän ei tehnyt vaimonsa eläessä. Hän ei mahtunut itseensä kuten Pirkko sanoi. Se Pirkko ei koskaan tullut omaa hyvyyttään, ei hyväillyt eikä hyräillyt hiljaista onnea kuten vaimovainaja. Toisinaan Pirkko saattoi jonkin äkkinäisen mielijohteen vallassa kapsahtaa hänen kaulaansa ja suutelikin häntä hiukan viileästi. Minun tulee sinua niin sääli, sinä jääkarhu, oli Pirkko lausunut ja samassa taas vinkaissut tiehensä ikäänkuin olisi tuntenut huoneen ilmassa sen raskaan painon raskaan kömpelön olemuksen ympärillä.

— En minä tarvitse sääliä, sinä senkin sakramenskattu, pieni kanalja, huusi Sam kiviportaihin niin, että seinät kajahtivat. Hän puhui taas yksin. Ei kukaan häntä kuullut, ei kukaan saaressa häntä ymmärtänyt. Hänen teki silloin mieli mässätä ja meluta. Hän saattoi joulun pyhien edellä kelirikon aikana äkkiä komentaa laivarenkinsä matkalle. Hän kuljetti itseään myrskyssä mantereelle isolla haapiolla, jonka alla oli rouki, reenjalakset. Vuoroin venettä lykkien jääsohjon, ahtojään ja railojen yli, vuoroin sulaa vettä pitkin soudellen hän saapui rantakaupunkiin. Siellä hän kipparikrouveissa hummasi ja tuhlasi rantaviskaalien ja rappeutuneiden puoliherrojen parissa. Ravintolassa hän tappeli, asetti rämisevän pianon kuin katusuluksi käytävään ja nakkeli herroja pihalle. Tilasi kaupungin kaikki ajurit seuraamaan itseään, kun hän juomaveikkoineen ajeli pitkin katuja vierellään täytetty sukeltajan kumikuvatus, jonka päässä keikkui tarjoilijattaren olkihattu. Kerran hän sirkuksessa ollessaan markkinoilla keikahti kaiteen yli ja alkoi sahajauhoitetulla miekan- ja tulennielijäin matolla tehdä häränpyllyjä yhdessä seuran klovnin kanssa lasketellen merimiessukkeluuksia. Ja koko kaupunki nauroi hänen hullutuksilleen. Hän oli pelätty ja tervetullut kaikkialle, sillä saaren karskin merikarhun pinnan alla sykki koristelematon, suora sydän. Hän maksoi vahingon hyvyydellä, kuljetti juottamansa ajurin, rekeen istutettuna, hevosta taluttaen pitkin torinlaitaa kotiin. Vei hevosen talliin, heitti kauroja pilttuuseen, heiniä häkkiin ja kantoi paksun ajurin vuoteelle. Toisinaan keksi hän kiskoa kaikki palotynnyrit talonpihoilta torille. Niitä kuljetettiin sitte väsähtyneitä viinaveikkoja suihkuilla virvoittaen ohi paksuturkkisten, kuhmurasauvaisten yövartijoiden poliisiputkan ohi. Vartijat vain nauroivat hänen kujeilleen ja veistelivät vuorostaan: »Ajakaa vain hiljaa, että meidän vieraat saa nukkua rauhassa!» Koko kaupunki nauroi.

Siten hän viikkomääriä hummasi humussa ja sumussa viskellen hotellin ikkunasta rahoja katupojille. Palasi taas yksinäiseen saareensa, makasi viikkomäärät nahkasohvallaan. Näki puoli-unessa näkyjä, haaksirikkoutuneita laivoja, merihirviöitä ja neekerityttöjä, jotka piirittivät häntä ja irvistelivät hänelle valkoisilla hampaillaan. Hän näki unissaan vaimonsa, joka astui alas puitteista ja näytti kihlasormustaan. Hän heräsi omaan kiljahdukseensa. Hän nousi ja piilotti kuvan merikartan taakse. Pirkko riensi alkuaikoina yliskamariin yöllä hänen huutonsa herättämänä. Perämiestä vaivasi verenvoima aivoissa ja hengenahdistus. Hän kyseli tohtori Kurre Cauleniltakin neuvoa. Tohtori hymyili ystävällisesti ja neuvoi säännöllistä elämää, säännöllistä elämää! Niin, niin, huokasi Sam: Perskuta sentään, alkaahan tähänkin tottua kuin entinen lautamies herrastuomariarvoonsa. Hän olisi tohtorilta mielellään kysellyt enemmänkin, mutta ei uskaltanut, sillä pelkäsi tulevansa naurettavaksi. Olisi kysellyt, oliko se yksinpuhuminen kovin vaarallista järjelle. Jo merillä yksin yössä kannella vartiossa ollessaan hän oli alkanut puhua itsekseen. Oli ensin hiljaa kiroillut, kun tuuli vei sydvestin. Oli sitte oppinut omin päin jatkamaan ääneen mietteitään. Puhelipa joskus jonkun näkymättömänkin kanssa. Jumalanko kanssa hän haastoi? Jumalan, joka kulki merellä ja asetti myrskyn? Niin, Sam ei sitä kenellekään sanonut. Hän oli ollut taikauskoinen. Kun muudan meripoika oli Päiväntasaajalla kuumeen uhrina laivalippuun käärittynä upotettu mereen. Sam oli silloin mutissut itsekseen: Isä meidän ja niin edespäin, varjele maalla ja merellä kulkijoita, perskuta pom! Hän oli pelännyt laivarottia, sillä ne tuottivat onnettomuutta, mutta hän ei pelännyt vahvinta runnaria, joka oli häntä pettänyt laivoista karatessaan. Sen hän pehmitti mastonköydenpätkällä jollakin Pernambucon tai Sydneyn pimeällä takakadulla.

Sam kuunteli yöllä myrskyn vinguntaa huoneensa ikkunakomerossa, johon kaikki tuulet osuivat, kuunteli rotan nurkantakaista nakerrusta ja kolahutti puntarillaan lattiaan. Hetkeksi ääni taukosi. Alhaalta Pirkko huusi: Mitä sinä taas meluat, annatko minun maata rauhassa, senkin repsi ja raasuli! Sam nukkui pitkälle keskipäivään saakka. Sellaista oli Samin suruton ja suruntäysi, tyhjä elämä. Unikeon ja Viattomain lasten päivinä hän piti oikein jymykekkerit. Niiden jälkeen hän tuli jyskyttämään alakerran ovea, hän tahtoi nähdä Pirkon. Mutta Pirkko ei nostanut hakasiaan ovelta, ei vaikka Sam uhkasi vanhalla pistoolilla ampuvansa jokaisen ryssän soltun. Mene, muuten isken sinua kirveellä, kivahti Pirkko ja avasi hiljaa ikkunan, josta öinen vieras häipyi hämäryyteen… Kohmeloisena hän aamulla, Pirkon kylkiäisessä lehmää lypsäessä kompuroi alakertaan, viskoi tytön vaatteita huiskin haiskin. Hän ei kärsinyt valkoista silkkipukua, minkä antajasta hänellä ei ollut täyttä varmuutta. Hän tarkasteli tytön muistikirjaa, jossa oli tuntemattomien miesten kuvia. Hän repi ne palasiksi. Pirkko pillahti silloin itkemään ja uhkasi lähteä koko saaresta, mutta uusi lahja sai hänet taas leppymään. Kun Sam tiedusteli, miksi ruoho ikkunan alla oli tallattu, niin Pirkko selitti pesseensä ikkunoita. Pirkko oli ovelana todella aikaisin aamulla pessyt ikkunat. Samin kehoituksesta hän nyt oli pessyt yläkerrankin ikkunat, pyyhkinyt hiukan hämähäkinseittejäkin. Sam oli vaatimattomuudessaan taas tyytynyt tähän näennäiseen, pieneen ystävyyden palvelukseen. Suuressa lapsensielussaan hän kaipasi hiukan osanottoa. Pirkko oli joskus työtuulella, oli vilkas, vinkeä ja puuhaili pyrynä kaikkialla, mutta into laimeni pian. Pirkko oli ollut hänen luonaan jo viidettä vuotta, oli jo tottunut Samin tapoihin ja osasi sen mukaan menetellä. Sam kammoksui uusia emäntäpiikoja. Mistäpä hän paremmankaan ottaisi. Pirkko ei hevillä säikähtänyt hänen hurjia mielenpurkauksiaan. Sam alkoi tyytyä kohtaloonsa ja jumalaansa. Eihän tämä maailma paremmaksi muuttuisi, vaikka pohjoisnavan muuttaisi etelänavaksi, yön päiväksi tai päinvastoin. Ihminen oli ikuisesti erehtynyt ja tuomittu kuin hylkylaiva harhailemaan loppumattomalla merellä, kuin särkyvä kupla kaikkeudessa. Perskuta!

* * * * *

Kundulan Appellooni oli vihdoin venekuntineen saanut ankkuriketjut merestä kiskotuksi. Ne lojuivat nyt pitkinä kiehkuroina aallonmurtajan kivilaiturilla. Kateellisina kulkivat muut saarelaiset niitä katsellen ja niiden hintaa arvioiden. Mutta pönäkästi kädet ristissä rinnalla seisovat ankkurimiesten vaimot laiturilla. Appelloonin eukko ei ollut suostunut pitämään kekkereitä omassa tuvassaan, joten ne Samin kehoituksesta päätettiin pitää kivikerroksessa, siellä syrjäisessä Kummelniemessä. Sitä varten oli tilattu Meemelistä rommi- ja malaga-ankkureita, Stuckmannin kauppahuoneelta arkangelinkaviaaria, lohta, ankeriaisia, hummeria, sveitsiläistä juustoa, sardiineja y.m. Sitävarten oli syöttiläsporsaskin tapettu.

Pirkolla ja Erika-tädillä oli ylen paljon puuhaa. Se ei estänyt Pirkkoa iltaisin hämärissä tapaamasta Saskaa. Tämä oli hänet nyt muka kihlannut, Pirkko kantoi sormusta salaa metsätiellä käydessään. Saska kävi yhä rohkeammaksi. Asetti merkiksi paitansa majakan kalliolle, laskeutui alas jyrkänteitä ja souteli pienellä haapiolla maan taitse ja nousi Kummelniemen rantaan piilottaen venheensä katajiin. Hän kävi niin julkeaksi, että kruunun-perämies kerran tapasi hänet sekä Pirkon ruutipuodin luona. Sam oli hiukan kohmeloisena luullut nähneensä heidän hiipivän aittaan. Kun Sam julmistuneena jättiläisaskelin riensi aittaan, hän ei tavannut muita kuin Saskan joka sanoi tarvitsevansa ruutia. Pirkko oli piiloutunut oven avautuessa sen taakse. Pirkko sanoi jälkeenpäin neuvoneensa Saskan ruutipuotiin sekä olleensa niemessä sieniä poimimassa. Saska oli tarvinnut ruutia. Pirkko näytti niin viattoman ja lapsellisen näköiseltä, että Samia melkein nauratti oma luulottelemansa harhanäkö. Mutta humalapäissä ollen heräsi taas hirveänä kostonhalu ja epäluulo Samin sekavissa aivoissa. Hän pirstoi ja rikkoi mitä eteen sattui, heitti Pirkon porsliinikoirat ja puuteripurkit palasiksi sekä kantoi Pirkon rautasängyn alakerrasta yläkertaan. Niinä öinä nukkui Pirkko tätinsä luona kylässä tai hiipi majakalle, josta vasta aamulla silmät mustina renkaina pelokkaan röyhkeänä palasi. Pirkko päätti kostaa, se koskisi Samin arimpaan kohtaan. Sam saisi katua ja pyytää anteeksi, sen Pirkko oli vannonut.

* * * * *

Kummelniemen virkatalon pihalle oli pukeille pystytetty iso juomapöytä lehtimajaan. Puiden oksille oli asetettu kirjavia, kiinalaisia paperilyhtyjä, jotka heloittivat monikirjavina illan hämärässä. Sataman ulkopuolelle ankkuroineet ulkomaalaiset laivat sekä kaljaasit olivat mastoihinsa nostaneet laivalyhtynsä, jotka kauniisti kuvastuivat keulojen kuohuviin. Pienellä kansitykillä olivat repsin rengit ilmoittaneet pitojen alkamisen… Oli syöty ja juotu, kalanruotoja, kravunkuoria ja sikarinpätkiä oli ruohikossa pöydän ympärillä. Kaikki olivat jo nousuhumalassa. Siinä istui viekkaantyynenä, salaperäinen ivan väre suupielissä Kundulan Appellooni, Samin vieressä, joka oli noussut rommitynnyrille. Joukossa oli hienohymyinen, nuori tohtori Caulen, joka aina varoi valkoisia housujaan ja nosteli nenäkakkuloitaan. Siinä oli kalastaja Asseri, luotsinvanhin, nuori kesätaiteilija leveine hatunlierineen ja maalista tahraantuneine sormineen sekä Tulli-Mikko, aina varova ja välttelevä, salapistävä ja vakoileva ilme pulleissa silmissä. Sam oli päivän kunniaksi pistänyt rintapieleensä Belgian valtiolta saamansa hopeamitalin, hän oli jo keikissä, vaikka hän tavallisesti kesti juoda paljon ja horjumatta. Mikko maisteli kuten tavallisesti varovammin. Kaatoiko hän salaa osan juomastaan maahan vai nauttiko hän etikkaa ennen juominkeja? Selvä hän vain oli. Mutta Sam oli päättänyt tehdä hänelle kepposet. Juomaveikot odottivat saunaa.

— No valehtelehan, Sam, hiukan niitä merirosvojuttujasi, sinä osaat, sinä!

— En minä koskaan valheita lykkää, paitsi silloin, kun minua huvittaa muita huvittaa!

Niin alkoi Sam. Kun minä olin siellä Kongossa, pippurirannikolla, niin juotiin ja syötiin kuten nytkin. Komendantti kysyi, tiedättekö, hyvät herrat, mitä olette syöneet. Apinan ja aasin lihaa! Hyi sun sulttaani ja hänen kolmesataa kaunista rouvaansa! Sinä päivänä me nielaisimme kuin hiilihangot olisivat kurkuissa kolisseet. Minulla oli siihen aikaan sellainen pieni penteleen neekeriprinsessa luonani ja se laittoi minulle ruokaa. Minä maksoin siitä neekerikuninkaalle lavemangin ja korkkiruuvin. Sillä tytöllä oli haju kuin virtahevolla, kaulalla ja nenässä kilisi kolmekymmentä norsunluuta. Niin, älkää naurako! Kyllä se on totta! Siitä nenärenkaasta minä kerran kuljetin kaunottaren neekerikylästä. Komendantti vain piirsi puukonkärjellä pari puumerkkiä bambumajamme ovikamaraan ja niin me olimme mies ja vaimo. Mutta kerran, kun minä rahtasin kulta- ja norsunluulastia pitkin Kongo-virtaa, niin minä ammuin mäeltä kaksikymmentä isoa norsua, jotka kihnuttivat kylkiään bambupuuta vastaan. Ne vierivät virtaan ja tukkivat meiltä tien. Silloin pensasaavikolta tuli tanssien hottentottilaisia, ne hyppivät rannalla kuin pienet paholaiset keihäät tanassa. Keihäiden kärjissä oli myrkylliset, pallomaiset kasvit. Minä ja kokkipoikani ammuimme niitä kuin kärpäsiä. Se neekerityttöni hyppäsi silloin virtaan ja sille tielle se jäi. Perskuta, mutta minä hieroin pian nenääni toisen neekeritytön nenää vastaan. Sellaista se on suuteleminen siellä pippurirannikolla. Tai keikutetaan kahdessa bambupuussa, kunnes latvat yhtyvät. Se on vapaata vihkimistä se, tuusan jeeveli sentään! Oli ne aikoja, oli ne. Mutta nyt minä olen kyllästynyt kaikkiin ja kaikenlaisiin naisiin. Perskuta! — Sam löi huutokauppanuijalla rommitynnyrin kanteen. — Tässä minä myyn huutokaupalla paljon vanhaa remua ja romua. Muistot, merimieskaskuni! Kolme vanhaa pankkoruplaa, eikö tarjota enempää! Tässä on vaimovainajani häähuntu ja myrttiseppele. Kymmenen ruplaa! Huit rumsis! Tässä vanha kompassi, joka aina näytti väärin, kun seilasin elämän mustalla merellä, tässä katkennut ankkuri, joka ei pohjannut vahvaa maakamaraa, tässä ravistunut ruumislaivani, hyrskyssä heiluvat sen purjeet repaleisina, sen punainen kokkapuu on usein törmännyt päin pimeitä salakareja ja viinivuoria. Ja tässä lopulta se sieluparka, aina arka, perskuta vieköön! Sitä ei huoli pirukaan! Sitä rataa on mennyt monta sataa, tietä leveätä ja kaitaa, monta liinaa ja paitaa, pitkin kaikkia meriä, sormuksia, kellonperiä! Sinä taaksesi vilkuva, pieni naissaatana, sinä olet kaiken haaverin syy, synti ja siunaus. Ja nyt saunaan! —

Kaikki tanssivat ympäri pöydän, joka kaatui ryskeellä maahan. Sitte marssivat he saunaan. Tulli-Mikko esteli ja lupasi tulla jälkeenpäin. Hän meni meren rantaan ja pesi kasvonsa selviytyäkseen. Kalastajatuvista olivat useat traaniöljylamput sammuneet mäkilöillä liivalahden toisella puolella. Yhdestä tuvasta tuikki vielä tulia, oven auetessa sieltä kuului viulun ja haitarin ääniä ja tanssitouhussa telmivien kenkien kolketta. Siellä vietettiin suntiopojan häitä. − Miehet olivat hihkuneet ja heilutelleet saunavihtojaan. He töytäsivät nyt ilkisenalastomina ja tiilenpunaisina saunasta ja alkoivat taas juoda. Tulli-Mikko hiipi nyt saunaan, hän asteli hiljaa lavolle ja alkoi hiljaa hikoilla. Lisää löylyä saadakseen hän kaatoi täysinäisen kiulun kiukaalle. Kuului aika pauke, muuri halkesi niin, että piipun syrjästä näkyi taivaalla tuikkivat tähdet. Sinivihreitä lieskoja leimahti kiukaalta. Ilman paine paiskasi Mikon lauteilta, hän oli aivan pökerryksissä ja huikeassa äkkihumalassa. Hän töytäsi hoiperrellen pihalle. Nurkan takana hohottivat juomaveikot, he miltei kantoivat hänet rommitynnyrille. Koko Mikon luonne paljastui pohjiaan myöten. Tämä salakähmäinen, hiljaisjuoppo alkoi nyt inisevällä saarnanuotilla pauhata saaren tapojen turmelusta vastaan, hän kun oli arvonsa tunteva kirkkoraadin jäsen. Mutta hän humaltui yhä enemmän. Kiukaalle heitetty, viinalla täytetty kiulu teki tehtävänsä. Hän alkoi soperrella sekavia sanoja, rivoja sutkauksia ja rääkytteli kuin alju varis säädyttömiä rekirenkutuksia. Kaikki hohottivat täyttä kurkkua ja kruunun-perämies takoi naurunkouristuksissaan tynnyrintapilla napaansa. Lopulta tupertui Tulli-Mikko ruohikkoon. Nenä oli punamullalla maalattu ja rinta pullonkuvilla tatuoitu. Ruumisvirttä veisaten kannettiin Mikko tyhjään sikolättiin. Ovelle maalattiin: Dässä maga yksi vanha tullimees, joka kannun ääreen kerran kuolla tees!

Mutta Sam vain jatkoi hullutuksiaan. Äkkiä hänen päähänsä pälkähti lähteä häitä kuokkimaan suntion taloon. Rengit saivat vetää purjeet haapioon, hoilaten laulua:

Kaksitoista miestä meni mastoon, neljä oli pumpuss' kii, hurraa me nuoret meripoijat — —

kiipesivät toverukset alastomina haapioon.

Koko kylänranta kaikui naurusta ja laulusta. Rannan kohdalla pälkähti Samin päähän kiivetä mastoon. Haapio kallistui ja kaikki kellistyivät veteen. Rantaan uituaan loikkivat luotsit ja kalastajat koteihinsa, mutta Sam sekä tohtori Kurre Caulen kömpivät liivarannasta raskaassa sannassa kohden suntion tuvasta tulvivaa valoa. Äkkiä valkea sammui. Santatöyryllä näkyi pari varjoa. Hämärästä erottautui merimieslakin kiiltävä ankkuri sekä heiluvat nauhat. Vierellä vilahtivat naisten valkeat puserot. Saska se siellä Pirkon ja luotsintyttären seurassa tuli terhakkana ja iloisella tuulella. He olivat pujahtaneet kivisen kirkkoaidan sivuitse metsästä rakkauden polulta, siellä he olivat keinuneet ja sitte lähteneet suntiolle tanssimaan brissakkaa. Saska siinä Samin ohi kulkiessa huuteli hänelle: Pirkulas, tsuhna!

Samassa oli Sam yhtenä ryöppynä koholla merisotilaan kimpussa. Hän tömisti maata kuin raivoisa karhu, tarttui miestä rintakaulukseen sekä repi olkalaput. Saska kiristeli hampaitaan, veti revolverin taskustaan ja ampui ilmaan. Tytöt juoksivat kirkuen tiehensä, ja hääväki pysytteli loitommalla.

— Ryssän roisto, ammu vaan, tässä on rinta!

Ryssä vain kiroili ja kehui olleensa Jaapanin sodassa.

— Taisit saada siellä selkääsi, tahdotko lisää!

— Mine ei jummarra.

— Jos minun jälkiruokani sinulle maistuu, niin ool rait. Nai naikko, jos haluttaa!

— Sinu flikuska ei minu maatuska, tsuhna, tsuhna!

— Sanoppa se vielä kerran. — Sam tempasi revolverin ryssän kädestä ja heitti hänet töyryltä kauas liivaan. Se oli siihen aikaan, kun ryssä maahan tuli, ilkkui Sam. Vihdoin sai tohtori Samin ruotsia puhumalla taltutetuksi. Hän tolkkasi ryssälle jotain raportista ja sai Samin vihdoin huoneeseensa. Sillä välin oli ryssä löytänyt aseensa ja ampui yön pimeään kaikki panoksensa. Hänen toverinsa talutti hänet majakalle, matkalla hän yhä hoki ampuvansa kruunun-perämiehen.

Johnson ei rauhoittunut tohtorin kiikkutuolissa istuessaan. Hän muisti nähneensä jotain valkeata vaatetta liivan yllä leijuvassa hämärässä. Aivoissa välähti ja sisu oli kuohuksissa. Missä oli Pirkko, missä hän oli? Hän raivoili, saaren suuri, ahavoittunut jättiläinen. Onneton Otello ei mahtunut enää itseensä. Äkkiä hän nousi, juoksi ovesta melkein selkiintyneenä, mennä melkotti pitkin aallonmurtajaa. Viskautui veteen ja ui Kummelniemelle. Alakerrassa syttyi tuli lamppuun. Hän kiirehti huoneeseensa. Ensiksi hän näki, että vaimovainajan kuva oli viety. Pirkko oli sen mustasukkaisuudessaan vienyt. Vaikka Sam toisinaan hurjia näkyjä vieroessaan kavahti sen katseen kalseutta, mikä seurasi häntä lattialla kulkiessaan edestakaisin, niin hän sitä nyt kaipasi, kaipasi kuin entistä eloansa, perheonneaan ja rauhaansa rakkaudessa. Pirkko oli kostanut. Pirkko oli tämän tehnyt! Hän kompuroi alakertaan. Hän naputti oveen, ei avattu.

— Tuletko, Pirkko, hän kähisi.

— En tule, en voi, Pirkko vastasi pelokkaana.

— Sinun täytyy, Sam sähähti.

Silloin perämies väänsi kangella oven saranoiltaan. Hän astui huoneeseen ja tarttui Pirkkoa tukkaan. Senkin naissaatana, mikset sinä tule!

— Etkö tiedä, että minä olen sinulle raskaana, katso.

— Mi, mitä sopersi Sam.

— Niin, se häpeä nyt tuli minulle, anna minulle matkarahat, niin lähden Kanadaan. Minä en kestä tätä, minä tulen hulluksi tai myrkytän itseni, minä en kestä olla täällä sinun kanssasi.

— Mutta kestät kyllä juosta joutavan ryssän jälillä. Luuletko, etten tiedä, tunnusta pois!

— En tunnusta vaikka tappaisit. Renttu!

— Auta armias, älä sano rentuksi, huusi Sam hypähtäen ilmaan niin, että ikkunat helisivät. — Älä sano sitä toiste, muuten…

— Lyö vaan, ilkkui tyttö.

— En minä naista voi lyödä, mutta aittaan minä sinut telkeen. Siellä sinä olet tahtonut yösi maata. Kyllä minä syyn arvaan.

Pirkon kirkumisesta huolimatta perämies kantoi potkivan tytön kala-aittaan ja asetti kangen oven eteen.

Sen onnettoman illan jälkeen Sam Johnson alkoi juoda aivan hirveästi, hän joi viikkomääriä. Itse Pirkko toimitti hänelle nyt viinaa, varasteli paitoja ja liinoja Saskalle, kokosi salaa matkalaukkuihinsa kaikkia Samin vaimon peruja, koreita shaaleja ja koruompeluksia. Yön aikaan hän niitä kantoi Erika-tädin tupaan. Joka päivä hän kiusasi Samia, uhkasi käräjillä, haasteilla ja ruokkorahoilla, toisinaan hän oli hyväilevinhän ja säälivinään isoa jättiläistä, joka vähästä heltyi. Selvinpäin ollen Sam taas ärhenteli, Pirkko pilkkasi ja ärsytteli, heidän yhdyselämänsä oli muuttunut maalliseksi helvetiksi. Pirkko uhkasi saattaa sikiönsä tehottomaksi. Sam uskoi ja alkoi pelätä pahinta, lähestyvää rikosta ja häväistystä sekä valotonta vanhuutta. Ei, tästä elämästä täytyi tulla loppu! Eräänä iltana, kun Sam oli jo juonut itsensä miltei tiedottomaksi, Pirkko sai hänet pankin valtakirjalla allekirjoittamaan viidentuhannen markan suuruisen tunnusteen. Täten hän tuhlasi viimeiset, vaimonsa mukana pesään kertyneet säästönsä. Hän oli nyt köyhä mies. Hän heräsi kuin pahasta painajaisesta vielä hirveämpään todellisuuteen. Hän katui tyhmää tekoaan, mutta oli liian ylväs välittääkseen siitä Pirkolle tai saarelaisille. Ja siinä joulun tienoissa sitte Pirkko lähti, kun kruunun-perämies nuokkui torkuksissa leposohvallaan, puoleksi loppuunpalanut, kiinalainen piippu suussa. Tuli Pirkko kukkia kädessä kantaen ja teeskennellen, niiaten kuin olisi vielä ollut rippityttö. Sam purskahti itkuun, ei tytön tähden, vaan oman viheliäisen itsensä tähden, turhaan kulutetun, kurjan elämän tähden ja hirveän, yllättävän yksinäisyyden tähden. Hän katseli seinälle jälleen ilmestynyttä vaimonsa valokuvaa. Niin se katsoi vakavasti kuin kuoloansa aavistava, se katse tunkeutui hänen sielun sisimpäänsä, se nuhteli hiljaa, mutta ei tuominnut. Sellainen oli ollut vaimovainaja. Mutta Sam oli raiskannut rakkaimpansa muiston. Vihdoin hän nukahti.

Kun Sam aamulla heräsi, oli meri jäässä yltympäriinsä. Vain laivan jättämä jälki röykkiöjäineen osoittivat sen suunnan, jonne Pirkko oli kadonnut tuntemattomia vuosia ja vaiheita kohden. Sam Johsonin elämän tunnit olivat nyt kuin jääpirstaleita keskellä autiota, kohmettunutta merta. Hän ei toipunut. Sam Johnson alkoi kulkea kumarassa, muinoin kookas mies kulki nyt hartiat hytkähdellen, ja kädet vapisivat. Hän alkoi ränsistyä. Hän sai Amerikasta kirjeen, se oli täynnä teeskenneltyä rakkautta ja anteeksipyyntöä. Se rouva Montrealissa ei ollutkaan satamassa vastassa. Kaikki oli ollut petosta. Pirkko oli nyt jonkinlaisessa lastenkodissa, sai siivota kuin pahin palkkalainen, oli matkustanut Torontoon. Hän kärsi kurjuutta, nyt hän tiesi, kuinka kova maailma voi olla. Hän painelisi vaikka jalkaisin Samin luo Kummelniemelle, jos vain voisi. Aina hän oli Samilta saanut, nyt ei kukaan antanut mitään. Nyt olivat rahat lopussa, pyysi edes kymmentä markkaa. Ei penniäkään, kivahti Sam itsekseen ja löi nyrkillä pöytään. Kirjeen hän viskasi tuleen. Nyt jälkeenpäin hän sai tietää, miten Pirkko oli häntä petkuttanut ja häneltä varastanut. Pirkko oli röyhkeydessään piilottanut suosikkinsa ruokakonttoriinkin Samin syödessä päivällistä. Se lapsijuttukin oli ollut vain kieroa keksintöä ja kiristystä. Rautoihin se naikkonen olisi ollut saatava! Mutta kylläpähän se kaikkivaltias, ylimmäinen kirjanpitäjä taivaassa määräsi kullekin kohtalonsa. Kyllähän sen Pirkonkin kohtalon arvasi, olihan se jo näpistellyt lapsenakin. Sam huokasi ja rinta korisi. Hän nousi ja korjasi vaimonsa kultapuitteista kuvaa. Se oli siirtynyt hiukan vinoon.

Sam voimistui hiukan niistä ankarista iskuista, jotka olivat kohdanneet hänen hyvää sydäntään. Suorana, pää pystyssä kookkaampana muuta kansaa hän kulki taas kylillä välittämättä syrjäkatseiden ilakoivasta sävystä. Hän tukki mehevillä, läpi luiden ja munaskuiden tunkeutuvilla, salamantapaisilla sutkauksilla pilkkaajien suut. Pian hän oli taas kokkapuheiden ja kompien kuningas. Mister Sam Julius Johnson, ool rait, Djonson kävi kutsumassa tuttuja tupamiehiä ja naapureita kekkereihin, entisen elämänsä peijaisiin, kuten hän sanoi. Mutta ei niissä itkuvirsiä veisattaisi, repäisevä oli oleva meininki ja hurtti humoori, peli ja soitto, pilaileva puhe ja pamaus, perskuta pom! Sillä Sam, rehti repsi ja kautta Suomenlahden tunnettu herra kruunun-perämies aikoi nyt ottaa eron virastaan saatuaan eläkkeen. Hän muuttaisi saaresta, jossa oli niin monta iloa ja kovan onnen päivää viettänyt. Hän oli nyt tuuliajolla, hän sanoi, hän heittäisi ankkurinsa mereen ja ajelehtisi pois jotakin kaukaisen saaren satamaa kohti ilman kompassiakin. Sillä Jumalan sormi oli saanut sen kompassin epäkuntoon, sen neula pyöri ja osoitti kaikkiin ilmansuuntiin. Ehkä maapallon äärillä olisi jokin taivaan ennusmerkki, johon voisi vielä luottaa. Hän alkoi jo vanheta, hän tunsi sen. Ö män häs foolen ouvö bood! Kannen yli on mennyt mies merehen!

Pidot oli pidetty. Sam Julius Johnsonin juttu ei luistanut enää kuin ennen. Hän unohti usein kertomuksen langanpään, sekaantui ja turvautui lasiin, joka saattoi vyyhdin vain sotkuisemmaksi. Lopuksi hän istui kahden Kundulan Appelloonin kanssa ja tuijotti vaimonsa kuvaan.

— Tuijota, tuijota sinä vaan, puhui kruunun-perämies kuin itsekseen. — Niin, sinä olet usein nähnyt, mitä minä kurja olen tehnyt sinun vihkivuoteellasi, perskuta! Olinpa minä narri, repsi ja rakkari, perskuta pom! — Sam tarttui vanhaan kivääriinsä ja ampui akkunasta ilmaan.

— Hei, Appellooni, mikset sinä juo!

Sam tempasi pistimen käteensä. Sitä heiluttaen Appelloonin nenän edessä hän tanssi jotakin neekerien sotatanssia, hihkaisi ja lauloi räikeästi jotakin englantilaista merimieslaulua, ool rait, skol alle mand! — Niin! En man över bord, ool rait. Yks sinne toinen tänne! Miksi sinäkin, senkin saikkari ja vanha salasissi, tuijotat minuun kuin tulikärpänen tai Niilinvirran krokotiili. Sam Johnson on nyt hiprakassa, Kundulan Appellooni saa salaa kuljettaa mister Djonsonin johonkin hätäsatamaan taivaan Portkundaan portille, jossa pyhä Pietari, joka oli kalastaja hänkin, antaa meille luotsin ja potkun toiseen maailmaan itse isä Jumalan tykö, itse isä Jumalan tykö, aamen! — Sam tarttui kämmenellään Appelloonin pitkään partaan. Hän joutui aivan raivoihinsa. — Mitä sinä vielä tuijotat, tuusan jeeveli! Katsos tätä kuvaa. — Sam otti kuvan seinältä. — Eikös ollut kaunis kuin herttarouva ja Belgian kuningatar. Sano, että oli kaunis, muuten teen sinusta nuuskaa. — Sam yhä kiristi parrasta.

— Hellitä jo, hullu mies, kaunis se on.

— Niin — ja niin hellä ja höyli vaimoihminen, minulle se oli hellä ja hellä se oli meidän lehmälle, niin oli. Ja sillä oli korpletti pitempi kuin sinun pukinpartasi, se kesti kuin toppseilin köysi, totta totisesti. — Sam alkoi itkeä. Kyyneleet valuivat pitkin hänen rosoista naamarustinkiaan: — Appellooni, kiva kaveri, anna anteeksi. Mister Djonson on hullu ja hullu se, joka hänet viisaaksi uskoo. — Sam kuukertui vuoteelle. Appellooni hiipi hiljaa huoneesta ja jätti hänet. Kruunun-perämiehen pää painui vasten yöpöytää. Jamaikkapullo kaatui lattialle ja neste vuoti lattiarakoa pitkin nurkkaan. Puoleksi palanut kiinalainen piippu putosi hänen hampaistansa. Johnson mörisi ja mutisi itsekseen.

Ja mister Julius Sam näki merkillisen unen. Hän oli purjehtivinaan Päiväntasaajalle isossa parkkilaivassa, jonka kaikki raakapurjeet olivat pullollaan. Kundulan Appellooni istui perää pitäen. Hänen partansa kasvoi kasvamistaan niin, että se ulottui peräkajuutan koijan kannen yli. Pitkin partaa kiipeili tulikärpäsiä, ja Appelloonilla oli silmät kuin mustekalalla. Johnson käveli kannella. Ihmeellinen oli se laiva. Kuta enemmän hän käveli, sitä mukaan laivakin piteni, kokka siirtyi yhä kauemmaksi, vaikka Johnson otti oikein jättiläisaskeleita. Ja purjeet pamisivat ja paukkuivat. Mastotkin pitenivät pilviin saakka, ja pian sitä seilattiinkin korkealla, pilvien päällä pitkin avaruuden merta, jossa hattarat olivat kuin pumpulisaaria ja luotoja. Tähdet tuikkivat kuin majakkatulet. Yhä korkeammalle kohosi laiva yli tähtien ja kuun. Kuun keskellä oli kultainen luukku kuin kanavan sulkuportti. Siitä sitä kohottiin yhä ihmeellisempiin ilmoihin, seitsemänteen taivaaseen. Siellä oli suuri majakanmuotoinen tuhattorninen, kupukattoinen merimieskirkko. Ja pyhä Pietari seisoi valkoisella poutapilvellä, jolle oli levitetty Amerikan tähtilippu.

— Mitä te etsitte? Pietari huusi.

— Kuka siellä on, kuului ääni kuin pitkäisen pauke pilven takaa.

— Herra, täällä on kaksi matkustavaista, Pietari vastasi.

— Täällä olen vain minä vaivainen syntinen mister Djonson ja Appellooni Suurviirin Suurkylästä ja Kundulan talosta. Meillä ei ole kompassia ja olemme eksyneet sumussa.

— Mitä te haette? Pietari kysyi.

— Me haemme luotsia hätäsatamaan.

— Tämä on juuri hätäsatama, Pietari virkkoi ja veteli partaansa, joka oli vielä pitempi kuin Appelloonin. Se oli hopeanhohtava, ja hiuksien yllä paistoi kuin kirkas kesäpäivä merellä.

— Olemme siis tulleet taivaan valtakunnan rajakaupunkiin. Meillä ei ole passia, mutta paperit on puhtaat. Tässä on lähtösataman kuitti rahtimaksuista. Me annamme meriselityksen.

— Hyvä, huusi taas ääni pilven takaa. Mister Djonson ja mister Absalon Mc Kundul, heittäkää ankkuri. Myrsky on jo tauonnut; Soutakaa hiljaa jollalla maihin, etteivät hyvät enkelit herää.

— Mutta mikäs kirotun käry se sieltä alhaalta nokkaani nousee? Tuntuu kuin Stuckmannin tupakka-aitta palaisi, Johnson huomautti.

— Helvetistä se nousee, pyhä Pietari sanoi.

— Entä nuo veijarien varjot alhaalla sekä balalaikan paholaissoitto?

— Siellä Tulli-Mikko ja puoskari Erika tanssivat pirunpolskaa rantanuotiolla.

— Onpas se ryssän helvetti, huusi Johnson. — Nyt minä näen. Ja Saska siknalisti istuu punainen paita päällään itse Pelsepuupin polvella, toisella polvella kököttää Pirkko kuin räkättirastas palavan rantauunin edessä. Kohta ne kai heitetään palavaan pätsiin.

— Niin heitetään, Pietari myönsi.

— Huh, huh, hohkasi Johnson, eikös teillä ole vettä, ihan korvani kuumenevat. Herra isä meidän ja niin edespäin, auta meitä. Perskuta, en enempää muista!

Samassa Sam heräsi ritinään ja rätinään. Aukaisi silmänsä. Huoneen toinen seinä ja oven nurkka leimahti tuleen. Sam heitti rautapuntarin ikkunasta, tulinen aalto leiskahti siitä katolle, huone täyttyi savulla. Johnson kopeloi eteensä, hoipersi ovelle, tuli tarttui hänen vaatteisiinsa. Hän nousi ja huitoi ja kompuroi alas kiviportaita, lankesi ja vyöryi pitkin pituuttaan alakerran ovelle. Hän ryömi pihalle, kiljahtaen hän kieriskeli ruohikossa. Tuli tuprusi sankkana ulos ikkunasta, mereltä tuiskahti tuuli ja pyyhkäisi lieskojen pyrstöt pitkin kattomalkaa. Pian oli koko rakennus ilmitulessa. Maassa kamppaili Johnson kuin karhu kuoleman kanssa. Rengit riensivät valelemaan vettä hänen ylitsensä. He kantoivat tiedottoman Johnsonin vanhan vajan kylkiäiseen. Tulikekäleet sinkoilivat tuulessa yli liivalahden, yli aallonmurtajantornin kylään saakka. Poroksi paloi koko rakennus. Ihmisiä liikkui vajan ympärillä. Mister Johnson veti viimeisiä henkäyksiään. Tohtori seisoi hänen edessään, kuulotorvella hän tunnusteli sydämen lyöntiä ja ravisti päätään. Hän asetti Samin kädet ristiin rinnalle ja sulki silmät. Sam Julius Johnsonia ei ollut enää, mister Sam Djonson oli päässyt hätäsatamaan hyvän isän Jumalan ja rajattoman ikuisuuden rannalle. Hänen huulensa olivat hymyssä ikäänkuin ne olisivat supisseet: Isä meidän ja niin edespäin, perskuta kun en muista sen enempää. Hänen allaan olisi pitänyt olla tähtilippu, yllään merikapteenin puku, rinnalla belgialainen Kongon kunniamerkki, vieressä piippu ja puteli sekä kädessä kompassi. Nyt hän makasi vanhalla niinimatolla, silakkatynnyreille asetetuilla laudoilla. — Meren laidan yli nousi juuri taivaan tulipalonpunainen kerä, se valaisi hiiltyviä raunioita. Kylkiäisen seinänraoista se pilkisti kruunun-perämiehen viinin, päivän ja pakkasen punertamiin poskipäihin ja kirjavaan komonenään.

Kukko kiekahti jo pihalla ja kanat alkoivat kopista päässeinä pöyhiä höyheniään pehmeässä, vielä lämpöisessä tuhassa.