KIDUTTAJAT

Syrjässä saaristokylässä asui rokonarpinen, särkisilmäinen, ilkeä kalastaja, jolla oli kaksi poikaa. Hän punnitsi kesävieraille väärin kaloja ja kävi salaa kokemassa muiden verkkoja, sentähden saaristolaiset vieroksuivat häntä. Hänen molemmat poikansa kasvoivat ilman opastusta ja ohjausta. Kun isä ei voinut pitää niitä kurissa, hän nai erään kesävieraan mukana tulleen keski-ikäisen palvelijattaren, jolla oli rahasäästöjä pankissa. Sinä päivänä hiipi kirous kalastajan mökkiin.

Isä heitti heti teeskentelynsä, kävi laiskaksi ja raa'aksi ja kärkkyili rahoja, mutta vaimo ei hellittänyt. Hän alkoi salassa vihata sekä miestään että poikapuoliaan. Vanhemman pojan nimi oli Matsas ja nuoremman Jyrki. Matsas oli perinyt isänsä luonteen. Hän alkoi kiusata äitipuoltansa ja vietteli usein veljensä kaikenlaisiin koirankujeisiin. He porasivat salaa läpiä venheisiin, viiltelivät saaristolaisten verkkoja veitsellä ja heittelivät naapurin pientä, kesyä oravaa, joka kieppui kehällä pienessä häkissään pihalla.

Mutta sitä heidän ei olisi pitänyt tehdä, sillä orava oli naapurin pikku Madlin lemmikki. Kun Madli itkien juoksi pihalle, pudotti Jyrki kiven kädestään, mutta Matsas pilkkasi häntä siitä. Mutta kun Matsas oli jollakin asialla, hiipi Jyrki naapurin pikkutytön luo aitan taakse, jossa Madlilla oli mitä ihmeellisin leikkitarha. Siellä oli kivestä tehty pieni majakka, jossa pieni, ihmeellinen nukkeprinsessa asui pienessä katinkultasalissa. Siellä oli kummallisesti veistettyjä eläimiä, hajasarvisia kuningaspeuroja, karhuja, susia, korppikotkia ja merikäärmeitä. Ja Jyrki toi kolmimastoisen pienen jaalansa Madlin mökin rantaan, ja hän oli purjehtivinaan luumulastineen kauas vieraille maille. Sieltä toisi hän Madlille kultaa ja kalliita kiviä, ja sitten menisivät he tietysti naimisiin. Näin haaveksivat Madli ja Jyrki, mutta Matsaan aikana ei Jyrki hiiskunut sanaakaan. Ja kun äiti huusi poikia, irvisteli Matsas, Jyrki teki samoin, sillä hän tahtoi matkia kaikessa vanhempaa veljeänsä.

Pojat kasvoivat, ja heistä tuli notkeita ja voimakkaita nuorukaisia, ja nuori Madli puhkesi kuin auringonkukka kauniiksi ja kukoistavaksi. Hänessä oli jotakin merestä, hän oli oikukas ja levoton, syvä ja sydämellinen, samalla kuin hän oli keimaileva ja keveä. Hän oli saaren ihanin tanssija-impi, jota kaikki pojat liehakoivat. Jyrki alkoi karttaa häntä. Hänen nuori rakkautensa oli nyt herännyt. Mutta sitä mukaa kuin Jyrki kartteli, kiihtyi Madli, sillä häntä harmitti, ettei Jyrki kieppunut hänen ympärillään niinkuin muut pojat, ja hän tahtoi saada valtaansa ujon nuorukaisen.

Eräänä päivänä Matsas ja Jyrki onkivat venevalkamassa.

— Minä olen jo tähän väsynyt, sanoi Matsas.

— Niin olen minäkin, sanoi Jyrki ja katsoi merelle, josta nousi musta pilvi. Tiirat tulivat lentäen kaukaa korkealla ilmassa. Niiden väkevät, teräsharmaat siivet kaartelivat uljaasti, ja ne kirkuivat nälkäisinä. Merentausta tummeni yhä ennustaen myrskyä. Tiirat tulivat kirmaellen kaukaisilta luodoilta etsimään ruokaansa saarikylän tyynemmiltä rannoilta. Nuolena ne pitkässä kaaressa sukelsivat veteen ja lentelivät taas iloisesti raikkaasta suolakylvystä kohonneina kimmeltävä kala nokassa yli väkevähajuisen kalliomännikön kalastajan valkamalle, missä tavallisesti pitkin rantaa kiilui kalansuomuja ja vedessä kellui kuolleita kaloja.

— Katsos tiiroja, huudahti Matsas, nyt minä keksin jotain uutta!

— Nehän kirkuvat kuin pienet lapset, sanoi. Jyrki.

— Ne kirkuvat niinkuin meidän hyvä äitipuolemme! Ne pilkkaavat meitä, me emme ole enää lapsia, sanoi Matsas ja seurasi ilkeillä särjensilmillään tiirojen lentoa.

— Me olemme jo aikamiehiä, matki Jyrki.

— Mutta kyllä minä niille tiiroille opetan, ne kirkuvat ikäänkuin me olisimme pahoja poikia. Minä tahdon olla paha, sähähti Matsas.

— Niin minäkin, en välitä mistään, sanoi Jyrki hiukan epävarmemmalla äänellä, melkeinpä pelästyen omaa ääntänsä. Hän katseli arasti naapurin mökille, missä Madli istui aitan kynnyksellä kammaten tukkaansa uudella luukammalla, jonka Jyrki kerran oli tuonut mukanansa kalamarkkinoilta rantakaupungista.

— Ongitaan tiiroja! huudahti Matsas.

— En minä, sanoi Jyrki arkaillen, ikäänkuin hän olisi pelännyt sitä, mitä Madli siitä ajattelisi. Mutta samassa hänetkin valtasi rohkeus, sillä hän huomasi Matsaan suupielessä tuon ärsyttävän pilkan, jota hän aina pelkäsi.

— Mikäs mies sinä olet? Ei sinusta koskaan tule jungmannia, ja tytöt nauravat sinulle.

— Ongitaan vaan! sanoi nyt Jyrkikin, sillä hän ei tahtonut olla veljeänsä huonompi.

Pojat kiinnittivät ongenkoukkuihinsa elävän, kimmeltävän, sätkivän hailin ja heittivät pitkässä kaaressa vinkuvan, valkean siiman veteen. Sitten jäivät he jännityksestä jäykkinä odottamaan. Komea tiira tuli ylväästi kaartaen, se liiteli poikien päitten päällä kuin surmanenteinen henki, se kirkui nälkää ja sen kimeän äänen olisi pitänyt vihlaista kovintakin sydäntä. Se huomasi hailin ja putosi kuin luoti, sukelsi veteen ja iski nokkansa Matsaan ongenkoukkuun. Se nousi vedestä, sen siivet välkkyivät, vihreät vesipisarat kimmelsivät sen selässä. Sen silmät loistivat elämän suuresta ilosta, se kohosi komeana pystysuoraan ilmaan. Matsas tarttui molemmin käsin vavan päähän, ja kun tiira oli ilmassa, tempasi Matsas ja kirkaisi. Silmänräpäyksessä laskeutui tiira alas, mutta kun se huomasi olevansa vankina, se tempoutui taas ilmaan, koukku oli tarttunut sen kurkkuun. Matsas kiskoi kiskomistaan kuin pieni paholainen. Lintu putosi veteen, luuli taas olevansa vapaa ja nousi uudella voimalla ilmaan, mutta koukku takertui yhä lujemmin sen kurkkuun. Sen siivet alkoivat lepattaa, sen nokasta tippui verta ja silmät kävivät raukeiksi. Matsas veti tiiraa pitkin rantakalliota, nauroi, hyppi ja kirkui. Maassa pyristeli tiira siivillään, se kaatui vasten sammalia, nousi, kaatui, laahautui kyljelleen. Kauniit, teräsharmaat siivet tuhraantuivat mullassa, uupuivat, silmät sumenivat. Matsas kiskoi linturaukkaa yhä ylemmäs kalliolle.

— Pahuksen lintu, lyö sitä kivellä päähän, ettei se potki! huusi Matsas.

Jyrki ei ymmärtänyt, mitä hän teki, villi vaisto ohjasi kättä, hän otti ison kiven ja heitti sillä tiiraa päähän. Tiiran terävä, iloinen, viisas katse sammui, nytkähdys… nykäys… kuolema… naurua.

Samassa pyllähtivät pojat voimakkaasta iskusta maahan. Kesäasukas, se vieras ystävällinen taidemaalari, jolla oli leveälierinen hattu päässään, oli nähnyt koko kamalan näyn — liian myöhään.

— Jos te, riivatun pojat, toiste kidutatte tiiroja, niin minä heitän teidät mereen! — Ulisten juoksivat pojat kalastajamökkiin. Seurauksena tästä oli, että isä, joka oli alkanut väsyä poikiinsa, lähetti heidät maailmalle. Ensin lähti Matsas ja pääsi parkkilaivaan, joka lähti kauas suurelle valtamerelle. Jyrki lähti maailmalle viimeisenä, hän oli saanut jungmannin paikan erään urheilijan kutterissa. Illalla ennen lähtöään koputti hän Madlin aitan ovelle. Madli tuli pihalle, sitte he istuivat kauan vaieten ja katselivat tyyntä merta. Vihdoin nousi Jyrki ja sanoi: »Madli, minä tahdon tulla paremmaksi ihmiseksi ja sinä voit minua auttaa. Lupaatko odottaa minua. Minäkin lähden kerran kuten Matsas, hyvin kauas, ja jollen minä palaa viiden vuoden päästä, niin sinä voit ottaa toisen. Lupaatko sinä, Madli?»

— Lupaan, sanoi Madli, sillä hän oli iloinen, että Jyrkikin oli taipunut hänen tahtonsa alle. Hänen rintansa sykki ehkä sillä kertaa rajummin kuin meren rinta, joka aamun sarastaessa alkaa kohota.

Sitte he erosivat.

* * * * *

Kului monta vuotta. Kun pojat olivat lähteneet, tuntui koti vielä kolkommalta. Kerran oli Jyriltä tullut kirje jostakin ulkomaan satamasta, Matsas ei kirjoittanut koskaan. Mies ja vaimo vieraantuivat toisistaan, kuilu kasvoi heidän välillään melkein ylipääsemättömäksi. He askartelivat kumpikin omassa huoneessaan eivätkä puhuneet luotua sanaa toisilleen moneen päivään. Vain ruoka-aikoina he yhtyivät, mutisivat jonkin sanan toisilleen. Ja jos he joskus elostuivat, niin he kiihtyivät sanomaan toisilleen pahoja sanoja, jotka iäksi syöpyivät heidän sydämiinsä. Ukko tahtoi akan säästörahoja, mutta akka piti niistä kiinni kuin sielunsa autuudesta. Ukkeli kävi yhä useammin öisillä salaretkillään, hän kuljeskeli saaristosaksojen ja kuljeskelevien souvarien seuroissa. Päivät hän nukkui ja vaimo perkasi vieraista verkoista nostettuja kaloja. Ohikulkijat kuulivat öisin melua ja kirouksia tuvasta. Aviopuolisot eivät tyytyneet enää myrkyllisiin sanoihin, vaan alkoivat tapella. Lopulta he pönkittivät huoneiden välisen oven. Mies kulki tuvan ovesta, vaimo ikkunasta ja repi kätensä rikki vattupensaisiin. Pieni yrttimaa lakastui, lehmä sai sotkea kukkia, joita vaimo oli istuttanut. Viikkokausiin he eivät sanoneet toisilleen mitään. He elivät kuin erakot, mutta kuitenkin yhdessä kuin kaksi yhteen juotettua kahleenrengasta. Niin kului aika yksitoikkoisesti, milloin riidassa, milloin lyhyessä sovussa. Vuodet tulivat ja menivät kuin raskaat pilvet purjehtien yli saaristokylän.

Niin lähtivät mies ja vaimo kerran silakkaveneellä kalamarkkinoille rantakaupunkiin. Matkalla tuuli yltyi, mutta vielä valtavampi sisällinen myrsky nousi huippuunsa aviopuolisoiden välillä. He alkoivat veneessä riidellä, sillä he alkoivat epäillä toistensa matkan tarkoitusta.

Kauan kinattuaan huusi mies:

— Sinä aiot minut jättää, luuletko, etten minä sitä huomaa. Anna tänne heti säästökirja!

— Senkö tähden sinä viettelit minut mukaasi? kysyi vaimo kalveten ja puristi kädessään taskuun kätkettyä, nenäliinaan käärittyä säästökirjaansa.

— Niin, luuletko, että minä olisin nainut sinut, vanhan rähjän, itsesi vuoksi, sähisi mies hampaittensa välistä ja kiristi purjenuoraa, niin että vesi kohisi yli haapion laidan.

— Hyvä kiesus, sinä tapat minut!

— Anna hyvällä!

— En hyvällä enkä pahalla, kirkui vaimo.

— No, mennään sitte päin Lokkiluotoa, päin helvettiä molemmat! sanoi mies ja ajoi karille. — Mies tarttui rautaisilla sormillaan pankkikirjaan ja työnsi vaimon veteen. Vaimo kahlasi karia myöten, matalalle luodolle. Mies kiskoi hurjalla voimalla venettä karilta. Vihdoin hän sai sen voimakkaalla tempauksella irti. Säästöpankkikirja kädessään hän kiidätti yli vihreän, vihaisen meren. — Kalamarkkinoilla hän möi polkuhinnasta kalansa, nosti pankista rahat. — Niin kertoo tarina. — Toiset kertovat, että hän olisi sysännyt vaimonsa veneestä mereen. Kaupungin rantakrouvissa istuessaan hän oli höpissyt kummallisia asioita, oli sanonut, että vaimo oli hypännyt mereen. Kukaan ei siitä koskaan saanut selvää. Sinä yönä oli tullut niin raju myrsky, että se kynti kuin vakoa saariston metsiin kaataen puita kuin heinää. Samana yönä norjalainen parkki oli haaksirikkoutunut. »Se oli meren kostoa», sanoivat vanhat saarikyläläiset. Mene tiedä, sinä yönä ei kukaan saanut unta silmiinsä. Majakanvartijat olivat nähneet jotain liikkuvan Lokkiluodolla, sitte koko luoto oli ikäänkuin vaipunut veden alle. Oliko se aave, oliko se harhanäky? Siitä eivät vanhat vartijat koskaan päässeet selville, sillä sinä yönä oli kaukoputken lasi ollut ihan kuin noiduttu, se näytti kaikki esineet ylösalaisin.

* * * * *

Mies pysytteli maissa kuukauden ajan. Hän hummasi kuin hullu souvarien ja hurjien houkkien kanssa ikäänkuin hän olisi tahtonut nukuttaa ääntä, joka huusi hänelle jotain kaukaa nokipimeästä yöstä tai hänen oman kurjan sielunsa pohjattomasta kuilusta. Kuukaudessa hän oli tuhlannut kaikki. Kun hän pimeässä purjehti kotiinsa, hän oli Lokkiluodolla näkevinään liekin, joka heti sammui. Näkikö hän oman elämänsä sammuvan liekin vai luuliko hän fosforitulta majakan loistoksi? Siitä ei tiedä kukaan. Hän ajoi sitä liekkiä kohden karille ja hukkui. Samana yönä olivat tiirat kokoontuneet isoin parvin kalastajan mökille, ne kirkuivat ikäänkuin ne olisivat käyneet käräjiä. — Miehen ruumista naarattiin, mutta sitä ei koskaan löydetty. — »Sekin oli meren kostoa», sanoivat taas vanhat saarikyläläiset ja sivelivät salaperäisinä harmaita merimiespartojaan.

* * * * *

Kun saaren merimiehet saapuivat jouluksi kotiinsa kaukaisilta meriltä, he kertoivat ihmeellisiä asioita maailmalta. Matsaan oli käynyt hyvin. — Hän oli kultakaivoksista kaivanut paljon kultaa, kerran hän oli löytänyt kultakimpaleen, pääkallonsuuruisen. Toiset kuiskuttelivat salaa, että joku toinen oli sen saanut maksaa puhkaistulla pääkallollaan. Vai olivatko ne kultakaivostarinoita ja satuseikkailuja, joita merimiehet kertovat toisilleen kajuutoissa, kun tähdet syttyvät taivaalle ja illat käyvät pitkiksi? Kullalla oli Matsas ostanut ison maatilan Keski-Amerikasta, hänellä oli satoja mustia orjia, laajoja sokeri-istutuksia, tupakantaimitarhoja, isoja härkiä ja hurjia hevosia, ja hän oli nainut kauniin, rikkaan, tummaihoisen, sekarotuisen plantaashinomistajan tyttären. Merimiehet sanoivat, että Matsas oli kyllästynyt kuumaan maahan, hän aikoi nyt palata kotimaahan, mutta saarikylään ei hän koskaan palaisi eikä hän antaisi saaren vaivaisille penniäkään, vaikka hän nyt voisi ostaa koko saarikylän. Hän oli jo ostanut valkoisen, komean huvilan Suomenlahden rannalta, siellä tahtoi hän parantaa terveyttänsä, jonka hän oli turmellut kaivoksissa. Hän oli kerran halpaantunut, mutta eräs lääkäri oli tehnyt hänet taas terveeksi.

Ja vanhat meripekat kertoivat Jyristä, että hän oli karannut useat kerrat laivoista, hän oli harhaillut maailman kaikilla merillä, oli käynyt ruskeaksi ja rotevaksi, ystävälliseksi ja ymmärtäväiseksi, hän oli pelastanut monen ihmishengen ja hänen sinisessä merimieskirstussaan oli paljon »hiirennahkoja», seteleitä. Niin kertoivat myhäillen vanhat meripekat ja iskivät karkeiden kulmakarvojensa alta nauraen silmää Madlille, joka punastui ja hiipi pois. Madli ei uskaltanut katsoa heitä silmiin, hän oli mielestänsä tanssinut pois nuoruutensa kauneimman ajan odotellessaan turhaan Jyrkiä, joka ei koskaan palannut. Samalla tunsi Madli petollisessa sydämessään pienen, vihaisen pistoksen. Sitten hän muisti lapsuutensa nukkeprinsessat ja katinkultasalit. Hän hymähti hassunkurisille ajatuksilleen, seisahtui kalliolle ja kuuli etäältä rantatuvasta vanhan viulun soiton ja jalkojen töminän avonaisesta, höyryävästä akkunasta. Hän keikautti päätään ylpeästi ja kulki hämärää kalliopolkua, joka oli kuin harmaa, mutkitteleva viiva. Hämärässä näki hän jotain, mikä kimmelsi ja liikkui häntä vastaan. Ne olivat kuin pyöreitä kultamarkkoja, laskivat ja nousivat kuin tulikärpäset. »Ne vanhat merimiehet ne nyt valehtelevat jos jotakin, niin että aivoissa alkaa kummitella!» ajatteli Madli ja naurahti. — Nyt erotti hän kullatut napit, sitten valkean luotsinlakin ja sen kulta-ankkurin. Pian seisoi nuori, kookas luotsi hänen rinnallaan, ja he kulkivat käsi kädessä tanssitupaa kohden.

* * * * *

Kalastajan mökki oli kuin kuollut, ei kukaan siellä asunut. Ikkunoiden eteen oli naulattu lautoja ja ovi oli lukossa. Ryytimaassa rehoittivat kilvan nokkoset ja koiruohot, vattupensaat levittivät laihoja oksiaan, ja turvekatolla kasvoi tervakukkia ja sinikelloja, ja myrsky ravisteli syksyöin autiota mökkiä, jossa vain nälkäiset hiiret vikisivät. Siellä kummitteli, kerrottiin, Öisin oli siellä nähty valkeata, joka heti oli sammunut. Joku oli nähnyt irvistävät kasvot akkunalautojen takana; vai oliko hän nähnyt omat kasvonsa lasissa! Vanhemmat karttoivat sitä paikkaa, sillä he muistivat vielä tiirojen pahaenteisen kirkumisen sinä hirmuisena myrsky-yönä. Mutta lapset tekivät sinne syksyllä marjaretkiä, ja joku nuori ihmispari eksyi sinne joskus elokuun kuutamoiltoina, sillä he saivat siellä kulkea rauhassa pahansuovilta silmiltä.

Eräänä syyskuun iltana kulki mökille outo mies. Hän seisahtui ja katseli ympärilleen ikäänkuin olisi etsinyt jotakin. Mökki häämötti hänen silmissään kuin iso ruumiskirstu, joka jo on naulattu kiinni. Niin, sen mökin entinen elämä oli kuin kuollut ruumis. Ei siinä ollut enää sielua. Se oli nyt niin autio kuin hänen oma surullinen sydämensä. Eihän hänellä enää täällä ollut mitään tekemistä, iäksi täytyi hänen riistää sydämestänsä tämä kolkko kuva, joka vain katkeroitti muistoillaan. Tänne ei hän enää koskaan palaisi. Ottakoon veli mökin, ajatteli Jyrki, joka nyt oli palannut tyhjään kotiinsa. Naapurimökissä oli se ainoa, joka voisi häntä ilahduttaa hänen yksinäisyydessään. Nukkuiko jo Madli, menisikö hän herättämään? Ei vielä, hän tahtoi säästää tätä jälleennäkemisen kaivattua hetkeä, sillä onni on onnen odotuksessa, ajatteli Jyrki. Hän meni istumaan aitan portaalle. Silloin hän kuuli askeleita, jotka kolahtivat kiviin. Nurkan takaa tuli nuori nainen ja mies käsi kädessä. Savuke riippui miehen huulilla. Mies raapaisi tulta laatikon syrjästä, ja nyt Jyrki näki Madlin ja nuoren luotsin, joka veti tytön luokseen ja kyykistyi istumaan vattupensaitten taakse. — Jyrki ei muistanut jälkeenpäin oikein, kuinka kaikki oli käynyt. Jyrki ei ollut vavissut myrskyssäkään, kun hän oli keikkunut mustien vesikuilujen päällä korkealla mastoväylingeissä korjaillen purjeita. Mutta silloin oli ase niin vavissut oikeassa kädessä, että hänen oli täytynyt sitä tukea vasemmalla. Se ajatus oli tullut kuin äkkisalama, joka lyö jostain näkymättömästä pimeydestä alas laivan viereen. Hän oli hypännyt kuin peto vattupensaan luo ja hän oli laukaissut aseensa luotsia kohden. Mitä sitte tapahtui? Korahdus, Madli oli huutanut, juossut kylään, — hälinää — ihmisiä — kahlerautoja, pitkiä kuulusteluja, sieluntuskia, koston iloa, katumusta — häpeää — uhmaa ja — vankila.

* * * * *

Keväinen, antelias aurinko paistoi yli Viaporin kirkkojen sipulitornien ja harmaiden luotojen Jyrkin vankikoppiin Katajanokalla. Hän tunsi vanhoissa merimiessieraimissaan tuoreen, suolaisen viileän meren hengen. Hän nosti pöydän muuria vasten ja veti itsensä ylös riippuen käsistään ristikon raudoista.

Hän veti täysin siemauksin rintaansa keväistä, väkevää tuoksua, joka ihan huumasi. Hän tunsi rakkaan merensä, joka loisti kuin lasilattia, jolla tuhansia kipenöiviä tulipisteitä tanssi heikon vihurin kaikissa väreissä. Mereltä tuli iso, valkoinen höyrylaiva. Sakea savu vyöryi pitkin näköpiiriä, ja iso, punainen savutorvi töräytti iloisen tervehdyksensä yli keväisen, iloisen ja keveän kaupungin. Jyrin väsyneihin silmiin tuli hiukan eloa. Hän ajatteli, että ehkä hän vielä kerran saisi käydä tuollaisen komean laivan kannella kaukaisella merellä. Hän matkustaisi kauas eikä koskaan palaisi. Ehkä hän voisi unohtaa elämänsä suuren erehdyksen ja alkaa aivan alusta, sillä olihan hän vielä nuori. — Silloin lensi siinä yksinäinen tiira. Näytti siltä, kuin se olisi lentänyt suoraan ristikkoa vasten, mutta se lensikin yli vankilan, palasi taas ja kirkui ihan Jyrin pään päällä. Mitä tämä oli, ihanhan se puhui kuin ihminen, ja se puhui juuri hänelle? Se kirkui samalla lailla kuin se tiira, jota Jyrki veljensä kanssa oli nuorena kiduttanut ongenkoukulla, joka oli tarttunut linturaukan kurkkuun. Hän muisti sen niin hyvin. Ihmeellistä se oli. Jyristä tuntui, ikäänkuin sen tiiran kidutus olisi ollut suurempi rikos kuin luotsin murha, sillä luotsi oli kuollut ilman kärsimyksiä. »Lyö sitä kivellä päähän, lyö sitä kivellä päähän!» kuuli hän korvissaan veljensä äänen. Hän raivostui omille muistoilleen. Jos hänellä nyt olisi ollut kivi kädessä, niin hän olisi heittänyt sillä tiiraa. Mutta tiira kirkui yhä kimakammin, ja toiset tiirat lahdella yhtyivät samaan vihaiseen vihellykseen. Oh, oliko hän jo niin paatunut! Jyrki ei voinut katsella kauemmin. Hän luisui alas ristikolta ja heittäytyi vuoteelleen, painoi kädet korvilleen ja keinutti ruumistaan. Sitte purskahti hän itkuun. Muut vangit saattoivat iloita keväästä, auringosta ja merestä. Hän ei voinut enää koskaan iloita edes nuoren tiiran iloisesta tanssista yli kimmeltävän meren, loistavan kuin kristalli-lattia, jolla hyppelehtii tuhansia tuliläikkiä.

* * * * *

Valkoinen höyrylaiva kääntyi salmesta satamaan, ja parvi tiiroja lenteli sen vanavedessä. Takakannella istui nuori kreolitar, jonka silmät loistivat kuin kaksi mustaa timanttia. Hän heitteli nisuleivän palasia tiiroille, jotka vapaina ja vallattomina laskeutuivat veteen.

— Mateo, katso kuinka ne ovat kauniita! Onnellinen olet sinä, koska olet jo lapsuudestasi saakka saanut ihailla näitä lintuja.

— Isabella! vastasi synkkä ja ahavoitunut mies hänen vieressään, älä heitä niille enää mitään.

— Rakkaani, miksen heittäisi, ne tuottavat minulle onnea astuessani ensikerran sinun kotimaasi rantamalle.

— Isabella, eivät ne tuo onnea, kirouksen ne tuovat. Niille pitäisi heittää ongenkoukku kurkkuun, minä en kärsi noita lintuja, minä vihaan niitä!

— Mateo rakas, voisitko sinä rääkätä noita valkoisia lintuja, sittenhän sinä voisit rääkätä minuakin?

— Isabella… sinä et tiedä… niin, minä voisin rääkätä sinua, jos sinä kerran tahtoisit tietää… jos sinä tietäisit, mitä minä kerran olen tehnyt.

Ah, nyt oli sanottu se paha sana, joka vieroittaisi heidät. Matsas aavisti sen, että jotain hirveätä oli tulossa, että heidän elämänsä tulisi yhtä onnettomaksi kuin isän ja äitipuolen. Matsas nousi, otti seltteripullon pöydältä ja heitti sen tiiroja kohden. Sitten hän jäi tuijottamaan kuin jotain näkymätöntä, kamalaa näkyä, tapaili kädellänsä kurkkuaan ikäänkuin siellä olisi ollut terävä koukku. Hän horjahti ja kaatui laivankannelle, hän oli saanut halvauksen.

Tiirat kirkuivat kuin vahingoniloisina. Ne katselivat pienillä, terävillä silmillään voimakasta miestä, joka huohotti kannella kuin voimaton lapsi. Sitten ne kimmahtivat nopeasti korkeammalle ja leijailivat laivan ja vankilan väliä ikäänkuin ne olisivat vieneet veljeltä veljelle onnetonta viestiä, ne ikäänkuin olisivat salaperäisellä tavalla heimolaisiltansa kuulleet tarinan kahdesta sydämettömästä pojasta, jotka kerran kiduttivat kuoliaaksi pienen, nälkäisen tiiranpoikasen.