Front matter

KOTIOPETTAJATTAREN ROMAANI

(Jane Eyre)

Kirj.

CHARLOTTE BRONTE

Suomentanut Tyyni Haapanen-Tallgren

WSOY, Porvoo, 1921.

Ensimäinen luku.

Sinä päivänä oli mahdotonta lähteä kävelylle. Aamulla olimme tosin tunnin verran kuljeskelleet lehdettömässä puistossa, mutta päivällisestä asti (Mrs. Reedin tapana oli syödä aikaisin päivällistä, kun ei ollut vieraita) oli kylmä pohjatuuli tuonut mukanaan pilviä niin pimeitä, sateen niin sankan, että pitemmästä ulkoilma-huvittelusta ei voinut olla puhettakaan.

Minä olin siitä mielissäni. En vähääkään pitänyt pitkistä kävelyistä, varsinkaan koleina iltapäivinä, minusta oli kauheata palata kotiin läpi kostean, pimeän illan, sormet ja varpaat kontassa, sydän täynnä ahdistusta Bessien, lapsentytön, ainaisen torumisen vuoksi ja mielessä nöyryyttävä tietoisuus ruumiillisesta kykenemättömyydestäni Eliza, John ja Georgiana Reedin rinnalla.

Mainitut Eliza, John ja Georgiana Reed hääräilivät nyt seurusteluhuoneessa äitinsä ympärillä. Tämä lepäsi sohvalla tulen ääressä, ja siinä lemmikkiensä keskellä (jotka juuri silloin eivät riidelleet eivätkä itkeneet) hän näytti kerrassaan onnelliselta. Minua hän ei koskaan ottanut tähän joukkoon, sanoen "että hän mielipahakseen oli pakotettu pitämään minua loitolla, mutta että hänen todellakin täytyi kieltää minulta ne etuoikeudet, jotka kuuluvat ainoastaan tyytyväisille, onnellisille pikkulapsille, kunnes hän oli Bessieltä kuullut ja itse huomannut minun vakavasti pyrkivän saavuttamaan ystävällisemmän ja lapselle sopivamman mielenlaadun, miellyttävämmän ja sulavamman käytöksen — jotakin valoisampaa, avomielisempää ja luonnollisempaa kuin tähän asti."

"Mitä Bessie sanoo minun tehneen?" kysyin.

"Jane, en pidä viisastelemisesta enkä liiasta kyselemisestä, sitäpaitsi on aivan sopimatonta, että lapsi keskeyttää vanhempia ihmisiä tuolla tavalla. Istu jonnekin ja pysy hiljaa, kunnes osaat puhua kauniimmin!"

Seurusteluhuoneen vieressä oli pieni ruokasali, jonne pujahdin. Siellä oli kirjahylly, ja sain siitä helposti käsiini kirjan, jossa oli kuvia — tämä seikka oli minulle erittäin tärkeä. Kiipesin ikkunalaudalle, nostin jalkanikin sille ja istuin jalat ristissä kuin turkkilainen. Olin vetänyt punaisen ikkunaverhon eteeni ja olin niin ollen kaksinverroin piilossa.

Oikealla sulki punainen, poimutettu verho näköalani, vasemmalla suojelivat kirkkaat ikkunaruudut minua alakuloiselta marraskuun päivältä, silti erottamatta minua siitä. Aika ajoin, käännellessäni kirjani lehtiä, katselin ulos talviseen iltapäivään. Kauempana näkyi vain kelmeätä tyhjyyttä, pilviä ja sumua, lähempänä oli märkää ruohoa ja tuulenpieksämiä puita, ja kaiken yllä lakkaamaton rankkasade, joka näytti pakenevan pitkien, vinkuvien tuulenpuuskien tieltä.

Palasin kirjaani — Bewickin "Brittiläisten lintujen elämä" — jonka tekstistä itse asiassa välitin sangen vähän. Sen alussa oli kuitenkin muutamia sivuja, jotka eivät jääneet minulle, niin lapsi kuin olinkin, kokonaan tyhjiksi. Sellaisia olivat ne, joissa kerrottiin merilintujen pesistä, yksinäisistä kallionkielekkeistä, joilla vain ne asustavat, Norjan rannikosta, jota saaret koristavat eteläisimmästä kärjestä, Lindesnäsistä, aina Nordkapiin saakka —.

"Miss' jäisen valtameren hyöky pieksee kaukaisen Thulen autiota rantaa, ja luona levotonten Hebridein Atlannin vaahtopäiset aallot leikkii."

En myöskään voinut sivuuttaa kertomusta Lapinmaan jäisestä rannasta, Siperiasta, Huippuvuorista, Novaja Semljasta, Islannista, Grönlannista — noista kylmän vyöhykkeen maista, hyljätyistä, peloittavista rannoista, lumen ja jään varastohuoneista, joissa lujat, satojen talvien muodostamat jäävuoret kohoavat Alppien tasalle, ympäröivät napaa ja keskittävät itseensä tuimimman pakkasen. Näistä kuolemanvalkeista valtakunnista muodostin itselleni omintakeisen käsityksen, se oli epäselvä, kuten kaikki nuo vain puoliksi tajutut mielikuvat, jotka hämärinä virtaavat läpi lapsen aivojen, mutta omituisen voimakas. Kirjan alkusivujen tekstiin liittyi vignettejä, jotka kuvasivat yksinäistä kalliota keskellä meren vaahtopäitä, haaksihylkyä, joka oli ajautunut toivottoman autiolle rannalle, kylmää ja aavemaista kuuta, joka raskaitten pilvien takaa katseli uppoavaa alusta.

En osaa sanoa, millä tunteilla katselin yksinäistä kirkkomaata kivineen ja nimikirjoituksineen, sen porttia, sen molempia puita, matalaa taivaanrantaa, jota vasten erottautui rappeutunut muuriaita, ja äsken noussutta puolikuuta, joka loisti sen yli osoittaen illan tuloa.

Kaksi laivaa lepäsi liikkumattomina uneliaalla, tuulettomalla merellä — luulin niitä meren kummituksiksi.

Paholainen väijyi varkaan takana ja naulasi hänen tavaransa kiinni maahan — käänsin nopeasti lehteä, tuo kuva kauhistutti minua.

Samoin pelkäsin mustaa, sarvipäistä olentoa, joka istui kallionkielekkeellä meressä katsellen kaukaista, hirsipuun ympärillä häärivää ihmisjoukkoa.

Joka kuva kertoi tarinan, ne jäivät usein epäselviksi kehittymättömälle älylleni ja alkeellisille tunteilleni, kuitenkin ne kiinnittivät suuresti mieltäni, yhtä suuresti kuin sadut, joita Bessie joskus talvi-iltaisin kertoi ollessaan sattumalta hyvällä tuulella. Silloin hän nosti silityspöytänsä lastenkamarin uunin ääreen ja salli meidän istua sen ympärillä, ja siinä silittäessään Mrs. Reedin pitsiröyhelöitä ja poimutellessaan hänen yömyssynsä nauhoja Bessie ruokki kiihkeän tarkkaavaisia mieliämme rakkaus- ja seikkailukertomuksilla, jotka hän oli saanut vanhoista saduista ja balladeista, tai (kuten myöhemmin huomasin) Pamelan ja Morelandin Jaarlin sivuilta.

Siinä Bewick polvillani olin onnellinen, onnellinen ainakin omalla tavallani. En pelännyt mitään muuta kuin keskeytystä, ja se tuli liiankin pian. Ruokasalin ovi avattiin.

"Hoi, neiti Tyhmeliini!" huusi John Reedin ääni, sitten se vaikeni. Poika huomasi, että huone oli tyhjä.

"Missä hitossa hän on?" hän jatkoi. "Lizzy! Georgy!" (hän kutsui sisariaan) "Jane ei ole täällä. Menkää sanomaan äidille, että hän on juossut ulos sateeseen — mokoma otus."

"Olipa hyvä, että vedin ikkunaverhon eteeni", ajattelin, ja toivoin sydämeni pohjasta, että hän ei keksisi piilopaikkaani. Eikä John Reed sitä itsestään olisi keksinytkään, sillä hän ei ollut nopea tekemään havaintoja eikä tajuamaan asioita, mutta Eliza pisti päänsä ovesta ja sanoi: "Hän on varmaan ikkunalaudalla, Jack."

Ja minä tulin ulos heti paikalla, sillä minua värisytti ajatus, että mainittu Jack olisi vetänyt minut esiin.

"Mitä tahdot?" kysyin arasti ja kömpelösti.

"Sano: mitä tahdotte, Master Reed", oli vastaus. "Minä tahdon, että sinä tulet tänne". Ja istuutuen nojatuoliin hän viittasi minua lähestymään ja seisomaan edessään.

John Reed oli neljätoistavuotias koulupoika, neljä vuotta vanhempi kuin minä, sillä minä olin vain kymmenvuotias, suuri ja tanakka ikäisekseen. Hänellä oli kalpeahko, sairas iho, paksut piirteet suurissa kasvoissaan, kömpelöt jäsenet ja suuret jalat. Hän söi tavallisesti liian paljon ja oli siitä syystä aina pahalla tuulella, hänen silmänsä olivat sameat ja vetiset, poskensa pulleat. Hänen olisi nyt pitänyt olla koulussa, mutta äiti oli ottanut hänet kotiin pariksi kuukaudeksi "hänen heikon terveytensä vuoksi". Mr. Miles, opettaja, vakuutti että hän jaksaisi mainiosti, jos hänelle vain lähetettäisiin vähemmän kaakkuja ja makeisia kotoa, mutta äidin sydän vieroi noin ankaraa mielipidettä ja kallistui mieluummin toiseen, hienompaan, että nimittäin Johnin kalpeus johtui liikarasituksesta ja kenties koti-ikävästä.

John ei liikoja rakastanut äitiänsä ja sisariansa. Minua hän suorastaan vihasi. Hän kiusasi ja kuritti minua, ei kaksi tai kolme kertaa viikossa, ei myöskään kerran pari päivässä, vaan lakkaamatta. Jokainen hermoni pelkäsi häntä, jokainen lihas, jokainen jänne ruumiissani käpertyi kokoon hänen läheisyydessään. Oli hetkiä, jolloin kauhu saattoi minut suunniltani, sillä en voinut vedota keneenkään puolustautuakseni hänen uhkauksiaan ja kuritustansa vastaan. Palvelijat eivät tahtoneet loukata nuorta herraansa pitämällä minun puoltani, ja Mrs. Reed oli sekä sokea että kuuro tässä asiassa, hän ei nähnyt poikansa lyövän eikä kuullut hänen sättivän minua, vaikka tämä silloin tällöin teki kumpaakin äitinsä ollessa saapuvilla, useimmin kuitenkin hänen selkänsä takana.

Tapani mukaan totellen Johnia tulin hänen tuolinsa eteen. Hän kulutti pari kolme minuuttia näyttämällä minulle kieltään ja työnsi sen niin pitkälle kuin taisi vioittamatta sen juuria. Tiesin, että hän pian löisi, ja pelvolla odottaessani iskua katselin inhoten tuota epämiellyttävää ja rumaa olentoa, joka kohta tulisi pitelemään minua pahoin. Kenties hän luki ajatukseni kasvoistani, sillä yhtäkkiä, sanomatta mitään, hän löi minua nopeasti ja voimakkaasti. Horjahdin, ja kun taas pääsin tasapainoon, vetäydyin pari askelta poispäin hänen tuolistaan.

"Tuossa on hävyttömästä vastauksestasi äidille", sanoi hän, "ja salakavalasta tavastasi mennä ikkunaverhojen taakse, ja silmiesi äskeisestä ilmeestä, sinä rotta!"

Tottunut kun olin John Reedin sättimiseen en koskaan ajatellutkaan vastata siihen, ajattelin vain, miten voisin kestää iskun, joka varmaan oli seuraava sanoja.

"Mitä teit ikkunaverhon takana?" kysyi hän.

"Minä luin."

"Näytä kirja."

Palasin ikkunan luo noutamaan kirjaa.

"Sinun ei ollenkaan tarvitse ottaa meidän kirjojamme, sinä elät meidän armoillamme, sanoo äiti, sinulla ei ole rahaa, isäsi ei jättänyt sinulle mitään, sinun pitäisi kerjätä eikä asua täällä herraslasten kanssa ja syödä samassa pöydässä kuin me ja käydä hyvin puettuna meidän äitimme kustannuksella. Minä opetan sinua penkomaan minun kirjahyllyjäni, sillä ne ovat minun, koko talo kuuluu minulle tai tulee kuulumaan muutaman vuoden kuluttua. Mene ja seiso tuossa oven edessä, poissa peilin ja ikkunain luota!"

Minä tein niin, enkä heti ymmärtänyt hänen tarkoitustaan, mutta kun näin hänen nostavan kirjan, punnitsevan sitä kädessään ja viskaavan sen minua kohti, hypähdin vaistomaisesti syrjään huudahtaen hätääntyneenä. Liian myöhään kuitenkin, kirja oli jo heitetty, se osui minuun ja minä kaaduin ovea vasten. Sain naarmun päähäni, siitä tuli verta ja kipu oli viiltävä. Kauhuni oli kohonnut huippuunsa, se väistyi nyt ja antoi tilaa toisille tunteille,

"Paha ja julma poika", sanoin. "Sinä olet kuin murhaaja — sinä olet kuin orjakauppias — sinä olet kuin Rooman keisarit."

Olin lukenut Goldsmithin Rooman historiaa ja minulla oli oma käsitykseni Nerosta, Caligulasta j.n.e. Olin hiljaisuudessa tehnyt vertailuja, joita en koskaan luullut ääneen lausuvani.

"Mitä, mitä!" huusi hän. "Sanoiko hän tämän minulle? Kuulitteko, Eliza ja Georgiana? Enkö minä aina sanonut äidille? mutta ensin —."

Hän hyökkäsi pitkin pituuttaan päälleni, tunsin hänen tarttuvan tukkaani ja olkapäähäni, mutta nyt hän oli joutunut tekemisiin epätoivoisen kanssa. Näin todellakin hänessä tyrannin, murhaajan. Tunsin, kuinka pari veripisaraa valui niskaani, tuska oli viiltävä, ja nämä tunteet voittivat sillä hetkellä pelon. Vastustin häntä kuin mieletön. En oikein tiedä, mitä tein käsilläni, mutta hän huusi: "Rotta, rotta", ja ulvoi suureen ääneen. Hänelle oli apu lähellä. Eliza ja Georgiana olivat juosseet hakemaan Mrs. Reediä, joka oli mennyt yläkertaan. Nyt hän tuli takaisin mukanaan Bessie ja kamarineiti Abbot. Meidät erotettiin, ja kuulin sanat:

"Siunatkoon! Hyökätä noin raivokkaasti Master Johnin kimppuun —."

"Oletteko koskaan nähneet sellaista sisua?"

Sitten Mrs. Reed sanoi: "Viekää hänet punaiseen huoneeseen ja pankaa ovi lukkoon." Neljä kättä tarttui heti minuun ja minut kannettiin yläkertaan.

Toinen luku.

Vastustelin kaikin voimin, mikä oli aivan uutta minulle, ja mikä seikka vielä suuresti vahvisti Bessien ja Miss Abbotin jo ennestäänkin huonoa käsitystä minusta. Itse asiassa olin kokonaan suunniltani, sillä tiesin, että jo hetkellinen kapinallisuus oli tehnyt minut vikapääksi tavallista kovempaan rangaistukseen, ja kuten muutkin kapinoivat orjat olin epätoivossani päättänyt panna kaikki alttiiksi.

"Pitäkää hänen käsivarsiansa, Miss Abbot, hän on kuin raivostunut kissa."

"Hyi häpeä!" huusi kamarineiti. "Mikä kauhea käytös, Miss Eyre! Lyödä nuorta gentleman'ia, hyväntekijänne poikaa! Nuorta herraanne!"

"Herraani! Kuinka hän olisi minun herrani! Olenko minä palvelustyttö?"

"Ette, te olette vähemmän kuin palvelustyttö, sillä te ette tee mitään elatuksenne edestä. Kas niin, istukaa siihen ja ajatelkaa, miten häijy olette ollut."

He olivat tällävälin saaneet minut kannetuksi Mrs. Reedin määräämään huoneeseen ja viskanneet minut tuolille. Ensimäinen vaistomainen liikkeeni oli ponnahtaa siitä pystyyn kuin jänne, mutta kaksi paria käsiä pidätti minut viipymättä.

"Jollette istu hiljaa, täytyy meidän sitoa teidät kiinni", sanoi Bessie. "Miss Abbot, lainatkaa minulle sukkanauhanne, hän katkaisisi heti omani."

Miss Abbot kääntyi pois irroittaakseen tukevasta säärestään tarvittavan nauhan. Tämä kahleitten valmistelu ja siihen liittyvä häpeä vaimensi hiukan kiihkoani.

"Älkää irroittako niitä", huusin. "Minä en hievahda paikaltani."

Ja vakuudeksi siitä pidin molemmin käsin kiinni tuolista.

"Muistakaakin pysyä alallanne", sanoi Bessie, ja tultuaan varmaksi siitä että todella asetuin, hän hellitti otteensa minusta. Sitten hän ja Miss Abbot seisoivat kädet puuskassa ja tarkastelivat kasvojani synkkinä ja epäluuloisina, ikäänkuin olisivat epäilleet järkeäni.

"Tuota hän ei koskaan ennen ole tehnyt", sanoi Bessie viimein kääntyen kamarineitiin.

"Mutta hän on sitä aina hautonut", oli vastaus. "Olen usein sanonut rouvalle ajatukseni tuosta lapsesta, ja rouva on yhtä mieltä kanssani. Hän on pieni salakavala olento, enkä ole koskaan nähnyt hänen ikäistään tyttöä, joka olisi noin umpimielinen."

Bessie ei vastannut, mutta ennen pitkää hän kääntyi minuun sanoen:

"Teidän pitäisi ottaa huomioon, Miss, että olette riippuvaisessa asemassa ja kiitollisuudenvelassa Mrs. Reedille. Hän pitää teitä luonaan, mutta jos hän jättäisi teidät, saisitte mennä köyhäintaloon."

Näihin sanoihin ei minulla ollut mitään vastattavaa. Ne eivät sisältäneet minulle mitään uutta, sillä niin pitkälle kuin muistini riitti oli minulle tehty samansuuntaisia viittauksia. Tuo virsi oli hyvinkin tuttu korvilleni, se oli tuskallinen ja masentava, mutta vain puoleksi ymmärrettävä. Miss Abbot lisäsi:

"Ja teidän ei pitäisi kuvitella olevanne samanarvoinen neitien ja Master Reedin kanssa, vaikka rouva ystävällisesti salliikin teidän kasvaa yhdessä heidän kanssaan. He saavat paljon rahaa ja te ette saa mitään, teidän asemassanne pitää olla nöyrä ja koettaa olla heille mieliksi."

"Se mitä nyt sanomme teille on omaksi hyväksenne", lisäsi Bessie, ja hänen äänensä ei ollut, ollenkaan epäystävällinen. "Teidän pitää koettaa olla heille hyödyksi ja huviksi, ja sitten ehkä teilläkin kerran on koti täällä, mutta jos olette pahankurinen ja ilkeä, niin rouva varmaan lähettää teidät pois."

"Sitäpaitsi Jumala rankaisee teitä. Hän voi antaa teidän kuolla kesken kiukkuanne, ja mihin te silloin joudutte? Tulkaa, Bessie, me jätämme hänet nyt. En mistään hinnasta tahtoisi että sydämeni olisi kuin hänen. Lukekaa rukouksenne, Miss Eyre, kun jäätte yksin, sillä jollette kadu, voi jotakin ilkeätä tulla sisään uunin kautta ja viedä teidät mennessään."

He menivät, työnsivät oven kiinni ja lukitsivat sen jälkeensä.

Punainen huone oli vierashuone, jossa maattiin harvoin, voisinpa melkein sanoa ei koskaan. Välistä sentään, kun sattui tulemaan tavallista enemmän vieraita Gateshead Halliin, oli välttämätöntä ottaa huomioon sen kaikki mahdolliset mukavuudet, ja silloin käytettiin punaistakin huonetta. Se oli kuitenkin talon tilavimpia ja komeimpia huoneita. Keskellä lattiaa oli teltantapainen vuode, jota kannattivat lujat mahonkipylväät ja jonka edessä oli tummanpunaiset verhot. Kaksi suurta ikkunaa, joitten luukut aina olivat kiinni, katosi melkein kokonaan samanväristen uutimien rikkaitten poimujen ja laskosten taakse, matto oli punainen, pöytä vuoteen alapäässä peitetty karmosiinivärisellä liinalla, seinät olivat himmeätä, neilikanpunaiselle vivahtavaa väriä, vaatekaappi, peilipöytä ja tuolit olivat tummaksi kiilloitettua, vanhaa mahonkia. Keskeltä näitä syviä varjoja erottautuivat jyrkästi vuoteeseen kasatut valkeat patjat ja tyynyt, joitten yli oli levitetty lumivalkea, pitsinen peite. Melkein yhtä jyrkästi erottautui suuri valkoinen nojatuoli tyynyineen ja jakkaroineen sängyn yläpäässä. Minusta se näytti valkealta valtaistuimelta.

Huone oli kylmähkö, sillä sitä lämmitettiin harvoin, se oli hiljainen, koska se oli kaukana lastenkamarista ja keittiöistä, juhlallinen, koska kaikki tiesivät että siellä vain harvoin käytiin. Vain sisätyttö tuli sinne lauantaisin pyyhkimään peileiltä ja huonekaluilta viikon hiljaisen pölyn, ja Mrs. Reed itse kävi siellä silloin tällöin tarkastamassa vaatekaapin salalaatikoita, joissa säilytettiin erinäisiä asiakirjoja, hänen juveelilippaansa ja miniatyyrikuva hänen miesvainajastaan —. ja noissa viimeisissä sanoissa piili punaisen huoneen salaisuus, taikasana, jonka vuoksi se suuruudestaan huolimatta oli niin yksinäinen.

Mr. Reed oli kuollut yhdeksän vuotta sitten, hän oli vetänyt viime henkäyksensä tässä huoneessa, täällä hän lepäsi ruumiina, tänne olivat hautaustoimiston miehet tuoneet hänen arkkunsa, ja siitä päivästä saakka oli eräänlainen kauhunsekainen kunnioitus tätä huonetta kohtaan estänyt sen jokapäiväisen käytön.

Istuin, jolle Bessie ja katkera Miss Abbot olivat jättäneet minut, oli matala turkkilainen sohva lähellä marmorista tulisijaa. Vuode kohosi suoraan edessäni, oikealla oli korkea, tumma vaatekaappi, jonka kiilloitetussa pinnassa erottautui himmeitä, katkonaisia peilikuvia, vasemmalla verhotut ikkunat ja niitten välissä suuri peili, joka kuvasti koko tyhjän, majesteetillisen huoneen suurine vuoteineen. En aivan varmaan tietänyt, olivatko he lukinneet oven, ja kun vihdoin uskalsin liikkua, nousin katsomaan. Voi minua, olivatpa kylläkin, eikä mikään vankila olisi ollut varmempi. Palatessani täytyi minun kulkea peilin edestä, ja katseeni pysähtyi vaistomaisesti tutkimaan sen syvyyksiä. Harhakuvan tyhjyydessä näytti kaikki kylmemmältä ja tummemmalta kuin todellisuudessa, ja tuo kummallinen pieni olento, joka pelokkain, levottomin silmin katseli minua peilistä ja jonka valkeat kasvot ja käsivarret erottautuivat liikkumatonta, tummaa taustaa vastaan, näytti kerrassaan aavemaiselta. Mielestäni se oli kuin Bessien iltatarinain hennot, haamumaiset olennot, jotka olivat puoleksi keijuja, puoleksi menninkäisiä, ja jotka tulivat kaukaisista, sanajalkojen peittämistä rotkoista myöhäisten kulkijain näkyville. Palasin tuolilleni.

Taikauskoisen pelon oireet alkoivat jo tuntua mielessäni, mutta hetki ei ollut vielä tullut, jolloin se oli saava minut täydellisesti valtaansa. Vereni oli vielä lämmin, kapinoivan orjan uhma piti minua vielä pystyssä. Minun täytyi torjua katkerien muistojen hyökkäys ennenkuin voin alistua nykyhetken tuskiin.

John Reedin ilkeä itsevaltaisuus, hänen sisartensa ylpeä välinpitämättömyys, hänen äitinsä inho minua kohtaan, palvelijain puolueellisuus, kaikki tämä kohosi kiihtyneeseen mieleeni kuin musta hylky kuohuville aalloille. Miksi piti minun aina kärsiä, miksi katsottiin minua karsaasti, syytettiin ja solvaistiin? Miksi en koskaan voinut miellyttää ketään? Miksi oli minun turha pyrkiäkään kenenkään suosioon? Elizaa, joka oli itsepäinen ja itsekäs, kunnioitettiin. Georgianalle, joka oli hemmoteltu, oikullinen, riitaisa ja töykeä, annettiin kaikki anteeksi. Hänen kauneutensa, hänen punaiset poskensa ja kultaiset kiharansa näyttivät viehättävän jokaista, joka näki hänet, ja vapauttivat hänet kaikista syytöksistä. Johnin tekosia ei kukaan estänyt, vielä vähemmin rankaisi, vaikka hän väänsi niskat nurin kyyhkysiltä, tappoi riikinkukonpoikaset, usutti koirat lammaslaumaan, riipi tyhjiksi kasvihuoneen viinirypäleet ja naksutteli harvinaisimpien kukkien nuput rikki. Äidilleen hän väliin antoi nimen "eukko", pilkkasi hänen harmahtavaa ihoansa, joka muistutti hänen omaansa, jätti röyhkeästi huomioonottamatta hänen toiveensa, repi ja turmeli hänen silkkipukunsa, ja kaikesta huolimatta poika oli aina hänen "oma kultasensa". Minä en uskaltanut tehdä pienintäkään virhettä, minä koetin aina täyttää velvollisuuteni, ja kuitenkin minua sanottiin väsyttäväksi, happamen näköiseksi ja salakavalaksi, aamusta puolipäivään, puolipäivästä yöhön asti. Pääni oli vielä kipeä ja verissään saamani lyönnin ja kaatumiseni tähden. Kukaan ei ollut torunut Johnia, joka niin aiheettomasti oli lyönyt minua, ja kun minä oli puolustautunut hänen omavaltaisuuttaan vastaan, moitittiin minua mitä ankarimmin joka taholta.

"Vääryyttä — vääryyttä", huusi järkeni, jota tuska kiihdytti ennenaikaiseen, joskin ohimenevään voimaan, ja tahtoni, joka sekin nosti päätään, etsi epätoivoisen kiihkolla jotakin ihmeellistä keinoa, millä voisin vapautua sietämättömästä sorrostani — juoksisin tieheni, ja jollei siitä olisi apua, kieltäytyisin syömästä ja juomasta ja jättäytyisin kuolemaan.

Mikä sekasorto vallitsikaan sielussani tuona kauheana iltapäivänä! Kuinka koko järkeni kapinoi, koko sydämeni kuohui! Ja missä sankassa pimeydessä, missä tietämättömyydessä sainkaan taistella sisäisen taisteluni! En osannut vastata kysymykseen, joka lakkaamatta nousi mieleeni — miksi täytyi minun kärsiä niin paljon. Nyt, vuosien — en tahdo sanoa kuinka monen — kuluttua, näen sen selvästi.

Olin epäsointu Gateshead Hallissa, en ollut kenenkään kaltainen, minussa ei ollut mitään, mikä olisi sopinut yhteen Mrs. Reedin, hänen lastensa ja hänen valitun palveluskuntansa kanssa. Itse asiassa, jos he eivät rakastaneet minua, rakastin minä heitä yhtä vähän. He eivät olleet velvolliset osoittamaan hellyyttä olentoa kohtaan, joka ei voinut tuntea myötätuntoa ainoatakaan heikäläistä kohtaan. Minä olin heille vieras, erilainen sekä luonnonlaatuun että lahjoihin ja taipumuksiin nähden, hyödytön olento, kykenemätön edistämään heidän pyrintöjään, lisäämään heidän hupaisuuttaan, vaarallinen olento, jossa kyti viha heidän kohteluansa, halveksiminen heidän käsityskantojansa vastaan. Tiedän, että jos olisin ollut vilkas, kaunis, puhelias, huolimaton, vaativainen ja vallaton lapsi — vaikkakin yhtä hyljätty ja riippuvaisessa asemassa — olisi Mrs. Reed katsellut minua suopeammin, hänen lapsensa olisivat osoittaneet minua kohtaan sitä ystävällisyyttä, joka johtuu toveruudesta ja yhteenkuuluvaisuustunteesta, ja palvelijat eivät olisi olleet niin valmiit pitämään minua lastenkamarin syntipukkina.

Päivä alkoi paeta punaisesta huoneesta, kello oli yli neljän, ja pilvinen iltapäivä vaihtui tummaan hämärään. Kuulin sateen vieläkin pieksevän porraskäytävän ikkunoita ja tuulen vinkuvan metsikössä linnan takana. Kiihkoni asettui, kuumeeni aleni alenemistaan ja rohkeuteni vaipui. Tavallinen mielentilani, nöyryytys, masennus, lohduton alakuloisuus, sammutti kylmän veden tavoin vihani hiiloksen. Kaikki sanoivat että olin paha, ehkäpä olinkin. Enköhän juuri ajatellutkin tappaa itseni nälällä? Se oli varmaankin rikos, ja olisinko sitten ollut valmis kuolemaan? Toisaalta, oliko hautaholvi Gatesheadin kirkon alla mikään houkutteleva paikka? Minulle oli sanottu että Mr. Reed oli haudattu sellaiseen holviin, ja kun kerran olin johtunut muistamaan häntä, eivät ajatukseni enää irtautuneetkaan hänestä, ja kauhuni kasvoi. En voinut muistaa häntä, mutta tiesin, että hän oli oma enoni, äitini veli, että hän oli ottanut minut, orpolapsen, taloonsa, ja että hän viimeisinä hetkinään oli vaatinut Mrs. Reediä lupaamaan kasvattaa minut kuin oman lapsensa. Mrs. Reed luultavasti katsoi täyttäneensä tämän lupauksen, ja niin hän olikin, sen voin sanoa, mikäli hänen luontonsa salli, mutta kuinka hän olisi voinut rakastaa minunlaistani ylimääräistä perheenjäsentä, joka ei ollut edes sukua hänelle ja jota ei mikään side yhdistänyt häneen hänen miehensä kuoleman jälkeen? Hänestä mahtoi tuntua sangen piinalliselta olla vastenmielisesti annetun lupauksen kautta sidottu äidin tavoin holhoamaan outoa lasta, jota hän ei voinut rakastaa, ja näkemään aina perheensä keskellä vieraan aineksen, joka oli siihen pysyvästi liitetty.

Omituinen ajatus kohosi mieleeni. Olen aina varmasti uskonut, että jos Mr. Reed olisi elänyt, olisi hän kohdellut minua ystävällisesti, ja nyt, kun katselin valkeata vuodetta ja hämärän peittämiä seiniä — sattumalta pysähtyivät silmäni kuin lumottuina myös suureen, himmeäkiiltoiseen peiliin — aloin muistella mitä olin kuullut kuolleista, jotka eivät saaneet lepoa haudassaan, koska heidän viimeisiä toiveitaan ei noudatettu, ja jotka harhailivat maanpäällä rangaisten väärintekijöitä ja kostaen sorrettujen puolesta. Ajattelin, että Mr. Reedin henki, suuttuneena vääryydestä, jota tehtiin hänen sisarensa lapselle, jättäisi asuntonsa — joko kirkon hautaholvin tai tuntemattoman, haudantakaisen maailman — ja ilmaantuisi eteeni tässä huoneessa. Kuivasin kyyneleeni ja tukahutin nyyhkytykseni peläten että liian kiivas tuskanilmaisu saisi yliluonnollisen äänen lohduttamaan minua tahi että hämärästä erottautuisivat sädekehän ympäröimät kasvot, jotka oudon säälin valtaamina kumartuisivat ylitseni. Niin lohdullinen kuin tuo ajatus teoriassa olikin, tunsin, että se toteutettuna olisi ollut kauhea, koetin kaikin voimin tukahuttaa sitä ja ponnistin kaikkeni pysyäkseni rohkeana. Pudistin hiukset silmiltäni, nostin pääni pystyyn ja koetin katsella rohkeasti ympäri pimeätä huonetta. Samassa hetkessä välähti seinällä valo. Oliko se, ajattelin, kuunsäde, joka tunkeutui sisään jostakin ikkunaluukun raosta? Ei, kuunsäde oli liikkumaton, ja tämä liikkui. Katsellessani sitä se liukui ylös kattoon ja väreili pääni yläpuolella. Nyt voin helposti arvata, että tämä valo kaiken todennäköisyyden mukaan tuli lyhdystä, jota joku kantoi ruohokentän yli, mutta silloin, kun hermoni olivat niin järkytetyt ja mieleni niin altis kauhuihin, luulin, että tuo äkillinen välähdys oli toisesta maailmasta tulevan ilmestyksen sanansaattaja. Sydämeni löi kiivaasti, pääni kuumeni, kuulin korvissani oudon äänen, jota luulin siipien suhinaksi, jotakin tuntui olevan lähelläni, tunsin tukahuttavaa painoa päälläni, rohkeuteni oli kokonaan mennyttä, syöksyin ovelle ja jyskytin sitä epätoivon vimmalla. Kiireisiä askeleita kuului portaista, avain kääntyi. Bessie ja Abbot tulivat sisään.

"Oletteko sairas, Miss Eyre?" sanoi Bessie.

"Mikä kauhea meteli! Se kävi läpi luitten ja ytimien", huudahti Abbot.

"Ottakaa minut pois! Antakaa minun mennä lastenkamariin!" huusin minä.

"Minkätähden? Oletteko loukannut itsenne? Oletteko nähnyt jotakin?" kysyi Bessie taas.

"Oi, minä näin valon ja luulin, että aave tulisi huoneeseen." Olin saanut kiinni Bessien kädestä, eikä hän voinut irroittaa sitä.

"Hän on tahallaan peloittanut meitä", päätti Abbot tyytymättömänä. "Ja millä tavalla! Jos hän todella olisi ollut suuressa hädässä, antaisi hänelle anteeksi, mutta hän tahtoi vain narrata meidät tänne. Kyllä minä hänen ilkeät juonensa tunnen."

"Mitä tämä kaikki merkitsee?" kuului käskevä ääni, ja Mrs. Reed tuli käytävää pitkin. Hänen päähineensä nauhat liehuivat, hänen hameensa kahisi uhkaavasti. "Abbot ja Bessie, luullakseni määräsin, että Jane Eyre oli jätettävä punaiseen huoneeseen kunnes itse tulen hänen luokseen."

"Miss Jane pelotti meitä niin kovin", puolustihe Bessie.

"Antakaa hänen olla", oli ainoa vastaus. "Hellitä irti Bessien käsi, lapsi! Noilla keinoilla et voita mitään, ole varma siitä! Minä vihaan teeskentelyä, etenkin lapsissa, ja velvollisuuteni on näyttää sinulle, että juonittelu ei hyödytä mihinkään. Nyt saat olla täällä tuntia kauvemmin, ja sitten vapautan sinut vain sillä ehdolla, että olet aivan hiljaa ja alistunut."

"Voi täti, sääli minua! Anna anteeksi! En voi kestää tätä — rankaise minua muulla tavalla! Minä kuolen jos —."

"Hiljaa! Tuo kiihko on kaikkein vastenmielisintä." Se olikin epäilemättä hänen mielipiteensä. Olin pikkuvanha näyttelijä hänen silmissään ja hän aivan tosissaan piti, että olin merkillinen sekoitus mitä turmiollisimpia intohimoja, halpamaisuutta ja vaarallista vilpillisyyttä.

Bessien ja Abbotin vetäydyttyä pois Mrs. Reed, jota mieletön tuskani ja rajut nyyhkytykseni kiusasivat, työnsi minut pitemmittä puheitta takaisin huoneeseen ja lukitsi oven. Kuulin hänen hameensa kahinan etenevän ja luulen, että pian hänen mentyään minulla oli kouristuskohtauksia, sitten en tiedä enää mitään.

Kolmas luku.

Sitten muistan heränneeni kuin kauhean painajaisen jälkeen, ja ensimäinen asia, minkä näin, oli hirmuinen punainen roihu, jonka edessä oli paksu, musta ristikko. Kuulin ääniä, joitten kaiku tuntui ontolta ja joita vaimensi ikäänkuin tuulen tai veden kohina. Levottomuus, epävarmuus ja kaikkivoittava kauhun tunne hämmensivät aistini. Ennen pitkää tunsin että joku piteli minua, nosti minut ylös ja kannatti minua istuvassa asennossa. Kaikki tämä tapahtui hellemmin kuin mitä minua koskaan ennen oli nostettu tai kannatettu. Nojasin pääni tyynyä tai erästä käsivartta vastaan ja tunsin huojennusta.

Noin viiden minuutin kuluttua hämmennyksen pilvi hajosi: tiesin varsin hyvin olevani omassa vuoteessani, ja punainen roihu oli lastenkamarin takkatuli. Oli yö, kynttilä paloi pöydällä, Bessie seisoi vuoteeni alapäässä pesuvati kädessään, ja eräs herrasmies istui tuolilla lähellä tyynyä ja kumartui ylitseni.

Tunsin sanomatonta helpoitusta, suloista turvallisuutta ja varmuutta tietäessäni, että huoneessa oli vieras, henkilö, joka ei kuulunut Gatesheadiin ja joka ei ollut Mrs. Reedin sukulainen. Käännyin pois Bessiestä (vaikka hänen läheisyytensä olikin paljon mieluisampi kuin esimerkiksi Abbotin) ja tutkin vieraan herran kasvoja. Tunsin hänet, hän oli Mr. Lloyd, apteekkari, jonka Mrs. Reed kutsui luokseen väliin kun palvelijat voivat huonosti: itseänsä ja lapsiansa varten hän käytti lääkäriä. "No niin, kuka minä siis olen?" kysyi hän. Mainitsin hänen nimensä ja annoin hänelle samalla käteni. Hän tarttui siihen hymyillen ja sanoi: "Vähitellen voidaan jo vallan hyvin." Sitten hän laski minut alas, kääntyi Bessien puoleen ja käski häntä pitämään tarkkaa huolta siitä ettei minua häirittäisi yön aikana. Annettuaan vielä muutamia määräyksiä ja luvattuaan pistäytyä katsomassa seuraavana päivänä hän lähti pois, minun suureksi surukseni. Olin tuntenut olevani niin suojattu ja turvassa hänen istuessaan tuolillaan tyynyni vieressä, ja kun hän sulki oven mennessään, pimeni koko huone ja mielialani aleni taas — sanomaton alakuloisuus laskeutui ylitseni.

"Tuntuuko teistä siltä että voisitte nukkua, Miss?" kysyi Bessie melkein lempeästi.

Uskalsin tuskin vastata, pelkäsin näet että jo seuraava vastaus olisi epäystävällinen. "Minä koetan."

"Tahtoisitteko juoda tai syödä jotakin?"

"Ei kiitos, Bessie."

"Sitten minä kai menen nukkumaan, sillä kello on jo yli kahdentoista, mutta te voitte kutsua minua, jos tarvitsette jotakin yöllä."

Käsittämätöntä kohteliaisuutta! Se rohkaisi minua vihdoin tekemään seuraavan kysymyksen:

"Bessie, mikä minua vaivaa? Olenko sairas?"

"Luullakseni itkitte itsenne sairaaksi punaisessa huoneessa, mutta varmaankin voitte pian paremmin."

Bessie meni sisäkön huoneeseen, joka oli vieressä. Kuulin hänen sanovan:

"Sara, tule nukkumaan kanssani lastenkamariin, en mistään hinnasta tahtoisi olla yksin tuon lapsi raukan kanssa tänä yönä, hän voisi kuolla. Oli omituista, että hänellä sattui olemaan kouristuskohtauksia. Tahtoisin tietää, näkikö hän jotakin. Rouva oli todellakin liian kova."

Sara tuli sisään hänen kanssaan, he menivät vuoteeseen ja kuiskailivat keskenään puolisen tuntia unta odotellessaan. Kuulin vain katkonaisia osia heidän keskustelustaan, mutta niitten avulla voin liiankin hyvin arvata sen pääasiallisen aiheen.

"Jotakin meni hänen ohitseen, — aivan valkeata — ja katosi —."

"Suuri musta koira kulki hänen takanaan —." "Kolme kovaa koputusta ovelle" — "Juuri hänen hautansa yläpuolella kirkkomaalla näkyi valoa —." j.n.e.

Vihdoin molemmat nukkuivat. Tuli ja kynttilä sammuivat. Minulle tämän pitkän yön tunnit kuluivat toivottoman hitaasti, olin valveillani, kauhu jännitti silmiäni, korviani, mieltäni, kauhu sellainen, jota vain lapset voivat tuntea.

Mikään pitkällinen tai ankara ruumiillinen sairaus ei seurannut punaisen huoneen tapahtumaa, mutta se järkytti hermostoani, ja siitä tunnen jälkiä vielä tänä päivänä. Niin, Mrs. Reed, sinua saan kiittää eräistä katkerista sielullisista tuskista. Mutta minun pitäisi antaa sinulle anteeksi, sillä sinä et tietänyt, mitä teit. Katkoessasi sydämeni hienoimpia säikeitä luulit vain juurittavasi pahoja taipumuksiani.

Seuraavana päivänä puolipäivän tienoissa istuin täysissä pukimissa, suureen huiviin kiedottuna lastenkamarin uunin ääressä. Olin ruumiillisesti heikko ja raukea, mutta suurin tuskani oli sanomaton sielullinen masennus ja onnettomuudentunne, ja tämä sai minut vuodattamaan hiljaisia kyyneleitä. Tuskin olin ehtinyt pyyhkiä suolaisen pisaran poskeltani kun toinen jo tuli tilalle. Minun olisi kuitenkin pitänyt olla onnellinen, sillä kukaan Reedin perheestä ei ollut saapuvilla — kaikki lapset olivat ajelemassa äitinsä kanssa. Myöskin Abbot oli poissa, hän ompeli toisessa huoneessa, ja Bessie, joka liikkui edestakaisin huoneessa kokoillen leikkikaluja ja järjestäen pöytälaatikoita, sanoi minulle aika ajoin tavattoman ystävällisen sanan. Tällainen asiain tila olisi tavallisissa oloissa ollut minulle täydellinen paratiisi, tottunut kun olin ainaiseen torumiseen ja kaikkien ponnistusteni toivottomuuteen, mutta kiihtyneet hermoni olivat nyt sellaisessa tilassa, että mikään lepo ei voinut niitä tyynnyttää eikä mikään ilo elähyttää.

Bessie oli käynyt kyökissä ja toi tullessaan kauniin leivoksen koreaksi maalatulla kiinalaisella teevadilla. Tämä vati, jolle oli maalattu paratiisilintu pesässään keskellä kieloja ja ruusunnuppuja, oli aina herättänyt minussa mitä suurinta ihailua ja olin usein pyytänyt saada ottaa mainitun teevadin käteeni voidakseni tarkastaa sitä lähempää, mutta aina tähän saakka oli minua pidetty arvottomana moiseen etuoikeuteen. Tämä kallisarvoinen astia laskettiin nyt polvelleni ja minua pyydettiin mitä ystävällisimmin syömään sillä oleva herkullinen, pyöreä leivos. Turha suosionosoitus! Kuten muutkin kauan toivotut ja usein tavoitellut armot tuli sekin liian myöhään. En voinut syödä torttua, ja linnun höyhenet, kukkien värit näyttivät omituisen haalistuneilta. Panin sekä teevadin että leivoksen syrjään. Bessie kysyi, tahdoinko kirjan. Sana kirja sai aikaan ohimenevän virkistyksen, ja pyysin häntä tuomaan kirjastosta Gulliverin matkat. Tämän kirjan olin yhä uudelleen ja uudelleen lukenut aina samalla nautinnolla. Mielestäni tässä kirjassa kerrottiin tosiseikkoja ja senvuoksi pidin sitä syvemmin mielenkiintoisena kuin satukirjoja, sillä mitä hengettäriin tuli, joita turhaan olin etsinyt kellokukkain lehtien ja kukkien keskeltä, sienien alta ja vanhojen, muurivihreän peittämien seinien viereltä, olin jo aikoja sitten mukautunut siihen surulliseen tosiseikkaan, että ne olivat jättäneet Englannin ja lähteneet johonkin villiin seutuun, jossa metsät olivat jylhemmät ja taajemmat ja väestö harvalukuisempi. Sitävastoin uskoin, että Lilliput ja Brobdignag ovat oleellisia osia maan pinta-alasta, enkä epäillyt etten kerran, tehtyäni pitkiä matkoja, voisi omin silmin nähdä edellisen valtakunnan pieniä peltoja, taloja ja puita, pienoiskokoisia ihmisiä, lehmiä, lampaita ja lintuja, sekä jälkimäisen metsänkorkuisia ruispeltoja, suunnattoman suuria koiria, kummitusmaisia kissoja, torninkorkuisia miehiä ja naisia. Mutta kun tämä mieluisa kirja nyt oli kädessäni, kun nyt kääntelin sen lehtiä ja etsin sen ihmeellisistä kuvista sitä viehätystä, jonka olin niistä aina ennen löytänyt, oli kaikki outoa ja peloittavaa, jättiläiset olivat laihoja kummituksia, kääpiöt pahansuopia ja ilkeitä menninkäisiä, Gulliver onneton matkustaja, joka oli joutunut mitä kaameimpiin ja vaarallisimpiin maihin. Suljin kirjan, jota en enää uskaltanut selailla, ja laskin sen pöydälle koskemattoman leivokseni viereen.

Bessie oli nyt lopettanut huoneen siivoamisen, ja pestyään kätensä hän avasi erään pienen pöytälaatikon, joka oli täynnä koreita silkki- ja satiini tilkkuja, ja alkoi tehdä uutta lakkia Georgianan nukelle. Kesken työtään hän lauloi:

"Maita, mantereita kiertelimme, kauan, kauan sitten —."

Olin usein ennen kuullut saman laulun, ja aina suurella ilolla, sillä Bessiellä oli kaunis ääni — ainakin minun mielestäni. Mutta nyt, vaikka hänen äänensä oli yhtä heleä kuin ennenkin, tuntui laulu minusta sanomattoman surulliselta. Väliin, ollessaan hyvin vaipunut työhönsä, hän lauloi kertosäkeen hitaasti ja matalalla äänellä, ja silloin kuului "kauan, kauan sitten" ikäänkuin hautauslaulun kertosäkeeltä. Hän siirtyi toiseen balladiin, tällä kertaa todella surulliseen.

"Pitkä on polku ja jalkani heikot, vuorien tuimuus peljättää. Kohta jo ehtoo tähdetön, musta kulkijalapsen yllättää.

Miksi mun yksin lähteä täytyi kauas vuorten ja soitten taa? Kova on maailma turvattomalle, ylhäältä vain hän apua saa.

Lauhkea tuuli se pilvet poistaa, tähdet syttyvi taivahan. Jumalan armias lohtua antaa orpolapsen rintahan.

Jalkani kiviin jos kompastuukin, taikka jos korpeen eksynkin, taivahan Isä mua suojaa ja hoivaa, miksi mä vaaroja pelkäisin?

Taivaassa mullakin koti on kerta, Jumala orpoa rakastaa. Hältäpä turvaton kulkijalapsi voimaa ja lohtua kyllin saa."

"Kas niin, Miss Jane, älkää itkekö!" sanoi Bessie lakattuaan laulamasta. Yhtä hyvin hän olisi voinut sanoa tulelle: "Älä pala", mutta kuinka hän olisi voinut aavistaa, mikä tuska kalvoi mieltäni. Aamupäivän kuluessa Mr. Lloyd tuli takaisin.

"Mitä, jo pystyssä!" sanoi hän astuessaan huoneeseen. "No, hoitaja, miten hän jaksaa?"

Bessie vastasi, että minä voin erittäin hyvin.

"Silloinpa hänen pitäisi näyttää iloisemmalta. Tule tänne, Miss Jane Eyre, nimesi on Jane, eikö totta?"

"On, sir, Jane Eyre."

"Sinä olet itkenyt, Miss Jane Eyre, ja voitko sanoa minulle, minkätähden? Onko sinulla vaivoja?"

"Ei, sir."

"Ahaa, minä arvaan, hän varmaan itkee kun hän ei päässyt rouvan kanssa ajelemaan", arveli Bessie.

"Varmasti ei, onhan hän liian iso sellaisiin lapsellisuuksiin."

Niin minäkin ajattelin, ja koska väärä arvelu oli loukannut itsetuntoani, vastasin nopeasti: "En eläissäni ole itkenyt sellaisesta syystä, minä vihaan ajelemista, mutta minä itken, koska olen onneton."

"Hyi toki, Miss!" sanoi Bessie.

Hyvä apteekkari näytti hiukan hämmästyneeltä. Seisoin hänen edessään, ja hän katsoi silmiini hyvin lujasti. Hänellä oli pienet, harmaat, ei erittäin kirkkaat silmät, mutta luulen, että nyt sanoisin niitä teräviksi. Hänellä oli karkeapiirteiset, mutta hyväntahtoiset kasvot. Katseltuaan minua mielin määrin hän kysäisi: "Mikä teki sinut sairaaksi eilen?"

"Hän kaatui", pisti Bessie taaskin väliin.

"Kaatui? Tuo tuntuu taas liian vauvamaiselta. Eikö hänen iässään osata kävellä? Hän on ainakin kahdeksan- tai yhdeksänvuotias."

"Minut lyötiin maahan", oli lyhyt selitys, sillä loukattu ylpeyteni rohkaisi minua. "Mutta ei se minua sairaaksi tehnyt", lisäsin heti. Mr Lloyd otti sillävälin hyppysellisen nuuskaa.

Kun hän pani nuuskarasian takaisin liivinsä taskuun, kuului kova kellonsoitto, joka kutsui palvelijoita päivälliselle. "Se on teitä varten, hoitaja", sanoi hän. "Te voitte mennä. Minä annan Miss Janelle pienen oppitunnin teidän poissaollessanne."

Bessie olisi mieluummin jäänyt, mutta hänen täytyi mennä, sillä Gateshead Hallissa vaadittiin säntillisyyttä ruoka-aikojen suhteen.

"Kaatuminen ei tehnyt sinua sairaaksi, mikä sitten?" jatkoi Mr. Lloyd Bessien mentyä.

"Minut suljettiin huoneeseen, jonne pimeän aikana tulee haamu."

Huomasin Mr. Lloydin sekä hymyilevän että rypistävän kulmiaan. "Haamu! Mitä, sinä olet siis lopultakin pikkuvauva! Sinä pelkäät haamuja!"

"Minä pelkään Mr. Reedin haamua. Hän kuoli tuossa huoneessa ja lepäsi siinä ruumiina. Ei Bessie eikä kukaan muukaan mene sinne pimeässä, jos vain voivat olla sen tekemättä, ja oli julmaa sulkea minut sinne yksin ilman kynttilää, niin julmaa, etten koskaan unhoita sitä."

"Lorua! Ja sekö tekee sinut onnettomaksi? Pelkäätkö nyt päivänvalossa?"

"En, mutta kohta tulee taas pimeä, ja sitäpaitsi olen onneton — hyvin onneton — muista syistä."

"Mistä muista syistä? Voitko sanoa minulle muutamia niistä?"

Kuinka mielelläni olisin tahtonut vastata täysin tyydyttävästi tähän kysymykseen! Kuinka vaikeata oli muodostaa minkäänlaista vastausta! Lapset voivat tuntea, mutta he eivät osaa eritellä tunteitaan, ja jos he osittain suorittavatkin erittely työn ajatuksissaan, he eivät osaa pukea sen tuloksia sanoiksi. Peläten kuitenkin menettäväni tämän ensimäisen ja ainoan tilaisuuden huojentaa surujani kertomalla niistä, onnistuin vihdoin, kiusallisen hiljaisuuden jälkeen, muodostamaan laihan, mutta kaikessa vaillinaisuudessaan toden vastauksen.

"Ensiksikin, koska minulla ei ole isää ei äitiä, veljiä eikä sisaria." "Sinulla on kiltti täti ja serkkuja."

Vaikenin taaskin ja jatkoin sitten katkonaisesti:

"Mutta John Reed kaatoi minut, ja täti sulki minut punaiseen huoneeseen."

Mr. Lloyd otti toistamiseen esille nuuskarasiansa. "Eikö Gateshead Hall ole mielestäsi hyvin kaunis talo?"

"Se ei ole minun taloni, sir, ja Abbot sanoo, että minulla on vähemmän oikeutta olla täällä kuin palvelustytöllä."

"Lorua! Ethän ole niin tyhmä, että tahtoisit jättää näin komean paikan."

"Jos voisin mennä jonnekin muualle, jättäisin sen mielihyvällä, mutta minä en voi lähteä Gatesheadista ennenkuin olen täysikasvuinen nainen."

"Ehkä hyvinkin voit — kuka tietää? Onko sinulla muita sukulaisia kuin Mrs. Reed?

"En luule, sir."

"Ei ketään isäsi sukulaista?"

"En tiedä. Kysyin täti Reediltä kerran, ja hän sanoi, että minulla ehkä voi olla joitakin köyhiä, alhaisia sukulaisia nimeltä Eyre, mutta että hän ei tietänyt niistä mitään."

"Jos sinulla olisi niitä, tahtoisitko mennä heidän luoksensa?"

Minä mietin. Köyhyys tuntuu vastenmieliseltä täysikasvuisille, vielä enemmän lapsille. Heillä ei ole mitään käsitystä ahkerasta, työtätekevästä, kunnioitettavasta köyhyydestä, he yhdistävät tämän käsitteen ryysyisiin vaatteisiin, niukkaan ravintoon, kylmiin tulisijoihin, raakoihin tapoihin ja alhaisiin paheisiin. Minulle köyhyys merkitsi alennusta.

"Ei, minä en tahtoisi kuulua köyhään kansaan", oli vastaukseni.

"Eikö sittenkään vaikka he olisivat hyviä sinulle?"

Pudistin päätäni, sillä en käsittänyt, kuinka köyhät ihmiset voisivat olla hyviä. Sitten olisi pitänyt oppia puhumaan kuin he, omistaa heidän tapansa, jäädä vaille kasvatusta, tulla samanlaiseksi kuin köyhät vaimot, joitten väliin näin imettävän lapsiansa tai pesevän pyykkiä Gatesheadin kylän mökkien ovilla — ei, minä en ollut niin sankarillinen, että olisin ostanut vapauden kastini hinnalla.

"Mutta ovatko sukulaisesi niin köyhiä? Ovatko he työväkeä?"

"En osaa sanoa. Täti Reed sanoo, että jos minulla on sukulaisia, niin he ovat kerjäläisiä, ja minä en tahtoisi kulkea kerjäämässä."

"Tahtoisitko käydä koulua?"

Mietin taas. Tuskin tiesin, mitä koulu on. Bessien puheista ymmärsin, että se on paikka, jossa on paljon nuoria herrastyttöjä, ja kun nämä ovat aikansa kuluttaneet koulun penkkejä, oletetaan, että he ovat tulleet mallikelpoisen viisaiksi, siroiksi ja täsmällisiksi. John Reed vihasi kouluansa ja sätti opettajaansa, mutta John Reedin maku ei suinkaan ollut minun lakini. Vaikkakin Bessien tiedonannot koulukurista (hän oli saanut tietonsa perheistä, joissa hän oli palvellut ennen Gatesheadiin tuloansa) tuntuivatkin jonkun verran pelottavilta, olivat hänen seikkaperäiset kertomuksensa samojen perheitten nuorten neitojen saavutuksista mielestäni kerrassaan viehättäviä. Hän puhui ylpeillen kauniista maisema- ja kukkamaalauksista, joita nämä olivat suorittaneet; he osasivat laulaa ja soittaa, he osasivat ommella kauniita koruompeluita, lukea ranskankielisiä kirjoja j.n.e. Minä kuuntelin kateudella. Sitäpaitsi merkitsisi koulu minulle täydellistä olojen muutosta, pitkää matkaa, eroa Gatesheadista, uuden elämän alkua.

"Tahtoisin kylläkin käydä koulua", kuului vihdoinkin mietteitteni tulos.

"Hyvä on. Kuka tietää, mitä voi tapahtua?" sanoi Mr. Lloyd ja nousi. "Lapsen pitäisi saada ilman ja ympäristön vaihdosta", lisäsi hän itsekseen, "hermot huonossa kunnossa."

Bessie palasi nyt takaisin, ja samassa kuulin vaununpyörien ratinaa hiekkakäytävältä.

"Onko tuo emäntänne, hoitaja?" kysyi Mr. Lloyd. "Tahtoisin puhua hänen kanssaan ennenkuin lähden."

Bessie avasi ruokasalin oven ja johti hänet emäntänsä luo. Keskustelussa, joka seurasi hänen ja Mrs. Reedin välillä, oli — mikäli seurauksista ymmärsin — apteekkari uskaltanut ehdottaa minun lähettämistäni kouluun. Ehdotus otettiin epäilemättä vastaan mielihyvällä, sillä, kuten Abbot sanoi eräänä iltana puhellessaan asiasta Bessien kanssa, kun molemmat neuloivat lastenkamarissa ja minun luultiin jo nukkuvan, "rouva oli luonnollisesti iloinen päästessään vapaaksi sellaisesta väsyttävästä, pahantapaisesta lapsesta, joka näytti aina vaanivan toisia ja hautovan salaisia juonia". Abbot nähtävästi piti minua todellisena Guy Fawkesina lapsen hahmossa.

Samassa tilaisuudessa sain ensi kertaa Abbotin kertomuksesta Bessielle kuulla, että isäni oli ollut varaton pappismies ja että äitini oli mennyt hänen kanssaan naimisiin vasten ystäviensä tahtoa, jotka pitivät mainittua avioliittoa hänelle liian huonona. Isoisäni Reed oli niin suuttunut hänen tottelemattomuudestaan, että oli lähettänyt hänet luotaan ilman penniäkään. Kun isäni ja äitini olivat olleet vuoden ajan naimisissa, sairastui edellinen lavantautiin käynneillään erään suuren tehdaskaupungin köyhien luona, jotka kuuluivat hänen seurakuntaansa ja joitten keskuudessa mainittu tauti raivosi. Hoitaessaan häntä sai äitinikin tartunnan ja kuoli kuukautta jälkeen isäni kuoleman.

Kuultuaan tämän kertomuksen huokasi Bessie ja sanoi: "Miss Jane parka on hyvin säälittävässä asemassa, Abbot."

"Niin kyllä", vastasi Abbot, "jos hän olisi sievä ja kiltti lapsi, säälisi hänen turvattomuuttaan, mutta ihminen ei totisesti saata välittää sellaisesta jukopäästä kuin hän."

"Ei paljoa tietenkään", myönsi Bessie, "Miss Georgianan tapainen kaunotar olisi luonnollisesti paljon liikuttavampi samassa asemassa."

"Tietysti! Minä olen aivan hullaantunut Miss Georgianaan", huusi Abbot innoissaan. "Pikku kulta — hän on aivan kuin maalattu kuva! Nuo pitkät kiharat ja siniset silmät, ja mikä väri sitten! — Bessie, minä tahtoisin kaniininpaistia illalliseksi."

"Niinpä minäkin — paistetun sipulin kanssa. Tulkaa, mennään alas!" He menivät.

Neljäs luku.

Mr. Lloydin puheista sekä edellä kerrotusta keskustelusta Bessien ja Abbotin välillä sain kyllin aihetta toivoa parempien päivien koittoa. Muutos näytti olevan lähellä — toivoin ja odotin sitä hiljaisuudessa. Se viipyi kuitenkin, päiviä ja viikkoja kului, terveyteni oli taas tullut entiselleen, mutta mitään viittausta ei tehty asiaan, jota minä haudoin mielessäni. Mrs. Reed katseli minua aika ajoin ankarin silmin, mutta puhutteli minua harvoin. Sairauteni jälkeen hän oli tehnyt jyrkemmän eron kuin koskaan ennen minun ja omien lastensa välillä. Hän pani minut nukkumaan erikseen pieneen huonekomeroon, tuomitsi minut syömään ateriani yksin ja viettämään kaiken aikani lastenkamarissa, kun taas serkkuni olivat alituisesti seurusteluhuoneessa. Kuitenkaan hän ei hiiskahtanut sanaakaan minun lähettämisestäni kouluun, mutta vaistomaisesti tunsin, että hän ei kauan sietäisi minua kattonsa alla, sillä hänen katseensa, sattuessaan minuun, ilmaisi suurempaa ja syvempää vastenmielisyyttä kuin koskaan ennen. Eliza ja Georgiana, nähtävästi seuraten hänen määräyksiänsä, puhuivat minulle mahdollisimman vähän. John näytti kieltään niin usein kuin näki minut ja yritti kerran kurittaa minua, mutta kun heti, saman syvän vihan ja epätoivoisen kapinantunteen yllyttämänä kuin edelliselläkin kerralla, ryhdyin vastarintaan, näki hän parhaaksi jättää minut rauhaan ja juosta tiehensä. Mennessään hän syyti minulle herjauksia ja vannoi, että olin musertanut hänen nenänsä. Olin todellakin antanut tuolle ulkonevalle osalle hänen kasvoissaan niin kovan iskun kuin pienille rystöilleni oli mahdollista, ja kun näin, ettei se eikä julmistunut katseeni pelottanut häntä, tunsin mitä suurinta halua jatkaa samaan suuntaan, mutta hän oli jo ehtinyt äitinsä luo. Kuulin hänen ruikuttavalla äänellä alkavan kertoa, kuinka "tuo ilettävä Jane Eyre" oli lentänyt hänen niskaansa kuin hullu kissa, mutta hänet keskeytettiin melkein tylysti:

"Älä puhu minulle hänestä, John, minähän sanoin, ettet saisi mennä hänen lähelleen, hän ei ole sen arvoinen. Minä en tahdo, että sinä ja sisaresi seurustelette hänen kanssaan."

Silloin nojauduin yli kaidepuun ja huusin äkkiä, punnitsematta hiukkaakaan sanojani:

"He eivät ole kyllin hyviä seurustelemaan minun kanssani."

Mrs. Reed oli lihavahko nainen, mutta kuullessaan tämän merkillisen ja häikäilemättömän julistuksen hän juoksi ihmeteltävän nopeasti portaita ylös, tempasi minut rajutuulen tavoin lastenkamariin, painoi minut istumaan vuoteeni laidalle ja kielsi jylisevällä äänellä minua hiiskahtamasta paikaltani ja sanomasta sanaakaan loppupäivänä:

"Mitähän eno Reed sanoisi jos hän eläisi?" kysyin melkein vaistomaisesti. Sanon melkein vaistomaisesti, sillä tuntui melkein kuin kieleni olisi puhunut ilman tahtoni suostumusta: toinen olento, jonka tekoja en voinut hallita, puhui minun kauttani.

"Mitä?" sanoi Mrs. Reed henkeään pidättäen, ja hänen tavallisesti niin kylmät, levolliset, harmaat silmänsä hämmentyivät ja näyttivät melkein säikähtyneiltä. Hän hellitti kätensä käsivarrestani ja tuijotti minuun ikäänkuin hän todella ei olisi tietänyt olinko lapsi vai demooni. Mutta nyt olin kerrankin päässyt alkuun.

"Eno Reed on taivaassa ja näkee kaiken mitä sinä teet ja ajattelet, ja niin näkevät isä ja äitikin. Kaikki he tietävät kuinka sinä kohtelet minua ja kuinka toivot, että olisin kuollut."

Mrs. Reed oli pian entisellään, hän ravisti minua kovakouraisesti, löi minua molemmille korville ja jätti minut sitten sanaakaan sanomatta. Bessie täydensi toimituksen tunnin kestävällä parannussaarnalla, jossa hän kumoamattomasti todisti, että minä olin ilkein ja turmeltunein lapsi, mikä koskaan oli katon suojassa kasvanut. Uskoinkin häntä melkein, koska sillä hetkellä tunsin vain pahojen ajatusten ja tunteitten riehuvan rinnassani.

Marraskuu, joulukuu ja puolet tammikuuta olivat kuluneet, joulua ja uuttavuotta oli juhlittu Gatesheadissa herkkupöytien ääressä, lahjoja oli vaihdettu, päivällisiä ja iltakutsuja annettu. Minä olin tietysti suljettu pois kaikista hauskuuksista, minun osalleni lankesi vain se ilo, että sain joka päivä olla todistajana Elizan ja Georgianan pukeutumisessa ja nähdä heidän laskeutuvan seurusteluhuoneeseen puettuina ohuisiin musliinipukuihin, punaiset silkkinauhat vyöllä ja hiukset kauniilla kiehkuroilla, sekä myöhemmin kuunnella alhaalta kaikuvaa pianon ja harpun soittoa, kellarimestarin ja lakeijan juoksua portaissa, lasien ja kiinalaisen porsliinin kilinää virkistysten aikana ja keskustelun katkonaista huminaa, kun seurusteluhuoneen ovet avattiin ja suljettiin. Väsyttyäni tähän jätin porraskäytävän ja vetäydyin yksinäiseen ja hiljaiseen lastenkamariin, ja vaikka olinkin alakuloinen, en ollut onneton. Totta puhuen en vähääkään ikävöinyt alas vierasten joukkoon, sillä seurassa minusta pidettiin hyvin vähän lukua, ja jos Bessie vain olisi ollut ystävällinen ja puhelias, olisin mielihyvällä viettänyt iltani rauhassa hänen kanssaan, paljon mieluummin kuin Mrs. Reedin pelottavan katseen alla huoneessa, joka oli täynnä vieraita herroja ja rouvia. Mutta heti kun Bessie oli saanut nuoret neitinsä puetuiksi, hän tavallisesti vetäytyi palvelusväen huoneisiin ja kyökin iloiseen valtakuntaan ja otti useimmiten kynttilän mukanaan. Minä istuin tummenevan takkavalkean ääressä nukke polvillani ja katselin silloin tällöin ympäri hämärätä huonetta tullakseni vakuutetuksi ettei siinä ollut mitään pahempaa kuin minä itse, ja kun kekäleet alkoivat mustua riisuuduin nopeasti, kiskoen parhaani mukaan solmut ja nauhat auki, ja etsin turvaa pimeätä ja kylmää vastaan sängystäni. Tähän sänkyyn otin aina nukkenikin. Inhimillisten olentojen täytyy aina rakastaa jotakin, ja parempien rakkauden esineitten puutteessa minä tuhlasin mielin määrin hellyyttäni ja hyväilyjä haalistuneelle nukkeparalleni, joka oli ruma kuin pienoiskokoinen linnunpelätin. Minua hämmästyttää vieläkin muistellessani miten järjettömästi olin kiintynyt tuohon pieneen leluun, jota melkein kuvittelin elolliseksi ja tuntevaksi olennoksi. En voinut nukkua, jollen ollut käärinyt sitä yöpaitani laskoksiin, ja kun tunsin sen olevan siellä, lämpimänä ja turvassa, olin verrattain onnellinen, sillä luulin sen olevan yhtä onnellisen.

Pitkiltä tuntuivat tunnit, joitten aikana odotin vieraitten lähtöä ja kuuntelin Bessien askeleita portaissa. Muutamina iltoina hän pistäytyi silloin tällöin sisään noutamaan sormustimensa tai saksensa tai mahdollisesti tuomaan minulle joitakin osia illallisesta, voileivän tai kaakkuviipaleen, ja silloin hän tavallisesti istui vuoteenlaidalla sillä aikaa kun minä söin, ja kun olin lopettanut, hän peitteli minut hyvin ja kahdesti suutelikin minua sanoen: "Hyvää yötä, Miss Jane." Näin kilttinä ollessaan oli Bessie mielestäni maailman paras, suloisin ja kaunein olento, ja toivoin hartaasti, että hän aina olisi ollut näin hyvä ja ystävällinen eikä, kuten useimmiten, olisi tuupannut minua pois tieltään, torunut ja antanut minulle töitä, joita en osannut tehdä. Bessie Lee oli varmaankin hyvälahjainen tyttö, sillä hän teki kaikki työnsä nopeasti ja omasi huomattavan kertomataidon, niin ainakin päättäisin siitä vaikutuksesta, jonka hänen lastenkamaritarinansa tekivät minuun. Hän oli myöskin sievä, jos oikein muistan hänen kasvonsa ja olemuksensa. Muistan, että hän oli hoikka nuori nainen, mustatukkainen, tummasilmäinen, hänellä oli kauniit piirteet ja hyvä, terve iho, mutta hän oli oikullinen ja pikainen luonteeltaan, ja hänen oikeuskäsitteensä eivät olleet varsin lujat. Sellaisenakin pidin hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta Gateshead Hallissa.

Oli tammikuun viidestoista päivä noin yhdeksän tienoilla aamulla. Bessie oli mennyt aamiaiselle, ja serkkujani ei vielä oltu kutsuttu tätini luo. Eliza pukeutui parastaikaa lämpimään puutarhatakkiinsa ja pani hatun päähänsä mennäkseen ruokkimaan kanojansa — toimi, joka häntä erityisesti miellytti. Yhtä hauskaa oli hänen mielestään myydä munia taloudenhoitajalle ja panna siten saadut rahat säästöön. Hänellä oli taipumusta kauppa-alalle ja erittäin huomattava taito koota säästöjä, hän kun ei myynyt ainoastaan munia ja kananpoikasia, vaan harjoitti myös erittäin tuottavaa kauppaa puutarhurin kanssa myyden hänelle kukkasipuleita, siemeniä ja kukantaimia — puutarhuri oli nimittäin saanut Mrs. Reediltä määräyksen ostaa mainitulta nuorelta neidiltä kaikki hänen oman maansa tuotteet, jotka hän halusi myydä, ja Eliza olisi myynyt hiuksetkin päästään, jos vain olisi voinut tehdä edullisen kaupan. Rahansa hän oli ensin käärinyt vanhoihin riepuihin tai paperiin ja piiloittanut ne pimeisiin loukkoihin, mutta kun sisäkkö oli löytänyt muutaman näistä aarrehaudoista, pelkäsi Eliza mahdollisesti kadottavansa koko rakkaan rikkautensa, ja suostui senjälkeen uskomaan sen äidilleen korkeata korkoa vastaan — viisikymmentä tai kuusikymmentä prosenttia — minkä koron hän vaati ulos joka neljännesvuosi. Kaikki laskunsa hän kirjoitti pieneen kirjaansa erittäin täsmällisesti.

Georgiana istui korkealla tuolilla peilin edessä leikitellen kiharoillaan ja pistäen niihin tekokukkia ja haalistuneita sulkia, joita hän oli löytänyt eräästä pöytälaatikosta ullakolla. Minä tein vuodettani, sillä olin saanut nimenomaisen määräyksen Bessieltä tehdä se valmiiksi ennen hänen tuloaan (tähän aikaan Bessie usein käytti minua jonkinlaisena alilastenhoitajattarena, jonka työnä oli siistiä huone, pölyyttää tuolit j.n.e.). Käärittyäni kokoon yöpaitani ja levitettyäni peitteen sängyn yli menin ikkunan luo ja aloin järjestää siellä olevia kuvakirjoja ja nukkekaapin kalustoon kuuluvia esineitä, kunnes Georgiana keskeytti puuhani lyhyeen käskien minua jättämään hänen lelunsa paikoilleen (nuo hienot pienet peilit ja tuolit, pienoiskokoiset vadit ja lautaset olivat tietysti hänen omaisuuttaan). Muun työn puutteessa seisoin ikkunan luona ja sulatin hengitykselläni jääkukkia, joita oli tarttunut ikkunaruutuihin, ja sain vihdoin tehtyä niin suuren aukon, että voin katsella ulos talviseen luontoon, jossa kaikki oli hiljaista ja jäätynyttä.

Tästä ikkunasta voin nähdä portinvartijan asunnon ja ajotien, ja juuri kun olin saanut sulatetuksi niin paljon tuota hopeanvalkeata lehtiverkkoa, joka verhosi ruudut, että voin katsella ulos, näin portit avattavan ja vaunujen vierivän sisään. Katselin läheneviä vaunuja välinpitämättömästi, niitä tuli usein Gatesheadiin, mutta ne eivät koskaan tuoneet vieraita, jotka olisivat jossakin suhteessa olleet minulle mielenkiintoisia. Vaunut pysähtyivät talon edustalle, ovikello soi, ja tulija päästettiin sisään. Koska tämä kaikki ei mitenkään koskenut minuun, oli kaiken huomioni kiinnittänyt pieni, nälkäinen varpunen, joka tiukutti lehdettömän kirsikkapuun oksalla seinän vierellä. Pöydällä oli vielä leipä- ja maitoaamiaiseni jätteet, mursin palasen leipää, ponnistin voimani saadakseni ikkunan auki ja voidakseni panna leivänmuruset ikkunalaudalle, mutta samassa juoksi Bessie ylös portaita ja syöksyi lastenkamariin.

"Miss Jane, ottakaa pois esiliinanne! Mitä te teette täällä? Oletteko pessyt kasvonne ja kätenne tänään?"

Ponnistin vielä kerran ennenkuin vastasin, sillä tahdoin, että lintu saisi leipänsä, ikkuna aukesi vihdoin ja minä ripottelin leivänmuruset, minkä ikkunalaudalle, minkä kirsikkapuun oksalle. Sitten suljin ikkunan ja vastasin:

"En, Bessie, olen juuri lopettanut tomun pyyhkimisen."

"Väsyttävä, vaivalloinen lapsi, mitä te nyt teette? Te olette aivan punainen, ikäänkuin teillä olisi jotakin tekeillä. Minkätähden olette avannut ikkunan?"

Säästyin vastaamisen vaivasta, sillä Bessie näytti olevan aivan liian kiireissään ehtiäkseen kuulemaan selityksiä. Hän veti minut pesukaapin luo ja pani toimeen säälimättömän, mutta onneksi lyhyen pesun, hieroen kasvojani ja käsiäni vedellä, saippualla ja karkealla pyyhinliinalla, pehmitti päätäni suurella, kovalla harjalla, kietaisi auki esiliinani, lennätti minut sitten porraskäytävään ja käski minun mennä suoraan alas, sillä minua tarvittiin ruokasalissa.

Olisin tahtonut kysyä kuka tarvitsisi minua ja oliko Mrs. Reed siellä, mutta Bessie oli jo tiessään ja lastenkamarin ovi kiinni. Laskeuduin hitaasti. Lähes kolmeen kuukauteen ei minua oltu kutsuttu Mrs. Reedin eteen, ja koska maailmani jo niin kauan oli rajoittunut lastenkamariin, oli ruokasaleista ja seurusteluhuoneista tullut vieraita, peloittavia alueita, joihin ei tehnyt mieli tunkeutua.

Seisoin nyt tyhjässä käytävässä, edessäni oli ruokasalin ovi, jonka eteen pysähdyin epäröiden ja pelokkaana. Minkä vaivaisen pienen jäniksen olikaan alituinen rangaistuksen pelko tehnyt minusta siihen aikaan! Pelkäsin palata takaisin lastenkamariin ja pelkäsin mennä eteenpäin, seisoin kymmenisen minuuttia oven edessä arkana ja vavisten, kunnes kiivas kellonsoitto ruokasalista katkaisi epäilyni: minun täytyi astua sisään.

"Kukahan voi kysyä minua?" ihmettelin itsekseni yrittäessäni molemmin käsin kääntää oven kädensijaa, joka pariin sekuntiin ei liikahtanutkaan. "Kenen tulen näkemään huoneessa paitsi täti Reedin, miehen vai naisen?" Kädensija kääntyi, ovi aukeni, pujahdin sisään, niijasin syvään ja katsoin ylös — mustaan pylvääseen! — siltä minusta ainakin ensi näkemältä näytti tuo suora, kaita, mustiinpuettu hahmo, joka seisoi kohtisuorana matolla. Pylvään yläpäässä olevat tuimannäköiset kasvot olivat kuin veistetty naamio, joka muodosti kapiteelin.

Mrs. Reed istui tavallisella paikallaan tulen ääressä. Hän viittasi minua lähemmäksi ja esitteli minut kiviselle vieraalle sanoen:

"Tässä on pieni tyttö, jonka tähden käännyin puoleenne."

Hän — sillä tuo pylväs oli todellakin ihminen ja mies — käänsi hitaasti päänsä siihen suuntaan, jossa seisoin, ja tutkittuaan minua terävillä harmailla silmillään, jotka välähtivät tuuheitten ripsien alta hän virkkoi juhlallisesti, syvällä äänellä:

"Hän on pieni kooltaan; mikä on hänen ikänsä?"

"Kymmenen vuotta."

"Niinkö paljon?" oli epäilevä vastaus, ja tarkastusta jatkui vielä pari minuuttia. Sitten hän kääntyi minun puoleeni.

"Nimesi, pikku tyttö?"

"Jane Eyre, sir."

Tämän sanoessani katsoin ylös. Hän näytti minusta hyvin suurelta ja pitkältä, mutta minä olinkin silloin hyvin pieni. Hänen kasvonpiirteensä olivat suuret, ja sekä ne että koko hänen olemuksensa tuntuivat kovilta ja jäykiltä.

"No niin, Jane Eyre, oletko sinä hyvä lapsi?"

Mahdotonta vastata myöntävästi: kannattihan koko pieni maailmani päinvastaista mielipidettä. Vaikenin. Mrs. Reed vastasi puolestani pudistamalla päätään sangen merkitsevästi ja lisäsi sitten: "Kenties on sitä parempi, mitä vähemmän puhutaan tästä asiasta, Mr. Brocklehurst."

"Olen todellakin pahoillani kuullessani tämän. Hänen ja minun täytyy puhua keskenämme." Ja hän jätti kohtisuoran asentonsa ja asettui nojatuoliin vastapäätä Mrs. Reedin tuolia. "Tule tänne!"

Astuin maton yli. Hän asetti minut suoraan eteensä. Minkälaiset kasvot hänellä olikaan, nyt kun ne olivat melkein minun tasallani! Mikä suuri nenä! Minkälainen suu! Mitkä suuret, ulkonevat hampaat!

"Mikään näky ei ole surullisempi kuin ilkeä lapsi", alotti hän, "etenkin ilkeä pieni tyttö. Tiedätkö, minne pahat ihmiset menevät kuolemansa jälkeen?"

"He menevät helvettiin", oli valmis ja oikeauskoinen vastaukseni.

"Ja mitä on helvetti? Voitko kertoa sen minulle."

"Se on suuri kuoppa, joka on täynnä tulta."

"Ja tahtoisitko sinä pudota kuoppaan ja palaa siellä ikuisesti?"

"En, sir."

"Mitä sinun on tehtävä välttääksesi sitä?"

Mietin hetkisen, ja kun vastaukseni vihdoin tuli, oli se koko lailla arveluttava: "Minun täytyy pysyä hyvin terveenä, eikä kuolla ollenkaan".

"Kuinka sinä voisit pysyä terveenä? Nuorempia lapsia kuin sinä kuolee joka päivä. Vain pari päivää sitten hautasin pienen viisivuotiaan lapsen — hyvän pienen lapsen, jonka sielu nyt on taivaassa. Pelkäänpä pahasti, että samaa ei voitaisi sanoa sinusta, jos sinut kutsuttaisiin pois."

Koska en kyennyt poistamaan hänen pelkoansa, loin silmäni kahteen leveään jalkaan, jotka olivat asetetut matolle, ja huokasin, sillä toivoin olevani kyllin kaukana poissa.

"Toivon, että tämä huokaus lähtee sydämestäsi, ja että todella kadut koskaan pahoittaneesi oivallisen hyväntekijäsi mieltä."

"Hyväntekijä, hyväntekijä", toistin itsekseni. "Kaikki he sanovat Mrs. Reediä hyväntekijäkseni. Jos se on totta, on hyväntekijä vihoviimeinen olento."

"Luetko rukouksesi aamuin ja illoin?" jatkoi tutkijani.

"Kyllä, sir."

"Luetko raamattua?"

"Joskus."

"Luetko sitä mielelläsi? Pidätkö siitä?"

"Minä pidän Ilmestyskirjasta, ja Danielin kirjasta, ja ensimäisestä Mooseksen kirjasta, ja Samuelin kirjasta, ja pienestä kohdasta toisessa Mooseksen kirjassa, ja muutamista osista Kuningasten kirjaa ja Aikakirjaa, ja Jobin kirjasta ja profeetta Joonaasta."

"Entä psalmit? Minä toivon, että pidät niistä?"

"En, sir."

"Etkö? Oi, sehän on kauheata! Minulla on pieni poika, nuorempi kuin sinä, joka osaa kuusi psalmia ulkoa, ja kun häneltä kysytään, mitä hän tahtoo mieluummin, syödä piparikakun vai oppia ulkoa säkeen psalmeista, hän sanoo: 'Oi, säkeen psalmeista! Enkelit laulavat psalmeja. Minäkin tahtoisin olla pieni enkeli täällä maan päällä.' Sitten hän saakin kaksi piparikakkua palkaksi lapsellisesta hurskaudestaan."

"Psalmit eivät ole hauskoja", huomautin.

"Se osottaa, että sinulla on turmeltunut sydän, ja sinun täytyy rukoilla Jumalaa muuttamaan se ja antamaan sinulle uusi, puhdas. Hän voi ottaa pois kivisydämesi ja antaa sinulle lihasydämen."

Pyörittelin mielessäni kysymystä, joka kosketteli tapaa ja toimenpiteitä, joitten kautta tuo sydämeni vaihtaminen tapahtuisi, kun Mrs. Reed keskeytti käskien minun istuutua, sitten hän ryhtyi itse jatkamaan keskustelua.

"Mr. Brocklehurst, luullakseni kävi kolme viikkoa sitten kirjoittamastani kirjeestä selville, että tämän pienen tytön luonne ja tavat eivät kokonaan vastaa toiveitani. Jos hyväksytte hänet Lowoodin kouluun, olisin iloinen, jos johtajatarta ja opettajia pyydettäisiin pitämään häntä tarkan valvonnan alaisena, ja ennen kaikkea olemaan varuillaan hänen pahimman virheensä, hänen vilpillisyytensä, tähden. Sanon tämän sinun aikanasi, Jane, ettet koettaisi pettää Mr. Brocklehurstia."

Syystäpä minä pelkäsin, syystä vihasin Mrs. Reediä, sillä hänen toiseksi luonnokseen oli tullut haavoittaa minua säälimättömästi. En ollut koskaan hänen läheisyydessään onnellinen. Niin tarkoin kuin tottelinkin, niin rehellisesti kuin koetinkin olla hänelle mieliksi, olivat ponnistukseni aina turhat, ja palkaksi sain edellämainitun kaltaisia arvosteluita. Tämä syytös, joka lausuttiin vieraan kuullen, haavoitti sydänjuuriani. Aavistin hämärästi, että hän tahtoi jo nyt tehdä tyhjiksi kaikki toiveeni sen uuden elämän suhteen, johon hän oli minut määrännyt. Tunsin, vaikka en silloin osannutkaan pukea tunnettani sanoiksi, että hän jo edeltäpäin kylvi ennakkoluuloja ja epäystävällisyyttä tulevaisuuteni tielle. Nyt jo olin Mr. Brocklehurstin silmissä juonikas, pahantapainen lapsi, ja mitä voin tehdä puhdistuakseni syytöksestä?

"En mitään", ajattelin taistellessani nyyhkytyksiä vastaan ja pyyhin kiireesti pois pari kyyneltä, tuskani voimattomat ilmaukset.

"Vilpillisyys on todellakin ruma ominaisuus lapsella", sanoi Mr. Brocklehurst, "se on sukua petoksen kanssa, ja kaikki valehtelijat saavat osansa järvestä, jossa tulta ja tulikiveä palaa. Tyttö pidetään tarkan valvonnan alla, Mrs. Reed. Olen puhuva Miss Templen ja opettajien kanssa."

"Tahtoni olisi, että hänet kasvatettaisiin asemaansa sopivalla tavalla", jatkoi hyväntekijäni. "Hänen on opittava olemaan hyödyllinen ja nöyrä. Mitä tulee loma-aikoihin, viettää hän ne teidän luvallanne aina Lowoodissa."

"Mielipiteenne ovat erittäin viisaat, armollinen rouva", vastasi Mr. Brocklehurst. "Nöyryys on kristillinen hyve, ja eritoten sovelias Lowoodin oppilaille. Senvuoksi olenkin määrännyt, että tämän hyveen viljelemisestä heidän keskuudessaan on pidettävä erityistä huolta. Olen tutkinut, millä keinoin maallinen ylpeys parhaiten voitaisiin kukistaa heissä, ja vasta toissapäivänä sain ilahuttavan todistuksen menestyksestäni. Toinen tyttäreni, Augusta, oli äitinsä kanssa katsomassa koulua, ja palatessaan hän huudahti: 'Oi, rakas isä, kuinka tasaisilta ja yksinkertaisilta kaikki Lowoodin tytöt näyttävät! Sileäksi kammattuine tukkineen, pitkine esiliinoineen ja hollantilaisine ulkotaskuineen he ovat melkein kuin köyhän kansan lapsia, ja he katselivat minun pukuani, ja äidin, ikäänkuin eivät he koskaan ennen olisi nähneet silkkipukuja'."

"Tuo kaikki miellyttää minua suuresti", sanoi Mrs. Reed. "Jos olisin etsinyt läpi Englannin, olisin tuskin löytänyt kasvatusjärjestelmää, joka paremmin sopisi Jane Eyren kaltaiselle lapselle. Johdonmukaisuus, rakas Mr. Brocklehurst, johdonmukaisuus on asia, jota puollan kaikkialla."

"Johdonmukaisuus, armollinen rouva, on ensimäinen kristillinen hyve, ja sen vaatimukset on otettu huomioon kaikissa asioissa, jotka tulevat kysymykseen Lowoodin laitoksessa: yksinkertainen ruoka, yksinkertainen vaatteus, teeskentelemätön käytös, kovat ja työteliäät tavat, siinä talon ja sen asukkaitten päiväjärjestys."

"Aivan oikein, sir. Voin siis luottaa, että tämä lapsi otetaan oppilaaksi Lowoodin kouluun ja että hänelle siellä annetaan sekä nykyisen että tulevan asemansa mukainen kasvatus."

"Armollinen rouva, voitte luottaa siihen, hänet istutetaan valittujen taimien tarhaan, ja toivon, että on osoittautuva mahdolliseksi tuohon ansaitsemattomaan onneen."

"Lähetän hänet sinne mahdollisimman pian, Mr. Brocklehurst, sillä vakuutan teille, että kärsimättömästi odotan vapautusta vastuunalaisuudesta, joka jo alkoi käydä liian raskaaksi."

"Epäilemättä, hyvä rouva, epäilemättä. Ja nyt toivon teille hyvää huomenta. Palaan Brocklehurst Halliin viikon tai parin kuluttua, ennemmin ei hyvä ystäväni arkkidiakooni päästä minua menemään. Ilmoitan Miss Templelle että uusi tyttö on odotettavissa, joten hänet voidaan vaikeuksitta ottaa vastaan milloin tahansa. Hyvästi."

"Hyvästi, Mr. Brocklehurst, tervehtikää puolestani Mrs. ja Miss Brocklehurstia, Augustaa ja Theodorea, ja Master Broughton Brocklehurstia!"

"Kiitän teitä, armollinen rouva. Tyttöseni, tässä on kirja nimeltä 'Lapsen opas'. Lue se rukouksella, etenkin se kohta, jossa kerrotaan Martha G:n, ilkeän ja vilpillisen lapsen äkillisestä ja kauheasta kuolemasta."

Tämän sanoessaan Mr. Brocklehurst pisti käteeni ohuen nidotun kirjasen, antoi määräyksen vaunuistaan ja lähti.

Mrs. Reed ja minä jäimme kahden. Pari minuuttia kului hiljaisuudessa. Hän neuloi ja minä katselin häntä. Mrs. Reed oli siihen aikaan luullakseni kolmekymmentäkuusi tai seitsemän vuotta vanha. Hän oli kookas, harteva ja voimakas nainen, ei varsin pitkä eikä liian lihava. Hänellä oli suurehkot kasvot, varsinkin alaosa oli voimakkaasti kehittynyt, matala otsa, suuri ja ulkoneva leuka, nenä ja suu säännölliset. Silmät, jotka välähtivät vaaleitten ripsien alta, olivat kokonaan vailla myötätuntoa, kasvojen väri oli tumma ja hiukset kellertävät. Hänen ruumiinrakenteensa oli läpeensä terve, eikä pieninkään sairaus vaivannut häntä koskaan. Taloutensa hoidossa hän oli tarkka ja taitava, palveluskunta oli alituisesti hänen valvontansa alaisena, vain hänen omat lapsensa uskalsivat silloin tällöin uhmata hänen käskyjänsä ja nauraa niille. Hän pukeutui hyvin, ja koko hänen olemuksensa ja esiintymisensä sopi hyvin yhteen hänen kauniitten pukujensa kanssa.

Istuessani matalalla tuolillani parin metrin päässä hänen nojatuolistaan tarkastelin hänen kasvojaan, tutkin hänen koko olemustaan. Kädessäni oli kirjanen, joka sisälsi kertomuksen valehtelijan äkkinäisestä kuolemasta: kertomus, johon huomiotani tahdottiin kiinnittää, koska se muka oli erityisesti omiaan varoitukseksi minulle. Koko äskeinen tapahtuma, kaikki mitä Mrs. Reed oli sanonut minusta Mr. Brocklehurstille, heidän keskustelunsa koko sävy oli vielä mielessäni läheisenä, armottomana ja pistävänä, olin tuntenut joka sanan yhtä tuskallisesti kuin olin kuullut sen selvästi, ja loukattu oikeudentuntoni yllytti minua nyt kiihkeään kostonhimoon.

Mrs. Reed katsahti ylös työstään, hänen katseensa pysähtyi minuun ja samalla taukosi hänen sormiensa nopea liikunto.

"Mene pois, mene takaisin lastenkamariin!" kuului ankara käsky. Ilmeeni tai jokin muu seikka oli mahtanut loukata häntä, sillä hänen äänestään voi päättää, että hän oli hyvin suuttunut, vaikka hän hillitsikin itsensä. Nousin, menin ovelle, palasin takaisin, menin ikkunan luo, läpi koko huoneen, sitten suoraan hänen eteensä.

Puhua minun täytyi, sillä minua oli poljettu, ja minun täytyi saada hyvitystä, mutta kuinka? Olinko kyllin voimakas sinkoamaan koston nuolet vastustajaani kohti? Kokosin kaiken rohkeuteni ja sain suustani seuraavan odottamattoman lauseen:

"Minä en ole vilpillinen; jos olisin, sanoisin rakastavani sinua, mutta minä sanon että en rakasta sinua. Ei ole ketään koko maailmassa, josta pitäisin yhtä vähän kuin sinusta, paitsi John Reed, ja tämän kirjan valehtelijasta voit antaa tytöllesi Georgianalle, sillä hän valehtelee, enkä minä."

Mrs. Reedin kädet lepäsivät vieläkin toimettomina hänen työnsä päällä ja hänen jäiset silmänsä tarkastelivat minua kiinteästi.

"Mitä sinulla vielä on sanottavaa?" kysyi hän melkein kuin olisi hänen vastustajansa ollut aikuinen eikä minunlaiseni lapsi.

Tuo katse, tuo ääni saattoi vastenmielisyyteni huippuunsa. Vapisin kiireestä kantapäähän ja jatkoin hillittömän kiihkon vallassa:

"Hyvä on, että et ole sukulaiseni! Minä en koskaan enää, niin kauan kuin elän, sano sinua tädiksi. En koskaan tule katsomaan sinua kun olen kasvanut suureksi, ja jos joku kysyy, pidinkö sinusta ja kohtelitko minua hyvin, vastaan että tulen sairaaksi jos vain ajattelenkin sinua ja että sinä kohtelit minua halpamaisesti."

"Kuinka uskallat sanoa sellaista, Jane Eyre?"

"Kuinkako uskallan, Mrs. Reed? Uskallan? Koska se on totuus. Sinä luulet että minulla ei ole tunteita, ja että minä voin tulla toimeen ilman hituistakaan rakkautta tai hyvyyttä, mutta minä en voi elää niin. Sinä olet säälimätön. Minä muistan kuolinpäivääni saakka kuinka sinä viskasit minut — tylysti ja kiivaasti — takaisin punaiseen huoneeseen, vaikka minä tuskan ja kauhun vallassa huusin: 'Sääli minua! Sääli minua, täti Reed!' Ja sinä pakotit minun kärsimään tuon rangaistuksen siksi että ilkeä poikasi oli lyönyt minua — lyönyt minut maahan ilman syytä. Tämän kerron sanasta sanaan jokaiselle, joka kysyy sinusta. Ihmiset luulevat, että sinä olet hyvä nainen, mutta sinä olet paha ja kovasydäminen. Sinä olet vilpillinen."

Jo ennenkuin olin ehtinyt loppuun, oli outo vapautumisen ja voitonriemun tunne alkanut paisuttaa mieltäni. Oli kuin näkymätön kahle olisi katkennut, kuin olisin voittanut epätoivoiselta näyttäneen taistelun vapauteni puolesta. Tämä tunne ei ollut aiheeton. Mrs. Reed näytti pelästyneeltä, työ oli luiskahtanut hänen polveltaan, hän kohotti kätensä, huojutti ruumistaan edestakaisin, ja hänen kasvonsa vääntyivät kuin itkun edellä.

"Jane, sinä erehdyt. Mikä sinua vaivaa? Minkätähden vapiset noin kauheasti? Tahtoisitko juoda vettä?"

"En, Mrs. Reed."

"Haluatko jotakin muuta, Jane? Minä vakuutan, että tahdon olla ystäväsi."

"Etpäs tahdo. Sinä sanoit Mr. Brocklehurstille että minulla on huono ja vilpillinen luonne. Minä sanon jokaiselle Lowoodissa mikä sinä olet ja mitä olet tehnyt."

"Jane, sinä et ymmärrä noita asioita: täytyyhän lasten vikoja oikaista."

"Petollisuus ei ole minun vikani", huusin kovalla, hurjalla äänellä.

"Mutta sinä olet kiihkeä, Jane, se sinun täytyy myöntää, ja palaa nyt lastenkamariin, kultaseni, ja makaa hetkisen!"

"Minä en ole sinun kultasesi! Minä en voi maata. Lähetä minut pian kouluun, Mrs. Reed, sillä minä en siedä asua täällä."

"Totisesti minä lähetän sinut pian kouluun", muisti Mrs. Reed, sotto voce, kokoili työnsä ja jätti äkkiä huoneen.

Siinä seisoin yksin — voittajana sotatantereella. Se oli tuimin taistelu minkä koskaan olin taistellut, ja ensimäinen voittoni. Seisoin hetkisen matolla, jolla Mr. Brocklehurst oli seisonut, ja nautin voitollisesta yksinäisyydestäni. Hymyilin ensin itsekseni ja tunsin ylpeyttä, mutta kiihkeä riemuni lauhtui mikäli valtimoitteni nopea tykytys tasaantui. Lapsi ei voi riidellä vanhempien ihmisten kanssa, kuten minä olin tehnyt, ei voi, kuten minä, päästää rajuja tunteitansa valloilleen tuntematta jälestäpäin omantunnonvaivoja ja jäähdyttävää vastavaikutusta. Kun syytin ja uhkasin Mrs. Reediä, oli mieleni kuin tulinen ahjo, liekehtivä, loistava, tuhoisa, mutta sama ahjo mustuneena ja sammuneena olisi yhtä hyvä kuva lähinnä seuraavasta mielialastani, kun puolen tunnin hiljaisuus ja mietiskely olivat näyttäneet minulle käyttäytymiseni mielettömyyden ja vihatun ja vihattavan asemani koko surkeuden.

Olin ensikerran maistanut jotakin kostonriemun tapaista. Kuin jalo viini oli se lämmittänyt ja huumannut minua, mutta tuntiessani sen väkevän, metallisen jälkimaun tuntui minusta kuin olisin myrkytetty. Kernaasti olisin nyt mennyt pyytämään Mrs. Reediltä anteeksi, mutta tiesin, osaksi kokemuksesta, osaksi vaistomaisesti, että hän olisi työntänyt minut takaisin halveksien minua entistä enemmän, ja sitäpaitsi olisin sen kautta uudelleen kiihdyttänyt luontoni kaikkia kapinallisia vaistoja.

Halusin käyttää jotakin parempaa kykyäni kuin kiihkeitten syytösten lausumista, halusin löytää ravintoa valoisammille tunteille kuin synkälle kiukulleni. Otin kirjan — arabialaisia satuja — istuuduin ja koetin syventyä siihen. En vähääkään tietänyt, mistä siinä puhuttiin, sillä omat ajatukseni sukeltausivat aina esiin itseni ja sivujen välille, jotka ennen olivat viehättäneet minua. Avasin ruokasalin lasioven. Puisto oli aivan hiljainen, harmaa halla vallitsi yli maitten ja metsien, joita ei mikään päivänsäde lämmittänyt, ei mikään tuulenhenki elähyttänyt. Nostin hameeni pääni ja käsivarteni peitoksi ja lähdin kävelemään erääseen erillään olevaan osaan puutarhassa, mutta mitäpä iloa minulla olisi ollut hiljaisista puista, putoavista männynkävyistä ja keltaisista lehdistä, syksyn viime jätteistä, joita tuuli oli koonnut kasoihin ja jotka nyt olivat jäätyneet. Nojauduin porttia vastaan ja katselin autioita peltoja, joilla ei nyt mikään lammaslauma kulkenut ja joilla ruoho oli väritöntä ja näivettynyttä. Päivä oli hyvin harmaa, paksut, tummat lumipilvet peittivät taivaan, ja silloin tällöin putosi niistä lumihiutaleita, jotka jäivät sulamattomina kovalle tielle ja kelmeälle nurmikolle. Siinä seisoin, onneton, hyljätty lapsi, ja sopersin itsekseni kerta toisensa jälkeen: "Mitä minun on tehtävä — mitä minun on tehtävä?"

Äkkiä kuulin heleän äänen huutavan: "Miss Jane! Missä olette? Tulkaa aamiaiselle!"

Se oli Bessie, tiesin sen varsin hyvin, mutta en liikahtanutkaan. Kuulin hänen kevyet askeleensa jäätyneellä polulla.

"Te pieni ilkimys", sanoi hän, "miksi ette tule, kun teitä kutsutaan?"

Bessien läheisyys tuntui hauskalta kaikkien synkkien ajatusteni jälkeen, vaikka hän tapansa mukaan olikin pahalla tuulella. Mutta kun juuri olin uhmannut Mrs. Reediä ja voittanut hänet, en ollut taipuvainen välittämään lapsentytön ohimenevästä suuttumuksesta. Tahdoin vain osani hänen nuorekkaasta huolettomuudestaan. Nostin käteni hänen vyötäisilleen ja sanoin: "Kas niin Bessie, älä toru!"

Noin reipasta ja avomielistä käyttäytymistä ei minulle yleensä myönnetty. Se miellytti kuitenkin Bessie'ä.

"Te olette kummallinen lapsi, Miss Jane", sanoi hän ja katseli minua, "sellainen pieni, yksinäinen olento. Ja nytkö te sitten menette kouluun?" Nyökäytin päätäni.

"Ja eikö teidän tule ollenkaan ikävä Bessie parkaa?"

"Mitäpä Bessie minusta huolii. Bessie toruu minua aina."

"Kun te olette sellainen säikähtänyt pieni otus. Teidän pitäisi olla rohkeampi."

"Niinkö? Ettäkö minua kolhittaisiin vielä enemmän?"

"Loruja! Mutta en minä teitä kadehdi, se on varma se. Äiti sanoi, käydessään viime viikolla minua katsomassa, että hän ei tahtoisi ketään omista pienokaisistaan teidän sijalleen. Tulkaa sisään nyt, minulla on teille hyviä uutisia."

"Sitä en usko, Bessie."

"Lapsi! Mitä tarkoitatte? Kuinka surullisin silmin katselette minua! Kuulkaahan toki! Rouva ja nuoret neidit ja Master John menevät teekutsuille iltapäivällä, ja te tulette teelle minun luokseni. Pyydän keittäjätärtä leipomaan teille pienen kaakun, ja sitten tarkastamme yhdessä laatikkonne, sillä minun on pian laitettava matkatavaranne kuntoon. Rouva on määrännyt, että te jätätte Gatesheadin päivän tai parin kuluttua, ja sitten te valitsette itse ne lelut, jotka tahdotte ottaa mukaanne."

"Bessie, sinun täytyy luvata, ettet toru minua enää ennen lähtöäni."

"Hyvä on, minä lupaan, mutta muistakaa myös olla kiltti tyttö älkääkä pelätkö minua! Älkää säpsähtäkö jos satun puhumaan hiukan tuikeasti, se on niin ärsyttävää!"

"Minä en luule että pelkään sinua enää koskaan, Bessie, olen nyt tottunut sinuun, ja kohta saan aivan uusia ihmisiä pelättävikseni."

"Jos pelkäätte heitä, niin he eivät pidä teistä."

"Niinkuin sinäkin, Bessie."

"Ei ollenkaan, Miss, minä luulen pitäväni teistä enemmän kuin kaikista muista yhteensä."

"Sitäpä et näytä."

"Te pieni tarkkanäköinen olento! Te puhutte aivan uudella tavalla. Mikä tekee teidät niin rohkeaksi tänään?"

"Minähän lähden heti pois luotanne, ja sitäpaitsi —". Aioin juuri viitata siihen mitä oli tapahtunut Mrs. Reedin ja minun välillä, mutta tarkemmin ajateltuani pidin parhaana vaieta.

"Ja te olette iloinen saadessanne jättää minut."

"En suinkaan, Bessie, tällä hetkellä olen tosiaankin melkein suruissani."

"Tällä hetkellä, ja melkein! Kuinka kylmästi pieni neitiseni sanoo sen! Luulenpa, että jos nyt pyytäisin teiltä suukkoa, niin ette antaisi sitä vaan sanoisitte että tällä hetkellä ette viitsi."

"Minä annan sinulle suukon mielihyvällä, kunhan vain taivutat päätäsi."

Bessie kumartui, me suutelimme toisiamme ja minä seurasin häntä sisään täysin rauhoittuneena. Iltapäivä kului rauhassa ja sovussa, ja illalla Bessie kertoi minulle ihastuttavimmat tarinansa ja lauloi kauneimmat laulunsa.

Minunkin elämälläni oli auringonpilkahduksensa.

Viides luku.

Kello oli tuskin lyönyt viittä tammikuun yhdeksännentoista päivän aamuna, kun Bessie toi kynttilän huoneeseeni ja tapasi minut jo melkein valmiiksi puettuna. Olin noussut jo puolen tuntia ennen hänen tuloansa, pessyt kasvoni ja pukeutunut laskevan puolikuun valossa, joka tunkeutui sisään komeroni kapeasta ikkunasta. Olin sinä aamuna lähtevä Gatesheadista vaunulla, joka sivuuttaisi linnan portin kello kuusi aamulla. Bessie vain oli ylhäällä, hän oli sytyttänyt tulen lastenkamarin takkaan ja valmisti siinä aamiaistani. Harvat lapset voivat syödä, kun edessä olevan matkan ajatus heitä kiihoittaa, enkä minäkään voinut. Koetettuaan turhaan saada minua ottamaan pari lusikallista minulle valmistamaansa leipä- ja maitokeittoa Bessie kääri pari leivosta paperiin ja pisti ne taskuuni, sitten hän auttoi päällystakin ylleni ja lakin päähäni, heitti saalin selkäänsä, ja niin jätimme lastenkamarin. Kulkiessamme Mrs. Reedin makuuhuoneen ohi hän sanoi: "Tahdotteko mennä sanomaan rouvalle hyvästi?"

"En, Bessie. Hän tuli huoneeseeni eilen illalla, kun sinä olit illallisella, ja sanoi, että minun ei tarvitse häiritä häntä tänä aamuna, ei myöskään serkkujani. Sitten hän käski minua muistamaan, että hän oli aina ollut paras ystäväni, ja ajattelemaan häntä ja puhumaan hänestä kiitollisin mielin."

"Mitä te sanoitte siihen, Miss?"

"En mitään. Piiloitin kasvoni tyynyyn ja käännyin seinään päin."

"Se oli väärin tehty, Miss Jane."

"Se oli aivan oikein tehty, Bessie, sinun rouvasi ei ole koskaan ollut ystäväni, hän on ollut vihamieheni."

"Oi, Miss Jane, älkää sanoko niin."

"Hyvästi Gateshead!" huusin, kun olimme kulkeneet käytävän läpi ja astuimme ulos päätyovesta.

Kuu oli laskenut, ja oli hyvin pimeä. Bessie kantoi lyhtyä, jonka valo lankesi märille jalanjälille tiellä, jonka äskeinen suojailma oli pehmittänyt. Talviaamu oli kostea ja kylmä, ja hampaani kalisivat kun kiiruhdin käytävää alas. Portinvartijan asunnossa oli valoa, ja kun pääsimme sinne, teki portinvartijan vaimo paraillaan tulta takkaan. Matka-arkkuni, joka oli kannettu sinne edellisenä iltana, seisoi valmiina oven vieressä. Kello oli vain muutamia minuutteja vailla kuusi, ja pian sen lyötyä alkoi kuulua etäistä pyörien ratinaa, joka ilmoitti vaunun olevan tulossa. Menin ovelle ja näin vaunulyhtyjen lähenevän nopeasti.

"Yksinkö hän lähtee?" kysyi portinvartijan vaimo.

"Niin."

"Ja kuinka pitkä on matka?"

"Viisikymmentä peninkulmaa."

"Voi, kuinka pitkä! Kumma kun Mrs. Reed uskaltaa lähettää hänet niin kauas yksin."

Vaunu oli pysähtynyt portin eteen ja näin sen nyt selvästi. Neljä hevosta oli valjastettu sen eteen, katto oli täynnä matkustajia, ja ajaja käski äänekkäästi pitämään kiirettä. Matka-arkkuni hinattiin ylös ja minut irroitettiin Bessien kaulasta, johon olin takertunut.

"Pitäkää hyvää huolta hänestä!" huusi Bessie ajajalle nostettuaan minut vaunujen sisäpuolelle.

"Kyllä, kyllä", kuului vastaus, ovi lyötiin kiinni, kuului huuto: "Valmis", ja vaunut vierivät eteenpäin. Näin minut eroitettiin Bessiestä ja Gatesheadista, näin etenin kohti tuntemattomia ja, kuten silloin arvelin, kaukaisia ja salaperäisiä maailmoita.

Matkasta muistan hyvin vähän. Tiedän vain, että päivä tuntui minusta yliluonnollisen pitkältä ja että näytimme matkustavan satoja peninkulmia. Sivuutimme useita kaupunkeja, ja eräässä hyvin suuressa ajaja pysäytti vaunun ja matkustajat nousivat alas syödäkseen päivällistä. Minut vietiin ravintolaan, jossa ajaja kehoitti minua syömään jotakin, mutta koska minulla ei ollut ruokahalua, hän jätti minut suunnattoman suureen huoneeseen, jossa oli tulisija kummassakin päässä, kynttiläkruunu katossa ja pieni punainen koroke soittokoneineen seinän vieressä. Täällä kävelin hyvän aikaa edestakaisin hyvin omituisessa mielialassa ja pelkäsin kauheasti, että joku tulisi ja ryöstäisi minut, sillä uskoin vahvasti lapsenryöstäjiin, joitten ilkitöillä oli usein ollut suuri osa Bessien iltatarinoissa. Vihdoin vahti palasi, vielä kerran minut pistettiin vaunuun, suojelijani nousi omalle istuimelleen ja puhalsi onttoon torveensa, ja niin ajaa kolistimme pois pitkin L:n kivisiä katuja.

Iltapäivä oli sumuinen ja sateinen. Hämärän tullessa alkoi minusta tuntua, että olimme jo hyvin kaukana Gatesheadista. Olimme lakanneet sivuuttamasta kaupunkeja, maisema oli muuttunut ja nyt reunustivat korkeat, harmaat kukkulat taivaanrantaa. Kun ilta pimeni, laskeuduimme laaksoon, jota metsät tummensivat, ja kun pimeä oli jo kauan peittänyt näköalat, aloin kuulla vinhan tuulen huminaa puissa.

Tämän laulun tuudittamana nukahdin vihdoin, mutta en ollut vielä kauaa nukkunut kun heräsin siihen että vaunut äkkiä pysähtyivät. Vaunujen ovi oli auki, ja muuan palvelustytöltä näyttävä olento seisoi sen edessä. Näin hänen kasvonsa ja pukunsa lyhtyjen valossa.

"Onko täällä pieni tyttö, jonka nimi on Jane Eyre?" hän kysyi. Vastasin: "Kyllä", ja minut nostettiin pois vaunuista, matka-arkkuni laskettiin alas, ja vaunu vieri viipymättä edelleen.

Olin jäykistynyt pitkällisestä istumisesta ja hämmentynyt vaunun tärinästä. Katselin ympärilleni. Sade, tuuli ja pimeys täytti ilman. Voin kuitenkin hämärästi eroittaa suoraan edessäni seinän ja siinä avonaisen oven, tämän oven läpi kuljin nyt uuden oppaani kanssa, joka sulki ja lukitsi sen jälkeemme. Nyt voi jo nähdä koko talon tai taloryhmän — rakennus oli laaja — lukuisine ikkunoineen, joista muutamissa oli valoa. Kävimme pitkin leveätä, kivistä polkua, joka oli märkä ja rapainen, meidät päästettiin sisään eräästä ovesta, sitten palvelustyttö saattoi minut käytävän läpi huoneeseen, jossa oli tulta takassa, ja jätti minut yksin.

Seisoin ensin tulen ääressä lämmitellen jäykistyneitä käsiäni, sitten katselin ympärilleni. Huoneessa ei ollut kynttilää, mutta takkatulen häälyvässä loimussa voin aika ajoin eroittaa paperoidut seinät, mattoja, uutimia ja kiiltävän mahonkikaluston. Se oli vierashuone, ei niin suuri ja loistava kuin seurusteluhuone Gatesheadissa, mutta mukava kylläkin. Vaivasin päätäni keksiäkseni seinällä olevan maalauksen aiheen, kun ovi aukeni ja sisään astui kynttilää kantava henkilö. Toinen seurasi heti hänen takanaan.

Ensimäinen oli pitkä, hieno nainen, jolla oli tumma tukka, tummat silmät ja korkea, valkoinen otsa. Hänen olkapäitään ja vartaloaan peitti huivi, hän kulki hyvin suorana ja hänen ilmeensä oli vakava, miltei juhlallinen.

"Lapsi on hyvin nuori yksin lähetettäväksi", sanoi hän ja laski kynttilänsä pöydälle. Hän katseli minua tarkkaavaisena parisen minuuttia ja lisäsi sitten:

"Parasta että hänet pannaan pian vuoteeseen, hän näyttää väsyneeltä. Oletko väsynyt?" kysyi hän laskien kätensä olalleni.

"Kyllä vähän, Miss."

"Ja nälkäinen myöskin, epäilemättä. Antakaa hänelle illallista, Miss Miller, ennenkuin hän menee nukkumaan. Oletko ensi kerran jättänyt vanhempasi tullaksesi kouluun, pikku tyttöseni?"

Selitin hänelle että minulla ei ole vanhempia. Hän kysyi, kuinka kauan he olivat olleet kuolleina, sitten, kuinka vanha olin, mikä oli nimeni, osasinko lukea, kirjoittaa ja ommella. Sitten hän kosketti poskeani kauniisti sormenpäillään, sanoi toivovansa, että olin hyvä lapsi, ja lähetti minut pois Miss Millerin kanssa. Nainen, jonka olin jättänyt, oli kenties kaksikymmentäyhdeksänvuotias. Toinen, joka tuli kanssani, näytti muutamia vuosia nuoremmalta. Edellisen ääni, ulkonäkö ja ilme oli vaikuttanut minuun syvästi, Miss Miller sitävastoin oli tavallisempi ihminen, hänellä oli punakat kasvot, joihin huolet jo olivat painaneet jälkensä, hän oli kiireissään, kuten henkilö, jolla on paljon ja monenlaisia töitä suoritettavana, ja näytti aliopettajalta, mikä hän olikin, kuten myöhemmin sain tietää. Hänen taluttamanaan kuljin pitkiä matkoja läpi tuon suuren, epäsäännöllisen rakennuksen huoneitten ja käytävien, joissa kaikissa vallitsi täydellinen, melkein kaamea hiljaisuus, kunnes vihdoin alkoi kuulua ihmisäänten hyminää, ja me saavuimme pitkään, tilavaan huoneeseen. Sen molemmissa päissä oli kaksi suurta honkaista pöytää, joka pöydällä paloi kaksi kynttilää, ja pitkin salia oli penkkejä, joilla istui kaikenikäisiä tyttöjä, yhdeksän- ja kymmenvuotiaista kaksikymmenvuotiaisiin saakka. Talikynttiläin himmeässä valossa he näyttivät minusta luvuttomilta, vaikkei heitä itse asiassa ollut yli kahdeksankymmenen. He olivat kaikki puetut samalla lailla, heillä oli oudonmalliset ruskeat puvut ja pitkät hollantilaiset esiliinat. Oli parhaillaan lukutunti, jolloin kaikkien tyttöjen täytyi lukea seuraavan päivän läksyjä, ja hyminä, jota olin kuullut tullessani, johtui heidän hiljaisesta luvustaan.

Miss Miller käski minun istua penkille lähellä ovea, sitten hän kulki pitkän huoneen päähän ja huusi: "Järjestäjät, kootkaa kirjat ja pankaa ne pois!" Neljä suurta tyttöä nousi eri pöytien äärestä, kulki ympäri, kokoili kirjat ja vei ne pois. Miss Miller antoi uuden määräyksen.

"Järjestäjät, tuokaa illallistarjottimet!" Suuret tytöt menivät ulos ja palasivat heti kantaen kukin tarjotinta, jolle oli pantu annoksia jotakin ruokaa, en tiedä mitä, sekä vesikannu ja kuppi. Annokset jaettiin, ja ne, joita halutti, joivat vettä kaikille yhteisestä kupista. Kun tarjotin tuli minun luokseni, join, sillä minun oli jano, mutta en koskenut ruokaan, sillä jännitys ja uupumus olivat kokonaan vieneet ruokahaluni. Nyt näin kuitenkin, että illallisena oli ohut viipale kauraleipää.

Aterian jälkeen piti Miss Miller rukoukset, ja tytöt menivät riveissä, parittain, yläkertaan. Olin silloin ylenmäärin väsynyt ja voin tuskin huomata, minkälainen huone makuuhuone oli. Näin vain, että se oli hyvin pitkä, kuten koulusalikin. Tänä yönä piti minun olla Miss Millerin sänkytoverina, ja hän auttoi minua riisuutumaan. Kun minut oli pantu sänkyyn, katselin tuota pitkää vuoderiviä, joista jokaiseen pian pujahti kaksi olentoa, ainoa kynttilä sammutettiin kymmenen minuutin kuluttua, ja kesken hiljaisuutta ja täydellistä pimeyttä nukahdin.

Yö kului nopeasti. Olin liian väsynyt nähdäkseni uniakaan. Heräsin vain kerran ja kuulin tuulen vinkuvan raivoisasti ja sateen valuvan virtanaan, sekä huomasin Miss Millerin asettuneen viereeni. Kun taas avasin silmäni, kuulin kovaäänistä kellonsoittoa. Tytöt olivat jo pystyssä ja pukeutuivat. Päivä ei vielä koittanutkaan, mutta pari pientä kynttilää tuikutti huoneessa. Nousin vastenmielisesti, sillä oli purevan kylmä, pukeuduin niin hyvin kuin hytisemiseltäni taisin ja peseydyin niin pian kuin joku pesuvati oli vapaana, mikä ei tapahtunut pian, koska huoneessa oli vain yksi vati kuutta tyttöä kohti. Kello soi uudelleen, tytöt kävivät riviin kaksittain, ja tässä järjestyksessä laskeuduttiin portaita ja tultiin kylmään, himmeästi valaistuun koulusaliin, missä Miss Miller piti rukoukset. Tämän jälkeen hän määräsi: "Käykää luokkiinne!"

Seurasi suuri meteli, jota kesti muutamia minuutteja ja jonka aikana Miss Miller huusi kerta toisensa jälkeen: "Hiljaa!" ja: "Järjestyksessä!" Kun melu oli lakannut, näin, että tytöt olivat jakautuneet neljään puoliympyrään neljän pöydän ympärille. Jokaisella oli pieni kirja kädessään ja joka pöydällä, tyhjän istuimen edessä, oli suuri, raamatuntapainen kirja. Seurasi muutamia sekunteja kestävä hiljaisuus, jonka täytti tyttöjoukoista kuuluva matala, epämääräinen supina. Miss Miller kulki luokasta luokkaan vaientaen tätä epäselvää ääntä.

Kuului etäinen kellonsoitto ja heti sen jälkeen astui huoneeseen kolme neitiä, jotka menivät kolmen pöydän luo ja istuutuivat. Miss Miller asettui neljännen pöydän ääreen, joka oli lähinnä ovea ja jonka ympärille pienimmät lapset olivat kokoontuneet. Tähän alimpaan luokkaan minutkin kutsuttiin ja asetettiin istumaan sen alimmalle istuimelle.

Nyt alkoi työ. Päivän muistivärssy toistettiin, sitten kerrottiin eräitä raamatunkohtia ja senjälkeen luettiin pitkiä lukuja raamatusta. Tätä kesti tunnin, jonka aikana oli tullut täysi päivä. Väsymätön kello kilisi nyt neljännen kerran, luokat asettuivat riveihin ja marssivat toiseen huoneeseen aamiaiselle. Kuinka nautinkaan ajatuksesta, että saisin syödä jotakin! Edellisenä päivänä olin syönyt tuskin ollenkaan ja nyt olin melkein sairas paastoamisesta.

Ruokasali oli suuri, matala, pimeä huone. Kahdella pitkällä pöydällä oli höyryäviä maljakoita, joissa oli jotakin kuumaa, mutta suureksi pettymyksekseni tunsin, että niistä tuleva tuoksu oli kaikkea muuta kuin houkutteleva. Näin yleisen tyytymättömyyden ilmeen leviävän kaikkien kasvoille, kun keiton tuoksu tunkeutui aterioivien sieraimiin, ja kulkueen etupäästä, suurten tyttöjen joukosta, kuului kuiskauksia: "Inhoittavaa! Velli on taaskin palanut pohjaan!" "Hiljaa!" kuului käskevä ääni, joka ei ollut Miss Millerin, vaan erään ylemmän opettajan. Tämä oli pieni, tumma, siististi puettu, mutta jonkun verran tylyn näköinen neiti, joka asettui toisen pöydän yläpäähän, kun taas toinen, hauskemman näköinen, oli toisen pöydän päässä. Etsin turhaan häntä, jonka ensiksi olin nähnyt edellisenä iltana, mutta häntä ei näkynyt. Miss Miller istuutui minun pöytäni alapäähän, ja eräs vanhanpuoleinen, muukalaiselta näyttävä nainen, jonka myöhemmin sain tietää olevan ranskan opettajan, asettui vastaavalle paikalle toisessa pöydässä. Ensin luettiin pitkä pöytärukous ja veisattiin virsi, sitten toi palvelustyttö opettajille teetä ja ateria alkoi. Nälissäni ja uupunut kun olin, ahmin ensimäiset lusikalliset annoksestani ajattelematta sen makua, mutta kun kiihkein nälkä oli ohi, huomasin, että edessäni oleva ruoka oli kerrassaan ilettävää. Palanut velli on melkein yhtä pahaa kuin mädänneet perunat, eikä tuiminkaan nälkä voi sitä höystää. Lusikat liikkuivat hitaasti, näin kuinka tytöt maistelivat ruokaansa ja koettivat niellä sitä, mutta useimmissa tapauksissa oli tämä turha yritys jo heitetty sikseen. Aamiainen oli ohi eikä kukaan ollut syönyt. Kun oli lausuttu kiitokset siitä mitä emme olleet saaneet, laulettiin taaskin virsi ja palattiin koulusaliin. Minä olin viimeisten joukossa, ja kulkiessani pöytien ohi näin erään opettajista maistavan velliä, hän katsoi toisiin, kaikkien kasvot ilmaisivat suuttumusta, ja eräs heistä, suurin, kuiskasi: "Ilettävää moskaa! Kuinka hävytöntä!" Kului vielä neljännestunti ennen oppituntien alkamista, ja sen aikana vallitsi kouluhuoneessa hirveä meteli. Nähtävästi oli tänä aikana lupa puhua ääneen ja vapaammin, ja tytöt käyttivät tilaisuutta hyväkseen. Joka taholla koski keskustelu aamiaista, jota kaikki yhteen ääneen moittivat. Poloiset! se oli heidän ainoa lohdutuksensa. Huoneessa ei nyt ollut muuta opettajaa kuin Miss Miller, ja hänen ympärillään seisoi ryhmä isoja tyttöjä, jotka puhuivat keskenään totisina ja tyytymättömin elein. Kuulin joskus Mr. Brocklehurstin nimen mainittavan, ja silloin Miss Miller pudisti moittivasti päätään, mutta muuten hän ei näyttänyt koettavan hillitä yleistä kiukkua, johon hänkin varmaan hiljaisuudessa yhtyi.

Kouluhuoneen kello löi yhdeksän, Miss Miller jätti ryhmänsä, meni keskelle huonetta ja huusi:

"Hiljaa! Paikoillenne!"

Järjestys palasi, viidessä minuutissa tuo hajallaan oleva lauma oli löytänyt paikkansa, ja verrattain hyvä hiljaisuus seurasi tuota Baabelin sekoitusta. Yliopettajat palasivat täsmällisinä paikoilleen, mutta kaikki näyttivät vielä odottavan jotakin. Nuo kahdeksankymmentä tyttöä istuivat suorina ja liikkumattomina pitkillä penkeillään. Se oli omituinen näky. Ei ainoatakaan kiharaa, vaan kaikkien hiukset oli kammattu sileästi korvien taakse, kaikilla oli samanlainen ruskea puku korkeine, ahtaine kauluksineen, samanlainen hollantilainen ulkotasku, joka muodoltaan muistutti ylämaalaisten kukkaroa ja joka oli tarkoitettu jonkinlaiseksi työlaukuksi, oli sidottu jokaisen hameen etupuolelle, ja kaikilla oli paksut villasukat ja kotitekoiset, messinkisoljilla kiinnitetyt kengät. Noin kaksikymmentä tästä joukosta oli jo täysikasvuisia tyttöjä, melkein nuoria naisia, näille sopi puku huonosti ja teki sievimmänkin kummallisen näköiseksi.

Katselin heitä vielä ja tarkastelin myös aika ajoin opettajia, joista kukaan ei minua erityisesti miellyttänyt, sillä lihava neiti näytti kömpelöltä ja sivistymättömältä, tumma sangen tuittupäiseltä, muukalainen töykeältä ja kummalliselta ja Miss Miller, ihmisparka, oli punainen, työn ja huolten rasittama, — kun, katseeni vielä siirtyessä kasvoista toisiin, koko koulu nousi äkkiä seisomaan kuin yhteisen jänteen ponnahuttamana. Mitä oli tekeillä? En ollut kuullut mitään käskyä ja olin hyvin kummastunut. Ennenkuin olin selviytynyt istuivat kaikki taas, mutta koska kaikkien silmät nyt olivat kääntyneet samaan suuntaan, katselin minäkin sinne ja huomasin silloin henkilön, joka oli ottanut minut vastaan edellisenä iltana. Hän seisoi huoneen perällä tulisijan luona — huoneen kummassakin päässä oli tulta takassa — ja tarkasti tyttörivejä hiljaisena ja vakavana. Miss Miller lähestyi häntä ja näytti kysyvän jotakin, ja saatuaan hänen vastauksensa, palasi paikalleen ja sanoi ääneen: "Ensi luokan järjestäjä, hae karttapallot!" Sillä aikaa kuin käsky pantiin täytäntöön kulki äsken tullut henkilö hitaasti yli huoneen. Luulen omaavani erityiset taipumukset kunnioittamiseen, sillä muistan vieläkin, millä pelonsekaisella ihailulla silmäni seurasivat hänen jälkiään. Nyt päivänvalossa näin, että hän oli pitkä, kaunis ja hyvin muodostunut nainen. Hänen ruskeissa silmissään oli ystävällinen tuike, pitkät ripset ja hienosti kaartuvat kulmakarvat kohottivat hänen korkean otsansa valkeutta ja tummanruskea tukka oli molemmilla ohimoilla taivutettu pitkämäisiksi, pyöreiksi kiharoiksi ajan tavan mukaan. Puku, joka myös seurasi senaikuista muotia, oli purppuranpunaista verkaa ja siinä oli eräänlainen espanjalainen reunakoriste mustasta sametista. Kultaiset kellonvitjat — silloin eivät kellot olleet vielä yhtä yleisiä kuin nyt — loistivat hänen vyöllään. Täydennykseksi kuvaan lisätköön lukija vielä hienostuneet piirteet, kalpean, mutta kirkkaan hipiän, hienon ja miellyttävän käytöksen, ja hän on saava täysin oikean kuvan Miss Templen ulkomuodosta — Maria Templen, kuten myöhemmin luin hänen nimensä rukouskirjasta, joka oli uskottu minulle kirkkoon vietäväksi.

Kun Lowoodin johtajatar (sillä hän se oli) oli asettunut erään pöydän ääreen, jolle oli tuotu kaksi karttapalloa, kokosi hän ylimmän luokan ympärilleen ja aloitti maantiedetuntinsa. Alempien luokkien opettajat kutsuivat oppilaitaan, ja tunnin ajan opetettiin nyt historiaa, kielioppia y.m. Sitten seurasi kirjoitusta ja laskentoa, ja Miss Temple antoi soittotunteja muutamille vanhimmista tytöistä. Jokaisen oppitunnin pituuden määräsi kello, joka vihdoin löi kaksitoista. Johtajatar nousi.

"Minulla on vähän puhumista oppilaille."

Melu tunnin jälkeen oli jo alkanut, mutta hänen äänensä vaimensi sen. Hän jatkoi:

"Te saitte tänään aamiaista, jota ette voineet syödä, ja nyt olette varmaan nälissänne. Olen määrännyt, että kaikille tarjotaan leipää ja juustoa välipalaksi."

Opettajat katsoivat häneen hämmästyneinä.

"Se tehdään minun vastuullani", lisäsi hän kääntyen heihin ja jätti huoneen.

Juusto ja leipä tuotiin nyt sisään ja jaettiin koko koulun suureksi iloksi ja virkistykseksi. Sitten annettiin käsky: "Puutarhaan." Kukin tyttö pani nyt päähänsä karkean olkihatun, jota koristi värillinen pumpulinauha, ja harmaan päällystakin ylleen. Minut varustettiin samalla tavalla, seurasin virran mukana ja pääsin vihdoin ulkoilmaan.

Puutarha oli laaja aitaus, jota ympäröivä korkea muuri esti pienimmänkin mahdollisen näköalan. Toisella reunalla oli katettu parveke, ja leveät käytävät ympäröivät keskustassa olevaa maa-aluetta, joka oli jaettu pieniin penkkeihin. Nämä penkit oli aiottu oppilaitten viljeltäviksi, ja jokaisella oli omistajansa. Kesällä, kukkien aikana ne varmaan näyttivät sieviltä, mutta nyt, tammikuun lopulla, oli kaikki paljasta, ruskeata ja alakuloista. Hytisin kylmästä seisoessani siinä ja katsellessani ympärilleni. Päivä ei ollut suotuisa ulkonaolemiselle — ei tosin sateinen, mutta kostean, kellertävän sumun synkistämä, ja maa oli vielä kauttaaltaan märkä ja rapainen edellisen päivän rankkasateen jälkeen. Reippaimmat tytöt juoksivat ja aloittivat leikkejä, mutta pienet, laihat ja kalpeat kasautuivat parvekkeelle lämmittäen ja suojaten toisiaan, ja kun tiheä sumu tunkeutui heidän värisevien ruumiittensa ympärille, kuulin heidän joukostaan usein lyhyitä, onttoja yskähdyksiä.

Koska en ollut vielä puhutellut ketään eikä kukaan näyttänyt huomaavan minua, seisoin siinä hyvin yksin, mutta tottunut kun olin eristäytymisen tunteeseen, ei se minua suuresti painostanut. Nojauduin parvekkeen pylvääseen, käärin harmaan takkini tiukemmin ympärilleni, koetin unhottaa kylmän, joka nipisteli minua ulkoapäin, ja tyydyttämättömän nälän, joka kaiveli minua sisältäpäin, ja antauduin kokonaan katselemiseen ja ajattelemiseen. Ajatukseni olivat liian epäselvät ja katkonaiset ansaitakseen muistelemista. Tuskin vielä tiesin missä olin. Gateshead ja entinen elämäni näyttivät siirtyneen mittaamattoman etäisyyden taakse. Nykyisyys oli epämääräinen ja outo, ja tulevaisuudesta en voinut arvata mitään. Katselin luostarimaista puutarhaa, sitten taloa. Se oli suuri rakennus, jonka toinen puoli näytti vanhalta ja harmaalta, toinen aivan äskettäin rakennetulta. Uudessa osassa, johon koulusali ja makuuhuone kuuluivat, oli suuret ristikkoikkunat, jotka antoivat sille kirkkomaisen leiman. Oven päällä oli kivinen taulu, jossa oli seuraava kirjoitus:

"Lowoodin laitos. — Tämän osan rakennutti armon vuonna —- Naomi Brocklehurst, Brocklehurst Hallista, tätä kreivikuntaa. Näin valistakoon teidän valkeutenne ihmisten edessä, että he näkisivät teidän hyvät työnne ja kunnioittaisivat teidän Isäänne, joka on taivaissa. Matt. 5: 16."

Luin nämä sanat yhä uudelleen. Tunsin, että ne vaativat selitystä, ja olin kykenemätön tajuamaan niitten koko merkitystä. Mietin vielä "laitos"-sanaa ja koetin keksiä jotakin yhteyttä ensimäisten sanojen ja raamatunlauseen välillä, kun aivan takanani kuuluva yskäys sai minut kääntämään pääni. Näin erään tytön, joka istui kivipenkillä aivan lähelläni. Hän oli kumartunut erään kirjan yli, jonka lukemiseen hän näytti kokonaan syventyneen. Paikaltani, jossa seisoin, voin nähdä kirjan nimen — se oli Rasselas — mikä nimi tuntui minusta hyvin kummalliselta ja niin ollen houkuttelevalta. Lehteä kääntäessään tyttö sattui katsahtamaan ylös, ja minä kysyin häneltä suoraan:

"Onko kirjasi hauska?" Minulla oli jo valmiina ajatus pyytää sitä joskus luettavakseni.

"Minä pidän siitä", vastasi hän pari sekuntia kestäneen hiljaisuuden jälkeen, joitten aikana hän tarkasteli minua.

"Mistä siinä puhutaan?" jatkoin. En käsitä, mistä sain rohkeutta noin vain ryhtyä puheisiin vieraan kanssa. Askel oli kokonaan vasten luontoani ja tapojani, mutta luulen, että hänen askartelunsa kosketti jotakin myötätuntoista kieltä minussa, sillä minäkin pidin lukemisesta, vaikkakin vain lapsen tavoin. En voinut vielä sulattaa enkä ymmärtää vakavampia, täyspainoisia kirjoja. "Voit katsella sitä", vastasi tyttö ojentaen minulle kirjansa.

Minä tein sen. Lyhyt katsaus riitti vakuuttamaan minulle, että sisällys oli vähemmän houkutteleva kuin nimi. Minun vähäpätöisen makuni mukaan näytti Rasselas ikävältä. En nähnyt mitään keijukaisista tai hengettäristä, eivätkä mitkään loistavat seikkailut näyttäneet värittävän sen taajaan painetuita sivuja. Annoin sen hänelle takaisin. Hän otti sen ääneti ja näytti tahtovan uudelleen syventyä lukuunsa. Uskalsin taaskin häiritä häntä.

"Voitko sanoa minulle, mitä merkitsee kirjoitus oven päällä? Mikä on Lowoodin laitos?"

"Se on talo, jossa tulet asumaan."

"Ja minkätähden sitä sanotaan laitokseksi? Eroaako se jollakin tavalla muista kouluista?"

"Se on osittain hyväntekeväisyyslaitos. Sinä ja minä ja kaikki muut, me olemme vapaaoppilaita. Minä otaksun, että olet orpo. Eikö isäsi tai äitisi ole kuollut?"

"Molemmat ovat olleet kuolleina niinkauan kuin muistan."

"No niin, kaikki tytöt täällä ovat kadottaneet joko toisen tai molemmat vanhempansa, ja tämä koulu on orpolasten kasvatuslaitos."

"Emmekö maksa mitään puolestamme? Pitävätkö he meitä ilmaiseksi?"

"Me maksamme jokainen, tai ystävämme maksavat, viisitoista puntaa vuodessa."

"Minkätähden meitä sitten sanotaan vapaaoppilaiksi?"

"Koska viisitoista puntaa ei riitä ravintoon ja opetukseen, ja loput kerätään listoilla."

"Kuka niihin kirjoittaa?"

"Eräät hyväätekevät rouvat ja herrat näillä tienoilla ja Lontoossa."

"Kuka on Naomi Brocklehurst?"

"Rouva, joka rakennutti tämän talon uuden osan, kuten taulussa sanotaan, ja jonka poika määrää ja johtaa kaikkea täällä."

"Minkätähden?"

"Koska hän on laitoksen rahaston- ja taloudenhoitaja."

"Siis ei talo kuulukaan pitkälle neidille, jolla on kello, ja joka sanoi, että saisimme leipää ja juustoa."

"Miss Templelle? Ei toki! Jospa kuuluisikin! Hänen täytyy vastata Mr. Brocklehurstille kaikesta, mitä hän tekee. Mr. Brocklehurst ostaa ruokamme ja vaatteemme."

"Asuuko hän täällä?"

"Ei — kahden penikulman päässä suuressa linnassa."

"Onko hän hyvä mies?"

"Hän on pappi, ja hänen sanotaan harjoittavan paljon hyväntekeväisyyttä."

"Sanoitko että neidin nimi on Miss Temple?"

"Sanoin."

"Ja minkä nimisiä ovat muut opettajat?"

"Punaposkinen on Miss Smith, hän opettaa käsitöitä ja leikkaa vaatteet — me teemme itse kaikki vaatteemme, hameet, päällystakit, kaikki; pieni mustatukkainen on Miss Scatcherd, hän opettaa historiaa ja kielioppia ja kuulustelee toisen luokan läksyt; se, jolla on huivi hartioilla ja nenäliina sidottuna hameeseen keltaisella nauhalla, on Madame Pierrot, hän on kotoisin Lisle'sta, Ranskassa, ja opettaa ranskaa."

"Pidätkö opettajista?"

"Koko lailla."

"Pidätkö tuosta pienestä mustasta ja Madame — en osaa sanoa hänen nimeään niinkuin sinä?

"Miss Scatcherd on kiivas — pidä varasi, ettet suututa häntä! Madame Pierrot ei ole häijy ihminen."

"Mutta Miss Temple on paras, eikö totta?"

"Miss Temple on hyvin hyvä ja hyvin viisas. Hän on yläpuolella muita, sillä hän tietää paljon enemmän kuin he."

"Oletko kauan ollut täällä?"

"Kaksi vuotta."

"Oletko orpo?"

"Äitini on kuollut."

"Onko sinun hyvä olla täällä."

"Sinä kysyt melkein liikoja. Olen vastannut tarpeeksi tällä kerralla. Nyt minun täytyy lukea."

Mutta silloin päivälliskello soi. Kaikki palasivat sisään. Tuoksu, joka nyt täytti ruokasalin, ei ollut paljoa houkuttelevampi kuin se joka oli ilahuttanut sieraimiamme aamiaisella. Päivällinen tarjottiin kahdessa suuressa tinavadissa, joista höyrysi voimakas pilaantuneen rasvan tuoksu. Huomasin, että ruokana oli jonkinlaista liha- ja perunakeittoa, huonoa ja sotkuista, ja tätä valmistetta jaettiin niukanpuoleinen annos joka oppilaalle. Söin mikäli mahdollista ja aprikoin mielessäni, tulisiko ruoka joka päivä olemaan samanlaista. Päivällisen jälkeen menimme viipymättä koulusaliin. Tunnit alkoivat taas ja jatkuivat kello viiteen asti.

Iltapäivän ainoa merkittävä tapaus oli se, että näin Miss Scatcherdin osoittavan epäsuosiotaan tytölle, jonka kanssa olin puhellut parvekkeella, ja lähettävän hänet historialuokasta seisomaan keskelle suurta koulusalia. Rangaistus tuntui minusta mitä suurimmassa määrin häpeälliseltä, varsinkin niin suurelle tytölle — hän näytti ainakin kolmetoistavuotiaalta. Odotinkin suuren surun ja häpeän ilmauksia hänen puoleltaan, mutta ihmeekseni näin, että hän ei itkenyt, ei edes punastunut. Tyvenenä, joskin totisena seisoi hän siinä kaikkien silmien maalitauluna. "Kuinka hän voi kestää sen niin rauhallisesti, niin lujana?" ajattelin. "Jos minä olisin hänen sijassaan, toivoisin luullakseni maan aukeavan ja nielaisevan minut. Näyttää siltä kuin jos hän ajattelisi jotakin muuta kuin rangaistustansa ja asemaansa, jotakin, joka ei ole hänen edessään eikä ympärillään. Olen kuullut puhuttavan ihmisistä, jotka näkevät unia valveillaan — eikö hän näe unta nyt? Hän katsoo alas lattiaan, mutta olen varma että hän ei näe sitä. Hänen katseensa on kääntynyt sisäänpäin, hänen omaan sydämeensä, ja luulisin, että hän näkee jotakin muististaan, eikä nykyisestä ympäristöstään. Tahtoisin tietää, minkälainen tyttö hän on, hyvä vai paha."

Pian kello viiden jälkeen saimme taaskin aterian, tällä kertaa pienen kupillisen kahvia ja pienen viipaleen ruskeata leipää. Ahmin leipäni ja join kahvini hyvällä halulla, mutta olisin tahtonut vielä paljon enemmän, sillä olin yhä nälkäinen. Seurasi puolen tunnin väliaika, sitten läksyjenluku, sitten lasillinen vettä ja kauraleipää, rukoukset ja levollemeno. Sellainen oli ensimäinen päiväni Lowoodissa.

Kuudes luku.

Seuraava päivä alkoi kuten ensimäinenkin, nousimme ja pukeuduimme talikynttilän valossa, mutta sinä aamuna vapauduimme peseymisen vaivasta, koska vesi kannuissa oli jäätynyt. Edellisenä iltana oli ilma muuttunut, ja pureva koillistuuli, joka koko yön oli läpi ikkunanrakojen puhaltanut makuuhuoneeseemme, oli saanut meidät värisemään kylmästä vuoteissamme ja jäädyttänyt veden kannuissa.

Ennenkuin tuo pitkä, rukouksille ja raamatunlukemiselle omistettu puolitoistatuntinen oli ohi, luulin menehtyväni kylmästä. Vihdoin päästiin aamiaiseen saakka, ja tänä aamuna ei velli ollut palanut pohjaan, laadultaan se oli syötävää, mutta valitettavasti sitä oli kovin vähän. Kuinka pieneltä annokseni näyttikään! Olisin suonut sen olevan kaksi kertaa suuremman.

Päivän kuluessa minut kirjoitettiin neljännen luokan oppilaaksi ja minulle annettiin määrätyt työt ja tehtävät. Tähän saakka olin ollut vain katselija Lowoodissa, nyt tuli minustakin toimiva jäsen. Läksyt tuntuivat minusta ensin sekä pitkiltä että vaikeilta, sillä en ollut tottunut oppimaan ulkoa. Eri aineitten nopea vaihtelu hämmensi minua myös ja olin iloinen kun vihdoin, kolmen tienoissa iltapäivällä, Miss Smith pisti käteeni kaksi kyynärää pitkän palttinakaistaleen, neulan ja sormustimen ja lähetti minut istumaan erääseen rauhalliseen nurkkaan koulusalissa käskien minua ompelemaan saumaa. Tällä tunnilla ompelivat melkein kaikki muutkin, vain yksi luokka luki vielä Miss Scatcherdin pöydän ympärillä. Koska kaikki oli muuten hiljaista, voi helposti kuulla, mistä heidän läksyssään oli kysymys, kuinka kukin tyttö suoriutui ja kuinka Miss Scatcherd moitti tai kiitti heitä. Luettavana oli Englannin historiaa. Lukijain joukossa huomasin tuttavani parvekkeelta. Tunnin alussa hänen paikkansa oli ollut ylinnä luokassa, mutta jonkun ääntämis- tai välimerkkivirheen tähden hänet lähetettiin äkkiä aina viimeiselle sijalle saakka. Tässäkin vaatimattomassa paikassa hän yhä edelleen oli Miss Scatcherdin alituisen huomion esineenä. Tämä ahdisti häntä jatkuvasti seuraavaan tapaan:

"Burns" (se kuului olevan hänen nimensä — täällä kutsuttiin tyttöjä sukunimeltä, kuten poikia muissa kouluissa) — "Burns, sinä seisot jalat sisäänpäin, käännä heti varpaasi ulospäin!" "Burns, sinä työnnät leukasi ulos niin epämiellyttävästi, vedä se heti sisään!" "Burns, minä vaadin että sinä pidät pääsi pystyssä, minä en tahdo nähdä sinua tuossa asennossa!" j.n.e., j.n.e.

Kun luku oli luettu kahteen kertaan, suljettiin kirjat ja tytöiltä kyseltiin sen sisältöä. Luettavana oli ollut kohtia Kaarle I:n hallituksesta, ja nyt tehtiin kysymyksiä laivojen lastiluvuista, veroista ja lisämaksuista, joista useimmat tytöt eivät osanneet sanoa mitään. Burns sitävastoin, kun hänen vuoronsa tuli, ratkaisi kaikki vaikeudet helposti. Hän näytti säilyttäneen muistissaan läksyn ydinkohdat, ja joka kysymykseen oli hänellä vastaus valmiina. Odotin, että Miss Scatcherd kiittäisi hänen tarkkaavaisuuttaan, mutta sensijaan hän huudahtikin äkisti:

"Sinä likainen, epäsiisti tyttö, sinä et ole tänä aamuna puhdistanut kynsiäsi"

Burns ei vastannut. Ihmettelin hänen hiljaisuuttaan.

"Miksi", ajattelin, "ei hän selitä, että hän tänä aamuna ei voinut puhdistaa kynsiänsä eikä pestä kasvojansa, kun vesi oli jäätynyt."

Huomioni kiinnitti nyt Miss Smith, jolle minun piti pitää lankavyyhtiä. Keriessään hän puhutteli minua aika ajoin kysyen, olinko ennen ollut koulussa, osasinko merkata, kutoa ja virkata pitsiä, ja tällä välin en voinut seurata Miss Smithin liikkeitä. Kun palasin paikalleni, antoi mainittu neiti juuri jonkun määräyksen, jonka merkitystä en tajunnut. Burns nousi viipymättä, meni vieressä olevaan pienempään huoneeseen, jossa kirjoja säilytettiin, ja palasi puolen minuutin kuluttua kädessään kimppu vitsoja, jotka oli sidottu yhteen toisesta päästä. Tämän pahaa ennustavan aseen hän ojensi kohteliaasti niijaten Miss Scatcherdille, irroitti sitten hiljaa, käskyä odottamatta, esiliinansa, jonka jälkeen opettaja antoi vitsakimpullaan tusinan kiivaita iskuja hänen niskaansa. Ei ainoakaan kyynel kohonnut Burnsin silmiin, ei ainoakaan väre muuttanut hänen ajattelevien kasvojensa ilmettä, kun taas minä katselin tätä näytelmää voimattoman raivon vallassa, ja vapisevat sormeni eivät pystyneet työhön.

"Itsepintainen tyttö!" huudahti Miss Scatcherd. "Ei mikään voi parantaa sinua hutiloimisestasi. Vie pois vitsat!"

Burns totteli. Katselin häntä tarkasti kun hän palasi kirjahuoneesta. Hän pani juuri nenäliinan taskuunsa, ja kyynelen jälki kimmelsi hänen kasvoillaan.

Leikkitunti illalla oli mielestäni hauskin osa päivästä Lowoodissa. Leipäpalanen ja kahvipisara, jotka saatiin kello viideltä, olivat virkistäneet, joskaan ne eivät poistaneet nälkää, kiellot, säännöt ja määräykset olivat nyt vähemmän ankarat, koulusali tuntui lämpimämmältä kuin aamulla ja takkavalkeat loistivat kirkkaampina korvaten jossain määrin kynttilöitä, joita ei vielä ollut tuotu. Valkean punertava loimu, valloille päässyt meteli ja monien äänien hälinä antoivat kaikille mieluisen vapaudentunteen.

Tuon päivän iltana, jolloin olin nähnyt Miss Scatcherdin pieksevän oppilastaan, kuljin tapani mukaan yksinäisenä penkkien, pöytien ja nauravien tyttöryhmien keskellä tuntematta kuitenkaan itseäni yksinäiseksi. Ikkunain ohi kulkiessani raotin silloin tällöin luukkuja ja kurkistin ulos. Siellä oli sakea lumipyry, ja alempia ruutuja vastaan oli jo muodostumassa kinos. Painoin korvani ikkunaa vasten ja saatoin iloisesta hälinästä sisällä huoneessa eroittaa tuulen toivottaman vinkumisen ulkona.

Jos olisin tullut hyvästä kodista ja kilttien vanhempien luota, olisin arvatenkin juuri sillä hetkellä kipeimmin kaivannut heitä. Tuuli olisi tehnyt sydämeni surulliseksi, hämärässä huoneessa vallitseva sekasorto olisi häirinnyt mieleni rauhaa. Nyt sitävastoin sain molemmista omituista nautintoa, ja olisin antanut tuulen ulvoa vieläkin hurjemmin, hämärän tummentua pimeydeksi ja hälinän nousta meteliksi.

Hyppäsin yli penkkien, ryömin pöytien alitse ja pääsin vihdoin toisen tulisijan luo. Täältä löysin Burnsin, joka oli polvillaan korkean tulensuojustimen ääressä. Hän näytti olevan kokonaan erillään muusta maailmasta ja syventyneenä kirjaansa, jota hän koetti lukea tulen himmeässä valossa.

"Onko se vielä Rasselas?" kysyin hänen takaansa.

"On", vastasi hän, "pääsen kohta loppuun."

Viiden minuutin kuluttua hän sulki sen. Olin siitä mielissäni.

"Nyt ehkä saan hänet puhumaan", ajattelin. Istuin lattialle hänen viereensä.

"Mikä sinun nimesi on paitsi Burns?"

"Helena."

"Oletko tullut kaukaa?"

"Olen tullut kaukaa pohjoisesta, aivan Skotlannin rajalta."

"Menetkö koskaan takaisin?"

"Toivon kylläkin meneväni, mutta kukaan ei voi olla varma tulevaisuudesta."

"Sinä varmaan mielelläsi jättäisit Lowoodin."

"En suinkaan, miksi niin? Minut lähetettiin Lowoodiin saamaan kasvatusta ja mitä hyödyttäisi lähteä pois ennenaikoja?"

"Mutta tuo opettaja, Miss Scatcherd, on julma sinua kohtaan."

"Julma? Ei ollenkaan! Hän on ankara, hän ei pidä virheistäni."

"Ja jos minä olisin sinun sijassasi, en pitäisi hänestä. Minä vastustaisin häntä, ja jos hän löisi minua tuolla vitsalla, repisin sen hänen kädestään ja katkaisisin sen hänen nenänsä edessä."

"Luultavasti et tekisi mitään sellaista, mutta jos tekisit, ajaisi Mr. Brocklehurst sinut pois koulusta, ja se olisi suuri suru omaisillesi. On paljon parempi kärsiä kipu, jota ei tunne kukaan muu kuin itse, kuin tehdä joku kiivas, ajattelematon teko, jonka pahat seuraukset ulottuisivat kaikkiin omaisiin. Sitäpaitsi raamattu käskee meitä kostamaan pahan hyvällä."

"Mutta on häpeällistä saada vitsaa ja seisoa keskellä huonetta, joka on täynnä ihmisiä, ja sinä olet jo niin suuri tyttö. Minä olen paljon nuorempi kuin sinä, ja minä en voisi kestää sitä."

"Mutta sinun velvollisuutesi olisi kestää se, jollet voisi välttää sitä. On heikkoa ja raukkamaista sanoa ettei voi kestää sitä, mitä kohtalo vaatii kestämään."

Kuuntelin häntä ihmetellen. En voinut ymmärtää tätä kestäväisyyden oppia, ja vielä vähemmän ymmärsin sitä suvaitsevaisuutta, jolla hän puhui kiusanhengestään. Tunsin kuitenkin, että Helena Burns näki asiat valossa, joka oli näkymätön minun silmilleni. Aavistin että hän oli oikeassa ja minä väärässä, mutta en tahtonut miettiä asiaa syvemmin, vaan, kuten Felix, lykkäsin sen sopivampaan aikaan.

"Sinä sanot että sinulla on vikoja, Helena. Mitkä ne ovat? Minusta näytät hyvin hyvältä."

"Opi siis minun esimerkistäni olemaan uskomatta näennäisyyksiin. Minä olen, kuten Miss Scatcherd sanoo, epäsiisti, sillä vain harvoin panen tavarani järjestykseen enkä koskaan pidä niitä kunnossa, olen huolimaton, unhoitan koulun säännöt, luen muuta kun minun pitäisi lukea läksyjä, minulla ei ole mitään järjestystä töissäni, ja väliin sanon, kuten sinäkin, etten voi alistua sääntöihin ja järjestelmiin. Tämä kaikki on hyvin ärsyttävää Miss Scatcherdin mielestä, joka luonnostaan on tarkka, siisti ja täsmällinen."

"Ja tyly ja julma", lisäsin, mutta Helena Burns ei myöntynyt siihen, vaan vaikeni.

"Onko Miss Temple yhtä ankara sinulle, kuin Miss Scatcherd?"

Kun mainitsin Miss Templen nimen, levisi pehmeä hymyily hänen totisille kasvoilleen.

"Miss Temple on hyvin hyvä, hänelle on vastenmielistä olla ankara kenellekään, yksinpä koulun häijyimmälle tytölle. Hänkin näkee vikani ja muistuttaa minua niistä ystävällisesti, ja jos teen jotakin kiitosta ansaitsevaa, palkitsee hän sen runsaasti. Siinäpä juuri on hyvä todistus luonteeni monista puutteista, että ei edes hänen moitteensa, jotka ovat niin lempeitä ja niin oikeutettuja, voi parantaa minua, eikä hänen kiitoksensa, jota pidän niin suuressa arvossa, voi kannustaa minua pyrkimään huolelliseksi ja varovaiseksi."

"Se on omituista", sanoin. "Ei ole ollenkaan vaikeata olla huolellinen."

"Sinulle se epäilemättä ei ole vaikeata. Katselin sinua tänä aamuna luokassa ja näin, että olit hyvin tarkkaavainen. Ajatuksesi eivät näyttäneet lentävän muualle, kun Miss Miller selitti läksyä ja kuulusteli sinua. Minun ajatukseni ovat aina poissa, ja kun minun pitäisi kuunnella Miss Scatcherdia ja pitää tarkoin muistissani hänen sanansa, en välistä enää kuule hänen ääntänsäkään, vaan vaivun jonkinlaiseen uneen. Väliin ajattelen olevani Northumberlannissa ja kuvittelen, että hälinä ympärilläni johtuu pienestä purosta, joka virtaa läpi Deepdenin aivan kotini ohitse. Kun sitten tulee minun vuoroni vastata, täytyy minun herätä, ja koska koko ajan olen kuunnellut vain tuon kuvitellun puron solinaa enkä Miss Scatcherdia, ei minulla ole vastausta valmiina."

"Tänään kuitenkin vastasit niin hyvin."

"Se oli vain sattuma. Aihe, josta luimme, kiinnitti mieltäni. Tänään en nähnyt unta Deepdenistä, vaan ajattelin, kuinka hyvää tarkoittava mies voi menetellä niin väärin ja epäviisaasti kuin Kaarle I väliin teki, ja kuinka suuri vahinko oli, että niin rehellinen ja tunnollinen mies ei voinut nähdä kruunun etuja kauemmaksi. Jospa hän vain olisi katsonut etäämmälle ja nähnyt mitä se, jota sanotaan ajan hengeksi, vaati! Pidän kuitenkin Kaarlesta — kunnioitan häntä — säälin häntä — murhattu kuningas parka! Hänen vihollisensa olivat sittenkin pahimmat: he vuodattivat verta, jota he eivät olisi saaneet vuodattaa. Kuinka he uskalsivat tappaa hänet!"

Helena puhui nyt itsekseen. Hän oli unohtanut, että minä en voinut oikein hyvin ymmärtää häntä, että tästä asiasta en tietänyt mitään, tai tuskin mitään. Kutsuin hänet takaisin omalle tasolleni.

"Ja kun Miss Temple opettaa sinua, lentävätkö ajatuksesi silloin?"

"Hyvin harvoin, sillä Miss Templellä on aina sellaista sanottavaa, joka on mieltäkiinnittävämpää kuin omat mietteeni, pidän erityisesti hänen puhetavastaan, ja hänen antamansa opetus on usein juuri sitä mitä haluankin."

"No niin, Miss Templelle sinä siis olet hyvä."

"Niin kyllä, tavallaan, mutta se ei tuota minulle mitään ponnistusta, ja seuraan vain taipumusta, joka johtaa minua. Sellainen hyvyys ei ole ansioksi."

"Onpa kylläkin. Sinä olet hyvä niille, jotka ovat hyviä sinulle. Siinä on kaikki mitä minä koskaan toivon olevani. Jos ihmiset olisivat aina kilttejä ja tottelevaisia julmille ja vääryyttä tekeville, saisivat ilkeät ihmiset aina tahtonsa täytetyksi, he eivät koskaan olisi peloissaan, eivätkä koskaan muuttuisi paremmiksi, vaan yhä vain ilkeämmiksi. Kun meitä lyödään ilman syytä, pitäisi meidän lyödä takaisin kaikin voimin — siitä olen varma — ja niin kovasti, että se joka löi meitä ei toiste tee sitä."

"Sinä muutat toivottavasti mielesi, kun tulet suuremmaksi. Nyt olet vain pieni, oppimaton tyttö."

"Mutta minä tunnen, Helena, että minun täytyy olla pitämättä niistä, jotka eivät pidä minusta, vaikka kuinka koettaisin olla heille mieliksi, minun täytyy vastustaa niitä, jotka rankaisevat minua ilman syytä. Se on yhtä luonnollista kuin että minun täytyy rakastaa niitä, jotka osottavat minulle hellyyttä, ja alistua rangaistukseen, kun tiedän ansainneeni sen."

"Tuo oppi kuuluu pakanoille ja villiheimoille, mutta kristityt ja sivistyneet kansat eivät hyväksy sitä."

"Miksi niin? Minä en ymmärrä sitä."

"Ei kiivastuminen tee vihaa tyhjäksi, eikä kosto korvaa vääryyttä."

"Mikä sitten?"

"Lue uutta testamenttia ja muista mitä Kristus sanoo ja kuinka hän tekee! Anna hänen sanojensa olla lakinasi ja hänen käytöksensä esimerkkinäsi!"

"Mitä hän sanoo?"

"Rakastakaa vihollisianne, siunatkaa niitä, jotka teitä sadattelevat, tehkää hyvää niille, jotka vihaavat ja vainoavat teitä!"

"Siis minun pitäisi rakastaa Mrs. Reediä, mitä minä en voi tehdä, minun pitäisi siunata hänen poikaansa Johnia, mikä on mahdotonta."

Nyt Helena vuorostaan pyysi minulta selitystä, ja minä kerroin hänelle heti omalla tavallani kärsimyksieni ja tuskieni historian. Kiihdyin, olin katkera ja hurjistunut, ja puhuin aivan kuten tunsinkin, lieventämättä ja kaunistelematta mitään.

Helena kuunteli kärsivällisenä loppuun saakka. Odotin, että hän huomauttaisi jotakin, mutta hän ei sanonut mitään.