Front matter (continued 6)

"Tosiaanko, sir. Pyyntöni on jo valmis."

"Puhu! Mutta jos katsot minua ja hymyilet tuolla tavalla, vannon myöntyväni jo ennenkuin olen kuullutkaan pyyntösi, ja silloinhan tekisin kauhean tyhmästi."

"Ette ollenkaan, sir. Pyydän vain, että ette lähetä noutamaan jalokiviä ettekä kruunaa minua ruusuilla. Yhtä hyvin voisitte panna kultaripsuja karkean nenäliinan ympäri —"

"Yhtä hyvin voisin kullata hienointa kultaa. Minä tiedän sen, ja pyyntöösi on suostuttu — toistaiseksi. Lähetän vastasanan pankkiirilleni. Mutta sinä et ole vielä pyytänyt mitään, olet vain pyytänyt minua peruuttamaan lahjani. Koeta uudelleen!"

"Hyvä on, sir, olkaa niin hyvä ja tyydyttäkää uteliaisuuttani, jota eräs asia on kovin kiihdyttänyt."

Hän näytti hämmentyneeltä. "Mitä, mitä?" sanoi hän kiireesti. "Uteliaisuus on vaarallinen asia — onpa hyvä, etten lupautunut täyttämään jokaista pyyntöä —"

"Mutta tämän täyttämisessä ei voi olla mitään vaaraa, sir."

"Sano se sitten, Jane, mutta soisin, että pyytäisit minulta puolta valtakuntaani, etkä utelisi salaisuuksia."

"Te kuningas Ahasverus! Mitä minä tekisin puolella valtakuntaanne? Luuletteko, että olen juutalainen koronkiskuri, joka koettaa saada varman jalansijan maassa. Tahdon paljon mieluummin kaiken luottamuksenne. Ettehän kiellä sitä minulta, jos kerran annatte minulle sijan sydämessänne?"

"Sinä saat mielihyvällä kaiken luottamukseni, mikäli se on sen arvoista, Jane, mutta älä Jumalan tähden halua hyödytöntä taakkaa! Älä ikävöi myrkkyä — älä lankea Eevan syntiin!"

"Miksikä ei, sir? Olette juuri päässyt sanomasta, kuinka mielellänne annatte valloittaa itsenne ja kuinka hauskaa on tulla voitetuksi. Eiköhän minun ole paras käyttää hyväkseni tuota tunnustusta ja ruveta mairittelemaan ja karttamaan, sitten itkemään ja kiukuttelemaankin, jos tarvitaan, — vain koetellakseni voimaani?"

"Minä varoitan sinua sellaisista kokeista. Jos uskallat liikoja, on leikki kaukana."

"Niinkö, sir? Pianpa se sitten loppuikin. Kuinka ankaralta näytätte nyt! Kulmakarvanne ovat käyneet paksuiksi kuin sormeni, ja otsanne on, kuten luin kerran eräässä hyvin ihmeellisessä runossa, 'kuin mustansininen ukkospilvi'. Tuoko on tuleva naimis-ilmeenne, vai kuinka?"

"Jos tuo on sinun naimis-ilmeesi, varon hyvänä kristittynä liittymästä tuollaiseen henkiolentoon ja salamanteriin. Mutta mitä tahdoit kysyä, hyttynen, anna kuulua!"

"Kas niin, nyt olette vähemmän kohtelias, ja pidänkin töykeydestä paljon enemmän kuin imartelusta. Olen mieluummin hyttynen kuin enkeli. Tätä tahdoin kysyä: miksi näitte niin paljon vaivaa saadaksenne minut uskomaan että tahdoitte naida Miss Ingramin?"

"Siinäkö kaikki? Jumalan kiitos ettei se ollut pahempaa!" Ja hän hellitti mustat kulmakarvansa, katseli minua hymyillen ja silitti tukkaani kuin olisi suurikin vaara ohitse. "Saan kai sitten ripittää itseni," jatkoi hän, "vaikka hiukan suututtaisinkin sinua, Jane, — ja olen nähnyt minkälainen tulenliekki osaat olla, kun suutut. Kuinka hehkuva olitkaan eilen illalla kuutamossa, kun kapinoitsit kohtaloasi vastaan ja julistit, että olemme samanarvoiset. Janet, sinähän se itse asiassa kositkin minua."

"Tietysti kosin. Mutta asiaan, jos suvaitsette, sir — Miss Ingram?"

"No niin, minä teeskentelin ihastusta Miss Ingramiin, koska tahdoin, että sinä rakastuisit minuun yhtä mielettömästi kuin minä olin rakastunut sinuun, ja tiesin, että mustasukkaisuus olisi paras liittolainen tämän päämäärän tavoittamisessa."

"Mainiota! Nyt olette pieni, ette hituistakaan suurempi kuin pikkusormeni pää. Olihan synti ja häpeä menetellä sillä tavalla. Ettekö ollenkaan ajatellut Miss Ingramin tunteita, sir?"

"Hänen tunteensa ovat keskitetyt yhteen ainoaan — ylpeyteen, ja se tarvitsee nöyryytystä. Olitko mustasukkainen, Jane?"

"Siitä viisi, Mr. Rochester, sen tietäminen ei ole millään tavalla mielenkiintoista teille. Vastatkaa minulle vielä kerran rehellisesti. Ettekö luule, että Miss Ingram kärsii petollisesta liehittelystänne? Eikö hän tunne itseään onnettomaksi ja hyljätyksi?"

"Mahdotonta! Sanoinhan sinulle jo, kuinka hän itse hylkäsi minut — ajatus varattomuudestani jäähdytti tai sammutti hänen liekkinsä silmänräpäyksessä."

"Te olette ovela mies, Mr. Rochester. Pelkäänpä, että periaatteenne ovat jossakin suhteessa omituiset."

"Periaatteitani ei ole koskaan kehitetty, Jane, ne ovat voineet kasvaa vähän kieroon hoidon puutteessa."

"Vielä yksi asia vakavasti. Voinko iloita siitä suuresta onnesta, joka on tullut osakseni, tarvitsematta pelätä, että joku muu nyt kärsii samaa katkeraa tuskaa kuin itse vähän aikaa sitten tunsin?"

"Sen voit, hyvä pieni tyttöni. Kukaan koko maailmassa ei tunne samaa puhdasta rakkautta minua kohtaan kuin sinä — minä uskon sinun rakkauteesi, Jane, ja se usko on suloista lääkettä sielulleni."

Painoin huuleni kädelle, joka lepäsi olkapäälläni. Rakastin häntä hyvin paljon, enemmän kuin uskon voivani sanoa, enemmän kuin sanat voivat ilmaista.

"Pyydä vielä jotakin", sanoi hän, "olen niin iloinen kun minulta pyydetään ja kun saan myöntyä."

Pyyntöni oli taaskin valmiina. "Ilmoittakaa aikeenne Mrs. Fairfaxille, sir. Hän näki meidät eilen illalla eteisessä, ja hän oli pahoillaan. Selittäkää asia hänelle ennenkuin näen hänet jälleen. Minun on tuskallista ajatella, että niin hyvä nainen tuomitsee minua väärin."

"Mene huoneeseesi ja pane hattu päähäsi", vastasi hän. "Aion ottaa sinut mukaani Millcoteen tänä aamuna, ja sillä aikaa kuin valmistaudut ajelulle, valistan vanhan rouvan ymmärrystä. Luuliko hän, Janet, että olit rakkauden tähden antanut kaiken, maailman, ja että olit kärsinyt tappion?"

"Minä luulen, että hän arveli minun unohtaneen asemani ja teidän asemanne, sir."

"Asemasi — asemasi! Sinun asemasi on minun sydämessäni ja kaikkien niitten niskassa, jotka solvaavat sinua, sekä nyt että vastedes."

Minä olin pian valmis, ja kun kuulin Mr. Rochesterin jättävän Mrs Fairfaxin huoneen, kiiruhdin sinne. Vanha rouva oli juuri lukenut aamulukunsa, päivän tekstin, raamatusta, kirja oli vielä avoinna hänen edessään ja silmälasit olivat sen päällä. Lukeminen, jonka Mr. Rochesterin tulo oli keskeyttänyt, näytti nyt unohtuneen, ja hänen silmänsä, jotka tuijottivat vastakkaiseen seinään, ilmaisivat suurta hämmennystä, jota tavattomat uutiset olivat aiheuttaneet hänen levollisessa mielessään. Nähdessään minut hän nousi, ponnisti huulilleen jonkinlaisen hymyilyn ja lausui muutamin sanoin onnittelun, mutta hymy kuoli pian ja onnittelu jäi kesken.

Hän otti silmälasinsa, sulki raamatun ja työnsi tuolinsa pöydän luota pois.

"Minä olen niin hämmästynyt", aloitti hän, "että tuskin tiedän, mitä sanoa teille, Miss Eyre. En kai ole uneksinut, vai olenko? Väliin istuessani yksin vaivun puolittain uneen ja kuvittelen asioita, joita ei koskaan ole ollut. Tällaisessa horrostilassa olen monasti ollut näkevinäni rakkaan mieheni, joka kuoli viisitoista vuotta sitten, tulevan luokseni ja istahtavan viereeni, ja olen ollut kuulevinani hänen sanovan minua Aliceksi, kuten hänen tapansa oli. Sanokaa nyt, onko oikein totta, että Mr. Rochester on pyytänyt teitä vaimokseen? Älkää naurako minulle! Mutta minä luulen todellakin, että hän tuli sisään viisi minuuttia sitten ja sanoi, että kuukauden kuluttua olisitte hänen vaimonsa."

"Hän on sanonut saman asian minulle", vastasin.

"Onko hän? Uskotteko häntä? Oletteko suostunut?"

"Olen."

Hän katseli minua hämmentyneenä. "Sitä en olisi koskaan uskonut. Hän on ylpeä mies, kaikki Rochesterit ovat ylpeitä, ja ainakin hänen isänsä piti paljon rahasta Häntä itseäänkin on aina sanottu säästäväiseksi. Hän aikoo naida teidät?"

"Hän sanoo niin."

Mrs. Fairfax silmäili minua kiireestä kantapäähän, ja hänen silmistään luin, ettei hän löytänyt minussa mitään viehätysvoimaa, joka olisi riittänyt ratkaisemaan arvoitusta.

"Se käy yli ymmärrykseni", jatkoi hän. "Mutta tietysti se on totta, koska te sanotte niin. Kuinka se käy päinsä, sitä en osaa sanoa, sillä en todellakaan ymmärrä sitä. Tällaisissa tapauksissa tavallisesti etsitään aseman ja omaisuuden yhtäläisyyttä, ja te olette kaiken lisäksi kaksikymmentä vuotta nuorempi kuin hän. Hän voisi melkein olla isänne."

"Eihän toki, Mrs. Fairfax", huudahdin närkästyneenä, "hän ei ole ollenkaan kuin isäni. Kun olemme yhdessä, ei kukaan voisi hetkeäkään ajatella sellaista. Mr. Rochester näyttää yhtä nuorelta ja on yhtä nuori kuin moni mies kahdenkymmenenviiden vuoden iässä."

"Ja hän aikoo todellakin mennä kanssanne naimisiin rakkaudesta?"

Hänen kylmyytensä ja epäilyksensä pahoittivat mieltäni niin että kyyneleet nousivat silmiini.

"Minun on vaikea pahoittaa mieltänne", jatkoi leski, "mutta te olette niin nuori ja tunnette miehiä niin vähän, että neuvoisin teitä olemaan varuillanne. Vanha sananlasku sanoo, että kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää, ja pelkään, että tässä asiassa tapahtuu vielä jotakin, jota ette te enkä minä odottanut."

"Kuinka niin? Olenko minä mikään kuvatus", sanoin, "ja onko mahdotonta, että Mr. Rochester rehellisesti rakastaisi minua."

"Ei suinkaan, te olette hyvin sievä, viime aikoina paljon kaunistunut, ja uskon varmaan että Mr. Rochester pitää teistä. Olen aina huomannut, että te olette hänen suosikkinsa. Väliin olen teidän tähtenne ollut hiukan levoton nähdessäni hänen ilmeisesti suosivan teitä ja olisin tahtonut varoittaa teitä, mutta en ole tahtonut viitatakaan mihinkään rumaan tai pahaan. Tiesin, että sellainen ajatuskin olisi pahoittanut mieltänne, kenties loukannut teitä, ja te olitte niin hienotunteinen, niin läpeensä vaatimaton ja ymmärtäväinen, että luulin voivani jättää teidät omaan suojelukseenne. En osaa sanoa, kuinka kärsin eilen illalla kun etsin teitä läpi talon enkä voinut löytää teitä mistään eikä isäntääkään, ja kun sitten, kello kaksitoista, näin teidän tulevan sisään hänen kanssaan."

"Mitäpä siitä nyt", keskeytin kärsimättömänä, "onhan kaikki hyvin."

"Toivoisin, että kaikki olisi hyvin loppuun asti, mutta uskokaa minua, te ette voi olla kyllin varovainen. Pitäkää Mr. Rochesteria loitolla, epäilkää sekä itseänne että häntä. Hänen asemassaan olevat herrasmiehet eivät ole tottuneet naimaan kotiopettajattariaan."

Olin todellakin pahastunut, mutta onneksi Adèle juoksi sisään.

"Antakaa minun tulla mukaan — antakaa minun tulla mukaan Millcoteen", huusi hän. "Mr. Rochester ei tahdo, vaikka uusissa vaunuissa on niin paljon tilaa. Pyytäkää, että hän ottaa minut mukaan."

"Sen teen, Adèle." Ja riensin pois hänen kanssaan ja jätin keventynein mielin pahaenteisen varoittajani. Hevoset olivat valjaissa ja ajettiin juuri päätyoven eteen. Isäntäni asteli edestakaisin kivityksellä Pilot kintereillään.

"Saahan Adèle tulla mukana, saahan, sir!"

"Sanoin hänelle että hän ei saa tulla. En tahdo lapsinulikoita vaunuihini — tahdon vain sinut."

"Antakaa hänen tulla, Mr. Rochester, olkaa niin hyvä! Se olisi parempi."

"Päinvastoin, hän olisi vain haitaksi." Hänen ilmeensä oli itsepintainen, hänen äänensä jyrkkä. Mrs. Fairfaxin varoitukset löydyttivät minua vielä ja hänen epäilyksensä painostivat mieltäni. Jonkinlainen epävarmuuden tunne lamautti toiveitani, ja luulin jo melkein, ettei minulla olisi mitään valtaa hänen ylitsensä. Aioin koneellisesti totella häntä vastustelematta sen enempää, mutta auttaessaan minua vaunuihin hän katseli kasvojani.

"No mitä nyt?" kysyi hän. "Koko auringonpaiste poissa! Tahtoisitko todellakin, että lapsi tulisi mukaan? Oletko pahoillasi, jos hän jää kotiin?"

"Tahtoisin niin mielelläni, että hän tulisi mukaan."

"Mars hakemaan hattusi sitten ja takaisin kuin nuoli", huusi hän Adèlelle.

Tämä totteli häntä niin nopeasti kuin suinkin saattoi.

"Itse asiassa ei yksi ainoa aamu merkitse paljoa", sanoi hän, "kun kohta aion vaatia sinut kokonaan — sinun ajatuksesi, puheesi ja seurasi — koko elämäkseni."

Kun Adèle oli nostettu vaunuihin, suuteli hän minua ensi työkseen ilmaisten siten kiitollisuutensa välitykseni johdosta, mutta hänet istutettiin heti vaunun nurkkaan Mr. Rochesterin toiselle puolelle. Sieltä hän tirkisti minuun avuttomana. Noin ankara naapuri ei miellyttänyt häntä, sillä kun Mr. Rochester oli tuolla tuulella, ei tyttönen uskaltanut kysellä häneltä mitään eikä kuiskata hänelle havaintojaan.

"Antakaa hänen tulla minun luokseni", pyysin, "hän ehkä on teille vaivaksi, sir, ja tällä puolella on kylliksi tilaa."

Hän nosti hänet viereeni kuin sylikoiran. "Minä lähetän hänet vielä kouluun", sanoi hän, mutta hymyili jo.

Adèle kuuli tämän ja kysyi, pitikö hänen mennä kouluun ilman "mademoisellea".

"Kyllä", vastasi hän, "ehdottomasti ilman mademoisellea, sillä minä aion viedä mademoisellen mukanani kuuhun. Etsin suojaisen rotkon kuun kalpeitten tulivuorten keskeltä, ja siellä asuu mademoiselle minun — yksin minun kanssani."

"Hän ei saa mitään ruokaa — te kidutatte häntä nälällä", huomautti Adèle.

"Minä kokoan hänelle mannaa aamuin illoin, sillä katsos, Adèle, kuussa ovat mäenrinteet ja tasangot valkoisenaan mannaa."

"Mutta kuinka hän pysyy lämpimänä, kun ei ole tulta?"

"Kuun vuorista syöksyy tulta, ja kun hänen on kylmä, kannan hänet ylös ja lasken hänet kraatterin reunalle."

"Oh, kuinka hänen on siinä paha olla — kuinka epämukava! Entä hänen vaatteensa? Mistä hän saa uusia, kun ne kuluvat loppuun?"

Mr. Rochester tunnusti joutuvansa neuvottomaksi, "Hm", sanoi hän. "Mitä sinä tekisit, Adèle? Koeta vaivata päätäsi ja keksiä joku keino. Mitä arvelisit valkoisesta tai punaisesta pilvestä? Sopisiko se puvuksi? Ja sateenkaaresta voisi saada kauniin vyönauhan."

"Hän on paljon parempi näin", päätti Adèle mietittyään hetkisen. "Sitäpaitsi hän ikävystyisi, jos hänen pitäisi elää kuussa vain teidän kanssanne. Jos minä olisin mademoiselle, en koskaan suostuisi sellaiseen."

"Hän on suostunut jo, hän on antanut sanansa."

"Mutta te ette voi saada häntä sinne. Kuuhun ei ole tietä, koko matka on vain ilmaa, ettekä te eikä hänkään osaa lentää."

"Adèle, katso tuota niittyä!" Olimme nyt Thornfieldin porttien ulkopuolella, ja vaunut vierivät kevyesti Millcoten tietä pitkin. Ukkossade oli sitonut pölyn, ja matalat pensasaidat ja tuuheat puut molemmin puolin tietä näyttivät raikkailta ja vihreiltä.

"Tuolla niityllä, Adèle, kävelin eräänä iltana pari viikkoa sitten — sen päivän iltana, jolloin autoit minua heinänteossa niityllä hedelmätarhan takana — ja koska olin väsynyt haravoimiseen, istahdin aidalle, otin esiin pienen kirjan ja kynän ja aloin kirjoittaa eräästä onnettomuudesta, joka kohtasi minua kauan aikaa sitten, ja toivoin parempia päiviä. Olin hyvin syventynyt kirjoittamiseen, vaikka päivänvalo jo alkoikin kadota lehdiltä, kun joku tuli polkua pitkin ja pysähtyi kahden kyynärän päähän minusta. Minä katselin sitä. Se oli pieni olento, jolla oli kasvojensa edessä harso hienointa hämähäkinverkkoa. Viittasin sitä tulemaan lähemmäksi, ja se seisoi pian edessäni. En puhunut sille mitään eikä sekään minulle, mutta luin sanoja sen silmistä, ja se luki minun silmistäni, ja meidän äänetön keskustelumme kuului näin:

"Se sanoi olevansa hengetär ja tulevansa satumaasta, ja se oli tullut tekemään minut onnelliseksi. Minun täytyi vain lähteä sen kanssa yksinäiseen paikkaan, kauaksi ihmisistä, esimerkiksi kuuhun — hengetär viittasi päällään sen sirppiä kohti, joka nousi Hayn kukkulan takaa, ja kertoi minulle alabasterirotkoista ja hopealaaksoista, joissa voisimme asua. Minä sanoin, että mielelläni tulisin, mutta huomautin, kuten sinäkin äsken, ettei minulla ollut siipiä."

"'Oh', sanoi hengetär, 'se ei merkitse mitään. Tässä on taikakalu, joka poistaa kaikki vaikeudet", ja hän otti esiin kauniin kultasormuksen. 'Pane se', sanoi hän, 'vasemman käteni neljänteen sormeen, ja minä olen sinun, ja sinä olet minun, ja me jätämme yhdessä maan ja teemme itsellemme taivaan tuolla ylhäällä.' Hän viittasi taaskin kuuhun. Sormus, Adèle, on liivini taskussa kultarahan muodossa, mutta aion pian vaihtaa sen oikeaan sormukseen."

"Mutta mitä tekemistä mademoisella on tämän kaiken kanssa? Minä en välitä hengettäristä — tehän sanoitte, että menisitte kuuhun mademoisellen kanssa."

"Mademoiselle on hengetär", kuiskasi hän salaperäisesti. Minä sanoin nyt Adèlelle, ettei hän välittäisi hänen loruistaan, ja tyttö puolestaan osoitti aitoranskalaista skeptillisyyttä, nimitti Mr. Rochesteria "oikeaksi valehtelijaksi" ja vakuutti, ettei hän välittänyt vähääkään hänen saduistaan, "sitäpaitsi ei hengettäriä ole olemassa, ja jos olisikin, tietäisin varmaan, että ne eivät koskaan ilmaantuisi Mr. Rochesterille eivätkä antaisi hänelle sormuksia ja tarjoutuisi asumaan hänen kanssaan kuussa."

Millcotessa vietetty tunti oli jonkun verran väsyttävä minulle. Mr. Rochester pakoitti minua menemään eräisiin silkkimyymälöihin, joissa minun piti valita itselleni puolen tusinaa silkkipukuja. Vihasin kaupantekoa ja pyysin saada jättää sen toistaiseksi, mutta turhaan — se oli tehtävä nyt. Tarmokkaasti kuiskattujen pyyntöjen kautta onnistuin vihdoin supistamaan kuusi pukua kahdeksi, mutta nämä kaksi hän vannoi itse valitsevansa. Seurasin levottomana hänen katseensa kulkua heleitten silkkipakkojen yli. Se pysähtyi mitä loistavimpaan ametistin väriseen silkkiin ja hienon hienoon neilikanpunaiseen atlakseen. Uudessa kuiskaussarjassa sanoin hänelle, että hän samalla vaivalla voisi heti ostaa minulle kultahameen ja hopeahatun, koska en kuitenkaan ikinä uskaltaisi kantaa hänen valitsemaansa pukua. Äärimäisten vaikeuksien jälkeen, sillä hän oli järkähtämätön kuin kallio, sain hänet vihdoin vaihtamaan ne siistiin mustaan atlakseen ja helmenharmaaseen silkkiin. "Olkoon menneeksi tällä kerralla", sanoi hän, mutta vannoi pian tekevänsä minut kauniiksi kuin kukkapenkereen.

Iloinen olin saadessani hänet ulos silkkimyymälästä, sitten jalokivikauppiaan luota. Mitä enemmän hän osti minulle, sitä kuumemmin polttivat poskeni mielipahasta ja häpeästä. Kun olimme tulleet vaunujen luo ja istuin taas paikallani kuumeisena ja uupuneena, muistin erään asian, jonka monien tapahtumien, synkkien ja loistavien, vaihteessa olin kokonaan unohtanut, nimittäin setäni John Eyren kirjeen Mrs. Reedille ja hänen aikomuksensa ottaa minut kasvatikseen ja perillisekseen. "Olisi todellinen huojennus", ajattelin, "jos minulla olisi hiukankin omaa rahaa. En voi sietää, että Mr. Rochester vaatettaa minut kuin nuken ja antaa joka päivä kultasateen valua ylitseni kuin uuden Danaen yli. Kirjoitan Madeiraan heti kotiin tultuani ja kerron setä Johnille, että aion mennä naimisiin Mr. Rochesterin kanssa, ja jos minulla olisi mahdollisuus edes joskus lisätä Mr. Rochesterin omaisuutta, voisin helpommin ottaa vastaan hänen lahjansa nyt." Tämä päätös, jonka samana päivänä panin täytäntöön, kevensi mieltäni jonkun verran, niin että taas uskalsin kohdata herrani ja rakastettuni katseen, joka mitä itsepintaisimmin etsi omaani, vaikka olinkin koettanut välttää sitä. Hän hymyili, ja mielestäni hänen hymyilynsä oli sellainen kuin minkä rakastunut sulttaani voisi onnellisena hetkenä myöntää orjalleen, jota hän oli rikastuttanut kullallaan ja jalokivillään. Pusersin kovasti hänen kättään, joka aina tavoitteli omaani, ja viskasin sen takaisin aivan punaisena kiivaasta puristuksestani.

"Teidän ei tarvitse katsoa minuun tuolla tavalla", sanoin, "jos ette lakkaa, pidän vanhoja Lowoodin pukujani elämäni loppuun saakka. Tuo sinipunertava pumpulipuku olkoon hääpukuni, ja te saatte tehdä itsellenne aamutakin helmenharmaasta silkistä ja loppumattoman määrän liivejä mustasta atlaksesta."

Hän nauroi ja hykerteli käsiään. "Hän on kerrassaan rahanarvoinen!" huudahti hän. "Kuinka erikoinen, kuinka sukkela! Enpä tahtoisi vaihtaa tätä pientä englantilaista tyttöä koko suureen sulttaanin haaremiin gasellisilmäisine kaunottarineen."

Tuo itämainen viittaus harmitti minua taaskin. "Minä en aio millään tavalla korvata teille haaremin asukkaita", sanoin, "älkää siis verratko minua edes yhteen sellaiseen. Jos kuvittelettekaan jotakin tuohon suuntaan, sir, saatte marssia suoraa päätä matkaanne Stambulin katumyymälöihin ja tuhlata suuremmoisiin orjatar-ostoihin osan tuosta rahasta, jota ette saa täällä mielin määrin kuluttaa."

"Ja mitä sinä teet, Janet, sillä aikaa kuin minä ostan noin monta tonnia lihaa ja sellaiset varastot mustia silmiä?"

"Minä valmistaudun saarnaamaan vapautta niille, jotka ovat orjuudessa — teidän haareminne asukkaat niihin luettuina. Minä hankin itselleni pääsyn heidän joukkoonsa ja kylvän levottomuutta ja kapinanhenkeä, ja te, mahtava pasha, huomaatte kädenkäänteessä olevanne omien orjattarienne vankina, enkä mistään hinnasta suostu katkaisemaan kahleitanne ennenkuin olette allekirjoittanut uuden sopimuksen, vapaamielisimmän, mitä itsevaltias milloinkaan on laatinut."

"Minä antaudun sinun armoillesi, Janet."

"Minä en tunne mitään armoa, Mr. Rochester, jos rukoilette sitä tuollaisin katsein. Kun katsotte noin, olen varma siitä, että mitä sopimuksia tahansa allekirjoitattekin pakosta, rikkoisitte ne ensi työksenne niin pian kuin olette taas vapaa."

"Mitä sitten oikeastaan tahdot, Jane? Pelkäänpä, että pakoitat minut alistumaan yksityiseen vihkimistoimitukseen, paitsi alttarilla tapahtuvaa. Näen, että tahdot tehdä kanssani välipuheen määrätyillä ehdoilla — mitkä ne sitten ovat?"

"Tahdon vain olla keveällä mielellä, sir, vapaana liiallisten kiitollisuudenvelkojen painosta. Muistatteko, mitä sanoitte Céline Varensista — timanteista ja silkeistä, joita annoitte hänelle? Minä en tahdo olla englantilainen Céline Varensinne. Aion edelleen olla Adèlen opettaja, ja siitä saan asuntoni ja elatukseni ja sitäpaitsi kolmekymmentä puntaa vuodessa. Sillä rahalla pidän vaatevarastoni kunnossa, ja te ette saa antaa minulle muuta kuin —"

"Kuin —?"

"Kunnioituksenne, sir, ja jos minä annan teille saman, on se velka kuitattu."

"No niin, mitä tulee kylmään, luontaiseen häikäilemättömyyteen ja puhtaaseen, myötäsyntyiseen ylpeyteen, ei sinulla ole vertaistasi", sanoi hän. Olimme nyt taas Thornfieldin lähellä. "Suvaitsetteko syödä päivällistä kanssani tänään?" kysyi hän, kun vaunut vierivät portista sisään.

"En, kiitos, sir."

"Ja minkätähden tämä 'en, kiitos', jos saa luvan kysyä?"

"En ole koskaan syönyt päivällistä kanssanne, sir, enkä näe mitään syytä, miksi tekisin sen nytkään, kunnes —"

"Kunnes mitä? Sinua huvittaa käyttää puolinaisia lauseita."

"Kunnes se on välttämätöntä."

"Luuletko minun syövän kuin villi-ihminen tai metsän peto, koska pelkäät olla seuranani aterioillani?"

"Siitä asiasta minulla ei ole mitään aavistusta, sir, mutta tahdon jatkaa tavallista elämääni vielä kuukauden ajan."

"Sinä jätät tuon opettaja-orjuuden heti paikalla."

"Tosiaanko? Anteeksi, sir, mutta sitä en tee. Aion olla aivan kuin ennenkin. Kaiken päivää olen poissa tieltänne kuten tähänkin saakka, ja illalla voitte lähettää hakemaan minua, kun haluatte nähdä minut, ja silloin tulen luoksenne, mutta en muulloin."

"Minun täytyy saada savut tai hyppysellinen nuuskaa kaiken tämän vastapainoksi — 'pour me faire de la contenance', kuten Adèle sanoisi — mutta pahaksi onneksi minulla ei ole sikaarilaatikkoani eikä nuuskarasiaani tässä. Mutta kuule" — hän kuiskasi — "nyt on sinun aikasi, pikku tyranni, mutta pian tulee minun, ja kun kerran olen saanut sinut kokonaan omakseni, aion — kuvaannollisesti sanottuna — kiinnittää sinut kellonvitjaani, ja silloin, sinä pikkuinen sievä kapine, kannan sinua povellani, etten kadottaisi aarrettani."

Hän sanoi tämän auttaessaan minut alas vaunuista, ja kun hän sitten nosti Adèlen pois, menin sisälle ja livistin yläkertaan.

Kuten arvasinkin lähetti hän noutamaan minua illalla. Minulla oli jo varalla työtä hänelle, sillä olin päättänyt, etten koko aikaa viettäisi kahdenkeskiseen keskusteluun. Muistin hänen kauniin äänensä ja tiesin, että hän lauloi mielellään, kuten hyvät laulajat yleensä. Itse en ollut mikään laulaja enkä hänen ankaran arvostelunsa mukaan edes soittaja, mutta kuuntelin mielelläni hyvää esitystä. Niin pian kuin hämärä, tuo onnellisten haaveitten hetki, alkoi laskeutua huoneeseen ja tähdet syttyivät tummenevalle taivaalle, nousin, avasin pianon ja pyysin hartaasti, että hän laulaisi minulle jotakin. Hän sanoi, että olin oikullinen pikku noita ja että hän mieluummin laulaisi toisella kertaa, mutta vakuutin, ettei mikään hetki olisi tämän vertainen.

Pidinkö muka hänen äänestään, kysyttiin.

"Hyvin paljon." En mielelläni hyväillyt tuota hänen varsin ymmärrettävää turhamaisuuttaan, mutta tämän kerran tahdoin valtioviisaista syistä kiihoittaa sitäkin.

"Sitten, Jane, täytyy sinun säestää."

"Hyvä on, sir, tahdon koettaa."

Minä koetinkin, mutta minut nostettiin pian pois tuolilta ja sain nimen "pikku hutilus". Työnnettyään minut epäkohteliaasti syrjään — mikä oli juuri mieleni mukaista sillä hetkellä — hän valtasi paikkani ja alkoi säestää itse itseään, sillä hän osasi soittaa yhtä hyvin kuin laulaa. Minä vetäydyin ikkunalaudalle, ja kun istuin siinä katsellen hiljaisia puita ja tummenevaa ruohokenttää, lauloi pehmeä ääni kaunista laulua:

The truest love that ever heart Felt at its kindled core Did through each vein, in quickened start The tide of being pour.

Her coming was my hope each day, Her parting was my pain; The chance that did her steps delay Was ice in every vein.

I dreamed it would be nameless bliss, As I loved, loved to be; Ant to this object did I press As blind as eagerly.

But wide as pathless was the space That lay our lives, between, And dangerous as the foamy race Of ocean-surges green.

And haunted as a robber-path Through wilderness of wood; For Might and Right, and Woe ant Wrath, Between our spirits stood.

I dangers dared; I hindrances scorned: I omens did defy: Whatever menaced, harassed, warned, I passed impetuous by.

On sped my rainbow, last as light; I flew as in a dream; For glorious rose upon my sight That child of Shower and Gleam.

Still bright on clouds of suffering dim Shines that soft, solemn joy; Nor care I now how dense and grim Disasters gather nigh.

I care not in this moment sweet. Thouug all I have rushed o'er Should come on pinion, strong and fleet, Proclaiming vengeance sore:

Though haughty Hate should strike me down, Right bar approach to me, And grinding Might with furious frown, Swear endless enmity.

My love has placed her little hand With noble faith in mine, And vowed that wedlock's sacred band Our nature shall entwine.

My love has swyrn, with sealing kiss, With me to live — to die; I have at last my nameless bliss; As I love — loved am I.

(Todellisin rakkaus, mikä milloinkaan on sydämen sisimmässä syttynyt, virtasi lämpimänä ja elähyttävänä suonissani.)

Armaani tuloa toivoin ja odotin joka päivä, hänen lähtönsä tuotti minulle tuskaa, ja jos sattuma viivytti hänen askeleitaan, jäähtyi vereni ikävästä.

Uneksin sanomatonta onnea, uneksin, että hän rakastaisi minua, kuten minä häntä, ja sitä päämäärää tavoittelin yhtä sokeana kuin kiihkeästi.

Mutta välillämme levisi laaja ja poluton taival, vaarallinen kulkea kuin myrskyinen meri.

Taival oli autiota, ryövärien asuttamaa korpea. Valta ja Oikeus, Onnettomuus ja Viha erottivat meitä.

Uhmasin vaaroja, halveksin esteitä, en uskonut pahoihin enteisiin. Kuljin rohkeana kaikkien uhkausten, varoitusten ja vastuksien ohi.

Hänen kuvansa liiteli edelläni sateenkaaren tavoin, ja minä riensin kuin unessa, sillä ihanana kohosi näkyviini tuo sadepisarain ja auringonsäteitten lapsi.

Suloinen, juhlallinen ilo levittää loistettaan kärsimysten hämärille pilville. Nyt en välitä vaaroista, niin läheisiltä ja uhkaavilta kuin ne näyttävätkin.

Tänä suloisena hetkenä en pelkää, vaikka kaikki ne viholliset, joitten yli olen syöksynyt, nousisivat vastaani nopeina ja väkevinä vaatien kostoa.

Vaikka ylpeä Viha löisi minut maahan ja Oikeus astuisi eteeni uhkaavana, ja Valta julmistuneena vannoisi minulle ikuista vihollisuutta.

Armaani on ylevän luottavaisena laskenut pienen kätensä käteeni ja luvannut liittyä minuun pyhin sitein.

Armaani on suudelmallaan luvannut elää ja kuolla kanssani. Olen vihdoinkin saavuttanut sanomattoman onneni — hän rakastaa minua, kuten minä häntä.

Hän nousi ja tuli minua kohti, ja minä näin, että hänen kasvonsa hehkuivat ja että hänen kotkansilmänsä loistivat rakkautta ja intohimoa. Silmänräpäyksen tunsin heikkoutta, sitten kokosin voimani. En tahtonut mitään hellää kohtausta enkä kiihkeitä hyväilyltä, ja sellainen näytti välttämättömältä. Puolustusase oli nopeasti keksittävä, ja niin teroitin kieleni. Kun hän tuli luokseni, kysyin tyytymättömänä, "kenen hän siis aikoi naida".

"Sepä oli kummallinen kysymys omalta Janeltani."

"Tosiaanko? Minusta hyvinkin luonnollinen ja välttämätön. Sanoitte, että tuleva vaimonne kuolee kanssanne. Mitä tarkoittaa tuollainen pakanallinen ajatus? Minä en suinkaan aio kuolla kanssanne — siihen voitte luottaa."

"Oh, enhän toivo, enhän pyydä muuta kuin että saisit elää kanssani. Kuolema ei ole sellaista varten kuin sinä."

"Onpahan, minulla on yhtä hyvä oikeus kuolla, kun aikani tulee, kuin teilläkin, mutta minä odotan sitä aikaa rauhassa enkä tahdo ennenaikaista kuolemaa roviolla intialaiseen tapaan."

"Suotko anteeksi tuon itsekkään ajatuksen ja annatko minulle merkiksi siitä sovittavan suudelman?"

"En, mieluummin jätän sen tekemättä."

Nyt sain nimen "kova pieni kapine", ja tähän kuulin lisättävän, että kuka muu nainen tahansa olisi sulanut kuin vaha kuullessaan sellaisia säkeitä ylistyksekseen.

Minä vakuutin, että luonnostani olin kova kuin piikivi ja että hän usein tulisi huomaamaan sen. Sen lisäksi olin muka päättänyt näyttää hänelle erinäisiä varjopuolia luonteessani seuraavan neljän viikon kuluessa, niin että hän täydellisesti tulisi tietämään, minkälaisen kaupan hän oli tehnyt, ennenkuin oli myöhäistä katua.

"Etkö tahtoisi olla levollinen ja puhua järkevästi?"

"Olen kernaasti levollinen, jos niin tahdotte, ja uskonpa puhuvani puhtainta järkeä juuri nyt."

Hän irvisteli ja kihisi harmista. "Hyvä on", ajattelin, "kiehu sinä vain, jos haluttaa, mutta uskon varmaan, että tämä menettelytapa on paras. Pidän sinusta enemmän kuin osaan sanoa, mutta en tahdo vajota mihinkään tunnehymistykseen, ja kerkeä kieleni varjelee sinutkin siitä ja sitäpaitsi säilyttää välillämme määrätyn etäisyyden, mikä pohjimmaltaan on parasta meille molemmille."

Vähitellen sain hänet melkein suuttumaan, ja kun hän harmistuneena oli vetäytynyt toiseen päähän huonetta, nousin ja sanoin aivan luonnollisesti ja kunnioittavasti kuten ennenkin: "Toivon teille hyvää yötä, sir." Sitten pujahdin ulos sivuovesta ja menin pois.

Tätä menettelytapaa jatkoin mitä parhaalla menestyksellä seuraavan koetusajan kuluessa. Tosin hän enimmäkseen oli äreä ja tyly, mutta itse asiassa huomasin, että käytökseni huvitti häntä suuresti ja että lammasmainen alistuvaisuus ja turturikyyhkysen tunteellisuus, joka vain olisi yllyttänyt hänen itsevaltaisuuttaan, olisi vähemmän tyydyttänyt hänen tervettä järkeään, vieläpä ollut vähemmän hänen makunsa mukaista.

Toisten aikana olin, kuten ennenkin, kohtelias ja hiljainen, koska muunlainen käytös olisi ollut sopimatonta. Vain iltaisin, ollessamme kahdenkesken, ärsytin häntä kylmyydelläni ja terävillä vastauksillani, Hän lähetti edelleenkin hakemaan minua lyönnilleen kello seitsemän, mutta nyt hänen huulillaan ei ollutkaan niin suloisia sanoja kuin "armaani", "lemmikkini", vaan parhaat lempinimeni olivat "ärsyttävä nukke", "ovela keijuinen", "henkiolento", "oikkupussi", j.n.e. Hyväilyjen asemasta sain nyt irvistyksiä, kädenpuristuksen asemasta näpsäyksen käsivarteen, suudelman sijaan nipistettiin minua korvalehdestä. Kaikki oli kuin olla piti, ja tällä hetkellä pidin näitä kouriintuntuvia suosionosoituksia ehdottomasti helliä hyväilyjä parempina. Näin myöskin, että Mrs. Fairfax hyväksyi menettelytapani ja että hän ei enää ollut levoton tähteni, ja senvuoksi olin varma, että tein oikein. Mr. Rochester vakuutti, että kidutin hänet puolikuolleeksi, ja uhkasi kauheata kostoa nykyisestä käytöksestäni jonakin tulevana aikana. Minä nauroin salavihkaa hänen uhkauksilleen. "Pidänpä sinut aisoissa nytkin", ajattelin, "enkä epäile, etten tekisi sitä myös tämän jälkeen. Jos keinot käyvät tehottomiksi, keksitään uusia."

Tehtäväni ei kuitenkaan ollut helppo, ja usein olisin mieluummin ollut kiltti ja suloinen kuin kiusoitellut häntä. Tuleva mieheni oli valtaamassa koko maailmani, enemmänkin, voisi melkein sanoa, taivaanikin. Hän pimitti minulta kaikki ajatukset uskonnosta, kuten kuu väliin peittää auringon ihmissilmältä. Niinä päivinä en voinut nähdä Jumalaa ihmisen tähden, josta olin tehnyt epäjumalani.

Kahdeskymmenesviides luku.

Kihlausaika oli kulunut loppuun, ja sen viimeisetkin tunnit olivat nyt luetut. Mikään ei voinut enää peruuttaa päivää, joka lähestyi, — hääpäivää, ja kaikki valmistukset olivat loppuun suoritetut. Ei ainakaan minulla ollut enää mitään tekemistä. Siinä seisoivat matka-arkkuni valmiina, lukittuina ja nyöritettyinä rivissä pienen kamarini seinällä ja huomenna tähän aikaan piti niiden olla jo kaukana matkalla Lontooseen. Niin piti minunkin, tai oikeammin ei minun, vaan erään Jane Rochester-nimisen henkilön, jota en vielä tuntenut. Osoitekortit vain olivat vielä naulaamatta — neljä pientä, nelikulmaista paperilevyä, jotka olivat piironginpäällä ja joille Mr. Rochester itse oli kirjoittanut "Mrs. Rochester, —— Hotelli, Lontoo." Minä en saattanut vielä naulata niitä tai antaa jonkun muun tehdä sitä. Mrs. Rochester! Häntä ei vielä ollut olemassa, hän syntyisi vasta huomisaamuna kahdeksan tienoilla, ja tahdoin nähdä, että hän onnellisesti oli tullut maailmaan, ennenkuin merkitsin tämän kaiken hänen omaisuudekseen. Olihan sekin jo kylliksi, että vaatekaappiini oli jäykkien, mustien lowoodilaispukujeni ja olkihattuni paikalle ilmaantunut hienoja vaatteita, joitten sanottiin kuuluvan hänelle, sillä minulle ei ainakaan kuulunut tuo helmenvalkea morsiuspuku ja tuo utuinen huntu, jotka täyttivät vanhan vaatenaulakon. Suljin kaapin oven kätkeäkseni silmiltäni tuon oudon, aavemaisen ilmestyksen, joka tuona iltahetkenä — kello oli jo yhdeksän — heitti yliluonnollisen kajastuksen hämärtyvään huoneeseeni. "Jätän sinut yksin, valkea unelma", sanoin. "Olen kuumeinen, kuulen tuulen humisevan, tahdon mennä ulos ja tuntea sen henkäyksen kasvoillani."

Mutta kuumeeni ei johtunut ainoastaan kiireellisistä valmistuksista eikä jännityksestä edessäni olevan suuren muutoksen ja sen uuden elämän tähden, joka oli alkava huomenna, vaikka näilläkin seikoilla luonnollisesti oli osansa tuossa levottomassa, kiihtyneessä mielentilassa, joka ajoi minut myöhään illalla ulos hämärtyville maille. Oli olemassa kolmaskin syy, joka vaivasi minua enemmän kuin edelliset.

Mieltäni vaivasi outo ja tuskallinen ajatus. Oli tapahtunut jotakin, jota en osannut selittää. Sitä ei ollut näkemässä kukaan muu kuin minä itse, ja se oli tapahtunut edellisenä yönä. Mr. Rochester oli silloin ollut poissa kotoa eikä ollut vieläkään palannut. Ennen aiottua lähtöään Englannista oli hänen täytynyt matkustaa kolmenkymmenen peninkulman päässä olevalle maatilalleen järjestämään eräitä asioita. Odotin häntä nyt kotiin haluten kiihkeästi saada keventää mieleni ja kuulla häneltä selityksen arvoitukseen, joka vaivasi minua. Niinpä odottakoon lukijakin hänen tuloansa ja jakakoon salaisuuteni hänen kanssaan.

Menin hedelmätarhaan etsien suojaa tuulelta, joka kaiken päivää oli voimakkaana puhaltanut etelästä tuomatta kuitenkaan mukanaan sadetta. Illan tullessa se ei tyyntynyt vähääkään, vaan näytti päinvastoin yhä yltyvän, ja sen humina kävi syvemmäksi ja voimakkaammaksi. Puitten latvat kallistuivat pohjoista kohti ja pysyivät siinä asennossa melkein liikkumattomina, niin hellittämätön oli tuuli, joka taivutti niitä, pilvet ajautuivat röykkiöittäin sen mukana, eikä tuona heinäkuun päivänä ollut näkynyt pilkahdustakaan sinistä taivasta.

Mieleni valtasi jonkinlainen villi riemu juostessani tuulta vastaan, joka tempasi mittaamattomaan virtaansa kaikki raskaat ajatukseni. Kuljin laakerikäytävää ja tulin pirstoutuneen pähkinäpuun luo, joka mustana ja aavemaisena erottautui taivasta vastaan. Rungon molemmat puolikkaat eivät olleet kokonaan irtautuneet toisistaan, sillä luja alaosa ja voimakkaat juuret kannattivat niitä vielä, mutta mitään elollista yhteyttä ei niitten välillä ollut, nesteet eivät enää voineet kohota ylöspäin, suuret oksat molemmin puolin olivat kuolleet, ja ensi talven myrskyt varmaan kaataisivat toisen tai molemmat puolikkaat maahan. Nyt niitä kuitenkin vielä voi sanoa yhdeksi puuksi, vaikka se puu olikin täydellinen raunio.

"Teette oikein pysyessänne yhdessä", sanoin, ikäänkuin olisivat nuo aavemaiset rungot olleet eläviä olentoja ja voineet kuulla minua. "Niin pirstoutuneilta ja kuivilta kuin näytättekin, on teissä varmaan vielä hiukan elämää, joka nousee hyvistä, uskollisista juuristanne. Ette koskaan enää saa vihreitä lehtiä, linnut eivät enää koskaan rakenna pesiään oksillenne eivätkä laula teille suloisia laulujansa, onnen ja rakkauden aika on teiltä ohi, mutta te ette joudu epätoivoon, sillä teitä on kaksi kestämässä surunne aikaa." Katsellessani niitä, tuli kuu äkkiä näkyviin runkojen välistä, se oli verenpunainen, puoleksi peitossa, ja näytti heittävän levottoman ja pelokkaan katseen minuun, sitten se taas hautautui raskaitten pilvien taakse. Silmänräpäykseksi tyyntyi tuuli Thornfieldin tienoilla, mutta kauempaa, metsistä ja mailta, kuului sen raju, tuskallinen valitus. Oli ahdistavaa kuulla sitä ja minä riensin edelleen.

Harhailin hedelmätarhassa ja poimin omenoita, joita tuuli oli varistellut puitten juurille, sitten panin kypsät erilleen ja vein ne ruokakamariin. Sitten menin kirjastoon katsomaan, oliko tuli sytytetty, sillä tiesin, että tällaisena koleana iltana Mr. Rochester palatessaan mielellään näkisi iloisen takkavalkean, vaikka olikin kesä. Valkea olikin jo sytytetty ja paloi hyvin. Vedin hänen nojatuolinsa takan ääreen, työnsin pöydän sen eteen, laskin alas ikkunaverhon ja toin kynttilät valmiiksi pöydälle. Päätettyäni nämä valmistukset olin entistä levottomampi, en voinut istua hiljaa, en edes pysyä sisällä huoneessa. Pieni kello kirjastossa ja eteisen vanha seinäkello löivät yhtä aikaa kymmenen.

"Kuinka myöhäinen jo on!" ajattelin. "Juoksen alas portaille, sieltä voin nähdä tietä hyvän matkaa, ja ajoittain näkyy kuu. Hän on ehkä nyt tulossa, ja jos menen häntä vastaan, voitan muutamia minuutteja." Tuuli pauhasi suurissa puissa molemmin puolin porttia, mutta niin pitkälle kuin saatoin nähdä, oikealle ja vasemmalle, oli tie hiljainen ja yksinäinen. Pilvien varjot kulkivat sen yli kuun pilkistäessä esiin, muuten se oli vain valkea, pitkä juova, jota ei ainoakaan elävä olento tummentanut.

Lapsekas pettymyksen ja kärsimättömyyden kyynel hämärsi silmääni, kun katselin autiota tietä. Häpeissäni pyyhin sen pois. Viivyin vielä portin luona. Kuu peittyi kokonaan tiheään pilviverhoonsa, yö pimeni ja alkoi sataa rankasti.

"Voi, jospa hän tulisi jo", huudahdin synkkien aavistusten valtaamana. Olin odottanut häntä kotiin teenjuonnin ajaksi, ja nyt oli jo pimeä. Mikä saattoi pidättää häntä? Oliko tapahtunut jotakin? Viime yön tapahtumat palasivat taas mieleeni. Pidin niitä varoittavina enteinä. Pelkäsin, että toiveeni olivat olleet liian loistavia voidakseen toteutua, ja viime aikoina olin saanut osakseni niin paljon iloa ja riemua, että arvelin elämäni onnen kohonneen huippuunsa ja alkavan nyt laskeutua. "No niin, en voi palata kotiin", ajattelin, "en voi istua tulen ääressä, kun hän on ulkona tällaisella ilmalla. Minun on parempi väsyttää jalkojani kuin istua hiljaa ja olla levoton. Lähden häntä vastaan."

Lähdin astumaan tietä reippaasti, mutta en ehtinyt pitkälle. En ollut vielä kulkenut neljännespeninkulmaakaan, kun kuulin kavioitten töminää. Ratsastaja tuli täyttä laukkaa ja koira juoksi hänen vieressään. Kaikki pahat aavistukset häipyivät silmänräpäyksessä. Se oli hän, siinä hän ratsasti Mesrourilla, ja Pilot seurasi häntä. Hän näki minut, sillä taivaalle oli taaskin auennut sininen kohta, ja kuu loisti sadepisarain läpi. Hän otti lakin päästänsä ja heilutti sitä. Juoksin häntä vastaan.

"Kas niin", huusi hän kumartuen satulassaan ja ojentaen minulle kätensä, "sinä et tule toimeen ilman minua, se on ilmeistä. Astu varpaalleni, anna tänne molemmat kätesi ja nouse!"

Minä tottelin, ilo teki minut vikkeläksi, ja hypähdin hänen eteensä. Tervetuliaisiksi sain lämpimän suudelman ja hiukan voitonvarmaa kerskailua, jonka nielin niin hyvin kuin taisin. Kesken riemuaan hän kuitenkin kysyi: "Mutta onko jotakin hullusti, Janet, kun tulet vastaani näin myöhään? Onko jotakin tapahtunut?"

"Ei, mutta luulin, että ette koskaan tulisi. En voinut odottaa kotona tällaisella tuulella ja sateella."

"Tuulta ja sadetta tosiaankin! Olet märkä kuin merenneito, kääriydy takkiini — mutta minä luulen, että olet kuumeinen, Jane, sekä poskesi että kätesi ovat polttavan kuumat. Kysyn vieläkin, onko jotakin hullusti?"

"Ei mitään enää, en pelkää enkä ole onneton."

"Olet siis ollut kumpaistakin."

"Melkeinpä niin, mutta kerron kohta kaikki, sir, lyön vetoa, että nauratte vain levottomuudelleni."

"Nauran sille sydämestäni, kun vain huominen on ohitse, mutta sitä ennen en uskalla, sillä en vielä ole varma voitostani. Sinäkö se todellakin olet, Jane, sinä, joka olet ollut liukas kuin ankerias koko viime kuukauden ajan, ja piikkinen kuin orjanruusu? Sain piston, jos koskin sinua sormellani, ja nyt olen nostanut eksyneen karitsan syliini. Sinä jätit lauman ja lähdit etsimään paimentasi, eikö niin, Jane?"

"Minä tarvitsin teitä, mutta älkää ylpeilkö. Tässähän on Thornfield — antakaa minun nyt mennä alas."

Hän laski minut kivitykselle. Kun John oli ottanut hänen hevosensa, käski hän minua panemaan kiireesti jotakin kuivaa ylleni ja palaamaan sitten hänen luoksensa kirjastoon. Kun nousin portaita, pysäytti hän minut vielä ja vaati minua lupaamaan, etten viipyisi kauan. En viipynytkään. Viiden minuutin kuluttua olin taas hänen luonaan ja tapasin hänet illalliselta.

"Ota tuoli ja ole seuranani, Jane! Suokoon Jumala, että tämä on pitkäksi aikaa viimeistä edellinen ateria, minkä syöt Thornfield Hallissa."

Istuuduin hänen viereensä, mutta sanoin, etten voinut syödä.

"Senkötähden, että edessäsi on matka, Jane? Lontoon ajatteleminenko poistaa ruokahalusi?"

"Tänä iltana en voi nähdä, mitä minulla on edessäni, ja tuskin tiedän, mitä ajatuksia liikkuu mielessäni. Kaikki näyttää epätodelliselta."

"Paitsi minä, minä olen kylläkin lihaa ja verta — kosketa minua, niin tunnet!"

"Te, sir, olette aavemaisin kaikista, te olette pelkkä unelma."

Hän ojensi kättään ja nauroi. "Onko tämäkin unelma", sanoi hän asettaen sen silmieni eteen. Hänellä oli täyteläinen, jäntevä ja voimakas käsi ja pitkä, väkevä käsivarsi.

"On, vaikka tunnenkin sen, on se unta", sanoin käskiessäni sen alas silmieni edestä. "Sir, oletteko lopettanut illallisenne?"

"Olen, Jane."

Soitin kelloa ja pyysin, että tarjotin vietäisiin pois. Kun olimme taas kahden, kohensin valkeata, sitten istuuduin matalalle tuolille isäntäni jalkain juureen.

"On jo kohta keskiyö", sanoin.

"Niin, mutta muista, Jane, että lupasit valvoa kanssani yöllä ennen häitäni."

"Niin lupasin, ja aion pitää lupaukseni ainakin osaksi. En ollenkaan halua mennä levolle."

"Ovatko kaikki valmistukset tehdyt?"

"Kaikki, sir."

"Niin minunkin puoleltani", vastasi hän. "Olen järjestänyt kaikki, ja huomenna jätämme Thornfieldin puolen tuntia kirkosta tulon jälkeen."

"Hyvä on, sir."

"Kuinka ihmeellisesti hymyilit sanoessasi tuon 'hyvä on', Jane! Mikä heleä täplä onkaan molemmilla poskillasi ja kuinka oudosti silmäsi loistavat! Etkö voi hyvin?"

"Luullakseni voin hyvin."

"Luullakseni! Mikä sinun on? Sano minulle, miltä sinusta tuntuu."

"Sitä en osaa, sir, sanat eivät voisi selittää, miltä minusta tuntuu. Soisin, että tämä hetki ei koskaan päättyisi — kuka tietää, mitä seuraava tuo mukanaan."

"Tuo on synkkämielisyyttä, Jane. Olet ylenmäärin kiihtynyt ja uupunut."

"Oletteko te, sir, levollinen ja onnellinen."

"Levollinen — kaukana siitä, mutta onnellinen olen sisimpään sydämeeni asti."

Katsoin hänen kasvojaan lukeakseni niistä onnea. Ne olivat tummat ja hehkuvat.

"Avaa minulle sydämesi, Jane", sanoi hän, "kevennä mieltäsi jakamalla kanssani kaikki taakat, jotka painostavat sitä. Mitä pelkäät? Sitäkö, että en olisi hyvä mies sinulle?"

"Se ajatus on hyvin kaukana mielestäni."

"Pelkäätkö sitä uutta elämää, joka alkaa sinulle kohta?"

"En."

"Sinä kummastutat minua, Jane, tuo surullinen rohkeutesi tuskastuttaa minua ja saattaa minut neuvottomaksi. Minun täytyy saada selitys."

"Kuulkaa siis, sir. Olitte poissa kotoa viime yön, eikö niin?"

"Olin, tiedän sen, ja sinä viittasit vähän aikaa sitten johonkin, joka oli tapahtunut ollessani poissa. Toivottavasti se ei ole mitään tärkeätä, mutta se on kuitenkin saattanut sinut levottomaksi. Anna minun kuulla se! Onko ehkä Mrs. Fairfax sanonut jotakin vai oletko kuullut palvelijain puhetta? Onko arka itsetuntosi haavoittunut?"

"Ei, sir." Kello löi kaksitoista, ja odotin, kunnes pieni kello oli lopettanut hopeanheleän soittonsa ja eteisen seinäkello syvät, värisevät lyöntinsä, sitten jatkoin:

"Koko eilispäivän olin ahkerassa työssä, ja olin hyvin onnellinen, sillä minä en pelkää muutosta enkä uutta elämää y.m. kuten näytätte luulevan. Mielestäni on ihanaa, että saan toivoa elää kanssanne, koska rakastan teitä. Ei, sir, älkää hyväilkö minua nyt, vaan antakaa minun jatkaa keskeytymättä. Eilen luotin sallimukseen ja uskoin, että kaikki kääntyisi parhaaksi sekä teille että minulle. Oli kaunis ilma, jos muistatte, tyven ja kirkas, joten ei minun tarvinnut olla levoton teidän matkastannekaan. Teenjuonnin jälkeen kävelin hetkisen kivityksellä ja ajattelin teitä, ja mielestäni olitte niin lähellä minua, että tuskin huomasin teidän olevan poissa. Ajattelin sitä elämää, joka oli edessäni, teidän elämäänne, sir, joka on rikkaampi ja avarampi kuin omani, yhtä paljon kuin meren syvyydet ovat siihen virtaavan puron uomaa avarammat. En käsittänyt, miksi siveyssaarnaajat nimittävät tätä elämää murheen laaksoksi. Minulle se oli kuin ruusutarha. Auringon laskiessa muuttui ilma kylmäksi ja taivas meni pilveen. Menin sisään. Sophie kutsui minua yläkertaan katsomaan hääpukuani, joka oli juuri tuotu, ja laatikosta sen alta löysin lahjanne — hunnun, jonka ruhtinaallisessa tuhlaavaisuudessanne olitte tilannut Lontoosta. Luullakseni olitte päättänyt viedä minut valon taakse ja antaa minulle jotakin yhtä kallista kuin jalokivet, joita en tahtonut. Hymyilin katsellessani huntua ja kuvittelin, kuinka nauraisin ylimykselliselle maullenne ja ponnistuksillenne naamioida halpasäätyinen morsiamenne ylimyksen tyttäreksi. Ajattelin, kuinka näyttäisin teille sen yksinkertaisen hunnun, jonka itse olin valmistanut aatelittoman pääni verhoksi, ja kysyisin, eikö se ollut kyllin hyvä tytölle, joka ei toisi miehellensä rikkautta, kauneutta eikä valtaa. Näin selvästi edessäni kasvojenne ilmeen ja kuulin kärsimättömät, tasavaltaisen ylpeät vastauksenne — kuinka muka teidän ei ollenkaan tarvitse lisätä rikkauttanne ja valtaanne naimalla kukkaron tai vaakunan."

"Kuinka hyvin luet ajatukseni, senkin velho", keskeytti Mr. Rochester, "mutta mitä näit hunnussa paitsi koruompelua? Oliko se myrkytetty vai löysitkö siitä tikarin, koska näytät noin surulliselta?"

"Ei, ei, sir. Paitsi tehtaan hienoa ja rikasta valmistetta en nähnyt siinä muuta kuin Fairfax Rochesterin ylpeyden, ja tuo peikko on minulle jo liian tuttu voidakseen säikäyttää minua. Mutta illan pimetessä yltyi tuuli, se ei ollut niin raju kuin tänäiltana, vaan alakuloinen ja valittava. Toivoin, että olisitte ollut kotona. Tulin tänne, ja tyhjän tuolin ja kylmän lieden näkeminen teki minut surulliseksi. Vähän myöhemmin menin levolle, mutta en voinut nukkua, sillä olin tuskallisesti kiihtynyt. Luulin eroittavani yltyvän tuulen kohinasta epäselvän, valittavan alaäänen. En ensin tietänyt, kuuluiko se talosta vai jostakin muualta, mutta kuulin sen uudelleen, yhtä synkkänä ja epämääräisenä. Päätin vihdoin, että se oli joku koira, joka ulvoi kaukana. Olin iloinen, kun se lakkasi. Kun nukuin, jatkui unissani kuva pimeästä ja myrskyisestä yöstä. Toivoin vieläkin, että olisin ollut teidän kanssanne, mutta minulla oli omituinen ja ikävä tietoisuus jostakin välimuurista, joka eroitti meidät. Ensimäisessä unessani kuljin tuntematonta, kiemurtelevaa tietä pitkin. Täydellinen pimeys peitti minut ja sade pieksi minua. Minä kannoin sylissäni pientä lasta — se oli hyvin pieni ja heikko olento, liian nuori voidakseen itse kävellä, ja se värisi kylmien käsivarsieni välissä ja vaikeroi surkeasti. Luulin, sir, että te olitte samalla tiellä paljon edellä minusta, ja jännitin viimeiset voimani saavuttaakseni teidät, ja koetin kerta toisensa jälkeen sanoa nimenne ja pyytää teitä pysähtymään, mutta tuntematon voima kahlitsi liikkeeni ja ääneni häipyi pois, ja sillävälin etenitte te hetki hetkeltä."

"Ja nämäkö unet nyt painavat mieltäsi, Jane, kun minä olen luonasi? Sinä pieni, hermostunut olento! Unhoita kuvitellut surut ja ajattele vain onnea, joka on totta. Sanot rakastavasi minua, Janet, — kyllä, minä en unohda sitä etkä voi ottaa sitä takaisin. Ne sanat eivät häivy tyhjään huuliltasi. Kuulin ne kirkkaina ja pehmeinä, ajatus oli ehkä liian juhlallinen, mutta sanat olivat suloiset kuin musiikki — 'mielestäni on ihanaa, että saan toivoa elää kanssasi, Edward, koska rakastan sinua.' Rakastatko minua, Jane? Sano se vielä kerran."

"Minä rakastan teitä, sir, rakastan teitä koko sydämestäni."

"Omituista", sanoi hän hetken äänettömyyden jälkeen, "omituista, mutta tuo lause on tunkeutunut mieleeni tuskallisena. Miksi? Ehkä senvuoksi, että sanoit sen niin hartaana ja vakavasti, ja että silmistäsi loistaa, kun katsot minuun noin, täydellistä, ylevää luottamusta, vilpittömyyttä ja antaumusta. Minulla on liian selvänä se tunne, että vieressäni onkin haihtuva hengetär. Näytä ilkeältä, Jane, niinkuin kyllä osaat näyttää, hymyile tuota kesytöntä, vauhkoa, ärsyttävää hymyäsi, sano, että vihaat minua — kiusoittele minua, suututa minut! Tee mitä tahdot, kunhan vain saat minut kiihtymään — tahdon mieluummin suuttua kuin tulla surulliseksi."

"Minä ärsytän ja kiusaan teitä mielin määrin, kun olen lopettanut kertomukseni, mutta kuulkaahan loppuun asti."

"Luulin, Jane, että olit jo kertonut kaikki. Luulin, että syynä surumielisyyteesi oli uni."

Pudistin päätäni. "Mitä, onko muutakin? Mutta en tahdo uskoa, että se on tärkeätä. Varoitan sinua jo ennakolta epäuskoisuudestani. Jatka!"

Hänen ilmeensä levottomuus ja hänen käytöksensä pelokas kärsimättömyys hämmästyttivät minua, mutta jatkoin heti:

"Näin toisenkin unen, sir. Thornfield Hall oli raunioina, lepakkojen ja pöllöjen asuntona. Komeasta päädystä ei näyttänyt olevan jäljellä muuta kuin törröttävä seinä, hyvin korkea ja hatara. Kuutamoisena yönä kuljin sammaltuneesta ovesta sisään, milloin kompastuin marmoriuuniin, milloin särkyneeseen reunakoristeeseen. Kannoin vieläkin sylissäni tuota outoa lasta, joka oli kääritty huiviin. En voinut laskea sitä mihinkään, vaikka käsivarteni olivatkin uupuneet ja vaikka se esti kulkuani. Kaukaa tieltä kuulin kavioitten töminää, tiesin varmasti, että ratsastaja olitte te ja että lähditte moneksi vuodeksi kaukaiseen maahan. Kiipesin epätoivoisen rohkeana hataraa seinää ylöspäin saadakseni nähdä edes vilauksen teistä. Kivet vierivät maahan jalkojeni alta, murattioksat, joihin tartuin, katkesivat, lapsi takertui kauhuissaan kaulaani ja melkein tukehdutti minut, mutta vihdoin pääsin ylös. Silloin te olitte enää musta, pienenemistään pienenevä pilkku valkealla tiellä. Tuuli puhalsi niin kovasti, etten voinut seisoa. Istahdin kapealle muurille ja koetin tyynnyttää itkevää lasta, joka oli saanut naarmuja kiipeämisessä. Silloin te katositte tien käänteeseen, kumarruin eteenpäin nähdäkseni teidät vielä kerran, mutta seinä luhistui, lapsi vierähti alas polviltani, minä menetin tasapainoni, putosin maahan ja heräsin."

"Nyt, Jane, olet kertonut kaikki."

"Vasta esipuheen, sir, ja itse kertomus on vielä jäljellä. Kun heräsin, häikäisi joku valo silmiäni. Luulin, että oli jo päivä. Mutta olin erehtynyt, valo lähti vain kynttilästä. Arvelin, että Sophie oli tullut sisään. Toalettipöydällä paloi kynttilä, ja ovi oli auki vaatekomeroon, jonne illalla olin ripustanut hääpukuni ja huntuni. Sieltä kuului rapinaa. Kysyin: 'Mitä teette, Sophie?' Vastausta ei kuulunut, mutta eräs olento tuli pois komerosta, otti kynttilän, piti sitä ylhäällä ja tarkasti vaatenaulakosta riippuvia vaatteita. 'Sophie, Sophie', huusin taaskin, mutta se vaikeni yhä vielä. Olin noussut istumaan sängyssäni, kumarruin eteenpäin ja katsoin. Ensin hämmästyin, sitten jouduin neuvottomaksi, sitten veri jähmettyi suonissani. Mr. Rochester, se ei ollut Sophie, se ei ollut Lea, se ei ollut Mrs. Fairfax, se ei ollut edes — siitä olen tälläkin hetkellä aivan varma — se ei ollut edes tuo omituinen nainen, Grace Poole."

"Sen täytyi olla joku näistä", keskeytti isäntäni. "Ei, sir, vakuutan teille pyhästi, että se ei ollut kukaan heistä. Sitä olentoa, joka seisoi edessäni, en ole koskaan ennen nähnyt Thornfield Hallissa, vartalo, muoto, kaikki oli uutta minulle."

"Kuvaa se, Jane."

"Se näytti, sir, pitkältä ja kookkaalta naiselta, ja sillä oli paksu, musta tukka, joka valui alas hartioilta. En tiedä, minkälainen sen puku oli, se näytti valkoiselta ja suoralta, mutta en osaa sanoa, oliko se hame, paita vai lakana."

"Näitkö sen kasvot?"

"En ensin. Mutta sitten se otti naulasta huntuni, nosti sen ylös, katseli sitä pitkän aikaa, heitti sen sitten oman päänsä yli ja katseli kuvastimeen. Silloin näin aivan selvästi sen kasvojen kuvan tummassa, pitkämäisessä lasissa."

"Ja minkälaiset ne olivat?"

"Minusta ne olivat peloittavat ja aavemaiset — oh, sir, en koskaan ole nähnyt sellaisia kasvoja! Ne olivat kummalliset ja hurjat kasvot. Toivonpa, että voisin unohtaa, kuinka se kieritti punaisia silmiään ja kuinka kauheilta sen tummat piirteet näyttivät."

"Haamut ovat tavallisesti kalpeita, Jane."

"Tämä, sir, oli punainen. Sen huulet olivat tummat ja turvonneet, otsa oli uurteinen, ja mustat kulmakarvat kaartuivat korkealle veristävien silmien yli. Sanonko, mitä se muistutti?"

"Sanohan."'

"Saksalaisten tarujen hirviötä — Vampyyria."

"Niinkö. Ja mitä se teki?"

"Se otti huntuni pois aavemaisen päänsä päältä, repi sen kahdeksi kappaleeksi, viskasi kappaleet lattiaan ja polki niitä."

"Entä sitten?"

"Se veti ikkunaverhon syrjään ja katseli ulos. Kenties se huomasi aamun valkenevan, sillä se otti kynttilän käteensä ja vetäytyi ovelle. Aivan vuoteeni vieressä se pysähtyi — nuo polttavat silmät tuijottivat minuun — sitten se asetti kynttilän kasvojeni eteen ja sammutti sen silmieni alla. Tunsin sen kelmeät kasvot omieni yllä ja menetin tajuntani — toisen kerran eläissäni menin kauhusta tainnoksiin."

"Kuka oli kanssasi, kun toinnuit?"

"Ei kukaan, sir, vain kirkas päivänvalo. Nousin, valelin päätäni ja kasvojani vedellä, join hyvän siemauksen ja tunsin, etten ollut sairas, vain hyvin heikko. Päätin, etten kertoisi näkyäni muille kuin teille. Sanokaa nyt, sir, kuka tuo nainen oli."

"Ylenmäärin kiihoittuneen mielen luoma harhakuva, siitä olen varma. Minun täytyy pitää sinusta hyvää huolta, aarteeni, hermot sellaiset kuin sinun eivät siedä kovakouraisuutta."

"Niin kyllä, sir, mutta tällä kertaa ei hermoissani ollut vikaa. Tuo olento oli todellinen ja koko tapaus täyttä totta."

"Entä edelliset unesi, olivatko nekin täyttä totta? Onko Thornfield Hall raunioina? Erottaako ylipääsemätön muuri minut sinusta? Jätänkö sinut ilman kyyneltä — ilman suudelmaa — ilman sanaakaan?"

"Ette vielä."

"Ja aionko tehdä sen? Katsohan, se päivä on jo alkanut, joka on yhdistävä meidät eroittamattomasti, ja kun kerran olemme yhdistetyt, eivät nuo kuvitellut kauhut koskaan palaa mieleesi, sen takaan."

"Kuvitellut kauhut, sir! Toivonpa, että voisin uskoa niitä vain sellaisiksi, toivon sitä vieläkin hartaammin nyt, kun ette edes te voi selittää minulle tuon kauhean vieraan salaisuutta."

"Ja koska minä en voi tehdä sitä, Jane, täytyy tuon olennon olla epätodellinen."

"Mutta kun itse sanoin itselleni samaa noustessani tänä aamuna ja kun katselin ympäri huonetta saadakseni kaikkien tuttujen esineitten näkemisestä rohkeutta ja levollisuutta, silloin, näin matolla jotakin, joka seivästi kumosi kaikki olettamukseni — hunnun, joka oli ylhäältä alas saakka revitty kahtia."

Tunsin Mr. Rochesterin hypähtävän pystyyn ja vapisevan. Hän kietoi nopeasti kätensä ympärilleni. "Jumalan kiitos", huudahti hän, "jos joku paha tulikin lähellesi viime yönä, vahingoitti se vain huntua. Oh, kun ajattelen, mitä olisi voinut tapahtua —!"

Hän hengitti lyhyeen ja painoi minua niin lujasti rintaansa vasten että tuskin voin henkeä vetää. Muutamia minuutteja kestäneen hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi iloisesti:

"Nyt, Janet, selitän sinulle koko jutun. Se oli puoleksi unta, puoleksi totta. Epäilemättä tuli eräs nainen huoneeseesi, ja tämä nainen oli — Grace Poole. Olethan itsekin sanonut häntä omituiseksi, ja kaiken sen johdosta, mitä tiedät hänestä, on sinulla syytä pitää häntä sellaisena. Muistathan, mitä hän teki minulle ja mitä Masonille. Olit puoleksi nukuksissa, puoleksi valveilla ja voit huomata hänen liikkeensä, mutta koska olit kuumeinen, melkein houreissa, näit hänet aavemaisempana kuin mitä hän on — pitkät, riippuvat hapset, tummat, turvonneet kasvot, luonnottoman kookas vartalo, ne kaikki olivat mielikuvituksen luomia, painajaista, mutta hunnun repiminen oli totta, ja se onkin hänen kaltaistaan. Näen, että aion kysyä, miksi pidän sellaista naista talossani. Kun olemme olleet naimisissa vuoden ja päivän, sanon sen sinulle, vaan en nyt. Oletko tyytyväinen, Jane? Hyväksytkö selitykseni?"

Mietin hänen selitystään, ja itse asiassa se näytti minusta ainoalta mahdolliselta. Tyytyväinen en ollut, mutta hänen mielikseen koetin näyttää siltä ja koska tunsinkin helpoitusta, vastasin hänelle hymyillen ja rauhallisena. Ja koska kello oli jo paljon yli yhden, valmistauduin jättämään hänet.

"Eikö Sophie nuku Adèlen kanssa lastenkamarissa", kysyi hän, kun sytytin kynttiläni.

"Kyllä, sir."

"Ja Adèlen pienessä vuoteessa on kyllin tilaa sinullekin. Sinun täytyy jakaa se hänen kanssaan tänä yönä, Jane. Ei ole ihmeellistä, että kertomasi tapaus hermostuttaa sinua, enkä tahtoisi, että nukut yksin. Lupaa minulle, että menet lastenkamariin."

"Olen hyvin iloinen kun saan mennä sinne."

"Ja lukitse ovi tarkoin sisäpuolelta. Herätä Sophie ja pyydä, että hän herättää sinut hyvissä ajoissa huomenna, sillä sinun pitää pukeutua ja syödä aamiaista ennen kello kahdeksaa. Ja nyt ei enää mitään synkkiä ajatuksia, Janet, karkoita huolet pois! Etkö kuule, kuinka tuuli on hiljentynyt lempeäksi kuiskailuksi? Sadekaan ei enää piekse ruutuja. Katso" — hän kohotti ikkunaverhoa — "kuinka yö on kaunis!"

Niin se olikin. Puolet taivasta oli selkeä ja tahraton, ja pilvet ajautuivat pitkinä, hopeankirkkaina hattaroina itää kohti. Kuu paistoi rauhallisesti.

"No", sanoi Mr. Rochester katsoen tutkivasti silmiini, "kuinka Janetini jaksaa nyt?"

"Yö on tyyni, sir, ja niin olen minäkin."

"Ja tänä yönä et uneksi tuskasta ja erosta, vaan onnellisesta rakkaudesta ja yhdyselämästä."

Tämä ennustus toteutui vain puoleksi: en nähnyt unia surusta, vaan en myöskään ilosta, sillä en nukkunut ollenkaan. Pikku Adèle sylissäni katselin lapsuuden unta, niin rauhallista, niin intohimotonta, niin viatonta, ja odotin nousevaa päivää. Kaikki minussa oleva elämä virtasi levottomana ja valveutuneena ruumiissani, ja auringon noustessa nousin minäkin. Muistan, että Adèle takertui minuun kiinni kun jätin hänet, ja että suutelin häntä ja irroitin hänen kätensä kaulastani. Muistan, että oudon liikutuksen valtaamana itkin hänen vierellään ja poistuin kauemmaksi, jotta nyyhkytykseni eivät häiritsisi hänen onnellista lepoaan. Adèle oli mielestäni kuva menneestä elämästäni, ja hän, jota nyt valmistauduin kohtaamaan, oli pelätty, mutta kiihkeästi rakastettu kuva tuntemattomasta tulevaisuudestani.

Kahdeskymmeneskuudes luku.

Sophie tuli kello seitsemän pukemaan minut, hän oli tässä toimessa hyvin hidas, niin hidas, että Mr. Rochester nähtävästi tuli kärsimättömäksi ja lähetti kysymään, miksi en tullut. Sophie kiinnitti parhaillaan päähäni huntua — se oli lopultakin tuo yksinkertainen huntu. Livistin hänen käsistään niin pian kuin suinkin voin.

"Seis", huusi hän ranskaksi. "Katsokaa toki itseänne kuvastimessa — ette ole vielä vilkaissutkaan siihen."

Käännyin ovella ja näin kuvastimessa valkopukuisen, hunnutetun olennon, joka niin suuresti erosi tavallisesta itsestäni, että se näytti melkein vieraalta. "Jane", kutsui eräs ääni, ja minä kiiruhdin alas. Portaitten alapäässä odotti Mr. Rochester minua.

"Sinä vitkastelija", sanoi hän, "minä palan kärsimättömyydestä, ja sinä viivyt niin kauan."

Hän vei minut ruokasaliin, tarkasti minua kiireestä kantapäähän ja sanoi, että olin kaunis kuin lilja enkä vain hänen elämänsä ylpeys vaan myös hänen silmiensä himo. Sitten hän soitti kelloa luvaten minulle vain kymmenen minuuttia aamiaisaikaa. Eräs hiljattain taloon tullut palvelija tuli huoneeseen.

"Saako John vaunut kuntoon?"

"Kyllä, sir."

"Onko tavarat tuotu alas?"

"Niitä tuodaan parhaillaan."

"Mene kirkkoon, katso, ovatko Mr. Wood (pappi) ja notaari siellä ja tule sitten takaisin sanomaan."

Kirkko, kuten lukija tietää, oli aivan portin takana, ja palvelija palasi pian.

"Mr. Wood on sakaristossa, sir, ja panee kauhtanaa ylleen."

"Entä vaunut."

"Hevosia valjastetaan juuri."

"Emme tarvitse niitä kirkkomatkaa varten, mutta kun tulemme takaisin, täytyy niitten olla valmiina, matka-arkkujen paikoillaan ja kuskin istuimellaan."

"Kyllä, sir."

"Jane, oletko valmis?"

Minä nousin. Ei tarvinnut odottaa mitään sukulaisia, sulhaspoikia tai morsiustyttöjä, lähdimme vain kahden, Mr. Rochester ja minä. Mrs. Fairfax seisoi eteisessä, kun menimme sen läpi. Olisin mielelläni puhutellut häntä, mutta rautainen käsi tarttui ranteeseeni ja minua vedettiin eteenpäin sellaisella vauhdilla, että tuskin jaksoin seurata. Mr. Rochesterin kasvoista näki selvästi, että hän ei suvaitsisi sekunninkaan viivytystä, oli sitten kysymyksessä mikä tahansa. Tahtoisin tietää, onko kukaan sulhanen näyttänyt sellaiselta kuin hän — niin järkähtämättömältä, niin katkeran päättäväiseltä, ja onkohan niin lujan otsan alla koskaan leimunnut sellainen silmäpari.

En tiedä, oliko ilma kaunis vai ruma. En nähnyt taivasta enkä maata kulkiessamme käytävää, sillä niin silmäni kuin sydämeni olivat kiintyneet yksinomaan Mr. Rochesteriin. Olisin tahtonut tietää, kuka oli se näkymätön olento, johon hän näytti sinkoavan hurjat ja kiivaat katseensa. Olisin tahtonut tuntea ne ajatukset, jotka riehuivat hänen rinnassaan ja joita hän näytti koettavan asettaa.

Kirkkomaan portin luona hän pysähtyi ja huomasi että tuskin saatoin hengittää. "Olenko julma rakkaudessani, Jane?" sanoi hän. "Pysähdy hetkiseksi ja nojaa minuun, Jane."

Ja nyt voin palauttaa mieleeni vanhan, harmaan temppelin, joka rauhallisena kohosi edessäni, variksen, joka leijaili tornin ympärillä ja punertavan aamutaivaan taustana. Muistan myöskin vihreät hautakummut kirkkomaalla enkä ole liioin unohtanut kahta muukalaista, jotka kuljeskelivat niitten välissä lukien sammaltuneista hautakivistä nimikirjoituksia. Huomasin, että he kiersivät kirkon taakse nähdessään meidät enkä epäillytkään, etteivät he menisi sisään sivuovesta ja olisi läsnä toimituksessa. Mr. Rochester ei huomannut heitä, sillä hän tutki huolestuneena kasvojani, joista varmaan kaikki veri oli sillä hetkellä paennut. Tunsin otsani kosteaksi, poskeni ja huuleni kylmiksi. Toivuin kuitenkin pian, ja Mr. Rochester kulki kauniisti ja varoen kanssani kirkon ovea kohti.

Astuimme tähän hiljaiseen ja vaatimattomaan kirkkoon. Pappi valkeassa kaavussaan odotti meitä alttarilla ja notaari seisoi hänen vieressään. Kaikki oli hiljaista, vain eräässä etäisessä nurkassa liikkui kaksi varjoa. Olin arvannut oikein: muukalaiset olivat tulleet kirkkoon ennen meitä ja seisoivat nyt Rochesterien hautaholvin luona, selin meihin, katsellen ristikko-oven lävitse vanhaa, ajan tummentamaa marmorihautaa, jossa polvistuva enkeli vartioi Damer de Rochesterin, Marston Moorissa sisällisten sotien aikana kaatuneen soturin, ja hänen vaimonsa Elizabethin jäännöksiä.

Me olimme asettuneet alttarin eteen. Kuulin varovaisia askeleita takanani ja vilkaisin olkapääni yli. Toinen vieraista, herrasmieheltä näyttävä olento, läheni kuoria. Toimitus alkoi. Ensin luettiin sanat avioliiton tarkoituksesta, sitten astui pappi askeleen eteenpäin ja jatkoi, kääntyen tuskin huomattavasti Mr. Rochesteriin:

"Minä vannotan teitä molempia, niinkuin tulette vastaamaan hirmuisena tuomion päivänä, jolloin kaikkien sydämien salaisuudet käyvät ilmi, että jos jompikumpi teistä tietää jotakin, joka estää teitä menemästä lailliseen avioliittoon, niin tunnustakoon sen nyt, sillä tietäkää, että kaikki liitot, jotka solmitaan toisin kuin Jumalan sana määrää, eivät ole Jumalan solmiamia eivätkä laillisia avioliittoja."

Hän pysähtyi, kuten tapa vaatii. Kuinkahan usein näitä sanoja seuraava hiljaisuus katkaistaan? Ehkä kerran sadassa vuodessa. Pappi, joka ei ollut edes kohottanut katsettaan kirjasta, aikoi juuri jatkaa toimitusta, hän ojensi jo kätensä Mr. Rochesteria kohti ja avasi huulensa kysyäkseen: "Tahdotko ottaa tämän naisen aviovaimoksesi", kun aivan läheltämme kuului selvä ääni:

"Vihkimistä ei voida jatkaa. Minulla on ilmoitettavana este."

Pappi katsoi puhujaan mykkänä, samoin notaari. Mr. Rochester horjahti tuskin huomattavasti, ikäänkuin hän olisi tuntenut maanjäristystä jalkojensa alla. Sitten otti hän lujemman jalansijan ja sanoi, kääntämättä edes katsettaan: "Jatkakaa."

Syvä hiljaisuus seurasi tätä hiljaisella, mutta varmalla äänellä lausuttua sanaa. Sitten sanoi Mr. Wood:

"En voi jatkaa tekemättä muutamia kysymyksiä äskeisen ilmoituksen johdosta ja ottamatta selville, onko se oikea vai valheellinen."

"Toimitus on kokonaan keskeytettävä", jatkoi ääni takanamme. "Voin näyttää toteen sanani: Tämän avioliiton edessä on voittamaton este."

Mr. Rochester kuuli, mutta ei näyttänyt kuulevan. Hän seisoi itsepintaisena ja jäykkänä paikallaan eikä liikahtanut muuta kuin saadakseen haltuunsa käteni. Kuinka kuuma ja väkevä olikaan hänen otteensa, ja kuinka marmorin valkea olikaan hänen luja, jyrkkäpiirteinen otsansa tällä hetkellä! Kuinka valppaina, mutta hurjina kiilsivätkään hänen silmänsä! Mr. Wood näytti neuvottomalta. "Minkälaatuinen on tuo este?" kysyi hän. "Ehkä se ei ole voittamaton, ehkä se voidaan selvittää."

"Tuskinpa vain", kuului vastaus. "Olen sanonut sitä voittamattomaksi, ja tiedän, mitä sanon."

Puhuja tuli lähemmäksi ja nojautui alttarin reunaa vasten. Hän jatkoi, sanoen joka sanan levollisesti ja selvästi, mutta ei kovasti:

"Tämä este on aivan yksinkertaisesti aikaisempi avioliitto. Mr. Rochesterilla on vaimo elossa."

Nämä matalalla äänellä lausutut sanat järkyttivät hermojani rajummin kuin ukkosilma. Vereni jähmettyi kauhusta, mutta säilytin täyden tajuntani enkä ollut edes vaarassa pyörtyä. Katsoin Mr. Rochesteriin ja pakotin hänet katsomaan minuun. Hänen kasvonsa olivat värittömät ja kuin kivettyneet, ja hänen silmänsä olivat kylmät, mutta kipinöivät. Hän ei kieltänyt mitään, mutta näytti tahtovan uhmata koko maailmaa. Puhumatta sanakaan, hymyilemättä, tuskin huomaten minut eläväksi olennoksi hän vain kietoi käsivartensa vyötäisilleni ja veti minut luoksensa.

"Kuka olette?" kysyi hän odottamattomalta vieraalta. "Nimeni on Briggs, asianajaja Lontoosta."

"Ja te väitätte, että minulla on vaimo."

"Minä muistutan teille, sir, että teillä on vaimo, jonka laki tunnustaa, joskaan ette te."

"Sallikaa minun kuulla jotakin hänestä — hänen nimensä, vanhempansa ja asuntonsa."

"Tietenkin." Mr. Briggs otti levollisena taskustaan paperin ja luki virallisella nenä-äänellä:

"Minä vakuutan ja voin näyttää todeksi, että kahdentenakymmenentenä päivänä elokuuta vuonna — (vuosiluku viisitoista vuotta sitten) Edward Fairfax Rochester, Englannista, Thornfield Hallin ja Ferndean Manorin omistaja, meni naimisiin sisareni, Bertha Antoinette Masonin, kauppias John Masonin ja hänen vaimonsa, kreolittaren Antoinettan, tyttären kanssa, kirkossa, Spanish Townissa, Jamaicassa. Vihkimätodistus on tämän kirkon paperien joukossa, ja jäljennös siitä on nyt hallussani. Richard Mason."

"Tämä asiakirja — mikäli se on oikea — voi todistaa, että olen ollut naimisissa, mutta se ei todista, että nainen, jota tässä mainitaan vaimokseni, vielä elää."

"Hän eli kolme kuukautta sitten", sanoi lakimies.

"Mistä tiedätte sen?"

"Minulla on todistaja, jonka pätevyyttä tuskin tekään, sir, saatte kumotuksi."

"Tuokaa hänet sitten tänne — tai menkää helvettiin."

"Minä tuon hänet ensin tänne — hän onkin täällä Mr. Mason, olkaa hyvä ja astukaa esiin."

Mr. Rochester puri huuliaan kuullessaan tämän nimen ja suonenvedontapainen väristys puistatti häntä. Lähellä kun olin, tunsin kuinka raivon ja epätoivon aallot riehuivat hänen ruumiissaan. Toinen muukalainen, joka tähän saakka oli pysytellyt taampana, tuli nyt lähemmäksi, kalpeat kasvot kurkistivat lakimiehen olan takaa — se oli Mason itse. Mr. Rochester kääntyi ja tuijotti häneen. Olen usein sanonut, että hänellä oli mustat silmät, mutta nyt niitten välke oli kellertävää, sanoisinko verenkarvaista, ja tumma puna levisi yli hänen värittömän otsansa ja ruskeitten poskiensa. Hän liikahti, kohotti väkevän käsivartensa, hän olisi voinut lyödä Masonia, nujertaa hänet kirkon lattialle, tyrehyttää säälimättä hengen hänen rinnassaan, mutta Mason livahti pois huutaen heikosti: "Hyvä Jumala!" Kylmä ylenkatse levisi Mr. Rochesterin kasvoille, hänen vihansa sammui silmänräpäyksessä ja hän tyytyi kysymään: "Mitä sinulla on sanottavaa!"

Vastaus kuoli Mr. Masonin värittömille huulille.

"Piru vieköön sinut, ellet voi vastata selvästi. Minä kysyn vielä, mitä sinulla on sanottavaa."

"Sir — sir", keskeytti pappi, "älkää unohtako, että olette pyhässä paikassa." Sitten hän kääntyi Masoniin ja kysyi lempeästi: "Tiedättekö te, sir, onko tämän herran vaimo vielä elossa."

"Rohkeutta", kehoitti lakimies, "puhukaa nyt!"

"Hän asuu tätä nykyä Thornfield Hallissa", sanoi Mason hiukan selvemmin. "Näin hänet viime huhtikuussa. Olen hänen veljensä."

"Thornfield Hallissa", huudahti pappi. "Mahdotonta! Olen kauan asunut seudulla, sir, enkä koskaan ole kuullut puhuttavan mistään Mrs. Rochesterista Thornfield Hallissa."

Huomasin, kuinka katkera hymy vääristi Mr. Rochesterin huulia, ja hän mutisi:

"Ei — kautta taivaan! Minä kyllä pidin huolta siitä, ettei kukaan kuulisi mitään hänestä — ainakaan sillä nimellä." Hän mietti, noin kymmenen minuuttia hän neuvotteli itsensä kanssa, sitten hän teki päätöksensä ja julisti sen:

"Kylliksi jo — ulos täältä kaikki, heti paikalla! Wood, sulkekaa kirjanne ja riisukaa kauhtananne. John Green (notaari), lähtekää pois, tänä päivänä ei vihkimisestä tule mitään." Toiset tottelivat.

Mr. Rochester jatkoi nopeasti ja kovalla äänellä: "Kaksiavioisuus on ruma sana — aioin kuitenkin olla kaksiavioinen, mutta kohtalo on ollut minua viekkaampi, tai sallimus on asettunut tielleni — ehkä jälkimäinen. Olen tällä hetkellä vain hiukan parempi kuin paholainen, ja, kuten sielunpaimeneni varmaan sanoo, ansaitsen Jumalan ankarimman tuomion — sammumattoman tulen ja ikuisen vaivan. Hyvät herrat, suunnitelmani on mennyt tyhjiin. On totta, mitä tämä lakimies ja hänen seuralaisensa sanovat: olen ollut naimisissa, ja nainen, jonka kanssa menin naimisiin, elää vielä. Sanotte, Wood, että ette koskaan ole kuullut puhuttavan Mrs. Rochesterista, mutta lyönpä vetoa, että olette monta kertaa kallistanut korvanne juorupuheille eräästä salaperäisestä mielipuolesta, jota hoidetaan ja vartioidaan Thornfield Hallissa. Joku on kuiskannut teille, että hän on avioton sisarpuoleni, joku toinen on arvellut häntä hyljätyksi rakastajattarekseni. Minä ilmoitan nyt teille, että hän on vaimoni, jonka kanssa menin naimisiin viisitoista vuotta sitten. Hänen nimensä on Bertha Mason, ja hän on tämän päättäväisen henkilön sisar, joka tuossa vapisevine jäsenineen ja valkeine poskineen on elävänä esimerkkinä siitä kuinka urhoollinen sydän miehellä voi olla. Pää pystyyn, Dick — älä pelkää minua — minä voisin yhtä hyvin lyödä naista kuin sinua. Bertha Mason on hullu, hän on syntynyt hulluuteen taipuvassa perheessä, jonka jäsenet läpi kolmen sukupolven ovat olleet heikkomielisiä ja hourupäisiä. Hänen äitinsä, kreolitar, oli mielipuoli ja juomari — sen huomasin vasta häitteni jälkeen, sillä perhesalaisuuksista vaiettiin visusti sitä ennen. Bertha, kuten kuuliaisen lapsen sopii, seurasi äitinsä jälkiä molemmissa suhteissa. Olin todellakin saanut suloisen puolison, puhtaan, viisaan ja vaatimattoman — voitte kuvitella, että olin onnellinen mies! Mitä kohtauksia sainkaan kokea! Oh, kokemukseni ovat olleet suuremmoisia — jospa vain tuntisitte ne! Mutta en ole velkaa teille pitempiä selityksiä. Briggs, Wood, Mason — kutsun teidät kaikki talooni katsomaan Mrs. Poolen hoidokkia — minun vaimoani. Saatte nähdä, minkälaisen olennon kanssa minut narrattiin menemään naimisiin, ja tuomita, oliko minulla oikeutta rikkoa sopimus ja etsiä myötätuntoa toisen, inhimillisen olennon puolelta. Tämä tyttö", jatkoi hän kääntyen minuun, "ei tietänyt enempää kuin tekään, Wood, tuosta inhoittavasta salaisuudesta. Hän luuli, että kaikki oli selvää ja laillista eikä edes uneksinut tulevansa viekoitelluksi näennäiseen avioliittoon petollisen konnan kanssa, joka jo oli sidottu mielipuoleen, huonoon ja eläimelliseen puolisoon. Tulkaa, seuratkaa minua!"

Hän lähti kirkosta pitäen vieläkin kiinni kädestäni. Nuo kolme herrasmiestä seurasivat häntä. Linnan päätyoven edessä odottivat vaunut meitä.

"Vie ne takaisin vaunuvajaan, John", sanoi Mr. Rochester kylmästi, "niitä ei tarvita tänään."

Astuessamme sisään tulivat Mrs. Fairfax, Adèle, Sophie ja Lea tervehtimään meitä.

"Hiiteen kaikki tyyni onnitteluinenne", huusi isäntä. "Kuka tarvitsee niitä? En ainakaan minä — ne tulevat viisitoista vuotta liian myöhään."

Hän kulki heidän ohitseen ja nousi portaita, taluttaen vieläkin minua ja kehoittaen herroja seuraamaan. Nousimme toiseen kerrokseen, menimme gallerian poikki ja jatkoimme matkaa kolmanteen kerrokseen. Mr. Rochesterin isännän-avain avasi matalan, mustan oven, ja tulimme tuohon omituiseen, vanhaan huoneeseen suurine vuoteineen ja korkokuvineen.

"Sinä tunnet tämän paikan, Mason", sanoi oppaamme, "täällä hän puri ja pisti sinua."

Hän kohotti seinäverhoa, paljasti toisen oven ja avasi senkin. Eteemme avautui ikkunaton huone, jonka lujalla ja korkealla varjostimella varustetussa takassa paloi valkea ja jonka katosta riippui lamppu. Grace Poole oli kumartuneena tulen yli ja nähtävästi valmisti jotakin ruokaa. Huoneen toisessa päässä, syvässä varjossa, liikkui eräs olento edestakaisin. Ensi silmäyksellä ei voinut sanoa, oliko se inhimillinen olento vai eläin, se näytti ryömivän nelinkontin ja murisi kuin joku omituinen villieläin, mutta sen yllä oli vaatteita, ja paksu, harmahtava tukka peitti leijonan harjan tavoin sen pään ja kasvot.

"Hyvää huomenta, Mrs. Poole", sanoi Mr. Rochester. "Kuinka voitte ja kuinka toimenne menestyy tänään?"

"Kiitos kysymästä, sir, koko hyvin", vastasi Grace ja nosti kiehuvan padan varovasti liedeltä. "Huononlaisella tuulella kyllä, mutta ei raivona."

Kimeä huuto näytti kumoavan tämän suosiollisen lausunnon, ja tuo vaatetettu hyena nousi takajaloilleen ja seisoi edessämme täydessä mitassaan.

"Ahaa, sir, hän näkee teidät", huudahti Grace, "teidän olisi parempi mennä pois."

"Vain hetkinen, Grace, teidän täytyy myöntää minulle pari minuuttia."

"Varokaa itseänne sitten, sir, Jumalan tähden, varokaa!"

Mielipuoli ulvoi, työnsi vanukkeiset hiuksensa silmiltään ja tuijotti hurjana vieraisiin. Tunsin hyvin nuo punaiset kasvot, nuo turvonneet piirteet. Mrs. Poole tuli lähemmäksi.

"Pois tieltä", sanoi Mr. Rochester työntäen hänet syrjään. "Hänellä ei kai ole veistä nyt, ja minä olen varuillani."

"Ei sitä koskaan tiedä, mitä hänellä on, sir, hän on niin viekas, ettei kukaan kuolevainen voi keksiä hänen temppujansa."

"Meidän olisi paras jättää hänet", kuiskasi Mr. Mason.

"Mene helvettiin", neuvoi hänen lankonsa.

"Varokaa", huusi Grace. Nuo kolme herrasmiestä peräytyivät. Mr. Rochester työnsi minut taakseen. Mielipuoli syöksyi hänen päällensä ja tarttui rajusti hänen kurkkuunsa ja iski hampaansa hänen poskeensa. He painivat. Hän oli kookas nainen, melkein yhtä pitkä kuin hänen miehensä ja päälle päätteeksi lihava, voimakas kuin mies, ja hän oli jo monesti nujertamaisillaan Mr. Rochesterin, niin atleetti kuin tämä olikin. Hyvällä iskulla olisi tämä saanut hänet asettumaan, mutta hän ei tahtonut lyödä, hän vain paini. Vihdoin hän sai mielipuolen kädet haltuunsa, Grace Poole antoi nuoran, ja hän köytti ne selän taakse. Tuotiin lisää nuoraa, ja mielipuoli sidottiin tuoliin kiinni. Koko toimitusta säestivät mitä kimeimmät huudot ja hurja riuhtominen. Mr. Rochester kääntyi sitten katsojiin ja katseli heitä katkerasti ja epätoivoisesti hymyillen. "Tämä on minun vaimoni", sanoi hän. "Tällainen on ainoa syleily mitä häneltä koskaan saan — tällaisia ne hyväilyt, jotka sulostuttavat joutohetkiäni! Ja tällainen" — hän laski kätensä olalleni — "on se, jonka tahdoin saada, tämä nuori tyttö, joka seisoo niin vakavana ja tyvenenä helvetin ovella ja katselee rauhallisena tuon kadotuksen hengen hurjuutta. Tarvitsin hänet todellakin vaihteeksi tuon pedon jälkeen. Wood ja Briggs, näettekö eroa? Verratkaa näitä kirkkaita silmiä noihin punaisiin palloihin — näitä kasvoja tuohon naamioon — tätä vartaloa tuohon muodottomaan pölkkyyn ja tuomitkaa minut sitten, te lain ja evankeliumin julistajat, ja muistakaa, että millä tuomiolla te tuomitsette, sillä pitää teitäkin tuomittaman! Nyt ulos kaikki tyyni! Minun täytyy lukita aarteeni."

Vetäydyimme pois kaikki. Mr. Rochester jäi hetkiseksi jälkeemme antaakseen vielä määräyksiä Grace Poolelle. Asianajaja kääntyi puoleeni laskeutuessamme portaita.

"Te, miss", sanoi hän, "olette vapaa kaikesta häpeästä. Setänne tulee iloiseksi kuullessaan sen — jos hän elää vielä, kun Mr. Mason palaa Madeiraan."

"Setäni! Mitä hänestä? Tunnetteko hänet?"

"Mr. Mason tuntee hänet. Mr. Eyre on muutamia vuosia ollut kirjeenvaihtajana hänen liikkeessään. Kun setänne sai kirjeen, jossa kerroitte aiotusta avioliitostanne Mr. Rochesterin kanssa, sattui Mr. Mason, joka terveytensä vuoksi oli Madeirassa, juuri olemaan hänen luonaan. Mr. Eyre mainitsi asiasta hänelle, sillä hän tiesi, että Mr. Mason oli tuntenut sennimisen herrasmiehen. Voitte arvata, kuinka Mr. Mason hämmästyi ja pahastui kuullessaan uutisen, ja hän ilmoitti viipymättä sedällenne, kuinka asia oli. Minun täytyy mielipahakseni sanoa, että setänne on nyt sairasvuoteella, jolta hän kaiken todennäköisyyden mukaan ei tule nousemaan, mikäli voi päättää taudin laadusta ja hänen korkeasta iästään. Hän ei itse voinut rientää Englantiin pelastamaan teitä satimesta, johon olitte joutumaisillanne, mutta hän pyysi Mr. Masonia tekemään kaiken voitavansa estääkseen tuon väärän avioliiton. Hän neuvoi häntä kääntymään minun puoleeni. Kiirehdin minkä taisin, ja olen kiitollinen, että en tullut liian myöhään — ja niin olette varmaan tekin. Jollen olisi varma siitä, että setänne on kuollut ennenkuin ehditte Madeiraan, neuvoisin teitä seuraamaan Mr. Masonia sinne, mutta asiain näin ollen pidän parhaana, että jäätte Englantiin, kunnes olette saanut lisää tietoja sedästänne. Vieläkö meillä on muuta toimitettavaa?" kysyi hän Mr. Masonilta.

"Ei, ei — lähtekäämme", vastasi tämä tuskissaan, ja sanomatta hyvästi Mr. Rochesterille he lähtivät pois eteisen ovesta. Pappi vaihtoi vielä muutamia kehoituksia tai moitteen sanoja ylpeän pitäjäläisensä kanssa ja suoritettuaan, tämän velvollisuuden lähti hänkin. Kuulin hänen menevän seisoessani huoneeni puoliavoimen oven edessä. Kun talo oli näin tyhjentynyt, sulkeuduin sinne, työnsin salvan oven eteen, jottei kukaan tulisi häiritsemään minua, ja valmistauduin — en itkemään enkä valittamaan, sillä siihen olin vielä liian levollinen — vaan koneellisesti riisumaan pois hääpukuni ja vaihtamaan sen arkipukuun, jota eilen olin luullut käyttäväni viimeisen kerran. Sitten istahdin. Tunsin itseni heikoksi ja väsyneeksi. Nojasin käsivarteni pöytään ja painoin pääni niihin. Ja nyt ajattelin — tähän saakka olin vain kuullut, nähnyt, liikkunut, seurannut mukana ylös ja alas, kun minua oli talutettu, nähnyt tapausten seuraavan toisiaan, salaisuuksien selvenevän — mutta nyt ajattelin.

Aamu oli ollut kylläkin rauhallinen, lukuunottamatta lyhyttä kohtausta mielipuolen kanssa, kirkossa oli kaikki käynyt ilman meteliä, ilman intohimon purkauksia, äänekästä riitaa, väittelyä, uhkauksia, kyyneleitä ja nyyhkytyksiä. Oli sanottu muutamia sanoja, oli levollisesti mainittu este avioliitollemme, Mr. Rochester oli tehnyt muutamia lyhyitä, tylyjä kysymyksiä, niihin oli vastattu, oli annettu selityksiä ja väite näytetty toteen, sitten isäntäni oli myöntynyt, elävä todistuskappale oli nähty, rauhanhäiritsijät olivat menneet ja kaikki oli ohi.

Olin omassa huoneessani kuten tavallisesti — se olin minä itse ilman mitään ulkonaista muutosta, kukaan ei ollut lyönyt eikä vahingoittanut minua. Ja kuitenkin — missä oli eilispäivän Jane Eyre? Missä oli hänen elämänsä — hänen tulevaisuustoiveensa?

Jane Eyre, joka oli ollut lämminverinen, toivorikas nainen — melkein morsian — oli taas yksinäinen, paleleva tyttö, hänen elämänsä oli väritön, hänen toiveensa lohduttoman niukat. Sydäntalven halla oli jäädyttänyt juhannuksen kukat, joulukuun lumimyrsky tuhonnut kesäkuun luonnon, kypsät hedelmät olivat jäätyneet, nietos peittänyt kukkivat ruusupensaat, härmäinen kääriliina laskeutunut yli heinävainioitten ja ruispeltojen, kedot, jotka vielä eilen olivat kirjavanaan kukkia, olivat tänään poluttoman lumen peitossa, ja metsät, jotka kaksitoista tuntia sitten olivat olleet lehteviä ja lemuavia kuin lämpimien maitten lehdot, olivat nyt autioita ja valkeita kuin talvisen pohjolan havumetsät. Kaikki toiveeni olivat kuolleet, saman julman tuomion yllättäminä, joka yhdessä yössä oli surmannut kaikki esikoiset Egyptissä. Katselin rakkaimpia toiveitani, jotka vielä eilen olivat niin värikkäinä kukoistaneet, nyt ne olivat kuin kylmät ruumiit, joita en enää koskaan voinut kutsua takaisin elämään. Katselin rakkauttani, tuota tunnetta, jonka olin antanut isännälleni ja jonka hän oli herättänyt henkiin — nyt se värisi sydämessäni kuin kiusaantunut lapsi kylmässä kehdossa, se oli sairas ja kärsivä eikä voinut etsiä turvaa Mr. Rochesterin luota eikä lämpöä hänen sylistään. Oh, en koskaan enää voinut mennä hänen luoksensa, sillä luottamukseni oli särkynyt. Mr. Rochester ei ollut minulle enää sitä mitä hän oli ollut, sillä hän ei ollut se, joksi olin häntä luullut. En voinut oikeastaan syyttää häntä, en tahtonut sanoa, että hän oli pettänyt minua, mutta ehdoton tahrattomuus oli kadonnut hänen kuvastaan, ja minun täytyi lähteä pois hänen luotaan, siitä olin täysin selvillä. Koska, kuinka, minne, sitä en vielä tietänyt, mutta arvelin, että hän itse tahtoisi minut kiireimmiten pois Thornfieldista. Todellista rakkautta hän nähtävästi ei voinut tuntea minua kohtaan, hänen tunteensa oli ollut vain oikullinen, ohimenevä intohimo, ja koska se oli rauennut tyhjiin, ei hän enää tarvinnut minua. Nyt olisin pelännyt astua hänen tielleen, sillä minun näkemiseni täytyi olla hänelle vastenmielistä. Voi, kuinka silmäni olivat olleet sokeat ja käytökseni heikkoa!

Silmäni olivat suljetut, syvä pimeys näytti tulvehtivan ylitseni ja ajatukseni olivat kuin mustan, kuohuvan virran aallot. Minusta tuntui kuin olisin hyljättynä ja uupuneena heittäytynyt suuren, kuivettuneen virran uomaan, kuulin virran pauhua kaukaisilla vuorilla, tunsin sen lähenevän, eikä minulla ollut voimaa eikä tahtoa nousta ja paeta. Makasin voimattomana ja toivoin kuolemaa. Yksi ainoa ajatus vielä eli rinnassani — muistin Jumalan ja huokasin sanattoman rukouksen. Valottomassa mielessäni risteili sanoja, jotka olisi pitänyt kuiskata kuuluville, mutta en saanut voimaa lausua niitä.

"Älä ole kaukana minusta, sillä tuska on lähellä eikä kukaan auta minua."

Se oli lähellä, ja koska en ollut pyytänyt apua ylhäältä sitä vastaan, koska en ollut liittänyt käsiäni ristiin, notkistanut polviani enkä liikuttanut huuliani, tulvi se ylitseni kuin voimakas, kuohuva virta. Mustana ryöppynä kuohui ylitseni tietoisuus menetetystä elämästäni, hukkaan menneestä rakkaudestani, sammuneista toiveistani, surmatusta luottamuksestani. En voi kuvata tuota kauheata hetkeä. "Vedet kävivät minun sieluuni asti, minä vajosin syvälle pohjattomaan liejuun, minä olin tullut syviin vesiin, ja virrat tulvehtivat ylitseni."

Kahdeskymmenesseitsemäs luku.

Johonkin aikaan iltapäivällä kohotin päätäni ja katselin ympärilleni. Laskevan auringon säde kultasi seinää, ja minä kysyin: "Mitä minun on tehtävä?"

Mutta järkeni antama vastaus: "Jätä Thornfield viipymättä", oli niin nopea ja niin armoton, että suljin korvani ja sanoin, etten voinut sietää sellaista ajatusta. "Pienin syy suruuni on se, että en ole Edward Rochesterin morsian", lisäsin, "ja että olen herännyt loistavista unista ja huomannut ne tyhjiksi ja turhiksi. Sen tuskan voisin vielä kestää, mutta sitä en kestä, että minun täytyy jättää hänet viipymättä, ehdottomasti, ainiaaksi. Sitä en voi tehdä."

Mutta silloin vakuutti joku ääni sisässäni, että kyllä voin sen tehdä, ja ennusti, että niin tulen tekemäänkin. Taistelin oman päätökseni kanssa, tahdoin olla heikko ja välttää tuota kauheata kärsimystä, jonka näin edessäni, mutta itsevaltias omatunto tarttui ankaralla kädellään intohimoon ja ilkkui, että tämä oli saanut kokea vasta pienen aavistuksen onnettomuudesta, mutta että se kohta armottomasti viskataan tuskan pohjattomiin syvyyksiin.

"Revittäköön minut sitten irti", huusin. "Auttakoon joku toinen minua!"

"Ei, sinun tulee itse repiä itsesi irti, eikä kukaan saa auttaa sinua. Sinun tulee itse puhkaista oikea silmäsi ja hakata poikki oikea kätesi. Sydämesi on uhrattava, ja sinä itse toimitat uhrin."

Nousin äkkiä seisomaan, sillä minua kauhistutti yksinäisyys, jossa niin hirmuinen tuomari oli seuranani, ja hiljaisuus, jossa niin pelättävä ääni kaikui. Päätäni huimasi seisoessani, huomasin että olin tulossa sairaaksi jännityksestä ja tuskasta — sitäpaitsi en ollut syönyt enkä juonut mitään koko päivänä. Tuskaisan tunteen valtaamana muistin myös, että koko aikana, kun olin ollut sulkeutuneena huoneeseeni, ei ketään ollut lähetetty kysymään, kuinka jaksan, ei edes pikku Adèle ollut koputtanut ovelleni eikä Mrs. Fairfax tullut etsimään minua. "Ystävät unohtavat ne, joita kova onni kohtaa", mutisin avatessani oven ja mennessäni ulos. Kompastuin johonkin, pääni oli vielä heikko, silmissäni pimeni ja jäseneni tuntuivat raukeilta. En voinut pysyä pystyssä, horjahdin, mutta en kaatunut, sillä eräs käsivarsi ojentautui tukemaan minua. Katsahdin ylös — minua kannatti Mr. Rochester, joka istui tuolilla huoneeni kynnyksen edessä.

"Vihdoinkin tulet ulos", sanoi hän. "Olen odottanut sinua kauan ja kuunnellut, mutta en ole kuullut pienintäkään liikettä, en ainoatakaan nyyhkytystä. Jos tuota kuoleman hiljaisuutta olisi kestänyt vielä viisi minuuttia, olisin murtanut lukon kuin varas. Vältätkö siis minua — sulkeudut huoneeseesi ja suret yksinäsi! Olisin mieluummin suonut sinun tulevan luokseni ja syyttävän minua kiivain sanoin. Sinä olet kiihkeä, ja odotin jonkinlaista kohtausta. Olin valmistautunut kuumiin kyynelvirtoihin — olisin vain tahtonut, että ne olisivat saaneet vuotaa minun rinnalleni. Nyt on tunteeton lattia tai märkä nenäliina ottanut ne vastaan. Mutta minä erehdyn, sinä et ole itkenyt ensinkään! Näen kalpeat posket ja sammuneet silmät, mutta en kyynelten jälkiä. Sitten kai sydämesi on itkenyt verta."

"No, Jane, etkö syytä minua ollenkaan? Etkö sano minulle mitään katkeraa — mitään pistävää, mikä haavoittaisi sydäntäni tai saisi mieleni kuohuksiin? Istut hiljaa siinä, minne asetin sinut, ja katselet minua väsynein, ilmeettömin silmin."

"Jane, ei minun aikomukseni ollut haavoittaa sinua noin. Jos mies, jolla on vain yksi ainoa pieni karitsa, joka on hänelle rakas kuin tytär, joka syö hänen leipäänsä ja juo hänen maljastansa, olisi vahingossa teurastanut sen, ei hän voisi katkerammin katua veristä erehdystään kuin minä nyt. Voitkohan koskaan antaa minulle anteeksi?"

Lukija, minä annoin hänelle anteeksi sillä hetkellä, siinä paikassa. Hänen katseessaan oli niin syvää itsesyytöstä, hänen äänessään niin vilpitöntä sääliä, hänen käytöksessään niin miehekästä tarmoa, ja sitäpaitsi ilmeni hänen koko olemuksestaan niin muuttumatonta rakkautta, että annoin hänelle kaikki anteeksi — en kuitenkaan vielä sanoin, en ulkonaisin elein, vaan sisimmällä sydämessäni.

"Sinä tiedät, että olen lurjus, Jane, eikö totta", sanoi hän hetken kuluttua ja katseli minua levottomana ja lutkien. Hän varmaan ihmetteli jatkuvaa hiljaisuuttani ja masentunutta mielialaani, joka johtui pikemmin heikkoudesta kuin omasta tahdostani.

"Tiedän, sir."

"Sano se sitten minulle lujasti ja katkerasti — älä säästä minua."

"En voi, olen väsynyt ja sairas. Tahtoisin juoda."

Hän huokasi syvään, nosti minut käsivarsilleen ja kantoi minut portaita alas. Ensin en tietänyt, mihin huoneeseen hän oli vienyt minut, sillä väsyneille silmilleni oli kaikki hämärää ja epäselvää. Sitten tunsin suloista takkavalkean lämpöä — vaikka olikin kesä, olin palellut kovin huoneessani. Hän asetti viinilasin huulilleni, minä maistoin ja virkistyin, sitten söin jotakin, jota hän antoi minulle ja olin pian taas oma itseni. Olin kirjastossa, istuin hänen nojatuolissaan ja hän oli vieressäni. "Jos nyt voisin eritä elämästä ilman kovin kovaa tuskaa, olisi se parasta minulle", ajattelin, "silloin minun ei tarvitsisi pakoittaa itseäni katkaisemaan hienoimpia sydänsäikeitäni, repimällä ne irti Mr. Rochesterista. Minun täytyy nähtävästi jättää hänet. Minä en tahtoisi — minä en voi jättää häntä."

"Kuinka jaksat nyt, Jane?"

"Paljon paremmin, sir, olen kohta jo entiselläni."

"Maista vielä viiniä, Jane."

Minä tottelin, sitten hän pani lasin pöydälle, seisoi edessäni ja katseli minua tarkkaavaisena. Äkkiä hän huudahti jotakin ja kääntyi pois kiihkeän liikutuksen valtaamana. Kiivain askelin meni hän toiseen päähän huonetta, tuli sitten takaisin ja kumartui ikäänkuin suudellakseen minua, mutta minä muistin, että hyväilyt olivat nyt kiellettyjä. Käänsin kasvoni toisaalle ja työnsin hänet syrjään.

"Mitä! Mitä nyt?" huudahti hän kiihkeästi. "Oh, tiedän jo! Sinä et tahdo suudella Bertha Masonin miestä. Minulla on siis mielestäsi toinen, jonka voin sulkea syliini ja painaa rintaani vasten."

"Missään tapauksessa ei minulla enää ole mitään oikeutta siihen."

"Kuinka niin, Jane? Tahdon säästää sinua paljosta puhumisesta, tahdon vastata puolestasi. Sinä työnnät minut pois, koska minulla jo on vaimo. Arvasinko oikein?"

"Kyllä."

"Jos ajattelet niin, täytyy sinulla olla hyvin kummallinen käsitys minusta, sinun täytyy pitää minua kylmäverisenä viettelijänä, halpamaisena konnana, joka on teeskennellyt epäitsekästä rakkautta vetääkseen sinut taitavasti asetettuun ansaan ja riistääkseen sinulta maineen ja itsekunnioituksen. Mitä sanot tähän? Näen, että et voi sanoa mitään, koska ensiksikin olet vielä heikko ja sinulla on täysi työ hengittäessäsi, toiseksi et voi tottua syyttämään ja herjaamaan minua ja kolmanneksi ovat kyynelten sulut nyt auenneet, ja ne tulvisivat esiin, jos puhuisit paljon, ja sinä et tahdo kiihtyä ja panna toimeen kohtausta. Ajattelet vain, mitä sinun on tehtävä — puhumisesta ei mielestäsi olisi mitään hyötyä. Minä tunnen sinut — ja olen varuillani."

"Sir, en tahdo tehdä mitään pahaa teille", sanoin, ja epävarma ääneni varoitti minua jatkamasta.

"Et sillä tavalla kuin sinä ymmärrät asian, mutta niinkuin minä sen ymmärrän, suunnittelet minun tuhoani. Olethan suoraan sanonut, että olen nainut mies, ja vältät minua kuin nainutta miestä, pysyttelet poissa tieltäni ja nyt juuri kieltäydyit suutelemasta minua. Aiot tekeytyä aivan vieraaksi minulle, elää tämän katon alla vain Adèlen opettajana, ja jos joskus sanon sinulle ystävällisen sanan, jos joku ystävällinen tunne lähentää sinua minuun, ajattelet: 'Tuo mies oli vähällä tehdä minut rakastajattareksensa, minun täytyy olla jäätä ja kiveä hänelle', ja jäätä ja kiveä aiot olla minulle."

Koetin saada ääneni mahdollisimman selväksi ja varmaksi ja vastasin: "Olosuhteeni ovat kokonaan muuttuneet, sir, ja minunkin täytyy muuttua, siitä ei ole epäilystä. Tunteenpurkauksien, tuskallisten muistojen ja ainaisen taistelun välttämiseksi on yksi ainoa keino — Adèlen pitää saada uusi kotiopettajatar."

"Oh, Adèle pannaan kouluun — sen asian olen jo järjestänyt, enkä aio kiduttaa sinua Thornfield Hallin kauheilla muistoilla — tämän kirotun paikan, tämän kaamean hautaholvin, jossa elävä ruumis asustaa, tämän ahtaan helvetinkuilun, jonka yksi ainoa kadotettu henki on pahempi kuin legiona kuviteltuja paholaisia. Jane, sinä et saa jäädä tänne, enkä minäkään aio jäädä. Tein väärin antaessani sinun ensinkään tulla Thornfield Halliin, vaikka tiesin, minkälainen kauhujen paikka se on. Jo ennenkuin olin nähnytkään sinua, käskin heitä pitämään paikan kirouksen salassa sinulta, sillä pelkäsin, etteivät Adèlen kotiopettajat koskaan pysyisi paikassaan, jos tietäisivät, minkälainen asuintoveri heillä oli talossa, ja suunnitelmani eivät sallineet minun muuttaa mielipuolta toisaalle. Omistan kyllä erään vanhan talon — Fearndean Manorin, joka on vielä yksinäisempi ja rauhallisempi kuin tämä ja jossa voisin pitää häntä aivan erillään, mutta tuntoni ei salli minun muuttaa häntä sinne, koska tuo metsän sydämessä sijaitseva paikka on hyvin epäterveellinen. Luultavasti nuo kosteat seinät olisivat piankin vapauttaneet minut taakastani, mutta joka roistolla on omat vikansa, ja minun vikoihini ei kuulu epäsuora murhayritys, vaikka sen uhrina olisikin se jota eniten vihaan."

"Oli jotenkin yhtä järkevää salata sinulta mielipuolen olemassaoloa kuin peittää lapsi päällystakilla ja asettaa se makaamaan myrkyllisen puun juurelle. Mutta minä suljen Thornfield Hallin, naulaan kiinni päätyoven ja peitän ikkunat, minä annan Mrs. Poolelle kaksisataa puntaa vuodessa, jotta hän asuu täällä minun vaimoni kanssa, kuten nimität tuota kauheata noitaa. Grace tekee rahan edestä paljon, ja hän on saava poikansa, Grimsbyn hulluinhuoneen hoitajan, seurakseen ja avukseen, kun minun vaimoni hyvän tapansa mukaan koettaa polttaa ihmisiä heidän vuoteisiinsa sydänyöllä, pistää heitä tikarilla, purra heidän lihaansa ja —"

"Sir", keskeytin häntä, "te olette leppymätön luota onnetonta naista kohtaan, te puhutte hänestä inhoten ja kostonhaluisena. Se on julmaa — ei hän voi auttaa sitä että hän on hullu."

"Jane, pieni lemmikkini — siksi minä sinua sanon vieläkin, koska olet se — sinä et tiedä, mitä sanot. Sinä tuomitset minua väärin. En vihaa häntä senvuoksi, että hän on hullu. Luuletko, että vihaisin sinua, jos sinä olisit hullu?"

"Luulenpa kyllä, sir."

"Silloin erehdyt, etkö tunne minua etkä sitä rakkautta, johon kykenen. Jokainen solu sinussa on minulle yhtä rakas kuin oma lihani, ja yhtä rakkaana se pysyisi sairauden ja tuskan päivinä. Sinun älysi on minun aarteeni, ja jos se olisi hämmentynyt, pysyisi se siitä huolimatta aarteenani. Jos raivoaisit, hillitsisivät minun käsivarteni sinua, ei mikään pakkoröijy, ja sinun hurjin puristuksesi tuntuisi minusta suloiselta. Jos syöksyisit päälleni kuin tuo nainen tänä aamuna, ottaisin sinut vastaan avoimin sylin, ja syleilyni olisi yhtä hellä kuin luja ja hillitsevä. Sinusta en kääntyisi inhoten pois kuten hänestä, rauhallisina hetkinäsi ei sinulla olisi muuta hoitajaa eikä vartijaa kuin minä, ja istuisin väsymättömänä vieressäsi, vaikka et koskaan edes hymyilisi minulle, enkä koskaan kyllästyisi katselemaan silmiäsi, vaikka ei pieninkään välähdys niissä ilmaisisi, että tunnet minut. Mutta miksi jatkan tällaisia ajatuksia? Puhuin lähdöstäsi Thornfieldistä. Kuten tiedät, on kaikki valmiina pikaista lähtöä varten — huomenna olet lähtevä. Pyydän sinua kestämään vielä yhden yön tämän katon alla, Jane, ja sitten jääkööt sen onnettomuudet ja kauhut iäksi hyvästi! Minulla on tiedossa turvapaikka, suojainen pyhäkkö, jonne eivät ulotu tuskalliset muistot, vastenmieliset vierailut — eivätkä juoru ja parjaus."

"Ottakaa Adèle mukaanne, sir", keskeytin, "hän on teille seuralaisena."

"Mitä tarkoitat, Jane? Sanoinhan, että lähetän Adèlen kouluun. Mitä seuraa olisi minulla lapsesta, joka ei edes ole omani — ranskalaisen tanssijattaren avioton lapsi. Miksi vaivaat minua hänellä? Minä kysyn, minkätähden suosittelet häntä seurakseni?"

"Te puhuitte vetäytymisestä yksinäiseen paikkaan, sir, ja yksinäisyys on ikävää, liian ikävää teille, sir."

"Yksinäisyys — yksinäisyys!" kertasi hän suuttuneena. "Huomaan, että minun täytyy sanoa asia selvästi. En ymmärrä, mikä sfinksimäinen ilme leviää kasvoillesi. Sinä olet jakava yksinäisyyteni. Ymmärrätkö?"

Pudistin päätäni. Jo tuohon mykkään kieltoon vaadittiin jonkun verran rohkeutta, sillä hän oli kiihtymässä. Hän oli astellut edestakaisin, mutta äkkiä hän pysähtyi kuin naulittuna. Hän katseli minua kauan ja tuimasti. Käänsin silmäni hänestä, katsoin tuleen ja koetin näyttää mahdollisimman levolliselta.

"Nyt on siis tultu solmuun Janen luonteessa", sanoi hän vihdoin paljon tyvenemmin kuin mitä hänen katseestaan olin voinut odottaa. "Silkkilanka on juossut tasaisesti tähän asti, mutta olen aina tiennyt, että kerran tulisi pysähdys ja solmu, ja tässä se nyt on. Ja nyt tulee loputonta harmia, vastuksia ja tuskaa. Herra Jumala! Jospa minulla olisi hiukkanen Simsonin voimaa, niin vetäisin tuon sotkuisen vyyhdin auki yhdellä tempaisulla."

Hän alkoi taas kävellä, mutta pysähtyi heti, tällä kerralla aivan eteeni.

"Jane, tahdotko kuulla järkeä", — hän kumartui ja pani huulensa korvani viereen — "sillä jollet tahdo, teen väkivaltaa." Hänen äänensä oli käheä, hän näytti mieheltä, joka on katkaisemaisillaan sietämättömän kahleen ja sokeana syöksymäisillään mitä rajattomimpaan vapauteen. Tiesin, että seuraavassa hetkessä, seuraavan kiihkopurkauksen sattuessa minulla ei enää olisi mitään valtaa hänen ylitseen. Nykyhetki — kiitävä sekunti — oli ainoa tilaisuus, jolloin vielä voin taltuttaa hänet. Yksikin torjuva liike, ainoa säikähtynyt ele olisi ratkaissut kohtaloni — ja hänen kohtalonsa. Mutta minä en pelännyt, en vähintäkään. Tunsin omaavani sisäistä voimaa ja vaikutusvaltaa, ja se piti minua pystyssä. Hetki oli vaarallinen, mutta sillä oli oma viehätyksensä — sellaista tuntee varmaan intiaani, joka kanootissaan laskee pyörryttävästä koskesta. Tartuin Mr. Rochesterin nyrkkiinpuserrettuun käteen, avasin koukistuneet sormet ja sanoin hyväilevällä äänellä:

"Istukaa nyt, puhun kyllä kanssanne niin kauan kuin vain haluatte, ja kuulen kaikki mitä sanotte, oli se sitten järkevää tai järjetöntä."

Hän istahti, mutta ei kohta saanut puhua. Olin taistellut kyynelteni kanssa jo hetken ja suurella vaivalla saanut ne hillityiksi, koska tiesin, ettei hän mielellään näkisi minun itkevän. Nyt arvelin kuitenkin olevan parasta antaa niitten vuotaa niin vapaasti ja kauan kuin ne tahtoivat. Jos hän tuli siitä pahoilleen, oli se vain sitä parempi. En siis enää pidättänyt itseäni, vaan itkin sydämeni pohjasta.

Pian kuulin hänen pyytämällä pyytävän minua tyyntymään. Sanoin, etten voinut tyyntyä niin kauan kuin hän oli noin kiihdyksissä.

"Mutta minä en ole vihainen, Jane, rakastan sinua vain liian paljon, ja sinä jäykistit pienet, kalpeat kasvosi niin päättäväisiksi ja kylmiksi, että en voinut kestää sitä. Kas niin, älä itke enää, kuivaa kyyneleesi!" Hänen heltynyt äänensä ilmaisi, että hän oli talttunut, ja minä vuorostani tyynnyin myös. Hän tahtoi nyt nojata päätään olkapäähäni, mutta minä en sallinut sitä. Sitten hän tahtoi vetää minut luoksensa — ei.

"Jane, Jane", sanoi hän, ja hänen äänensä katkeran surullinen sävy sai kaikki hermoni värisemään, "etkö siis rakasta minua? Panitko siis arvoa vain asemalleni ja omalle asemallesi vaimonani? Ja nyt, kun arvelet, että minä en voi tulla mieheksesi, pelkäät jokaista kosketustani kuin olisin myrkyllinen eläin."

Nämä sanat viilsivät minua, mutta mitä voin sanoa tai tehdä? Minun ei luultavasti olisi pitänyt sanoa eikä tehdä mitään, mutta oli niin vaikeata tuolla tavalla loukata hänen tunteitansa, että en voinut olla vuodattamatta palsamia haavaan, jonka juuri olin iskenyt.

"Minä rakastan teitä", sanoin, "rakastan teitä enemmän kuin koskaan ennen, mutta minä en saa näyttää enkä suvaita rakkauttani, ja tämän kerran täytyy olla viimeinen."

"Viimeinen, Jane! Mitä! Luuletko, että voit asua kanssani ja nähdä minua joka päivä ja aina olla kylmä ja luoksepääsemätön, jos kerran rakastat minua?"

"En, sir, sitä en varmaankaan voi, ja senvuoksi näen vain yhden mahdollisuuden, mutta te raivostutte, jos sanon sen."

"Oh, sano se! Jos minä raivoan, on sinulla itkemisen taito."

"Mr. Rochester, minun täytyy jättää teidät."

"Kuinka pitkäksi aikaa, Jane? Viideksi minuutiksi että ehdit silittää tukkasi, joka on vähän epäjärjestyksessä, ja hautoa kuumeisia kasvojasi — niinkö?"

"Minun täytyy jättää Adèle ja Thornfield. Minun täytyy erota teistä koko elämäkseni ja aloittaa uutta elämää uusissa oloissa, uusien ihmisten joukossa."

"Se on tietty, minähän sanoin samaa. En viitsi puhuakaan siitä järjettömyydestä, että muka eroisit minusta. Nyt sinä vasta yhdyt minuun. Mitä tulee tuohon uuteen elämään, sanoit aivan oikein. Sinun pitää tulla vaimokseni, sillä minä en ole naimisissa. Sinusta tulee Mrs. Rochester sekä nimellisesti että todellisuudessa. Minä olen sinun luonasi niin kauan kuin elämme. Sinä tulet mukanani etelä-Ranskaan, omistan siellä hohtavan valkoisen huvilan Välimeren rannalla. Siellä saat elää onnellista, turvattua ja viatonta elämää. Älä pelkää, että koetan viekoitella sinua erehtymään — saada sinut rakastajattarekseni. Miksi pudistat taaskin päätäsi? Jane, sinun täytyy olla järkevä, muuten menetän taaskin malttini."

Hänen äänensä värisi, hänen kätensä vapisivat, hänen sieramensa laajenivat ja silmänsä säihkyivät, mutta uskalsin vieläkin vastustaa.

"Sir, teidän vaimonne elää vielä, sen myönsitte itse tänä aamuna. Jos eläisin teidän kanssanne niinkuin te tahtoisitte, olisin rakastajattarenne. Olisi viisastelua, olisi väärin sanoa toisin."

"Jane, minä en ole lempeäluontoinen mies, en ole kärsivällinen enkä kylmä ja levollinen. Älä unohda sitä! Sääli minua ja itseäsi, pane sormesi valtimolleni ja koeta, kuinka se lyö — ja varo!"

Hän paljasti ranteensa ja ojensi sen minulle. Veri oli paennut hänen kasvoiltaan ja huuliltaan, ne olivat melkein lyijynharmaat. Oli julmaa kiihdyttää häntä noin kovasti, mutta myöntymisestä ei saanut olla puhetta. Tein sen mitä ihmiset äärimmäisessä hädässä tavallisesti tekevät — etsin apua ylempää. "Hyvä Jumala, auta minua", puhkesi vaistomaisesti huuliltani.

"Minä olen hullu", huudahti Mr. Rochester äkkiä. "Sanon hänelle, etten ole naimisissa, enkä selitä asiaa sen tarkemmin. Unohdan, että hän ei tiedä mitään tuon naisen luonteesta eikä niistä olosuhteista, jotka liittyivät onnettomaan avioliittooni hänen kanssaan. Oh, minä olen varma, että Jane on yhtä mieltä kanssani tietäessään kaiken minkä minä tiedän. Anna vain kätesi minulle, Jane, että saan myös tuntea enkä vain nähdä, että olet vieressäni, ja sitten kerron sinulle muutamin sanoin, kuinka asian laita on. Voitko kuunnella minua?"

"Kyllä, sir, vaikka tuntikausia, jos niin tahdotte."

"Pyydän vain minuutteja, Jane. Oletko koskaan kuullut, että minä en ole ollut perheen vanhin poika, vaan että minulla kerran on ollut vanhempi veli?"

"Muistan Mrs. Fairfaxin kerran kertoneen siitä."

"Ja oletko koskaan kuullut, että isäni oli tarkka ja kitsas mies."

"Olen kuullut jotakin sentapaista."

"No niin, Jane, hän oli saita, ja hän oli päättänyt pysyttää omaisuutensa koossa, koska hän ei voinut sietää, että se tasattaisiin ja minä saisin osani siitä. Kaiken piti mennä veljelleni Rowlandille. Yhtä vähän hän voi sietää, että joku hänen pojistaan olisi köyhä mies. Hänen täytyi siis toimittaa minut rikkaisiin naimisiin, ja hän etsikin ajoissa minulle sopivan puolison. Mr. Mason, eräs länsi-intialainen tilanomistaja ja liikemies, oli hänen vanha tuttavansa. Isäni tiesi, että Masonin omaisuus oli suuri ja vankka, ja ryhtyi tiedusteluihin. Hän sai kuulla, että Mr. Masonilla oli poika ja tytär ja että tytär saa myötäjäisiksi kolmenkymmenen tuhannen punnan omaisuuden. Se riitti. Kun olin lopettanut yliopistolukuni, lähetettiin minut Jamaicaan, jotta siellä menisin naimisiin morsiamen kanssa, jota jo oli kosittu minun puolestani. Isäni ei maininnut mitään hänen rahoistaan, mutta sanoi sensijaan, että Miss Mason oli Spanish Townin ylpeys kauneutensa vuoksi, ja se ei ollut valetta. Hän oli kaunis nainen, samaa tyyliä kuin Blanche Ingram, pitkä, tumma, majesteetillinen. Hänen perheensä tahtoi saada minut hänen miehekseen, koska olin hyvää sukua, ja niin tahtoi hänkin. Hänet näytettiin minulle huviretkillä ja juhlissa, joissa hän aina esiintyi loistavasti puettuna. Näin hänet harvoin yksin, ja puhuin hänen kanssaan tuskin koskaan. Hän mielisteli minua eikä säästellyt minulta sulojansa ja taitojansa. Kaikki miehet hänen seurapiirissään näyttivät ihailevan häntä ja kadehtivan minua. Tämä kaikki häikäisi minua ja kiihoitti aistejani, olin nuori, tyhmä ja kokematon ja luulin rakastavani häntä. Ei ole sitä mielettömyyttä, johon ei seuraelämän typerä kilpailu ja nuoruuden sokeus, kiihko ja kuumaverisyys voi syöstä ihmistä. Tytön sukulaiset rohkaisivat minua, kilpakosijat yllyttivät intoani, hän itse sai minut ihastumaan, ja ennenkuin tiesinkään, oli naimiskauppa päätetty. Oi, kuinka halveksin itseäni kun ajattelen tuota tekoa! En rakastanut, en kunnioittanut, en edes tuntenut häntä. En ollut huomannut hänessä vaatimattomuutta, en hyvyyttä, en puhtautta enkä hienostusta tavoissa tai ajatuksissa, ja kuitenkin menin naimisiin hänen kanssaan — minä hullu, sokea pölkkypää! Olisin tehnyt vähemmän syntiä, jos — mutta minä en saa unohtaa, kenelle puhun."

"En ollut koskaan nähnyt morsiameni äitiä, ja ymmärsin, että hän oli kuollut. Kuherruskuukauden kuluttua sain kuulla erehtyneeni. Hän ei ollutkaan kuollut, vaan mielipuoli, ja häntä hoidettiin eräässä hulluinhuoneessa. Oli myös eräs nuorempi veli joka oli vallan tylsämielinen. Vanhempi veli, jonka sinäkin olet nähnyt (ja jota en voi vihata, vaikka inhoonkin koko sukua, koska hänen heikossa mielessään on joku hituinen inhimillistä tunnetta, mikä ilmenee hänen jatkuvassa myötätunnossaan kurjaa sisarta kohtaan ja siinä koirantapaisessa kiintymyksessä, jota hän kerran osoitti minulle), joutuu luultavasti jonakin kauniina päivänä saman kohtalon alaiseksi. Isäni ja veljeni Rowland tiesivät kaiken tämän, mutta he ajattelivat vain noita kolmeakymmentä tuhatta puntaa ja yhtyivät minua vastaan tehtyyn salaliittoon."

"Nämä olivat epämiellyttäviä keksintöjä, mutta en tahtonut kuitenkaan soimata vaimoani muusta kuin siitä, että totuutta oli minulta petollisesti salattu. En soimannut häntä silloinkaan, kun huomasin, että hänen luonteensa oli kokonaan vieras minun luonteelleni ja hänen taipumuksensa ja makunsa minulle vastenmieliset, että hänen mielensä oli matala ja ahdas ja että sitä ei voinut edes johtamalla johtaa mihinkään korkeampaan ja avarampaan, — kun huomasin, että en voinut viettää ainoatakaan miellyttävää iltaa, en edes tuntia hänen kanssaan, että hauska ja tuttavallinen keskustelu oli välillämme mahdoton, sillä kaikkiin aiheisiin, mitä keksin, vastasi hän täysin älyttömästi, ikävästi ja typerästi, — kun edelleen huomasin, etten koskaan saisi rauhallista ja järjestettyä kotia, koska ei kukaan palvelija viitsinyt kuunnella hänen kiivaita ja aiheettomia sisunpurkauksiaan ja totella hänen järjettömiä, ristiriitaisia määräyksiään. Hillitsin itseni vieläkin, vältin riitoja ja koetin niellä katkeran katumukseni ja syvän inhoni!"

"Jane, en tahdo kiduttaa sinua vastenmielisillä yksityiskohdilla, vaan tahdon muutamin voimakkain sanoin ilmaista sanottavani. Elin neljä vuotta yhdessä tuon naisen kanssa, ja sinä aikana hän totisesti koetteli minua. Hänen luonteensa kypsyi ja kehittyi peloittavan nopeasti, hänen paheensa versoivat voimakkaina — kauhean voimakkaina — vain julmuus olisi voinut tukahuttaa niitten kasvua, ja minä en tahtonut olla julma. Kuinka kääpiömäinen olikaan hänen älynsä ja kuinka jättiläismäiset hänen huonot taipumuksensa! Mitä kirousta nuo taipumukset tuottivatkaan minulle! Bertha Mason — kunniattoman äidin todellinen tytär — antoi minun tuntea kaikki ne kauhut, kaiken sen alennuksen ja häpeän, jotka odottavat siveettömään ja juomahimoiseen naiseen sidottua miestä."

"Veljeni oli tällä välin kuollut, ja noitten neljän vuoden kuluttua kuoli isänikin. Olin nyt enemmän kuin tarpeeksi rikas — kuitenkin peloittavan köyhä. Huonoin, turmeltunein ja alhaisin olento, mitä milloinkaan olen nähnyt, oli alituisena seuranani ja lain ja yhteiskunnan säädösten mukaan osa minusta. Enkä voinut edes päästä hänestä laillisesti eroon, sillä lääkärit olivat nyt huomanneet, että minun vaimoni oli hullu — huono elämä oli ennen aikojaan herättänyt hänessä piilevät mielipuolisuuden idut. Jane, sinä et pidä kertomuksestani, sinä näytät melkein sairaalta — jätänkö loput toistaiseksi?"

"Ei, sir, kertokaa nyt loppuun asti. Säälin teitä — säälin teitä sydämeni pohjasta."

"Jane, muutamien ihmisten sääli on turmiollinen ja loukkaava almu, jonka vastaanottaja on oikeutettu sinkoamaan vasten antajan kasvoja, mutta tuollainen sääli kuuluu vain tunteettomille ja kylmille sydämille, se on viheliäistä, itsekästä tuskaa johon yhtyy vastenmielisyys ja halveksinta valittajaa kohtaan. Mutta sellaista ei ole sinun säälisi, Jane, sellaista ei ole se tunne, jota ilmeesi tällä hetkellä on tulvillaan, joka säteilee silmistäsi, paisuttaa sydäntäsi ja panee kätesi värisemään minun kädessäni. Sinun säälisi, lemmikkini, on rakkauden kärsivä äiti, jonka tuskista syntyy jumalainen intohimo. Minä otan vastaan säälisi, Jane, anna sinä sen tyttärelle vapaus — sylini odottaa sinua."

"Jatkakaa, sir, mitä teitte huomatessanne, että hän oli hullu."

"Jane, olin epätoivon partaalla, ja vain pieni jäännös itsekunnioitusta esti minua syöksymästä kuiluun. Maailman silmissä olin epäilemättä mustimman häpeän peittämä, mutta päätin olla puhdas omissa silmissäni, inhosin hänen paheitansa ja sielullisia puutteitansa ja tahdoin pysyä niistä kokonaan erilläni. Yhteiskunta yhdisti minut kuitenkin vielä häneen, minun täytyi nähdä ja kuulla häntä joka päivä, hänen hengityksensä myrkytti ilman, ja sitäpaitsi muistin kerran olleeni hänen miehensä — tuo ajatus on aina ollut minulle sanomattoman vastenmielinen — ja tiesin, että en saisi toista, parempaa naista vaimokseni niin kauan kuin hän eläisi — kaiken todennäköisyyden mukaan hän tulisi elämään yhtä kauan kuin minäkin, vaikka hän olikin viisi vuotta minua vanhempi (siinäkin asiassa oli hänen perheensä valehdellut minulle), sillä hänen ruumiinrakenteensa oli yhtä vankka kuin hänen mielensä heikko. Kaksikymmentäkuusivuotiaana olin siis toivoton."

"Eräänä yönä heräsin hänen ulvontaansa (hänet oli tietysti suljettu eri huoneeseen senjälkeen kuin lääkärit olivat julistaneet hänet mielipuoleksi) — oli polttavan kuuma länsi-Intian yö ja ilmassa tuntui painostusta kuin myrskyn edellä. En voinut nukkua, vaan nousin avaamaan ikkunan. Ilma oli kuin täynnä tulikivihöyryjä, eikä missään tuntunut virkistävää tuulenhenkäystä. Moskiittoja leijaili sisään, ne lentelivät suristen huoneessa; meri jonka kohinan kuulin ikkunaani, vyöryi raskaana kuin maanjäristys, ja mustia pilviä ajeli sen yllä. Kuu oli juuri laskeutumaisillaan aaltoihin täyteläisenä ja punaisena kuin hehkuva tulipallo, se heitti viimeisen kerran verisen katseensa maailmaan, jota nouseva myrsky värisytti. Ympäristö ja ilma tekivät minut sairaaksi, korvissani kaikuivat vieläkin mielipuolen huudot ja välistä erotin niistä oman nimeni — miten pirullisen vihan vallassa hän lausuikaan sen! — ja sanoja sellaisia, joitten keksimisessä ei alhaisinkaan portto olisi voittanut häntä. Vaikka välillämme oli kaksi huonetta, kuulin joka sanan, sillä länsi-intialaisen talon ohuet seinät eivät kyenneet vaimentamaan hänen petomaista ääntelyään."

"Tämä elämä", sanoin viimein, "on helvetti, tällaista on pohjattoman kuilun ilma, tuollaisia sen äänet. Minulla on oikeus vapautua siitä, jos osaan. Maallisen elämäni kärsimykset lakkaavat samassa hetkessä, kun sieluni vapautuu ruumiin painostuksesta. Uskovaisten ikuista tulta en pelkää — tuleva elämä ei voi olla pahempaa kuin tämä — tahdon siis jättää sen ja lähteä kotiin Jumalan luo."

"Tämän sanoessani kumarruin avaamaan laatikkoa, joka sisälsi parin ladatuita pistooleja. Aioin ampua itseni. Haudoin tätä aietta kuitenkin vain hetkisen, sillä olin sentään vielä järjilläni, ja tuo äärimmäinen epätoivo, joka oli herättänyt itsemurha-ajatukset mielessäni, oli seuraavassa hetkessä ohitse."

"Raitis tuulahdus Europasta puhalsi yli valtameren ja tunkeutui sisään avonaisesta ikkunastani, rajuilma puhkesi, ukkonen jylisi, sade valui virtanaan ja ilma puhdistui. Rajuilman aikana tein lujan ja varman päätöksen. Lähdin ulos märkään puutarhaani ja kävelin vettä valuvien appelsiini- ja renettiomenapuitten alla, ja siinä kävellessäni, tropiikin loistavan aamun syttyessä ympärilläni, kuuntelin todellisen viisauden ääntä, joka lohdutti minua ja osoitti tien, jota minun oli kuljettava. Kuule siis, Jane!"

"Raikas tuuli Europasta kuiski vieläkin virkistyneitten puitten lehvissä, ja valtameri kohisi riemuiten ja vapautuneena. Tuo ääni paisutti kuivunutta ja kutistunutta sydäntäni ja täytti sen uudella elinvoimalla. Koko olentoni ikävöi uudistusta, sieluni janosi puhtautta. Näin toivoni heräävän ja tunsin uuden elämän mahdolliseksi. Pysähdyin erääseen kukkaiseen kulmaukseen puutarhaani ja katselin merelle, joka oli sinisempi kuin taivas. Sen takana oli vanha maailma, jossa valoisammat näköalat avautuivat eteeni."

"Mene", sanoi toivo, "mene takaisin Europaan, siellä ei tiedetä, kuinka nimesi on tahrattu eikä tunneta sitä kauheata taakkaa, johon olet sidottu. Voit viedä mielipuolen mukanasi Englantiin ja sijoittaa hänet kaikella kunnialla Thornfieldiin, sitten voit itse matkustaa minne haluat ja sitoa uusia siteitä mielesi mukaan. Tuo nainen, joka on käyttänyt niin väärin kärsivällisyyttäsi, tahrinut nimesi, riistänyt kunniasi, turmellut nuoruutesi, ei ole vaimosi, etkä sinä ole hänen miehensä. Pidä huolta, että häntä hoidetaan niin hyvin kuin hänen tilansa vaatii, ja siten teet kaiken mitä Jumala ja inhimillisyyden vaatimukset odottavat sinulta. Anna hänen nimensä, hänen suhteensa itseesi vaipua unhoon, et ole velvollinen ilmaisemaan niitä kenellekään elävälle olennolle. Sijoita hänet mukavasti ja turvallisesti, peitä hänen häpeänsä ja jätä hänet sitten!"

"Noudatin tarkalleen tätä mielijohdetta. Isäni ja veljeni eivät olleet ilmoittaneet avioliitostani tuttavapiirillemme, koska jo ensimäisessä kirjeessä, jossa olin kertonut heille naimisestani, olin vaatimalla vaatinut heitä pitämään sen salassa, sillä jo silloin olin alkanut tuntea ääretöntä vastenmielisyyttä sen seurauksia kohtaan ja aavistaa, mikä kauhea tulevaisuus oli edessäni, ennen pitkää olikin sitten isäni minulle valitseman vaimon käytös ollut sellaista, että hänen täytyi punastua omaa miniäänsä. Silloin hän ei millään muotoa tahtonut tehdä asiaa tunnetuksi, vaan oli yhtä innokas kuin minä itse salaamaan sitä."

"Vein hänet siis Englantiin. Kauhea oli laivamatka sellaisen hirviön seurassa. Iloinen olin saadessani hänet vihdoin Thornfieldiin ja nähdessäni hänet onnellisesti sijoitettuna tuohon kolmannen kerroksen huoneeseen, josta hän nyt kymmenen vuoden aikana on tehnyt villipedon luolan, kummitushuoneen. Oli vaikeata löytää hänelle hoitajaa, ja oli välttämätöntä saada sellainen, jonka uskollisuuteen ja vaiteliaisuuteen voi ehdottomasti luottaa, koska mielipuolen raivoisat huudot epäilemättä paljastivat salaisuuteni. Sitäpaitsi hänellä oli selvempiä päiviä, jopa viikkoja, jotka hän käytti minun parjaamiseeni. Vihdoin pestasin Grace Poolen Grimsbyn hulluinhuoneesta. Hän ja haavuri Carter, (joka sitoi Masonin haavat tuona yönä) ovat ainoat, joille olen uskonut salaisuuteni. Mrs. Fairfax on kyllä voinut epäillä jotakin, mutta hän ei ole saanut mitään varmoja tietoja asiain todellisesta tilasta. Grace on itse asiassa ollut hyvä hoitaja, vaikkakin hänen valppautensa on monasti tullut petetyksi erään hänen oman vikansa vuoksi, jota ei mikään näytä voivan parantaa ja joka johtunee hänen vaikeasta ammatistaan. Mielipuoli on sekä viekas että ilkeä eikä koskaan jätä käyttämättä hyväkseen hoitajansa ajoittaista huolimattomuutta. Kerran hän sai käsiinsä veitsen, jolla hän iski veljeänsä, kaksi kertaa hän on vallannut koppinsa avaimen ja päässyt yön aikaan ulos. Ensimäisellä kerralla hän koetti polttaa minut vuoteeseeni, toisella hän ilmestyi kummituksen tavoin sinulle. Kiitän sallimusta, joka varjeli sinua, antaen mielipuolen raivon kohdistua hääpukuusi, joka kenties toi hänen mieleensä hämärän muiston hänen omista morsiuspäivistään. En kestä ajatusta, mitä olisi voinut tapahtua. Kun ajattelen, että tuo sama olento, joka tänä aamuna syöksyi kurkkuuni, on näyttänyt mustia, veristäviä kasvojaan kyyhkyseni pesän yläpuolella, hyytyy vereni —"

"Ja mitä teitte, sir", kysyin, hänen vaietessaan, "saatuanne hänet tänne? Minne lähditte?"

"Mitäkö tein, Jane? Muutuin vaeltavaksi juutalaiseksi. Minne lähdin? Kuljin ympäri maita hurjana ja rauhattomana kuin hänkin. Tulin mannermaalle ja harhailin läpi sen kaikkien maitten. Minulla oli luja aikomus etsiä ja löytää hyvä ja älykäs nainen, jota voisin rakastaa, vastakohta Thornfieldin raivottarelle —"

"Mutta te ette voinut mennä naimisiin hänen kanssaan, sir."

"Olin päättänyt mennä naimisiin hänen kanssaan ja olin vakuutettu, että sekä voisin että olisin velvollinen tekemään sen. Alkuperäinen aikeeni ei ollut pettää häntä, niinkuin petin sinua. Aioin suoraan kertoa hänelle tarinani ja tehdä tarjoukseni täysin rehellisesti, ja minusta tuntui niin ehdottomasti järjelliseltä, että minua pidettäisiin vapaana rakastamaan ja saamaan rakkautta, etten epäillytkään löytäväni naista, joka tahtoisi ja voisi ymmärtää asemani ja ottaa vastaan tarjoukseni, huolimatta kirouksesta, joka minua painoi."

"No niin, sir?"

"Kun olet utelias ja halukas kuulemaan lisää, Jane, saat minut aina hymyilemään. Sinä avaat silmäsi kuin kiihkeä linnunpoikanen ja liikahdat silloin tällöin levottomasti, kuin jos vastaukset eivät olisi kyllin nopeita, vaan tahtoisit lukea ne jo vastaajan sydämestä. Mutta sanohan, Jane, ennenkuin jatkan, mitä tarkoitat tuolla 'no niin, sir'? Käytät usein tuota pientä lausetta, joka usein on houkutellut minua puhumaan lakkaamatta ilman että tiedän, miksi."