Front matter (continued 5)

"Eikö hän tule, eikö hän tule jo?" huusin mielessäni kun yö kului kulumistaan, kun vertavuotava potilaani heikkeni, vaikeroi ja painui syvemmälle tuolissaan, eikä tullut apua eikä päivä koittanut. Olin yhä uudestaan tarjonnut hänelle virkistäviä hajusuolojani, mutta ponnistukseni näyttivät tehottomilta. Joko verenvuoto tai ruumiillinen tai henkinen tuska, tai nämä kaikki yhdessä olivat näännyttämäisillään hänet. Hän vaikeroi niin sydäntävihlovasti ja näytti niin heikolta, villiltä ja onnettomalta, että pelkäsin hänen kuolevan käsiini, enkä saanut edes puhutella häntä!

Loppuun palanut kynttilä sammui vihdoinkin, ja silloin huomasin ikkunaverhojen takaa harmahtavia valonsäteitä. Päivä alkoi koittaa. Samaan aikaan kuulin Pilotin haukkuvan kaukana kopissaan portin lähellä ja toivoni heräsi uudelleen. Enkä erehtynytkään: viiden minuutin kuluttua ilmoitti avaimen narina lukossa vahtiaikani päättymisen. Se ei ollut voinut kestää yli kahden tunnin, mutta monet viikot ovat tuntuneet lyhyemmiltä.

Mr. Rochester astui sisään haavurin kanssa, jota hän oli käynyt noutamassa.

"Kas niin, Carter, olkaa vikkelä", sanoi hän viimeksi mainitulle. "Annan teille vain puolen tuntia aikaa haavan sitomiseen, kääreitten tekoon ja sairaan kuljettamiseen alas — kaikkeen."

"Mutta voiko hänet viedä alas, sir?"

"Epäilemättä, tapaus ei ole vakava. Hän on hermostunut ja häntä täytyy rohkaista. No, käykää työhön!"

Mr. Rochester veti taajan ikkunaverhon syrjään, avasi ikkunaluukut ja päästi kaiken mahdollisen päivänvalon sisään. Hämmästyin iloisesti nähdessäni, miten pitkälle aamu jo oli edistynyt. Idässä alkoi aamurusko punoittaa. Mr. Rochester lähestyi sitten Masonia, jota haavuri jo tarkasti.

"No, hyvä mies, kuinka jaksat?" kysyi hän.

"Pelkään, että hän on tehnyt lopun minusta", kuului heikko vastaus.

"Vielä mitä — rohkeutta vain! Kahden viikon päästä et enää muista koko juttua. Olet menettänyt hiukan verta, siinä kaikki. Carter, sanokaa hänelle, että ei ole mitään vaaraa."

"Sen voin hyvällä omallatunnolla sanoa", sanoi Carter, joka nyt oli irroittanut siteet. "Olisin vain tahtonut olla täällä jo aikaisemmin, niin hän ei olisi menettänyt niin paljon verta — mutta mitä tämä on? Olkapää on kuin revitty — tätä haavaa ei ole tehty veitsellä: siinä on hampaan jäljet."

"Hän puri minua", mumisi sairas. "Hän raateli minua kuin naarastiikeri, kun Rochester otti veitsen häneltä."

"Sinun ei olisi pitänyt antautua, miksi et alusta saakka pitänyt puoliasi?" sanoi Mr. Rochester.

"Mutta mitä piti tehdä sellaisissa olosuhteissa", vastasi Mason. "Oh, se oli kauheata", lisäsi hän väristen. "Ja minä en odottanut sitä — hän näytti niin hiljaiselta alussa."

"Minä varoitin sinua", sanoi hänen ystävänsä. "Minä käskin sinua olemaan varuillasi, kun lähestyt häntä. Sitäpaitsi olisit voinut odottaa huomiseen ja tulla silloin minun kanssani — oli hulluutta yrittää tänä iltana, ja yksin."

"Luulin voivani tehdä jotakin hyvää."

"Sinä luulit — sinä luulit! Tulen kärsimättömäksi kuunnellessani sinua, mutta olethan kuitenkin kärsinyt ja tulet kaiken todennäköisyyden mukaan kärsimään vieläkin, jollet seuraa neuvoani, ja senvuoksi en sano mitään enää. Carter — pitäkää kiirettä! Aurinko nousee kohta, ja minun täytyy saada hänet pois talosta."

"Heti paikalla, sir, olkapää on jo siteessä. Minun täytyy katsoa tätä toista haavaa käsivarressa — siinäkin on luultavasti hampaan jälki.

"Hän imi vertani! Hän sanoi tyhjentävänsä sydämeni!" sanoi Mason.

Huomasin Mr. Rochesterin vavahtavan; omituinen inho, kauhu ja viha melkein väänsivät hänen kasvojaan, mutta hän sanoi vain:

"Kas niin, ole hiljaa, Richard, äläkä välitä hänen loruistaan! Älä toista niitä!"

"Soisin voivani unhottaa ne", oli vastaus.

"Sinä unohdat kyllä, kun olet poissa täältä. Kun olet tullut takaisin Spanish Towniin, voit ajatella häntä kuin kuollutta ja haudattua, tai vielä parempi, ettet ajattele häntä ollenkaan."

"Mahdotonta unohtaa tämä yö!"

"Se ei ole ollenkaan mahdotonta. Ole järkevä, mies! Kaksi tuntia sitten luulit olevasi kuollut kuin silakka ja nyt olet hengissä ja puhut. Kas noin — Carter on jo melkein parantanut sinut, ja minä teen sinut säädyllisen näköiseksi kädenkäänteessä. Jane" (hän kääntyi minuun ensi kerran tulonsa jälkeen) "ottakaa tämä avain, menkää makuuhuoneeseeni ja sieltä suoraan eteenpäin pukuhuoneeseeni, avatkaa piirongin ylin laatikko ja ottakaa sieltä puhdas paita ja nenäliina, tuokaa ne tänne ja olkaa vikkelä!"

Minä riensin, etsin hänen mainitsemansa paikan, löysin tavarat ja palasin ylös.

"Nyt", sanoi hän, "menkää vuoteen toiselle puolelle sillä aikaa kun minä puen hänet, mutta älkää lähtekö pois huoneesta, teitä voidaan tarvita vielä."

Vetäydyin syrjään kuten oli käsketty.

"Liikkuiko kukaan alhaalla, kun kävitte siellä, Jane?" kysyi Mr. Rochester nyt.

"Ei, sir, oli hyvin hiljaista."

"Me saamme sinut helposti ulos, Dick, ja se on parempi sekä sinulle että tuolle poloiselle tuolla sisällä. Olen kauan taistellut välttääkseni julkisuutta, ja olisin pahoillani, jos se lopultakin olisi edessä. Carter, auttakaa takkia hänen ylleen. Minne jätit turkkisi? Et voi matkustaa peninkulmaakaan ilman sitä tässä kirotun kylmässä ilmanalassa, sen tiedän. Huoneeseesiko? Jane, juoskaa alas Mr. Masonin huoneeseen — lähinnä minun huonettani — ja tuokaa tänne turkit, jotka näette siellä!"

Taaskin minä juoksin ja palasin takaisin kantaen suunnatonta päällystakkia, joka oli vuorattu ja reunustettu turkiksilla.

"Nyt minulla on toinen työ teille", sanoi väsymätön isäntäni, "teidän täytyy taas mennä minun huoneeseeni. Mikä onni, että teillä on samettikengät, Jane! Tässä ei puukenkäinen lähettiläs kelpaisi. Teidän täytyy avata toalettipöytäni keskimäinen laatikko ja ottaa sieltä pieni pullo ja lasi, — kas niin, vikkelästi!"

Minä lensin sinne ja takaisin, tuoden pyydetyt esineet.

"Hyvä on! Nyt, tohtori, otan itselleni vapauden valmistaa itse lääkeannoksen, omalla vastuullani. Sain tämän sydäntävahvistavan aineen Roomassa eräältä italialaiselta puoskarilta, jonka te olisitte potkinut ulos, Carter. Tätä ainetta ei saa käyttää varomattomasti, mutta tarvittaessa se on hyvää, kuten esimerkiksi nyt. Jane, vähän vettä!"

Hän ojensi pienen lasin, ja minä täytin sen puolilleen pesukaapin vesikarahvista.

"Se riittää. Kostuttakaa pullon suuta!"

Minä tein niin. Hän laski kaksitoista tippaa tulipunaista nestettä ja tarjosi sen Masonille.

"Juo, Richard, tämä lääke antaa sydämeesi sen voiman, mikä siitä puuttuu, ainakin tunniksi tai pariksi!"

"Mutta vahingoittaako se minua? — polttaako se?"

"Juo, juo, juo!"

Mr. Mason totteli, koska silmännähtävästi oli hyödytöntä vastustaa. Hän oli nyt pukimissa, kalpea vieläkin, mutta ei enää hyytyneen veren tahraama. Mr. Rochester antoi hänen istua kolme minuuttia lääkkeen nauttimisen jälkeen, sitten hän tarttui hänen käsivarteensa.

"Nyt pysyt varmaankin jo jaloillasi", sanoi hän, "koetahan!"

Sairas nousi.

"Carter, tukekaa häntä toiselta puolelta. Rohkaise mielesi, Richard, astu rohkeasti, kas niin!"

"Minä voin paremmin nyt", huomautti Mr. Mason.

"Siitä olen varma. Te, Jane, juoskaa edellämme takaportaita alas, avatkaa sivukäytävän ovi ja käskekää postivaunun ajajan pitää varansa, sillä nyt olemme tulossa. Vaunu on pihalla tai aivan portin edessä — en antanut hänen ajaa rätisevine pyörineen kivitykselle. Ja jos joku on liikkeellä, tulkaa portaitten alapäähän ja antakaa merkki!"

Kello oli tähän aikaan puoli kuusi, ja aurinko oli nousemaisillaan, mutta tullessani keittiöön, oli siellä vielä hämärä ja kaikki hiljaista. Sivukäytävän ovi oli kiinni, avasin sen mahdollisimman hiljaa, piha oli aivan tyhjä ja rauhallinen, mutta portti oli selkoselällään ja sen edessä seisoi postivaunu valmiiksi valjastettuine hevosineen ja ajajineen, joka istui istuimellaan vaunun edessä. Menin hänen luokseen ja sanoin, että herrat olivat tulossa; hän nyökäytti päätään, sitten katselin tarkasti ympärilleni ja kuuntelin. Varhaisen aamun hiljaisuus vallitsi kaikkialla, palvelijainhuoneen ikkunat olivat vielä verhotut, vain pikkulinnut visertelivät hedelmäpuissa, joiden kukkivat oksat valuivat vaikeitten köynnösten tavoin pihaa ympäröivälle kiviaidalle, ja vaunuhevoset tömistelivät silloin tällöin jalkojaan talliensa oven takana, muuten oli kaikki hiljaa.

Herrat tulivat nyt näkyviin. Mr. Mason, jota haavuri ja Mr. Rochester tukivat, näytti kävelevän verrattain helposti. He auttoivat hänet vaunuun, jonne myös Carter nousi.

"Pitäkää huolta hänestä", sanoi Mr. Rochester haavurille, "ja antakaa hänen olla luonanne kunnes hän on vallan terve. Minä ratsastan päivän tai parin kuluttua kysymään, kuinka hän jaksaa. Richard, kuinka voit nyt?"

"Raitis ilma virkistää minua, Fairfax."

"Jättäkää ikkuna auki hänen puolellaan, Carter, nythän on aivan tyven. Hyvästi, Dick!"

"Fairfax —"

"Mikä on?"

"Anna pitää hyvää huolta hänestä, katso, että häntä kohdellaan niin hellästi kuin mahdollista, anna hänen —" hän purskahti itkuun.

"Minä teen parhaani, niinkuin olen tehnyt tähänkin asti ja tulen aina tekemään", oli vastaus, ovi työnnettiin kiinni ja vaunu vieri pois.

"Voi Herra Jumala, kunpa tämä kaikki nyt olisi lopussa", sanoi Mr. Rochester sulkiessaan ja pönkittäessään raskaan portin. Tämän tehtyään hän kulki hitaasti ja hajamielisen näköisenä erästä hedelmätarhan kiviaidassa olevaa ovea kohti. Minä luulin, että hän ei tarvitsisi enää minua, ja aioin palata sisään, kun kuulin hänen taas sanovan "Jane!" Hän oli avannut oven ja seisoi sen edessä odottaen minua.

"Tulkaa pariksi minuutiksi hengittämään raitista ilmaa", sanoi hän, "tuo talo on vain vankila — eikö teistäkin?"

"Minusta se on loistava talo, sir."

"Silmiänne peittää kokemattomuuden verho", vastasi hän, "te näette talon lumouksen läpi ettekä huomaa, että sen kultaus on liejua ja silkkiverhot hämähäkinverkkoja, että marmori on likaista kiveä ja kiilloitettu puu kelvotonta lastua ja puunkuorta. Mutta täällä — hän viittasi lehtimajaan, jonne olimme tulleet — täällä on kaikki todellista, suloista ja puhdasta."

Hän harhaili pitkin puksipuitten reunustamaa käytävää, jonka toisella puolella oli omena-, päärynä- ja kirsikkapuita ja toisella kukkapenger täynnä vanhanaikaisia kukkia, harjaneilikoita, esikoita ja orvokeita, tuhatkaunoja, orjantappuroita ja hyvänhajuisia yrttejä. Ne olivat tänä varhaisena kevätaamuna niin raikkaita kuin huhtikuun sateet ja päivänpaisteet olivat voineet ne tehdä, aurinko nousi juuri hentojen pilvien peittämälle itäiselle taivaalle, sen säteet kimaltelivat kasteisilla hedelmäpuilla ja valaisivat hiljaista käytävää niitten alla.

"Jane, tahdotteko kukan?"

Hän taittoi puoleksi puhjenneen ruusun, pensaan ensimäisen, ja antoi sen minulle.

"Kiitoksia, sir."

"Pidättekö tästä auringonnoususta, Jane? Pidättekö tästä taivaasta keveine pilvineen, jotka varmaan haihtuvat olemattomiin auringon noustua ylemmäksi, — tästä tyvenestä ja lauhasta ilmasta?"

"Pidän, hyvin paljon."

"Te olette viettänyt kummallisen yön, Jane."

"Niin, sir."

"Ja se on tehnyt teidät kalpeaksi — pelkäsittekö kun jätin teidät yksin Masonin kanssa?"

"Minä pelkäsin, että viereisestä huoneesta tulisi joku."

"Mutta minähän olin sulkenut oven — minulla oli avain taskussani. Olisin ollut huolimaton paimen, jos olisin jättänyt karitsan — lemmikkikaritsani — turvattomana niin lähelle suden luolaa. Te olitte hyvässä turvassa."

"Jääkö Grace Poole taloon vieläkin, sir?"

"Jää kyllä — älkää vaivatko päätänne hänen tähtensä. Karkottakaa hänet kokonaan ajatuksistanne."

"Mutta minusta tuntuu, että henkenne ei ole turvassa niin kauan kuin hän on talossa."

"Älkää pelätkö — kyllä minä pidän huolta itsestäni."

"Onko se vaara, jota pelkäsitte eilen illalla, nyt ohitse, sir?"

"En voi varmaan sanoa ennenkuin Mason on poissa Englannista, eikä sittenkään. Elää minua varten, Jane, on samaa kuin seisoa tulivuoren kraatterin partaalla, josta minä hetkenä tahansa voi syöksyä laavaa."

"Mutta Mr. Masonia näyttää olevan helppo johtaa. Teillä on silminnähtävästi suuri vaikutusvalta häneen, eikä hän koskaan tahallisesti vahingoittaisi teitä."

"Niin — Mason ei uhmaisi minua eikä tieten tahtoen vahingoittaisi minua, mutta hän voisi kuitenkin, ilman mitään tarkoitusta, yhdessä hetkessä, yhdellä ainoalla varomattomalla sanalla riistää minulta, tosin ei elämää, mutta onnen — ainiaaksi."

"Käskekää häntä olemaan varovainen, sir, sanokaa hänelle pelkonne syy ja näyttäkää, kuinka vaara on vältettävissä."

Hän nauroi katkerasti, tarttui äkkiä käteeni ja viskasi sen yhtä nopeasti pois.

"Jos niin voisin tehdä, te pyhä yksinkertaisuus, niin missä koko vaara silloin olisi? Se lakkaisi samassa silmänräpäyksessä olemasta. Aina siitä saakka, kun olen tullut tuntemaan Masonia, ei minun ole tarvinnut sanoa kuin: 'Tee se', ja asia on ollut tehty. Mutta tässä tapauksessa en voi antaa hänelle käskyjä, en voi sanoa: 'Varo vahingoittamasta minua, Richard', sillä hän ei millään muotoa saa edes tietää, että on mahdollista vahingoittaa minua. Nyt te näytätte hämmästyneeltä, ja minä tulen hämmästyttämään teitä vielä enemmän. Te olette pieni ystäväni, eikö totta?"

"Minä palvelen teitä mielelläni, sir, ja tottelen kaikessa, mikä on oikein."

"Juuri niin, minä näen, että teette sen. Näen välitöntä iloa käytöksessänne ja ilmeessänne, silmissänne ja kasvoissanne kun autatte minua ja teette minulle mieliksi, kun teette työtä minua varten ja minun kanssani 'kaikessa, mikä on oikein', kuten niin luonteenomaisesti sanoitte, sillä jos pyytäisin teitä tekemään jotakin, mikä mielestänne on väärin, en saisikaan avukseni kepeitä jalkoja, tarkkoja käsiä, en näkisi vilkasta katsetta ja punaisia poskia. Ystäväni seisoisi edessäni levollisena ja kalpeana ja sanoisi: 'Ei, sir, se on mahdotonta, minä en voi tehdä sitä, sillä se on väärin', ja pysyisi järkähtämättömänä kuin kiintotähti. No niin, teilläkin on valtaa minun ylitseni ja tekin voitte vahingoittaa minua, enkä uskalla näyttää teille arkaa kohtaani, sillä jos sen tekisin, työntäisitte tekin, niin uskollinen ja hyvä kuin olettekin, keihään suoraan lävitseni."

"Jos teidän ei tarvitse pelätä Mr. Masonia enemmän kuin minua, olette hyvässä turvassa, sir."

"Herra antakoon että niin olisinkin! Tässä, Jane, on lehtimaja, istukaa siihen!"

Lehtimajan muodosti pieni, muratin verhoama kulmaus kiviaidassa. Siinä oli maalainen puutarhapenkki. Mr. Rochester istahti sille jättäen tilaa minullekin, mutta minä seisoin hänen edessään.

"Istukaa", sanoi hän, "penkistä riittää kahdellekin. Ettehän epäröi istua viereeni, vai kuinka? Onko se väärin, Jane?"

Vastasin vain istuutumalla hänen viereensä, sillä tunsin, että kieltäytyminen olisi ollut epäviisasta.

"Nyt, pieni ystäväni, sillä aikaa kun aurinko juo kuiviin kasteen, kun kaikki tämän vanhan puutarhan kukat heräävät ja aukeavat, kun linnut etsivät poikasilleen aamiaista Thornfieldin ulkopuolelta ja aamuvirkut mehiläiset aloittavat työnsä, kerron minä teille tarinan, jota teidän tulee kuvitella omaksenne — mutta katsokaa ensin minuun ja sanokaa, että teidän on hyvä olla ettekä pelkää minun tekevän pahasti pidättäessäni teitä täällä tai teidän itsenne erehtyvän jäädessänne."

"En, sir, olen tyytyväinen."

"No niin, Jane, kutsukaa avuksi mielikuvituksenne ja otaksukaa, että ette enää ole kiltti ja hyvin kasvatettu tyttö, vaan raju, lapsesta saakka hemmoiteltu poika, kuvitelkaa olevanne kaukaisessa maassa ja tekevänne siellä suuren erehdyksen — yhdentekevää, minkälaisen tai mistä syystä — erehdyksen, jonka seuraukset vaivaavat teitä läpi elämänne ja turmelevat teiltä joka hetken. Huomatkaa tarkoin, en sano rikos, en puhu verenvuodatuksista tai muista väkivaltaisista teoista, jotka saisivat tekijänsä syypääksi lain edessä, ei, sanani on erehdys. Seuraukset käyvät teille ajan pitkään sietämättömiksi, ryhdytte toimenpiteisiin saadaksenne huojennusta — tavattomiin, vaan ei laittomiin eikä rikollisiin toimenpiteisiin. Olette kuitenkin onneton, sillä kaikki toivo on jättänyt teidät juuri kun elämän pitäisi alkaa, aurinkonne on pimentynyt keskipäivällä, ja tiedätte, että pimennys tulee kestämään sen laskemiseen saakka. Katkerat ja alhaiset muistot ovat sielunne ainoana ravintona, te vaellatte siellä täällä, etsitte lepoa maanpaosta, onnea huvituksista — tarkoitan sydämettömiä ja alhaisia huvituksia, sellaisia, jotka tympäisevät tunteet ja lamauttavat älyn. Väsynein sydämin ja nääntynein sieluin palaatte kotiin vuosia kestäneen, vapaaehtoisen maanpaon jälkeen, teette erään uuden tuttavuuden — yhdentekevää, missä ja miten — huomaatte tässä vieraassa paljon niitä hyviä ja valoisia ominaisuuksia, joita kaksikymmentä vuotta olette etsinyt koskaan löytämättä niitä, ja ne ovat kaikki raikkaita, terveitä ja tahrattomia. Sellainen seura elähyttää, herättää uuteen elämään, tunnette parempien päivien palaavan — korkeampien toiveitten, puhtaampien tunteitten keralla, tahtoisitte aloittaa uutta elämää ja viettää jäljellä olevat päivänne tavalla, joka paremmin kuin entinen sopii kuolemattomalle olennolle. Onko teillä oikeus, voidaksenne sen tehdä, syrjäyttää eräs tavan asettama este — pelkkä sovinnainen este, jota ei omatuntonne pidä loukkaamattomana eikä järkenne hyväksy?"

Hän vaikeni odottaen vastausta — ja mitä oli vastattava? Oi, jospa joku hyvä henki olisi kuiskannut minulle järkevän ja tyydyttävän vastauksen! Turha toive! Länsituuli kuiskaili ympäröivissä murateissa, mutta mikään ystävällinen Ariel ei lainannut henkäystään puhevälineeksi, linnut lauloivat ylhäällä puissa, mutta niitten laulu, niin suloista kuin se olikin, ei sisältänyt sanoja.

Mr. Rochester uudisti kysymyksensä.

"Onko vaeltava ja syntinen, nyt lepoa etsivä ja katuva mies oikeutettu uhmaamaan maailman mielipidettä kiinnittääkseen itseensä ainiaaksi tuon hyvän, suloisen, iloisen muukalaisen ja siten saavuttaakseen oman mielensä rauhan ja voiman aloittaa uutta elämää?"

"Sir", vastasin, "vaeltajan levon ja synnintekijän parannuksen ei koskaan pitäisi riippua toisesta ihmisestä. Miehet ja naiset kuolevat, filosofit erehtyvät viisaudessaan ja kristityt hyvyydessään — jos joku, jonka tunnette, on erehtynyt ja kärsinyt, antakaa hänen kohottaa katseensa ylemmäksi kuin vertaisiinsa saadakseen voimaa ja huojennusta."

"Mutta välikappale — välikappale! Jumala, joka tekee työn, määrää välikappaleen. Minä itse — sanon sen teille ilman vertauksia — olen ollut maailmallinen, säännötön, rauhaton mies, ja uskon löytäneeni välikappaleen parantumiseeni — löytäneeni sen —"

Hän vaikeni, linnut jatkoivat liverrystään, lehdet rapisivat hiljaa. Ihmettelin melkein, etteivät ne lopettaneet laulujansa ja kuiskeitansa siepatakseen sanan, joka väreili puhujan huulilla, mutta niitten olisi pitänyt odottaa monta minuuttia, sillä hiljaisuutta jatkui. Vihdoin nostin silmäni viivyttelevään puhujaan. Hän katseli minua kiihkeästi.

"Pieni ystävä", sanoi hän aivan muuttuneella äänellä ja hänen kasvonsakin muuttuivat, lempeä ja vakava ilme vaihtui kovaan ja ivalliseen, "olette huomannut hellät tunteeni Miss Ingramia kohtaan, ettekö luule, että hän tekisi minusta uuden ihmisen jos menisin naimisiin hänen kanssaan?"

Hän nousi, käveli käytävän toiseen päähän asti ja palasi hyräillen.

"Jane, Jane", sanoi hän pysähtyen eteeni, "olette aivan kalpea valvotun yön jälkeen, ettekö sadattele minua, joka olen häirinnyt yönne levon?"

"Sadattele teitä — en, sir."

"Kättä päälle! Kuinka kylmät sormet! Ne olivat lämpimämmät viime yönä, kun kosketin niitä salaperäisen huoneen ovella. Jane, koska valvotte kanssani taaskin?"

"Aina kun voin olla hyödyksi."

"Esimerkiksi yöllä ennen häitäni. Olen varma etten silloin voi nukkua. Lupaatteko istua valveilla kanssani ja pitää minulle seuraa? Teille voin puhua mielitietystäni, sillä nyt olette nähnyt hänet ja tunnette hänet."

"Kyllä, sir."

"Hän on oikea harvinaisuus, Jane, eikö totta?"

"Kyllä, sir."

"Komea nainen, Jane, kookas, tumma ja säihkyvä. Tukka hänellä on kuin Kartagon naisilla aikoinaan. Siunatkoon! Tuolla Dent ja Lynn jo ovat tallissa! Menkää tuon pensaikon kautta, tuosta aukosta!"

Ja minä menin toista tietä, hän toista, ja kuulin hänen sanovan pihalla varsin reippaasti:

"Mason temmattiin pois keskeltämme tänä aamuna, hän lähti ennen auringonnousua ja minä nousin neljältä saattamaan hänet matkaan."

Kahdeskymmenesensimäinen luku.

Aavistukset, sympatiat ja ennusmerkit ovat omituisia ilmiöitä ja muodostavat arvoituksen, jonka avainta ihmiskunta ei vielä ole löytänyt. En ole koskaan elämässäni nauranut aavistuksille, koska itselläni on ollut sellaisia, vieläpä hyvin omituisia. Uskon, että on olemassa myötätuntoa, (esimerkiksi kaukana toisistaan elävien, kokonaan vieraitten sukulaisten välillä, ja se todistaa vieraantumisesta huolimatta heidän alkulähteensä olevan saman), joka saattaa kuolevaisen ymmärryksen neuvottomaksi. Ja ennusmerkit, sillä jotakin sentapaista tunnemme, ovat kenties vain luonnon ja ihmisen keskinäisen myötätunnon ilmauksia.

Kun olin pieni tyttö, vain kuusivuotias, kuulin eräänä iltana Bessie Leavenin kertovan Martha Abbotille, että hän oli nähnyt unta lapsesta, ja että sellainen uni aina tietää ikävyyksiä, joko unennäkijälle itselleen tai hänen omaisilleen. Tämä lause olisi luultavasti häipynyt muistostani, jollei kohta sen jälkeen olisi tapahtunut jotakin, joka oli omiaan kiinnittämään sen mieleeni ainiaaksi. Seuraavana päivänä Bessie kutsuttiin kotiin pienen sisarensa kuolinvuoteelle.

Viime aikoina olin usein muistellut tätä tapausta, sillä koko viikon aikana oli tuskin ainoakaan yö kulunut tuomatta uniini lasta, jota väliin tuudittelin käsivarsillani, väliin hypitin polvillani, väliin katselin sen leikkiä nurmikolla päivänkukkien keskellä tai näin sen loiskivan käsillään purossa. Milloin se itki, milloin nauroi, jonakin yönä se painautui lähelleni, toisena juoksi pois luotani, mutta oli näky sitten missä muodossa tahansa, minkä luontoinen tahansa, oli se silmieni edessä seitsemänä yönä peräkkäin niin pian kuin olin vaipunut unten valtakuntaan.

En pitänyt tästä saman ajatuksen toistumisesta, saman mielikuvan kummallisesta uudistumisesta, ja olin hermostunut joka ilta, kun levollemenon aika läheni ja ilmestys kohta näyttäytyisi. Tämän lapsi-haamun seurasta olin noussut tuonakin kuutamoyönä, jolloin olin kuullut hätähuudon yläkerrasta. Seuraavana iltapäivänä tultiin minua noutamaan alakertaan, Mrs. Fairfaxin huoneeseen, jossa joku odotti minua. Tullessani sinne näin erään miehen, joka ulkoasustaan päättäen oli herraspalvelija. Hän oli syvässä surupuvussa, ja hatussa, jota hän piti kädessään, oli surunauha.

"Lyönpä vetoa, että ette muista minua, Miss", sanoi hän nousten seisomaan, "nimeni on Leaven. Olin Mrs. Reedin ajurina, kun asuitte Gatesheadissa kahdeksan tai yhdeksän vuotta sitten, ja siellä asun vieläkin."

"Oh, Robert, hyvää päivää! Muistan teidät hyvinkin — te annoitte minun joskus ratsastaa Miss Georgianan ruskealla ponilla. Ja kuinka Bessie jaksaa? Hänhän on nyt vaimonne."

"Niin on, Miss, kiitos kysymästä, hän lahjoitti minulle pienokaisen kaksi kuukautta sitten — meillä on nyt kolme — ja sekä äiti että lapsi voivat hyvin."

"Entä voiko herrasväki hyvin, Robert?"

"Ikävä kyllä en voi kertoa heistä hyviä uutisia, Miss, he voivat hyvin huonosti — heillä on surua."

"Toivon, ettei kukaan ole kuollut", sanoin vilkaisten hänen mustaan pukuunsa. Hänkin katseli hattunsa surunauhaa ja vastasi:

"Mr. John kuoli eilisestä viikko sitten huoneessaan Lontoossa."

"Mr. John?"

"Niin."

"Ja kuinka hänen äitinsä kantaa tämän surun?"

"Niin, nähkääs, Miss, tämä ei ole tavallinen kuolemantapaus. Nuoren herran elämä on ollut hyvin säännötöntä, viimeisinä kolmena vuotena hän hurjisteli tavattomasti ja hänen kuolemansa oli hyvin järkyttävä."

"Kuulin Bessieltä että hän ei käyttäytynyt hyvin."

"Hyvin! Hän ei olisi voinut käyttäytyä huonommin; hän turmeli terveytensä ja hävitti omaisuutensa huonoimpien miesten ja naisten seurassa. Hän velkaantui ja joutui vankilaan, hänen äitinsä auttoi hänet kahdesti pois sieltä, mutta heti päästyään vapaaksi hän palasi entisiin seurapiireihinsä ja tapoihinsa. Hänen päänsä ei koskaan ole ollut selvimpiä, ja ne konnat, joitten joukossa hän eli, hullaannuttivat hänet yli kaikkien rajojen. Hän tuli Gatesheadiin kolme viikkoa sitten ja tahtoi rouvaa jättämään koko talon hänelle. Rouva kielsi, sillä hän oli jo paljon köyhtynyt nuoren herran tuhlausten tähden. Tämä meni silloin takaisin, ja seuraava uutinen tiesi että hän oli kuollut. Herra tiesi, miten hän kuoli — sanotaan, että hän tappoi itsensä."

Minä olin vaiti, sillä uutiset olivat kauheita. Robert Leaven jatkoi:

"Rouva on itse ollut huononlainen viime aikoina. Hän on tullut hyvin lihavaksi, mutta ei silti ole ollut terve, ja köyhtyminen ja häviöt ovat melkein murtaneet hänet. Tieto Mr. Johnin kuolemasta ja siitä, millä tavalla hän kuoli, tuli liian äkkiä, ja se oli viimeinen isku. Hän oli kolme päivää puhumatta, vasta viime tiistaina hän tuntui vähän paremmalta. Hän näytti tahtovan sanoa jotakin, teki merkkejä vaimolleni ja mumisi jotakin. Vasta eilen aamulla Bessie ymmärsi, että hän yritti sanoa teidän nimeänne, ja lopulta hän sai selville sanat: 'Tuokaa Jane — hakekaa Jane Eyre, minun täytyy puhua hänen kanssaan.' Bessie ei tietänyt varmaan, oliko hän täysin selvillä ja tarkoittiko hän mitään sanoillaan, mutta hän kertoi asian Miss Reedille ja Miss Georgianalle ja neuvoi heitä lähettämään sanan teille. Nuoret neidit eivät välittäneet alussa asiasta, mutta heidän äitinsä kävi yhä levottomammaksi ja sanoi: 'Jane, Jane', niin monta kertaa että he lopulta suostuivat. Minä lähdin Gatesheadista eilen, ja jos voitte tulla valmiiksi, Miss, ottaisin teidät mielelläni mukaani huomenaamulla."

"Hyvä on, Robert, tulen kyllä valmiiksi. Minusta tuntuu että minun täytyy lähteä."

"Niin minäkin luulen, Miss. Bessie sanoi uskovansa varmaan, että ette kieltäytyisi. Teidän täytynee kuitenkin pyytää lupaa ennenkuin lähdette."

"Niin kyllä, ja teenkin sen heti." Opastettuani Robertin palvelijain huoneeseen ja jätettyäni hänet Johnin ja hänen vaimonsa haltuun lähdin etsimään Mr. Rochesteria.

Hän ei ollut missään alakerran huoneista, hän ei ollut pihalla, talleissa eikä pelloilla. Kysyin, oliko Mrs. Fairfax nähnyt häntä. Kyllä, tämä arveli hänen pelaavan biljardia Miss Ingramin kanssa. Riensin biljardihuoneeseen, josta kaikui vastaani pallojen kolahtelemista ja äänten sorinaa. Mr. Rochester, Miss Ingram, Eshtonin neidit ja heidän ihailijansa olivat kesken innokkainta peliä. Tarvittiin jonkun verran rohkeutta niin mieltäkiinnittävän puuhan häiritsemiseen, mutta asiani ei sietänyt viivytystä, ja niin lähenin isäntääni, joka seisoi Miss Ingramin vieressä. Tullessani lähemmäksi kääntyi neiti ympäri ja katseli minua kopeasti. Hänen silmänsä näyttivät kysyvän: "Mitä tuo vaivainen nyt mahtaa tahtoa?" Ja kun matalalla äänellä mainitsin Mr. Rochesterin nimen, teki hän eräänlaisen liikkeen ikäänkuin karkoittaakseen minut. Muistan vielä tällä hetkellä, minkä näköinen hän siinä oli — hyvin kaunis ja loistava, hänellä oli yllään ohut, taivaansininen aamupuku, ja samanvärinen harsoliina oli kiedottu hänen hiustensa ympäri. Hän oli koko sydämestään innostunut peliin, eikä loukattu ylpeys laimentanut hänen kopeitten kasvojensa ilmettä.

"Onko tuolla henkilöllä jotakin asiaa teille", kysyi hän Mr. Rochesterilta, ja tämä kääntyi katsomaan, kuka tuo "henkilö" oli. Hän teki ihmeellisen irvistyksen — yhden noita merkillisiä ja kaksimielisiä mielenosoituksiaan — heitti pois biljardikeppinsä ja seurasi minua pois huoneesta.

"No, Jane?" sanoi hän nojaten kouluhuoneen ovea vastaan, jonka hän oli sulkenut.

"Anteeksi, sir, mutta minä tarvitsisin lupaa viikoksi tai pariksi."

"Mitä varten? Minne menisitte?"

"Erään sairaan rouvan luo, joka on lähettänyt hakemaan minua."

"Mikä sairas rouva? Missä hän asuu?"

"Gatesheadissa, ——shiressä."

"——shiressä? Sehän on sadan peninkulman päässä! Kuka sellainen on, joka lähettää hakemaan ihmisiä luoksensa niin kaukaa?"

"Hänen nimensä on Reed, sir, Mrs. Reed."

"Reed Gatesheadista? Maistraatissa oli eräs Reed Gatesheadista."

"Tämä on hänen leskensä, sir."

"Ja mitä tekemistä teillä on hänen kanssaan? Kuinka tunnette hänet?"

"Mr. Reed oli enoni — äitini veli."

"Kas hittoa! Ette koskaan ole sanonut minulle tätä — sanoitte aina, että teillä ei ole sukulaisia."

"Niinkuin ei olekaan, sir, ei ketään, joka tunnustaisi minut sukulaisekseen. Mr. Reed on kuollut ja hänen vaimonsa heitti minut ulos."

"Minkätähden?"

"Koska olin köyhä ja vaivaksi ja koska hän ei pitänyt minusta."

"Mutta Reed kai jätti jälkeensä lapsia? Teillä täytyy olla serkkuja. Sir George Lynn puhui eilen eräästä Gatesheadin Reedistä, joka hänen sanojensa mukaan on kaupungin pahimpia lurjuksia, ja Ingram mainitsi erään Georgiana Reedin, myös Gatesheadista, jonka kauneutta suuresti ihailtiin Lontoossa pari huvikautta sitten."

"Myös John Reed on kuollut, sir, hän saattoi itsensä ja osaksi perheensäkin häviöön ja hänen arvellaan tappaneen itsensä. Uutinen teki niin järisyttävän vaikutuksen hänen äitiinsä, että hän sai halvauskohtauksen."

"Ja mitä hyvää voitte te tehdä hänelle? Lorua, Jane! Minä en koskaan lähtisi sadan peninkulman päähän katsomaan jotakin vanhaa rouvaa, joka kenties on jo kuollut ennenkuin ehditte hänen luokseen — sitäpaitsi sanoitte, että hän heitti teidät ulos."

"Niin, sir, mutta siitä on pitkä aika, ja hänen olosuhteensa olivat silloin hyvin erilaiset kuin nyt. Ei olisi helppoa tehdä vasten hänen toiveitansa nyt."

"Kuinka kauan viipyisitte?"

"Mahdollisimman lyhyen ajan, sir."

"Luvatkaa, että viivytte vain viikon!"

"Parempi etten lupaa mitään — en voisi kenties täyttää sitä."

"Joka tapauksessa tulette takaisin, te ette saa antaa minkään syyn pidättää itseänne siellä ainaiseksi!"

"En toki! Tietysti palaan, jos kaikki on hyvin."

"Ja kuka matkustaa kanssanne? Ettehän matkusta sataa peninkulmaa yksin?"

"En, sir, tätini on lähettänyt ajurinsa hakemaan minua."

"Onko hän luotettava mies?"

"On, sir, hän on ollut kymmenen vuotta perheen palveluksessa."

Mr. Rochester mietti hetkisen. "Koska haluatte matkustaa?"

"Aikaisin huomenaamulla, sir."

"No niin, teidän täytyy saada vähän rahaa, ettehän voi matkustaa ilman rahaa, ja uskallan väittää, että teillä ei ole paljon — enhän ole antanut teille vielä palkkaanne. Kuinka suuri on maallinen omaisuutenne, Jane?"

Vedin esiin kukkaroni — laiha kapine se oli. "Viisi shillinkiä, sir." Hän otti kukkaron, tyhjensi aarteen kämmenellensä ja kosketteli sitä hyväillen ikäänkuin olisi sen niukkuus huvittanut häntä. Mutta pian hän sai oman lompakkonsa esille. "Kas tässä", sanoi hän ja antoi minulle setelin. Se oli viisikymmentä puntaa, ja minun oli saatava vain viisitoista. Sanoin, etten voinut vaihtaa.

"Ei teidän tarvitse vaihtaa, sen kyllä tiedätte. Ottakaa palkkanne!"

Kieltäydyin ottamasta enempää kuin mitä minulle tuli. Hän rypisti ensin otsaansa, mutta näytti sitten muistavan jotakin ja sanoi:

"Oikein, oikein! On parempi, etten anna teille kaikkea vielä, olisitte kenties poissa kolme kuukautta, jos teillä olisi viisikymmentä puntaa. Siinä on kymmenen — eikö se ole oikein?"

"Kyllä, sir, mutta nyt olette velkaa minulle viisi puntaa."

"Tulkaa takaisin ottamaan se sitten, talletan nyt teille neljäkymmentä puntaa."

"Mr. Rochester, saan kai puhua teille eräästä toisestakin asiasta nyt kun minulla on tilaisuus siihen."

"Asiasta? Olenpa utelias kuulemaan."

"Olette melkein sanonut minulle, että aiotte pian mennä naimisiin, sir."

"Niin olen — entä sitten?"

"Siinä tapauksessa, sir, pitää Adèlen mennä kouluun. Olen varma, että huomaatte sen välttämättömäksi."

"Että hän pääsisi pois morsiameni tieltä — tämä voisi muuten kohdella häntä liian kovakouraisesti. Siinä olettamuksessa on epäilemättä järkeä. Adèle, kuten sanottu, saa mennä kouluun, ja te luonnollisesti saatte marssia suoraa päätä — hiiteen."

"Toivottavasti ei, sir, mutta minun täytyy hakea uusi paikka jostakin."

"Tosiaankin!" hän huudahti, ja hänen äänensä väkinäinen sointi ja kasvojensa vääristys oli sekä ihmeellinen että hullunkurinen. Hän katseli minua muutamia minuutteja.

"Ja vanha Madam Reed, ja missit, hänen tyttärensä, saavat varmaan huolekseen etsiä teille paikan."

"Eikä, sir, suhteeni sukulaisiini ei ole niin sydämellinen että voisin pyytää heiltä sellaista suosionosoitusta — mutta panen ilmoituksen sanomalehteen."

"Te kävelette vaikka Egyptin pyramideille", murisi hän. "Paha teidät perii, jos ilmoitatte! Kadun, etten antanut teille vain sovereigniä kymmenen punnan asemasta. Antakaa minulle takaisin yhdeksän puntaa, Jane, minä tarvitsen niitä!"

"Ja niin minäkin, sir", vastasin ja panin kädet ja kukkaron selän taakse, "En mitenkään voi olla ilman rahaa."

"Pikkuinen kitupiikki!" sanoi hän. "Hän kieltää minulta rahanpyynnön! Antakaa minulle viisi puntaa, Jane."

"En viittä shillinkiä, sir, en viittä penceä."

"Antakaahan minun hiukan kurkistaa rahapussiinne!"

"Enkä anna, sir, teihin ei ole luottamista."

"Jane!"

"Mitä, sir?"

"Luvatkaa minulle eräs asia!"

"Minä lupaan kaikki, sir, mitä luulen tulevani pitämään."

"Luvatkaa olla ilmoittamatta sanomalehdessä ja jättäkää tämä paikan hakeminen minun huolekseni! Minä kyllä löydän teille paikan aikoinaan."

"Olen iloinen, jos voin tehdä niin, mutta luvatkaa tekin, että Adèle ja minä olemme onnellisesti poissa talosta ennenkuin morsiamenne tulee."

"Hyvä on, hyvä on! Annan kunniasanani siitä. Te lähdette siis huomenna?"

"Niin, sir, varhain aamulla."

"Tuletteko seurusteluhuoneeseen päivällisen jälkeen?"

"En, sir, minun täytyy valmistautua matkaan."

"Silloin teidän ja minun on sanottava toisillemme hyvästi joksikin aikaa."

"Niinpä luulen, sir."

"Ja kuinka ihmiset suorittavat tällaisen jäähyväistoimituksen, Jane? Opettakaa se minulle — en ole oikein varma siinä."

"He sanovat 'hyvästi', tai jotakin muuta, kuinka kukin haluaa."

"No sanokaa niin!"

"Hyvästi, Mr. Rochester, toistaiseksi."

"Mitä minun pitää sanoa?"

"Samat sanat, jos haluatte, sir!"

"Hyvästi, Miss Eyre, toistaiseksi — siinäkö kaikki?"

"Siinä."

"Se tuntuu minun ymmärrykseni mukaan niukalta, kuivalta ja epäystävälliseltä. Minä pitäisin enemmän jostakin muusta — tarvittaisiin pieni lisäys ritualiin. Pitäisi edes lyödä kättä — mutta ei, sekään ei tyydyttäisi minua. Ettekö siis sano mitään muuta kuin 'hyvästi', Jane?"

"Se riittää, sir, yhteen sydämelliseen sanaan mahtuu yhtä paljon hyvää tahtoa kuin useampiinkin."

"Hyvin mahdollista, mutta se on niin lyhyttä ja kuivaa — 'hyvästi'."

"Kuinka kauan hän aikoo seisoa siinä selkä ovea vastaan", ajattelin, "minun pitäisi mennä panemaan tavaroitani kuntoon." Päivälliskello soi, ja äkkiä hän katosi sanomatta sanaakaan enää. En nähnyt häntä enää koko päivänä ja seuraavana aamuna olin jo poissa, kun hän nousi.

Saavuin Gatesheadin linnan portille noin kello viisi iltapäivällä toukokuun ensimäisenä päivänä ja pysähdyin portinvartijan asunnolle ennenkuin menin linnaan. Siellä oli kaikki hyvin siistiä ja sievää, sirojen ikkunoitten edessä oli kauniit, valkeat verhot, lattia oli häikäisevän puhdas, kuparikatot kiilsivät ja takassa paloi iloinen tuli. Bessie istui takan ääressä imettäen nuorintansa, ja pikku Robert leikki sisarensa kanssa nurkassa.

"Siunatkoon! Tiesinhän, että tulisitte", huudahti Mrs. Leaven kun astuin sisään.

"Niin tulin, Bessie", sanoin ja suutelin häntä, "ja toivon, etten tule liian myöhään. Kuinka Mrs Reed jaksaa? Tottapa hän elää vielä?"

"Kyllä, hän elää vielä ja on selvempi kuin ennen. Tohtori sanoo, että hän voi kestää vielä viikon tai pari, mutta hän ei usko hänen enää tulevan terveeksi!"

"Onko hän hiljan maininnut minua?"

"Hän puhui teistä viimeksi tänä aamuna ja kysyi, ettekö jo tule, mutta nyt hän nukkuu, tai nukkui ainakin kymmenen minuuttia sitten, kun kävin linnassa. Hän yleensä iltapäivisin nukkuu hyvin sikeästi ja herää kuuden tai seitsemän tienoilla. Tahdotteko levähtää täällä tunnin ajan, Miss, ja sitten tulen kanssanne linnaan."

Robert tuli nyt sisään, ja Bessie laski nukkuvan lapsen kehtoon ja meni tervehtimään miestänsä. Sitten hän kehoitti minua ottamaan pois päällysvaatteeni ja juomaan teetä, sillä hänen mielestään olin kalpea ja väsyneen näköinen. Otin hänen vierasvaraisuutensa ilolla vastaan ja annoin hänen vapauttaa itseni matkatamineistani yhtä tahdottomasti kuin ennen lapsena annoin hänen riisua itseni.

Entiset ajat palasivat selvästi mieleeni kun näin Bessien häärivän ympärilläni, asettavan tarjottimelle parhaat kiinalaiset teekuppinsa, leikkaavan leipää, panevan kaakun hetkiseksi lämpiämään ja silloin tällöin antavan pikku Robertille tai Janelle pienen sysäyksen — aivan kuin minulle ennen vanhaan. Bessie oli säilyttänyt pikaisen luonteensa, kevyen astuntansa ja hauskan ulkomuotonsa läpi vuosien.

Kun tee oli valmista, aioin siirtyä pöydän luo, mutta hän määräsi omalla jyrkällä tavallaan minua pysymään paikallani. Hän tahtoi tuoda teekuppini tulen ääreen ja asetti eteeni pienen, pyöreän pöydän, jolle hän oli pannut kupit ja kaakkuviipaleen — aivan kuin ennenkin, kun hän joskus lastenkamarissa kestitsi minua ylimääräisellä herkkupalalla. Minä hymyilin ja tottelin häntä kuten entisinäkin aikoina.

Hän tahtoi tietää, olinko onnellinen Thornfield Hallissa ja minkälainen ihminen talon rouva oli, ja kun kerroin että talossa oli vain isäntä, kysyi hän, oliko isäntäni hieno ja komea herra ja pidinkö hänestä. Kerroin, että hän oli pikemmin ruma kuin kaunis mies, mutta silti hieno herra, että hän kohteli minua hyvin ja että olin tyytyväinen. Sitten kuvailin hänelle tuota iloista elämää, jota linnassa viime aikoina oli vietetty, ja Bessie kuunteli pienimpiäkin yksityiskohtia suurella mielenkiinnolla, sillä juuri tällainen oli hänen makuunsa.

Näin kului tunti nopeasti. Bessie auttoi taas päällysvaatteet ylleni, jätimme portinvartijan tuvan ja lähdimme ulos. Hänen seurassaan olin ollut silloinkin, kun lähes yhdeksän vuotta sitten laskeuduin tätä polkua, jota pitkin nyt nousimme linnaa kohti. Onnettomana ja katkeroituneena, tuntien itseni melkein henkipatoksi, olin tuona pimeänä, sumuisena ja koleana tammikuun aamuna jättänyt taakseni vihamielisen talon etsien turvaa Lowoodin kylmistä suojista, jotka silloin kangastivat mielessäni niin kaukaisina ja ihmeellisinä. Sama vihamielinen talo kohosi nytkin edessäni, tulevaisuuteni oli nytkin epävarma ja sydämeni sairas. Tunsin vieläkin itseni yksinäiseksi matkamieheksi tässä maailmassa, mutta nyt minulla oli enemmän luottamusta itseeni ja omiin voimiini, eikä mikään sorto rasittanut minua. Se ammottava haava, jonka kärsimäni vääryydet olivat iskeneet sydämeeni, oli nyt kokonaan parantunut ja kostonhimon tuli sammunut.

"Menkää ensin ruokasaliin", sanoi Bessie, joka kulki edelläni, "nuoret neidit ovat varmaan siellä."

Seuraavassa silmänräpäyksessä olin ruokasalissa. Siellä oli jokainen huonekalu, jokainen esine tarkalleen samanlainen kuin tuona aamuna, jolloin minut esitettiin Mr. Brocklehurstille. Mattokin, jolla hän oli seisonut, oli vielä paikoillaan. Vilkaisin kirjahyllylle ja luulin näkeväni Bewiekin Brittiläisten lintujen historian vanhalla paikallaan kolmannella hyllyllä ja Gulliverin matkat ja "Tuhat yksi yötä" aivan sen yläpuolella. Elottomat esineet eivät olleet muuttuneet, mutta elollisia oli melkein mahdoton tuntea.

Edessäni seisoi kaksi nuorta neitiä. Toinen oli hyvin pitkä, melkein Miss Ingramin mittainen, hyvin hoikka ja laiha. Hänellä oli kellertävän kalpeat, ankaran näköiset kasvot. Hänen ilmeessään oli jotakin askeettista, ja sitä lisäsi mustan, suoran, kankean puvun äärimäinen yksinkertaisuus, kovitettu pellavakaulus, sileäksi kammattu tukka ja nunnamainen kaulakoriste — norsunluinen rukousnauha ja ristiinnaulitun kuva. Tiesin, että tämän täytyi olla Eliza, vaikka en tässä pitkäksi venähtäneessä olennossa värittömine kasvoineen löytänytkään paljon yhdennäköisyyttä entisen Elizan kanssa. Toinen oli yhtä varmasti Georgiana, mutta hän ei ollenkaan muistuttanut tuota hoikkaa, keijukaismaista yksitoistavuotiasta Georgianaa, jonka minä muistin. Tämä oli kukoistava, hyvin täyteläinen neito, valkoinen ja punainen kuin vahanukke, hänellä oli kauniit, säännölliset piirteet, raukean haaveelliset siniset silmät ja kihara, keltainen tukka. Hänenkin pukunsa oli musta, mutta erkani suuresti sisaren puvusta ollen yhtä muodikas, väljä ja kaunis kuin tämä oli puritaaninen.

Kummankin sisaren kasvoissa oli yksi — ja ainoastaan yksi — äidiltä peritty piirre: laiha ja kalpea vanhempi tytär oli saanut hänen jäätävän kylmän katseensa ja kukoistava nuorempi tytär hänen leukansa piirteet — kenties hiukan lievennettyinä, mutta siitä huolimatta ne tekivät nuo muuten niin iloiset ja nautinnonhimoiset kasvot hyvin koviksi.

Molemmat neidit nousivat tervehtimään minua ja molemmat sanoivat minua Miss Eyreksi. Elizan tervehdys oli lyhyt ja jyrkkä, eikä pieninkään hymy väreillyt hänen huulillaan, sitten hän heti istuutui entiselle paikalleen, alkoi tuijottaa valkeaan ja näytti unohtavan minut kokonaan. Georgiana lisäsi tervehdykseensä muutamia ylimalkaisia huomautuksia matkastani, ilmasta j.n.e. Hän venytteli sanojaan ja mitteli minua salavihkaa kiireestä kantapäähän saakka katseellaan, joka väliin tunkeutui karkean merinopäällystakkini laskoksiin, väliin viivähti puutarhahattuni yksinkertaisessa nauhassa. Nuorilla neidoilla on erinomainen taito antaa lähimäisensä ymmärtää, että he pitävät häntä maalaisserkkuna, vaikkeivät lausukaan tätä sanaa. Eräänlainen kylmyys katseessa, alentuvaisuus käytöksessä ja välinpitämättömyys äänessä tulkitsee täydellisesti heidän tunteensa, vaikka he noudattaisivatkin ulkonaista kohteliaisuutta sanoissaan ja teoissaan.

Mutta pistosanalla, oli se sitten julkinen tai peitetty, ei enää ollut samaa vaikutusta minuun kuin kerran ennen. Istuessani serkkujeni välissä huomasin ihmeekseni, kuinka hyvä minun oli olla, vaikka toinen ei ollut huomaavinaan minua ja toinen kohteli minua puolittain ivallisesti. Elizan kylmyys ei jähmetyttänyt eikä Georgianan käytös vaivannut minua. Syy oli se, että minulla oli muita asioita ajateltavina. Viimeisten kuukausien kuluessa oli mielessäni liikkunut niin paljon voimakkaampia tunteita kuin mitä he olisivat kyenneet herättämään, olin tuntenut niin paljon kipeämpää tuskaa ja korkeampaa riemua kuin mitä he olisivat voineet aiheuttaa, että heidän käytöksensä ei tehnyt minuun pienintäkään vaikutusta.

"Kuinka Mrs. Reed jaksaa?" kysyin ennen pitkää katsoen Georgianaa levollisesti. Tämä piti sopivana nyrpistää nenäänsä kuin jos tämä suora puhuttelu ei olisi ollut paikallaan.

"Mrs. Reed? Ah, tarkoitatte äitiä. Hän on hyvin heikko. En luule, että voitte tavata häntä tänä iltana."

"Olisin hyvin kiitollinen", sanoin, "jos tahtoisitte mennä yläkertaan sanomaan hänelle, että olen tullut."

Georgiana melkein hypähti pystyyn hämmästyksestä ja avasi siniset silmänsä selkoselälleen.

"Tiedän, että hän on erityisesti halunnut nähdä minua", lisäsin, "ja tahtoisin täyttää hänen toiveensa viivyttelemättä enempää kuin on välttämätöntä."

"Äiti ei tahdo, että häntä häiritään illalla", huomautti Eliza. Minä nousin, otin äänettömänä, käskyä odottamatta, hatun päästäni ja hansikkaat käsistäni ja sanoin meneväni Bessien luo, joka varmaan oli keittiössä, ja pyytäväni häntä ottamaan selville, tahtoiko Mrs. Reed nähdä minut tänä iltana vai eikö. Minä menin, ja suoritettuani asian Bessielle ryhdyin uusiin toimenpiteisiin. Tähän saakka oli tapani ollut vetäytyä pois sieltä, missä minua kohdeltiin ylimielisesti, ja jos minut vuosi sitten olisi otettu vastaan samalla tavalla kuin nyt, olisin päättänyt jättää Gatesheadin seuraavana aamuna, mutta nyt oli minulla heti selvänä, että sellainen suunnitelma olisi ollut mieletön. Olin matkustanut sata peninkulmaa saadakseni nähdä tätini, ja minun täytyi jäädä hänen luokseen kunnes hän oli parempi — tai kuollut. Mitä tulee hänen tytärtensä ylpeyteen tai typeryyteen, jättäisin sen kokonaan huomioonottamatta enkä olisi hituistakaan riippuvainen siitä. Käännyin siis emännöitsijän puoleen, pyysin häntä näyttämään minulle huoneeni, sanoin, että luultavasti viipyisin viikon tai pari talossa, annoin kantaa matka-arkkuni huoneeseeni ja menin itse perässä. Kohtasin Bessien kynnyksellä.

"Rouva on valveilla", sanoi hän. "Olen sanonut, että olette täällä, tulkaa nyt, niin saamme nähdä, tunteeko hän teidät."

Minua ei tarvinnut opastaa tuohon tuttuun huoneeseen, johon minut niin usein ennen maailmassa oli viety rangaistavaksi tai saamaan toreja. Riensin Bessien edellä ja avasin hiljaa oven. Varjostimen verhoama kynttilä paloi pöydällä, sillä oli jo alkanut hämärtää. Tuossa oli avara vuode ambranvärisine verhoineen kuten ennenkin, tuossa peilipöytä, nojatuoli ja jalkajakkara, jolle minun oli satoja kertoja täytynyt polvistua pyytämään anteeksi ilkitöitä, joita en ollut tehnyt. Vilkaisin erääseen nurkkaan ja melkein odotin, että sieltä kurkistaisi kerran niin pelätty vitsa odottaen hetkeä, jolloin se pääsisi ilkeän peikon tavoin hypähtämään esiin ja tanssimaan värisevällä kädelläni tai aralla niskallani. Lähestyin vuodetta, avasin verhot ja kumarruin korkean päänaluksen yli.

Olin säilyttänyt muistissani selvän kuvan Mrs. Reedin kasvoista ja etsin nyt jännityksellä vastinetta sille. On onnellista, että aika hillitsee kostonhimon ja vaimentaa kiihkeimmänkin raivon ja vastenmielisyyden. Täynnä katkeruutta ja vihaa olin lähtenyt tämän naisen luota ja nyt, tullessani takaisin, tunsin vain jonkinlaista sääliä häntä kohtaan hänen suurten kärsimystensä vuoksi ja voimakasta halua unhoittaa ja antaa anteeksi kaikki vääryydet, tehdä sovinto ja tarjota vihamiehelleni ystävän käsi.

Edessäni olivat nuo tutut kasvot kovina ja jäykkinä kuten ennenkin, nuo silmät, joitten jäätä ei kukaan kyennyt sulattamaan, ja nuo korkeat, käskevät, itsevaltaiset kulmakarvat. Kuinka usein olivat ne uhkaavina ja vihaisina rypistyneet minulle! Kuinka heräsivätkään lapsuuden kauhut ja tuskat mielessäni, kun nyt katselin niitten kovia viivoja! Ja kuitenkin kumarruin suutelemaan Mrs. Reediä. Hän katsoi minuun.

"Onko tämä Jane Eyre?" sanoi hän.

"On, täti Reed. Kuinka jaksat, rakas täti?" Olin kerran luvannut, etten koskaan enää sanoisi häntä tädiksi, mutta nyt en pitänyt tämän lupauksen rikkomista syntinä. Sormeni koskettivat kättä, joka lepäsi lakanalla. Jos hän nyt olisi ystävällisesti puristanut kättäni, olisin tuntenut suurta iloa. Mutta tunteettomia luonteita ei vähällä pehmennetä eikä luonnollista vastenmielisyyttä ole helppo juurittaa pois. Mrs. Reed veti pois kätensä, käänsi kasvonsa toisaalle ja huomautti, että ilta oli lämmin. Sitten hän katseli minua uudestaan niin jäisesti, että tunsin heti hänen mielipiteittensä minusta ja tunteittensa minua kohtaan pysyneen muuttumattomina. Näin hänen läpipääsemättömistä, heltymättömistä silmistään, että hän oli päättänyt viimeisiin saakka uskoa minusta pahaa, koska vastakkainen mielipide ei olisi tuottanut hänelle mitään ylevää iloa, vaan ainoastaan nöyryytystä. Minä tulin hyvin pahoilleni, sitten olin suuttunut, sitten päätin kukistaa hänet, voittaa hänet vasten hänen omaa tahtoaan ja luontoaan. Kyyneleet olivat jo kohonneet silmiini, aivan kuten lapsuudessanikin, mutta karkoitin ne takaisin lähteisiinsä. Nostin tuolin päänaluksen viereen, istuuduin ja nojauduin tyynyjen yli.

"Olet lähettänyt hakemaan minua", sanoin, "ja tässä olen nyt ja aion viipyä kunnes näen, että paranet."

"Oh, tietysti. Oletko nähnyt tyttäriäni?"

"Olen."

"Hyvä, voit sanoa heille, että minä tahdon sinun viipyvän täällä kunnes voin puhua kanssasi muutamista asioista, jotka vaivaavat minua. Tänä iltana on liian myöhäinen, enkä jaksa muistaa niitä. Mutta jotakin minun piti sanoa — odotahan —"

Harhaileva katse ja muuttunut ääni osoittivat, kuinka murtunut tämä ennen niin voimakas olento oli. Hän käännähti levottomasti ja veti peiton kiinteämmin ympärilleen. Olin nojannut kyynäspäätäni peitolle, se hermostutti häntä.

"Ota pois kätesi", sanoi hän, "äläkä vaivaa minua pitämällä kiinni vaatteista. Oletko sinä Jane Eyre?"

"Minä olen Jane Eyre."

"Minulla on ollut siitä lapsesta enemmän vaivaa kuin kukaan voisi uskoa. Sellainen taakka jätettiin käsiini — miten paljon harmia hän tuottikaan minulle joka hetki käsittämättömällä luonteellaan, äkkinäisillä sisunpurkauksillaan ja alituisella, luonnottomalla vaanimisellaan! Minä sanon, että hän puhui minulle kerran kuin mielipuoli tai paholainen — mikään lapsi ei koskaan puhu niin tai ole sen näköinen. Olin iloinen saadessani hänet pois talosta. Miten hän tuli toimeen Lowoodissa? Kuume raivosi siellä kerran, ja paljon oppilaita kuoli. Hän ei kuitenkaan kuollut, mutta minä sanoin, että hän kuoli — minä toivoin, että hän olisi kuollut."

"Omituinen toivomus, Mrs. Reed — minkätähden vihaat häntä niin kovasti?"

"Minä tunsin aina vastenmielisyyttä hänen äitiänsä kohtaan, sillä hän oli mieheni ainoa sisar ja hänen lemmikkinsä, ja mieheni vastusti, kun perhe hylkäsi hänet arvottoman avioliiton tähden. Kun tuli sanoma hänen kuolemastaan, itki mieheni kuin lapsinulikka. Hän tahtoi kaikin mokomin hakea lapsen luokseen, vaikka pyysin ja rukoilin häntä antamaan sen elätettäväksi maksun edestä. Minä vihasin lasta heti ensi näkemältä — sellainen kipeä, vinkuva olento! Se valitteli kehdossaan yökausia — ei edes huutanut ääneen kuten muut lapset, vaan kitisi ja voihki hiljaa. Reed sääli sitä ja hoiteli ja vaali sitä kuin omaansa — vieläpä enemmänkin, sillä omista lapsistaan sen ikäisinä ei hän pitänyt niin suurta lukua. Hän koetti saada minun lapseni ystävällisiksi tuolle pienelle, kerjäläiselle, mutta nuo pikku kullat eivät sietäneet sitä, ja hän suuttui heille, kun he osoittivat sille vastenmielisyyttään. Viimeisen tautinsa aikana hän tahtoi, että lapsi aina tuotaisiin hänen vuoteensa viereen, ja tuntia ennen kuolemaansa hän vaati minua lupaamaan, että pitäisin tuon olennon aina luonani. Yhtä mielelläni olisin ottanut viheliäisimmän kerjäläiskakaran vaivoikseni. Mutta mieheni oli helläsydäminen ja luonnoltaan heikko. John ei ollenkaan muistuta isäänsä, ja minä olen hyvilläni siitä. John tulee äitiinsä ja enoihinsa — hän on oikea Gibson. Oh, minä soisin, että hän lakkaisi kiusaamasta minua rahanpyynnöillään! Minulla ei ole enää rahaa — me tulemme köyhiksi. Minun täytyy lähettää pois puolet palvelijoista ja sulkea osa talosta tai vuokrata se. En voi koskaan alistua siihen — mutta mitä on tehtävä? Kaksi kolmannesta tuloistani menee korkoihin ja kuoletuksiin. John pelaa kauheasti ja häviää aina — poika parka. Hän on viisaampiensa vallassa — John on veltostunut ja vajonnut syvälle — hän on peloittavan näköinen — minä häpeän nähdessäni hänet."

Hän kiihtyi kiihtymistään. "Luulen, että minun on paras jättää hänet nyt", sanoin Bessielle, joka seisoi vuoteen toisella puolella.

"Ehkä kyllä, Miss, mutta iltaisin hän usein puhuu tällä tavalla — aamulla hän on levollisempi."

Minä nousin. "Seis!" huudahti Mrs. Reed. "Tahdoin sanoa vielä muutakin. Hän uhkaa minua — hän uhkaa minua alituisesti kuolemallaan — tai omallani, ja näen hänet vähin unessa suuri haava kurkussa tai kasvot pullistuneina ja mustuneina. Olen joutunut kauheaan umpikujaan — minulla on raskaita huolia. Mitä on tehtävä? Mistä on saatava rahaa?"

Bessie koetti nyt saada häntä ottamaan rauhoittavaa lääkettä ja onnistuikin vihdoin. Pian senjälkeen Mrs. Reed kävi rauhallisemmaksi ja vaipui jonkinlaiseen horrostilaan. Minä jätin hänet silloin.

Yli kymmenen päivää kului ennenkuin taas sain puhua hänen kanssaan. Hän joko houraili tahi nukkui ja tohtori kielsi tekemästä mitään, mikä voisi kiihoittaa tai tuskastuttaa häntä. Koetin sillävälin tulla parhaani mukaan toimeen Georgianan ja Elizan kanssa. Alussa he olivat hyvin kylmiä. Eliza saattoi istua puolen päivää ommellen, lukien tai kirjoittaen ja sanoa tuskin sanaakaan sisarellensa ja minulle. Georgiana laverteli tuntikausia kanarialinnulleen eikä kiinnittänyt pienintäkään huomiota minuun. Mutta minä olin päättänyt olla näyttämättä toimettomalta tai ikävystyneeltä. Olin tuonut piirustustarpeeni mukanani, ja ne tarjosivat minulle kyllin huvia ja ajanvietettä.

Tavallisesti asetuin ikkunan viereen, hiukan erikseen heistä, liiturasioineni ja papereilleni, ja kulutin aikaani tekemällä pieniä luonnoksia, jotka esittivät jotakin hetkellistä mielikuvaa: järveä, joka kimmelsi kahden kallion välissä, nousevaa kuuta, jonka edestä kulki laiva, kaislojen ja kurjenmiekkojen keskeltä kohoavaa najadia, jonka päätä koristi lootusseppele, keijukaista, joka istui varpuspesän laidalla orapihlajassa.

Eräänä aamuna rupesin haahmoittelemaan ihmiskasvoja tietämättä tai välittämättä, minkälaiset niistä tulisi. Valitsin pehmeän, mustan liidun, muovailin sen pään leveäksi ja ryhdyin toimeen. Olin pian piirtänyt leveän, ulkonevan otsan ja haahmoitellut kasvojen nelitahoisen alaosan. Nämä viivat huvittivat minua, ja kiiruhdin piirtämään lisää. Tuon otsan alle täytyi vetää paksut, vaakasuorat kulmakarvat, sitten seurasi tietysti jyrkkäpiirteinen, suora nenä täyteläisine sieraimineen, sitten taipuisa suu, pikemmin leveä kuin pieni, sitten luja leuka, jonka keskellä oli jyrkkä vako. Oli myös piirrettävä vähän mustaa poskipartaa ja sysimusta tukka, joka otsalla taipui aaltoihin ja oli hyvin tuuhea ohimoilla. Sitten silmät, jotka olin jättänyt viimeisiksi, koska ne vaativat enimmän työtä. Piirsin ne hyvin suuriksi ja kaunismuotoisiksi, ripset pitkiksi ja tummiksi, silmäterät kirkkaiksi ja suuriksi. "Hyvä on, mutta ei vielä oikein näköinen", arvelin katsellessani tekemääni kuvaa. "Silmissä tarvitaan enemmän voimaa ja eloa", ja minä tummensin varjoja, jotta loisto tulisi sitä kirkkaammaksi. Pari onnellista vetoa takasi menestyksen. Siinä oli nyt silmieni edessä ystävän kasvot, ja mitä merkitsi, jos nuo nuoret neidit käänsivätkin selkänsä minulle? Katselin kuvaa, hymyilin sen kaunopuheiselle yhdennäköisyydelle, olin vajonnut työhöni ja onnellinen.

"Onko tuo jonkun tuttavanne kuva?" kysyi Eliza, joka oli huomaamatta tullut viereeni. Vastasin, että se oli vain mielikuvitusta ja panin sen kiireesti toisten paperiarkkien alle. Tietysti valehtelin, sillä luonnokseni oli itse asiassa uskollinen muotokuva Mr. Rochesteristä. Mutta mitä se merkitsi Elizalle tai kenellekään muulle kuin itselleni. Myöskin Georgiana tuli katsomaan. Toiset piirustukset huvittivat häntä suuresti, mutta Mr. Rochesterin kuvaa hän sanoi rumaksi. He näyttivät molemmat ihmettelevän taitoani. Tarjouduin piirtämään heidän kuvansa ja vuoron perään he istuivat malleina. Sitten Georgiana toi albuminsa. Lupasin tehdä siihen vesivärimaalauksen, ja tämä sai hänet heti hyvälle tuulelle. Hän ehdotti kävelyä puistossa. Tuskin kaksi tuntia oli kulunut kun jo olimme syventyneet tuttavalliseen keskusteluun. Hän oli osoittanut minulle suosiotaan antamalla kuvauksen siitä loistavasta talvesta, jonka hän oli viettänyt Lontoossa kaksi huvikautta sitten, — ihailusta, jota hän oli herättänyt — huomiosta, joka oli kiinnitetty häneen. Hän oli myöskin tehnyt viittauksia korkeasukuisesta ihailijastansa. Iltapäivän kuluessa nämä viittaukset taajenivat ja selvenivät, hän toisti erinäisiä keskusteluita, esitti muutamia helliä kohtauksia, lyhyesti sanottuna, hän kertoi sinä päivänä minulle kokonaisen luvun hienon maailman elämää. Kertomus uudistettiin joka päivä, aihe oli aina sama — hän itse, hänen rakkautensa ja lemmenseikkailunsa. Oli omituista, ettei hän kertaakaan koskettanut äitinsä sairauteen tai veljensä kuolemaan tai perheen taloudellisen aseman synkkyyteen. Hän näytti kokonaan elävän entisten ilojensa muistelemisessa ja tulevien huvitusten toivossa. Hän vietti joka päivä viisi minuuttia sairaan äitinsä luona, siinä kaikki.

Eliza puhui vieläkin hyvin vähän — hänellä nähtävästi ei ollut aikaa siihen. En ole koskaan nähnyt ahkerampaa ihmistä kuin hän, mutta kuitenkin oli vaikeata sanoa, mitä hän teki, tai oikeammin huomata hänen töittensä tuloksia. Herätyskello herätti hänet varhain aamulla. En tiedä, mitä hän puuhasi ennen aamiaista, mutta tämän aterian jälkeen hän jakoi aikansa yhtä suuriin osiin, ja joka tunnilla oli määrätty tehtävänsä. Kolme kertaa päivässä hän tutki pientä kirjaa, jonka lähemmin tarkastaessani huomasin kirkkokäsikirjaksi. Kysyin häneltä kerran, mikä oli tuon kirjan suuri viehätys, ja hän vastasi: "Nimi." Kolmena tuntina hän kirjaili kultalangalla nelitahoista, purppuranpunaista vaatetta, joka olisi melkein riittänyt lattiamatoksi. Vastaukseksi kysymykseeni ilmoitti hän, että siitä tuli alttariliina uuteen kirkkoon, joka oli hiljattain rakennettu lähelle Gatesheadia. Kaksi tuntia hän omisti päiväkirjansa kirjoittamiseen, kaksi työskentelyyn kyökkipuutarhassa ja yhden laskujensa tekemiseen. Hän ei näyttänyt tarvitsevan mitään seuraa tahi keskustelua. Luulen, että hän oli onnellinen omalla tavallaan, tämä tasainen päiväjärjestys riitti hänelle, eikä mikään suututtanut häntä niin paljon kuin joku odottamaton tapaus, joka pakoitti häntä poikkeamaan kellontapaisesta säännöllisyydestään.

Hän kertoi minulle eräänä iltana, ollessaan tavallista puheliaampi, että Johnin käytös ja perheen taloudellisen häviön uhka olivat tuottaneet hänelle paljon huolta, mutta että hän nyt oli malttanut mielensä ja tehnyt päätöksensä. Hän oli jo ryhtynyt toimenpiteisiin oman omaisuutensa turvaamiseksi, ja kun hänen äitinsä oli kuollut — oli nimittäin aivan mahdotonta, kuten hän tyvenesti huomautti, että tämä voisi parantua tai kestää kauan — aikoi hän toteuttaa erään lempisuunnitelmansa, etsiä turvapaikan, jossa ei mikään voisi häiritä säännöllisiä elämäntapoja ja jossa vahva muuri erottasi hänet syntisen maailman melskeistä. Kysyin, seuraisiko Georgiana häntä.

"Tietysti ei. Georgianalla ja hänellä ei ollut mitään yhteistä — eikä ollut koskaan ollutkaan. Hän ei millään muotoa tahtoisi sisartaan taakakseen. Georgiana kulkisi omaa tietänsä, hän, Eliza, omaansa."

Georgiana taas vietti suurimman osan siitä ajasta jolloin hän ei purkanut sydäntään minulle, pitkänään sohvalla, nuristen talon ikävyyttä ja toivoen lakkaamatta, että täti Gibson taaskin kutsuisi hänet kaupunkiin.

"Olisi paljon parempi", sanoi hän, "jos voisin olla poissa täältä kuukauden tai pari, kunnes kaikki on ohitse." En kysynyt, mitä hän tarkoitti sanoilla, "kaikki ohitse", mutta otaksun, että hän ajatteli äitinsä odotettua kuolemaa ja hautajaismenojen synkkyyttä. Eliza ei yleensä kiinnittänyt sen enempää huomiota velton sisarensa valituksiin kuin jos sellaista nurisevaa, laiskaa olentoa ei olisi ollut olemassakaan. Eräänä päivänä kuitenkin, laskettuaan pois tilikirjansa ja käärittyään kokoon koruompeluksensa hän äkkiä aloitti seuraavan puhetulvan:

"Georgiana, turhamaisempaa ja typerämpää olentoa kuin sinä ei maa varmaan koskaan ole päällään kantanut. Sinulla ei ole oikeutta elää, koska et tee elämästäsi mitään hyödyllistä. Sensijaan että eläisit yksin ja itseäsi varten, kuten järjellisen olennon tulisi. Pyrit tukemaan omaa heikkouttasi vain jonkun toisen ihmisen voimalla, ja jollet löydä ketään, joka haluaisi taakakseen tuollaista heikkoa, lihavaa, hyödytöntä vetelystä, huudat ja voivottelet, että sinua kohdellaan pahoin ja että olet hyljätty ja onneton. Elämän pitäisi tarjota sinulle alituista vaihtelua ja huvituksia, muuten on koko maailma mielestäsi vankila. Sinua pitäisi ihailla, liehitellä, imarrella, sinun täytyisi saada tanssia, kuulla musiikkia, olla seurassa, muuten ikävystyt kuoliaaksi. Eikö sinulla ole siksi paljon älyä, että laatisit elämääsi varten määrätyn järjestelmän, joka tekisi sinut riippumattomaksi kaikista muista paitsi itsestäsi. Jaa päiväsi osiin, määrää joka osalle tehtävänsä, älä jätä käyttämättä ainoatakaan neljännestuntia, kymmentä minuuttia, viittä minuuttia — ota huomioon joka silmänräpäys ja suorita kaikki eri tehtävät järjestelmällisesti, ankaran säntillisesti. Silloin päivä loppuu melkein ennenkuin olet huomannut sen alkaneenkaan, etkä ole kiitollisuudenvelassa kenellekään tyhjän hetken täyttämisestä, sinun ei ole tarvinnut etsiä kenenkään seuraa, myötätuntoa tai apua, lyhyesti sanottuna, olet elänyt niinkuin itsenäisen olennon tulee. Pane mieleesi tämä neuvo — ensimäinen ja viimeinen, jonka annan sinulle — ja silloin et tarvitse minua etkä ketään muutakaan, kävi miten kävi. Tai jätä se huomioonottamatta, jatka kuten tähänkin saakka laiskottelemistasi ja nurkumistasi ja kärsi seuraukset, niin onnettomat kuin ne tulevatkin olemaan! Puhun sinulle nyt suoraan, ja kuule tarkoin, sillä vaikka en toistakaan sanojani tämän jälkeen, aion menetellä aivan niitten mukaan. Äitini kuoleman jälkeen pesen käteni enkä tahdo olla missään tekemisissä kanssasi. Siitä päivästä saakka, jolloin kirstu kannetaan Gatesheadin kirkon holviin, olemme sinä ja minä niin vieraat toisillemme kuin jos emme koskaan olisi olleet tuttuja. Sinun ei tarvitse ajatella, että minä kiinnittäisin sinut itseeni heikoimmallakaan siteellä senvuoksi, että satumme olemaan samojen vanhempien lapsia. Minä sanon sinulle, että jos koko ihmissuku olisi hävitetty maan päältä ja vain me kaksi olisimme jääneet eloon, jättäisin sinut arvelematta vanhaan maailmaan ja lähtisin itse uuteen."

Hän vaikeni.

"Tuon vaivan olisit voinut säästää itseltäsi", vastasi Georgiana. "Kaikki tietävät, että sinä olet itsekkäin ja sydämettömin ihminen maailmassa, ja minä tiedän, kuinka kiihkeästi vihaat minua — tuo ilkeä kuje, jonka teit lordi Edwin Verelle ja minulle, oli paras todistus siitä. Et voinut sietää, että minut korotettaisiin sinua ylemmäksi, että saisin arvonimen ja pääsisin seuroihin, joissa sinä et uskaltaisi näyttää kasvojasi, ja sentähden rupesit vakoojaksi ja ilmiantajaksi ja turmelit tulevaisuuteni kokonaan." Georgiana veti esiin nenäliinansa ja vesitteli kokonaisen tunnin ajan. Eliza istui kylmänä ja tunteettomana ja ahersi itsepintaisena työssään.

Monet ihmiset eivät anna suurtakaan arvoa vilpittömille, epäitsekkäille tunteille. Nämä kaksi luonnetta olivat juuri sellaisten puutteessa käyneet sietämättömiksi, toinen happamaksi ja kulmikkaaksi, toinen veltoksi ja laimeaksi. Tunne ilman arvostelukykyä on kyllä vetinen ja heikko, mutta arvostelukyky ilman tunnetta on liian karvas ja vaikeasti sulava pala kenenkään inhimillisen olennon nieltäväksi.

Oli sateinen ja tuulinen iltapäivä. Georgiana oli nukahtanut sohvalle romaaninsa ääreen ja Eliza oli mennyt hartaushetkeen uuteen kirkkoon — uskonnon asioissa hän noudatti mitä ankarimpia muodollisuuksia, ei mikään sää estänyt häntä täyttämästä uskonnollisia velvollisuuksiansa, joista kirkossakäynti oli tärkein. Tämän hän suorittikin sunnuntaisin kolmasti ja muina päivinä niin usein kuin jumalanpalveluksia suinkin pidettiin.

Päätin mennä yläkertaan katsomaan kuolevaa naista, joka makasi siellä melkein hoidotta. Palvelijatkin olivat tässä toimessa huolimattomia, ja palkattu hoitaja, jota ei kukaan pitänyt silmällä, pujahti pois huoneesta milloin vain taisi. Bessie oli uskollinen, mutta hänellä oli mielessään oma perheensä ja linnaan hän pääsi vain silloin tällöin. Tullessani sairashuoneeseen ei siellä ollut ketään, kuten olin odottanutkin. Hoitaja oli poissa, sairas makasi hiljaa ja näytti nukkuvan. Hänen kasvonsa näyttivät lyijynharmailta tyynyjä vastaan. Valkea takassa oli sammumaisillaan. Panin sinne lisää hiiliä, pöyhin sänkyvaatteita ja katselin sairasta, joka ei nyt voinut katsella minua. Sitten menin ikkunan luo.

Sade pieksi ikkunanruutuja ja tuuli vinkui puistossa. "Täällä makaa ihminen", ajattelin, "joka kohta on jättävä tämän maailman melskeet. Minne on liitävä tuo henki, joka nyt taistelee erotakseen aineellisesta asunnostaan, minne on se liitävä päästyään vihdoin vapaaksi?"

Miettiessäni tuota suurta salaisuutta ajattelin Helena Burnsia, muistelin hänen viimeisiä sanojaan, hänen uskallustaan ja hänen oppiansa ruumiista erinneitten sielujen tasa-arvoisuudesta. Olin vieläkin kuulevinani hänen tutun äänensä, näkevinäni hänen kalpeat, sielukkaat kasvonsa ja loistavan katseensa, kun hän makasi rauhaisalla kuolinvuoteellaan ikävöiden taivaallisen Isänsä helmaan, — kun takanani olevasta vuoteesta kuului heikko kuiskaus: "Kuka siellä on?"

Tiesin, että Mrs. Reed ei ollut puhunut moneen päivään — oliko tämä paranemisen merkki? Menin hänen luokseen.

"Minä se olen, täti Reed."

"Kuka minä?" oli vastaus. "Kuka olette?" sanoi hän ja katseli minua hämmästyneenä, miltei levottomana, mutta ei vielä raivostuneena. En tunne teitä — missä Bessie on?"

"Hän on kotonaan, täti."

"Täti", toisti hän. "Kuka sanoo minua tädiksi? Te ette ole Gibsoneita, ja kuitenkin tunnen teidät — nuo kasvot, nuo silmät ja tuo otsa ovat hyvin tutut minulle. Te muistutatte — niin, te muistutatte Jane Eyreä!"

En vastannut mitään, sillä pelkäsin hänen kiihtyvän liiaksi, jos sanoisin, kuka olen.

"Pelkään kuitenkin", sanoi hän, "että erehdyn. Ajatukseni johtavat minut harhaan. Halusin nähdä Jane Eyren ja kuvittelin senvuoksi yhdennäköisyyttä siinä, missä sitä ei ole. Sitäpaitsi, hänen on täytynyt muuttua kahdeksassa vuodessa." Vakuutin nyt olevani se henkilö, joksi hän luuli minua ja jota hän oli halunnut nähdä, ja huomatessani, että hän ymmärsi sanani ja oli täysin tajuissaan, kerroin, että Bessie oli lähettänyt miehensä hakemaan minua Thornfieldista.

"Tiedän, että olen hyvin sairas", sanoi hän hetken kuluttua. "Koetin joku hetki sitten kääntyä, mutta huomasin, etten voi liikuttaa jäsentäkään. On paras, että kevennän mieltäni ennenkuin kuolen, sillä asiat, joista vähän välitämme terveinä, painavat raskaina mieltämme sellaisella hetkellä kuin minulla nyt on edessäni. Onko hoitaja täällä ja onko huoneessa muita kuin sinä?"

Vakuutin, että olimme kahden.

"No niin, olen kahdesti tehnyt sinulle vääryyttä, jota kadun nyt. Ensiksikin rikoin miehelleni antamani lupauksen, että kasvattaisin sinut kuin oman lapseni, toiseksi —" hän pysähtyi. "Itse asiassa se kenties ei ole kovin tärkeätä", mumisi hän itsekseen, "ja voinhan vielä parantuakin. On niin piinallista nöyrtyä näin hänen edessään."

Hän koetti muuttaa asentoa, mutta ei onnistunut. Hänen muotonsa muuttui — nähtävästi hän tunsi jotakin sisäistä tuskaa, kenties aavistusta loppukamppailuista.

"No niin, minun täytyy sittenkin tehdä se. Edessäni on iäisyys — on paras kertoa kaikki hänelle. Mene pöytälaatikolleni, avaa se ja tuo tänne kirje, jonka näet siellä!".

Tottelin määräyksiä. "Lue kirje", sanoi hän.

Se oli lyhyt ja kuului seuraavasti:

"Armollinen Rouva! — Olkaa hyvä ja lähettäkää minulle veljentyttäreni Jane Eyren osoite sekä ilmoittakaa minulle, kuinka hän voi. Aikomukseni on piakkoin kirjoittaa hänelle ja pyytää häntä luokseni Madeiraan. Sallimus on siunannut ponnistuksiani ja antanut minulle menestystä, ja koska olen naimaton ja lapseton, haluan ottaa Jane Eyren kasvattityttärekseni ja kuoltuani jättää hänelle kaiken omaisuuteni. — Suurimmalla kunnioituksella.

John Eyre, Madeira."

Kirje oli päivätty kolme vuotta sitten.

"Minkätähden en ole saanut tietää tästä mitään?" kysyin.

"Koska minä vihasin sinua liian syvästi voidakseni auttaa sinua onneen ja varallisuuteen. En voinut unohtaa käytöstäsi minua kohtaan, Jane, raivoasi ja kiihkoasi tuona päivänä, kun sanoit inhoavasi minua enemmän kuin ketään muuta maailmassa. Muistan sinun lapselle luonnottoman katseesi ja äänesi, kun vakuutit tulevasi sairaaksi jo ajatellessasi minua ja sanoit, että olin kohdellut sinua julmasti ja halpamaisesti. En voinut unohtaa omia tunteitani, kun karkasit pystyyn tuolla tavalla ja vuodatit sappeasi päälleni. Minä pelästyin, oli kuin olisi eläin, jota löin, katsonut minuun ihmissilmin ja kironnut minua ihmisäänellä. Anna minulle vettä! Ah, kiiruhda!"

"Rakas täti", sanoin ja ojensin hänelle vesilasin, "älä ajattele enää noita vanhoja asioita, anna niiden jäädä unhoon. Anna anteeksi kiihkeä käytökseni, olin silloin lapsi, ja siitä päivästä on jo kulunut kahdeksan, yhdeksän vuotta."

Hän ei ymmärtänyt sanojani, mutta juotuaan vähän vettä ja levähdettyään hetkisen hän jatkoi:

"Minä sanon sinulle, etten voinut unohtaa sitä, ja minä kostin, sillä en voinut sietää, että pääsisit setäsi ottolapseksi ja saisit elää huoletonta elämää. Kirjoitin sedällesi, sanoin valittavani hänen pettymystään, mutta olevani pakoitettu ilmoittamaan, että Jane Eyre oli kuollut — kuollut lavantautiin Lowoodissa. Nyt saat tehdä, miten haluat, kirjoita sedällesi ja ilmoita petokseni niin pian kuin tahdot. Luulen, että sinä synnyit minun kiusakseni. Viimeiset hetkeni myrkyttää sellaisen teon muisteleminen, jota en koskaan olisi tehnyt kenellekään muulle kuin sinulle."

"Jospa vain voisit unohtaa sen, täti, ja ajatella minua ystävällisesti ja lempeästi —"

"Sinulla on huono luonne", sanoi hän, "enkä vielä tänä päivänä pääse sen perille. En käsitä, kuinka voit yhdeksän vuoden ajan kestää minkälaista kohtelua tahansa hiljaa ja kärsivällisenä, ja kymmenentenä puhjeta hillittömään raivoon."

"Luonteeni ei ole niin huono kuin luulet. Olen kiihkeä, mutta en kostonhimoinen. Monta monituista kertaa lapsuudessani olisin rakastanut sinua ja pitänyt sinua hyvänä, jos vain olisit sen sallinut, ja nyt ikävöin hartaasti sovintoon kanssasi. Suutele minua, täti!"

Asetin poskeni hänen huuliensa eteen, mutta hän ei tahtonut koskettaakaan siihen. Hän sanoi, että vaivasin häntä nojautuessani hänen vuoteensa yli, ja pyysi taas vettä. Kun asetin hänet makaamaan — olin kohottanut ja tukenut häntä käsivarrellani, kun hän joi — laskin käteni hänen jääkylmään, tahmeaan käteensä, mutta nuo heikot sormet irtaantuivat kosketuksestani ja lasimaiset silmät välttivät katsettani.

"Rakasta tai vihaa minua sitten, kuten haluat", sanoin vihdoin, "joka tapauksessa olen vapaaehtoisesti ja täydestä sydämestäni antanut sinulle anteeksi. Pyydä nyt Jumalalta anteeksi ja ole rauhassa!"

Sairas ihmisparka, hänen oli nyt liian myöhäistä tehdä ponnistus muuttaakseen mieltään. Eläessään oli hän aina vihannut minua — hänen täytyi vihata minua kuollessaankin.

Hoitaja tuli nyt sisään Bessien seurassa. Viivyin huoneessa vielä puolisen tuntia toivoen jotakin ystävyyden merkkiä, mutta sellaista ei tullut. Hän vaipui takaisin tylsyyteensä eikä palannut enää tajuihinsa. Kahdentoista aikana yöllä hän kuoli. Minä en ollut läsnä sulkemassa hänen silmiänsä, ei myöskään kumpikaan hänen tyttäristään. Aamulla vasta saimme kuulla, että kaikki oli ohi. Hän lepäsi jo silloin laudoilla. Eliza ja minä menimme katsomaan häntä. Georgiana, joka oli purskahtanut äänekkääseen itkuun, ei sanonut uskaltavansa. Siinä lepäsi Sarah Reedin kerran niin voimakas ja toimellinen ruumis jäykkänä ja hiljaisena, luomet peittivät kylminä hänen sammuneet silmänsä, otsalla ja voimakkailla kasvonpiirteillä oli vielä hänen kovan ja taipumattoman luonteensa leima. Omituinen ja juhlallinen oli tämä ruumis minun silmissäni. Katselin sitä kauhulla ja tuskalla, se ei herättänyt mitään lempeitä, sovinnollisia tai sääliviä tunteita, ei hellyyttä eikä toiveita, tunsin vain kalvavaa tuskaa hänen onnettomuutensa — en oman tappioni — vuoksi ja synkkää, kyyneleetöntä kauhua ja vastenmielisyyttä tällaista kuolemaa kohtaan.

Eliza tarkasteli äitiänsä tyvenesti. Muutamia minuutteja kestäneen hiljaisuuden jälkeen hän huomautti:

"Tuollaisella ruumiinrakenteella hän olisi voinut elää korkeaan ikään, mutta huolet lyhensivät hänen elämäänsä." Ja silloin hänen huulensa vääntyivät hetkiseksi kuin kouristuksessa, senjälkeen hän kääntyi pois ja jätti huoneen. Niin tein minäkin. Kumpainenkaan meistä ei ollut vuodattanut kyyneltä.

Kahdeskymmenestoinen luku.

Mr. Rochester oli antanut minulle lomaa vain viikon ajaksi, mutta kokonainen kuukausi oli kulunut ennenkuin jätin Gatesheadin. Olisin tahtonut lähteä heti hautajaisten jälkeen, mutta Georgiana pyysi, että jäisin taloon kunnes hän oli päässyt lähtemään Lontooseen, jonne hänet nyt vihdoinkin oli kutsuttu. Sieltä oli hänen setänsä, Mr. Gibson, tullut Gatesheadiin pitämään huolta sisarensa hautajaisista ja järjestämään perheen asioita. Georgiana sanoi pelkäävänsä jäädä yksin Elizan kanssa, jonka puolelta hän ei saanut myötätuntoa surussaan, lohdutusta pelätessään eikä apua matkavalmistuksissa, ja niin jäin minä kuulemaan hänen raukkamaista ja itsekästä valitustaan, jota koetin parhaani mukaan sietää, ja ompelemaan ja laittamaan kuntoon hänen pukujansa. Kun minä ompelin, istui hän laiskana, ja minä ajattelin itsekseni: "Jos sinun ja minun pitäisi asua aina yhdessä, serkkuseni, tulisi asioihin toinen järjestys. Minä en näin säyseästi suostuisi olemaan palvelevana puoliskona, vaan määräisin sinullekin osasi työstä ja pakottaisin sinua suorittamaan sen, muussa tapauksessa se jäisi tekemättä. Vaatisin myöskin, että sulkisit osan noista ikävistä, puoleksi teeskennellyistä valituksista omaan rintaasi. Vain senvuoksi, että yhdessäolomme sattuu olemaan näin ohimenevää laatua ja sattuu erikoisen surulliseen aikaan, suostun olemaan näin kärsivällinen ja myöntyväinen."

Lopultakin näin Georgianan onnellisesti lähtevän, mutta nyt pyysi Eliza vuorostaan minua viipymään vielä viikon. Hänen suunnitelmansa muka vaativat kaiken hänen aikansa ja huomionsa. Hän aikoi lähteä johonkin tuntemattomaan seutuun, ja hän vietti nyt kaiket päivät omassa huoneessaan, lukitun oven takana, täyttäen matka-arkkujaan, tyhjentäen laatikoita ja polttaen papereita. Koko tänä aikana hän ei pitänyt minkäänlaista yhteyttä kenenkään kanssa, Hän toivoi, että minä pitäisin silmällä taloa, ottaisin vieraat vastaan ja vastaisin surunvalituksiin.

Eräänä aamuna hän sanoi, että olin vapaa. "Ja", lisäsi hän, "olen kiitollinen arvokkaista palveluksistanne ja hienotunteisesta käytöksestänne. On jonkun verran toisenlaista olla teidänlaatuisenne seurassa kuin elää Georgianan kanssa. Te täytätte tehtävänne ettekä ole taakaksi kenellekään. Huomenna", jatkoi hän, "lähden mannermaalle. Asetun asumaan erääseen nunnaluostariin lähellä Lisleä — siellä saan olla rauhassa ja häiritsemättä. Aion joksikin aikaa antautua tutkimaan roomalais-katolisen kirkon opinkappaleita, ja jos, kuten melkein luulen, huomaan niitten parhaiten takaavan ihmiselle rauhan ja säntillisen elämäntavan, omaksun katolisen opin ja arvatenkin pukeudun huntuun."

Minä en osoittanut minkäänlaista hämmästystä kuullessani tämän päätöksen enkä myöskään yrittänyt järkyttää sitä. "Se kutsumus sopii sinulle pilkulleen", ajattelin, "onnea vaan!"

Kun erosimme, sanoi hän: "Hyvästi, serkku Jane Eyre, toivotan sinulle kaikkea hyvää — sinulta ei puutu ymmärrystä."

Minä vastasin: "Ei sinultakaan, Eliza serkku, mutta se mikä sinulla on, tulee luultavasti jo ensi vuonna haudatuksi ranskalaisen luostarin muurien taakse. Se ei kuitenkaan koske minuun, ja koska kutsumuksesi miellyttää sinua, on asia minulle yhdentekevä."

"Olet oikeassa", sanoi hän, ja sen sanottuamme lähdimme kumpikin kulkemaan omaa tietämme. Koska en enää tule puhumaan hänestä enkä hänen sisarestaan, voin tässä mainita, että Georgiana joutui edullisiin naimisiin varakkaan, elähtäneen maailmanmiehen kanssa ja että Eliza todellakin pukeutui huntuun ja on tänä päivänä sen luostarin johtajattarena, jossa hän vietti noviisiaikansa ja jolle hän lahjoitti omaisuutensa.

En silloin tietänyt, minkälaisin tuntein ihmiset yleensä palaavat kotiinsa pitemmän tai lyhyemmän poissaolon jälkeen, sillä en ollut koskaan koettanut sellaista. Lapsena olin tuntenut, minkälaista oli tulla takaisin Gatesheadiin pitkän kävelyn jälkeen ja saada toria, jos oli viluissaan ja surullinen, sittemmin olin kokenut, minkälaista oli palata kirkkomatkalta Lowoodiin — ikävöidä kunnollista ateriaa ja hyvää takkavalkeaa, eikä saada kumpaakaan. Nämä paluut eivät olleet hauskoja eikä toivottuja, matkan päämäärässä ei ollut mitään magneettia, joka olisi kasvavalla voimalla vetänyt puoleensa, mitä lähemmäksi tuli. Paluu Thornfieldiin oli vielä koettamatta.

Matka näytti kauhean ikävältä — viisikymmentä peninkulmaa ensimäisenä päivänä, yö ravintolassa, viisikymmentä peninkulmaa toisena päivänä. Ensimäisten kahdentoista tunnin aikana ajattelin Mrs. Reediä ja hänen viimeisiä hetkiään, näin silmieni edessä hänen värittömät, vääntyneet kasvonsa ja kuulin hänen omituisesti muuttuneen äänensä. Muistelin hautajaispäivää, kirstua, ruumisvaunuja, alustalaisten ja palvelijain mustaa jonoa — sukulaisten lukumäärää oli vähäinen — autiota hautaholvia, hiljaista kirkkoa ja juhlallista toimitusta. Sitten ajattelin Elizaa ja Georgianaa. Kuvittelin mielessäni toista tanssisalin tähtenä, toista luostarikomeron asukkaana ja pohdin heidän luonteittensa erikoisuuksia. Illalla hajoitti tulo suureen kaupunkiin nämä ajatukset, yö antoi niille toisen suunnan, ja laskeuduttuani matkustaja-vuoteelleni jätin menneitten muistelemisen ja ajattelin tulevaisuutta.

Olin nyt matkalla takaisin Thornfieldiin, mutta kuinka pitkäksi aikaa tulisin jäämään sinne? Ei ainakaan pitkäksi, siitä olin varma. Olin saanut kuulumisia Mrs. Fairfaxilta Gatesheadiin ja tiesin, että seurue oli nyt hajaantunut, Mr. Rochester lähtenyt Lontooseen kolme viikkoa sitten, mutta että häntä odotettiin kotiin parin viikon kuluessa. Mrs. Fairfax arveli hänen tekevän valmistuksia häitänsä varten — hän oli nimittäin puhunut uusien vaunujen ostosta — ja sanoi, että ajatus hänen avioliitostaan Miss Ingramin kanssa vieläkin tuntui hänestä oudolta, vaan että kaiken sen jälkeen, mitä hän oli kuullut toisilta ja itse nähnyt, hän ei enää voinut epäillä, ettei sellainen ratkaisu olisi edessä. "Kylläpä olisitkin merkillisen epäuskoinen, jos epäilisit sitä", lisäsin itsekseni. "Minä en epäile sitä."

Sitten seurasi kysymys — minne olin joutuva? Näin koko yön unta Miss Ingramista, ja viimeiseksi aamulla näin hänen sulkevan Thornfieldin portit edestäni ja viittaavan minua pois, ja Mr. Rochester katseli meitä käsivarret ristissä rinnalla ja hymyili katkeran pilkallisesti sekä hänelle että minulle.

En ollut varmasti ilmoittanut Mrs. Fairfaxille takaisintulopäivääni, sillä en tahtonut, että minua tultaisiin hakemaan hevosella Millcotesta. Päätin kävellä tuon matkan kaikessa rauhassa yksin, toimitin matkalaukkuni erään ajomiehen rattaille ja niin jätin huomaamatta, kello kuuden tienoissa eräänä kesäkuun iltana P. Yrjänän ravintolan ja lähdin astelemaan tuttua tietä Thornfieldiä kohti. Tie kulki melkein koko ajan niittyjen halki ja oli hyvin hiljainen.

Ilta ei ollut loistava eikä kirkas, mutta kuitenkin kaunis ja lauha. Niityillä molemmin puolin tietä oli työväkeä heinässä. Taivas ei ollut läheskään pilvetön, mutta lupasi selkeätä säätä huomiseksi. Siellä täällä näkyi sinistä, se oli vaaleata ja kuulakasta, pilvet olivat keveitä ja kirkkaita. Läntinen taivas hehkui lämpimänä, eikä mikään sateen uhka jäähdyttänyt sitä — näytti kuin olisi siellä palanut uhrituli, jota valkea utu verhosi ja jonka kullanpunainen hohde kiilsi verhon raoista.

Olin iloinen, kun tie edessäni lyheni, niin iloinen, että minun kerran täytyi pysähtyä tutkimaan, mitä sellainen ilo merkitsi. Järki muistutti, että en ollut matkalla kotiini tai pysyvään olinpaikkaan tai hyvien ystävien luo, jotka maltittomina odottivat tuloani ja vahtivat ikkunassa. "Mrs. Fairfax hymyilee sinulle tyvenellä tavallaan tervetuliaisiksi", sanoin, "ja pikku Adèle hyppelee ja taputtaa käsiään, mutta tiedät varsin hyvin, että ajattelet jotakin toista kuin heitä, ja että tämä toinen ei ajattele sinua."

Mutta mikä on niin itsepintaista kuin nuoruus? Mikä niin sokeata kuin kokemattomuus? Nämä vakuuttivat, että oli jo kyllin suuri ilo saada nähdä Mr. Rochester, joko hän sitten näki minut tai ei, ja ne lisäsivät: "Kiiruhda, kiiruhda, ole hänen kanssaan niin kauan kuin vielä voit, sillä jo muutamien päivien tai korkeintaan viikkojen kuluttua olet erotettu hänestä ainiaaksi." Ja sitten tukahutin tämän uuden vielä muodottoman tuskani, jota en tahtonut omistaa enkä elättää, ja riensin.

Myöskin Thornfieldin niityillä tehdään heinää, tai oikeammin väki on juuri jättämäisillään työnsä ja lähtee kotiin haravat olalla, kun saavun. Minun on enää kuljettava yhden tai parin niityn poikki, sitten saavun valtatielle ja linnan portille. Kuinka täynnä kukkia ovatkaan ruusupensaat! Mutta minulla ei ole aikaa poimia ruusuja, minä riennän taloa kohti. Kuljen suuren ruusupensaan ohi, jonka tuuheat, kukkivat oksat ulottuvat tielle saakka, näen aidan, joka menee tien poikki ja jota vastassa on kapeat kivirappuset — rappusilla istuu Mr. Rochester, kirja ja kynä kädessään, ja kirjoittaa.

Mitä tämä merkitsee? Hän ei ole kummitus, mutta kuitenkin on jokainen hermoni kuin lamautunut, ja hetkiseksi menetän kaiken vallan itseni yli. Mitä tämä merkitsee? En luullut näin vapisevani nähdessäni hänet, en luullut menettäväni ääntäni ja liikuntokykyäni hänen läheisyydessään. Niin pian kuin voin liikahtaa tahdon palata takaisin, sillä eihän minun ole pakko tulla kokonaan naurunalaiseksi. Tiedän toisenkin tien linnaan. Mutta mitä se auttaa minua, vaikka tietäisin kaksikymmentä tietä, sillä nyt hän on nähnyt minut. "Halloo", huutaa hän ja panee pois kynänsä ja kirjansa. "Siinähän te olette! Tulkaa pois vain, olkaa niin hyvä!"

Otaksun kulkevani edelleen, vaikka en tiedä, millä tavalla, sillä en ole tietoinen liikkeistäni. Koetan kaikin voimin näyttää levolliselta. Ennen kaikkea minun täytyy hillitä kasvolihaksiani, joitten tunnen julkeasti kapinoivan tahtoani vastaan ja uhkaavan ilmaista sen, mitä olen päättänyt salata. Mutta kasvojeni edessä on harso, ja äärimmäisillä ponnistuksilla voin vielä jotenkuten esiintyä säädyllisesti.

"Ja tämäkö on Jane Eyre? Tuletteko Millcotesta — ja jalkaisin? Oikein teidän tavallisia kujeitanne — ette tahdo lähettää sanaa hevosesta ja tulla kuten tavallinen kuolevainen, pyörien rätistessä tietä pitkin, vaan hiivitte hämärissä kotinne läheisyyteen kuin mikäkin varjo tai unikuva. Mitä hittoa olette tehnyt tämän kuukauden ajan?"

"Olen ollut tätini luona, joka on kuollut, sir."

"Oikein Jane Eyren tapainen vastaus! Hyvät enkelit varjelkoot minua! Hän tulee toisesta maailmasta, kuolleitten olopaikoista, ja kertoo sen minulle kohdatessaan minut yksinäisellä tiellä hämärässä. Jos uskaltaisin, koskettaisin teitä tunteakseni, oletteko oikea ihminen vai varjo, te keijukainen, mutta yhtä hyvin voisin tavoitella sinertävää virvatulta suolla. Pieni veitikka", lisäsi hän lyhyen vaitiolon jälkeen, "on ollut poissa luotani kokonaisen kuukauden ja unohtanut minut kokonaan, vai kuinka?"

Tiesin, että olisi hauskaa kohdata isäntäni taas, vaikka iloa hälventäisikin pelko siitä, ettei hän enää kauan olisi isäntäni, ja tietoisuus, etten merkinnyt mitään hänelle. Mutta Mr. Rochester omasi — ainakin minun mielestäni — niin verrattoman taidon levittää ympärilleen iloa, että pienimmätkin muruset, joita hän ripoitteli sellaiselle harhailevalle linnulle kuin minä, tuntuivat juhla-aterialta. Hänen viimeiset sanansa olivat kuin balsamia — näyttiväthän ne ilmaisevan, että hänelle merkitsi jotakin, unohdinko hänet vai enkö. Ja hän oli sanonut Thornfieldiä kodikseni — jospa se olisi ollutkin kotini!

Hän istui rappusilla, enkä tahtonut pyytää häntä väistymään. Kysyin, oliko hän ollut Lontoossa.

"Kyllä — sen kai olette nähnyt sielunne silmillä."

"Mrs. Fairfax kertoi siitä kirjeessään."

"Ja sanoiko hän myös, mitä varten olin siellä?"

"Oh, tietysti, sir, kaikki tietävät asianne."

"Teidän täytyy nähdä vaunut, Jane, ja sanoa, sopivatko ne mielestänne Mrs. Rochesterille ja eikö hän ole kuin kuningatar Boadicea nojatessaan noita purppuratyynyjä vastaan. Toivoisinpa, Jane, että ulkonaisesti sopisin vähän paremmin hänen parikseen. Sanokaa nyt, te hengetär, ettekö voisi lumota minua tai antaa minulle taikajuomaa tai jotakin sentapaista ja tehdä minusta kaunista miestä."

"Se ei ole taikojen vallassa, sir", sanoin ja lisäsin ajatuksissani: "rakastava silmä on paras lumous, ja sellaiselle te olette kyllin kaunis, ja juuri ankaruudellanne on enemmän voimaa kuin kauneudella konsanaan." Mr. Rochester oli joskus lukenut hiljaiset ajatukseni minulle käsittämättömällä terävyydellä. Tällä kertaa hän ei kiinnittänyt mitään huomiota ääneen lausuttuun jokseenkin epäkohteliaaseen vastaukseeni, vaan hymyili minulle eräällä hänelle ominaisella tavallaan, jota hän käytti vain harvinaisissa tilaisuuksissa. Nähtävästi hän piti tätä hymyä liian hyvänä jokapäiväisiin tarkoituksiin — se olikin kuin auringonpaistetta, ja sen hän nyt vuodatti ylitseni.

"Menkää, Janet", sanoi hän tehden tilaa rappusilla, "menkää kotiin ja antakaa väsyneitten pienten matkamiehen jalkojenne levätä ystävän kynnyksellä!"

Minulla ei nyt ollut muuta tehtävää kuin totella häntä vaieten, eikä mikään pakottanut minua jatkamaan keskustelua. Astuin aidan yli sanomatta sanaakaan ja aioin jättää hänet ilman muuta. Hetkellinen mielijohde pidätti minut, outo voima käänsi minut takaisin. Minä sanoin — tai joku minussa sanoi itseni uhalla:

"Kiitän teitä, Mr. Rochester, suuresta ystävällisyydestänne! Olen sanomattoman iloinen saadessani taas tulla luoksenne, ja missä te olette, siellä on kotini — ainoa kotini."

Riensin pois niin nopeasti, että tuskin hänkään olisi saanut minua kiinni jos olisi koettanut. Pikku Adèle oli melkein hurjana ilosta nähdessään minut. Mrs Fairfax tervehti minua tasaisen ystävällisesti kuten ainakin. Lea hymyili, ja Sophiekin sanoi suopean "bon soir". Kaikki tämä oli hyvin mieluista minulle, sillä ei mikään ole sen onnellisempaa kuin saada ystävyyttä kanssaihmisiltään, ja tuntea, että läsnäolollaan lisää heidän hauskuuttaan.

Sinä iltana suljin päättäväisesti silmäni tulevaisuudelta ja korvani varoittavilta ääniltä, jotka muistuttivat minua läheisestä erosta ja tulevista tuskista. Kun teenjuonnin jälkeen Mrs. Fairfax oli ottanut kutimensa ja minä olin istuutunut matalalle tuolille lähelle häntä Adèlen polvistuessa matolle viereeni, näytti keskinäinen myötätunto ja sopusointu ympäröivän meitä kultaisen renkaan tavoin, ja minä rukoilin hiljaa, että meitä ei erotettaisi pian eikä kauaksi toisistamme. Mutta kun sitten Mr. Rochester odottamatta astui sisään, katseli meitä ja näytti mieltyvän kodikkaaseen ryhmäämme, kun hän arveli, että rouva oli mielissään saatuaan kasvattityttärensä taas luoksensa ja että Adèle näytti tahtovan syödä suuhunsa "sa petite maman anglaise", silloin uskalsin puolittain toivoa, että hän naimisiin menonsakin jälkeen antaisi meidän olla yhdessä jossakin suojeluksensa alla eikä kokonaan kieltäisi meiltä läsnäolonsa päivänpaistetta.

Tuloni jälkeen seurasi pari viikkoa epäilyttävää rauhaa Thornfield Hallissa. Isännän häistä ei puhuttu mitään, enkä nähnyt mitään valmistuksia niitä varten. Melkein joka päivä kysyin Mrs. Fairfaxilta, oliko hän kuullut mitään varmaa, mutta vastaus oli aina kieltävä. Kerran hän sanoi hiljattain kysyneensä Mr. Rochesterilta, koska tämä aikoi tuoda morsiamen kotiinsa, mutta hän oli vastannut vain pilapuheella ja merkillisellä katseella, niin että kunnon rouva ei tietänyt mitä ajatella.

Etenkin eräs seikka ihmetytti minua, nimittäin se, että perheitten välillä ei näyttänyt olevan mitään yhteyttä, eikä mitään käyntejä tehty Thornfieldista Ingram Parkiin. Se oli tosin kahdenkymmenen peninkulman päässä, toisen kreivikunnan rajalla, mutta mitäpä sellainen matka olisi merkinnyt rakastuneelle? Niin tottunut ja väsymätön ratsastaja kuin Mr. Rochester olisi suorittanut sen yhdessä aamuhetkessä. Aloin vähitellen hautoa mielessäni toiveita, jollaisiin minulla ei ollut mitään oikeutta, että muka liitto olisi rikottu, että ihmiset olivat erehtyneet, että jompikumpi asianomainen olisi muuttanut mieltään j.n.e. Koetin tarkastaa Mr. Rochesterin kasvoja nähdäkseni, osoittivatko ne surua vai suuttumusta, mutta en voinut muistaa, että ne koskaan olisivat olleet niin täydellisen vapaat pilvistä ja synkistä ajatuksista kuin näihin aikoihin.

Ja jos olin hiljainen ja annoin alakuloisuudelle vallan ollessani oppilaani kanssa hänen seurassaan, tuli hän sitä iloisemmaksi. Koskaan hän ei ollut kutsunut minua useammin seuraansa, koskaan hän ei ollut ystävällisempi minua kohtaan kuin nyt — ja, voi! koskaan en ollut rakastanut häntä niin kuin nyt.

Kahdeskymmeneskolmas luku.

Ihana keskikesä säteili yli Englannin. Keskeytymättä jatkui niin kirkkaita päiviä, niin loistavia auringonpaisteita, että sellaiset yksitellenkin vain harvoin sulostuttavat aaltojen tuudittamaa maatamme. Oli kuin olisi parvi Italian päiviä loistavien muuttolintujen tavoin lentänyt etelästä ja laskeutunut lepäämään Albionin kallioille. Heinä oli jo koottu, niityt Thornfieldin ympärillä olivat vihreät ja tasaisiksi niitetyt, tiet valkeat ja kuivat, puut tummimmassa rehevyydessään, ja lehtevät, varjoisat metsät ja pensaikot muodostivat kauniin vastakohdan päivänpaisteiselle vainiolle.

Juhannusaattona oli Adèle juossut itsensä väsyksiin etsiessään metsämansikoita Hayn tien varsilta ja mennyt levolle auringon mukana. Minä katselin, kun hän vaipui uneen, ja lähdin sitten puutarhaan.

Oli suloisin päivän kahdestakymmenestä neljästä tunnista. Polttava helle oli tauonnut, ja vilpoinen kaste lankesi janoisille niityille ja kärventyneille kukkuloille. Sille kohdalle taivasta, missä aurinko yksinäisenä, ilman pilvien loistavaa kunniavahtia, oli vaipunut alas, levisi juhlallinen purppurahohde, joka loimusi punaisen juveelin värisenä, sulatusuunin tavoin erään harjanteen takana ja ulottui miedontuen miedontumistaan laajalle ja korkealle yli puolen taivaan. Itäiselläkin taivaalla oli viehätyksensä, se oli hieno ja syvänsininen, ja silläkin oli oma vaatimaton jalokivensä, yksinäinen tähti. Sieltä oli kohta nouseva kuu, joka vielä oli taivaanrannan takana.

Kävelin kivitetyllä pihalla, mutta äkkiä tunsin hienoa, erittäin tuttua sikaarintuoksua jostakin avonaisesta ikkunasta, huomasin, että kirjastohuoneen ikkuna oli raollaan ja että minua sieltä voitiin pitää silmällä. Lähdin siis hedelmätarhaan. Ei mikään muu puutarhan nurkka ollut niin suojattu ja eedenimäinen kuin tämä, se oli täynnä puita ja kukkia, toisella puolella erotti hyvin korkea muuri sen pihasta, toisella pyökkikäytävä ruohokentästä. Perällä oli rappeutunut pensasaita, jonka takana aukenivat yksinäiset niityt. Sen luokse johti kiemurteleva, laakeripuitten reunustama polku, joka päättyi jättiläiskokoiseen pähkinäpuuhun. Sen juurta ympäröi penkki. Täällä sai kulkea näkymättömänä ja rauhassa. Hämärä laskeutui puutarhaan, täydellinen hiljaisuus vallitsi, kaste lankesi maahan makeana kuin hunaja, ja minusta tuntui kuin olisin voinut jäädä tähän varjoisaan kolkkaan iäksi, mutta saapuessani aitauksen yläpäähän, nousevan kuun hopeoimien kukkapenkereitten luo, pysähdyn äkkiä. En ole nähnyt enkä kuullut mitään, olen vain taaskin tuntenut tuon varoittavan tuoksun.

Orjantappurat ja tuoksuherneet, jasmiinit, neilikat ja ruusut ovat jo kauan suitsuttaneet ilmaan iltauhriansa. Tämä uusi tuoksu ei lähde pensaista eikä kukkapenkereistä, se tulee — tiedän sen hyvin — se tulee Mr. Rochesterin sikaarista. Katselen ympärilleni ja kuuntelen. Kypsyvät hedelmät painavat raskaasti puitten oksia. Satakieli laulaa metsässä puolen peninkulman päässä. Mitään liikkuvaa olentoa ei näy, lähenevien askeleitten ääntä ei kuulu, mutta tuoksu käy voimakkaammaksi. Minun täytyy paeta. Hiivin aukkoa kohti, joka vie pensaikkoon, ja näen Mr. Rochesterin tulevan sisään. Vetäydyn muurivihreän verhoamaan komeroon aidassa, hän ei varmaankaan viivy kaluan, hän palaa pian samaa tietä, ja jos istun hiljaa, ei hän näe minua.

Mutta ei — hän pitää tästä illasta yhtä paljon kuin minäkin, vanha puutarha viehättää häntäkin, ja hän kulkee edelleen, milloin kohottaen karviaismarjapensaitten oksia, jotka ovat täynnä marjoja, suuria kuin luumut, milloin ottaen puusta kypsän kirsikan, milloin kumartuen kukka penkereitä kohti nauttimaan niitten tuoksusta ja ihailemaan kastehelmien kimmellystä terälehdillä. Suuri koiperhonen lentää suristen ohitseni ja istahtaa kukkaselle Mr. Rochesterin jalkojen juuressa. Hän huomaa sen ja kumartuu tutkimaan sitä. "Nyt hän kääntää minulle selkänsä", ajattelin, "ja hänen huomionsa on muualla. Ehkä pääsen pujahtamaan pois huomaamatta, jos kuljen hyvin hiljaa."

Kävelin käytävän sammalreunaa pitkin, jottei karkean hiekan narina antaisi minua ilmi. Hän seisoi kukkapenkereitten keskellä parin kyynärän päässä tiestä ja näytti vaipuneen koiperhosen katselemiseen. "Pääsen erittäin hyvin", tuumailin.

Kun kuljin hänen varjonsa yli, joka nousevan kuun valossa lankesi pitkänä yli puutarhan, sanoi hän hiljaa, kääntämättä päätään: "Jane, tulkaapa katsomaan tätä miekkosta!"

Olin kävellyt aivan äänettä, hänellä ei ollut silmiä selässään — voiko hänen varjonsa tuntea? Hätkähdin ensin ja lähestyin sitten häntä.

"Katsokaa sen siipiä", sanoi hän, "se melkein muistuttaa Länsi-Intian hyönteisiä. Näin suurta ja kaunista perhosta harvoin näkee Englannissa — kas, siinä se lensi jo."

Koiperhonen surisi tiehensä. Minäkin aioin jänismäisesti peräytyä, mutta Mr. Rochester seurasi minua, ja kun olimme tulleet aukon luo, sanoi hän:

"Palatkaa takaisin, on häpeä istua sisällä näin kauniina iltana, eikä varmaan kukaan tahtoisi mennä nukkumaan, kun auringonlasku kohtaa nousevan kuun."

Vikoihini kuuluu, että vaikka kieleni välistä on hyvinkin kerkeä vastaamaan, on aikoja, jolloin se kurjasti kieltäytyy lausumasta tekosyytä ja anteeksipyyntöä, ja sellaista tapahtuu aina tärkeinä hetkinä, kun helposti sanottu sana tai mitätön syy riittäisi pelastamaan minut pulasta tai tuskallisesta kohtauksesta. En olisi tahtonut kävellä tähän aikaan päivästä kahdenkesken Mr. Rochesterin kanssa varjoisassa puutarhassa, mutta en voinut keksiä tekosyytä, jonka nojalla olisin voinut jättää hänet. Seurasin häntä viivytellen ja mietin innokkaasti jotakin keinoa päästäkseni pois, mutta hän näytti itse niin rauhalliselta ja vakavalta, että aloin hävetä omaa hämmentymistäni. Näytti siltä, että jos asiassa oli jotakin pahaa, oli se yksinomaan minun puolellani. Hän oli tyven eikä tietänyt siitä mitään.

"Jane", aloitti hän, kun olimme tulleet laakerikäytävään ja kuljimme hitaasti suurta pähkinäpuuta kohti. "Thornfield on hauska paikka näin kesällä, eikö totta?"

"Kyllä, sir."

"Olette varmaan jonkun verran kiintynyt taloon — teillähän on avoin silmä luonnon kauneudelle ja hyvät taipumukset kiintymiseen."

"Olen kylläkin kiintynyt siihen."

"Ja vaikka en ymmärrä, kuinka se on mahdollista, huomaan, että olette mieltynyt myöskin lapsihupakkoon Adèleen ja yksinkertaiseen rouvasihmiseen Fairfaxiin."

"Niin olenkin, sir, pidän molemmista, vaikkakin eri tavalla."

"Ja teidän olisi ikävä erota heistä, vai kuinka?"

"Kyllä, sir."

"Mikä vahinko", sanoi hän ja pysähtyi huoaten. "Mutta sellainen on maailman meno. Tuskin ennättää kunnolla asettua mieluiseen pysähdyspaikkaan, kun ääni kutsuu nousemaan ja lähtemään liikkeelle, sillä pysähdysaika on päättynyt."

"Täytyykö minun lähteä liikkeelle, sir", kysyin. "Täytyykö minun jättää Thornfield."

"Minä luulen, että teidän täytyy, Jane. Olen pahoillani, mutta luulen, että teidän täytyy."

Tämä oli kova isku, mutta en antanut sen lyödä itseäni maahan.

"No niin, sir, minä olen valmis, kun lähtökäsky tulee."

"Se on tullut nyt — minun täytyy antaa se tänä iltana."

"Menette siis pian naimisiin, sir."

"Juuri niin — pilkulleen, tavallisella tarkkanäköisyydellänne olette osunut suoraan naulan päähän."

"Joko pian, sir?"

"Hyvin pian, oma — ei, vaan Miss Eyre, ja te muistatte, Jane, että ensi kerralla kun ilmoitin tai kun kulkupuhe ilmoitti teille selvin sanoin, että aikomukseni oli antaa sitoa vanhanpojan-kaulaani katkeamaton side, astua pyhään aviosäätyyn, painaa Miss Ingram povelleni (hän onkin aimo sylillinen, mutta se ei tee mitään, niin erinomaista ainetta kuin kaunis Blancheni ei koskaan saa liiaksi) — niin, mitä sanoinkaan — mutta kuunnelkaa minua, Jane! Etsittekö vielä toisia koiperhosia, vai miksi käännätte päänne pois, lapsukainen? Tuo oli vain leppälintu, joka lensi 'ison kiven juureen.' Tahdoin vain muistuttaa teille, että te se ensiksi sanoitte minulle — hienotunteisuudellanne, jota kunnioitan, varovaisena, ymmärtäväisenä ja nöyränä kuten sopiikin vastuunalaisessa ja riippuvaisessa asemassanne olevalle — te se sanoitte, että sekä teidän että Adèlen on paras marssia matkaanne, jos menen naimisiin Miss Ingramin kanssa. Jätän huomioonottamatta sen salaisen moitteen rakastettuni luonteesta, jonka tuollainen otaksuma sisältää — koetan unohtaa sen, Janet, kun olette kaukana poissa — ja kiinnitän huomioni vain sen viisauteen, joka onkin niin suuri, että otan sen menettelytapani ohjeeksi. Adèlen täytyy mennä kouluun, ja teidän, Miss Eyre, täytyy saada uusi paikka."

"Hyvä on, sir, panen heti ilmoituksen lehteen, ja saanen kai" — aioin jatkaa "saanen kai jäädä tänne, kunnes saan muualla katon pääni päälle", mutta en uskaltanut ryhtyä noin pitkään lauseeseen, sillä en oikein osannut hallita ääntäni.

"Noin kuukauden kuluttua toivon olevani sulhanen", jatkoi Mr. Rochester, "ja sillävälin koetan itse etsiä toimen ja turvapaikan teille."

"Kiitoksia, sir, olen pahoillani, että minun täytyy vaivata —"

"Oh, ei mitään anteeksipyyntöjä! Mielestäni on käskynalaisella, joka on täyttänyt velvollisuutensa niin hyvin kuin te, täysi oikeus vaatia isännältään apua kaikissa niissä asioissa, joissa hän sopivasti voi auttaa häntä. Sitäpaitsi olen jo tulevalta anopiltani kuullut paikasta, joka mielestäni on sopiva teille. Teidän olisi pidettävä huolta Mrs. Dionysius O'Gallin viiden tyttären kasvatuksesta. Osoite Bitternutt Lodge, Connaught, Irlanti. Luulisin, että tulette pitämään Irlannista — ihmiset kuuluvat siellä olevan lämminsydämisiä."

"Se on kaukana, sir."

"Mitä siitä — niin järkevä tyttö kuin te ei välitä pitkästä matkasta ja etäisyydestä."

"En välitä matkasta, mutta se on niin kaukana, ja meri eroittaa minut —"

"Mistä, Jane?"

"Englannista ja Thornfieldista — ja —"

"Ja?"

"Teistä, sir."

Sanoin tämän melkein tahtomattani, ja yhtä tahtomattani alkoivat kyyneleeni vuotaa. En kuitenkaan itkenyt ääneen ja tukahutin nyyhkytykseni. Mrs. O'Gall'in ja Bitternutt Lodgen ajatteleminen jäähdytti sydäntäni, ja vielä kauheampaa oli ajatella niitä suolaisia vaahtopäitä, jotka syöksyisivät minun ja isäntäni väliin, jonka rinnalla nyt kävelin. Mutta jäisin oli se vielä suurempi valtameri — rikkaus, sääty, tapa — joka eroitti minut hänestä, jota ehdottomasti, luonnon pakotuksesta rakastin.

"Se on kaukana", sanoin taas.

"Niin on, ja kun olette Irlannissa Bitternutt Lodgessa, en luultavasti enää koskaan näe teitä, Jane, se on todennäköistä. En koskaan matkusta Irlantiin, koska itse en ole erityisesti ihastunut tuohon maahan. Me olemme olleet hyvät ystävät, Jane, eikö totta?"

"Kyllä, sir."

"Ja kun ystävykset ovat eroamaisillaan, viettävät he mielellään jäljellä olevan lyhyen ajan toistensa läheisyydessä. Tulkaa, niin puhelemme erosta ja matkastanne tyvenesti, noin puolisen tuntia, sillä aikaa kun tähdet syttyvät taivaalle. Tässä on pähkinäpuu, tässä penkki, joka ympäröi sen ryhmyistä juurta. Kas niin, tänä iltana istumme rauhassa tässä, vaikka emme enää koskaan saisi istua yhdessä." Hän istuutui ja käski minut viereensä.

"Irlantiin on pitkä matka, Janet, ja minua surettaa lähettää pieni ystäväni niin väsyttäville teille, mutta jollen keksi parempaa, ei asiaa voi auttaa. Oletteko jollakin tavoin sukua minulle, Jane?"

Tällä kertaa en uskaltanut vastata ollenkaan, ja sydäntäni ahdisti.

"Minulla on välistä kummallinen tunne", jatkoi hän, "kun olen kanssanne, etenkin kun olette niin lähellä minua kuin nyt. Tuntuu kuin jostakin kohdasta rintaani — vasemmalta puolelta — lähtisi näkymätön side, joka olisi lujasti ja kiinteästi sidottu samanlaiseen siteeseen, joka lähtee, vastaavasta paikasta teidän pientä ruumistanne. Ja jos tuo myrskyinen meri ja parisataa peninkulmaa maata tulisi väliimme, pelkään, että tuo side katkeaisi ja että saisin tuntea tuskallista sisäistä verenvuotoa. Mitä teihin tulee — te unohdatte minut."

"Sitä en tee koskaan, sir, te tiedätte" — mahdotonta jatkaa.

"Jane, kuuletteko satakielen laulavan metsässä? Kuulkaa!"

Kuunnellessani itkin suonenvedontapaisesti, sillä nyt en voinut enää hillitä tunteitani. Minun täytyi antautua ja kiihkeä tuska puistatti minua kiireestä kantapäähän. Kun vihdoin puhuin, lausuin katkonaisen toivomuksen, etten koskaan olisi syntynyt tai etten koskaan olisi tullut Thornfieldiin.

"Senkötähden, että olette suruissanne, kun teidän täytyy jättää se."

Raju mielenliikutus, jonka rakkaus ja tuska olivat nostattaneet, taisteli nyt vallasta mielessäni, se vaati yliherruutta ja osoitti olevansa oikeutettu siihen, oikeutettu elämään, purkautumaan, nousemaan, voittamaan, hallitsemaan — ja puhumaan.

"Minun on ikävä jättää Thornfield, minä rakastan Thornfieldia, minä rakastan sitä, koska olen elänyt siellä rikasta ja suloista elämää — ainakin hetkittäin. Minua ei ole poljettu, minua ei ole kivitetty. Minua ei ole kytketty alempien henkien seuraan eikä kielletty näkemästä vilaustakaan siitä, mikä on loistavaa, voimakasta ja korkeata. Olen saanut vapaasti seurustella sen kanssa, jota kunnioitan ja josta pidän — omaperäisen, voimakkaan ja avaran ihmisen kanssa. Olen saanut olla teidän kanssanne, Mr. Rochester, ja mieleni täyttää tuska ja kauhu, kun ajattelen, että minut revitään teistä irti ainiaaksi. Näen, että lähtö on välttämätön, ja yhtä hyvin saisi kuolema olla edessäni."

"Missä näette lähdön välttämättömyyden?" kysyi hän äkkiä.

"Missäkö? Itsehän olette asettanut sen eteeni."

"Missä muodossa?"

"Miss Ingramin muodossa — ylhäisen ja kauniin naisen — morsiamenne."

"Morsiameni! Mikä morsian? Ei minulla ole morsianta."

"Mutta teillä on kohta."

"Niin — niin on, minulla on kohta morsian." Hän kiristi hampaitaan.

"Silloin minun täytyy mennä, senhän olette itse sanonut."

"Ei, teidän täytyy jäädä! Minä vannon sen — ja minä pidän valani."

"Minä sanon teille, että minun täytyy lähteä", vastasin melkein hurjana. "Luuletteko, että voin jäädä tänne merkitsemättä mitään teille? Luuletteko, että olen kone — puukuva ilman tunteita? Luuletteko, että voin sietää, että leipä riistetään huuliltani, että minun osani elävää vettä kaadetaan maahan? Luuletteko, että olen sieluton ja sydämetön, vaikka olenkin köyhä, halpa, ruma ja pieni? Te luulette väärin! Minulla on yhtä paljon sielua kuin teilläkin — ja aivan yhtä paljon sydäntäkin! Ja jos Jumala olisi antanut minulle hieman kauneutta ja hyvän joukon rahoja, olisin tehnyt eron yhtä vaikeaksi teillekin kuin se on minulle. En puhu teille nyt sovinnaisten sääntöjen mukaan, olen kaiken katoovaisen yläpuolella ja sieluni puhuu teidän sielullenne kuin jos molemmat olisimme kulkeneet haudan läpi ja seisoisimme Jumalan edessä samanarvoisina — niinkuin olemmekin."

"Niinkuin olemmekin", kertasi Mr. Rochester, "näin" — hän sulki minut syliinsä, veti minut rintaansa vasten ja painoi huulensa huulilleni. "Näin, Jane."

"Niin, juuri niin, sir", sanoin, "mutta ei kuitenkaan niin, sillä te olette nainut mies — tai melkein kuin nainut mies; ja naimisissa alempanne kanssa, sellaisen, jonka kanssa ette sovi yhteen, jota ette voi todella rakastaa, sillä olen nähnyt ja kuullut teidän ivaavan häntä. Minä halveksin sellaista naimiskauppaa ja senvuoksi olen parempi kuin te — antakaa minun mennä!"

"Minne, Jane? Irlantiinko?"

"Niin, Irlantiin. Minä olen sanonut sanottavani ja voin mennä minne tahansa."

"Jane, rauhoitu, älä ponnista vastaan kuin mieletön linnunpoikanen, joka epätoivoissaan repii omia höyheniään!"

"Minä en ole mikään lintu, eikä mikään verkko sido minua. Minä olen vapaa ihminen, minulla on riippumaton tahto, ja sen voimalla jätän nyt teidät."

Uusi ponnistus vapautti minut, ja seisoin suorana hänen edessään.

"Ja sinun tahtosi ratkaiskoon kohtalosi", sanoi hän. "Minä tarjoan sinulle käteni, sydämeni ja puolet omaisuudestani."

"Te ilveilette, ja minä nauran teille."

"Minä pyydän sinua kulkemaan läpi elämän rinnallani, olemaan toinen itseni, ja paras maallinen seuralaiseni."

"Siihen olette jo valinnut toisen, ja teidän täytyy pysyä valinnassanne."

"Jane, rauhoitu hetkiseksi, olet ylenmäärin kiihtynyt. Minäkin koetan rauhoittua."

Laakerikäytävältä tuli tuulenhenkäys, se värisytti pähkinäpuun lehviä, jatkoi matkaansa — pois — pois tuntemattomiin etäisyyksiin ja raukesi. Ei kuulunut muuta ääntä kuin satakielen laulu. Sen kuullessani aloin taaskin itkeä. Mr. Rochester istui ääneti ja katseli minua hellästi ja vakavasti. Kului hetkinen ennenkuin hän puhui taas.

"Tule viereeni, Jane, niin selitän asian ja koetamme ymmärtää toisiamme."

"Minä en koskaan enää tule teidän viereenne, minut on nyt revitty pois, enkä voi palata."

"Mutta, Jane, minä pyydän sinua vaimokseni, ja vain sinun kanssasi aion mennä naimisiin."

Minä vaikenin. Luulin, että hän teki pilkkaa minusta.

"Tule, Jane, tule tänne!"

"Morsiamenne seisoo välissämme."

Hän nousi ja oli yhdellä hyppäyksellä vieressäni.

"Morsiameni on tässä", sanoi hän vetäen minut taaskin luokseen, "koska vertaiseni on tässä. Jane, tahdotko tulla vaimokseni?"

En vastannut vieläkään, ja taaskin tempauduin irti hänen käsistään, sillä vieläkin olin epäuskoinen.

"Epäiletkö minua, Jane?"

"Täydellisesti."

"Etkö usko minua?"

"En hituistakaan."

"Olenko valehtelija silmissäsi?" kysyi hän tulisesti. "Pieni epäilijä, sinun täytyy ruveta uskomaan. Rakastanko minä Miss Ingramia? En, sen tiedät hyvin. Rakastaako hän minua? Ei, sen olen osannut näyttää toteen. Panin liikkeelle huhun, että omaisuuteni oli vain kolmas osa siitä mitä hän arveli, ja tulin sitten katsomaan tuloksia. Sain osakseni vain kylmyyttä sekä hänen että hänen äitinsä puolelta. Minä en tahtoisi — en voisi mennä naimisiin Miss Ingramin kanssa. Sinä — sinä outo — melkein ylimaallinen olento — sinua rakastan kuin omaa lihaani. Sinua — köyhää ja halpaa, vähäpätöistä ja pientä tyttöä pyydän ja rukoilen vaimokseni."

"Mitä, minua!" huudahdin, sillä hänen vakavuutensa ja erittäinkin hänen epäkohteliaisuutensa alkoivat vakuuttaa minua hänen rehellisyydestään. "Minua, jolla ei ole ainoatakaan ystävää maailmassa paitsi te — jos olette ystäväni — ei penniäkään sen yli, mitä te annatte minulle."

"Sinua, Jane. Minun täytyy saada sinut omakseni — kokonaan omakseni. Tahdotko olla omani? Sano 'tahdon' — pian!"

"Mr. Rochester, antakaa minun katsoa kasvojanne, kääntykää kuuta kohti!"

"Minkätähden?"

"Koska minun täytyy lukea ilmeenne. Kääntykää!"

"Kas niin, sitä on tuskin helpompi lukea kuin rypistynyttä, revittyä lehteä. Lue sitten, mutta kiiruhda, sillä minä kärsin."

Hänen kasvonsa hehkuivat ja näyttivät hyvin kiihtyneiltä. Lihakset olivat ankarassa liikkeessä ja silmät loistivat oudosti.

"Ah, Jane, sinä kidutat minua", huudahti hän. "Tuo tutkiva, mutta kuitenkin niin luottava ja hyvä ilmeesi kiduttaa minua."

"Kuinka voisin kiduttaa teitä? Jos puhutte totta ja jos tarjouksenne on rehellinen, täytyy minun tuntea teitä kohtaan vain kiitollisuutta ja rakkautta, enkä voi kiduttaa teitä."

"Kiitollisuutta!" huudahti hän ja lisäsi tulisesti: "Jane, ota minut pian! Sano minua sinäksi — sano minua nimeltä — sano: 'Edward, minä tahdon tulla vaimoksesi!'"

"Puhutteko totta? Rakastatteko minua todellakin? Toivotteko rehellisesti minua vaimoksenne?"

"Sen teen, ja jos tahdot minulta valaa, vannon sen."

"Siinä tapauksessa, sir, tahdon tulla vaimoksenne."

"Sano Edward — pikku vaimoni!"

"Rakas Edward!"

"Tule luokseni — tule kokonaan luokseni nyt", sanoi hän ja lisäsi syvimmällä äänellään, poski poskellani: "Tee minut onnelliseksi, niin minä teen sinut… Jumala antakoon minulle anteeksi", sanoi hän hetken kuluttua, "ja ihmiset älkööt sekaantuko asioihini. Hän on minulla ja minä pidän hänet."

"Kukaan ei sekaannu asioihinne, sir. Minulla ei ole ketään sukulaista."

"Ei, ja se onkin kaikkein paras", sanoi hän. Ja jos olisin rakastanut häntä vähemmän, olisin pitänyt hänen äänensä sävyä outona ja hänen kiihtynyttä ilmettänsä hurjana, mutta kun istuin siinä hänen vieressään, vapautuneena lähdön painajaisesta, edessäni ainaisen yhdessäolon paratiisi, ajattelin vain sitä ylitsevuotavaa onnen maljaa, joka oli tarjottu minulle. Yhä uudelleen hän kysyi: "Oletko onnellinen, Jane?" Ja yhä uudelleen vastasin: "Olen." Sitten hän mumisi itsekseen: "Hänen onnensa sovittaa kaiken. Enkö ole löytänyt häntä ilman ystäviä, palelevana, turvattomana? Enkö tahdo varjella, lämmittää ja helliä häntä? Eikö sydämessäni ole rakkautta, aikeissani vakavuutta? Tämä sovittaa kaiken Jumalan tuomioistuimen edessä, ja minä tiedän, että Luojani hyväksyy tekoni. Maailman tuomiosta — pesen käteni. Ihmisten mielipiteistä en välitä."

Mutta mikä oli muuttanut illan? Kuu ei ollut vielä laskenut, ja olimme kokonaan varjossa. Tuskin voin nähdä isäntäni kasvoja, vaikka istuimmekin niin lähekkäin. Ja mikä ravisti pähkinäpuuta? Se huojui ja humisi, tuuli vinkui laakerikäytävällä ja puhalsi päällemme.

"Meidän täytyy mennä sisään", sanoi Mr. Rochester. "Ilma muuttuu. Olisin voinut istua kanssasi aamuun asti, Jane."

"Niin minäkin sinun kanssasi", ajattelin ja olisin kenties sanonutkin niin, mutta samassa sinkosi pilvestä, jota katselin, kirkas, välkkyvä salama, kuului rätinää, jyskettä ja ankaraa jylinää aivan läheltä, enkä ehtinyt muuta kuin kiireesti painaa salaman häikäisemät kasvoni Mr. Rochesterin olkapäähän.

Sitten alkoi sade valua virtanaan. Mr. Rochester sieppasi minut kainaloonsa ja lähti juoksujalkaa viemään minua käytävää alas, pihan yli ja taloa kohti, mutta olimme kuitenkin läpimärkinä ennenkuin pääsimme kynnyksen yli. Eteisessä hän otti pois huivin ja pudisti parhaillaan vettä auenneesta tukastani, kun Mrs. Fairfax tuli ulos huoneestaan. En huomannut häntä ensin, eikä Mr. Rochesterkaan. Lamppu oli sytytetty. Kello rupesi lyömään kahtatoista.

"Kiiruhda ottamaan pois märät vaatteesi", sanoi hän, "mutta ennenkuin menet, hyvää yötä — hyvää yötä, lemmikkini!"

Hän suuteli minua useita kertoja. Kun vihdoin irtauduin hänen syleilystään ja katsoin ylös, näin Mrs. Fairfaxin, joka seisoi edessäni kalpeana, vakavana, ihmetellen. Hymyilin vain hänelle ja riensin yläkertaan. "Selitykset jääkööt toiseen kertaan", ajattelin, mutta päästyäni huoneeseeni olin kuitenkin pahoillani ajatellessani, että hän lyhyenkin ajan käsittäisi väärin äsken näkemänsä. Mutta ilo karkoitti pian kaikki muut tunteet, ja kun tuuli ulvoi, välkkyvät salamat risteilivät taivaalla, ukkonen jylisi lähellä ja sade valui koskena ruutuja vastaan parin tunnin ajan, en pelännyt vähääkään. Mr. Rochester tuli rajuilman kestäessä kolme kertaa ovelleni kysymään olinko turvassa ja levollinen, ja siitä sain rohkeutta ja iloa kylliksi.

En ollut vielä jättänyt vuodettani seuraavana aamuna, kun pikku Adèle juoksi kertomaan minulle, että salama oli yöllä iskenyt suureen pähkinäpuuhun hedelmätarhan perällä ja halkaissut sen kahtia.

Kahdeskymmenesneljäs luku.

Noustuani ja pukeutuessani ajattelin ihmetellen edellisen illan tapahtumia. Olivatko ne unta vai totta? En varmasti voinut uskoa niitä tosiksi ennenkuin olin nähnyt Mr. Rochesterin ja kuullut hänen uudelleen puhuvan rakkaudestaan ja lupauksistaan.

Hiuksiani järjestäessäni katselin peiliin ja huomasin, etten enää ollut ruma, kasvoissani oli väriä, ilmeessä toivoa, ja näytti kuin silmäni olisivat saaneet katsoa onnen lähteeseen ja nyt heijastaisivat sen kimaltelevaa kalvoa. Olin usein arkana näyttäytynyt isäntäni edessä, sillä pelkäsin, että ulkomuotoni ei voisi miellyttää häntä, mutta nyt tiesin, että voin rauhassa kääntää kasvoni häntä kohti ilman että hänen rakkautensa siitä kylmenisi. Otin yksinkertaisen, mutta vaalean ja puhtaan kesäpuvun laatikostani ja panin sen ylleni, eikä mikään puku ollut koskaan niin vaatettanut minua, koska mitään pukua en ollut niin onnellisena kantanut.

En ollenkaan hämmästynyt, kun eteiseen rientäessäni huomasin, että yöllistä rajuilmaa oli seurannut loistava kesäkuun aamu, ja kun avonaisen lasioven kautta tunsin raikkaan ja tuoksuvan tuulenleyhkän. Luonnonkin täytyi iloita minun onnestani. Käytävää pitkin tuli kerjäläisvaimo pienen poikansa kanssa, molemmat olivat kalpeita ja ryysyisiä, ja minä juoksin alas ja annoin heille kaikki rahat, mitä kukkarossani sattui olemaan — kolme tai neljä shillinkiä. Heidänkin täytyi yhtyä riemuuni, olivat he sitten hyviä tai pahoja. Varikset räkättivät ja linnut visersivät iloisesti, mutta mikään ei ollut niin sointuisaa ja riemullista kuin oma onnellinen sydämeni.

Mrs. Fairfax katsoi surullisen näköisenä ikkunasta ja sanoi vakavasti: "Miss Eyre, ettekö tahdo tulla aamiaiselle?" Aterian aikana hän oli levollinen ja kylmä, mutta enhän vielä voinut selittää asiaa hänelle. Minun täytyi jättää se isäntäni tehtäväksi, ja sitä selitystä täytyi hänenkin odottaa. Söin mikäli se oli minulle mahdollista ja kiiruhdin yläkertaan. Siellä tapasin Adèlen, joka juuri tuli kouluhuoneesta.

"Minne menet? Nythän on tuntien aika."

"Mr. Rochester lähetti minut lastenkamariin."

"Missä hän on?"

"Tuolla sisällä", sanoi hän ja viittasi huoneeseen, josta juuri oli tullut. Minä menin sisälle, ja siellä seisoi Mr. Rochester.

"Tule sanomaan minulle hyvää huomenta", sanoi hän. Minä menin iloisena hänen luoksensa, ja tällä kertaa en saanut vain kylmää sanaa tai kädenlyöntiä tervehdyksekseni, vaan syleilyn ja suudelman. Se tuntui aivan luonnolliselta, ja olin onnellinen, kun hän rakasti minua niin sydämellisesti ja hyväili minua.

"Jane, sinä olet kukoistava, hymyilevä ja kaunis", sanoi hän, "oikein kaunis tänä aamuna. Tämäkö on minun pieni kalpea keijukaiseni? Tämäkö on pienen pieni sinapinsiemeneni? Tämä säteilevä tyttönen, jolla on ruusuiset huulet ja hymykuopat poskissa, silkinhienot, pähkinänruskeat hiukset ja loistavat pähkinänruskeat silmät." (Minulla on vihreät silmät, lukija, mutta hänen erehdyksensä annettakoon anteeksi, sillä hän kai näki silmäni uudessa valossa.)

"Se on Jane Eyre, sir."

"Josta kohta tulee Jane Rochester", lisäsi hän, "neljän viikon kuluttua — ei päivääkään myöhemmin. Kuuletko sen?"

Minä kuulin, mutta en täysin käsittänyt sitä, se huumasi minut. Tunne, jonka tuo uutinen herätti minussa, oli voimakkaampi kuin ilo — se oli outo ja pyörryttävä — se oli melkein pelkoa, ellen erehdy.

"Sinä punastuit, Jane, ja nyt kalpenet. Minkätähden?"

"Koska annoitte minulle uuden nimen — Jane Rochester, ja se tuntuu niin oudolta."

"Niin, Mrs. Rochester", sanoi hän, nuori Mrs. Rochester — Fairfax Rochesterin tyttö-morsian."

"Se ei ole mahdollista, sir, se ei kuulu todelta. Ihmisolennot eivät koskaan saa nauttia täydellistä onnea tässä maailmassa. Minä en ole syntynyt erilaiseen kohtaloon kuin muutkaan lajini olennot, ja tuohan onni kuuluu sadulta, unelta."

"Unelta, jonka minä voin ja tahdon toteuttaa. Aloitan jo tänä päivänä. Olen kirjoittanut pankkiirilleni Lontooseen ja pyytänyt häntä lähettämään minulle eräät jalokivet, jotka ovat hänen hallussaan — Thornfieldin rouvien perintökaluja. Päivän tai parin kuluttua toivon voivani asettaa ne polvellesi, sillä sinun tulee saada kaikki etuoikeudet, kaikki se huomaavaisuus, jota osoittaisin ylimyksen tyttärelle, jos aikoisin naida hänet."

"Oh, sir — mitä jalokivistä! En mielelläni kuule puhuttavan niistä. Jalokiviä Jane Eyrelle — se kuuluu oudolta ja luonnottomalta. Melkein mieluummin olisin ilman."

"Minä itse panen timanttivitjat kaulaasi ja otsarivan otsallesi, jolle se sopii, sillä luonto itse on painanut aatelisleimansa otsallesi, Jane, ja minä kiinnitän rannerenkaat näihin hienoihin ranteisiin ja painan sormuksia näihin keijukaissormiin."

"Ei, ei, sir, ajatelkaa muita asioita ja puhukaa muusta, ja toisella tavalla! Älkää puhuko minusta kuin jos olisin kaunotar — minä olen vain pieni, kveekarimainen kotiopettajatar."

"Sinä olet kaunotar minun silmissäni, ja juuri sellainen, jota sydämeni haluaa — hento ja henkevä."

"Pieni ja vähäpätöinen, tarkoitatte. Te uneksitte, sir, tai teette minusta pilkkaa. Jumalan tähden, älkää olko ivallinen!"

"Minä opetan koko maailman tunnustamaan kauneutesi", jatkoi hän, ja sillävälin aloin todella tulla levottomaksi hänen puhetapansa tähden, sillä tunsin, että hän tahtoi pettää joko minut tai itsensä. "Minä puen tyttöni silkkiin ja pitseihin, hän saa ruusuja tukkaansa, ja minä verhoan hänen päänsä, joka on minulle rakas, kallisarvoisella hunnulla.

"Ja sitten ette tunne minua, sir, ja minä en enää ole teidän Jane Eyrenne, vaan apina narrinkaavussa — ruisrääkkä lainahöyhenissä. Yhtä hyvin voisin kuvitella teitä, Mr. Rochester, sirkushelyihin puettuna kuin itseäni hovinaisen puvussa, ja minäkään en sano teitä kauniiksi, sir, vaikka rakastan teitä niin paljon, aivan liian paljon voidakseni imarrella teitä. Älkää imarrelko minua!"

Hän jatkoi kuitenkin samaan tapaan kuulematta pyyntöäni. "Jo tänä päivänä otan sinut vaunuissa mukaani Millcoteen ja sinun täytyy valita itsellesi muutamia pukuja. Sanoin, että menemme naimisiin neljän viikon kuluttua. Vihkiminen tapahtuu kaikessa hiljaisuudessa kirkossa tuolla, ja sitten kiidätän sinut suoraa päätä kaupunkiin. Kun siellä on viivytty vähän aikaa, vien aarteeni toisiin maihin, lähemmäksi aurinkoa, Ranskan viinitarhoihin ja Italian tasangoille, ja hän saa nähdä kaiken, mikä on hienoa ja mainehikasta vanhoissa kaupungeissa ja loistavaa uusissa, hän saa myöskin maistaa kaupunkien elämää ja oppia antamaan itselleen arvoa vertailemalla itseään muihin."

"Saanko matkustaa — ja teidän kanssanne, sir?"

"Sinä tulet oleskelemaan Pariisissa, Roomassa ja Napolissa, Firenzessä, Venetsiassa ja Wienissä, sinun pitää polkea sitä maata, mitä minä olen polkenut. Sinun keijukaisjalkaisi pitää koskettaa joka paikkaa, mitä minä olen raskain askelin astunut. Kymmenen vuotta sitten harhailin ympäri Europpaa puolihulluna, vastenmielisyys, viha ja raivo seuralaisinani, nyt tahdon tehdä samat matkat uudelleen parantuneena ja puhdistuneena, suloinen enkeli seuranani."

Minä nauroin, kun hän sanoi näin. "Minä en ole enkeli", vakuutin, "enkä koskaan eläissäni tule sellaiseksi. Mr. Rochester, teidän ei pidä odottaa eikä vaatia minulta mitään taivaallista, sillä sellaista ette tule saamaan — yhtä vähän kuin minä teiltä, enkä sellaista odotakaan."

"Mitä sitten odotat minulta?"

"Vähän aikaa kai olette niinkuin nyt — hyvin vähän aikaa, sitten alatte jäähtyä, sitten tulette oikulliseksi ja sitten ankaraksi, ja minulla on täysi työ koettaessani miellyttää teitä, mutta kun olette tottunut minuun alatte ehkä taas pitää minusta — sanon vain pitää, sillä rakkautenne minua kohtaan palaa loppuun kuudessa kuukaudessa, ehkä pikemminkin. Olen lukenut kirjoista joita miehet ovat kirjoittaneet, että viimeistään niin pitkän ajan kuluttua on aviomiehen hehkuvin rakkaus sammunut. Toivon kuitenkin, että seuralaisena ja ystävänä en koskaan ole kokonaan vastenmielinen rakkaalle isännälleni."

"Vastenmielinen! Ja alan ehkä taas pitää sinusta! Minä luulen pitäväni sinusta yhä uudestaan ja uudestaan, ja pakotan sinut tunnustamaan, etten vain pidä sinusta, vaan että rakastan sinua tulisesti ja loppumattomasti."

"Mutta ettekö ole oikullinen, sir?"

"Sellaisia naisia kohtaan, jotka miellyttävät minua vain kasvojensa vuoksi, voin olla todellinen piru, kun keksin, ettei heillä ole sielua eikä sydäntä, kun he avaavat eteeni kokonaisen maailman typeryyttä ja mauttomuutta, kenties karkeutta, alhaisuutta ja ilkeyttä, mutta kirkkaille silmille ja kaunopuheiselle kielelle, tuliselle sielulle, luonteelle, joka taipuu vaan ei taitu, joka on sekä joustava että luja, myöntyvä että järkähtämätön — sellaiselle olen aina rehellinen ja hellä."

"Oletteko koskaan tullut tuntemaan sellaista luonnetta, sir, oletteko koskaan rakastanut sellaista?"

"Rakastan sellaista nyt."

"Mutta ennen minua — jos nimittäin minä missään suhteessa pääsen noitten vaikeitten vaatimusten tasalle."

"En ole koskaan tavannut sinun vertaistasi, Jane, sinä miellytät minua ja sinä hallitset minua, sinä näytät alistuvan ja minä pidän paljon myöntyväisyydestäsi, mutta kun kiedon tuota hempeätä silkkilankaa sormeni ympäri, käy väristys läpi käsivarteni aina sydämeeni asti. Sinulla on vaikutusvaltaa minuun — sinä olet valloittanut minut, ja tuo vaikutus on sanomattoman suloista, ja valtasi viehättävämpää kuin mikään oma voittoni. Miksi hymyilet, Jane? Mitä merkitsee tuo selittämätön, nenäkäs ilme kasvoillasi?"

"Minä ajattelin, sir, — antakaa anteeksi tämä vaistomainen ajatus — minä ajattelin Herkulesta ja Simsonia ja heidän voittajiaan —"

"Vai niin sinä ajattelit, pikku noita —"

"Hiljaa, sir! Nyt ette puhu viisaasti, yhtä vähän kuin nuo herrat menettelivät viisaasti. Mutta jos he olisivat olleet naimisissa, olisi varmaan heidän aviomiesankaruutensa vetänyt vertoja heidän ihailija-hellyydelleen. Pelkään, että teidänkin käy samoin. Tahtoisinpa tietää, kuinka vastaatte minulle vuoden kuluttua, jos pyydän teiltä suosionosoitusta, joka sotii omaa mukavuuttanne vastaan."

"Pyydä nyt minulta jotakin, Janet, pienoinen! Minä haluan, että minulta pyydetään — kartetaan —"