Front matter (continued 8)

Hän sanoi tämän hillityllä, mutta pateettisella tavallaan, ja lakattuaan puhumasta ei hän katsellut minua, vaan laskevaa aurinkoa, johon minäkin katsoin. Molemmat olimme kääntyneet pois polusta, joka pelloilta johti veräjälle. Emme olleet kuulleet askeleita ruohoiselta polulta, vaan ainoa kuulemamme ääni oli ollut laakson läpi virtaavan puron solina, eikä ollut ihme jos säpsähdimme kun äkkiä kuulimme iloisen, hopeanheleän äänen:

"Hyvää iltaa, Mr. Rivers! Hyvää iltaa, vanha Carlo! Koiranne on nopeampi tuntemaan ystävänsä kuin te, sir, se teroitti korviaan ja heilutti häntäänsä kun vielä olin kaukana laaksossa, ja te käännätte selkänne minulle vielä nytkin."

Se oli totta. Vaikka Mr. Rivers olikin ensi äänet kuultuaan hätkähtänyt kuin olisi salama halkaissut pilven hänen päänsä yläpuolella, seisoi hän vieläkin samassa asennossa kuin missä puhuja oli hänet yllättänyt — nojautuneena veräjään, katse suunnattuna länteen. Hän kääntyi vihdoinkin, verkalleen ja levollisesti. Hänen rinnalleen oli noussut olento, joka minusta näytti ilmestykseltä. Se oli nuori, valkopukuinen tyttö, suloinen ja nuorekas. Hänen hennon vartalonsa muodot olivat moitteettoman kauniit, ja kun hän kohotti päätään hyväiltyään Carloa ja viskasi pois pitkän harsonsa, tuli näkyviin säteilevän kauniit kasvot. Täydellinen kauneus on voimakas sanontatapa, mutta en kuitenkaan epäröi käyttää sitä puhuessani hänestä. Viehättävämpää olentoa en koskaan ole nähnyt Albionin kostean taivaan alla. Mitään ei puuttunut, mitään vikaa ei voinut löytää hänen kauneudestaan: hänellä oli hienot, säännölliset kasvot, silmät kuin vanhoilla, suloisilla muotokuvilla, suuret, tummat ja ihanat, ja niitten tenhoa lisäsi pitkät ripset ja hienosti vedetyt kulmakarvat. Otsa oli tasainen ja valkea ja muodosti kauniin vastakohdan raikkaille, ruusuisille poskille, jotka olivat soikeat ja hienot, huulet olivat punaiset, täyteläiset ja kaunismuotoiset, hampaat tasaiset ja helmenvalkeat, leuka siro ja pieni, Runsaat ruskeat kiharat täydensivät hänen ihanteellisen kauneutensa. Katselin ihmetellen tätä suloista olentoa ja ihailin häntä sydämeni pohjasta. Luonto oli tuhlannut parhaat antimensa tälle onnelliselle, joka varmaan oli tuon muuten niin kitsaan äitipuolen lempilapsi.

Mitähän St. John Rivers ajatteli tästä maallisesta enkelistä? Luonnollisesti tulin ajatelleeksi tätä, kun näin hänen kääntyvän katsomaan häntä, ja yhtä luonnollisesti etsin vastausta hänen kasvoistaan. Hän oli jo kääntänyt katseensa kaunottaresta ja tarkasti nyt vaatimatonta tuhatkaunokimppua veräjän vieressä.

"Kaunis ilta, mutta jo liian myöhäinen, jotta voisitte olla yksin ulkona", sanoi hän musertaen jalallaan pienten kukkien lumivalkeat terät.

"Oh, olen vasta tänä iltana tullut kotiin S:stä." (hän mainitsi suuren, kahdenkymmenen peninkulman päässä olevan kaupungin nimen). "Isä kertoi, että olette jo avannut koulunne, ja että uusi opettajatar oli tullut, ja niin panin hatun päähäni teenjuonnin jälkeen ja juoksin rinnettä ylös katsomaan häntä. Hän on kai tässä?"

"Se on hän", sanoi St. John.

"Luuletteko, että tulette viihtymään Mortonissa?" kysyi hän herttaisen luonnollisesti ja lapsellisesti.

"Toivon kylläkin viihtyväni. Minulla on monta syytä toivoa sitä."

"Ovatko oppilaanne niin tarkkaavaisia kuin toivoitte?"

"Ovat."

"Pidättekö talostanne?"

"Pidän paljonkin."

"Olenko kalustanut sen sievästi?"

"Hyvin sievästi."

"Ja olenko onnistunut valitessani Alice Woodin apulaiseksenne?"

"Olette varmaankin. Hän on kiltti ja vikkelä." (Tämä on siis Miss Oliver, perijätär, ajattelin, jolle onnetar on ollut yhtä suosiollinen kuin luonto. Kuinka suotuisat tähdet loistivatkaan hänen syntyessään!)

"Tulen auttamaan teitä opettamisessa joskus", jatkoi hän. "Se tulee tuottamaan minulle vaihtelua, ja minä pidän vaihtelusta. Mr. Rivers, minulla oli niin hauskaa S:ssä. Viime yönä, tai tänä aamuna, tanssin kahteen saakka. Kymmenes rykmentti on majoitettu sinne metelien jälkeen, ja upseerit ovat miellyttävimpiä nuoria miehiä maailmassa — he lyövät laudalta kaikki meidän veitsiseppämme ja saksikauppiaamme."

Minusta näytti kuin olisivat Mr. St. Johnin kasvot synkistyneet. Hänen huulensa pysyivät tiiviisti suljettuina ja kasvojen alaosa näytti tavattoman jäykältä, kun iloinen, naurava tyttö kertoi huvituksistaan. Hän nosti katseensa tuhatkaunoista ja käänsi sen tutkivana ja ankarana tyttöön. Tämä vastasi uudella naurunhelinällä, joka niin hyvin sopi hänen nuoruuteensa, punaisiin poskiinsa ja säteileviin silmiinsä.

Kun nuori mies yhä seisoi mykkänä ja totisena, alkoi tyttö taaskin hyväillä Carloa. "Carlo parka rakastaa minua", sanoi hän. "Carlo ei ole jäykkä ja ylpeä ystävilleen, ja jos se osaisi puhua, ei se vaikenisi."

Kun tyttö myötäsyntyisellä sulollaan kumartui taputtamaan koiran päätä, kohosi hehkuva puna koiran nuoren, ankaran isännän kasvoille. Hänen vakavissa silmissään leimahti äkkinäinen tuli, ja hänen silmäyksensä olivat levottomia ja kiihkeitä. Mielenliikutuksensa vallassa oli hän melkein yhtä kaunis miehenä kuin tyttö naisena. Hänen rintansa kohosi, kuin olisi hänen voimakas sydämensä väsynyt tahdon armottomaan ylivaltaan ja pyrkinyt kaiken uhalla vapauteen. Mutta hän nujersi sen kuten taitava ratsastaja kapinoivan hevosen. Hän ei vastannut sanallakaan tytön ystävällisiin puheisiin.

"Isä sanoo, että ette koskaan enää tule katsomaan meitä", jatkoi Miss Oliver katsoen taas ylös. "Olette aivan vieras Vale Hallissa. Isä on yksin kotona tänä iltana eikä voi oikein hyvin. Ettekö tulisi katsomaan häntä minun kanssani?"

"Näin myöhään ei voi häiritä Mr. Oliveria", vastasi St. John.

"Ei voi häiritä! Mutta minä sanon, että voi. Juuri tällä hetkellä isä kaipaa seuraa, kun työt ovat päättyneet eikä hänellä ole mitään ajanvietettä. Tulkaa toki, Mr. Rivers, tulkaa! Miksi olette niin arka ja niin synkkä?" Hän katkaisi itse näitten sanojen jälkeen syntyneen hiljaisuuden.

"Minähän unohdan!" huudahti hän ja pudisti kaunista kiharapäätänsä ikäänkuin suuttuneena itselleen. "Kuinka olenkaan ajattelematon ja tyhmä! Antakaa minulle anteeksi! Olin aivan unohtanut, että teillä on hyvät syyt olla yhtymättä laverteluuni. Diana ja Mary ovat lähteneet ja Moor-House on suljettu, ja te olette niin yksin. Kuinka säälin teitä! Tulkaa nyt isän luo!"

"Ei tänä iltana, Miss Rosamond, ei tänä iltana."

Mr. St. John puhui koneellisesti, ja vain hän tiesi, mitä tämä kielto maksoi.

"No, jos olette niin itsepäinen niin jätän teidät, sillä en uskalla olla kauempaa. Kaste alkaa ja laskeutua. Hyvää yötä!"

Hän ojensi kätensä. St. John tuskin kosketti sitä. "Hyvää yötä", toisti hän matalalla ja soinnuttomalla äänellä. Tyttö kääntyi pois, mutta palasi takaisin heti.

"Ettehän vain voi pahoin?" kysyi hän. Hänellä oli hyvä syy kysyä tätä, sillä nuori mies oli kalpeampi kuin tytön valkea puku.

"Voin varsin hyvin", vastasi hän, kumarsi ja jätti veräjän. Hän lähti toiseen suuntaan, tyttö toiseen. Tyttö kääntyi kahdesti katsomaan häntä liidellessään keijukaisen tavoin niittyjä pitkin. Mies kulki lujana ja suorana eikä kertaakaan katsonut taakseen.

Tämä toisten kärsimysten ja uhrien näkeminen johti ajatukseni hetkiseksi pois omasta kohtalostani. Diana Rivers oli sanonut veljestään "järkähtämätön kuin kuolema". Hän ei liioitellut.

Kolmaskymmenestoinen luku.

Jatkoin työtäni kyläkoulussa niin ahkerasti ja uskollisesti kuin taisin. Se oli raskasta työtä alussa. Kului jonkun aikaa ennenkuin parhaalla tahdollani voin ymmärtää oppilaitani ja heidän luonteitaan. He olivat toivottoman tietämättömiä ja tuntuivat aivan mahdottomilta, yhtä mahdottomilta kaikki tyyni. Pian huomasin kuitenkin erehtyneeni. Heidänkin joukossaan, kuten sivistyneitten kesken, oli erilaisia tyyppejä, ja mitä paremmin opin tuntemaan heitä ja he minua, sitä selvempinä näkyivät eroavaisuudet. Voitettuaan ensi hämmästyksensä minun puhetapani, määräysteni ja käyttäytymiseni johdosta muuttuivat nämä kömpelöt, töllistelevät maalaislapset aika virkeiksi tytöiksi. Monet heistä osoittautuivat ystävällisiksi ja kiitollisiksi, ja muutamissa huomasin synnynnäistä hienotunteisuutta ja itsekunnioitusta sekä terävää älyä, mikä herätti minussa ihmettelyä ja myötätuntoa. Tällaiset pitivät kunnianaan tehdä työnsä hyvin, pysyä siisteinä, lukea läksynsä kunnollisesti ja käyttäytyä sievästi. Muutamissa tapauksissa oli edistyksen nopeus kerrassaan hämmästyttävä, ja minä olin siitä ylpeä ja onnellinen. Aloin pitää muutamista tytöistä, ja hekin pitivät minusta. Oppilaitteni joukossa oli useita talonomistajain tyttäriä, jotka olivat jo melkein täysikasvuisia tyttöjä. Nämä osasivat jo lukea, kirjoittaa ja ommella, ja heille opetin kieliopin, historian ja maantieteen alkeita sekä koruompelua. Heidän joukossaan oli monta hyvin kunnioitettavaa luonnetta, he olivat opinhaluisia ja pyrkivät henkiseen hienostukseen, ja heidän kodeissaan vietin monta miellyttävää hetkeä. Vanhemmat — maanviljelijä ja hänen vaimonsa — kohtelivat minua mitä suurimmalla kunnioituksella. Heidän vilpitön ystävyytensä tuotti minulle suurta iloa, ja mielihyvällä palkitsin sen kohteliaalla käytöksellä ja huomaavaisuudella, johon he luultavasti eivät olleet tottuneet mutta joka sekä miellytti heitä että oli heille hyödyksi, koska he sen kautta kohosivat omissa silmissään ja samalla kaikin tavoin pyrkivät kunnioittavan kohteluni arvoisiksi.

Tunsin olevani naapurieni suosikki. Kävellessäni kylätiellä kuulin joka taholta sydämellisiä tervehdyksiä ja näin ystävällisiä kasvoja. Ystävyys ja arvonanto kanssaihmisten puolelta, olkoot he sitten vain yksinkertaista rahvasta, on suloista kuin päivänpaiste, ja sen lämmössä puhkeavat valoisat, rauhalliset tunteet kukkaan. Tänä aikana elämästäni oli sydämeni useammin kiitollisuutta tulvillaan kuin masentunut ja onneton. Ja kuitenkin, lukija, kesken tätä rauhaa, tätä hyödyllistä elämää, vietettyäni päivän ahkerassa opetustyössä ja illan yksinäisyydessä kirjojeni tai siveltimieni ääressä, antauduin yöllä ihmeellisten unten valtaan. Ne olivat levottomia, kiihkeitä, väririkkaita unia, joissa yhä uudelleen ja uudelleen, kesken mitä tavattomimpia seikkailuja ja romanttisimpia kohtauksia, tapasin Mr. Rochesterin, ja yhä uudelleen tunsin olevani hänen sylissään, kuulin hänen äänensä, kohtasin hänen katseensa, kosketin hänen kättänsä ja poskeansa, rakastin häntä, tunsin, että hän rakasti minua ja toivoin, yhtä voimakkaasti ja tulisesti kuin ennenkin saada viettää elämäni hänen rinnallaan. Sitten heräsin. Sitten muistin missä olin ja mikä oli asemani. Sitten kohosin väristen istumaan kovaan vuoteeseeni, ja vain hiljainen, pimeä yö oli kiihkeän, epätoivoisen tuskani todistajana. Seuraavana aamuna tasan kello yhdeksän avasin kouluni, tyvenenä, tasaisena, valmistuneena päivän velvollisuuksiin.

Rosamond Oliver piti sanansa ja kävi luonani silloin tällöin. Hänen käyntinsä tapahtuivat yleensä hänen aamuratsastuksensa yhteydessä. Hän antoi poninsa laukata ovelle saakka, ja hänen takanaan seurasi livre-pukuinen ratsupalvelija. Tuskin voi kuvitella kauniimpaa näkyä kuin nuori tyttö purppuranpunaisessa ratsastuspuvussaan, poikamainen, musta samettihattu ruskeilla, liehuvilla kutreilla, jotka hyväilivät hänen poskiaan ja valuivat yli hartioitten. Sellaisena hän astui maalaiseen tupaamme ja liukui töllistävien kylänlasten keskelle. Hän tuli tavallisesti sillä tunnilla, jolloin Mr. Rivers joka päivä opetti uskontoa. Pelkäänpä, että tulijan katse tunkeutui syvälle nuoren papin sydämeen. Tämä näytti vaistomaisesti tuntevan hänen tulonsa, vaikka hän ei olisi nähnytkään häntä, ja vaikka hän katsoikin pois ovesta, lensivät hänen poskensa hehkuvan punaisiksi, jos tyttö näyttäytyi sen luona, ja hänen liikkumattomilla marmorikasvoillaan ilmeni hillittyä kiihkoa, joka oli sitä tulisempaa, mitä enemmän hän koetti salata sitä.

Tyttö tietenkin tunsi voimansa, eikä nuori mies koettanutkaan, eikä olisi voinutkaan salata sitä häneltä. Huolimatta koko hänen kristillisestä stoalaisuudestaan vapisivat hänen kätensä ja hänen silmänsä liekehtivät, kun tyttö tuli hänen luokseen, puhutteli häntä ja hymyili iloisesti, rohkaisevasti, vieläpä rakastuneesti. Hänen ankara ja surullinen ilmeensä näytti sanovan, joskaan hän ei huulillaan sitä lausunut: "Minä rakastan sinua ja tiedän, että sinä pidät minusta. Menestyksen puute ei tee minua mykäksi. Jos tarjoisin sinulle sydämeni, luulen, että ottaisit sen vastaan. Mutta olen jo laskenut sen pyhälle alttarille, ja tuli on sytytetty. Kohta on uhri toimitettu loppuun."

Ja tyttö näytti pettyneeltä lapselta, pilvi peitti hänen säteilevät kasvonsa, hän veti kiireesti kätensä nuoren miehen kädestä ja kääntyi oikullisena pois hänen sankarillisen, mutta kärsivän katseensa edestä. St. John olisi varmaan antanut koko maailman voidakseen seurata häntä, kutsua hänet takaisin ja pidättää hänet luonaan, mutta taivaastaan hän ei suostunut luovuttamaan rahtuakaan eikä tahtonut vaihtaa rakkauden autuuteen pienintäkään toivetta iäisestä, todellisesta paratiisista. Sitäpaitsi ei rakkaus naiseen olisi voinut tyydyttää kaikkia aineksia hänessä — haaveilijaa, kunnian ja maineen tavoittelijaa, runoilijaa, pappia. Hän ei voinut, hän ei saanut vaihtaa jylhiä, villejä lähetyskenttiään Vale Hallin salien rauhaan. Tämän kaiken kuulin häneltä itseltään kerran, kun hänen umpimielisyytensä uhalla voitin äkkirynnäköllä hänen luottamuksensa.

Miss Oliver oli jo useita kertoja kunnioittanut minua käynneillään asunnossani. Olin oppinut tuntemaan hänen luonteensa, johon ei mitään salaisuuksia kätkeytynyt. Hän oli keimaileva, vaan ei sydämetön, itsevaltainen, mutta ei varsinaisesti itsekäs. Häntä oli syntymästään saakka hemmoiteltu, mutta siltä hän ei ollut kokonaan pilattu. Hän oli pikainen, mutta hyväsydäminen, turhamainen — mitäpä hän muuta olisi voinutkaan olla, kun kuvastimet kilvan ylistivät hänen kauneuttaan — mutta ei teeskentelevä, antelias, ei vähääkään ylpeä rikkaudestaan, lapsellinen, koko lailla älykäs, iloinen, vilkas ja ajattelematon — lyhyesti sanoen, hän oli hyvin viehättävä, vieläpä niin puolueettoman ja kylmän arvostelijan silmissä kuin minun, mutta hän ei ollut syvemmin mieltäkiinnittävä eikä tehnyt pysyvämpää vaikutusta katselijaan. Hän oli aivan toista maata kuin esimerkiksi St. Johnin sisaret. Pidin hänestä samaan tapaan kuin olin pitänyt oppilaastani Adèlesta, vaikka tietysti olinkin läheisemmin kiintynyt lapseen, jota opetin, kuin täysikasvuiseen tuttavaan.

Hänkin oli alkanut pitää minusta. Hän sanoi, että muistutin Mr. Riversiä (vaikka tietenkään, lisäsi hän, en ollut kymmeneksi osaksikaan niin kaunis kuin hän, olin kyllä "sievä, kiltti, pieni olento", mutta Mr. Rivers oli enkeli). Olin hyvä, viisas, tyven ja luja kuten hänkin. Oli kohtalon oikku, vakuutti tyttö, että olin kyläkoulun opettajatar, ja aikaisempi tarinani oli varmaankin mieltäkiinnittävä kuin hauskin romaani. Eräänä iltana oli hän lapsekkaan ajattelemattomassa toimeliaisuudessaan, jossa kuitenkaan ei ollut mitään loukkaavaa, penkonut astiakaapissani ja pöytälaatikossani, ja sattunut ensin näkemään pari ranskalaista kirjaa, erään Schillerin teoksen, saksalaisen kieliopin ja sanakirjan, sitten piirustustarpeeni ja muutamia luonnoksia, muitten muassa kuvankauniin pikkutytön, erään oppilaani, muotokuvan sekä useita luonnon mukaan tehtyjä maisemia Mortonin laaksosta ja vuorista sen ympärillä. Hän oli ensin kivettyneenä hämmästyksestä, sitten hän ihastui ikihyväksi.

"Oletteko maalannut nämä kuvat? Osaatteko ranskaa ja saksaa? Mikä ihmeellinen, herttainen olento olettekaan! Te piirustatte paremmin kuin opettajani koulussa. Tahdotteko piirtää minun kuvani isää varten?"

"Mielihyvällä", vastasin, ja tunsin taiteilijan iloa saadessani mallikseni niin loistavan kauniin olennon. Hänellä oli yllään tummansininen silkkipuku, kaula ja käsivarret olivat paljaat ja ainoana koristeena olivat hänen pähkinänruskeat kutrinsa, jotka luonnonkiharain koko vallattomalla sulolla valuivat hänen olkapäilleen. Otin arkin hienointa piirustuspaperiani ja aloin haahmoitella ääriviivoja huolellisesti. Päätin suoda itselleni ilon värittää kuvani, ja koska oli jo myöhäinen, sanoin, että hänen piti istua mallina jonakin toisena päivänä. Hän oli antanut sellaisen kuvauksen minusta isälleen, että itse Mr. Oliver tuli hänen mukanaan seuraavana iltana. Tämä oli vankkarakenteinen, jo harmaantunut keski-ikäinen mies, jonka rinnalla kaunis tytär oli kuin hempeä kukkanen harmaan kivimuurin vieressä. Hän tuntui vaiteliaalta, kenties ylpeältä mieheltä, mutta minua kohtaan hän oli hyvin ystävällinen. Rosamondin kuvan luonnos miellytti häntä suuresti, ja hän sanoi, että minun kaikin mokomin piti maalata se valmiiksi. Hän tahtoi myös, että tulisin viettämään seuraavan illan Vale Hallissa.

Minä menin. Vale Hall oli suuri, kaunis talo, jonka joka pikkuseikassa ilmeni omistajan rikkaus. Rosamond liverteli kuin lintunen kaiken aikaa. Hänen isänsä oli ystävällinen, ja kun hän teenjuonnin jälkeen aloitti keskustelun kanssani, ilmaisi hän kohteliain sanoin ihmettelynsä kaikesta siitä, mitä olin saanut aikaan Mortonin koulussa. Hän vain pelkäsi, että olin liian hyvä tähän paikkaan, päättäen kaikesta, mitä hän oli kuullut ja nähnyt, ja että pian jättäisin sen ja etsisin sopivamman.

"Todellakin, isä", huudahti Rosamond, "hän kykenisi mainiosti olemaan kotiopettajattarena hienossa perheessä."

Itsekseni arvelin, että paljon mieluummin olin nykyisessä paikassani kuin ainoassakaan hienossa perheessä koko maassa.

Mr. Oliver puhui Mr. Riversistä ja koko Riversin perheestä suurella kunnioituksella. Hän sanoi, että nimi oli vanhimpia koko paikkakunnalla, että suvun esi-isät olivat olleet varakkaita ja että koko Morton oli kuulunut heille. Hän arveli edelleen, että suvun nykyinenkin päämies voisi, jos häntä haluttaisi, naida parhaista suvuista. Hänen mielestään oli vahinko, että niin hieno ja lahjakas nuori mies oli päättänyt ruveta lähetyssaarnaajaksi — sehän oli kauniin elämän hukkaamista. Näytti kuin ei hänen puoleltaan olisi ollut mitään estettä Rosamondin ja St. Johnin avioliitolle. Mr. Oliver nähtävästi katsoi nuoren papin hyvän nimen, vanhan suvun ja kunniakkaan ammatin korvaavan omaisuuden puutteen.

Oli viides päivä marraskuuta ja lupapäivä. Pieni palvelustyttöni oli auttanut minua taloni siistimisessä ja lähtenyt pois tyytyväisenä, saatuaan muutaman pennin vaivoistaan. Kaikki oli kirkasta ja tahratonta ympärilläni, lattia pesty, uuninraudat kiilloitetut ja pöly pyyhitty tuoleilta ja pöydältä. Olin itsekin siistiytynyt, ja sain viettää iltapäiväni parhaani mukaan. Ensimäisen tunnin aikana luin muutamia sivuja saksaa, sitten otin esiin palettini ja siveltimeni ja ryhdyin hauskempaan ja helpompaan työhön, Rosamond Oliverin kuvan viimeistelemiseen. Pää oli jo valmis, oli vain maalattava tausta ja tummennettava varjoja, kosketeltava siveltimellä vielä sinne tänne — punaisiin huuliin, pehmeisiin kiharoihin, tummiin silmäripsiin. Olin syventynyt näihin somiin yksityiskohtiin, kun kuului nopea koputus ovelle, se aukeni, ja sisään astui St. John Rivers.

"Olen tullut katsomaan, kuinka vietätte lupapäiväänne", sanoi hän. "Toivoakseni ei mietiskellen? Ei, sehän on hyvä. Piirtäessänne ette tunne itseänne yksinäiseksi. Näette, että epäilen teitä vieläkin, vaikka olettekin tähän asti suoriutunut erinomaisesti. Olen tuonut teille erään kirjan iltanne iloksi." Hän laski pöydälle erään vastailmestyneen runoelman, erään noita tosi runouden tuotteita, joita niin usein tarjottiin sen ajan — uudemman kirjallisuutemme kulta-ajan — yleisölle. Meidän aikamme yleisö on vähemmän onnellista. En tahdo kuitenkaan nurkua tai puhjeta syytöksiin. Tiedän, että runous ei ole kuollut, eikä nero sammunut, tiedän, että mammona ei vielä ole kahlinnut kumpaistakaan, vaan jonakin päivänä ne taaskin osoittavat elävänsä ja olevansa vapaat ja voimakkaat. Runous ja nero, nämä taivaan voimakkaat henget hymyilevät, kun matalat sielut voittavat ja heikot itkevät heidän häviötään. Runousko häviäisi? Neroko joutuisi maanpakoon? Ei, ei, olisi keskinkertaista ja halpaa ajatella niin. Ne eivät ainoastaan elä, ne vallitsevat, ja ilman niitten jumalallista vaikutusta olisi maailma viheliäinen helvetti.

Kun innokkaasti silmäilin "Marmionin" (sillä kirja oli "Marmion") ensimäisiä loistavan kauniita sivuja, kumartui St. John tarkastamaan piirustustani. Hänen kookas vartalonsa ponnahti heti taas pystyyn. Hän ei sanonut mitään. Katsoin häneen, ja hän väisti katsettani. Tunsin hyvin hänen ajatuksensa ja luin kuin kirjasta hänen sydämensä tunteita, ja sillä hetkellä olin levollisempi ja kylmempi kuin hän. Kerrankin oli se etu minun puolellani, ja halusin tehdä hänelle jotakin hyvää, jos voisin.

"Kaikessa lujuudessaan ja itsensähillitsemisessä", ajattelin, "jännittää hän itseään liiaksi. Hän sulkee kaikki tunteensa ja kärsimyksensä omaan rintaansa eikä usko niitä kenellekään. Olen varma, että hänelle tekisi hyvää puhua jonkun kanssa suloisesta Rosamondistaan, jota hän mielestään ei ole oikeutettu naimaan. Tahdonpa saada hänet puhumaan."

Sanoin ensin: "Istukaa, Mr. Rivers". Mutta hän vastasi tapansa mukaan, että hän ei voinut viipyä. "Hyvä on", vastasin hengessäni, "viivy jos tahdot, mutta nyt juuri et vielä mene, sen olen päättänyt. Yksinäisyys on vähintäin yhtä pahaa sinulle kuin minullekin. Koetanpa, enkö keksisi pientä salaista rakoa luottamuksessasi, jonka kautta voisin vuodattaa myötätunnon palsamia marmoririntaasi."

"Onko muotokuva näköinen?" kysyin haikailematta.

"Näköinen! Kenen näköinen? En katsonut sitä lähemmin."

"Katsoitte kylläkin, Mr. Rivers."

Hän melkein säpsähti kuullessaan jyrkän keskeytykseni ja katsoi minuun kummastuneena. "Oh, tämä ei vielä ole mitään", ajattelin. "En aio säikähtää pientä jäykkyyttä sinun puoleltasi — olen valmistunut menemään sangen pitkälle." Jatkoin:

"Tarkastitte sitä hyvin läheltä, mutta minulla ei ole mitään sitä vastaan että katsotte sitä vieläkin." Ja minä nousin ja panin sen hänen käteensä.

"Hyvin tehty kuva", sanoi hän, "pehmeät, kirkkaat värit, täsmälliset ja kauniit viivat."

"Niin, niin, kyllä minä sen kaiken tiedän. Mutta onko se näköinen? Kenen näköinen se on?"

Hän vastasi, koettaen saada äänensä mahdollisimman välinpitämättömäksi: "Miss Oliverin, luulisin."

"Tietysti. Ja nyt, sir, palkaksi hyvästä arvaamisestanne lupaan maalata teille toisen, aivan samanlaisen kuvan, jos nimittäin otatte sen mielellänne vastaan. En tahdo hukata aikaa ja työtä lahjaan, joka teistä on arvoton."

Hän tuijotti kuvaan. Mitä kauemmin hän katseli sitä, sitä varmemmin hän piti sitä kädessään. Kuva näytti saavan hänet kokonaan valtaansa. "Se on näköinen", mumisi hän, "silmät ovat hyvät, värit, valot, ilme — kaikki on täydellistä. Se hymyilee."

"Olisiko teille iloa sellaisesta kuvasta vai tuottaisiko se teille tuskaa! Sanokaa se minulle! Kun olette Madagaskarilla tai Intiassa — olisiko tuollainen muisto teille lohdutukseksi, vai herättäisikö sen näkeminen tuskallisia ajatuksia?"

Hän vilkaisi minuun syrjästä epävarman ja levottoman näköisenä. Sitten hän taas katseli kuvaa.

"Tietysti on selvää, että ottaisin sen mielelläni, toinen asia on, olisiko se viisasta vai ei."

Saatuani varmasti selville, että Rosamond piti hänestä ja että Mr. Oliver kaiken todennäköisyyden mukaan ei vastustaisi liittoa, olin hyvin taipuisa edistämään sen muodostumista — enhän tähdännyt niin korkealle kuin St. John. Minusta näytti, että jos hän saisi haltuunsa Mr. Oliverin suuren omaisuuden, voisi hän sen avulla tehdä enemmän hyvää täällä kuin antaessaan voimiensa uupua, neronsa surkastua troopillisen taivaan alla. Vastasin siis:

"Mikäli minä ymmärrän, olisi kaikin puolin viisaampaa, että heti ottaisitte tytön itsensä."

Hän oli nyt istuutunut. Kuva oli hänen edessään pöydällä, ja hän katseli sitä hellästi, pää käsien varassa. Huomasin, että hän ei ollut pahastunut rohkeudestani. Näin myös, että suora ja vapaa tapani käydä käsiksi asiaan, jota hän oli pitänyt koskemattomana, tuotti hänelle aivan uutta iloa ja odottamatonta huojennusta. Umpimieliset ihmiset usein suorastaan tarvitsevat enemmän välittömyyttä ja suoruutta kuin hienotunteisuutta kanssaihmisiltään. Ankarin stoalainenkin on vain ihminen, ja tunkeutumalla rohkeasti heidän sielunsa hiljaiseen mereen tekee heille usein parhaan palveluksen. "Olen varma, että hän pitää teistä", sanoin seisoen hänen tuolinsa takana, "ja hänen isänsä kunnioittaa teitä. Sitäpaitsi hän on rakastettava tyttö — ehkä vähän ajattelematon, mutta teiltä kyllä riittää ajatuksia hänenkin osalleen. Teidän pitäisi mennä naimisiin hänen kanssaan."

"Pitääkö hän sitten minusta?" kysyi hän. "Aivan varmaan, enemmän kuin kenestäkään toisesta. Hän puhuu teistä alituisesti — ei ole mitään aihetta, josta hän puhuisi niin mielellään ja niin usein."

"On hyvin hauska kuulla tätä", sanoi hän, "hyvin hauska. Jatkakaa vielä neljännestunnin ajan." Ja hän veti kellon taskustaan ja asetti sen eteensä pöydälle.

"Mutta mitä se hyödyttää", sanoin, "kun te luultavasti valmistatte jotakin rautaista vastaiskua ja taotte uutta kahletta sydämellenne?"

"Älkää sellaisia kuvitelko. Ajatelkaa pikemmin, että minä antaudun ja sulan, kuten nyt teenkin. Inhimillinen rakkaus tulvehtii virvoittavan lähteen tavoin sydämeeni ja peittää suloiseen virtaan pellon, jonka niin huolellisesti ja suurella vaivalla olen valmistanut ja kylvänyt täyteen hyviä päätöksiä ja epäitsekkäitä suunnitelmia. Ja nyt peittää sen nektarvirta — hennot idut irtaantuvat maasta, suloinen myrkky vahingoittaa ne — ja nyt näen lepääväni sohvalla Vale Hallin seurusteluhuoneessa, morsiameni Rosamond Oliverin jalkain juuressa — hän puhuu minulle hopeanheleällä äänellään, katsoo minuun noilla silmillään, jotka teidän taitava kätenne on niin hyvin kuvannut, hymyilee minulle korallihuulillaan. Hän on minun — minä olen hänen — nykyinen, haihtuva elämä riittää minulle. Sts! älkää sanoko mitään — sydämeni on täynnä autuutta — aistini ovat huumautuneet — antakaa määräämäni ajan kulua rauhassa."

Tein hänen mielikseen. Kello naksutti edelleen. Hän hengitti lyhyeen ja raskaasti, minä vaikenin. Tässä hiljaisuudessa kului neljännestunti loppuun. Hän pani kellon takaisin taskuunsa, laski kuvan pöydälle, nousi ja asettui seisomaan takan ääreen.

"Nyt", sanoi hän, "olen viettänyt hetken sokean huumauksen vallassa. Olen lepuuttanut päätäni suloisen kiusaajan rinnalla, olen vapaaehtoisesti alistunut hänen kukkas-ikeeseensä ja maistanut hänen taikajuomaansa. Mutta päänalukseni oli polttava, kukkakiehkuraan kätkeytyi käärme ja viinissä oli karvas sivumaku. Hänen lupauksensa ovat tyhjät — hänen tarjouksensa väärät. Minä näen ja tiedän sen."

Katsoin häneen hämmästyneenä.

"Omituista", jatkoi hän, "vaikka rakastankin Rosamond Oliveria niin rajusti — ensi intohimon koko voimalla — ja vaikka hän on niin lumoavan kaunis ja viehättävä, olen samalla kylmästi tietoinen siitä, etten saisi hänestä hyvää vaimoa. Hän ei olisi minulle sopiva puoliso, tietäisin sen oltuamme vuoden naimisissa, ja kahdentoista kuukauden huumausta seuraisi elinkautinen katumus. Sen tiedän."

"Todellakin omituista", en voinut olla huudahtamatta.

"Ja kun jokin minussa", jatkoi hän, "on kokonaan hänen lumouksensa alla, tunnen toisaalta syvästi hänen puutteensa. Hän ei voisi yhtyä parhaimpiin toiveisiini eikä ottaa osaa vakavimpiin pyrintöihini. Rosamond työntekijänä, taistelijana, apostolina? Rosamond lähetyssaarnaajan vaimona — ei koskaan."

"Mutta teidän ei tarvitse tulla lähetyssaarnaajaksi. Voitte luopua aikeestanne."

"Luopua? Mitä, minäkö luopuisin kutsumuksestani? Suuresta työstäni? Tavarasta, jonka olen koonnut taivaaseen? Siitä toivosta, että minut kerran luettaisiin niitten joukkoon, joitten ainoa kunnianhimo on oman sukukuntansa parantaminen ja joitten kunniakas tehtävä on levittää tietoa tietämättömyyteen, tuoda rauhaa taisteleville, vapautta vangituille, uskontoa keskelle taikauskon pimeyttä ja iäisyystoiveita keskelle helvetinpelkoa? Täytyykö minun luopua tästä aikeesta? Se on minulle rakkaampi kuin veri, joka virtaa suonissani. Se on tulevaisuuteni, sen hyväksi elän."

Pitkän hiljaisuuden jälkeen sanoin: "Entä Miss Oliver? Eikö hänen pettymyksensä ja surunsa merkitse teille mitään?"

"Miss Oliver elää alituisesti ihailijoitten keskellä. Vähemmässä kuin kuukaudessa haihtuu minun kuvani hänen sydämestään. Hän unohtaa minut ja menee luultavasti naimisiin sellaisen kanssa, joka tekee hänet onnellisemmaksi kuin mitä minä olisin voinut tehdä."

"Te puhutte kylmästi, mutta sydämenne kärsii. Näytätte nääntyvältä."

"Sitä en ole. Jos olen hieman kalpea, johtuu se suunnitelmieni epävarmuudesta ja lähtöni ainaisesta lykkäytymisestä. Juuri tänä aamuna sain tietää, että seuraajani, jonka tuloa olen niin kauan odottanut, pääseekin paikalleni vasta kolmen, kenties kuuden kuukauden kuluttua."

"Te vapisette ja punastutte joka kerta kun Miss Oliver tulee kouluhuoneeseen."

Taaskin hän näytti hämmästyneeltä. Hän ei olisi voinut kuvitella, että nainen uskaltaisi puhua tuolla tavalla miehelle. Minä puolestani olin kuin kotonani tämän suuntaisessa keskustelussa. En koskaan ole voinut seurustella voimakkaiten, hienostuneitten ja umpimielisten ihmisten kanssa, olivat he sitten miehiä tai naisia, tunkeutumatta sovinnaisen vaiteliaisuuden läpi ja raivaamatta tietäni heidän luottamukseensa.

"Te olette omituinen", sanoi hän, "ettekä arka. Sielussanne on jotakin rohkeata ja silmänne ovat läpitunkevat. Sallikaa minun kuitenkin sanoa, että olette osaksi tulkinnut väärin mielenliikutukseni. Luulette niitä syvemmiksi ja voimakkaammiksi kuin mitä ne ovat. Tunnette minua kohtaan suurempaa myötätuntoa kuin mitä minulla on oikeus vaatia. Kun punastun ja vavahdan Miss Oliverin edessä, en sääli itseäni. Halveksin heikkouttani. Tiedän, että se on viheliäistä — aistillista kiihkoa, vaan ei, sen voin sanoa, sielun tuskaa. Sieluni, se on luja kuin kallio, joka seisoo vankkana myrskyisen meren keskellä. Oppikaa tuntemaan minut sellaisena kuin olen — kylmänä ja kovana miehenä." Hymyilin epäuskoisena.

"Olette vallannut luottamukseni äkkirynnäköllä", jatkoi hän, "ja se on nyt kokonaan hallussanne. Kun yltäni riisutaan se verenkarvainen vaippa, jolla kristillisyys verhoo inhimillisiä puutteita, jää jäljelle vain kylmä, kova, kunnianhimoinen mies. Kaikista tunnesiteistä on vain luonnon laatimilla pysyvämpää valtaa ylitseni. Oppaani on järki, ei tunne, kunnianhimoni on rajaton ja haluni nousta korkeammalle ja tehdä enemmän kuin muut, tyydyttämätön. Kunnioitan lujuutta, kestävyyttä, ahkeruutta, älyä, koska ihmiset niitten avulla saavuttavat korkeita päämääriä ja kohoavat henkiseen ylemmyyteen. Seuraan mielenkiinnolla teidän uraanne, koska näen teissä ahkeran, täsmällisen ja tarmokkaan naisen, mutta ei senvuoksi, että syvemmin säälisin teitä kaiken sen tähden, mitä olette saanut kokea ja mitä mahdollisesti vieläkin kärsitte."

"Te tahdotte esiintyä vain pakanallisena filosofina", huomautin.

"En suinkaan. Minun ja deistisen filosofin välillä on se ero, että minä uskon, uskon Jumalan sanaan. Käytitte väärää nimitystä. En ole pakanallinen, vaan kristillinen filosofi — Kristuksen seuraaja. Hänen opetuslapsenaan omaksun hänen puhtaat ja lempeät oppinsa ja tahdon levittää niitä. Olen jo lapsuudesta saakka ollut uskonnon vaikutuksen alaisena, ja se on kehittänyt myötäsyntyisiä ominaisuuksiani. Luonnollisen rakkauden pienestä siemenestä on se kasvattanut suuren, varjoisan puun, ihmisrakkauden. Kesyttömän, inhimillisen oikeudentuntoni on se kehittänyt kuuliaisuuteen jumalallisen oikeuden vaatimuksille. Itsekkäästä kunnian- ja vallanhimostani on se tehnyt voimakkaan halun laajentaa Mestarini kuningaskuntaa ja saavuttaa voittoja ristin lipun alla. Niin paljon on uskonto vaikuttanut minuun, kehittänyt myötäsyntyiset taipumukseni parhaaseen suuntaan, jalostanut ja kasvattanut luontoa. Mutta se ei ole voinut juurittaa pois luontoa, eikä se olekaan mahdollista, ennenkuin kuoleva on pukenut ylleen kuolemattomuuden vaatteen." Sanottuaan tämän hän otti hattunsa, joka oli pöydällä palettini vieressä. Vielä kerran hän katsahti kuvaan.

"Hän on viehättävä", sanoi hän puoliääneen. "Suotta ei hänen nimensä ole 'maailman ruusu'." [Rosa mundi = maailman ruusu.]

"Ja saanko maalata teille samanlaisen?"

"Cui bono? Ette."

Hän veti kuvan päälle ohuen paperiarkin, jota maalatessani pidin käteni alla, jottei piirustuspaperi tahriintuisi. Mitä hän siinä äkkiä näki, en voinut aavistaa, mutta jotakin oli sattunut hänen silmiinsä. Hän otti paperiarkin nopeasti käteensä ja tarkasti sen reunaa, sitten hän katsoi minuun hyvin omituisella tavalla, jota minun oli mahdoton ymmärtää. Hän näytti tahtovan salamannopeasti panna merkille jokaisen yksityiskohdan kasvoissani, puvussani ja koko olemuksessani. Hänen huulensa liikahtivat kuin olisi hän tahtonut puhua, mutta hän keskeytti lauseensa, oli se sitten mikä tahansa.

"Mikä on?" kysyin.

"Ei mitään", vastasi hän ja asetti paperin takaisin. Huomasin hänen repivän pienen liuskan sen reunasta. Paperiliuska katosi hänen hansikkaaseensa, hän nyökäytti nopeasti päätään hyvästiksi ja katosi.

Tämäpä merkillistä.

Tarkastin paperia joka puolelta, mutta en nähnyt muuta kuin himmeitä väritäpliä, joihin olin koetellut siveltimiäni. Pari minuuttia pohdin arvoitusta, mutta koska en voinut selvittää sitä enkä pitänyt sitä erittäin tärkeänä, jätin sen sikseen ja unohdin sen pian.

Kolmaskymmeneskolmas luku.

Kun Mr. St. John oli lähtenyt, alkoi sataa lunta. Tuiskua kesti kaiken yötä. Seuraavana päivänä puhalsi kylmä tuuli, joka toi uusia pilviä mukanaan, ja iltahämärässä oli laakso nietosten peittämä ja tiet ummessa. Olin sulkenut ikkunaluukut, asettanut maton oven eteen estääkseni lunta kasautumasta sen alapuolelle, kohentanut takkavalkeaani, ja istunut lähes tunnin tulen ääressä kuunnellen myrskyn ulvontaa. Sitten sytytin kynttilän, otin esille "Marmionin" ja aloin lukea.

"Day set on Norham's castled steep And Tweed's fair river broad and deep, And Cheviot's mountains lone; The massive towers, the donjon keep, The flanking walls that round them sveep In yellow lustre shone."

["Päivä paistoi yli Norhamin linnoitettujen rinteitten, kauniin, leveän Tweed-virran ja Cheviotin yksinäisten vuorten. Vankat tornit ja vallitukset niitten ympärillä kimmelsivät keltaisessa valossa."]

Kohta olin unohtanut myrskyn mylvinän. Kuulin ääntä ja arvelin, että tuuli ravisteli ovea. Ei, se oli St. John Rivers, joka avasi oven ja astui eteeni pimeydestä ja myrskystä. Takki, joka peitti hänen kookkaan vartalonsa, oli valkea lumesta. Olin melkein kauhun vallassa, niin vähän olin odottanut vieraita tänä myrskyisenä iltana.

"Pahoja uutisia?" kysyin. "Onko jotakin tapahtunut?"

"Ei. Kuinka vähästä säikähdättekään", vastasi hän, riisui päällystakkinsa ja ripusti sen naulaan sekä työnsi kaikessa rauhassa maton, joka hänen tullessaan oli siirtynyt paikaltaan, takaisin oven eteen. Hän kopisti lunta jaloistaan.

"Tahrin puhtaan lattianne", sanoi hän, "mutta teidän täytyy suoda minulle anteeksi tämän kerran." Sitten hän lähestyi tulta. "Voitte uskoa, että minulla oli kova työ päästessäni tänne", jatkoi hän lämmitellessään käsiään tulen ääressä. "Kerrankin vaivuin vyötäisiä myöten kinokseen, mutta onneksi on lumi vielä pehmeätä."

"Mutta miksi tulitte?" en voinut olla kysymättä.

"Sepä kohtelias kysymys vieraalle, mutta koska kysytte, tahdon vastata. Yksinkertaisesti siitä syystä, että tahdoin puhella kanssanne, koska olin väsynyt mykkiin kirjoihin ja tyhjiin huoneisiini. Sitäpaitsi olen eilisestä saakka ollut kuin henkilö, joka on kuullut kertomuksen puoliksi ja joka maltittomana odottaa jatkoa."

Hän istuutui. Muistin hänen kummallisen käytöksensä edellisenä päivänä ja aloin vakavasti pelätä, että hänen järkensä oli vioittunut. Kuitenkin oli hänen hulluutensa siinä tapauksessa hyvin kylmää ja maltillista laatua: en ollut koskaan nähnyt hänen kauniita kasvojaan niin marmoriin veistetyn näköisinä kuin juuri nyt, kun hän työnsi kosteat hiukset otsaltaan ja kun tuli vapaasti valaisi hänen kalpeita kasvojaan, jossa ikäväkseni huomasin huolten ja surujen syvät jäljet. Odotin, että hän sanoisi jotakin, jota edes ymmärtäisin, mutta hän nojasi leukaansa käteensä, piti sormea huulillaan ja mietti. Huomasin, että käsi oli laihtunut kuten kasvotkin. Sydämeeni tulvahti säälin tunne, joka kenties ei ollenkaan ollut paikallaan tässä tapauksessa, ja sanoin melkein vasten tahtoani:

"Soisin että Diana ja Mary tulisivat asumaan luoksenne, on kovin paha, että teidän täytyy olla aivan yksin, ja te huolehditte liian vähän omasta terveydestänne."

"Päinvastoin", sanoi hän, "pidän tarpeen tullessa kylläkin huolta itsestäni. Tällä hetkellä voin varsin hyvin. Näettekö minussa mitään vikaa?"

Tämän hän sanoi huolettomalla, hajamielisellä tavalla, joka osotti että minun huolenpitoni oli ainakin hänen silmissään kokonaan tarpeetonta. Minä vaikenin.

Hän piti taaskin sormea huulillaan ja tuijotti uneksien hehkuvaan hiilokseen. Koska pidin välttämättömänä sanoa jotakin, kysyin, tunsiko hän vetoa ovesta, joka oli hänen takanaan.

"En", vastasi hän lyhyesti ja melkein tylysti.

"Hyvä on", ajattelin, "jollet tahdo puhua niin voit olla hiljaa. Minä jätän sinut rauhaan ja palaan kirjaani."

Puhdistin kynttilänsydämen ja vaivuin takaisin Marmioniin. St. John liikahti hetken kuluttua, vilkaisin häneen ja näin hänen ottavan esiin lompakkonsa ja vetävän siitä erään kirjeen. Hän luki sen äänettömänä, pani sen takaisin ja vaipui mietteisiinsä. Oli turha koettaa lukea, kun edessäni oli tuollainen elävä arvoitus, enkä myöskään voinut suostua vaikenemaan, puhua minun täytyi, oli hän sitten epäystävällinen tai ei.

"Oletteko hiljattain saanut kuulumisia Dianalta ja Maryltä."

"En mitään sen kirjeen jälkeen, jonka näytin teille viikko sitten."

"Eikö omissa suunnitelmissanne ole tapahtunut mitään muutosta? Jätättekö kenties Englannin aikaisemmin kuin aioitte?"

"Nähtävästi en, sellainen onni olisi liian suuri minulle."

Päästyäni näin pitkälle muutin aihetta ja yritin puhua koulustani ja oppilaistani.

"Mary Garrettin äiti on terveempi, ja Mary tuli takaisin kouluun tänä aamuna, ja ensi viikolla saan neljä uutta tyttöä Foundry Closesta — ne olisivat tulleet jo tänään, ellei lumi olisi estänyt."

"Todellako!"

"Mr. Oliver kustantaa kaksi."

"Niinkö?"

"Hän aikoo jouluna antaa kestityksen koko koululle."

"Sen tiedän."

"Onko se teidän keksintönne?"

"Ei."

"Kenen sitten?"

"Kaiketi hänen tyttärensä."

"Se on hänen tapaistaan, hän on niin hyväsydäminen."

"Niin."

Taaskin äänettömyys. Kello löi kahdeksan. Silloin hän nousi, muutti asentoa ja kääntyi minuun.

"Pankaa kirjanne pois hetkiseksi ja tulkaa lähemmäksi tulta!" sanoi hän. Tottelin häntä, vaikka hämmästykselläni ei ollutkaan rajoja.

"Puoli tuntia sitten", jatkoi hän, "sanoin maltittomana odottavani erään tarinan jatkoa. Lähemmin mietittyäni asiaa pidän kuitenkin parhaana itse ruveta kertojaksi ja jättää teille kuuntelijan osan. Ennenkuin alan, täytyy minun huomauttaa teille, että tarinani voi tuntua teistä jonkun verran tutulta, mutta vanhatkin asiat usein tulevat uusiksi, kun uudet ihmiset kertovat niitä. Ja joka tapauksessa on kertomukseni lyhyt."

"Kaksikymmentä vuotta sitten tapahtui, että eräs köyhä pappismies — tällä hetkellä emme huoli hänen nimestään — rakastui rikkaan miehen tyttäreen. Tämäkin rakastui häneen ja meni naimisiin hänen kanssaan vasten omaistensa tahtoa, jotka hylkäsivät hänet heti häitten jälkeen. Kahden vuoden sisällä oli nuori pari kuollut, ja molemmat lepäsivät rauhassa saman hautakiven alla. Olen nähnyt heidän hautansa, se on eräällä suurella hautausmaalla lähellä vanhaa, mustunutta tuomiokirkkoa eräässä väkirikkaassa tehdaskaupungissa. He jättivät jälkeensä tyttären, joka heti syntymänsä jälkeen tuli viskatuksi armeliaisuuden syliin — se oli tässä tapauksessa yhtä kylmä kuin lumikinos, johon olin vähällä hukkua tänä iltana. Tuo pieni orpo vietiin äitivainajan rikkaitten sukulaisten luo ja sen kasvatusäidiksi tuli eräs täti, jonka nimen tahdon mainita. Se oli Mrs. Reed Gatesheadistä. Te säpsähditte — kuulitteko jotakin ääntä? Olen varma, että se on vain rotta — kouluhuone oli jyväaitta ennenkuin annoin laittaa siitä koulun, ja aitoissa tavallisesti on rottia. — No niin. Mrs. Reed piti orpotyttöä luonaan kymmenen vuotta — taru ei kerro, oliko lapsi onnellinen vai onneton — sitten se lähetettiin erääseen paikkaan, jonka te hyvin tunnette, Lowoodin kouluun, jossa itse olette niin kauan asunut. Tyttö näyttää menestyneen koulussa, oppilaasta hän muuttui opettajaksi — kuten tekin. On todella ihmeellistä, kuinka paljon yhtymäkohtia tarinoissanne on. Hän jätti koulun tullakseen kotiopettajattareksi — siinä taas oli kohtalonne sama — ja otti pitääkseen huolta erään Mr. Rochesterin holhokin kasvatuksesta."

"Mr. Rivers", keskeytin.

"Voin arvata tunteenne", sanoi hän, "mutta hillitkää ne vielä vähän aikaa. Olen kohta lopettanut tarinani. Kuulkaa siis. Mr. Rochesterin luonteesta en tiedä mitään, mutta tosiasia on, että hän kaikella kunnialla kosi mainittua nuorta tyttöä ja että itse vihkimätilaisuudessa kävi selville, että hänellä oli vaimo elossa, joskin tämä oli mielipuoli. Hänen aikeensa ja ehdotuksensa tämän jälkeen ovat vain arveluitten varassa, mutta kun eräästä sattuneesta syystä oli välttämätöntä tiedustella kotiopettajattaren olinpaikkaa, huomattiin, että tyttö oli lähtenyt pois — kukaan ei voinut sanoa, koska, kuinka ja minne. Hän oli jättänyt Thornfield Hallin yöllä, kaikki tiedustelut olivat olleet turhia, ja vaikka koko seutu oli mitä huolellisimmin tutkittu, ei hänestä ollut löydetty jälkeäkään. Oli kuitenkin mitä tärkeintä löytää hänet, kaikkiin sanomalehtiin on pantu ilmoituksia, ja minä itse olen saanut eräältä asianajajalta, Mr. Briggsiltä kirjeen, jossa kaikki edellämainitut seikat kerrotaan. Eikö tämä ole omituinen tarina?"

"Koska kerran tiedätte niin paljon, voitte varmaan sanoa minulle, kuinka Mr. Rochester nyt jaksaa. Missä hän on? Mitä hän tekee? Onko hän terve?"

"En tiedä mitään Mr. Rochesterista. Kirjeessä ei mainita hänestä muuta kuin hänen laiton ja petollinen yrityksensä, josta äsken kerroin. Kysyisitte mieluummin kotiopettajattaren nimeä sekä sen tapahtuman laatua, jonka tähden on ollut välttämätöntä löytää hänet."

"Eikö kukaan sitten mennyt Thornfield Halliin. Eikö kukaan nähnyt Mr. Rochesteria?"

"Luullakseni ei."

"Mutta hänelle kirjoitettiin kuitenkin?"

"Tietysti."

"Ja mitä hän vastasi? Kenellä on hänen kirjeensä?"

"Mr. Briggs sanoo, että vastaus hänen kirjeeseensä ei ollut Mr. Rochesterilta, vaan eräältä naiselta. Siinä on allekirjoituksena 'Alice Fairfax'."

Tunsin ahdistavaa pettymystä. Pahin pelkoni oli nähtävästi totta: hän oli varmaan lähtenyt Englannista ja sokeassa epätoivossaan rientänyt johonkin entiseen olinpaikkaansa mannermaalla. Ja mitä lievitystä oli hän siellä etsinyt tuskalleen — mitä esineitä voimakkaille intohimoilleen? En uskaltanut vastata kysymykseeni. Voi poloista isäntääni, joka kerran oli ollut melkein mieheni ja jota niin usein olin nimittänyt rakkaakseni!

"Hän mahtaa olla huono mies", huomautti Mr. Rivers.

"Te ette tunne häntä — älkää langettako hänestä tuomiota!" pyysin innokkaasti.

"Hyvä on", vastasi hän levollisesti, "sitäpaitsi on minulla muutakin ajateltavaa. En ole vielä lopettanut kertomustani. Koska ette kysy kotiopettajattaren nimeä, tahdon ilmoittaa sen teille — se on minulla tässä. Tärkeistä asioista on aina paras nähdä mustaa valkoisella."

Ja lompakko vedettiin taaskin esille, avattiin ja tarkastettiin. Eräästä osastosta ilmestyi pieni, kiireessä repäisty paperiliuska, jonka tunsin heti muotokuvaa peittäneen paperiarkin reunaksi. Hän nousi, piti sitä silmieni edessä, ja luin siitä omalla käsialallani kirjoitetun nimen "Jane Eyre", jonka varmaan olin joskus hajamielisyydessäni tehnyt.

"Briggs kirjoitti eräästä Jane Eyrestä", sanoi hän, "ilmoituksissa kysyttiin erästä Jane Eyreä, ja minä tunsin erään Jane Elliotin. Tunnustan, että minulla jo kauan on ollut omat epäluuloni, mutta vasta eilen iltapäivällä pääsin varmuuteen. Omistatteko tämän nimen ja luovutteko väärästä nimestä?"

"Kyllä — kyllä — mutta missä on Mr. Briggs? Hän ehkä tietää Mr. Rochesterista enemmän kuin te."

"Briggs on Lontoossa, mutta en luule hänen tietävän mitään Mr. Rochesterista. Mr. Rochester ei ole hänelle missään suhteessa mielenkiintoinen. Sitäpaitsi unohdatte tärkeät asiat pikkuseikkojen vuoksi. Ette kysy, minkätähden Mr. Briggs etsii teitä."

"No, minkätähden?"

"Vain kertoakseen teille, että setänne, Mr. Eyre on kuollut Madeirassa ja että hän on jättänyt teille kaiken omaisuutensa ja että nyt olette rikas — vain tätä — ei muuta."

"Minä! Rikas?"

"Te juuri, rikas — oikea perijätär." Hiljaisuus.

"Teidän täytyy tietysti näyttää toteen, että olette kysymyksessä oleva henkilö", jatkoi St. John, "mutta siinä ei tule olemaan mitään vaikeuksia, ja sitten saatte omaisuutenne viipymättä haltuunne. Pääoma on sijoitettu englantilaisiin yrityksiin, Briggsillä on testamentti ja tarvittavat asiakirjat."

Siinäpä kääntyi lehti! On ihanaa tulla silmänräpäyksessä nostetuksi köyhyydestä rikkauteen — hyvin ihanaa — mutta sellaista ei heti voi käsittää, eikä myöskään heti voi nauttia siitä. Sitäpaitsi elämässä on muita asioita, jotka ovat paljon ihanampia ja tenhoavampia. Rikkaaksi tuleminen on läpeensä käytännöllinen ja tähän maailmaan kuuluva asia, siinä ei ole mitään ihanteellista, ja kaikki siihen liittyvät ajatukset ja mielikuvat ovat järkeviä ja terveitä. Kun ihminen kuulee saaneensa omaisuuden, ei hän hypi eikä huuda ilosta, vaan ryhtyy kohta miettimään rahojensa käyttämistä ja uuden asemansa vastuunalaisuutta. Hän on tyytyväinen, mutta uusia huolia nousee hänen mieleensä, ja hän kohtaa onnensa vakavana ja juhlallisena. Sitäpaitsi liittyy sanoihin "perintö", "testamentti" läheisesti sanoja sellaisia kuin "kuolema", "hautajaiset". Olin kuullut, että setäni — ainoa omaiseni — oli kuollut. Siitä päivässä saakka, jolloin ensi kerran olin kuullut hänestä, olin toivonut saavani kerran nähdä hänet. Nyt en koskaan saisi nähdä häntä. Ja rahat tulivat yksin minulle, eikä minulla ollut omaisia, jotka olisivat iloinneet kanssani niistä. Joka tapauksessa oli tämä suuri onni, ja oli ihanaa olla riippumaton — ah, niin oli! Tämä viimeinen ajatus sai sydämeni paisumaan.

"Vihdoinkin kohotatte otsanne", sanoi Mr. Rivers. "Luulin jo, että Medusa oli katsonut teihin ja että olitte muuttumassa kiveksi. Ehkä nyt kysytte myös, minkä arvoinen olette?"

"Minkä arvoinen olen?"

"Oh, se on vain pikku seikka! Ei siitä tietysti kannata puhua — kaksikymmentä tuhatta puntaa, ellen erehdy — mutta mitä nyt?"

"Kaksikymmentä tuhatta puntaa!" Uusi yllätys! Olin kuvitellut neljää tai viittä tuhatta. Tämä uutinen todellakin salpasi hengitykseni, ja Mr. St. John, jonka en ollut koskaan kuullut nauravan, nauroi nyt.

"Tämäpä mainiota", sanoi hän, "jos olisitte tehnyt murhan ja minä olisin tullut sanomaan, että rikoksenne on tullut ilmi, olisitte tuskin voinut näyttää kauhistuneemmalta."

"Se on paljon rahaa — ettekö luule, että tässä on joku erehdys?"

"Ei mitään erehdystä."

"Kenties olette erehtynyt numeroista — se voi olla kaksi tuhatta."

"Se on kirjoitettu kirjaimilla eikä numeroilla — kaksikymmentä tuhatta."

Minulla oli sama tunne kuin kohtuulliseen ravintoon tottuneella ihmisellä, joka joutuu yksinään istumaan sadoille katetun herkkupöydän ääreen. Mr. Rivers nousi ja pani päällystakin ylleen.

"Jollei olisi näin kauhea ilma", sanoi hän, "niin lähettäisin Hannan seuraksenne. Näytätte liian epätoivoisen onnettomalta voidaksenne olla yksin. Mutta Hanna, eukko parka, ei voisi päästä eteenpäin kinoksissa niinkuin minä pitkine jalkoineni. Minun täytyy nyt jättää teidät suruihinne. Hyvää yötä!"

Hän aikoi avata oven, kun äkkinäinen ajatus välähti mieleeni.

"Seis, minuutti vielä", huusin.

"Mikä on?"

"Minua ihmetyttää minkätähden Mr. Briggs kirjoitti juuri teille minusta ja kuinka hän tiesi tai arvasi, että te, joka asutte näin syrjäisessä paikassa, voisitte auttaa häntä minun etsimisessäni."

"Minä olen pappi", sanoi hän, "ja mutkikkaissa asioissa käännytään usein pappien puoleen." Taaskin hän yritti avata oven.

"Ei, tuo ei tyydytä minua", huudahdin, ja hänen nopeassa ja epämääräisessä vastauksessaan olikin jotakin, joka pikemmin kiihoitti kuin tyydytti uteliaisuuttani.

"Se on hyvin ihmeellinen kohta", lisäsin, "ja minun täytyy saada tietää siitä enemmän."

"Toisella kertaa."

"Ei — tänä iltana!" Ja kun hän kääntyi pois ovelta, asetuin sen ja hänen väliin. Hän oli melkein hämillään.

"Te ette lähde ennenkuin olette kertonut minulle kaikki", sanoin.

"En tahtoisi tehdä sitä nyt juuri."

"Teidän täytyy."

"Tahtoisin mieluummin, että Diana tai Mary sanoisi sen teille."

Hänen vastahakoisuutensa tietysti kiihoitti uteliaisuuteni äärimmilleen, ja sen täytyi tulla tyydytetyksi heti paikalla. Sanoin sen hänelle.

"Mutta sanoinhan teille, että olen kova mies", sanoi hän, "ja että minua on vaikea taivuttaa."

"Ja minä olen kova tyttö, jota on mahdoton saada luopumaan päätöksestään."

"Sitäpaitsi", sanoi hän, "olen kylmä, eikä mikään hehku pysty minuun."

"Ja minä olen kuuma, ja tuli sulattaa jään. Näettekö, kuinka takkavalkea on sulattanut lumen takistanne ja kuinka lattiani nyt on samassa kunnossa kuin syksyinen tie. Jos toivotte koskaan, Mr. Rivers, saavanne anteeksiantoa siitä suuresta rikoksesta, että olette tahrinut hienon lattiani, on teidän paras heti kertoa minulle, mitä haluan kuulla."

"No hyvä", sanoi hän, "minä antaudun, ei kiihkeytenne, vaan kestävyytenne vuoksi. Kuluuhan kivikin, jos sille alituisesti putoo pisaroita. Sitäpaitsi täytyy teidän saada tietää se ennemmin tai myöhemmin — miksi ei siis yhtä hyvin nyt. Nimenne on siis Jane Eyre?"

"Tietysti, sehän on jo päätetty asia."

"Ette kenties tiedä, että olen kaimanne? Nimeni on St. John Eyre Rivers."

"En, tosiaanko? Muistan nyt nähneeni E-kirjaimen alkukirjaimienne joukossa erään kirjan kannessa, jonka olette usein lainannut minulle, mutta en ole koskaan tullut ajatelleeksi, mitä se voisi merkitä. Mutta entä sitten? Varmaankin —"

Vaikenin. En uskaltanut ilmaista ajatusta, joka äkkiä välähti mieleeni ja joka silmänräpäyksessä oli muodostunut selväksi, varmaksi olettamukseksi. Monet pikkuseikat liittyivät yhteen, soveltuivat toisiinsa ja järjestyivät, ja ketju, joka tähän saakka oli ollut sekava ja epätäydellinen, oli äkkiä edessäni suorana ja selvänä, eikä ainoatakaan rengasta puuttunut. Vaistomaisesti tiesin koko asian, ennenkuin St. John puhui lisää, mutta koska en voi odottaa, että lukija olisi yhtä hyvä arvaamaan, täytyy minun toistaa hänen selityksensä.

"Äitini nimi oli Eyre, hänellä oli kaksi veljeä, joista toinen, pappi, meni naimisiin Miss Jane Eyren kanssa Gatesheadista, toinen oli äsken kuollut kauppias John Eyre Madeirasta. Mr. Briggs, joka hoiti Mr. Eyren asioita, kirjoitti meille viime elokuussa ilmoittaen setämme kuoleman. Hän ilmoitti myös, että setämme oli jättänyt kaiken omaisuutensa velivainaansa tyttärelle syrjäyttäen meidät erään riidan vuoksi, joka hänellä oli ollut isämme kanssa. Mr. Briggs kirjoitti uudestaan pari viikkoa sitten ilmoittaen, että perijätär oli kadoksissa ja kysyen, tiesimmekö me jotakin hänestä. Eräs nimi, joka oli sattumalta kirjoitettu paperiliuskalle, auttoi minut hänen jäljilleen. Te tiedätte lopun."

Taas hän aikoi mennä, mutta minä asetin selkäni ovea vasten.

"Antakaa minun puhua", sanoin, "antakaa minun hengähtää ja miettiä vähäisen!" Pysähdyin — hän seisoi edessäni, hattu kädessä, ja näytti täysin levolliselta. Jatkoin:

"Teidän äitinne oli minun isäni sisar?

"Niin."

"Siis minun tätini?" Hän nyökäytti päätään.

"Minun setä Johnini oli teidän eno Johninne? Te, Diana ja Mary olette hänen sisarensa lapsia ja minä olen hänen veljensä lapsi?"

"Ehdottomasti."

"Siis te kolme olette serkkujani, siis puolet verestämme virtaa samasta lähteestä."

"Me olemme serkkuja."

Katselin häntä. Olin siis saanut veljen, vieläpä veljen, josta voin olla ylpeä ja josta voin pitää, ja kaksi sisarta, jotka olivat herättäneet minussa ihailua ja rakkautta jo silloin, kun he olivat vieraita minulle. Nuo kaksi tyttöä, joita kesken katkerinta epätoivoani olin niin innokkaasti katsellut polvistuessani märälle maalle Moor-Housen matalan ikkunan ääreen, olivat siis läheisiä sukulaisiani, ja se nuori, komea herra, joka löysi minut oveltaan puolikuolleena, oli serkkuni. Mikä ihana sanoma yksinäiselle, kodittomalle olennolle! Tämä oli rikkautta — rikkautta sydämelle, tämä oli kaivos puhtainta kultaa. Tämä oli todellinen siunaus, ihana, elähyttävä, toisenlainen lahja kuin äsken saamani rikkaus, joka toisaalta kyllä oli tervetullut, toisaalta raskas ja velvoittava. Taputin käsiäni ilosta ja sydämeni oli riemua tulvillaan.

"Oh, minä olen iloinen — olen iloinen!" huudahdin. St. John hymyili.

"Enkö jo äsken sanonut, että unohdatte tärkeät asiat pikkuseikkojen vuoksi", sanoi hän. "Olitte vakava, kun kerroin, että olitte saanut perinnön, ja nyt saa vähäpätöinen asia teidät haltioitumaan."

"Mitä te tarkoitatte? Se ei merkitse teille mitään — teillä on sisaria ettekä välitä serkusta — mutta minulla ei ole ollut ketään, ja nyt saan äkkiä kolme täysikasvuista sukulaista — tai kaksi, jollette välitä tulla lasketuksi mukaan. Sanon vieläkin, että olen iloinen."

Kävelin nopein askelin edestakaisin huoneessa. Pysähdyin, sillä olin melkein uupunut ajatuksista, jotka nousivat mieleeni niin nopeina, että tuskin saatoin käsittää ja järjestää niitä. Ajattelin, mitä voisi ja pitäisi tapahtua ja mitä tulisikin tapahtumaan ennen pitkää. Katselin tyhjää seinää, se näytti silmissäni siniseltä taivaalta, joka oli täynnä ilon ja toivon vilkkuvia tähtiä. Nyt voin tehdä hyvää niille, jotka olivat pelastaneet henkeni ja joita tähän saakka olin rakastanut hyödyttömästi. He olivat ikeen alaisina — minä voisin vapauttaa heidät. He olivat hajallaan — minä voisin koota heidät yhteen. Se riippumattomuus, se rikkaus, joka oli tullut minun osakseni, oli tuleva heidänkin osakseen. Eikö meitä ollut neljä? Kaksikymmentä tuhatta puntaa jaettuna neljään osaan antaisi viisi tuhatta joka osalle — se olisi enemmän kuin tarpeeksi. Oikeuden vaatimukset tulisivat täytetyiksi ja keskinäinen onnemme olisi taattu. Nyt ei rikkauteni enää painanut minua — se ei ollut enää vain kylmää metallia, vaan elämää, toivoa ja iloa.

En voi tietää, minkä näköinen olin, kun nämä ajatukset tulvivat mieleeni, mutta pian huomasin, että Mr. Rivers oli asettanut tuolin taakseni ja koetti lempeällä väkivallalla saada minut istumaan. Hän kehoitti minua rauhoittumaan, mutta minä halveksin jokaista viittausta muka heikkouteeni ja avuttomuuteeni, työnsin pois hänen kätensä ja kävelin edelleen.

"Kirjoittakaa Dianalle ja Marylle huomenna ja käskekää heitä suoraa päätä kotiin. Diana sanoi, että he pitäisivät itseään rikkaina saadessaan tuhannen puntaa kumpainenkin — viidellä tuhannella he tulisivat mainiosti toimeen."

"Sanokaa, mistä voin saada lasillisen vettä", sanoi St. John. "Teidän täytyy todellakin koettaa rauhoittua."

"Loruja! Ja minkälaisen vaikutuksen tekee perintö teihin? Saako se teidät pysymään Englannissa, naimaan Miss Oliverin ja olemaan rauhassa kuten muutkin kuolevaiset?"

"Te kävelette liian nopeasti ja ajatuksenne hämmentyvät. Kerroin uutiseni liian jyrkästi, ne ovat kiihoittaneet teitä yli voimienne."

"Mr. Rivers! Te saatatte minut suunniltani! Olen täysin järkevä — te itse ymmärrätte väärin — tai olette ymmärtävinänne."

"Kenties ymmärtäisin paremmin, jos selittäisitte hiukan tarkemmin."

"Selittäisin? Mitä selittämistä siinä on? Tottapa huomaatte, että jos kysymyksessä oleva summa, kaksikymmentä tuhatta puntaa, jaetaan tasan setämme kolmen sisarenlapsen ja yhden veljenlapsen kesken, tulee jokaisen osalle viisi tuhatta. Nyt tahdon vain, että kirjoitatte sisarillenne ja ilmoitatte perinnöstä, jonka he ovat saaneet."

"Jonka te olette saanut."

"Olen sanonut teille, miltä kannalta näen asian, ja toisin en voi sitä nähdä. En ole sietämättömän itsekäs, sokean kohtuuton ja inhottavan kiittämätön. Sitäpaitsi olen päättänyt, että minun täytyy saada koti ja omaisia. Minä pidän Moor-Housesta ja tahdon elää siellä, pidän Dianasta ja Marystä ja tahdon kiinnittää heidät itseeni ainiaaksi. Viidestä tuhannesta punnasta minulla olisi iloa ja siunausta, kahdestakymmenestä tuhannesta rasitusta ja piinaa, koska ne eivät edes kuuluisi minulle oikeudenmukaisesti, joskin kyllä lain mukaan. Jätän siis teille sen, mikä on ehdottomasti tarpeetonta itselleni. Älkäämme kiistelkö asiasta vaan päättäkäämme se heti paikalla!"

"Näin te sanotte ensi innostuksessanne, mutta tällaista asiaa täytyy miettiä kauan, ennenkuin sanaanne voidaan pitää sitovana."

"Oh, jos ette muuta epäile kuin rehellisyyttäni, ei ole hätää. Huomaatte siis, että ehdotukseni on oikeutettu ja kohtuullinen?"

"Näen kyllä, että se jossain merkityksessä on oikeutettu, mutta se sotii yleistä tapaa vastaan. Sitäpaitsi teillä on oikeus koko omaisuuteen. Eno ansaitsi sen omalla työllään, hänellä oli oikeus jättää se kenelle tahansa ja hän jätti sen teille. Oikeus myöntää sen teille, ja te voitte hyvällä omallatunnolla katsoa sen kokonaan omaksenne."

"Mitä minuun tulee", vastasin, "on kysymyksessä aivan yhtä hyvin tunteeni kuin omatuntoni. Minun täytyy ottaa huomioon tunteeni — olen niin harvoin saanut sen tehdä. Vaikka kiusaisittekin minua vastaväitteillänne vuoden umpeen, en sittenkään luopuisi siitä nautinnosta, jota olen jo saanut aavistaa, — saada maksaa osan suuresta kiitollisuudenvelasta ja hankkia itselleni ystäviä eliniäkseni."

"Te ajattelette näin nyt", sanoi St. John, "koska ette vielä tiedä, mitä merkitsee olla rikas ja nauttia rikkaudesta, ette aavista, kuinka tärkeäksi henkilöksi kaksikymmentä tuhatta puntaa tekee teidät, minkälaisen aseman se antaa teille, minkälaisen tulevaisuuden se avaa eteenne, ette —"

"Ja te", keskeytin, "te ette voi kuvitella, kuinka kaipaan veljen ja sisaren rakkautta. Minulla ei koskaan ole ollut kotia, minulla ei ole ollut veljiä eikä sisaria, minun täytyy saada ja minä tahdon saada ne nyt. Ettehän ole vastahakoinen tunnustamaan minua sukulaiseksenne — vai kuinka?"

"Jane, minä tahdon olla veljenne — sisareni ovat sisarenne ilman että vaatisimme teitä uhraamaan luonnollisia oikeuksianne."

"Veljeni? Kyllä kai, tuhansien peninkulmien päässä! Sisareni? Kaunista kyllä, raatamassa vieraiden luona! Minä rikas — minä uppoamaisillani kultaan, jota en ole koskaan ansainnut! Te ilman penniäkään! Todellakin kaunista tasa-arvoa ja veljeyttä! Läheistä, kiinteätä yhteyttä!"

"Mutta, Jane, voitte toisellakin tavalla saada kodin ja omaisia — voitte mennä naimisiin."

"Loruja taaskin! Minä en tahdo mennä naimisiin — en koskaan mene naimisiin."

"Se on liian paljon sanottu. Tuollaiset vakuutukset osottavat, kuinka kiihtynyt olette."

"Se ei ole liian paljon sanottu. Tiedän, mitä tunnen ja kuinka vastenmielinen on minulle pelkkä ajatuskin naimisiinmenosta. Kukaan ei ottaisi minua rakkauden tähden ja pelkän keinottelun esineenä en tahdo olla. Sitäpaitsi en tahdo vierasta, outoa, erilaista kuin itse olen. Tahdon olla omaisteni luona, niitten luona, jotka ovat samaa lihaa ja verta kuin minä itse. Sanokaa vieläkin, että tahdotte olla veljeni. Olin tyytyväinen ja onnellinen kun sanoitte ne sanat. Toistakaa ne, jos voitte rehellisesti sen tehdä."

"Luullakseni voin. Olen aina rakastanut sisariani ja tiedän, mihin rakkauteni perustuu — kunnioitan heitä ja ihailen heidän taitojaan. Teilläkin on älyä ja luonnetta, taipumuksiltanne ja tavoiltanne muistutatte Dianaa ja Maryä, seuranne on minulle aina mieluista, ja olen jo muutamia kertoja saanut terveellistä huojennusta puhuessani kanssanne. Tunnen, että helposti ja luonnollisesti voin antaa teille tilan sydämessäni — olkaa siis kolmas, nuorin siskoni!"

"Kiitän teitä — se riittää minulle tänä iltana. Nyt teidän on paras lähteä, sillä jos viivytte kauemmin, suututatte minua kenties taaskin epäilyksillänne."

"Entä koulu, Miss Eyre? Se kai suljetaan nyt, vai kuinka?"

"Ei. Jatkan tointani kunnes saatte uuden opettajattaren."

Hän hymyili hyväksyvästi, ojensi kätensä hyvästiksi ja lähti.

Minun ei tarvitse yksityiskohtaisesti kertoa niitä vaikeuksia, joita minulla oli voitettavina ennenkuin sain perintöasian järjestetyksi haluni mukaan. Tehtäväni oli hyvin vaikea, mutta koska päätökseni oli järkähtämätön, koska serkkuni ajan pitkään uskoivat, että todella tahdoin jakaa omaisuuden oikeudenmukaisesti ja koska he varmaan sydämessään tunsivat, että tein oikein ja että he minun asemassani olisivat tehneet aivan samoin, suostuivat he vihdoinkin jättämään asian oikeuden ratkaistavaksi. Tuomarit, joitten puoleen käännyin, olivat Mr. Oliver ja eräs taitava lakimies, molemmat hyväksyivät mielipiteeni ja niin pääsin vihdoinkin tahtoni perille. Tarpeenmukaiset asiakirjat laadittiin, ja St. John, Diana, Mary ja minä saimme jokainen riittävän osan setämme omaisuudesta.

Kolmaskymmenesneljäs luku.

Kun kaikki oli järjestyksessä, oli joulu jo tulossa ja loma-aika lähestyi. Suljin kouluni ja annoin oppilailleni lahjoja lopettajaisiksi. Suuri onni avaa ihmeellisesti niin kädet kuin sydämenkin, ja kun olemme paljon saaneet, on suurin ilomme antaa ja siten purkaa tulvehtivia tunteitamme. Olin jo kauan mielihyväkseni huomannut, että monet maalaisista oppilaistani pitivät minusta, ja tämä huomioni vain vahvistui eron hetkellä, jolloin he yhtä selvästi kuin vilkkaasti osottivat kiintymystään. Olin vilpittömästi iloinen ja kiitollinen huomatessani, että minulla todella oli sija heidän yksinkertaisissa sydämissään, ja lupasin joka viikko tulla tervehtimään heitä ja antamaan heille opetustunnin. Mr. Rivers tuli mäkeä ylös juuri kun oppilaani, joita nyt oli kuusikymmentä, olivat rivissä kulkeneet ohitseni ja minä olin lukinnut oven. Seisoin avain kädessä oven edessä ja vaihdoin vielä muutamia jäähyväissanoja parhaitten tyttöjeni kanssa. Nämä olivat niin siistejä, kunnioitettavia ja taitavia nuoria naisia kuin suinkin voi tavata Englannin maalaisväestössä. Ja se on paljon, sillä loppujen lopulta on englantilainen rahvas sivistyneintä koko Europassa. Noitten aikojen jälkeen olen tutustunut sekä ranskalaisiin että saksalaisiin talonpoikaisnaisiin, ja parhaat heistä tuntuivat tietämättömiltä ja kömpelöiltä Morton-tyttöjeni rinnalla.

"Oletteko mielestänne saanut palkan vaivoistanne", kysyi Mr. Rivers heidän mentyään. "Eikö tietoisuus siitä, että olette tehnyt jotakin todellista hyvää, tuota teille iloa?"

"Epäilemättä."

"Ja kuitenkin olette tehnyt työtä vain muutamia kuukausia. Eikö ihmiselämä, joka kokonaan olisi omistettu lähimäisten kohottamiseen, olisi mielestänne hyvin käytetty?"

"Kyllä", sanoin, "mutta minä puolestani en aina voisi jatkaa tällä tavalla. Minun täytyy saada nauttia omista taipumuksistani yhtä hyvin kuin kehittää toisten sieluja. Nyt aion nauttia niistä, älkääkä nyt puhuko minulle koulusta. Olen jättänyt sen nyt ja aion viettää lomaa."

Hän näytti vakavalta. "Mitä nyt? Mikä teihin nyt on mennyt? Mitä aiotte tehdä?"

"Aion olla ahkera — niin ahkera kuin suinkin voin. Ja ensiksikin pyydän teitä antamaan Hannalle vapautta ja ottamaan jonkun toisen apulaiseksenne."

"Tarvitsetteko häntä?"

"Kyllä, hänen pitäisi tulla kanssani Moor-Houseen. Diana ja Mary ovat viikon kuluttua kotona, ja tahdon saada kaikki kuntoon ennen heidän tuloansa."

"Ymmärrän. Luulin että aioitte suinpäin lähteä huvimatkalle. Näin on parempi. Hanna saa tulla kanssanne."

"Käskekää hänen sitten tulla huomenna, ja tässä on kouluhuoneen avain. Huomenna jätän teille tupani avaimen."

Hän otti sen. "Te luovutte siitä suurella ilolla", sanoi hän. "En oikein ymmärrä hilpeyttänne, koska en tiedä, millä työllä aiotte nyt korvata sen, minkä nyt jätätte. Mikä tarkoitus, mikä päämäärä, mikä kunnianhimo on elämällänne nyt?"

"Ensimäinen tarkoitukseni on panna toimeen suursiivot — ymmärrättekö sanan koko voimaa — suursiivot Moor-Housessa, aina vierashuoneesta kellariin asti. Seuraava tarkoitukseni on hangata kaikki paikat kiiltäviksi vahalla, öljyllä ja epämääräisellä luvulla tomuriepuja. Kolmanneksi järjestän kaikki tuolit, pöydät, matot, vuoteet, matemaattisella täsmällisyydellä. Ja lopuksi omistetaan kaksi viimeistä päivää ennen sisartenne tuloa sellaiselle ennenkuulumattomalle kananmunien särkemiselle, rusinain puhdistamiselle, ryytien hienontamiselle, joulukaakkujen vatkaamiselle, leipomiselle, paistamiselle ja keittämiselle, että teidän kaltaisellanne vihkimättömällä voi olla vain hämärä aavistus siitä. Päämääräni on siis, lyhyesti sanottuna, laittaa talo mallikelpoiseen järjestykseen ennen ensi torstaita, ja kunnianhimoni on valmistaa Dianalle ja Marylle ihanteellisen hauska vastaanotto." St. John hymyili heikosti, mutta näytti vieläkin tyytymättömältä.

"Se on kyllä hyvä toistaiseksi", sanoi hän, "mutta vakavasti puhuen uskon, että päästyänne ensi ilonpuuskan ohi, katsotte taaskin korkeammalle, kotoisten puuhien ja ilojen yli."

"Ne ovat kuitenkin parasta maailmassa", huomautin.

"Ei, Jane, ei. Tämä maailma ei ole tehty vain nautintoja ja lepoa varten. Varokaa veltostumista!"

"Minähän päinvastoin aion olla äärettömän ahkera."

"Jane, tällä hetkellä annan teille anteeksi ja myönnän teille kaksi kuukautta armonaikaa nauttiaksenne täysin siemauksin uudesta asemastanne ja iloitaksenne uusien sukulaistenne seurasta, mutta sitten toivoakseni kykenette katsomaan Moor-Housea ja Mortonia kauemmaksi ja ajattelemaan muutakin kuin sisartenne seuraa ja itsekästä rauhaa ja mukavuutta. Toivon, että sisäinen tarmonne häiritsee lepoanne."

Katsoin häneen hämmästyneenä. "St. John", sanoin, "minusta on suorastaan ilkeätä puhua noin. Tahdon olla tyytyväinen ja onnellinen kuin kuningatar, ja te koetatte herättää minussa levottomuutta. Mitä varten?"

"Sitä varten, että käyttäisitte oikein ne leiviskät, jotka Jumala on antanut käytettäväksenne ja joista hän epäilemättä kerran kutsuu teidät tekemään tiliä. Jane, minä olen pitävä teitä tarkasti ja huolellisesti silmällä — sanon sen jo ennakolta. Ja koettakaa hillitä sitä tavatonta intoa, millä heittäydytte jokapäiväisiin iloihin. Älkää takertuko niin kiinteästi lihan siteisiin, säilyttäkää voimanne ja intonne arvokkaampiin tehtäviin älkääkä kuluttako niitä vähäpätöisissä, haihtuvissa asioissa. Kuuletteko minua, Jane?"

"Kyllä, aivan kuin puhuisitte kreikkaa. Minä tunnen, että minulla on täysi oikeus olla onnellinen, ja onnellinen tahdon olla. Hyvästi."

Onnellinen olinkin Moor-Housessa, ja ahersin kaikin voimin. Niin Hannakin. Häntä huvitti nähdä, kuinka innostunut olin hyörimään ja hääräämään myllistetyssä talossa ja kuinka osasin harjata, pölyyttää, kiillottaa ja keittää. Kun pari pahimman sekasorron päivää oli voitettu, olikin hauskaa palauttaa järjestystä omaantekemäämme kaaokseen. Olin aikaisemmin matkustanut S:n kaupunkiin ostamaan muutamia uusia huonekaluja, serkkuni olivat antaneet minulle täyden vapauden tehdä muutoksia, ja määrätty summa oli asetettu tähän tarkoitukseen. Arkihuoneen ja makuukamarit jätin jokseenkin ennalleen, sillä tiesin, että Diana ja Mary iloitsisivat enemmän vanhojen, tuttujen pöytiensä, tuoliensa ja vuoteittensa näkemisestä kuin hienoimmista uudistuksista. Joku pieni uutuus oli kuitenkin tarpeen, jotta heidän kotiintulonsa olisi niin viehättävä kuin halusin sen olevan. Siihen riittivät kauniit, uudet matot ja ikkunaverhot, pari huolellisesti valittua vanhanaikaista porsliini- ja pronssikalua, uusi liina ja uusi peili toalettipöydälle j.n.e., ja huoneet näyttivät raikkailta ja hauskoilta, ilman loistoa ja ylellisyyttä. Erään pienen vierashuoneen ja makuukamarin kalustin kokonaan uudestaan mahonkihuonekaluilla, joissa oli karmosiinipunaiset päällykset, ja käytävään ja portaisiin panin matot. Kun kaikki oli valmiina, oli Moor-House mielestäni yhtä siisti, kaunis ja kodikas sisältä kuin se ulkoa näytti yksinäiseltä ja hyljätyltä keskellä tuiminta vuodenaikaa.

Tuo odotettu torstai tuli vihdoinkin. Heitä odotettiin tuleviksi vasta pimeässä, ja jo ennen hämärää sytytettiin tulet joka huoneeseen. Keittiö oli täydellinen, Hanna ja minä olimme valmiiksi pukeutuneet ja kaikki oli kunnossa.

St. John saapui ensimäisenä. Olin tahtonut häntä pysymään kokonaan poissa talosta kunnes kaikki olisi järjestyksessä, ja itse asiassa jo pelkkä ajatus suursiivoista, jotka kauhistuttivat häntä sekä melullaan että proosallisuudellaan, riitti pitämään häntä loitolla. Hän tapasi minut keittiöstä, jossa parhaillaan seurasin muutamien teekakkujen paistumista. Hän lähestyi hellaa ja kysyi, olinko vieläkin tyytyväinen palvelustytön töihin. Vastaukseksi pyysin häntä tarkastamaan työni tuloksia. Hän seurasi vähän vastahakoisena minua läpi huoneitten. Avasin kaikki ovet, mutta hän tuskin katsoi niistä sisään, ja tultuamme takaisin alakertaan hän sanoi, että olin varmaan nähnyt paljon vaivaa saadessani niin suuria muutoksia aikaan niin vähässä ajassa, mutta hän ei sanallakaan ilmaissut mielihyväänsä talonsa parantuneen ulkonäön johdosta. Hänen hiljaisuutensa teki minut alakuloiseksi. Ajattelin, että olin kenties muuttanut vanhassa järjestyksessä jotakin, jota hän piti arvossa. Kysyin, oliko niin, ja ääneni sävy oli epäilemättä jonkun verran masentunut.

"Ei suinkaan, olen päinvastoin huomannut, että olette tunnollisesti säilyttänyt kaiken vanhan. Pelkään tosiaankin, että olette uhrannut asiaan enemmän ajatuksia kuin se olisi ansainnut. Kuinkahan paljon aikaa olette käyttänyt jo tämänkin huoneen järjestämiseen? — Voisitteko muuten sanoa, missä eräs kirja on?" — Hän mainitsi sen nimen.

Näytin hänelle, missä paikassa hyllyllä kirja seisoi. Hän otti sen, vetäytyi tavalliseen ikkunakomeroonsa ja alkoi lukea.

Tällainen ei ollut minulle mieleen. St. John oli hyvä mies, mutta aloin tuntea, että hän oli puhunut totta sanoessaan olevansa kova ja kylmä. Elämän vaatimattomat ilot eivät merkinneet mitään hänelle, sen hiljainen onni ei viehättänyt häntä. Hänen koko elämänsä oli pyrkimistä — suurten ja korkeain päämääräin tavoittelua — hän ei levähtänyt koskaan, eikä sallinut toistenkaan levähtää. Kun hänen lukiessaan katselin hänen korkeata, marmorinvalkeaa otsaansa ja hänen hienoja piirteitänsä, ymmärsin, että hänestä ei tulisi hyvä puoliso, ja että olisi hyvin raskasta olla hänen vaimonansa. Tajusin myöskin, minkälaatuista oli hänen rakkautensa Miss Oliveriin: se oli, kuten hän itse oli sanonut, vain aistillista rakkautta. Ymmärsin, kuinka hän voi halveksia itseään sen kiihoittavan vaikutuksen vuoksi ja kuinka hän tahtoi kukistaa sen. Hän ei koskaan uskoisi siitä koituvan pysyvää onnea itselleen tai rakastetulleen. Hän oli sitä ainesta, josta luonto muovailee sankarinsa — niin kristilliset kuin pakanalliset — lainlaatijat, valtiomiehet, valloittajat, miehet, jotka ovat luodut suuriin töihin vaan jotka kotilieden ääressä eivät ole paikallaan.

"Tämä vierashuone ei ole hänen paikkansa", mietin, "Himalaijan jyrkänteet, Kafferinmaan viidakot, vieläpä Guinean epäterveellinen rannikko sopisivat hänelle paremmin. Oikein hän tekee väittäessään kotoisen elämän rauhaa — sellaisessa eivät hänen kykynsä pääsisi oikeuksiinsa, kehittyisi eivätkä esiintyisi edukseen. Vaaroissa ja taisteluissa, missä kysytään rohkeutta, tarmoa ja voimaa, siellä hän puhuu ja liikkuu, siellä hän on johtaja. Pieni, iloinen lapsi voittaisi hänet lieden ääressä. Hän on oikeassa valitessaan lähetyssaarnaajan toimen — sen näen nyt."

"He tulevat! He tulevat!" huusi Hanna tempaisten auki vierashuoneen oven. Samassa hetkessä alkoi vanha Carlo haukkua iloisesti. Juoksin ulos. Oli aivan pimeä, mutta kuulin vaununpyörien kolinaa. Hanna kiiruhti sytyttämään lyhdyn. Ajoneuvot olivat pysähtyneet veräjälle, ajaja aukaisi oven ja vaunuista hypähti ensin toinen, sitten toinen tuttu olento. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli pääni heidän hattujensa alla, ja tunsin kasvoillani ensin Maryn pehmeän posken, sitten Dianan liehuvat kiharat. He nauroivat, suutelivat minua, sitten Hannaa, taputtivat Carloa, joka oli melkein hurjana ilosta, kysyivät innokkaasti, oliko kaikki hyvin ja saatuaan myöntävän vastauksen riensivät sisään.

He olivat kangistuneina pitkän ja vaivalloisen ajonsa jälkeen Whitcrossista ja viluissaan kolean iltailman tähden, ja he ihastuivat ikihyviksi nähdessään kodikkaan takkavalkean. Sillä aikaa kun ajaja ja Hanna kantoivat sisään heidän tavaroitaan, kysyivät he St. Johnia. Tämä oli juuri tullut vierashuoneen ovesta. Tytöt lensivät molemmat hänen kaulaansa. Hän suuteli heitä tyvenesti, toivotti heidät muutamain sanoin tervetulleiksi ja vetäytyi sitten takaisin turvapaikkaansa vierashuoneesen, jossa hän toivoi pian näkevänsä meidätkin.

Olin sytyttänyt kynttilät ja aioin viedä heidät yläkertaan, mutta Diana tahtoi ensin antaa muutamia vierasvaraisia määräyksiä ajajan suhteen. Tämän jälkeen molemmat seurasivat minua. He olivat ihastuksissaan huoneittensa uudistuksen johdosta, uudet verhot, matot ja kauniit porsliinimaljakot miellyttivät heitä suuresti ja he ilmaisivat ilonsa ja kiitollisuutensa sanoja säästämättä. Olin hyvin mielissäni nähdessäni, että järjestelyni soveltuivat heidän toiveisiinsa tarkalleen ja että puuhillani olin runsaasti lisännyt heidän iloisen kotiintulonsa viehätystä.

Tuo ilta oli hauska ja nautintorikas. Iloiset serkkuni olivat niin vilkkaita ja puheliaita, että St. Johnin vaiteliaisuutta tuskin huomattiin. Hän oli vilpittömästi iloinen saadessaan taas olla sisartensa seurassa, mutta hän ei voinut ottaa osaa heidän ylitsevuotavaan hilpeyteensä ja iloonsa. Päivän tapahtuma — Dianan ja Maryn kotiintulo — miellytti häntä, mutta tapahtuman seuraukset, iloinen hälinä ja vilkas pakiseminen, vaivasivat häntä, ja näin hänen toivovan, että rauhallisempi huomispäivä olisi jo tullut. Kun mieliala oli kohonnut korkeimmilleen noin tunti jälkeen teentuonnin, kuului koputusta ovelle. Hanna tuli ilmoittamaan että eräs köyhä poika oli tänä tavattomana aikana tullut pyytämään Mr. Riversiä äitinsä luo, joka oli kuolemaisillaan.

"Missä hän asuu, Hanna?"

"Whitcrossin kukkulan luona, lähes neljän peninkulman päässä täältä — koko matka soita ja kankaita."

"Sano hänelle, että tulen."

"Paras olisi jollette menisi, sir. Sitä tietä on hyvin paha mennä pimeässä — suossa ei näy jälkeäkään polusta. Ja ilma on niin kolea — tuuli pureva. Parasta olisi lähettää sana, sir, että tulette huomenna."

Mutta hän oli jo lähdössä ja pani päällystakkia ylleen. Hän lähti nurisematta, harmittelematta. Kello oli silloin yhdeksän, ja hän tuli takaisin vasta puoliyön jälkeen. Hän näytti silloin hyvin uupuneelta, mutta onnellisemmalta kuin lähtiessään. Hän oli saanut kieltää itsensä, täyttää velvollisuutensa, voittaa vaikeuden, tuntea oman voimansa, ja hän oli nyt paremmassa sovussa itsensä kanssa.

Pelkään, että koko seuraava viikko koetteli hänen kärsivällisyyttään. Se oli jouluviikko. Emme tehneet mitään säännöllistä työtä, vaan vietimme aikamme kotona huvitellen parhaamme mukaan. Kangasmaitten ilma, kotoinen vapaus ja valoisat tulevaisuudentoiveet vaikuttivat Dianan ja Maryn mieliin elähyttävän juoman tavoin. He olivat aamusta iltaan saakka iloisia kuin leivoset. He puhuivat lakkaamatta, ja heidän älykäs, pirteä, henkevä keskustelunsa viehätti minua siinä määrässä että mieluummin kuuntelin sitä ja otin siihen osaa kuin tein mitään muuta. St. John ei koettanut hillitä iloisuuttamme, mutta hän vältti sitä. Hän oli harvoin kotona, pitäjä oli laaja ja harvaan asuttu, ja joka päivä hän kävi sairaitten ja köyhien luona jossakin sen osista.

Kerran aamiaisella näytti Diana miettivän jotakin ja kysyi sitten veljeltään, olivatko hänen suunnitelmansa vielä muuttumattomat.

"Ovat — ei mikään voi muuttaa niitä", oli vastaus. Ja hän ilmoitti edelleen, että hänen lähtönsä Englannista oli nyt määrätty tapahtuvaksi seuraavan vuoden kuluessa.

"Ja Rosamond Oliver?" sanoi Mary. Sanat näyttivät pujahtaneen vaistomaisesti hänen huuliltaan, sillä niin pian kuin hän oli lausunut ne, teki hän epävarman eleen ikäänkuin tahtoakseen peruuttaa ne. St. Johnilla oli kirja kädessään — hänen epäkohtelias tapansa oli lukea aterioilla — hän sulki sen ja katsoi ylös.

"Rosamond Oliver", sanoi hän, "menee pian naimisiin Mr. Granbyn kanssa. Mr. Granby kuuluu S:n hienostoon — hän on Sir Frederic Granbyn pojanpoika ja perillinen. Kuulin tämän eilen Mr. Oliverilta."

Sisaret katsoivat toisiinsa ja minuun, me katsoimme häneen kaikki kolme, mutta hänen kasvoillaan ei näkynyt pienintäkään värähdystä.

"Asia on siis päätetty hyvin nopeasti", sanoi Diana. "He eivät ole voineet tuntea toisiaan kauan."

"Vain kaksi kuukautta. He kohtasivat toisensa lokakuussa eräissä S:n tanssiaisissa. Mutta kun mikään ei estä liittoa, vaan kaikki päinvastoin puhuu sen puolesta, kuten tässä tapauksessa, on viivytteleminen tarpeetonta. He menevät naimisiin niin pian kuin S—— Place, jonka Sir Frederic antaa heille asunnoksi, on saatu kuntoon."

Kun tämän jälkeen ensi kerran tapasin St. Johnin yksinään, teki mieleni kysyä koskiko tapaus häneen, mutta hän näytti niin vähän kaipaavan myötätuntoa, että melkein häpesin aikaisempaa rohkeuttani, vielä vähemmin uskalsin tehdä uusia yrityksiä samaan suuntaan. Sitäpaitsi olin taas tottumaton puhumaan hänen kanssaan. Hän oli täydellisesti sulkeutunut kuoreensa, mikä seikka vaikutti kylmän veden tavoin avomielisyyteeni. Hän ei ollut pitänyt lupaustaan kohdella minua kuin sisartaan, vaan säilytti yhä määrätyn, kylmentävän etäisyyden välillämme, mikä ei suinkaan ollut omiaan tekemään suhdettamme sydämelliseksi. Tämän etäisyyden tunsin paljon selvemmin nyt, kun asuin saman katon alla kuin hän ja olin tunnetusti hänen sukulaisensa, kuin siihen aikaan, jolloin hän tunsi minut vain kyläkoulun opettajattarena. Muistellessani, kuinka paljon asioita hän kerran oli uskonut minulle, oli minun vaikea ymmärtää hänen nykyistä kylmyyttään.

Asiain ollessa tällä kannalla hämmästyin koko lailla, kun hän äkkiä kohotti päänsä kirjastaan ja sanoi:

"Te näette, Jane, että taistelu on suoritettu ja voitto saatu."

Olin hämmästynyt enkä heti osannut vastata mitään.

Hetkisen epäröityäni vastasin:

"Mutta oletteko varma, että ette ole samassa asemassa kuin valloittaja, jonka voitto on tullut liian kalliiksi? Eikö toinen samanlainen voitto saattaisi teitä häviöön?"

"Sitä en luule, ja jos niin olisikin, ei se paljoa merkitsisi, sillä toista samanlaista ei minun koskaan tarvitse taistella. Taisteluni on ollut ratkaiseva. Tieni on nyt selvä, ja kiitän Jumalaa siitä." Tämän sanottuaan hän vaikeni ja palasi työhönsä.

Kun keskinäinen onnemme — s.o. Dianan, Maryn ja minun — vihdoin sai rauhallisemman luonteen ja palasimme tavallisiin töihimme, oli St. John enemmän kotona. Hän istui samassa huoneessa kuin me väliin tuntikausia. Sillä aikaa kun Mary piirusti, Diana tutki erästä tieteellistä teosta, johon hän minun ihmeekseni oli käynyt käsiksi, ja minä ponnistelin eteenpäin saksalaisessa kirjassani, tutki hän omaa salaperäistä kieltänsä — erästä itämaista kieltä, jonka oppimisen hän suunnitelmiensa vuoksi katsoi välttämättömäksi. Siinä istuessaan kirjansa ääressä lukukomerossaan näytti hän hyvinkin levolliselta ja työhönsä vajonneelta, mutta silloin tällöin jättivät hänen siniset silmänsä tuon oudonnäköisen kieliopin ja harhailivat yli huoneen pysähtyen joskus meihin, hänen lukutovereihinsa, ja tarkastellen meitä omituisen terävästi. Jos hänet yllätettiin tästä, palasi hän heti työhönsä, mutta yhä uudelleen harhaili hänen katseensa etsivänä pöytämme ääressä. Ihmettelin tätä. Ihmettelin sitäkin, ettei hän koskaan unohtanut ilmaista tyytyväisyyttään erään asian johdosta, joka minusta tuntui merkityksettömältä, nimittäin jokaviikkoinen käyntini Mortonin koulussa, ja vielä enemmän ihmettelin, kun hän alituisesti kehoitti minua täyttämään tämän tehtäväni riippumatta ilmoista ja pilkkasi sisariaan, jotka eivät olisi laskeneet minua menemään, jos ilma oli kovin epäsuotuisa.

"Jane ei ole sellainen raukka kuin miksi tahtoisitte tehdä hänet", oli hänen tapansa silloin sanoa. "Hän voi kestää tuulenpuuskia ja sadekuuroja ja muutamia lumihiutaleita yhtä hyvin kuin kuka tahansa meistä. Hänen ruumiinrakenteensa on terve ja joustava, ja hän voi kestää ilmanalan vaihteluita paremmin kuin moni vankkarakenteinen."

Ja kun sitten tulin kotiin usein hyvin uupuneena, en koskaan uskaltanut valittaa, koska näin, että se olisi ollut hänelle vastenmielistä. Rohkeus ja voima miellytti häntä, mutta heikkoutta hän vihasi.

Eräänä iltapäivänä sain kuitenkin luvan jäädä kotiin, koska todella olin vilustunut. Diana ja Mary olivat minun sijastani menneet Mortoniin. Istuin Schillerini ääressä, ja St. John tutki itämaisia harakanvarpaitaan. Kun vaihdoin kirjani toiseen, satuin katsomaan siihen suuntaan, missä hän istui, ja huomasin, että nuo siniset, valppaat silmät katselivat minua tarkasti. Kuinka kauan ne olivat tutkineet minua, en osaa sanoa. Katse oli niin läpitunkeva ja samalla niin kylmä, että jouduin omituisen mielialan valtaan ja melkein pelästyin.

"Jane, mitä teette?"

"Luen saksaa."

"Minä tahtoisin, että jättäisitte saksan sikseen ja alkaisitte lukea hindustania."

"Te laskette leikkiä."

"Kaikkea muuta — päinvastoin minun täytyy saada tahtoni läpi ja sanon kohta minkätähden."

Hän selitti sitten, että hän itse parhaillaan tutki hindustanin kieltä ja että hän oli vaarassa unohtaa alkeet päästessään pitemmälle. Hänelle olisi suureksi hyödyksi jos hänellä olisi oppilas, jonka kanssa hän yhä uudelleen voisi lukea alkeita ja siten painaa ne pysyvästi mieleensä. Hän oli jonkun aikaa epäröinyt, valitsisiko hän oppilaakseen toisen sisaristaan vai minut, sitten hän oli valinnut minut, koska hän näki, että minä voin istua kauimmin työni ääressä meistä kolmesta. Tahdoinko suoda hänelle tämän avun? Uhraukseni ei luultavasti tulisi pitkäaikaiseksi, koska hänen lähtöönsä oli enää kolme kuukautta.

St. John oli mies, jolta ei helposti kieltänyt mitään, koska tunsi, että kaikki vaikutelmat, olivat ne sitten iloisia tai tuskallisia, painuivat syvälle hänen mieleensä. Minä suostuin. Kun tytöt tulivat kotiin, sai Diana nähdä oppilaansa siirtyneen veljensä oppilaaksi. Hän nauroi, ja sekä hän että Mary vakuuttivat, että St. John ei olisi koskaan saanut heitä tuollaiseen työhön.

Hän vastasi tyvenesti: "Minä tiedän sen."

Opin tuntemaan hänet hyvin kärsivälliseksi, hyvin lempeäksi, ja kuitenkin hyvin vaativaksi opettajaksi. Hän vaati minulta paljon työtä, ja kun täytin hänen odotuksensa, osoitti hän omalla tavallaan tyytyväisyyttään. Vähitellen hän sai eräänlaisen vallan ylitseni, ja oma vapauteni oli mennyttä. Hänen kiitoksensa ja huomaavaisuutensa rajoittivat minua enemmän kuin hänen välinpitämättömyytensä. En enää voinut puhua ja nauraa vapaasti hänen läheisyydessään, koska liiankin hyvin tunsin, että vilkkaus — ainakin minussa — oli hänelle vastenmielistä. Tiesin, että hän hyväksyi minussa vain vakavan mielialan ja vakavat harrastukset, ja kaikki muu tuli minulle pian mahdottomaksi hänen läheisyydessään. Jouduin jäätävän lumouksen valtaan. Kun hän sanoi "mene", menin, "tule", tulin, "tee tämä", tein sen. Mutta minä en rakastanut orjuuttani ja useasti toivoin, että hän yhä edelleen olisi kohdellut minua välinpitämättömästi.

Eräänä iltana seisoimme hänen ympärillään, hänen sisarensa ja minä, ja sanoimme hänelle hyvää yötä. Tapansa mukaan hän suuteli sisariansa ja antoi minulle kätensä. Diana, joka sattui olemaan vallattomalla tuulella — häneen ei veljen tahto tehonnut, sillä hänen oma tahtonsa oli yhtä voimakas — huudahti:

"St. John, sinä sanot Janea kolmanneksi sisareksesi, mutta sinä et kohtele häntä sellaisena. Sinun pitäisi suudella häntäkin."

Hän työnsi minut St. Johnin eteen. Minun mielestäni Dianan käytös oli sopimatonta ja olin hyvin hämilläni, mutta St. John taivutti päänsä, hänen kreikkalaiset kasvonsa olivat minun kasvojeni tasalla, hänen silmänsä katsoivat läpitunkevasti omiini, ja — hän suuteli minua. Mitään sellaista kuin marmorisuudelmia ja jääsuudelmia ei liene olemassa, muuten sanoisin, että kirkollisen serkkuni suudelma kuului näihin luokkiin. Mutta tutkivia suudelmia kenties kyllä on, ja sellainen oli hänen suudelmansa. Annettuaan sen hän katsoi vaikutusta, mikä ei ollut millään tavalla merkillinen. Olen varma etten edes punastunut, mutta kenties kalpenin hieman, sillä minusta tuntui kuin olisi hänen suudelmansa sinetillä sulkenut kahleeni. Tämän jälkeen hän joka ilta suuteli minua, ja se vakavuus ja tyyneys, millä alistuin tähän uuteen tapaan, näytti antavan sille eräänlaisen viehätyksen hänen silmissään.

Mitä minuun tulee, pyrin joka päivä miellyttämään häntä enemmän, mutta samalla tunsin, kuinka minun täytyi kieltää puolet luontoani, tukahuttaa puolet taipumuksiani, kääntää haluni luonnonvastaiseen suuntaan ja pakottaa itseäni tavoittelemaan päämääriä, joihin minulla ei ollut vähintäkään kutsumusta. Hän tahtoi kohottaa minut tasolle, jolle en voinut päästä, ja oli tuskallisen väsyttävää seurata hänen lippuansa. Yhtä mahdotonta olisi ollut muovailla epäsäännölliset kasvoni hänen klassillisten piirteittensä mukaan ja antaa vaihteleville, vihreille silmilleni hänen merensinisten silmiensä juhlallinen, vakava kiilto.

Tähän aikaan ei kuitenkaan vain hänen vaikutuksensa painostanut minua. Minun oli hyvinkin helppo näyttää surulliselta. Sydämessäni asui kalvava tuska, joka alituisesti tukahutti onneani.

Lukija kenties arvelee, että viime aikojen vaiheissa olin, unohtanut Mr. Rochesterin. En hetkeksikään. Hänen kuvansa oli alituisesti edessäni, koska se ei ollut utukuva, joka haihtuu auringonpaisteessa, eikä hiekkaan piirretty kuva, jonka myrsky hävittää, vaan marmoritauluun kaiverrettu piirros, joka kestää niin kauan kuin marmorikin. Halu tietää, mitä hänestä oli tullut, seurasi minua kaikkialle. Kun olin Mortonissa, palasin joka ilta tupaani ajattelemaan sitä ja nyt Moor-Housessa menin joka ilta makuuhuoneeseeni miettimään samaa asiaa.

Ollessani Mr. Briggsin kanssa kirjevaihdossa testamenttiasian johdosta olin kysynyt, tiesikö hän mitään Mr. Rochesterin nykyisestä olinpaikasta ja terveydentilasta, mutta kuten St. John oli arvellut, ei hän tietänyt mitään. Kirjoitin sitten Mrs. Fairfaxille pyytäen häneltä joitakin tietoja. Olin varmasti laskenut, nyt pääseväni toiveitteni perille ja odotin pikaista vastausta. Olin hämmästynyt, kun kaksi viikkoa kului enkä saanut minkäänlaista vastausta, mutta kun kaksi kuukautta oli vierähtänyt ja posti saapui joka päivä tuomatta mitään minulle, olin mitä kiihkeimmän tuskan vallassa.

Kirjoitin uudelleen. Ensimäinen kirjeeni oli kenties joutunut kadoksiin. Uusi toivo seurasi uutta yritystä. Kuten edellinenkin, kesti se muutamia viikkoja ja sitten heikkeni ja häipyi, enkä saanut riviäkään, sanaakaan. Kun puolen vuotta oli kulunut turhassa odotuksessa, kuoli toivoni kokonaan, ja mieleni oli mustimmillaan.

Ihana kevät oli herännyt ympärilläni, mutta minä en voinut iloita siitä. Kesä lähestyi. Diana koetti virkistää minua, hän sanoi, että näytin sairaalta ja että minun pitäisi matkustaa hänen kanssaan meren rannalle. St. John vastusti tätä. Hän sanoi, etten tarvinnut lepoa, vaan työtä, nykyinen elämäni oli liian tyhjää ja tarvitsin päämäärän. Arvatenkin tämän tyhjyyden täyttämiseksi hän yhä pitkitti hindustanin tuntejani ja tuli yhä vaativammaksi, ja minä, hullu, en ajatellutkaan vastustaa häntä — en voinut vastustaa häntä.

Eräänä päivänä olin käynyt käsiksi työhöni tavallista masentuneempana. Eräs ikävä pettymys oli aiheuttanut mielialani. Hanna oli aamulla sanonut, että posti oli tuonut minulle kirjeen, ja kun tulin hakemaan sitä luullen varmasti vihdoinkin saavani kauan odotettuja tietoja Mr. Rochesterista, huomasinkin sen vain mitättömäksi asiakirjeeksi Mr. Briggsiltä. Katkera pettymys oli täyttänyt silmäni kyynelillä, ja kun nyt tuijotin intialaisen tekstini mutkikkaisiin kirjaimiin, sumentuivat silmäni taaskin.

St. John kutsui minut viereensä lukemaan, mutta koettaessani lukea, petti ääneni ja sanat häipyivät nyyhkytyksiin. Olimme kahden huoneessa, Diana soitti salissa ja Mary teki työtä puutarhassa, sillä oli hyvin kaunis toukokuun päivä, kirkas ja aurinkoinen. St. John ei millään tavalla osottanut hämmästyvänsä mielenliikutustani eikä kysynyt sen syytä. Hän sanoi vain:

"Odotamme muutamia minuutteja, Jane, kunnes ehditte rauhoittua." Ja sillä aikaa kun minä kaikin tavoin koetin hillitä itseäni, istui hän pöytänsä ääressä levollisena ja kärsivällisenä kuin lääkäri, joka tieteellisellä mielenkiinnolla katselee odotettua ja luonnollista käännettä potilaansa taudissa. Tukahutettuani nyyhkytykseni, kuivattuani silmäni ja mutistuani jotakin satunnaisesta pahoinvoinnista, palasin työhöni ja onnistuin suorittamaan sen loppuun. St. John sulki kirjat, pani ne pois ja sanoi:

"Nyt, Jane, lähdette kävelemään, ja minä tulen mukaan."

"Minä menen sanomaan Dianalle ja Marylle."

"Ei. Tänä aamuna tahdon vain yhden seuralaisen — teidät. Pankaa hattu päähänne, menkää ulos keittiön ovesta ja lähtekää Marsh-Gleniä kohti. Minä kohtaan teidät siellä parin minuutin kuluttua."

Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta. En ole koskaan tuntenut keskitietä täydellisen alistumisen ja ilmikapinan välillä ollessani tekemisissä voimakkaitten ja kovien luonteitten kanssa, jotka ovat oman luonteeni vastakohta. Olen aina ollut nöyrä ja kuuliainen siihen hetkeen asti, jolloin kapinallisuuteni, usein hyvin kiihkeänä, puhkeaa. Koska minulla ei vielä ollut syytä eikä halua kapinoida, noudatin tottelevaisena St. Johnin määräyksiä, ja kymmenen minuutin kuluttua astuin yksinäistä tietä läpi laakson hänen rinnallaan.

Lännestä puhalsi raitis tuuli, joka kulki yli kukkuloitten tuoden mukanaan kanervain suloista tuoksua. Taivas oli kirkkaan sininen, ja laakson läpi virtaava joki kevättulvien paisuttama, kirkas ja voimakas, heijastaen milloin kultaisia päivänsäteitä, milloin taivaan sineä. Seurattuamme tietä kappaleen matkaa jätimme sen ja lähdimme astumaan pehmeätä, smaragdinvihreätä sammalta pitkin, josta pilkisti esiin pieniä, valkeita ja keltaisia tähtikukkia. Olimme kohta keskellä kukkuloita, jotka sulkivat meidät kokonaan sisäänsä.

"Levätkäämme tässä", sanoi St. John kun olimme ehtineet ensimäisten kalliolohkareitten luo, jotka etuvartijain tavoin vahtivat solaa, jonka kautta virta syöksyi putouksena alas. Sen takana olevat kalliot olivat paljaita, niillä ei kasvanut sammalta eikä kukkia, vain vähän kuivaa kanervaa kesken särmikkäitä kiviä. Täällä oli luonnon jylhä kauneus muuttunut villin erämaan yksinäisyydeksi, täällä, jos missään, löysi hiljaisuutta ja rauhaa.

Minä istahdin, St. John seisoi vieressäni. Hänen katseensa harhaili yli vuorensolan ja laakson, virran kuohujen ja pilvettömän taivaan. Hän otti hatun päästänsä ja antoi tuulen hyväillä hiuksiansa ja otsaansa. Hän näytti keskustelevan tämän jylhän seudun haltijan kanssa, ja hänen katseensa jätti hyvästi jollekin.

"Ja minä näen tämän kaiken uudelleen", sanoi hän ääneen, "unissani Gangeksen rannoilla, ja näen sen vieläkin, kun toinen, syvempi uni kerran valtaa minut — tummemman virran rannalla."

Omituiset sanat! Outo isänmaanrakkaus! Hän istahti, emmekä puoleen tuntiin kumpainenkaan puhuneet sanaakaan. Sitten hän sanoi:

"Jane, minä lähden kuuden viikon kuluttua. Olen jo hankkinut lipun eräällä laivalla, joka lähtee kesäkuun kahdentenakymmenentenä päivänä Intiaan."

"Jumala on suojeleva teitä, sillä olette ottanut hänen asiansa omaksenne", vastasin.

"Niin", sanoi hän, "se on iloni ja ylpeyteni. Olen suuren Mestarin palveluksessa. En lähde työhöni heikkojen ihmisten opastamana, heidän puutteelliset lakinsa ja erehtyvät arvostelunsa eivät ulotu minuun, minun kuninkaani, lainlaatijani ja esimieheni on kaikkivaltias Jumala. Minusta tuntuu omituiselta, että kaikki ihmiset eivät pala halusta seurata samaa lippua — yhtyä samaan työhön."

"Kaikilla ei ole teidän voimianne, ja hulluutta olisi heikon koettaa pysyä väkevän tasalla."

"Minä en puhu heikoille enkä ajattele heitä, puhun vain sellaisille, jotka ovat kyllin arvokkaita työhön ja kykenevät täyttämään sen."

"Sellaisia on harvassa, ja heitä on vaikea löytää."

"Se on totta, mutta kun sellaisia löytyy, on oikein herättää heidät, kehoittaa ja vaatia heitä ponnistukseen, opettaa heitä tuntemaan lahjansa ja minkätähden ne on annettu heille, puhua heille taivaan lähettiläänä ja tarjota heille paikka Jumalan valittujen joukossa."

"Jos he todella ovat aiotut suuriin tehtäviin, eiköhän heidän oma sydämensä ensimäisenä muistuta heille siitä?"

Minusta tuntui kuin olisi mahtava lumous kietoutunut yhä tiukempaan ympärilleni. Odotin vavistuksella jotakin kohtalokasta sanaa, joka ikuisiksi ajoiksi sulkisi minut siihen.

"Ja mitä teidän sydämenne sanoo?" kysyi St. John.

"Minun sydämeni on mykkä — minun sydämeni on mykkä", sanoin vavisten.

"Silloin minun täytyy puhua sen puolesta", jatkoi tuo syvä, taipumaton ääni. "Jane, tulkaa kanssani Intiaan, ruvetkaa apulaisekseni ja työtoverikseni!"

Taivas ja maa tanssivat silmissäni, kukkulat nousivat ja laskivat. Oli kuin olisin kuullut äänen taivaasta — kuin olisi yliluonnollinen sanansaattaja kutsunut minua kuten kerran apostolia: "Tule Makedoniaan ja auta meitä!" Mutta minä en ollut apostoli — minä en voinut nähdä lähettilästä enkä noudattaa hänen kutsuansa.

"Oh, St. John", huudahdin, "armahtakaa minua!" Pyysin armoa sellaiselta, joka siinä mitä piti velvollisuutenaan ei tuntenut sääliä eikä omantunnonvaivoja.

Hän jatkoi:

"Jumala ja luonto ovat aikoneet teidät lähetyssaarnaajan vaimoksi. Ne eivät ole antaneet teille ulkonaisia etuja, vaan sitä enemmän sisällisiä. Te olette luotu työhön, vaan ei rakkauteen. Teistä täytyy tulla lähetyssaarnaajan vaimo. Teistä täytyy tulla omani — ja minä vaadin teidät — en omaa iloani varten, vaan Herrani palvelukseen."

"Minä en kykene siihen, minulla ei ole kutsumusta", sanoin.

Hän oli valmistautunut näihin ensimäisiin vastaväitteisiin eikä pahastunut niistä. Kun hän seisoi siinä edessäni, selkä vasten kalliota ja käsivarret ristissä rinnalla, huomasin, että hän oli valmistautunut pitkälliseen ja itsepintaiseen vastarintaan ja varannut riittävän määrän kärsivällisyyttä kestääksensä loppuun asti ja suoriutuakseen taistelusta voittajana.

"Nöyryys, Jane", sanoi hän, "on ensimäinen kristillisistä hyveistä, ja oikein sanotte, että ette kykene tähän työhön. Kuka kykenisikään siihen? Tai kuka kutsutuista uskoisi olevansa kutsumuksensa arvoinen? Minä esimerkiksi olen vain tomua ja tuhkaa. Yhdessä Paavalin kanssa tunnustan, että olen suurin syntisistä, mutta en salli tietoisuuden omasta huonoudestani masentaa itseäni. Minä tunnen Mestarini, hän on yhtä oikeamielinen kuin voimakas, ja kun hän valitsee heikon välikappaleen täyttämään suurta tehtävää, antaa hän tälle tyhjentymättömässä armossaan kyllin voimaa ja kykyä suorittamaan työnsä loppuun. Ajatelkaa kuten minäkin, Jane, uskokaa kuten minäkin! Minä kehoitan teitä nojautumaan lujimpaan kallioista, älkääkä epäilkö, ettei se voisi kantaa teidän heikkouttanne!"

"Minä en vähääkään tunne lähetyssaarnaajien elämää. En ole koskaan tutkinut heidän työtänsä."

"Siinä suhteessa voin minä, niin halpa kuin olenkin, antaa teille tarvittavan avun. Voin tunti tunnilta osoittaa teille työnne, seisoa alituisesti vieressänne ja auttaa teitä. Tämän tekisin alussa, sillä pian olisitte — minä tunnen voimanne — yhtä taitava ja kykenevä kuin minäkin ettekä kaipaisi apuani."

"Voimani — onko minulla voimia sellaiseen työhön? Minä en tunne niitä. Puheenne ei herätä minussa mitään vastakaikua. Ei mikään tuli syty sydämessäni — ei mikään uusi elämä herää — ei mikään ääni kehoita minua. Oh, toivoisin, että voisitte tällä hetkellä nähdä sydämeeni — se on kuin valoton vankila, jossa elää vain yksi tunne — arka pelko siitä, että lopulta saisitte minut ryhtymään työhön, jota en voisi täyttää."

"Minulla on jo vastaus valmiina — kuulkaa siis! Olen pitänyt teitä silmällä ensi kohtauksestamme asti. Olen näinä kymmenenä kuukautena tutkinut teitä. Olen sinä aikana pannut teidät useita kertoja koetukselle, ja mitä olen nähnyt? Kyläkoulussa suorititte hyvin, täsmällisesti ja taitavasti työn, joka ei soveltunut tapoihinne ja taipumuksiinne, ja voititte oppilaittenne rakkauden. Saadessanne odottamatta tietää tulleenne rikkaaksi, pysyitte täysin levollisena, mikä osoitti, että rikkaudella ei ole liian suurta valtaa mielenne yli. Se reipas, päättäväinen tapa, millä tasasitte laillisen omaisuutenne neljään osaan, joista kolme luovutitte omantuntonne vaatimuksesta pois, osoittaa, että mielenne on lämmin ja uhrautuva. Se alttius, millä minun pyynnöstäni jätitte mieluisat opintonne ja ryhdyitte toisiin, koska ne miellyttivät minua, se väsymätön ahkeruus, millä olette niitä harjoittanut, ja se kärsivällisyys ja tarmo, millä olette kohdannut vaikeuksia, osoittavat, että teillä on juuri ne ominaisuudet, joita etsin. Jane, te olette lahjakas, ahkera, epäitsekäs, uskollinen, luja ja rohkea, te olette samalla kertaa lempeä ja voimakas. Lakatkaa epäilemästä itseänne — minä luotan teihin täydellisesti. Intialaisten koulujen johtajattarena, työtoverina Intian naisten keskuudessa olisitte minulle korvaamaton."

Kahleet kietoutuivat lujemmin ympärilleni, vastustuskykyni väheni, hitaasti, mutta varmasti. Hänen viimeiset sanansa olivat raivanneet tien, joka oli tuntunut niin mahdottomalta, verrattain selväksi. Tehtäväni, joka oli näyttänyt niin epämääräiseltä, niin toivottoman sekavalta, sai hänen järjestävän kätensä vaikutuksesta määrätyn muodon. Hän odotti vastausta. Pyysin neljännestunnin miettimisaikaa.

"Hyvin kernaasti", sanoi hän, meni pari askelta ylemmäksi, heittäytyi kanervikkoon ja makasi siinä liikkumattomana.

"Minä voin tehdä, mitä hän tahtoo minulta, se täytyy minun nähdä ja tunnustaa", tuumin. "Nimittäin vain siinä tapauksessa, että jään eloon pitemmäksi aikaa. Mutta tunnen hyvin, etten kauan kestäisi Intian polttavaa aurinkoa. Entä sitten? Hän ei siitä huolisi, vaan kun aikani olisi täytetty, jättäisi hän minut tyynenä ja alistuvana sen Jumalan haltuun, joka antoi minut hänelle. Asia on hyvin selvänä edessäni. Jättäessäni Englannin jättäisin rakastetun, mutta tyhjän maan — Mr. Rochester ei ole siellä, ja jos hän olisikin, ei se koskaan voisi merkitä minulle mitään. Minun täytyy elää ilman häntä nyt, eikä ole mitään niin mieletöntä, mitään niin heikkoa kuin elää päivästä päivään odottaen jotakin mahdotonta muutosta olosuhteissa, ihmettä, joka voisi yhdistää meidät. Luonnollisesti — kuten St. John kerran sanoi — täytyy minun etsiä uutta sisällystä elämälleni menetetyn sijaan — eikö se tehtävä, jonka hän nyt tarjoo minulle, ole ihanin, mitä ihminen voi omaksua ja Jumala antaa? Eikö tällainen ylevä, vaikeasti saavutettu päämäärä ole omiaan täyttämään onnettoman rakkauden ja rauenneitten toiveitten aiheuttamaa tyhjyyttä? Luulen, että minun täytyy vastata myöntävästi ja kuitenkin epäröin. Voi, jos yhdyn St. Johniin, kiellän puolet itsestäni, jos menen Intiaan, menen ennenaikaiseen kuolemaan. Ja kuinka täyttyy väliaika Intiaan lähdön ja haudan välillä? Sen tiedän hyvinkin. Näen sen liiankin selvästi. Olen ponnisteleva tyydyttämään St. Johnin vaatimuksia kunnes jäseneni särkevät. Minä voin tyydyttää hänen odotuksensa aina hienoimpia yksityiskohtia myöten. Jos menen hänen kanssaan — jos teen hänen vaatimansa uhrin, teen sen perinpohjin. Heitän alttarille kaikki, sydämeni, elämäni. Hän ei koskaan tulisi rakastamaan minua, mutta hän hyväksyisi ponnistukseni, ja hän saisi nähdä minussa ennentuntematonta tarmoa ja taipumuksia, joista hänellä nyt ei ole aavistustakaan. Minä osaan tehdä työtä yhtä lujasti ja yhtä rohkeasti kuin hän."

"Olisi siis mahdollista suostua hänen pyyntöönsä, ellei erästä asiaa — erästä kauheata asiaa olisi olemassa. Hän pyytää minua vaimokseen ja hän ei rakasta minua enempää kuin tuo jyrkkä kallio, jota vastaan virran kuohut lyövät. Hän pitää minua arvossa kuten sotilas hyvää asetta, siinä kaikki. Se ei pahoittaisi mieltäni, jos en olisi hänen vaimonsa, mutta voinko antaa hänen kylmästi toteuttaa laskelmansa ja alistua vihittäväksi häneen? Voinko ottaa häneltä vihkisormuksen ja suostua kaikkiin rakkauden ulkonaisiin muotoihin — joita hän epäilemättä tunnollisesti noudattaisi — vaikka tietäisin, että hänen sydämensä on kokonaan poissa minulta. Voinko sietää tietoisuutta siitä että jokainen hänen hyväilynsä on vain uhraus, jonka hän periaatteen vuoksi tekee. Ei, sellainen marttyyrinä oleminen olisi kauheata. En koskaan alistu siihen. Hänen sisarenansa voin seurata häntä — en hänen vaimonansa. Sen sanon hänelle."

Katsoin ylös kukkulan rinteelle. Siinä hän makasi vieläkin, liikkumattomana kuin kaadettu pylväs, kasvot kääntyneinä minua kohti ja läpitunkeva katse kohdistettuna minuun. Hän hypähti jaloilleen ja tuli luokseni.

"Olen valmis tulemaan Intiaan, jos saan tulla vapaana."

"Vastauksenne kaipaa selitystä", sanoi hän, "se ei ole selvä."

"Olette tähän saakka ollut veljeni, minä olen ollut sisarenne, olkaamme niin edelleenkin. On parempi, ettemme mene naimisiin."

Hän pudisti päätänsä. "Se ei kelpaa. Jos olisitte oikea sisareni olisi asia toisin; ottaisin teidät sellaisena mukaani enkä etsisi vaimoa. Mutta asiain näin ollen täytyy yhteytemme saada avioliiton pyhitys. Muuten se on mahdoton — käytännölliset syyt estävät kaikki muut suunnitelmat. Ettekö näe sitä, Jane? Ajatelkaa hetkinen — terve järkenne opastaa teitä."

Minä ajattelin, mutta terve järkeni muistutti minulle vieläkin sitä tosiseikkaa, että emme rakastaneet toisiamme niinkuin miehen ja vaimon tulisi, ja että meidän senvuoksi ei pitäisi mennä naimisiin. Sanoin sen hänelle. "St. John", lisäsin, "minä pidän teitä veljenäni, te minua sisarenanne — olkaamme edelleenkin niin."

"Emme voi — emme voi", vastasi hän terävästi ja päättäväisesti, "se ei käy laatuun. Te olette sanonut lähtevänne kanssani Intiaan — muistakaa, että olette sanonut niin."

"Ehdollisesti."

"Olkoon niin. Pääasiaa — lähtöä Englannista ja yhteistyötä minun kanssani — ette ole vastustanut. Olette jo melkein tarttunut auraan, ettekä ole niin häilyväinen, että vetäisitte kätenne pois. Teidän tulee, ottaa huomioon vain yksi näkökohta — kuinka se työ, johon olette ryhtynyt, tulisi parhaiten suoritetuksi. Hellittäkää hieman monimutkaisista harrastuksistanne, tunteistanne, ajatuksistanne ja toiveistanne, yhdistäkää ne kaikki yhdeksi ainoaksi päämääräksi — suuren Mestarinne antaman tehtävän täyttämiseksi. Ollaksenne kykenevä siihen täytyy teidän saada auttaja — ei veli, se side ei ole kyllin luja — vaan mies. Minäkään en tarvitse sisarta, sisar voidaan koska tahansa ottaa minulta pois. Tarvitsen vaimon, sillä vain sellaiseen apulaiseen voin saada kylliksi suuren vaikutusvallan, ja vain hänet saan varmasti pitää kuolemaani asti."

Minä vapisin hänen puhuessaan, sillä tunsin jo hänen vaikutusvaltansa ytimissäni asti.

"Etsikää joku toinen kuin minä, St. John, etsikää joku joka sopii teille!"

"Tarkoitatte, joka sopii tarkoituksiini, joka sopii kutsumukseeni. Sanon teille taaskin, että en halua elämänkumppanikseni mitätöntä yksilöä — pelkkää ihmistä, jolla on ihmisen itsekkäät vaistot, vaan lähetyssaarnaajana haluan työtoveria."

"Ja minä annan lähetyssaarnaajalle kaiken voimani ja tarmoni — siinä kaikki mitä hän tarvitsee — mutta itseäni en anna. Hän saa sydämen — mitä hän tekee kuorella? Sen säilytän itselleni."

"Te ette voi, te ette saa. Luuletteko, että Jumala tyytyy puolinaiseen uhriin? Minä taistelen Jumalan asian puolesta ja kutsun teitä hänen työhönsä. Hänen tähtensä en voi hyväksyä vaillinaista antaumusta, tahdon kaikki tai ei mitään."

"Oh, minä kyllä annan sydämeni Jumalalle. Te ette sitä tarvitse."

En takaa, ettei sekä äänessä, jolla lausuin nämä sanat, että tunteessa, joka sillä hetkellä valtasi mieleni, ollut jonkun verran hillittyä ivaa. Olin tähän saakka kaikessa hiljaisuudessa pelännyt St. Johnia, koska en ollut ymmärtänyt häntä. Hän oli herättänyt minussa pelonsekaista kunnioitusta, koska hän oli pitänyt minua epätiedossa itsestään. En ollut osannut sanoa, kuinka paljon hänessä oli pyhimystä, ja kuinka paljon kuolevaista ihmistä, mutta tämän keskustelun aikana valkeni moni seikka, ja hänen olemuksensa oli selvänä edessäni. Näin hänen puutteellisuutensa ja ymmärsin ne. Istuessani siinä kanervikossa ymmärsin, että tuo kaunis olento edessäni oli ihminen, yhtä erehtyvä kuin minäkin. Hänen kovuutensa ja itsevaltaisuutensa olivat nyt paljastettuina edessäni. Näin selvästi hänen vikansa ja rohkaisin mieleni. Olin vertaiseni kanssa — vertaiseni, jota voin vastustaa ja jonka voin voittaa, jos hyvin pidin puoliani.

Hän ei ollut sanonut mitään viimeisen lauseeni jälkeen. Uskalsin nyt katsoa häntä suoraan kasvoihin. Hänen läpitunkevasta katseestaan, joka oli kääntynyt minuun, ilmeni mitä suurinta hämmästystä. "Onko hän ivallinen — ivallinen minulle?" näytti se kysyvän. "Mitä se merkitsee?"

"Älkää unohtako, että asia on vakava", sanoi hän hetken kuluttua. "Niin vakavasta asiasta emme voi ajatella emmekä puhua kevytmielisesti tekemättä syntiä. Minä uskon, Jane, että puhutte vakavasti sanoessanne tahtovanne antaa sydämenne Jumalalle — siinä kaikki, mitä tarvitsen. Riistäkää sydämenne kerta kaikkiaan irti ihmisistä ja antakaa se Herrallenne, ja hänen hengellisen valtakuntansa lähestyminen maan päällä on oleva suurin ilonne ja tärkein harrastuksenne, ja sille päämäärälle olette valmis uhraamaan kaiken muun. Te näette silloin, kuinka suuressa määrin avioelämämme on edistävä ponnistuksiamme, sekä teidän että minun, sillä vain avioliitto yhdistää eroamattomasti ja sopusointuisesti kaksi ihmiskohtaloa toisiinsa, ja te jätätte silloin syrjään kaikki vähäpätöiset oikut — kaikki inhimilliset tunnesyyt, kaikki epäilykset persoonallisen rakkautemme määrästä, laadusta tai hellyydestä ja suostutte vaimokseni viipymättä."

"Niinkö?" sanoin lyhyesti ja katselin hänen kauniita, sopusuhtaisia piirteitään, jotka kuitenkin olivat omituisen peloittavat vakavuudessaan, hänen käskevää, vaan ei avonaista otsaansa, hänen loistavia, syviä, läpitunkevia silmiään, jotka eivät koskaan olleet lempeät, hänen pitkää, kookasta vartaloansa, ja kuvittelin itseäni hänen vaimonansa. Oh, se ei koskaan kävisi laatuun! Hänen apulaisensa, hänen toverinsa voisin kyllä olla, siinä asemassa matkustaisin kylläkin hänen kanssaan merten taa, ponnistelisin Aasian erämaissa helteisen taivaan alla, ihailisin hänen rohkeuttaan, voimaansa ja alttiuttansa ja kilpailisin niissä hänen kanssaan, mukautuisin tyvenesti hänen käskyihinsä, hymyilisin levollisena hänen pohjattomalle kunnianhimolleen, erottaisin uskonsankarin ihmisestä hänessä, kunnioittaisin edellistä ja antaisin anteeksi jälkimäiselle. Epäilemättä usein kärsisin paljon, jos olisin vain tässäkin asemassa hänen mukanaan, ruumiini olisi rasittavan ikeen alla, mutta sydämeni ja mieleni olisi vapaa. Minulla olisi vielä oma itseni, omat kahlitsemattomat tunteeni, joista saisin virkistystä yksinäisinä hetkinä. Sielussani olisi vielä kätköjä, jotka kuuluisivat yksin minulle ja jonne hän ei koskaan pääsisi, ja niitten suojissa versoisi vapaita tunteita, joita ei hänen sotilas-jalkansa koskaan saisi tallata eikä hänen synkkä ankaruutensa tukahuttaa. Mutta olla hänen vaimonansa — seisoa alituisesti hänen rinnallaan ja alituisesti olla rajoitettu, masennettu, lakkaamatta hillitä luontoni tulta ja pakottaa sitä palamaan sisäänpäin ja pysymään piilossa, vaikkakin se silloin polttaisi tuhaksi sisimmän sydämeni — se olisi sietämätöntä.

"St. John", huudahdin, päästyäni niin pitkälle mietteissäni.

"Mitä", sanoi hän jääkylmästi.

"Sanon vieläkin: suostun vapaaehtoisesti seuraamaan teitä työtoverinanne, mutta ei vaimonanne. Minä en voi tulla vaimoksenne."

"Teidän täytyy tulla vaimokseni", sanoi hän lujasti, "muuten ei koko asiasta tule mitään. Kuinka voisin minä, tuskin kolmikymmenvuotias mies, ottaa mukaani Intiaan yhdeksäntoistavuotiaan tytön, ellen olisi naimisissa hänen kanssaan? Kuinka voisimme olla alituisesti yhdessä — väliin autioissa seuduissa ja villiheimojen keskellä — jollemme olisi naimisissa?"

"Aivan hyvin", sanoin lyhyesti, "aivan yhtä hyvin kuin jos olisin joko oikea sisarenne tai mies ja pappi kuten tekin."

"Tiedetään kuitenkin, että ette ole oikea sisareni, enkä voi esittää teitä sellaisena. Jos sen tekisin, joutuisimme molemmat häpeällisten epäluulojen alaisiksi. Sitäpaitsi — vaikka teillä onkin miehen aivot, on teillä naisen sydän — se ei kävisi laatuun."

"Se kävisi laatuun mainiosti", vakuutin hieman halveksivasti. "Minulla on naisen sydän, mutta ei teitä kohtaan. Teitä kohtaan tunnen vain taistelutoverin suoruutta, uskollisuutta ja veljellisyyttä ja, jos haluatte, oppilaan kunnioitusta ja kuuliaisuutta opettajaansa kohtaan, mutta ei mitään muuta — älkää pelätkö."

"Juuri sitä tarvitsenkin", puheli hän itsekseen, "juuri sitä. Jos on esteitä tiellä, hakataan ne maahan. Jane, te ette katuisi naimista minun kanssani, olkaa varma siitä. Meidän täytyy mennä naimisiin. Sanon sen vielä kerran, mitään muuta mahdollisuutta ei ole, ja epäilemättä seuraa avioliiton mukana tarpeellinen määrä rakkautta, jotta liittomme olisi teidänkin silmissänne oikeutettu."

"Halveksin käsitystänne rakkaudesta", en voinut olla sanomatta, kun nousin ja seisoin hänen edessään nojautuen kallioon. "Halveksin sitä teeskenneltyä tunnetta, jonka tarjoatte minulle, St. John, ja halveksin teitä kun sen tarjoatte."

Hän katseli minua terävästi ja painoi kaunismuotoiset huulensa lujasti yhteen. Oli vaikeata sanoa, oliko hän suuttunut vai hämmästynyt, sillä hän osasi niin täydellisesti hallita ilmeitään.

"En odottanut kuulevani teiltä tuollaista", sanoi hän. "En luule tehneeni mitään, mikä ansaitsisi halveksimista."

Hänen lempeä äänensä lauhdutti minut ja hänen ylevän tyyni käytöksensä herätti minussa kunnioitusta.

"Antakaa anteeksi sanani, St. John, mutta on oma syynne, että olen puhunut niin kiivaasti. Olette ottanut puheeksi asian, jossa olemme kokonaan eri mieltä ja josta emme koskaan saisi väitellä. Jo pelkkä sana 'rakkaus' tuottaa epäsopua välillemme — kuinka kävisikään, jos tulisi kysymys itse asiasta? Rakas serkkuni, jättäkää sikseen avioliitto-aikeenne — unohtakaa se!"

"Ei", sanoi hän, "se on jo kauan ollut lempiajatukseni, ja vain se takaa korkean päämääräni. Mutta tällä kertaa en tahdo vaivata teitä kauemmin. Huomenna lähden Cambridgeen. Minulla on siellä paljon ystäviä, joille tahtoisin sanoa hyvästi. Viivyn poissa kaksi viikkoa — käyttäkää hyväksenne sitä aikaa ja ajatelkaa tarjoustani. Älkää unohtako, että jos hylkäätte sen, ette hylkää minua, vaan Jumalan. Hän tarjoo minun kauttani teille ylevän tehtävän, ja vain minun vaimonani voitte antautua siihen. Jos kieltäydytte tulemasta vaimokseni, valitsette kerta kaikkiaan itsekkyyden tien ja maineettoman, ahtaan arkielämän. Ja varokaa silloin tulemasta lasketuksi niitten joukkoon, jotka ovat kieltäneet uskonsa ja ovat pahempia kuin pakanat." Hän oli sanonut sanottavansa. Kääntyen pois minusta hän vielä kerran katsoi yli kukkuloitten ja virran kuohujen, mutta tällä kertaa hän sulki tunteensa omaan rintaansa — minä en ollut kyllin hyvä kuulemaan niitä. Kulkiessani hänen rinnallaan kotiin päin luin helposti hänen tunteensa minua kohtaan hänen järkähtämättömästä hiljaisuudestaan. Hänen ankara ja itsevaltainen luonteensa oli pettynyt kohdatessaan vastarintaa siinä, missä se oli odottanut alistumista, ja hänen kylmä, taipumaton järkensä ei voinut hyväksyä tunteita ja näkökohtia, joita ei ymmärtänyt. Ihmisenä hän olisi tahtonut pakottaa niskoittelijan kuuliaisuuteen, ja vain kristittynä hän kohteli minua niin kärsivällisesti ja myönsi niin pitkän miettimis- ja katumusajan.

Kun hän sinä iltana suuteli sisariaan, näki hän sopivaksi olla antamatta kättänsäkään minulle ja jätti vaieten huoneen. Minä, joka tunsin suurta ystävyyttä häntä kohtaan, vaikka en rakastanutkaan häntä, olin pahoillani tästä ilmeisestä epäsuosion osoituksesta, niin pahoillani, että kyynelet kihosivat silmiini.

"Minä näen, että St. John ja sinä olette riidelleet kävelyllänne", sanoi Diana. "Mutta mene hänen jälessään, hän viivyttelee nyt käytävässä odotellen sinua — hän tahtoo varmaan sovintoa."

Minä en ole liiaksi ylpeä tällaisissa tilaisuuksissa. Olen aina mieluummin onnellinen kuin arvokas. Juoksin hänen jälessään. Hän seisoi portaitten juurella.

"Hyvää yötä, St. John", sanoin.

"Hyvää yötä, Jane", vastasi hän levollisesti.

"Antakaa kätenne tänne sitten!" lisäsin.

Kuinka kylmä ja löyhä olikaan se kosketus, jonka tunsin sormenpäissäni. Hän oli syvästi tyytymätön päivän tapahtumiin, eikä mikään sydämellisyys olisi voinut lämmittää, mitkään kyynelet hellyttää häntä. Hänen kanssaan ei voinut päästä onnelliseen sovintoon — häneltä ei saanut hymyilyä eikä hyvää sanaa. Kristittynä hän vieläkin oli kärsivällinen ja tasainen, ja kun kysyin, antoiko hän anteeksi minulle, vastasi hän, että hänen tapansa ei ollut painaa loukkauksia mieleensä, ja että hänellä sitäpaitsi ei ollut mitään anteeksi annettavaa, koska en ollut loukannut häntä.

Siihen hän jätti minut. Olisin mieluummin suonut, että hän olisi lyönyt minut maahan.

Kolmaskymmenesviides luku.

Hän ei lähtenytkään Cambridgeen seuraavana päivänä, kuten oli luvannut. Hän lykkäsi matkansa kokonaisen viikon eteenpäin ja sen viikon aikana sain tuntea, kuinka ankarasti hyvä ja tunnollinen, mutta kova ja leppymätön mies voi rangaista sitä, joka on häntä loukannut. Osoittamatta millään avoimella teolla vihamielisyyttään, lausumatta ainoatakaan kiivasta sanaa antoi hän minun tuntea joka hetki, että olin joutunut hänen suosionsa ulkopuolelle.

Eipä silti, että St. John olisi elättänyt kristitylle sopimatonta kostonhalua mielessään — eipä silti että hän olisi vahingoittanut hiuskarvaakaan päästäni, jos se olisi ollut hänen vallassaan. Hän oli sekä luonnoltaan että periaatteeltaan alhaisen kostonhimon yläpuolella. Hän oli antanut minulle anteeksi sen että olin sanonut halveksivani häntä ja hänen rakkauttaan, mutta hän ei ollut unohtanut sanojani eikä tulisi unohtamaan niitä koko elinaikanaan. Hänen katseestaan huomasin, että ne sanat olivat aina kirjoitetut ilmaan hänen ja minun välille; kun puhuin, kaikuivat ne äänessäni ja vaikuttivat jokaiseen vastaukseen, minkä hän antoi minulle.

Hän ei suinkaan lakannut puhumasta kanssani, vieläpä kutsui minut joka aamu työmme ääreen kuten ennenkin, mutta pelkään, että hänen turmeltunut luontonsa tunsi vilpitöntä iloa, johon hänen parempi minänsä tietysti ei voinut yhtyä, kun hän, säilyttäen tarkalleen entisen käytöksensä ja puhetapansa, osasi erittäin taitavasti vetää pois kaiken sen myötätunnon ja hyväksymisen, mikä ennen oli antanut työllemme omituisen viehätyksen. Minua kohtaan hän ei todellakaan enää ollut lihaa ja verta, vaan marmoria. Hänen silmänsä olivat kaksi kylmää, loistavan sinistä jalokiveä, hänen kielensä puhumiskone — siinä kaikki. Kaikki tämä oli minulle kidutusta — hienoa, pitkällistä kidutusta. Se elätti minussa hiljaista, polttavaa katkeruutta ja hivuttavaa levottomuutta, joka sekä kiihdytti että masensi minua. Tunsin, kuinka tämä hyvä mies, jonka sielu oli puhdas ja kylmä kuin kalliolähde, kiduttaisi minut kuoliaaksi, jos olisin hänen vaimonsa, vuodattamatta kuitenkaan pisaraakaan verestäni ja saamatta pienintäkään rikollisuuden varjoa kristallikirkkaalle omalletunnolleen. Tämän tunsin varsinkin silloin kun turhaan koetin päästä sovintoon hänen kanssaan. Hän ei mitenkään kärsinyt epäsovustamme — hän ei kaivannut muutosta, ja vaikka kyyneleni monesti kostuttivat niitä sivuja, joitten yli molemmat kumarruimme, ei tämä tehnyt suurempaa vaikutusta hänen sydämeensä kuin jos se todella olisi ollut kiveä tai metallia. Sisarilleen hän oli tähän aikaan jonkun verran ystävällisempi kuin tavallisesti — ikäänkuin ei pelkkä kylmyys olisi riittävästi osoittanut minulle kuinka täydelliseen epäsuosioon olin joutunut, vaan vastakohdan täytyi tehdä ero vielä tuntuvammaksi. Ja uskon varmaan, että hän ei tehnyt tätä ilkeydestä, vaan periaatteesta.

Iltaa ennen hänen lähtöänsä satuin näkemään hänet puutarhassa auringonlaskun aikana, ja katsellessani häntä siinä muistin, että tuo mies, niin vieras kuin hän nyt olikin minulle, oli läheinen sukulaiseni ja oli kerran pelastanut henkeni. Tahdoin vielä kerran koettaa saada takaisin hänen ystävyytensä. Menin hänen luokseen, kun hän nojautui pieneen puutarhaporttiin, ja kävin suoraan käsiksi asiaani.

"St. John, olen onneton, koska olette vielä suuttunut minuun. Emmekö voisi taas olla ystäviä?"

"Minä toivon, että olemme ystäviä", oli hänen järkähtämätön vastauksensa. Ja hän katseli nousevaa kuuta, kuten tullessanikin.

"Ei, St. John, me emme ole ystäviä kuten olimme ennen. Sen kyllä tiedätte."

"Emmekö ole? Se on erehdys. Minä puolestani toivon teille kaikkea hyvää eikä mitään pahaa."

"Sen kyllä uskon, St. John, sillä tiedän, että te ette voisi toivoa pahaa kenellekään, mutta koska olen sukulaisenne, toivoisin itseäni kohtaan läheisempää tunnetta kuin tuota yleistä ihmisrakkautta, jonka ulotatte vieraisiinkiin."

"Tietysti", sanoi hän. "Toivomuksenne on järkevä, ja minä en suinkaan pidä teitä vieraana."

Nämä rauhallisella ja kylmällä äänellä lausutut sanat olivat tarpeeksi loukkaavat ja masentavat. Jos olisin kuunnellut ylpeyden ja kiukun ääntä, olisin jättänyt hänet siihen paikkaan, mutta joku toinen, voimakkaampi ääni kuului rinnassani. Kunnioitin syvästi serkkuni lahjoja ja korkeita päämääriä. Hänen ystävyytensä merkitsi minulle paljon, ja sen menettäminen olisi surettanut minua syvästi. En tahtonut niin vähällä luopua yrityksestäni.

"Tälläkö tavalla meidän pitää erota, St. John. Ja kun lähdette Intiaan, jätättekö minut silloinkin samalla tavalla, ilman ystävällistä sanaa?"

Silloin hän käänsi katseensa kuusta ja suuntasi sen suoraan minuun.

"Kun minä menen Intiaan ja jätän teidät, Jane? Ettekö te sitten tule Intiaan?"

"Sanoittehan, etten voi, jollen ole naimisissa kanssanne."

"Ettekö sitten aio tulla vaimokseni? Pysyttekö vieläkin päätöksessänne?"

Miten paljon kauhua voikaan kylmän ihmisen levollinen, jäätävä kysymys herättää? Heidän suuttumuksensa on kuin lumivyöry, kuin jäätyneen meren aukeaminen.

"Ei, St. John, minä en tule vaimoksenne, minä pysyn päätöksessäni."

Lumivyöry oli jo lähtenyt liikkeelle ja liukunut hiukan alaspäin, mutta se ei vielä syöksynyt ylitseni.

"Vielä kerran, minkätähden tämä kielto?" kysyi hän.

"Koska ette rakasta minua ja koska nyt lisäksi melkein vihaatte minua. Jos tulisin vaimoksenne, kiduttaisitte minut kuoliaaksi. Teette sen jo nyt."

Hänen poskensa ja huulensa kalpenivat — tulivat aivan valkeiksi.

"Kiduttaisin teidät kuoliaaksi — teen sen jo nyt? Sananne ovat kiihkeät, epänaiselliset, valheelliset — sellaisia ei saa käyttää! Ne ilmaisevat onnetonta mielenlaatua ja ansaitsevat mitä ankarinta moitetta. Ne tuntuvat anteeksiantamattomilta, mutta ihmisen velvollisuus on antaa anteeksi lähimäisellensä — ei seitsemän kertaa, vaan seitsemänkymmentä kertaa seitsemän."

Nyt olin pilannut koko asian. Koettaessani rehellisesti haihduttaa hänen mielestään edellisen loukkaukseni jäljen olin vain painanut uuden, paljon syvemmän, tuolle kiinteälle pinnalle, vieläpä polttanut sen siihen.

"Nyt ainakin vihaatte minua", sanoin. "On hyödytöntä koettaa lepyttää teitä enää. Näen, että olen saanut teistä ikuisen vihamiehen."

Nämä sanat sisälsivät uuden loukkauksen, sitä pahemman, mitä todenmukaisemmat ne olivat. Hänen verettömät huulensa vavahtivat suonenvedontapaisesti. Tunsin herättäneeni leppymätöntä vihaa ja olin syvästi pahoillani.

"Te ymmärrätte väärin sanani", sanoin ja tartuin hänen käteensä. "En vähääkään aio pahoittaa mieltänne — sitä en todellakaan aio."

Hän hymyili katkerasti ja veti kätensä päättävästi kädestäni. "Ja nyt kai otatte takaisin lupauksenne ettekä ollenkaan tule Intiaan, vai kuinka", sanoi hän oltuamme hyvän aikaa ääneti.

"Ei, olen valmis tulemaan apulaisenanne", vastasin. Seurasi hyvin pitkä äänettömyys. En osaa sanoa, minkälaisen taistelun hän sen kuluessa taisteli oman luontonsa kanssa, mutta hänen silmänsä liekehtivät oudosti ja omituiset varjot kiitivät hänen kasvojensa yli. Hän puhui vihdoin.

"Olen jo todistanut, kuinka mieletöntä on teidän ikäisenne tytön aikoa ulkomaille minun ikäiseni miehen kanssa, jollemme ole naimisissa. Olen todistanut sen teille tavalla, jonka olisin luullut estävän teitä enää viittaamastakaan sellaiseen suunnitelmaan. Valitan, että kuitenkin olette tehnyt sen — itsenne tähden."

Keskeytin hänet. Hänen moitteessaan oli jotakin, joka heti antoi minulle rohkeuteni takaisin. "Olkaa toki järkevä, St. John, tehän puhutte mielettömyyksiä. Sanani ovat muka loukanneet teitä. Se ei voi olla mahdollista, sillä niin ylevämielinen ihminen kuin te ei voi olla kyllin typerä tai tekopyhä ymmärtääkseen väärin tarkoitukseni. Sanon vieläkin, apulaiseksenne tulen, mutta en koskaan vaimoksenne."

Taaskin hän kalpeni, mutta kuten äskenkin, hillitsi suuttumuksensa täydellisesti. Hän sanoi painokkaasti, mutta täysin levollisesti:

"Naispuolinen apulainen, joka ei ole vaimoni, ei koskaan sopisi minulle. Näyttää siis siltä, kuin ette voisi tulla minun kanssani, mutta jos tarjouksenne on rehellinen, tahdon kaupungissa puhua teistä eräälle naineelle lähetyssaarnaajalle, jonka vaimo tarvitsee apulaista. Yksityisomaisuutenne tekee teidät riippumattomaksi lähetysseuran avustuksesta, ja niin säästytte kuitenkin häpeästä rikkoa lupauksenne ja paeta sotajoukosta, johon olette sitoutunut yhtymään."

Kuten lukija hyvin tietää, en ollut luvannut mitään enkä sitoutunut mihinkään, ja hänen puhetapansa oli aivan liian kovaa ja itsevaltaista tähän tilaisuuteen.

Vastasin:

"Tässä ei ole kysymys mistään häpeästä, lupauksen rikkomisesta tai pakenemisesta. En ole pienimmälläkään tavalla velvoitettu lähtemään Intiaan, kaikkein vähimmin vieraitten ihmisten kanssa. Teidän kanssanne olisin uskaltanut paljon, koska ihailen teitä, luotan teihin ja rakastan teitä kuin sisar, mutta olen vakuutettu että, kenen kanssa tahansa lähtisinkin, en siinä ilmanalassa eläisi kauan."

"Ah, te pelkäätte itsenne tähden", sanoi hän ja nyrpisti huuliaan ylenkatseellisesti.

"Niin pelkään. Jumala ei ole antanut minulle elämääni viskattavaksi pois, ja alan ajatella, että jos noudattaisin tahtoanne, tekisin melkein itsemurhan. Ennenkuin lopullisesti jätän Englannin, tahdon sitäpaitsi varmasti tietää, enkö tekisi paremmin jäädessäni tänne kuin lähtiessäni."