Front matter (continued 4)

"Sinä," sanoin, "sinäkö olisit Mr. Rochesterin lemmikki? Sinäkö osaisit miellyttää häntä? Sinäkö merkitsit hänelle jotakin? Mene, sinun hulluutesi tekee minut sairaaksi! Ja sinä olet iloinnut joistakin tilapäisistä mieltymyksen osotuksista — epämääräisistä merkeistä, joita hienoon perheeseen kuuluva maailmanmies antaa riippuvaisessa asemassa olevalle, kokemattomalle tytölle. Kuinka uskalsit? Poloinen narri! Eikö edes oman etusi ajatteleminen tehnyt sinua viisaammaksi? Sinä toistit itsellesi tänä aamuna viime yön lyhyen kohtauksen. Kätke kasvosi ja häpeä! Hän sanoi jotakin silmistäsi, eikö niin? Sinä sokea narri! Avaa niitten veristävät luomet ja näe niissä oma järjettömyytesi! Ei kenenkään naisen ole hyvä kuulla imartelulta ylemmältään, joka ei mitenkään voi aikoa naida häntä, ja on hulluutta että nainen antaa salaisen rakkauden syntyä sydämessään, rakkauden, joka kuluttaa hänen elämäänsä, jos se jää toivottomaksi ja tuntemattomaksi, ja joka, jos se tulee tunnetuksi ja saavuttaa vastarakkautta, ehdottomasti johtaa virvatulen tavoin autioihin, liejuisiin soihin, joista ei koskaan voi päästä pois."

"Kuule siis, Jane Eyre, tuomiotasi: huomenna asetat peilin eteesi ja piirustat liidulla uskollisen muotokuvasi, lieventämättä ainoatakaan vikaa, jättämättä pois mitään epätasaista piirrettä, miedontamatta mitään epämieluisaa säännöttömyyttä, ja kirjoitat alle: Jane Eyre, kotiopettaja, tuntematon, köyhä ja kömpelö."

"Senjälkeen otat kappaleen sileätä norsunluuta — sinulla on sellainen valmiina maalilaatikossasi — otat palettisi, sekoitat raikkaimmat, hienoimmat, kirkkaimmat värisi, valitset hienoimmat kameelinkarvaiset siveltimesi, piirrät huolellisesti suloisimmat kasvot, mitä voit kuvitella, ja maalaat ne kaunein värein ja pehmein varjostuksin sen kuvauksen mukaan, minkä Mrs. Fairfax antoi Blanche Ingramista. Muista tarkoin hänen sysimustat kutrinsa ja itämaiset silmänsä — mitä! saat ottaa mallin Mr. Rochesterin silmistä! Kas niin, ei mitään vesittelyä! — ei mitään tunteellisuutta! — ei mitään kaipausta! En suvaitse muuta kuin järkeä ja päättäväisyyttä. Loihdi esiin ylhäiset, sopusointuiset kasvojen piirteet, kreikkalainen niska ja rinta, anna pyöreän, häikäisevän valkoisen käsivarren ja hienon käden tulla näkyviin, älä unhoita timanttisormusta eikä kultaista rannerengasta, kuvaa tarkoin puku, ilmavat pitsit ja kiiltävä silkki, kaunis vyönauha ja kullanvärinen ruusu! Alle kirjoitat: Blanche, täysverinen vallasnainen."

"Ja joka kerta tulevaisuudessa, kun ajattelet, että Mr. Rochester ajattelee hyvää sinusta, otat nämä kaksi kuva esiin ja vertaat niitä. Sitten sanot itsellesi. Mr. Rochester luultavasti voittaisi tämän aatelisnaisen rakkauden, jos hänen mieleensä juolahtaisi koettaa; onko siis todennäköistä, että hän tuhlaisi ainoatakaan vakavaa ajatusta köyhälle ja mitättömälle tytölle?"

"Sen teen", päätin, ja tehtyäni tämän päätöksen tulin rauhalliseksi ja nukuin.

Pidin sanani. Tunti tai pari riitti oman kuvani piirtämiseen liidulla, ja vähemmässä kuin kahdessa viikossa oin saanut valmiiksi norsunluisen miniatyyrin kuvitellusta Blanche Ingramista. Kuvassa näkyi kauniit, rakastettavat kasvot, ja kun vertasi niitä todellisuuden mukaan tehtyyn liitupiirrokseen, oli vastakohta niin suuri kuin itsearvostelu konsanaan voi toivoa. Työstäni oli minulla siunausta: se oli pitänyt pääni ja käteni toimessa ja antanut voimaa ja lujuutta uusille vaikutelmille, jotka tahdoin häviämättömästi painaa sydämeeni. Ennen pitkää oli minulla syytä onnitella itseäni sen terveellisen kurin johdosta, johon olin alistanut tunteeni ja, kiitos olkoon sen, kykenin kohtaamaan tyvenesti tapaukset, joita luultavasti en olisi voinut kestää edes ulkonaisesti rauhallisena, ellen olisi valmistunut niihin.

Seitsemästoista luku.

Viikko kului, eikä mitään kuulunut Mr. Rochesterista, kymmenen päivää kului, eikä hän vieläkään tullut. Mrs. Fairfax sanoi, että hän ei ihmettelisi, jos Mr. Rochester menisi suoraan Leasista Lontooseen ja Lontoosta mannermaalle eikä näyttäytyisi Thornfieldissä kokonaiseen vuoteen, sillä hän oli usein jättänyt sen noin äkkiarvaamatta.

Kun kuulin tämän, aloin tuntea omituista vilua ja alakuloisuutta sydämessäni. Hetkiseksi myönsin itselleni tuskallisen pettymyksen tunteen, mutta pian maltoin taas mieleni, muistin periaatteeni ja pidin tunteeni aisoissa, ja oli ihmeellistä, kuinka hyvin voitin hairahdukseni ja kuinka selväksi sain itselleni, että Mr. Rochesterin käytöksessä ei ollut mitään, jolla olisi ollut minun elämälleni oleellisempaa merkitystä. En kuitenkaan nöyryyttänyt itseäni orjalliseen tietoisuuteen alemmuudestani, vaan päinvastoin sanoin:

"Sinulla ei ole Thornfieldin herran kanssa muuta tekemistä kuin että otat vastaan palkan, jonka hän antaa sinulle suojattinsa opettamisesta, ja että olet kiitollinen ystävällisestä ja kunnioittavasta kohtelusta, jota sinun on oikeus odottaa häneltä, jos teet velvollisuutesi. Ole varma siitä, että se on ainoa side välillänne, jonka olemassaolon hän vakavasti myöntää. Älä siis tee hänestä hienoimpien tunteittesi, ilojesi ja tuskiesi, esinettä. Hän ei ole sinun luokkaasi, pysy siis lestissäsi ja ole liian ylpeä tuhlaamaan koko sydämesi, sielusi ja voimasi rakkautta sinne, missä sellaista lahjaa ei tarvita ja missä sitä halveksittaisiin."

Tein päiväni työn levollisena, mutta silloin tällöin heräsi mielessäni epämääräisiä ajatuksia siitä, pitäisikö minun jättää Thornfield, ja vasten tahtoani muovailin ilmoituksia ja kuvittelin uusia paikkoja, enkä pitänyt välttämättömänä tukahuttaa niitä ajatuksia — ne voivat itää ja kantaa hedelmiä, jos kykenivät siihen.

Mr. Rochester oli ollut, poissa noin neljätoista päivää, kun posti toi Mrs. Fairfaxille kirjeen.

"Se on isännältä", sanoi hän katsottuaan päällekirjoitusta. "Nyt luullakseni saamme tietää, onko meidän odotettava häntä vai eikö."

Ja sillä aikaa kun hän mursi auki sinetin ja luki kirjettä, jatkoin kahvini juomista, sillä olimme juuri aamiaisella. Kahvi oli kuumaa, ja sitä seikkaa syytin hehkuvasta punasta, joka äkkiä nousi kasvoilleni. En huolinut ottaa lukuun, miksi käteni vavahti ja miksi kaadoin puolet kuppini sisällöstä teevadille.

"Hyvä on — väliin ajattelen, että olemme liiaksi levossa, mutta nyt saamme luullakseni kyllä tarpeeksi hyörimistä — ainakin joksikin aikaa", sanoi Mrs. Fairfax pitäen kirjettä vieläkin silmälasiensa edessä.

Ennenkuin annoin itselleni luvan pyytää selitystä, sidoin Adèlen esiliinannauhat, jotka olivat sattuneet irtaantumaan, autoin häntä saamaan toisen kaakkuviipaleen ja täytin hänen maitolasinsa, sitten kysyin välinpitämättömästi:

"Mr. Rochester ei kai palanne pian, vai kuinka?"

"Päinvastoin — hän sanoo olevansa täällä kolmen päivän kuluttua, siis ensi torstaina, mutta hän ei tule yksin. En tiedä, kuinka moni noista hienoista ihmisistä tuleekaan hänen mukanaan Leasista, sillä hän käskee panna kuntoon parhaat makuuhuoneet ja puhdistaa kirjasto- ja seurusteluhuoneet, ja minun täytyy hankkia apulaisia keittiöön Millcoten ravintoloista tai mistä vain saan, ja naiset tuovat kamarineitonsa ja herrat palvelijansa mukanaan, niin että kyllä talo nyt täyttyy." Ja Mrs. Fairfax nielaisi aamiaisensa ja kiiruhti ulos aloittamaan toimenpiteensä.

Kolme seuraavaa päivää olivatkin, kuten hän oli ennustanut, täynnä puuhaa. Olin luullut, että kaikki huoneet Thornfieldissä olivat moitteettoman puhtaat ja hyvässä järjestyksessä, mutta nähtävästi olin erehtynyt. Kolme vierasta eukkoa otettiin apulaisiksi, enkä koskaan, ennen eikä jälkeen, ole nähnyt sellaista pesemistä, harjaamista, mattojen piiskaamista, taulujen, peilien ja kruunujen pölyyttämistä, sänkyvaatteitten tuulettamista ja huoneitten lämmittämistä. Adèle hyppeli aivan hurjistuneena sinne tänne. Valmistukset vieraita varten ja heidän odotuksensa näytti saavan hänet haltioihinsa. Hän vaati Sophieta tarkastamaan kaikki hänen "toalettinsa", kuten hän nimitti pukujansa, laittamaan kuntoon vanhat, tuulettamaan ja silittämään uudet. Itse hän ei tehnyt muuta kuin juoksenteli päätyhuoneissa, hyppi vuoteitten yli ja heittäytyi makaamaan tyynyille ja patjoille, joita oli kasattu suunnattomien takkavalkeitten ääreen. Koulutöistään hän oli nyt vapautettu, sillä Mrs. Fairfax oli ottanut minutkin palvelukseensa, ja olin kaiken päivää ruokahuoneessa, autoin (tai häiritsin) häntä ja keittäjätärtä, opin tekemään munakaakkuja ja juustokaakkuja ja ranskalaista pasteijaa ja koristamaan jälkiruokamaljakoita.

Seuruetta odotettiin torstai-iltapäivällä päivälliselle, joka syötäisiin kello kuusi. Tänä odotusaikana ei minulla ollut aikaa haaveiluihin, ja luulen, että olin yhtä reipas ja iloinen kuin kuka toinen tahansa — lukuunottamatta Adèlea, joka siinä suhteessa voitti kaikki. Silloin tällöin kuitenkin iloni tyrehtyi, ja vasten tahtoani jouduin takaisin epäilysten, pahojen aavistusten ja synkkien arveluitten maailmaan. Tämä tapahtui silloin kun satuin näkemään kolmannen kerroksen oven (joka viime aikoina oli aina lukittuna) verkalleen aukeavan ja antavan tietä Grace Poolen haahmolle, ja kun näin hänen, valkea esiliina edessä ja myssy päässä, liukuvan yli gallerian miltei kuulumattomin askelin — hänellä oli aina vain pehmeät tohvelit jalassa — kurkistavan myllistettyihin makuuhuoneisiin, sanovan sanan tai pari apulaisvaimolle oikeasta tavasta kiilloittaa uuninristikoita ja marmorinreunuksia tai poistaa tahroja seinäpapereista, ja jälleen katoavan. Tavallisesti hän kävi kerran päivässä keittiössä, söi päivällisensä, poltti piipullisen tupakkaa lieden ääressä ja palasi sitten ylös kantaen portterilasiaan iloitakseen sen ääressä ylhäällä pimeässä luolassaan. Vain yhden tunnin päivän kahdestakymmenestä neljästä hän vietti alhaalla palvelijatovereittensa kanssa; lopun päivää hän arvatenkin istui matalassa huoneessaan kolmannessa kerroksessa ja ompeli — ja nauroi kaiketi itsekseen kaameata nauruaan — yksinäisenä kuin vanki komerossaan.

Ihmeellisintä oli kuitenkin, ettei ainoakaan sielu koko talossa, paitsi minä, näyttänyt kiinnittävän huomiota hänen tapoihinsa tai ihmettelevän niitä, kukaan ei puhunut sanaakaan hänen asemastaan tai työstään, kukaan ei säälinyt hänen yksinäisyyttään. Kerran sentään satuin kuulemaan osan keskustelusta Lean ja erään apulaisvaimon välillä, ja tämän keskustelun aiheena oli Grace. Lea oli juuri sanonut jotakin, jota en ollut kuullut, ja apulaisvaimo huomautti:

"Hän kai saa hyvän palkan."

"Niin saa", sanoi Lea, "toivoisinpa että minulla olisi yhtä hyvä, vaikka eipä siltä, että minulla olisi syytä valittaa omastani, Thornfieldissä ei olla kitsaita, mutta ei se kuitenkaan ole viidettäkään osaa Mrs. Poolen palkasta. Ja hän tekee säästöjä — joka neljännesvuosi hän käy pankissa Millcotessa. En ollenkaan ihmettelisi, jos hänellä olisi jo kylliksi voidakseen jättää kaikki ja elää riippumattomana, mutta nähtävästi hän on tottunut työhönsä. Sitäpaitsi hän ei ole vielä neljääkymmentä, on ripeä ja voimakas, ja hänen olisi liian aikaista lakata tekemästä työtä."

"Lyönpä vetoa, että hän on hyvin taitava", sanoi eukko. "Se on varma, se. Kyllä hän osaa hoitaa työnsä — kukaan ei tekisi sitä paremmin", sanoi Lea merkitsevästi, "eikä kuka tahansa osaisikaan olla hänen kengissään, ei edes kaikesta rahasta, minkä hän saa."

"Eipä suinkaan", oli vastaus. "Tahtoisin tietää onko herra —"

Apulaisvaimo aikoi jatkaa, mutta silloin Lea kääntyi ja huomasi minut. Hän teki nopeasti merkin seuralaiselleen.

"Eikö hän tiedä?" kuulin eukon kuiskaavan.

Lea pudisti päätään, ja keskustelu taukosi. Olin siis saanut selville vain sen seikan, että Thornfieldissä oli joku salaisuus, ja että sitä salaisuutta ei tahdottu ilmaista minulle.

Niin tuli torstai. Jo edellisenä iltana oli kaikki laitettu valmiiksi, matot oli pantu lattialle, vuodeverhot laskoitettu, hohtavan valkeat peitteet levitetty sängyille, yöpöydät laitettu kuntoon, pöly pyyhitty huonekaluilta ja maljakot täytetty kukilla. Sekä makuuhuoneet että salongit oli tehty niin raikkaiksi ja loistaviksi kuin ihmiskäsille oli mahdollista. Myös eteinen oli puhdistettu, ja suuri, puuleikkauksilla koristettu kello sekä porraskäytävän portaat ja kaidepuut oli kiilloitettu kirkkaiksi kuin lasi. Ruokasalin sivupöydillä kiilsi hopeakalustoita ja seurusteluhuoneessa loisti kauniita, outoja kukkia.

Niin tuli iltapäivä. Mrs. Fairfax pukeutui parhaaseen mustaan silkkipukuunsa, veti hansikkaat käsiinsä ja pani kultakellon vyölleen, sillä hänen tehtävänsä oli ottaa vastaan vieraat, johtaa naiset huoneisiinsa j.n.e. Adèle myöskin tahtoi pukeutua, vaikka luulinkin, että hänellä oli hyvin vähän toiveita tulla esitetyksi seurueelle, ei ainakaan sinä iltana. Tehdäkseni hänelle mieliksi annoin kuitenkin Sophien pukea hänet yhteen lyhyistä, ilmavista musliinipuvuistaan. Mitä itseeni tuli, ei minun ollut tarvis muuttaa pukua, minua ei tietenkään käskettäisi jättämään kouluhuone-pyhäkköäni, sillä nyt siitä oli tullut minulle pyhäkkö, suloinen leposija levottomuuksien hetkinä.

Oli ollut lauha, kirkas kevätpäivä, tuollaisia maaliskuun lopun ja huhtikuun alun päiviä, jotka kimmeltävät yli maan tuoden sanoman lähenevästä kesästä. Se läheni nyt loppuansa, mutta iltakin oli lämmin, ja kouluhuoneessa, jossa työni ääressä istuin, oli ikkuna auki.

"Tulee jo myöhäinen", sanoi Mrs. Fairfax, joka astui sisään hienona ja kahisten. "Olipa hyvä, että tilasin päivällisen tuntia myöhemmin kuin Mr. Rochester oli määrännyt; kello on nyt jo yli kuuden. Olen lähettänyt Johnin portille katsomaan, näkyykö mitään, sieltä voi nähdä tietä pitkältä Millcoteen päin." Hän meni ikkunan luo. "Siinä hän onkin. No, John", sanoi hän kumartuen ulos, "mitä uutta?"

"He tulevat", oli vastaus. "He ovat täällä kymmenen minuutin kuluttua."

Adèle lensi ikkunaan. Minä seurasin häntä ja pidin varani, että seisoin syrjässä, joten saatoin ikkunaverhon suojassa näkymättömänä nähdä kaiken.

Johnin kymmenen minuuttia olivat pitkät, mutta vihdoin kuului pyörien kolinaa, neljä ratsastajaa ajoi täyttä laukkaa käytävää pitkin, ja niitten jälessä tulivat kahdet avonaiset vaunut. Lepattavat harsot ja liehuvat töyhdöt täyttivät ajoneuvot. Kaksi ratsastajista oli nuoria, komeita herrasmiehiä, kolmas oli Mr. Rochester, joka ratsasti mustalla hevosellaan, Mesrourilla, ja Pilot; hyppi hänen edellään. Hänen rinnallaan ratsasti eräs nainen, ja he kaksi olivat seurueen ensimäiset. Hänen purppuranpunainen ratsastuspukunsa melkein laahusti maata, hänen harsonsa liehui tuulessa, ja sen läpinäkyvien laskoksien alta loisti runsaita, sysimustia kutreja. "Miss Ingram!" huudahti Mrs. Fairfax ja kiiruhti paikalleen ovelle.

Ratsastajat, jotka seurasivat tien käännettä, joutuivat pian talon kulmauksen taakse, ja minä kadotin heidät näkyvistäni. Adèle alkoi nyt pyytää alas, mutta minä otin hänet polvelleni ja annoin hänen ymmärtää, ettei hän millään ehdolla saisi mennä vieraitten naisten näkyviin, ei nyt eikä toiste, jollei häntä nimenomaan kutsuttaisi, että Mr. Rochester suuttuisi kauheasti j.n.e. Hän vesitteli hiukkasen kuullessaan tämän, mutta kun aloin näyttää hyvin vakavalta, suostui hän vihdoin kuivaamaan kyyneleensä.

Eteisestä kuului nyt iloista hälinää: herrojen syvät äänet ja naisten hopeanheleät liverrykset sulautuivat kauniisti yhteen, ja kaikista muista erottautui selvästi, vaikkakaan ei äänekkäänä, Thornfieldin herran sointuva ääni, kun hän toivotti kauniit ja hienot vieraansa tervetulleiksi kattonsa alle. Sitten nousivat keveät askelet portaita, galleriasta kuului sipsutusta, hillittyä, iloista naurua, ovien avaamista ja sulkemista, sitten oli kaikki hiljaa.

"He muuttavat toaletteja", sanoi Adèle, joka henkeään pidättäen oli seurannut jokaista liikettä, ja sitten hän huokasi.

"Kun äidin luona oli vieraita", sanoi hän, "seurasin heitä kaikkialle, salonkiin ja heidän huoneisiinsa, usein katselin, kun kamarineitsyet kampasivat ja pukivat naisia, ja se oli niin hauskaa — sitäpaitsi siinä oppii paljon."

"Eikö sinun ole nälkä, Adèle?"

"On kyllä, mademoiselle, emmehän ole syöneet mitään viiteen tai kuuteen tuntiin."

"Sillä aikaa kun naiset ovat huoneissaan, lähden alas ja koetan saada jotakin syötävää."

Lähdin varovaisesti suojapaikastani ja etsin takaportaat, jotka johtivat suoraan keittiöön. Näissä maailmoissa oli tulinen kiire ja hyörinä, lihaliemi ja kalakeitto olivat juuri viimeisessä asteessaan ennen valmistumista, ja kokki, joka kumartui lieden yli, oli sen näköinen kuin olisi hän, sekä henkisesti että ruumiillisesti, voinut syttyä palamaan minä hetkenä tahansa. Palvelijain eteisessä lämmitteli kaksi kuskia ja kolme miespalvelijaa tulen ääressä, kamarineidit olivat nähtävästi yläkerrassa valtijattariensa luona, ja uudet palvelijat, jotka olivat tuodut Millcotesta, hyörivät ja pyörivät kaikkialla. Tämän sekasorron läpi onnistuin vihdoin pääsemään ruokahuoneeseen, siellä otin haltuuni kylmän kananpojan, sämpylän, muutamia torttuja, pari lautasta, veitsen ja haarukan, ja tämän saaliini kanssa peräydyin nopeasti. Olin juuri päässyt galleriaan ja aion sulkea takaoven jälkeeni, kun lähenevä humina ilmoitti, että naiset parhaillaan tulivat huoneistaan. En voinut päästä kouluhuoneeseen kulkematta muutamien ovien ohi ja joutumatta vaaraan tulla yllätetyksi elintarpeineni, ja niin jäin seisomaan tähän gallerian ikkunattomaan päähän, joka nyt oli aivan pimeä, koska aurinko oli jo laskenut ja ilta pimein pimenemistään.

Ovet avautuivat, ja huoneitten kauniit asukkaat tulivat ulos toinen toisensa jälkeen. He olivat keveitä ja iloisia, ja heidän vaaleat pukunsa loistivat läpi hämärän. Hetkiseksi he pysähtyivät yhdeksi ryhmäksi gallerian toiseen päähän keskustellen hyvin vilkkaasti, mutta kuitenkin miellyttävän hillitysti, sitten he laskeutuivat portaita melkein yhtä äänettömästi kuin kirkas sumu kukkulan rinnettä. Heidän ryhmänsä tuntui minusta hienommalta ja ylhäissyntyisemmältä kuin mikään, mitä ennen olin nähnyt.

Tapasin Adèlen kurkistamassa kouluhuoneen ovesta, jota hän raotti. "Kuinka kauniita lady'ja!" huudahti hän englanniksi. "Oi, toivoisinpa, että saisin mennä heidän luoksensa! Luuletteko, että Mr. Rochester lähettää hakemaan meitä päivällisen jälkeen?"

"Sitä en tosiaankaan luule; Mr. Rochesterilla on muuta ajateltavaa. Älä välitä lady'ista tänä iltana, ehkä saat nähdä heidät huomenna. Tässä on päivällisesi."

Hän olikin hyvin nälkäinen, joten kananpoika ja tortut kiinnittivät hänen huomionsa hetkeksi. Oli oikein hyvä, että minulla oli tällaiset muonavarat, muuten olisimme kaikki kolme, Adèle, minä ja Sophie, jolle varasin osan ateriastamme, olleet vaarassa jäädä ilman päivällistä, sillä alakerrassa oli jokainen liian touhuissaan muistaakseen meitä. Jälkiruoka tarjottiin vasta yhdeksän tienoissa, ja vielä kymmeneltä juoksivat palvelijat edestakaisin tarjottimineen ja kahvikuppeineen. Annoin Adèlen olla ylhäällä paljon kauemmin kuin tavallisesti, koska hän selitti, että hänen ei mitenkään olisi mahdollista nukkua niin kauan kuin alakerran ovia availtiin ja suljettiin ja ihmiset hälisivät. Sitäpaitsi, lisäsi hän, Mr. Rochesterilta voi kenties vielä tulla sanoma, kun hän oli riisuutunut, "et alors quel dommage!"

Kerroin hänelle tarinoita niin kauan kuin hän halusi kuunnella, ja sitten, vaihtelun vuoksi, otin hänet ulos galleriaan. Eteisen lamppu oli nyt sytytetty, ja Adèlea huvitti nojautua kaidepuun yli ja katsella palvelijoita, jotka kulkivat edestakaisin alhaalla. Myöhemmin illalla alkoi kuulua säveliä seurusteluhuoneesta, jonne piano oli siirretty. Adèle ja minä istuuduimme ylimmälle portaalle kuuntelemaan. Nyt yhtyi ihmisääni soittokoneen rikkaisiin säveleihin. Laulaja oli nainen ja suloisesti hän lauloi. Yksinlaulua seurasi duetto, ja väliajat täytti iloinen puheenhälinä. Kuuntelin kauan, ja äkkiä huomasin, että olin kiinnittänyt kaiken tarkkaavaisuuteni noitten sekavien äänien erittelyyn koettaen erottaa niiden joukosta Mr. Rochesterin äänen, ja kun sain kiinni siitä, mikä tapahtui pian, oli seuraava työni muodostaa epäselvät äänteet sanoiksi.

Kello löi yksitoista. Katsoin Adèlea, joka nojasi päätään olkapäätäni vastaan, hänen silmäluomensa alkoivat käydä raskaiksi, ja minä otin hänet käsivarsilleni ja kannoin hänet vuoteeseen. Kello oli lähes yksi ennenkuin vieraat palasivat huoneisiinsa.

Seuraava päivä oli yhtä kaunis kuin edellinenkin. Se omistettiin huviretkelle erääseen paikkaan lähiseudulla. Seurue lähti matkaan aikaisin aamupäivällä, muutamat ratsain, loput vaunuissa, ja olin sekä heidän lähtönsä että paluunsa näkijänä. Miss Ingram oli taaskin ainoa nainen hevosen selässä, ja, kuten eilenkin, ratsasti Mr. Rochester hänen rinnallaan, ja nuo kaksi ratsastivat vähän erillään toisista. Huomautin tästä Mrs. Fairfaxille, joka seisoi kanssani ikkunan luona.

"Te sanoitte, että ette usko heidän ajattelevan naimisiin menoa", sanoin, "mutta te näette, että Mr. Rochester selvästi pitää hänestä enemmän kuin muista naisista."

"Se on totta, aivan varmaan Mr. Rochester ihailee häntä."

"Ja hän Mr. Rochesteria", lisäsin, "katsokaa, kuinka hän kallistaa päänsä häntä kohti kuin olisi heillä salaisuuksia. Tahtoisin nähdä hänen kasvonsa; en ole vielä nähnyt niistä vilaustakaan."

"Saatte nähdä hänet tänä iltana", vastasi Mrs. Fairfax. "Satuin mainitsemaan Mr. Rochesterille kuinka hartaasti Adèle toivoi tulevansa esitetyksi vieraille, ja hän sanoi: 'Oh, antakaa hänen tulla seurusteluhuoneeseen päivällisen jälkeen ja pyytäkää Miss Eyreä tekemään hänelle seuraa'."

"Niinkö — sen hän sanoi vain ollakseen kohtelias, eikä minun varmaankaan tarvitse mennä", vastasin.

"Huomautin hänelle, että te, joka olette niin tottumaton seuraelämään, ette varmaankaan mielellänne näyttäytyisi noin suuressa seurassa, jossa kaikki ovat teille outoja. Ja hän vastasi nopealla tavallaan: 'Lorua! Jos hän vastustaa, sanokaa hänelle, että nimenomaan toivon sitä ja että tulen itse hakemaan hänet, jos hän on itsepäinen'."

"Sen vaivan säästän häneltä", vastasin. "Minä menen, jollei muuta neuvoa ole, mutta mielelläni en sitä tee. Oletteko te siellä, Mrs. Fairfax?"

"En, pyysin vapautusta ja hän myönsi sen minulle. Minä opetan teitä, miten teidän on meneteltävä välttääksenne tuota pulmallista esittelyä, joka on ikävin kohta koko jutussa. Teidän täytyy mennä seurusteluhuoneeseen sen ollessa tyhjä, ennenkuin vieraat ovat nousseet päivällispöydästä. Valitkaa istuin jossakin hiljaisessa nurkassa, missä vain haluatte, ja kun vieraat ovat tulleet sisään, ei teidän tarvitse viipyä kauan, jollette tahdo. Antakaa vain Mr. Rochesterin huomata, että olette siellä, ja sitten voitte pujahtaa pois — kukaan ei huomaa teitä."

"Luuletteko, että nämä ihmiset viipyvät kauan?"

"Kenties pari kolme viikkoa, varmaankaan ei enempää. Pääsiäisloman jälkeen menee Sir George Lynn, joka hiljattain valittiin Millcoten edustajaksi, Lontooseen toimeensa, ja lyönpä vetoa, että Mr. Rochester menee hänen mukanaan. Minua ihmetyttää, että hän on näinkin kauan viipynyt Thornfieldissä."

Jonkinlaisella vavistuksella huomasin sen hetken lähestyvän, jolloin minun oli suoriuduttava tehtävästäni seurusteluhuoneessa. Adèle oli ollut jonkinlaisessa hurmauksessa kaiken päivää, kuultuaan, että hän saisi illalla näyttäytyä vieraille naisille, ja hän asettui vasta kun Sophie aloitti hänen pukemisensa. Tämän toimituksen tärkeys vaati kohta koko hänen huomionsa, ja sillä aikaa kun hänen kiharansa järjestettiin pitkiksi, tasaisiksi kutreiksi, kun hänen punainen silkkipukunsa pantiin ylle, pitkä silkkivyö kiinnitettiin ja pitsikäsineet vedettiin käsiin, hän näytti juhlalliselta kuin tuomari virkansa toimituksessa. Ei tarvinnut varoittaa häntä panemasta pukuansa epäjärjestykseen, sillä heti valmiiksi tultuaan hän istuutui varovaisesti pieneen tuoliinsa, nosti huolellisesti silkkihameensa helmaa, jottei se rypistyisi, ja vakuutti minulle, että hän ei liikahtaisi paikaltaan, kunnes minä olin valmis. Se ei kestänyt kauan: paras pukuni, tuo hopeanharmaa, joka oli tehty Miss Templen vihkiäisiä varten ja jota en kertaakaan senjälkeen ollut käyttänyt, oli pian ylläni, tukkani oli nopeasti kammattu, ainoa koristeeni, pieni helmisolki, pian kiinnitetty. Me menimme alas.

Onneksi pääsi seurusteluhuoneeseen toistakin tietä kuin ruokasalin kautta, jossa kaikki juuri istuivat päivällisellä. Huone oli tyhjä, suuri valkea paloi hiljaisesti marmoritulisijassa, ja vahakynttilät kirkastivat sen loistavaa yksinäisyyttä ja hienon hienoja kukkia, joilla pöydät oli koristettu. Punainen verho riippui kaarioven edessä, ja koska se muodosti vain ohuen väliseinän seurusteluhuoneen ja ruokasalin välillä, puhuivat ruokasalissa olijat varmaan hyvin matalalla äänellä, sillä heidän keskustelustaan ei erottanut muuta kuin hiljaista hyminää.

Adèle, joka vieläkin näytti olevan mitä juhlallisimman mielialan vallassa, istuutui sanaakaan sanomatta jakkaralle, jonka osotin hänelle. Minä vetäydyin ikkunalaudalle, otin läheiseltä pöydältä kirjan ja koetin lukea. Adèle toi tuolinsa jalkojeni juureen ja kosketti ennen pitkää polveani.

"Mikä on, Adèle?"

"Enkö saa ottaa yhtä ainoata noista ihmeen kauniista kukista, mademoiselle? Vain täydentääkseni toalettiani."

"Sinä ajattelet liiaksi 'toalettiasi', Adèle, mutta voithan saada kukan." Ja minä otin maljakosta ruusun ja kiinnitin sen hänen vyöhönsä. Hän huokasi sanomattoman tyytyväisenä, kuin olisi hänen onnensa malja nyt ollut täysi. Käänsin kasvoni pois salatakseni hymyilyä, jota en voinut estää. Pienen pariisittaren vakava ja myötäsyntyinen hartaus pukuasioissa oli yhtä hullunkurista kuin surullista.

Nyt alkoi kuulua hiljaista nousemisen hälinää, verho vedettiin syrjään kaarioven edestä, ja sen takaa näkyi loistava ruokasali, jonka pitkällä pöydällä palavat kynttilät valaisivat komean jälkiruokakaluston hopeita ja kristalleja. Oviaukossa seisoi joukko naisia, — he astuivat, sisään ja verho sulkeutui heidän jälkeensä.

Heitä oli vain kahdeksan, mutta kun he tulivat sisään, olisi heidän lukumääräänsä luullut paljon suuremmaksi. Muutamat olivat pitkiä, useat valkopukuisia, ja kaikilla oli avarat, laahuksilla varustetut puvut, jotka näyttivät suurentavan heidän olemuksiaan kuten sumu suurentaa kuuta. Nousin ja tein kumarruksen. Yksi tai kaksi nyökäytti päätään vastaukseksi, toiset vain tuijottivat minuun.

He hajautuivat ympäri huonetta muistuttaen keveitten liikkeittensä vuoksi valkeata, liitelevää lintuparvea. Muutamat heittäytyivät puoliksi lepääviin asentoihin sohville ja lepotuoleille, toiset kumartuivat pöytien yli ja katselivat kukkia ja kirjoja, muut ryhmittyivät tulen ääreen puhellen matalalla, mutta kirkkaalla äänellä, joka tuntui heille ominaiselta. Sain jälestäpäin tietää heidän nimensä, ja voin yhtä hyvin mainita ne nyt.

Ensinnäkin Mrs. Eshton ja hänen kaksi tytärtään. Hän oli nähtävästi ollut kaunis nainen ja oli vieläkin hyvin säilynyt. Tyttäristä oli vanhempi, Amy, pieni kooltaan, herttainen ja lapsekkaan näköinen sekä ulkomuotonsa että käytöksensä puolesta. Hänen vartalonsa oli pyöreä ja hauska, ja valkea musliinipuku sinisine silkkivöineen sopi hänelle mainiosti. Nuorempi, Louisa, oli pitempi ja solakampi, ja hänellä oli hyvin hienot ja suloiset kasvot, sitä tyyppiä, jolle ranskalaiset antavat nimen "minois chiffonné". Molemmat sisaret olivat vaaleita ja kauniita kuin liljankukat.

Lady Lynn oli suuri ja komea, noin neljäkymmenvuotias nainen. Hän kulki hyvin suorana ja ylpeän näköisenä, oli puettu loistavaan silkkipukuun, jonka väri kimmelsi eri vivahduksissa, ja hänen kiiltävän mustaa, sileätä tukkaansa koristi taivaansininen sulka ja jalokivillä varustettu otsaripa.

Everstinna Dent oli vähemmän loistelias, mutta minun mielestäni hienomman näköinen. Hän oli hento vartaloltaan, hänellä oli kalpeat, lempeät kasvot ja vaalea tukka. Hänen musta silkkipukunsa, kallisarvoinen ulkomailta tuotu pitsivyönsä ja helmikoristeensa miellyttivät minua enemmän kuin tuon jalosyntyisen naisen sateenkaari-loisto.

Mutta huomattavimmat joukosta — kenties senkin vuoksi, että he olivat pisimmät — olivat lady Ingram ja hänen tyttärensä Blanche ja Mary. He olivat kaikki tavattoman pitkiä ja ryhdikkäitä naisia. Lady Ingram saattoi olla neljän ja viidenkymmenen välissä. Hänen vartalonsa oli vielä kaunis, hänen tukkansa (ainakin kynttilänvalossa) musta, ja hänen hampaansakin näyttivät moitteettomilta. Useimmat olisivat pitäneet häntä loistavana naisena hänen ikäänsä nähden, ja sitä hän epäilemättä ulkonaisesti olikin, mutta koko hänen olemuksestaan, käytöksestään ja ilmeestään huokui miltei sietämätöntä ylpeyttä. Hänellä oli roomalaiset piirteet ja kaksinkertainen leuka, joka upposi hänen pylväsmäiseen kaulaansa, ja nämä piirteet olivat mielestäni ylpeyden pimentämät ja pullistamat, ja sama ylpeys piti leukaa melkein luonnottomasti pystyssä. Hänen katseensa oli kova ja kylmä ja muistutti Mrs. Reedin silmiä, hänen äänensä syvä, hänen puheensa hyvin täsmällistä, hyvin pöyhkeilevää — sanalla sanoen, hyvin sietämätöntä. Karmosiininpunainen samettipuku ja jonkinlainen kullalla kirjailtu päähine verhosivat hänet (niin luulin ainakin hänen itsensä arvelevan) kerrassaan majesteetilliseen loistoon.

Blanche ja Mary olivat yhtä pitkät — suorat ja solakat kuin poppelit. Mary oli liian hoikka mittaansa nähden, mutta Blanche oli täyteläinen ja hieno kuin antiikin veistos. Katselin häntä tietenkin erityisellä mielenkiinnolla. Tahdoin ensiksikin tietää, oliko hänen ulkomuotonsa yhdenmukainen Mrs. Fairfaxin kuvauksen kanssa, toiseksi, muistuttiko hän ollenkaan sitä miniatyyriä, jonka mielikuvani mukaan olin tehnyt hänestä, ja kolmanneksi — sekin on sanottava! — oliko hän sellainen henkilö, jonka kuvittelin soveltuvan Mr. Rochesterin makuun.

Mitä ulkomuotoon tulee, vastasi hän kohta kohdalta sekä maalaustani että Mrs. Fairfaxin kuvausta. Jalomuotoinen vartalo, kapeat hartiat, kauniisti kaartuva niska, tummat silmät ja mustat kutrit — kaikki oli aivan oikein. Entä kasvot? Hänellä oli samanlaiset kasvot kuin hänen äidillään, vaikkakin vielä sileät ja nuorekkaat: sama matala otsa, samat selvät piirteet, sama ylpeys. Tämä ylpeys ei kuitenkaan ollut yhtä ankaraa ja vaiteliasta kuin äidin. Hän nauroi lakkaamatta, hänen naurunsa oli ivallista ja ilkamoivaa, ja samanlainen oli hänen ylpeästi kaartuvien huultensakin tavallinen ilme.

Neroa sanotaan itsetietoiseksi — en tiedä, oliko Miss Ingram nero, mutta itsetietoinen hän ainakin oli, vieläpä mitä suurimmassa määrässä. Hän alkoi keskustella kasvitieteestä lempeän Mrs. Dentin kanssa. Mrs. Dent ei nähtävästi ollut opiskellut tätä tiedettä, mutta hän sanoi rakastavansa kukkia, etenkin villejä kukkia. Miss Ingram sitävastoin oli lukenut kasvioppia ja käytti sen sanavarastoja huolettoman ylimielisesti. Huomasin, että hän tahtoi houkutella esiin Mrs. Dentin tietämättömyyden ja nauttia sen kustannuksella. Tämä leikki oli kenties älykästä ja sukkelaa, mutta kaikkea muuta kuin hyväntahtoista. Hän soitti pianoa, ja hänen esityksensä oli loistavaa, hän lauloi ja hänen äänensä oli kaunis, hän puhui ranskaa erikseen äitinsä kanssa, ja hän teki sen hyvin, sujuvasti ja hyvin ääntäen.

Mary oli lempeämmän ja avomielisemmän näköinen kuin Blanche, hänen piirteensä olivat hennommat ja hipiänsä vaaleampi kuin sisaren, joka oli tumma kuin espanjatar, mutta hänestä puuttui eloisuutta, hänen kasvonsa olivat ilmeettömät, hänen silmänsä kiillottomat, hänellä ei ollut mitään sanottavaa, ja asetuttuaan istumaan pysyi hän paikallaan liikkumattomana kuin kuvapatsas jalustallaan. Molemmat sisaret olivat lumivalkeissa puvuissa.

Ja arvelinko nyt Miss Ingramia Mr. Rochesterin valinnan arvoiseksi? En tietänyt — en tuntenut hänen makuansa naiselliseen kauneuteen nähden. Jos hän piti majesteetillisesta, sopi Miss Ingram hyvin hänen ihanteekseen: hän oli täydellinen ja loistava. Arvelin, että useimmat miehet ihailivat häntä, ja luulin jo saaneeni selviä todistuksia siitä, että Mr. Rochesterkin teki sen. Viimeisen epäilyn varjon poistamiseksi tarvitsi vain nähdä heidät yhdessä.

Lukijan ei suinkaan pidä otaksua, että Adèle oli koko tämän ajan istunut liikkumattomana tuolillaan jalkojeni juuressa. Ei, heti kun ensimäiset naiset näyttäytyivät, nousi hän, meni heitä vastaan, teki moitteettoman niijauksen ja sanoi juhlallisesti:

"Bonjour, mesdames."

Ja Miss Ingram heitti häneen pilkallisen katseensa ja huudahti: "Kas, mikä pieni nukke!"

Lady Lynn oli huomauttanut: "Se on Mr. Rochesterin holhokki, pieni ranskalainen tyttö, josta hän puhui."

Mrs. Dent oli ystävällisesti tarttunut hänen käteensä ja suudellut häntä. Amy ja Louisa Eshton olivat huudahtaneet yhteen ääneen:

"Mikä suloinen lapsi!"

Ja he kutsuivat hänet eräälle sohvalle, jossa hän nyt istui hyvässä turvassa heidän keskellään, leperrellen vuoroin ranskaa, vuoroin murteellista englantia, kiinnittäen puoleensa ei ainoastaan nuorten neitien, vaan myös Mrs. Eshtonin ja Lady Lynnin huomion ja tullen kerrankin kyllikseen hemmoitelluksi.

Vihdoin tuodaan kahvi sisälle ja herroille lähetetään kutsu. Minä istun varjossa — mikäli se on mahdollista tässä loistavasti valaistussa huoneessa — ja ikkunaverho puoliksi kätkee minut. Kaariovi aukeaa taaskin: he tulevat. Herrojen, samoinkuin naisten ryhmä on hyvin komea. He ovat kaikki mustiin puetuita, monet ovat pitkiä, muutamat nuoria. Henry ja Frederick Lynn ovat kauniita nuoria miehiä, ja eversti Dent on komea sotilas. Mr. Eshton, seudun päämies, on hieno vanha herra, hänen tukkansa on aivan valkoinen, mutta viikset ja kulmakarvat vielä tummat. Hän on oikea "père noble de théâtre". Lordi Ingram on, kuten sisarensakin, hyvin pitkä ja kaunis, mutta hänellä on Maryn välinpitämätön ja hidas ilme. Hänellä näyttää olevan enemmän pituutta jäsenissään kuin nopeutta veressään tai voimaa aivoissaan.

Ja missä on Mr. Rochester?

Hän tulee vihdoinkin. En katso ovelle, mutta näen hänet kuitenkin. Koetan keskittää kaiken huomioni virkkineulaani ja tekeillä olevan kukkaron silmikkoihin, tahdon ajatella vain työtäni, nähdä vain pienet hopeakuulat ja silkkilangat polvillani — ja kuitenkin onhan aivan selvästi silmieni edessä, ja minun täytyy ehdottomasti muistaa hetkeä, jolloin viimeksi näin hänet. Silloin olin juuri, hänen oman arvelunsa mukaan, tehnyt hänelle suuren palveluksen, ja hän oli pitänyt kättäni omissaan ja katsellut minua silmillä, jotka kuvastivat kiihkeätä ja tulvehtivaa sydäntä — sydäntä, jonka tunteissa oli minullakin ollut osani. Kuinka lähelle häntä olinkaan tullut sinä hetkenä! Mitä oli tapahtunut, senjälkeen, mikä oli muuttanut keskinäisen asemamme? Kuinka kaukana toisistamme olimmekaan nyt! Niin kaukana, että en odottanutkaan hänen tulevan puhumaan minulle. Enkä ihmetellyt, kun hän, minuun katsomatta, istuutui toiseen päähän huonetta ja aloitti keskustelun muutamien naisten kanssa.

Heti kun huomasin, että hänen koko tarkkaavaisuutensa oli kiintynyt heihin ja että saatoin katsella häntä tulematta itse ilmi, en enää voinut vallita silmäluomienliikkeitä: ne nousivat väkistenkin, ja katseeni kiintyi ehdottomasti hänen kasvoihinsa. Katselin, ja katseleminen tuotti minulle kiihkeätä nautintoa, suuriarvoista, joskin pistävää nautintoa; se oli kuin puhdasta kultaa, jossa kuitenkin oli tuskan teräksinen kärki. Samanlaista tuntee janoon nääntyvä, joka tietää, että lähde, jonka yli hän on kumartunut, on myrkytetty, vaan joka kuitenkin juo siitä kiihkein, nauttivin vedoin.

Miten totta onkaan, että kauneus riippuu siitä, millä silmillä sitä katsellaan! Isäntäni värittömät, tummat kasvot, hänen luja, nelitahoinen otsansa, paksut, sysimustat kulmakarvansa, syvät silmänsä, voimakkaat piirteensä, luja, karski suunsa, kaikki nämä osoittivat tarmoa, päättäväisyyttä, tahdonlujuutta, mutta eivät olleet sääntöjen mukaan kauniit. Minulle nämä kasvot olivat enemmän kuin kauniit, ne olivat ihmeellisen mielenkiintoiset ja hallitsivat minua täydellisesti, niin että tunteeni eivät enää olleet omassa vallassani, vaan hänen. En ollut aikonut rakastaa häntä, ja lukija tietää, että olin taistellut kovan taistelun tukahuttaakseni sydämessäni nousevat rakkauden idut, ja nyt, kun ensi kerran näin hänet jälleen, ne virkosivat uudestaan, vihreinä ja voimakkaina. Hän pakoitti minut rakastamaan itseään katsomattakaan minuun.

Vertasin häntä vieraisiin. Mitä merkitsi Lynn-veljesten hempeä kauneus, lordi Ingramin väsähtänyt hienostus, vieläpä eversti Dentin sotilaallinen ryhti hänen myötäsyntyneen voimansa ja tarmonsa rinnalla? En tuntenut mitään myötätuntoa heidän ulkomuotoansa ja ilmettään kohtaan, ja kuvittelin kuitenkin, että useimmat olisivat sanoneet heitä miellyttäviksi ja kauniiksi miehiksi, kun taas Mr. Rochesteria olisi sanottu karkeapiirteiseksi ja synkkämielisen näköiseksi. Näin heidän hymyilevän ja nauravan, eikä se ollut mitään; kynttiläni valo oli yhtä sielukasta kuin heidän hymynsä, kulkusen kilinä yhtä sisältörikasta kuin heidän naurunsa. Näin Mr. Rochesterin hymyilevän — hänen kovat piirteensä lauhtuivat, hänen silmänsä tulivat sekä loistaviksi että hyviksi, ja niitten katse oli miettivä ja lempeä. Hän puhui parastaikaa Louisa ja Amy Eshtonin kanssa. Ihmettelin suuresti nähdessäni heidän aivan levollisina kohtaavan tuon katseen, joka minusta oli niin läpitunkeva. Odotin heidän katseensa painuvan, heidän värinsä kohoavan sen edessä, mutta olin kuitenkin tyytyväinen huomatessani, että se ei liikuttanut heitä vähääkään. "Hän ei ole heille sitä mitä hän on minulle", ajattelin. "Hän ei ole heidän lajiansa — uskon, että hän on minun lajiani — olen varma siitä. Tunnen olevani hänen sukulaissielunsa, ymmärrän hänen ilmeittensä ja liikkeittänsä äänetöntä kieltä, ja vaikka arvo ja asema erottavat meidät kauas toisistamme, on päässäni ja sydämessäni, veressäni ja hermoissani jotakin, joka tekee minut hänen vertaisekseen. Sanoinko tosiaankin muutamia päiviä sitten, että minulla ei ole muuta tekemistä hänen kanssaan kuin ottaa palkkani hänen kädestään? Kielsinkö itseäni ajattelemasta häntä missään muussa valossa kuin palkanmaksajana? Mikä solvaus luontoa vastaan! Kaikki hyvät, voimakkaat, rehelliset tunteeni kokoontuvat vaistomaisesti hänen ympärilleen. Tiedän, että minun täytyy kätkeä tunteeni, tukahuttaa toiveeni ja joka hetki muistaa, että hän ei voi paljoa välittää minusta. Sillä kun sanon olevani hänen lajiansa, en väitä omaavani hänen vaikutusvoimaansa ja viehätyskykyänsä, tarkoitan vain, että muutamat tunteet ja taipumukset ovat meillä yhteiset. Minun on siis alituisesti muistutettava itselleni, että olemme iäksi erotetut — ja kuitenkin, niin kauan kuin hengitän ja ajattelen, täytyy minun rakastaa häntä."

Kahvia tarjotaan. Kohta herrojen tulon jälkeen ovat naiset käyneet iloisiksi kuin leivoset, ja keskustelu on vilkasta ja hauskaa. Eversti Dent ja Mr. Eshton keskustelevat politiikasta, ja heidän vaimonsa kuuntelevat. Molemmat ylpeät vallasnaiset, lady Lynn ja lady Ingram puhelevat keskenään. Sir George, jonka unohdin kuvata — hyvin suuri ja hyvin terveen näköinen maalainen aatelismies — seisoo heidän sohvansa edessä, kahvikuppi kädessään, ja pistää silloin tällöin sanan tai pari heidän juttuihinsa. Mr. Frederick Lynn on valinnut sijansa Mary Ingramin vieressä ja näyttää hänelle erään loistoteoksen kuvia. Hän katselee, hymyilee aika ajoin, mutta puhuu nähtävästi vähän. Suuri, hidas lordi Ingram nojautuu pienen ja vilkkaan Amy Eshtonin tuolin selkänojaan, tämä katsoo ylös häneen ja livertelee kuin lintunen. Nähtävästi hän pitää enemmän lordista kuin Mr. Rochesterista. Henry Lynn on vallannut erään leposohvan Louisan jalkojen juuressa, Adèle jakaa sen hänen kanssaan, hän koettaa puhua ranskaa ja Louisa nauraa hänen kömmähdyksilleen. — Vaan kenen pariksi joutunee Blanche Ingram? Hän seisoo yksinään erään pöydän luona taivuttaen kauniin niskansa kuvateoksen yli. Hän näyttää odottavan, että häntä etsittäisiin, mutta hän ei odota liian kauan, vaan valitsee itse kumppaninsa.

Mr. Rochester, joka on jättänyt Eshtonit, seisoo lieden luona yhtä yksinäisenä kuin Miss Ingram pöydän ääressä. Tämä tulee hänen luokseen ja asettuu hänen eteensä uunin vastaiselle puolelle.

"Mr. Rochester, minä luulin, että te ette ole lapsirakas."

"En olekaan."

"Mikä siis on saanut, teidät ottamaan vaivoiksenne tuollaisen pienen nuken?" Hän osoitti Adèlea. "Mistä olette poiminut hänet?"

"En ole poiminut häntä mistään, hän on jätetty käsiini."

"Olisitte lähettänyt hänet kouluun."

"Minulla ei ole siihen varoja, koulut ovat niin kalliita."

"Mitä, pidättehän kuitenkin hänelle kotiopettajatarta! Näin äsken erään henkilön hänen kanssaan — onko hän poissa jo? Ei, tuolla hän istuu vielä, tuolla ikkunaverhon takana. Te tietysti palkkaatte hänet, ja luulisin sen tulevan aivan yhtä kalliiksi — kalliimmaksikin, kun lisäksi tulee vielä molempien ylöspito."

Pelkäsin — tai sanoisinko toivoin — että minua mainittaessa Mr. Rochester vilkaisisi minuun, ja vetäydyin vaistomaisesti kauemmaksi varjoon, mutta hän ei edes kääntänyt päätään.

"En ole ajatellut asiaa", sanoi hän välinpitämättömästi, katsoen suoraan eteensä.

"Ei — te miehet ette koskaan ota huomioon terveen järjen ja käytännöllisen edun vaatimuksia. Kuulisittepa äitiä, kun on puhe kotiopettajattarista! Marylla ja minulla on aikoinamme ollut vähintäin tusina sellaisia. Puolet niistä olivat inhottavia, loput naurettavia, ja kaikki tyyni äärettömän vaivalloisia ja ikäviä — eikö totta, äitiseni?"

"Mistä puhut, kultani?"

"Kultani" antoi pyydetyn selityksen.

"Rakkahin, älä puhu kotiopettajista, jo pelkkä sana tekee minut sairaaksi. Olen kärsinyt marttyyrin tuskia heidän taitamattomuutensa ja oikkujensa vuoksi. Kiitän taivasta, että nyt olen päässyt heistä."

Tällöin Mrs. Dent kumartui hurskasta rouvaa kohti ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Vastauksesta voin päättää, että hän muistutti erään tästä kirotusta sukukunnasta olevan läsnä.

"Sitä pahempi", vastasi hänen korkeutensa. "Toivon, että se tekee hänelle hyvää." Sitten hän jatkoi matalammalla äänellä, mutta kuitenkin niin kovaa, että hyvin saatoin kuulla: "Minä panin hänet merkille, olen ihmiskasvojen tuntija, ja hänen kasvoissaan näin kaikki hänen luokkansa virheet."

"Mitkä ne ovat, armollinen rouva?" kysyi Mr. Rochester ääneen.

"Kerron sen teille yksityisesti", sanoi hän ja huojutti mahtavaa päähinettään kolme kertaa hyvin merkitsevästi.

"Mutta silloin uteliaisuuteni on jo menettänyt ruokahalunsa; se vaatii ravintoa juuri nyt."

"Kysykää Blanchelta, hän on lähempänä teitä kuin minä."

"Oh, älä neuvo häntä minun luokseni, äiti! Minulla on vain yksi sana sanottavana koko heimosta: he ovat vitsaus. Eipä siltä, että minä olisin paljoa kärsinyt heidän tähtensä, minä kyllä pidin puoleni. Mitä kepposia Theodor ja minä teimmekään Miss Wilson'eillemme, Mrs. Grey'llemme, ja Madame Joubert'eillemme! Mary oli aina liian unelias ottaakseen osaa älykkääseen juoneen. Parhaiten onnistui pila Madame Joubertin suhteen. Miss Grey oli kivulloinen raukka, vesittelevä ja alakuloinen, eikä maksanut vaivaa nujertaa häntä, ja Mrs. Grey oli niin karkea ja paksunahkainen, ettei mikään isku sattunut häneen. Mutta Madame Joubert parka! Näen vieläkin hänen voimattoman raivonsa, kun olimme jännittäneet hänet äärimmilleen — kaataneet teekuppimme, jauhaneet rikki voileipämme, viskelleet kirjamme kattoon ja pitäneet konsertteja viivottimella ja pulpeteilla, pesänluukuilla ja hiilihangoilla. Theodor, muistatko vielä noita iloisia päiviä?"

"Muistan toki", vastasi lordi Ingram veltosti, "ja tuo vanha kuikka parka huusi: 'Te ilkeät lapset!' ja silloin me saarnasimme hänelle, kuinka itserakas hän oli luullessaan voivansa opettaa niin älykkäitä vesoja kuin me olimme, vaikka itse oli niin tietämätön."

"Niin teimme, ja muistatko, Tedo, kuinka autoin sinua opettajasi, tuon jauhonvalkean Mr. Viningin, vainoamisessa. Hän ja Miss Wilson ottivat itselleen vapauden rakastua toisiinsa — ainakin Tedo ja minä ajattelimme niin. Panimme merkille helliä katseita ja huokailuja, joita pidimme 'suuren intohimon' merkkeinä, ja asianomaiset saivat pian tuntea keksintöjemme siunausta, sillä käytimme niitä hyväksemme karkoittaaksemme kiusanhenkemme talosta. Rakas äitimme sai pian vihiä asiasta, ja katsoi heidän suhteensa sotivan kaikkea säädyllisyyttä vastaan. Eikö totta, rouva äitini?"

"Tietysti, kultaseni. Ja olin aivan oikeassa, sillä on olemassa tuhansia syitä, joitten vuoksi helliä suhteita kotiopettajien ja kotiopettajattarien välillä ei pitäisi hetkeäkään suvaita missään hyvin järjestetyssä talossa. Ensinnäkin —"

"Oi, varjelkoon, äiti! Säästä meitä luetteloista! Sitäpaitsi tiedämme ne kaikki tyyni: huonoa esimerkkiä viattomille lapsille, hajamielisyyttä ja siitä johtuvaa huolimattomuutta velvollisuuksien täyttämisessä, asianomaisten ystävyydenliitosta johtuva tuttavallisuus, sitten juorut, hävyttömyydet, kapinat ja yleinen sekasorto. Olenko oikeassa, vapaaherratar Ingram of Ingram Park?"

"Olet oikeassa nyt kuten aina, liljankukkani."

"Silloin ei ole enää mitään lisättävää; vaihtakaamme keskusteluaihetta."

Amy Eshton, joka joko ei kuullut tahi ei ottanut huomioon tätä määräystä, yhtyi puheeseen pehmeällä, lapsellisella äänellään: "Louisa ja minä myös kiusoittelimme kotiopettajatartamme, mutta hän oli äärettömän hyvä ihminen, hän kärsi kaiken eikä mikään saanut häntä suunniltaan. Hän ei koskaan suuttunut meille, vai suuttuiko, Louisa?"

"Ei, ei koskaan, me saimme tehdä mitä tahdoimme, tarkastaa hänen pöytälaatikkonsa ja ompelulippaansa ja mullistaa hänen piironkinsa, ja hän oli niin hyvänluontoinen ja antoi meille kaiken, mitä tahdoimme."

"Otaksun", sanoi Miss Ingram pyöristäen alahuultaan ivallisesti, että saamme nyt kuulla yhteenvedon kaikkien kotiopettajatar-kokemuksista, ja sellaista esitystä välttääksemme pysyn vieläkin ehdotuksessani uuden aiheen valinnasta. Mr. Rochester, kannatatteko ehdotustani?"

"Armollinen neiti, kannatan teitä tässä asiassa kuten kaikissa muissakin."

"Siispä voin jatkaa. Signor Eduardo, onko äänenne kunnossa tänä iltana?"

"Donna Bianca, jos te käskette, on se valmis palvelukseenne."

"Siinä tapauksessa, signor, annan korkeimman määräykseni keuhkoillenne ja muille äänielimillenne, sillä tarvitsen niitä kuninkaalliseen palvelukseeni."

"Kuka ei tahtoisi olla Rizziona noin jumalaiselle Marialle?"

"Viisi Rizziosta!" huudahti hän pudistaen kiharaista päätään ja meni pianon luo. "Minun mielipiteeni on, että tuo soittoniekka oli sietämätön nahjus, ja pidän enemmän mustasta Bothwellista. Minun mielestäni ei mies ole mitään, jollei hänessä ole hituinen pirua, ja historia sanokoon mitä tahtoo James Hepburnista, mutta minun käsitykseni mukaan hän oli juuri tuollainen hurja, ylpeä rosvosankari, jollaiselle voisin suostua lahjoittamaan käteni."

"Hyvät herrat, kuuletteko? Kuka teistä enimmän muistuttaa Bothwellia?"

"Minä sanoisin, että te olette tässä suhteessa edullisimmassa asemassa", vastasi eversti Dent.

"Kautta kunniani, olen teille kiitollinen", oli vastaus.

Miss Ingram, joka nyt oli ylpeän sulavasti istuutunut pianon ääreen ja jonka runsaslaskoksinen, lumivalkea hame levisi majesteetillisena hänen ympärilleen, aloitti loisteliaan preludin, jatkaen kuitenkin puhettaan. Hän näytti tänä iltana olevan loistavalla tuulella, ja tuntui kuin sekä hänen sanansa että ilmeensä olisivat tahtoneet herättää kuulijoissa ei ainoastaan ihailua, vaan myös ihmettelyä, hän tahtoi silminnähtävästi esiintyä sekä häikäisevänä että rohkeana.

"Oh, tulen sairaaksi kun katselen tämän ajan nuoria miehiä", huudahti hän takoen edelleen soittokonetta. "Nuo pikku raukat, jotka eivät kykene astumaan askeltakaan isän puistonporttien ulkopuolella, eivätkä pääse edes porteille asti ilman äidin lupaa ja vartioimista! Miten syventyneet he ovatkaan kauniitten kasvojensa, vaikeitten käsiensä ja pienten jalkojensa hoitoon, ikäänkuin miehillä tarvitsisi olla mitään tekemistä kauneuden kanssa! Ikäänkuin ei rakastettavaisuus olisi naisten erityinen etuoikeus, heidän laillinen osansa ja perintönsä! Myönnän kyllä, että ruma nainen on tahra luomakunnan kauniissa kasvoissa, mutta mitä miehiin tulee — he katsokoot vain, että heillä on voimaa ja rohkeutta, heidän tunnuslauseensa olkoon: metsästä, ammu, taistele! — muu ei ole pennin veroista. Sellainen olisi minun tunnuslauseeni, jos olisin mies."

"Olen päättänyt", jatkoi hän lyhyen äänettömyyden jälkeen, jota ei kukaan katkaissut, "että kun menen naimisiin, ei mieheni saa olla kilpailijani, vaan voitettuni. Minä vaadin jakamatonta ihailua, eikä hän saa tasata palvomistaan minun ja oman peilikuvansa kesken. Mr. Rochester, laulakaa nyt, ja minä säestän teitä!"

"Olen pelkkää tottelevaisuutta", oli vastaus.

"Tässä on 'Merirosvojen laulu'. Tietäkää, että olen hullaantunut merirosvoihin, ja laulakaa siis 'con spirito'!"

"Määräykset Miss Ingramin huulilta saisivat vetisen maidonkin vaahtoamaan."

"Pitäkää siis varanne, jollette miellytä minua, häpäisen teitä näyttämällä, miten sellainen laulu olisi laulettava."

"Mutta tehän tarjoatte palkan kyvyttömyydestä nyt koetan kaikella muotoa epäonnistua."

"Gardez-vous en bien! Jos erehdytte tahallanne, määrään rangaistuksen rikoksen mukaan."

"Miss Ingramin pitäisi olla lempeä, sillä hänellä on vallassa kovemmat rankaisukeinot, kuin mitä kuolevainen voi kestää."

"Oo, selittäkää", määräsi tämä.

"Anteeksi, armollinen neiti, selityksiä ei kaivata, oma hieno vaistonne varmaan sanoo teille, että yksi ainoa vihastunut katseenne riittäisi korvaamaan kuolemanrangaistusta.

"Laulakaa!" sanoi hän ja alkoi säestyksen omalla tulisella tavallaan.

"Nyt on minun aikani pujahtaa pois", ajattelin, mutta sävelet, jotka nyt halkoivat ilmaa, pysäyttivät minut. Mrs. Fairfax sanoi, että Mr. Rochesterilla oli kaunis ääni; niin hänellä olikin, pehmeä, täyteläinen basso, johon hän pani oman tunteensa, oman voimansa, ja joka löysi tiensä suoraan kuulijan sydämeen herättäen siellä outoja tunteita. Odotin, kunnes viimeinen syvä, täyteläinen värähdys oli kuollut pois, kunnes puheen vuolas virta, joka hetkiseksi oli pysäytetty, oli jälleen palannut uomaansa, sitten jätin suojaisen nurkkani ja livahdin ulos sivuovesta, joka onneksi oli lähellä. Siitä johti ahdas käytävä eteiseen; kulkiessani sen poikki, huomasin kengännauhani olevan auki, pysähdyin kiinnittämään sitä ja polvistuin sen vuoksi matolle porraskäytävän juurella. Kuulin ruokasalin oven aukeavan, eräs mies tuli ulos, nousin nopeasti ja seisoin suoraan hänen edessään. Se oli Mr. Rochester.

"Kuinka voitte?" kysyi hän.

"Oikein hyvin, sir."

"Miksi ette tullut puhuttelemaan minua tuolla sisällä?"

Ajattelin, että vastauksen asemasta olisin voinut tehdä hänelle saman kysymyksen, mutta en kuitenkaan tahtonut ottaa itselleni sellaista vapautta. Vastasin:

"En tahtonut häiritä teitä, kun näytitte koko ajan olevan niin kiinni."

"Mitä olette tehnyt minun poissaollessani?"

"En mitään erityistä, olen opettanut Adèlea kuten tavallisesti."

"Ja tullut hyvän joukon kalpeammaksi kuin mitä olitte, kuten näin heti ensi näkemältä. Mikä siihen on syynä?"

"Ei mikään, sir."

"Ettekö vilustunut tuona yönä, kun puoliksi hukutitte minut?"

"En vähääkään, sir."

"Palatkaa seurusteluhuoneeseen, te karkaatte liian aikaisin."

"Olen väsynyt, sir."

Hän katseli minua hetkisen.

"Ja hiukan alakuloinen", sanoi hän. "Minkätähden? Kertokaa minulle!"

"Ei se ole mitään, sir, ei mitään. Minä en ole alakuloinen."

"Mutta minä vakuutan teille, että olette, vieläpä niin surullinen, että vielä muutamat sanat saisivat kyyneleet silmiinne — kas niin, siinähän ne jo kiiltävätkin ja yksi helmi on jo irroittautunut ripsistä ja pudonnut poskellenne. Jos minulla olisi aikaa ja jollen olisi kuolettavassa pelossa, että joku lörpöttelevä palvelija kulkee ohitse, tahtoisin tietää, mitä tämä kaikki merkitsee. No hyvä, tänä iltana annan teille anteeksi, mutta tietäkää, että niin kauan kuin vieraani viipyvät täällä, odotan teitä joka ilta seurusteluhuoneeseen. Se on toivomukseni, älkää unohtako sitä. Menkää nyt, ja lähettäkää Sophie hakemaan Adèlea. Hyvää yötä, oma —". Hän vaikeni, puraisi huultaan ja jätti minut äkisti.

Kahdeksastoista luku.

Ne olivat iloisia päiviä Thornfieldissä, täynnä eloa ja vilkasta liikettä. Kuinka erilaisia ne olivatkaan kuin nuo kolme ensimäistä hiljaista, yksitoikkoista, yksinäistä kuukautta, jotka olin viettänyt sen katon alla. Kaikki surulliset tunnelmat näyttivät nyt olevan karkoitettuja talosta, kaikki synkät ajatukset unhoitettuja, kaikkialla oli eloa ja liikuntaa, päivät pitkät. Ei voinut kulkea ennen niin hiljaisen gallerian yli, ei avata ennen niin autioitten päätyhuoneitten ovia kohtaamatta sievää kamarineitiä tai keikarimaista lakeijaa.

Keittiö, kellarimestarin asunto ja palvelijain huoneet olivat yhtä eloisat, ja salongit jäivät tyhjiksi ja hiljaisiksi vain silloin, kun kevätpäivän leppoisa paiste ja sininen taivas kutsuivat niitten asukkaita ulos metsiin ja lehtoihin. Silloinkin kun kaunis ilma keskeytyi ja taukoamaton sade synkistytti muutamia päiviä, ei mikään sulku näyttänyt ehkäisevän iloisuutta, ja ulkoilma huvittelun keskeytys aiheutti vain suurempaa vilkkautta ja vaihtelua ajanvietteissä linnan avarissa suojissa.

Olin utelias näkemään, mitä he tekisivät ensimäisenä iltana, kun ehdotettiin ohjelman vaihtelua. Puhuttiin "kuva-arvoituksista", mutta tietämättömyydessäni en ymmärtänyt, mitä sana merkitsi. Palvelijat kutsuttiin sisään, ruokasalin pöydät työnnettiin syrjään, valot järjestettiin toisin ja tuolit asetettiin puoliympyrään kaarioven eteen. Sillä aikaa kun Mr. Rochester ja muut herrasmiehet johtivat näitä muutoksia, juoksivat naiset portaita ylös ja alas soittaen kamarineitejään. Mrs. Fairfaxia pyydettiin antamaan tietoja talon kaikista mahdollisista puku-, huivi- ja verhovarastoista, ja eräät kolmannen kerroksen vaatesäiliöt tarkastettiin, ja kamarineidit toivat alas sylintäydet kullalla kirjailtuja pönkkähameita, silkkimantteleita, pitsikauluksia, y.m., sitten tehtiin valinta, ja hyväksytyt kappaleet tuotiin seurusteluhuoneen takaiseen komeroon.

Sillävälin oli Mr. Rochester taas kutsunut naiset ympärilleen ja valitsi muutamia heistä omaan puolueeseensa. "Miss Ingram on tietysti minun", sanoi hän. Sitten hän valitsi molemmat Eshtonin neidit ja Mrs. Dentin. Hän katsahti minuun: satuin olemaan hänen lähellään, sillä olin juuri kiinnittänyt Mrs. Dentin rannerenkaan, joka oli sattunut aukeamaan.

"Tahdotteko leikkiä mukana?" kysyi hän. Pudistin päätäni. Hän ei vaatinut minua mukaan, kuten melkein olin pelännyt hänen tekevän, vaan salli minun rauhassa palata tavalliselle paikalleni.

Hän vetäytyi nyt puoluelaisineen verhon taakse, ja toinen puolue, jonka johtajana oli eversti Dent, asettui istumaan tuoleille. Eräs herroista, Mr. Eshton, näytti huomaavan minut ja ehdottavan, että minut otettaisiin mukaan, mutta lady Ingram ehätti kieltämään:

"Ei", kuulin hänen sanovan, "hän näyttää liian typerältä mihinkään tällaiseen leikkiin."

Ennen pitkää kilisi kello, ja verho vedettiin syrjään. Kaarioven takana näyttäytyi suuri Sir George Lynn, jonka Mr. Rochester myös oli valinnut puolueeseensa, kiedottuna valkeaan lakanaan. Hänen edessään pöydällä oli avonainen kirja, ja Amy Eshton seisoi hänen vieressään, Mr. Rochesterin takki yllä, kirja kädessään. Joku, jota ei näkynyt, helisti kelloa iloisesti, sitten hypähti Adèle (joka välttämättä oli tahtonut kuulua holhoojansa puolueeseen) esiin ripoitellen ympärilleen kukkia käsivarrellaan kantamastaan korista. Sitten näyttäytyi Miss Ingram häikäisevän kauniina, kokonaan valkeissa, pitkä harso päässä ja ruusukiehkura otsalla. Hänen vierellään kulki Mr. Rochester, ja yhdessä he lähenivät pöytää. He polvistuivat, ja Mrs. Dent ja Louisa Eshton, myöskin valkeissa puvuissa, asettuivat heidän taakseen. Seurasi eräänlainen toimitus, jonka helposti tunsi mykäksi vihkimiseksi. Sen päätyttyä neuvottelivat eversti Dent ja hänen puoluelaisensa keskenään hetkisen kuiskaillen, sitten sanoi eversti "morsian", Mr. Rochester kumarsi, ja esirippu laski.

Kului huomattava väliaika ennenkuin se jälleen nousi. Toisella nousemisella avautui näkyviin taidokkaammin valmistettu näyttämö kuin ensimäisellä. Seurusteluhuone, kuten jo ennen olen maininnut, oli pari porrasta ylempänä kuin ruokasali, ja ylemmän portaan tasalla, pari metriä kauempana ovesta, oli suuri marmoriallas, jonka tunsin kasvihuonekoristeeksi — siellä se tavallisesti seisoi, etelän kukkien keskellä, kultakalojen asuntona — ja jota varmaan oli ollut vaikea siirtää sisälle. Matolla altaan vieressä istui Mr. Rochester turbaani päässään, pukunansa joukko kirjavia huiveja. Hänen mustat silmänsä, tumma ihonsa ja pakanalliset piirteensä sopivat mainiosti tähän pukuun ja hän näytti todellakin itämaalaiselta emiiriltä. Hänen jälkeensä tuli Miss Ingram näkyviin. Hänkin oli puettu itämaalaiseen tapaan: tulipunainen silkkinauha oli sidottu hänen vyötäisilleen, pitsinenäliina solmittu ohimoille, hänen kauniit, täyteläiset käsivartensa olivat paljaina, ja toinen niistä kaartui sulavasti ylös kannattaen vesiruukkua pään päällä. Sekä hänen vartalonsa että piirteensä, ihonsa väri ja ilmeensä muistuttivat israelilaista ruhtinatarta patriarkkain ajalta, ja sellaista hän epäilemättä esittikin.

Hän lähestyi allasta ja kumartui sen yli ikäänkuin täyttääkseen ruukkunsa, sitten hän nosti sen taas päälaelleen. Kaivon vieressä istuva henkilö näytti nyt puhuttelevan häntä, pyytävän häneltä jotakin — "hän laski nopeasti ruukun kädestään ja antoi hänelle juoda —". Mies otti silloin viittansa alta lippaan, avasi sen ja veti esiin säihkyviä rannerenkaita ja korvarenkaita, neito oli hämmästyvinään ja ihastuvinaan, mies polvistui ja laski aarteet hänen jalkoihinsa, hänen ilmeensä ja eleensä osoittivat epäilystä ja iloa, muukalainen kiinnitti rannerenkaat hänen käsivarteensa ja korvarenkaat hänen korviinsa. Se oli Eleasar ja Rebekka: kameelit vain puuttuivat.

Arvaajat panivat taas päänsä yhteen: nähtävästi he eivät voineet tulla yksimielisiksi sanasta tai tavusta, jota tämä kohtaus esitti. Eversti Dent, heidän puheenjohtajansa, pyysi koko sanaa esittävää kuvaelmaa, ja esirippu laski taaskin.

Kolmannella nousulla tuli näkyviin vain pieni osa seurusteluhuonetta, muun osan peitti tumma, karkea vaate. Marmoriallas oli siirretty pois, sen tilalle oli tuotu yksinkertainen pöytä ja tuoli keittiöstä, yksi ainoa himmeä lyhty valaisi näitä, ja kaikki vahakynttilät oli sammutettu.

Tämän halvan näyttämön keskellä istui mies, sidotut kädet polvillaan ja katse maahan luotuna. Tunsin Mr. Rochesterin, vaikkakin hänen noetut kasvonsa, puvun epäjärjestys (toinen hiha riippui melkein irrallaan ikäänkuin olisi se tullut tappelussa revityksi), synkkä ja epätoivoinen ilme, karkea, vanukkeinen tukka olisivat hyvin voineet tehdä hänet tuntemattomaksi. Kun hän liikahti, helähti kahle, sillä hänen ranteillaan oli käsiraudat.

"Kuritushuone", huudahti eversti Dent, ja arvoitus oli selvitetty. [Morsian = bride, kaivo = well, kuritushuone = bridewell.]

Jonkun ajan kuluttua, ehdittyään pukeutua tavallisiin pukuihinsa, palasivat näyttelijät ruokasaliin. Mr. Rochester oli tarjonnut käsivartensa Miss Ingramille, joka lausui hänelle kohteliaisuuksia hänen näyttelemisestään.

"Tiedättekö", sanoi hän, "enimmän pidin teistä viimeisessä osassanne. Oi, olisittepa vain elänyt muutamia vuosia aikaisemmin! Mikä komea rosvoritari teistä olisi tullut!"

"Onko kaikki noki poissa kasvoistani nyt?" kysyi hän kääntyen neitoa kohti.

"Ikävä kyllä, on! Ei mikään pue kasvojanne paremmin kuin tuo rosvon väri."

"Pitäisittekö siis maantiesankarista?"

"Englantilainen maantiesankari on lähinnä paras italialaisen rosvon jälkeen, ja tämän taas voittaa vain itämainen ryöväri."

"No niin, olin mikä olin, muistakaa, että olette vaimoni. Meidät vihittiin tunti sitten kaikkien näitten todistajien läsnäollessa." Miss Ingram tirskui, ja hänen värinsä kohosi.

"Nyt, Dent", sanoi Mr. Rochester, "on teidän vuoronne." Ja toinen puolue vetäytyi pois, ja hänen puolueensa valtasi tyhjiksi jääneet tuolit. Miss Ingram asettui puolueensa päämiehen oikealle puolelle, toiset arvaajat täyttivät tuolit molemmin puolin heitä. Tällä kertaa en välittänyt näyttelijöistä, en enää jännityksellä odottanut esiripun nousemista, mielenkiintoni oli nyt kokonaan katselijain puolella, ja katseeni, joka äsken oli kiintynyt kaarioveen, pysyi nyt ehdottomasti katsomossa. En enää muista, mitä arvoituksia eversti Dent ja hänen puolueensa esittivät, minkä sanan he olivat valinneet, kuinka he suoriutuivat tehtävästään, mutta sitävastoin näen vieläkin jokaista kuvaelmaa seuranneet neuvottelut, näen Mr. Rochesterin kumartuvan Miss Ingramia ja Miss Ingramin Mr. Rochesteria kohti, näen hänen taivuttavan päätään kunnes hänen mustat kutrinsa melkein koskettavat Mr. Rochesterin olkapäätä ja aaltoilevat hänen leukansa tasalla, kuulen heidän kuiskailunsa, muistan tarkoin heidän katseensa, ja vielä tällä hetkellä voin palata tunnelmaan, jonka näytännöt olivat aiheuttaneet.

Olen sanonut sinulle, lukija, että olin oppinut rakastamaan Mr. Rochesteria, enkä nytkään voinut olla rakastamatta häntä vain siitä syystä, että hän näytti lakanneen huomaamasta minua, että saatoin viettää tuntikausia hänen läheisyydessään ilman että hän kertaakaan katsahti edes siihen suuntaan, jossa olin, että näin hänen omistaneen kaiken huomionsa vallasnaiselle, joka ei olisi sallinut minun koskettaa hameensa lievettäkään, ja joka pikaisesti käänsi mustat, vallanhimoiset silmänsä toisaalle, jos hän sattumalta oli tullut katsahtaneeksi niin mitättömään olentoon kuin minuun. En voinut olla rakastamatta häntä, vaikka olinkin varma siitä, että hän pian menisi naimisiin tämän saman ylimysnaisen kanssa, jonka koko olemuksessa joka päivä luin ylpeätä varmuutta Mr. Rochesterin aikeista hänen suhteensa, kun taas tämän käytöksessä alituisesti näin eräänlaista kohteliaisuutta, joskin huoletonta ja mieluummin etsittävää kuin etsivää, mutta joka juuri huolettomuutensa tähden oli kiehtovaa, ylpeytensä tähden vastustamatonta.

Tällaiset olosuhteet eivät suinkaan olleet omiaan jäähdyttämään rakkautta, vaikka ne hyvin olisivat voineetkin herättää epätoivoa. Myöskin kauheata mustasukkaisuutta, ajattelee lukija, jos nimittäin minun asemassani oleva tyttö luulottelisi voivansa olla mustasukkainen naiselle sellaiselle kuin Miss Ingram. Mutta minä en ollut mustasukkainen, tai olin sitä hyvin harvoin, sillä sitä tuskaa, mitä tunsin, ei voisi tulkita sillä nimellä. Miss Ingram oli kaiken mustasukkaisuuden alapuolella: hän oli liian paljon minua alempana voidakseen herättää tuota tunnetta. Lukija suokoon anteeksi näennäisen paradoksin, mutta minä tarkoitan, mitä sanon. Hän oli häikäisevä, mutta hän ei ollut luonnollinen, hänellä oli kaunis ulkomuoto ja useita loistavia ominaisuuksia, mutta hänen henkensä oli köyhä, hänen sydämensä rajoitettu, eikä mikään välittömästi puhjennut kukkanen kaunistanut sitä, ei mikään luonnon pakoittamaton hedelmä virvoittanut sitä. Hän ei ollut hyvä, hän ei ollut omaperäinen, hän loisti helisevillä, kirjoista saaduilla korulauseilla, mutta ei koskaan esittänyt omintakeista mielipidettä, eikä hänellä ollutkaan sellaisia. Hän tavoitteli suurisuuntaisia tunteita, mutta ei tuntenut ystävällisyyttä eikä sääliä, hellyyttä eikä vilpittömyyttä. Liiankin usein hän paljasti nämä puutteensa antaessaan kohtuuttoman vallan silmittömälle vastenmielisyydelleen pikku Adèleen. Jos tämä sattui lähestymään häntä, karkotti hän hänet luotaan töykeästi, väliin hän ajoi hänet pois huoneesta ja kohteli häntä aina kylmästi ja kovasti. Muutkin silmät kuin minun näkivät nämä luonteen ilmaukset, tarkastelivat niitä säälimättä ja läpitunkevasti. Niin, itse tuleva sulhanen, Mr. Rochester, piti valittuansa alituisesti silmällä, ja juuri hänen tarkkanäköisyytensä, hänen päivänselvä tietoisuutensa armaansa vioista, hänen tunteittensa ilmeinen intohimottomuus herätti minun hellittämättömän tuskani. Minä näin, että Mr. Rochester aikoi naida Miss Ingramin perhesyistä, kenties valtiollisistakin, koska tämä asemansa ja sukulaisuussuhteittansa vuoksi oli sopiva hänelle, mutta tunsin, että hän ei ollut antanut rakkauttaan tulevalle morsiamelleen, ja että tällä oli huonot edellytykset koskaan voittamaankaan sitä. Siinä oli tuskani pistävin kärki, siinä kohta, missä hermoon sattui kipeimmin, siinä kuumeen ja levottomuuden kiihdyttäjä.

Miss Ingram ei voinut viehättää häntä.

Jos hän olisi saanut nopean voiton, jos Mr. Rochester olisi antautunut ja rehellisesti laskenut sydämensä hänen jalkojensa juureen, olisin peittänyt kasvoni, kääntynyt pois ja (kuvaannollisesti) kuollut heiltä. Jos Miss Ingram olisi ollut hyvä ja jalo nainen, voimakas, lämmin, ystävällinen, henkevä, olisin käynyt sydämessäni tuiman taistelun kahta tiikeriä, mustasukkaisuutta ja epätoivoa, vastaan, ja kun nämä ensin olisivat repineet ja raadelleet sydäntäni, olisin ihaillut kilpailijaani, tunnustanut hänen voimansa ja elänyt rauhassa loppuikäni, ja mitä ehdottomampi hänen ylevämmyytensä, sitä vilpittömämpi minun ihailuni, sitä syvempi ja todellisempi rauhani. Mutta asiain todellinen tila — Miss Ingramin ponnistukset Mr. Rochesterin kiehtomiseksi, niitten yhä uudistuva epäonnistuminen, josta hänellä itsellään ei ollut aavistustakaan, päinvastoin hän kuvitteli, että jokainen hänen sinkoamansa nuoli osui oikeaan, ja pöyhistelihe menestyksensä huumaamana, vaikka hänen ylpeytensä ja itsetietoisuutensa karkoittivat hänen ponnistustensa esineen yhä etäämmälle — tämän kaiken huomaaminen ja katseleminen piti minua alituisessa kiihtymistilassa ja armottoman pakon alla.

Sillä kun hän epäonnistui, näin minä selvästi, millä tavalla hän olisi voinut saavuttaa menestystä. Tiesin, että ne nuolet jotka nyt alituisesti kimmahtivat takaisin Mr. Rochesterin rinnasta ja putosivat tehottomina hänen jalkoihinsa, olisivat varmemman käden sinkoamina voineet tunkeutua suoraan hänen ylpeään sydämeensä, sytyttää rakkautta hänen tuimaan katseeseensa, pehmentää hänen katkeran ivallisia kasvojaan. Tai — mikä vieläkin parempi — hiljainen valloitus olisi voinut tapahtua ilman aseitakin.

"Kuinka ei Miss Ingram voi vaikuttaa häneen sen enempää, kun hänellä kerran on oikeus olla niin lähellä häntä?" kysyin itseltäni. "Varmaankaan hän ei oikein pidä hänestä, tai ei pidä hänestä oikealla tavalla. Jos hän rakastaisi Mr. Rochesteria, ei hänen tarvitsisi noin tuhlailla hymyilyjään, lähetellä häneen tuollaisia silmäyksiä, nähdä noin suurta vaivaa ilmeistään ja teeskennellä noin moninaista suloutta. Minusta näyttää, että hän pääsisi paljon lähemmäksi hänen sydäntään, jos hän tyytyisi istumaan hiljaa hänen vieressään, puhumaan vähän ja vilkuilemaan vielä vähemmän. Minä olen nähnyt Mr. Rochesterin kasvoilla aivan toisenlaisen ilmeen kuin se, mikä koventaa niitä nyt kun Miss Ingram puhelee hänen kanssaan niin vilkkaasti; mutta se ilme tulikin itsestään, ilman mitään viekoittelevia temppuja ja taitavia laskelmia, eikä tarvinnut muuta kuin ottaa se vastaan, vastata mutkattomasti hänen kysymyksiinsä, tarpeen tullen puhutella häntä ilman mitään verukkeita — ja ilme hänen kasvoillaan tuli yhä ystävällisemmäksi ja iloisemmaksi ja lämmitti kuin auringonsäde. Kuinka Miss Ingram osaa miellyttää häntä kun he ovat naimisissa? Minä en usko, että hän osaa, ja kuitenkin se voisi olla mahdollista, ja luulen varmaan, että hänen vaimonsa voisi olla onnellisin nainen auringon alla."

En ole vielä sanonut mitään tuomitsevaa Mr. Rochesterin aikeesta mennä naimisiin ulkonaisten etujen vuoksi. Olin hämmästynyt huomatessani hänen aikomuksensa todella sellaisiksi, olin luullut häntä mieheksi, johon eivät tehoaisi niin alhaiset vaikuttimet puolison valinnassa, mutta mitä enemmän tarkastelin molempien asianomaisten asemaa, kasvatusta j.n.e., sitä vähemmän pidin olevani oikeutettu tuomitsemaan tai moittimaan Mr. Rochesteria ja Miss Ingramia niitten käsityskantojen ja periaatteiden noudattamisesta, jotka epäilemättä oli jo lapsuudessa istutettu heihin. Koko heidän luokkansa seurasi näitä periaatteita, ja niin ollen otaksuin, että heillä oli siihen omat syynsä, joita minä en voinut arvostella. Minusta tuntui, että jos olisin ollut hänen kaltaisensa mies, olisin painanut rintaani vastaan vain sellaisen naisen, jota todella voi rakastaa; mutta juuri se seikka, että aviomiehen onni silloin olisi niin päivän selvä, sai minut uskomaan, että täytyi olla painavia syitä tuota suunnitelmaa vastaan, muussa tapauksessa olisi mielestäni koko maailma ehdottomasti seurannut sitä.

Mutta muissakin suhteissa olin tulossa hyvin suvaitsevaiseksi isäntääni kohtaan. Unohdin hänen vikansa, joita ennen olin tarkasti pitänyt silmällä. Ennen olin pyrkinyt tutkimaan kaikkia puolia hänen luonteessaan, huomaamaan niin hyvin pahan kuin hyvänkin, punnitsemaan oikein molempia ja muodostamaan tasapuolisen arvostelun. Nyt en nähnyt mitään pahaa. Pilkallisuus joka oli karkoittanut minut, kovuus, jota olin säikähtänyt, tuntuivat nyt vain väkeviltä mausteilta hienossa ruokalajissa, ne pistivät, mutta jos ne olisivat olleet poissa, olisi maku kärsinyt siitä suuresti. Ja mitä tulee tuohon epämääräiseen ilmeeseen — oliko se synkkämielisyyttä vai surua, uhmaa vai epätoivoa? Tarkkanäköinen katselija huomasi sen silloin tällöin hänen silmissään, mutta se katosi, ennenkuin kukaan ehti tunkeutua noihin hetkiseksi avautuviin syvyyksiin. Tuo epämääräinen ilme sai minut joskus värisemään, oli kuin olisin kulkenut tuliperäisiä kukkuloita pitkin ja äkkiä tuntenut maan vavahtavan allani ja nähnyt sen avautuvan jostakin kohdasta, väliin taas katselin sitä ääneti, sykkivin sydämin ja jännittynein hermoin. Silloin en säikkynyt sitä, tahdoin vain uhmata sitä — arvata, mitä se oli, ja pidin onnellisena Miss Ingramia, joka kerran oli saava mielin määrin tunkeutua tuohon kuiluun, vetää esiin sen salaisuudet ja tutkia niitten luontoa.

Sillä aikaa kun minä ajattelin vain isäntääni ja hänen tulevaa morsiantaan, näin vain heidät, kuulin vain heidän puheensa, kiinnitin huomiota vain heidän liikkeisiinsä, puuhaili muu seurue omissa erikoisharrastuksissaan ja huvituksissaan. Ladyt Lynn ja Ingram jatkoivat juhlallisia kahdenkeskisiä keskustelujaan, nyökyttäen päähineitään vastakkain ja ilmaisten käsiensä liikkeillä milloin yllätystä, milloin salaperäisyyttä tai kauhistusta aina sen aiheen mukaan, jota heidän pakinansa kulloinkin käsitteli. He olivat kuin pari komeita nukkeja. Lempeä Mrs. Dent puheli hyväntahtoisen Mrs. Eshtonin kanssa, ja nämä kaksi myönsivät silloin tällöin kohteliaan sanan tai hymyilyn minullekin. Sir George Lynn, eversti Dent ja Mr. Eshton puhuivat politiikkaa tai keskustelivat kreivikunnan asioista ja oikeusjutuista. Lordi Ingram hakkaili Amy Eshtonia, Louisa soitti ja lauloi toiselle herroista Lynn sekä hänen kanssaan, ja Mary Ingram kuunteli raukean uneksivana toisen kohteliaisuuksia. Väliin kaikki, ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta, keskeyttivät vähemmän tärkeän näyttelemisensä pitääkseen silmällä ja kuunnellakseen pääosien esittäjiä; sillä loppujen lopulta olivat Mr. Rochester ja hänen ympärillään alituisesti häärivä Miss Ingram seurueen sielu. Jos Mr. Rochester oli tunninkaan poissa huoneesta, lamautui hänen vieraittensa mieliala kohta huomattavasti, ja voi olla varma siitä, että hänen paluunsa antoi heti voimakkaan sysäyksen keskustelulle. Hänen elähyttävän vaikutuksensa puute tuntui erityisesti eräänä päivänä, kun hänet oli kutsuttu muuatta asiaa varten Millcoteen, josta hänen arveltiin palaavan vasta myöhään. Iltapäivä oli sateinen, ja kävelymatka, jonka seurue oli aikonut tehdä eräälle tasangolle Hayn takana, minne muuan mustalaisjoukkue hiljattain oli asettunut, täytyi niin ollen jättää toistaiseksi. Osa herroista oli mennyt talleihin, nuoremmat pelasivat biljardia biljardihuoneessa neitosten kanssa. Rouvat Ingram ja Lynn etsivät ajanvietettä hiljaisesta korttipelistä. Blanche Ingram, joka oli ylpeän vaiteliaana torjunut Mrs. Dentin ja Mrs. Eshtonin kokeet saada hänet mukaan keskusteluun, hyräili ensin joitakin tuntehikkaita säveleitä pianon ääressä, otti sitten kirjan kirjastohuoneesta, vetäytyi ylpeään yksinäisyyteen erääseen sohvan nurkkaan ja valmistautui viettämään ikävää odotusaikaa mielikuvien maailmoissa. Huoneessa ja koko talossa oli hiljaista, vain silloin tällöin kuului biljardinpelaajien iloisia ääniä yläkerrasta.

Alkoi hämärtää, ja kello oli jo varoittanut, että oli aika pukeutua päivällistä varten, kun pikku Adèle, joka oli polvillaan minun vieressäni ikkunalaudalla — huudahti:

"Tuossapa Mr. Rochester jo tulee takaisin." Minä käännyin, Miss Ingram ponnahti pystyyn sohvaltaan, ja toisetkin katsahtivat ylös puuhistaan, sillä samassa oli alkanut kuulua vaununpyörien kolinaa ja kavioitten läiskettä märällä käytävällä. Postivaunu läheni.

"Mikä on saattanut hänet palaamaan takaisin tuolla tavalla?" sanoi Miss Ingram. "Lähtiessään hän ratsasti Mesrourilla, eikö niin? Ja Pilot oli hänen mukanaan. Mihin hän on pannut eläimet?"

Tätä sanoessaan hän tuli koko mahtavuudessaan, laajoine vaatteineen, niin lähelle ikkunaa, että minun täytyi taipua taaksepäin selkäni taittamisenkin uhalla. Ensi innossaan hän ei huomannut minua, mutta kun hän vihdoin teki sen, koukisti hän huultaan ylpeästi ja siirtyi toisen ikkunan luo. Postivaunu pysähtyi, kuljettaja soitti ovikelloa, ja vaunusta nousi matkapukuun puettu herrasmies, mutta se ei ollut Mr. Rochester, se oli kookas, hienonnäköinen herra, muukalainen.

"Ärsyttävää!" huudahti Miss Ingram, "sinä väsyttävä marakatti" (Adèle) "kuka käski sinun riippua siinä ikkunassa antamassa vääriä tietoja." Ja hän heitti minuun suuttuneen syrjäsilmäyksen, ikäänkuin olisi minulla ollut syytä.

Eteisestä kuului ääniä, ja uusi tulokas astui sisään. Hän kumarsi lady Ingramille pitäen häntä nähtävästi seuran vanhimpana naisena.

"Nähtävästi tulen sopimattomaan aikaan, armollinen rouva", sanoi hän, "koska ystäväni, Mr. Rochester on poissa kotoa, mutta minä tulen hyvin pitkältä matkalta. Luulen voivani siinä määrin luottaa vanhaan ystävyyteen, että uskallan asettua tänne kunnes hän palaa."

Hänen käytöksensä oli kohteliasta, hänen murteensa tuntui minusta jossain määrin oudolta — ei juuri muukalaiselta, mutta ei sittenkään aivan englantilaiselta. Hän saattoi olla Mr. Rochesterin ikäinen — kolmen- ja neljänkymmenen välillä. Hänen kasvojensa väri oli omituisen kalpea, muuten hän oli kaunis mies, ainakin ensi näkemältä. Lähemmän tarkastuksen jälkeen huomasi hänen kasvoissaan jotakin ikävää — jotakin, joka ei miellyttänyt. Hänen piirteensä olivat säännölliset, mutta liian veltostuneet, hänen silmänsä suuret ja kaunismuotoiset, mutta tyhjät ja elottomat — niin ainakin minusta tuntui.

Pukeutumiskellon ääni hajoitti seurueen. En nähnyt häntä ennenkuin päivällisen jälkeen, ja silloin hän jo näytti olevan kuin kotonaan. Mutta nyt pidin hänen kasvoistaan vieläkin vähemmän kuin äsken; ne tuntuivat minusta sekä epävakaisilta että elottomilta. Hänen katseensa harhaili sinne tänne ilman tarkoitusta, ilman päämäärää, ja se teki hänet oudomman ja ikävämmän näköiseksi kuin kukaan ennen näkemäni. Vaikka hän oli kaunis ja verrattain ystävällisen näköinen mies oli hän tehnyt minuun harvinaisen vastenmielisen vaikutuksen. Noissa soikeissa, hienohipiäisissä kasvoissa ei ollut mitään voimaa, tuossa kotkannenässä ja pienessä kirsikkasuussa ei ollut mitään lujuutta, ei mitään ajatuksia tuossa matalassa, tasaisessa otsassa, ei päättäväisyyttä noissa kirkkaissa, ruskeissa silmissä.

Istuessani tavallisessa nurkassani ja katsellessani häntä uuninreunuksella seisovien kynttiläin valossa, joka lankesi kirkkaana hänen ylitsensä — hän istui nimittäin nojatuolissa aivan tulen ääressä ja vetäytyi yhä lähemmäksi ikäänkuin olisi hänen ollut kylmä — vertasin häntä Mr. Rochesteriin. Ajattelin — sanottakoon se kaikella kunnioituksella — että vastakohta ei voinut olla suurempi sileän hanhen ja ylpeän haukan, säyseän lampaan ja pörröisen, tarkkasilmäisen koiran, sen vartijan, välillä.

Hän oli puhunut Mr. Rochesterista kuin vanhasta ystävästä. Sepä mahtoi olla omituisen ystävyys — vanhan sananlaskun "vastakohdat etsivät toisiansa" räikeä todistus.

Pari kolme herraa istui hänen lähellään, ja silloin tällöin kuulin huoneen yli katkelmia heidän keskustelustaan. Alussa en saanut paljoakaan selvää kuulemastani, sillä lähelläni istuvien Louisa Eshtonin ja Mary Ingramin pakina sekoitti kokonaan ne katkonaiset lauseet, jotka välistä ennättivät korviini. Viimeksimainitut keskustelivat vieraasta, molemmat sanoivat häntä kauniiksi mieheksi. Louisa sanoi, että hän oli "niin kultainen" ja että hän jo oli aivan ihastunut häneen. Mary ihaili hänen "somaa, pientä suutansa ja sievää nenäänsä", jotka hänen mielestään kuuluivat miehiseen kauneusihanteeseen.

"Ja kuinka miellyttävä otsa hänellä on!" huudahti Louisa, "niin sileä — ei siinä ole ollenkaan noita ikäviä epätasaisuuksia, joita en ollenkaan siedä. Ja kuinka rauhalliset silmät ja säyseä hymyily!"

Ja sitten, suureksi ilokseni, tuli Henry Lynn ja vei heidät toiseen päähän huonetta suunnittelemaan aiottua kävelyretkeä Hay'hin.

Nyt taisin keskittää huomioni tulen ääressä istuvaan ryhmään, ja sain selville, että tulokkaan nimi oli Mr. Mason. Sitten ymmärsin, että hän oli juuri saapunut Englantiin ja että hän oli tullut jostakin kuumasta maasta — siinä varmaan syy, miksi hänen kasvonsa olivat niin kelmeät, miksi hän istui niin lähellä tulta ja piti päällystakkia huoneessakin. Nyt ilmaisivat sanat Jamaica ja Kingston että hänen asuntopaikkansa oli Länsi-Intia, ja hämmästykseni ei ollutkaan vähäinen, kun ennen pitkää kuulin, että hän oli juuri siellä tutustunut Mr. Rochesteriin. Hän kertoi parast'aikaa, kuinka hänen ystävänsä oli vihannut noiden alueiden kuumuutta, rajumyrskyjä ja sadeaikoja. Tiesin, että Mr. Rochester oli matkustanut paljon, Mrs. Fairfax oli kertonut niin, mutta luulin, että hänen vaelluksensa olivat rajoittuneet Europan mantereeseen, enkä koskaan ollut kuullut sanaakaan hänen käynneistään kaukaisemmilla rannoilla.

Pohdin näitä asioita, kun eräs tapahtuma, vieläpä sangen odottamaton, katkaisi ajatusteni langan. Mr. Mason, joka värisi aina kun joku sattui avaamaan oven, pyysi lisää hiiliä valkeaan, jonka liekit olivat sammuneet, vaikka tuhkakasa vielä olikin hehkuvan punainen. Palvelija, joka toi hiilet sisään, pysähtyi mennessään Mr. Eshtonin tuolin lähelle ja sanoi hänelle matalalla äänellä jotakin, josta eroitin vain sanat "vanha nainen", — "kerrassaan vaivalloinen."

"Käskekää hänen korjata luunsa kiireimmän kaupalla, muuten hänet pannaan jalkapuuhun", vastasi Mr. Eshton.

"Ei — seis!" keskeytti eversti Dent. "Älä lähetä häntä pois, Eshton, saisimme siitä pahan vastuun niskoillemme — paras kysyä naisten mieltä." Ja hän jatkoi kuuluvalla äänellä: "Naiset, te aioitte mennä Hay'hin katsomaan mustalaisleiriä! Nyt kertoo Sam, että muuan vanha povaajaeukko heidän joukostaan on tällä hetkellä palvelijain huoneessa ja tahtoo kaikin mokomin päästä sisään herrasväen luo kertoakseen heidän tulevaiset kohtalonsa. Haluatteko nähdä häntä?"

"Ettehän vain, eversti", huusi lady Ingram, "tahdo rohkaista moista halpaa petkuttajaa! Lähettäkää hänet kaikin mokomin heti paikalla pois?"

"Mutta minä en saa häntä lähtemään, mylady", sanoi palvelija, "en minä eikä kukaan muukaan. Mrs. Fairfax on hänen luonaan parast'aikaa koettaen saada hänet pois, mutta hän on asettunut istumaan tuolille uunin nurkkaan ja sanoo, ettei mikään saa häntä liikahtamaan paikaltaan ennenkuin hän on saanut luvan tulla sisälle."

"Mitä hän täällä tekisi?" kysyi Mrs. Eshton.

"Hän tahtoisi ennustaa herrasväelle, armollinen rouva, ja hän vannoo tekevänsäkin sen vielä."

"Minkä näköinen hän on?" kysyivät Eshtonin neidit yhdessä hengenvedossa.

"Kauhean ruma, vanha otus, Miss, musta kuin korppi."

"Sittenpä hän onkin oikea noita", huudahti Frederick Lynn. "Käsketään hänet kaikin mokomin sisään!"

"Tietysti", sanoi hänen veljensä. "Olisi ikuinen vahinko jättää noin mainio tilaisuus käyttämättä."

"Rakkaat pojat, mitä te ajattelette?" huudahti Mrs. Lynn.

"Minä en mitenkään voi suostua niin ajattelemattomaan toimenpiteeseen", ilmoitti lady Ingram.

"Todellako, äiti, mutta minä sanon, että sinä voit — ja sinä suostut", kuului Blanchen kopea ääni, hänen kääntyessään ympäri pianotuolilla, jossa hän oli siihen saakka istunut ääneti tarkastellen joitakin nuottilehtiä. "Olen utelias kuulemaan kohtaloani — käske noita-akka sisään, Sam!"

"Blanche, lemmikkini, muista —"

"Kyllä — minä muistan kaikki mitä minun pitääkin muistaa, ja minun täytyy saada tahtoni täytetyksi — kiiruhda, Sam!"

"Niin, niin", huusivat kaikki nuoret, niin neidit kuin herrat. "Annetaan hänen tulla — siitä tulee oiva seikkailu."

Palvelija vitkasteli vielä. "Hän on niin kauhean näköinen", sanoi hän.

"Mene!" kivahti Miss Ingram, ja mies meni.

Koko seurue joutui nyt iloisen levottomuuden valtaan; kokkapuheet ja leikinlaskut räiskähtelivät Samin palatessa.

"Hän ei tahdokaan tulla nyt", sanoi hän. "Hän sanoo, että hänen tehtävänsä muka ei ole esiintyä 'suuren joukon' edessä — niin kuuluivat hänen sanansa. Minun täytyy viedä hänet yksityiseen huoneeseen, ja ne, jotka haluavat kysyä hänen neuvojansa, saavat yksitellen mennä hänen luoksensa."

"Siinä näet nyt, kuninkaallinen Blancheni", aloitti Lady Ingram, "hän tahtoo tehdä anastusyrityksiä. Ole järkevä, enkelini, äläkä —"

"Vie hänet kirjastohuoneeseen, luonnollisesti", keskeytti hänen enkelinsä. "Minun tehtäväni ei ole kuunnella hänen ennustuksiaan 'suuren joukon' edessä: aion pitää hänet vain itseäni varten. Onko kirjastohuoneessa tulta?"

"Kyllä, Miss, mutta hän näyttää niin ikävältä."

"Lopeta jo lorusi, tolvana, ja tee niinkuin sanon!"

Taas Sam katosi, ja odotuksen salaperäinen jännitys nousi vielä kerran ylimmilleen.

"Hän on valmis nyt", sanoi palvelija palatessaan. "Hän haluaa tietää, kuka tulee ensimäisenä."

"Arvelen, että minun on paras pistäytyä hänen luonaan ennenkuin kukaan naisista menee", sanoi eversti Dent.

"Sano hänelle, Sam, että eräs herra on tulossa."

Sam meni ja palasi.

"Hän sanoo, sir, että hän ei huoli herroista, heidän ei tarvitse vaivautua hänen luoksensa, eikä myös" — hän tukahutti vaivoin naurunsa — "muiden naisten kuin nuorten ja naimattomien."

"Kautta Juppiterin, hänellä on makua!" huudahti Henry Lynn.

Miss Ingram nousi juhlallisena: "Minä menen ensimäisenä", sanoi hän äänellä, joka olisi sopinut häviävän sotajoukon johtajalle, joka itse asettuu eturiviin ja antaa merkin rynnäkköön.

"Oi, kultaseni, lemmikkini, älä mene — ajattele vielä!" huusi hänen äitinsä, mutta hän liukui hänen ohitsensa ylvään äänettömänä, katosi ovesta, jota eversti Dent piti auki, ja me kuulimme hänen menevän kirjastohuoneeseen.

Nyt seurasi verrattain syvä hiljaisuus. Lady Ingram katsoi tilanteen mukaiseksi väännellä käsiänsä, minkä hän perinpohjaisesti tekikin. Miss Mary ilmoitti, että hän puolestaan ei uskaltaisi mennä. Amy ja Louisa Eshton tirskuivat kesken säikähdystään.

Minuutit vierivät verkalleen. Laskimme niitä viisitoista, ennenkuin kirjaston ovi taas aukeni. Miss Ingram palasi luoksemme kaarioven kautta.

Nauraisiko hän? Ottaisiko hän kaiken vain pilaksi? Kaikkien silmät olivat kiihkeän uteliaina häntä vastassa, ja hän kohtasi odottavat katseet kylmänä ja torjuen. Hän ei näyttänyt hämmentyneeltä eikä iloiselta, vaan kulki jäykkänä paikalleen ja istahti sille äänettömänä.

"No, Blanche", sanoi Lordi Ingram.

"Mitä hän sanoi, Blanche?" kysyi Mary.

"Mitä ajattelet hänestä? Miltä sinusta tuntuu? Onko hän oikea povaaja?" kysyivät neidit Eshton.

"No, no, hyvä herrasväki", vastasi Miss Ingram, "älkää ahdistako minua joka taholta! Totisesti voi teidän herkkäuskoisuuttanne helposti kiihdyttää! Te näytätte järjestään kaikki — hyvä äitini siihen luettuna — olevan ehdottomasti vakuutettuja siitä, että talossa on oikea noita-akka, joka on läheisessä liitossa sielunvihollisen kanssa. Olen nähnyt kiertävän mustalaisakan, hän on totuttuun tapaan harjoittanut minun suhteeni kädestälukemisen jaloa taitoa ja kertonut minulle asioita, mitä hänen kaltaisensa tavallisesti kertovat. Oikkuni on tyydytetty, ja luullakseni on paras, että Mr. Eshton uhkauksensa mukaan panee akan jalkapuuhun huomenna."

Miss Ingram otti kirjan ja nojautui taaksepäin tuolissaan torjuen niin ollen kaiken keskustelun. Tarkastelin häntä lähes puolen tuntia: koko sinä aikana ei hän kertaakaan kääntänyt lehteä, ja hänen kasvonsa tulivat hetki hetkeltä synkemmiksi, tyytymättömämmiksi ja pettyneemmiksi. Hän ei ilmeisesti ollut kuullut mitään mieluista, ja minusta näytti, päättäen hänen jatkuvasta synkkyydestään ja vaiteliaisuudestaan, että hän itse, huolimatta teeskennellystä välinpitämättömyydestään, kiinnitti tavattoman suurta huomiota kuulemiinsa, mitä ne sitten olivatkaan olleet.

Sillä välin selittivät Mary Ingram, Amy ja Louisa Eshton, että he eivät uskaltaneet mennä yksin, ja kuitenkin heidän kaikkien teki mieli mennä. Ryhdyttiin neuvotteluihin lähettilään, Samin välityksellä, ja vihdoin, pitkällisten juoksujen jälkeen, jolloin Samin jalkoja jo varmaan pakotti, saatiin suurella vaivalla kiusatuksi ankaralta Sibyllalta lupa mainituille kolmelle neidolle saapua yhtä aikaa hänen puheilleen.

Tämä käynti ei ollut niin hiljainen kuin Miss Ingramin oli ollut. Kuulimme hysteeristä naurua ja pieniä huudahduksia kirjastohuoneesta, ja noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua temmattiin ovi auki, ja neidit syöksyivät sisään kuin suunniltaan.

"Tässä ei ole kaikki oikein!" huusivat kaikki kolme yhteen ääneen. "Hän kertoi meille sellaisia asioita! Hän tietää kaikki meistä!" ja he vaipuivat hengästyneinä tuoleille, joita herrat kiiruhtivat tarjoamaan heille.

Kun heiltä vaadittiin lähempää selitystä, kertoivat he, että hän oli sanonut heille kaikki, mitä he olivat sanoneet ja tehneet lapsuudessaan, kuvaillut, millaisia kirjoja ja koristeita heillä oli huoneissaan kotona ja millaisia lahjoja sukulaiset olivat antaneet heille. He vakuuttivat, että hän oli myös arvannut heidän ajatuksensa ja kuiskannut jokaisen korvaan sen henkilön nimen, josta tämä enimmän piti, sekä hänen hartaimmat toiveensa.

Herrat tahtoivat nyt kaikin mokomin saada lähempiä tietoja kahdesta viimeksimainitusta seikasta, mutta saivat vastaukseksi tärkeisiin kysymyksiinsä vain punastumisia, huudahduksia ja hämillistä tirskunaa. Äidit toivat hajuvesipullonsa ja leyhyttelivät viuhkojaan päivitellen kerta toisensa jälkeen, että heidän varoituksiaan ei oltu otettu ajoissa lukuun. Vanhemmat herrat nauroivat ja nuoremmat tyrkyttivät palveluksiaan kiihtyneille kaunokaisille.

Kesken hälinää, kun silmäni ja korvani seurasivat yksinomaan edessäni olevaa ryhmää, tunsin hiljaisen kosketuksen kyynärpäähäni. Käännyin ja näin Samin.

"Anteeksi, Miss, mutta mustalainen sanoo, että täällä on vielä yksi nuori neiti, joka ei ole vielä ollut hänen luonaan, ja hän vannoo pysyvänsä paikallaan kunnes hän on nähnyt kaikki. Minä ajattelin, että hän varmaan tarkoittaa teitä — kukaan muu se ei voi olla. Mitä sanon hänelle?"

"Oi, minä menen sisään kaikin mokomin", vastasin, ja olin iloinen tästä odottamattomasta tilaisuudesta tyydyttää erittäin suurta uteliaisuuttani. Livahdin huoneesta kenenkään näkemättä — koko seurue oli vielä vapisevan, vasta palanneen kolmikon ympärillä — ja suljin oven hiljaa.

"Jos haluatte, Miss", sanoi Sam, "jään käytävään odottamaan teitä, ja jos hän peloittaa teitä, niin kutsukaa vain ja minä tulen heti!"

"Ei, Sam, palaa vain keittiöön, minä en pelkää vähääkään." Enkä pelännytkään, mutta olin koko lailla kiihtynyt ja innoissani.

Yhdeksästoista luku.

Kirjastohuone näytti jokseenkin rauhalliselta, kun astuin sisään, ja Sibylla — mikäli hän nyt oli sellainen — istui vallan siivosti nojatuolissa uunin nurkassa. Hänellä oli punainen vaippa yllään ja päässä musta lakki — oikeammin leveälierinen mustalaishattu, joka oli sidottu juovikkaalla nenäliinalla leuan alitse. Pöydällä oli sammutettu kynttilä. Hän nojautui valkeaa kohti ja näytti sen loimossa lukevan pientä, mustakantista kirjaa, joka oli kuin rukouskirja. Lukiessaan hän mumisi sanat puoliääneen, kuten useimmat vanhat naiset tekevät, eikä lopettanut lukuansa heti minun tultuani sisään, vaan näytti tahtovan päästä kappaleen loppuun saakka.

Seisoin matolla ja lämmittelin käsiäni, jotka olivat jäähtyneet istuessani seurusteluhuoneessa etäällä valkeasta. Olin aivan yhtä levollinen kuin tavallisestikin, eikä mustalaiseukon ulkomuodossa tosiaankaan ollut mitään, joka olisi voinut tehdä levottomaksi. Hän sulki kirjansa ja kohotti hitaasti katseensa. Hatunreuna varjosti osan hänen kasvojaan, mutta hänen kohottaessaan sitä voin nähdä, että ne olivat hyvin omituiset. Ne näyttivät melkein mustanruskeilta, leuan alitse kulkevan nauhan takaa pisti esiin taajoja haivenia, jotka peittivät melkein kokonaan hänen leukapielensä, ja hänen katseensa kohtasi minua heti rohkeana ja suorana.

"Vai niin, tahdotte siis kuulla kohtalonne?" sanoi hän äänellä, joka oli yhtä tuima kuin hänen katseensa, yhtä karkea kuin hänen äänensä.

"En välitä siitä, muoriseni, mutta tehkää miten haluatte. Minun pitäisi kuitenkin varoittaa teitä — en ole herkkäuskoinen."

"On niin teidän kaltaistanne vastata nenäkkäästi. Odotin juuri tuota, kuulin sen askeleistanne kun tulitte kynnyksen yli."

"Todellako? Teilläpä on tarkka korva."

"Niin on, ja tarkka silmä, ja tarkat aivot."

"Te tarvitsette niitä kaikkia ammatissanne."

"Niin tarvitsenkin, etenkin, kun olen tekemisissä teidän kaltaistenne kanssa. Miksi ette vapise?"

"Minun ei ole vilu."

"Miksi ette kalpene?"

"En ole sairas."

"Miksi ette pyydä neuvojani?"

"En ole tyhmä."

Eukko nauraa virnisteli hatunnauhansa takaa, sitten hän veti esiin lyhyen, mustan piipun, sytytti sen ja alkoi polttaa. Oltuaan hetkisen tässä asennossa hän oikaisi koukistuneen ruumiinsa, otti piipun huuliltaan ja sanoi hyvin painavasti, tuijottaen koko ajan valkeaan:

"Teidän on kylmä, te olette sairas, te olette tyhmä."

"Todistakaa se!" sanoin.

"Sen teen parilla sanalla. Teidän on vilu, koska olette yksin, koska kukaan ei tarvitse sitä tulta, joka palaa teissä itsessänne. Te olette sairas, koska paras, korkein ja suloisin ihmiselle annetuista tunteista on kaukana teistä. Te olette tyhmä, koska ette viittaa sitä tulemaan, vaikka kärsittekin, ettekä astu askeltakaan kohdataksenne sitä siellä, missä se odottaa teitä."

Hän nosti lyhyen mustan piippunsa takaisin huulilleen ja jatkoi polttamistaan innokkaasti.

"Tuon kaiken voitte sanoa melkein jokaiselle, jonka tiedätte elävän yksin ja riippuvaisessa asemassa suuressa talossa."

"Minä voisin sanoa sen melkein jokaiselle, mutta pitäisikö se paikkansa?"

"Kyllä — minun olosuhteissani."

"Aivan niin, teidän olosuhteissanne, mutta näyttäkää minulle joku, joka elää tarkalleen samoissa olosuhteissa kuin te!"

"On helppo löytää tuhansia."

"Hädin tuskin löytäisitte ainoatakaan. Tietäkää siis: te olette erikoisasemassa, te olette hyvin lähellä onnea — niin, te voitte ylettyä siihen. Kaikki ainekset ovat valmiit, puuttuu vain käsi, joka yhdistää ne. Sattuma asetti ne hiukan syrjään, antakaa tuoda ne lähemmäksi ja seurauksena on onnenne."

"En ymmärrä arvoituksia. En eläissäni ole arvannut sellaista."

"Jos tahdotte, että puhun selvemmin, niin näyttäkää minulle kätenne!"

"Hopealla täytettynä, eikö niin?"

"Tietysti."

Annoin hänelle shillingin, hän pisti sen vanhaan sukanterään, jonka hän veti esiin taskustaan, ja sidottuaan sen taas kiinni ja pantuaan sen takaisin hän käski minun ojentaa käteni. Tein työtä käskettyä. Hän kumartui käteni yli ja tutki sitä tarkoin koskettamatta sitä.

"Se on liian hieno", sanoi hän. "En voi sanoa mitään tuollaisesta kädestä — melkein ilman viivoja. Sitäpaitsi — mitä merkitsee käsi? Kohtalo ei ole kirjoitettu siihen."

"Minä uskon teitä", sanoin.

"Ei", jatkoi hän, "se on kasvoissa — otsassa, silmien ympärillä, itse silmissä, suun viivoissa. Polvistukaa ja nostakaa päätänne."

"No, nythän te palaatte todellisuuteen", sanoin totellessani häntä. "Nyt alan jonkun verran uskoa teihin." Polvistuin puolen metrin päähän hänestä. Hän kohensi valkeaa, niin että joku liekki vielä välähti hiiloksesta. Hän istui kuitenkin niin, että tulen loimu saattoi hänen kasvonsa vielä syvempään varjoon, mutta valaisi minun kasvojani.

"Tahtoisin tietää, minkälaisin tuntein tulitte luokseni tänä iltana", sanoi hän tutkittuaan minua hetkisen. "Tahtoisin tietää, mitkä ajatukset askartelevat mielessänne pitkinä tunteina, kun istutte tuolla huoneessa katsellen noita hienoja ihmisiä, jotka taikalyhtykuvien tavoin leijailevat ohitsenne. Teidän ja heidän välillä on yhtä vähän myötätuntoista ajatusyhteyttä kuin jos he todella olisivat vain varjoja eikä inhimillisiä olentoja."

"Olen usein väsynyt, väliin uninen, mutta harvoin surullinen."

"Siinä tapauksessa teillä on joku salainen toive, joka elähyttää teitä ja huvittaa teitä kuiskeilla tulevaisuudesta."

"Eikä ole. Korkein toiveeni on säästää niin paljon rahaa ansioistani, että voin kerran perustaa oman koulun itse vuokraamassani talossa."

"Laihaa ravintoa sielulle — kun istuu ikkunalaudalla (te näette, että tunnen tapanne)" —

"Olette kuulleet ne palvelijoilta."

"Ahaa! Nyt luulitte olevanne älykäs. Hyvä on — ehkä olen kuullut ne heiltä, totta pulmakseni tunnenkin yhden heistä — Mrs. Poolen."

Hypähdin pystyyn kuullessani tämän nimen. "Vai tunnet — vai tunnet", ajattelin, "silloin on koko juttu lopultakin pirullisuutta."

"Älkää säikähtäkö", jatkoi tuo omituinen olento, "hän on luotettava ihminen, tuo Mrs. Poole, levollinen ja vaitelias, ja kuka tahansa voi uskoa häneen. Mutta, kuten sanoin, ettekö istuessanne ikkunalaudalla ajattele mitään muuta kuin tulevaa koulua? Eikö kukaan noista ihmisistä, jotka istuvat edessänne sohvilla ja tuoleilla, herätä teissä mielenkiintoa? Eikö siellä ole ainoitakaan kasvoja, joita te tutkitte? Eikö ainoatakaan olentoa, jonka liikkeitä seuraatte edes uteliaana?"

"Tarkastan mielelläni kaikkia kasvoja ja kaikkia olentoja."

"Mutta ettekö koskaan eroita yhtä joukosta — tai kahta?"

"Sen teen usein, kun jonkun parin liikkeet tai ilmeet näyttävät kertovan tarinaa — silloin minun huvittaa katsella heitä."

"Mitä tarinaa kuuntelette kernaimmin?"

"Oh, minulla ei ole valitsemisen varaa. Aihe on tavallisesti sama — hakkailua, ja lopputulokseksi lupaa tulla avioliitto."

"Ja pidättekö tuosta yksitoikkoisesta aiheesta?"

"Enpä juuri — mitä se minuun koskee."

"Eikö koske teihin? Kun joku nuori neiti, joka uhkuu elämää ja terveyttä ja on ihastuttava sekä kauneutensa, rikkautensa että ylhäisen asemansa vuoksi, kun tällainen istuu ja hymyilee suoraan silmiin herrasmiehelle, jota te —"

"Jota minä —?"

"Jonka te tunnette ja — josta kenties ajattelette hyvää."

"En tunne herrasmiehiä täällä. Olen tuskin vaihtanut, sanaakaan kenenkään kanssa heistä, ja mitä tulee mielipiteeseeni heistä, pidän muutamia kunnianarvoisina, komeina ja keski-ikäisinä, toisia nuorina, kauniina ja vilkkaina, mutta heillä on tietysti täysi oikeus ottaa vastaan hymyilyjä keneltä haluavat ilman että niinä tunnen tällä asialla olevan mitään merkitystä itselleni."

"Ettekö tunne herrasmiehiä täällä? Ettekö ole vaihtanut heidän kanssaan sanaakaan? Sanotteko samaa talon isännästä?"

"Hän ei ole kotona."

"Mikä syvämielinen huomautus! Mikä hyvin keksitty kiertotie! Hän meni Millcoteen tänä aamuna ja palaa takaisin tänä iltana tai huomenaamuna: riittääkö tämä seikka sulkemaan hänet pois tuttavuuksienne luettelosta — pyyhkimään hänet pois elävien kirjoista?"

"Ei, mutta en voi ymmärtää, mitä tekemistä Mr. Rochesterilla on sen asian kanssa, jonka äsken otitte puheeksi."

"Minä puhuin neitojen hymyilyistä herrasmiehille, ja viime aikoina on niin paljon hymyilyjä vuodatettu Mr. Rochesterin silmiin, että ne ovat tulvillaan kuin kaksi äyräitä myöten täytettyä maljaa — ettekö ole huomannut sitä?"

"Mr. Rochesterilla on oikeus nauttia vieraittensa seurasta."

"Viisi hänen oikeuksistaan, mutta ettekö ole huomannut, että kaikista noista avioliittoa koskevista tarinoista on Mr. Rochesterin pisin ja mieltäkiinnittävin?"

"Kuulijan into irroittaa kertojan kielen." Sanoin tämän pikemmin itsekseni kuin mustalaiselle, jonka outo puhe, ääni ja esiintyminen oli vähitellen kietonut minut jonkinlaiseen uneen. Toinen odottamaton lause toisensa jälkeen lähti hänen huuliltaan, kunnes salaperäisyyden verkko ympäröi minut kokonaan, ja ihmettelin, mikä näkymätön henki oli viikkokausia seurannut sydämeni toimintaa ja pannut muistiin sen jokaisen sykähdyksen.

"Kuulijan into", toisti hän, "niin, Mr. Rochester on tuntikausiksi kallistanut korvansa noille viehättäville huulille, jotka niin haluisesti tarinoivat hänelle, ja Mr. Rochester tekee sen niin mielellään ja näyttää niin kiitolliselta tuosta ajanvietteestä — oletteko huomannut sitä?"

"Kiitolliselta! En voi muistaa keksineeni kiitollisuutta hänen kasvoissaan."

"Keksineenne! Olette siis tarkastanut. Ja mitä sitten olette keksinyt, jollei kiitollisuutta?" — En sanonut mitään.

"Olette nähnyt rakkautta — eikö niin? Olette katsellut eteenpäin ajassa ja nähnyt hänet naimisissa onnellisen morsiamensa kanssa."

"Hm — eipä juuri! Teidän taikuriterävyytenne iskee väliin harhaan."

"Mitä hittoa te sitten olette nähnyt?

"Entä sitten — tulin tänne kysymään enkä vastaamaan kysymyksiin. Onko yleensä tunnettua, että Mr. Rochester aikoo mennä naimisiin?"

"Kyllä, kauniin Miss Ingramin kanssa."

"Joko pian?"

"Kaikki asianhaarat lupaavat pikaista ratkaisua, ja epäilemättä — vaikka te, tuolla julkeudellanne, jonka pitäisi jumittaa pois teistä, näytätte asettavan asian kysymyksenalaiseksi — epäilemättä heistä on tuleva mitä onnellisin pari. Mr. Rochesterin täytyy rakastaa noin kaunista, jalosyntyistä, älykästä ja täydellistä naista, ja tämä luultavasti on myös rakastunut häneen, tai ainakin hänen kukkaroonsa. Minä tiedän, että Miss Ingram antaa suuren arvon Rochesterin tiluksille, vaikka minä — Herra antakoon sen minulle anteeksi — tunti sitten kerroin hänelle siitä asiasta jotakin, joka pani hänet ihmeellisen vakavan näköiseksi ja pudotti hänen suupielensä puolen tuumaa alaspäin. Tahtoisin neuvoa hänen kelpo kosijaansa pitämään varansa: jos tulee toinen, jolla on suurempi vuosikorko, saa hän marssia matkaansa —"

"Mutta, muoriseni, minä en tullut kuulemaan Mr. Rochesterin kohtaloa, vaan omaani, ja siitä ette vielä ole sanonut mitään."

"Teidän kohtalonne on vielä epäselvä, sillä tarkastaessani kasvojanne huomasin, että piirteenne ovat ristiriidassa keskenään. Minä tiedän, että Onnetar on mitannut teille kappaleen onnea. Minä tiesin sen jo ennen kuin tulin tänne tänä iltana. Hän on huolellisesti asettanut sen syrjään teitä varten. Minä näin hänen tekevän niin. Teidän tehtävänne on ojentaa kätenne ja ottaa se, mutta teettekö te sen todellakin — siinä kysymys, jota tutkin. Polvistukaa vielä matolle!"

"Älkää viivyttäkö minua kauan, tuli polttaa kasvojani!"

Minä polvistuin. Hän ei tullut lähemmäksi, tuijotti vain minuun nojautuen taaksepäin tuolissaan. Hän alkoi mumista:

"Tulen loimu värähtelee hänen silmissään, silmät loistavat kuin kastehelmet, niitten ilme on pehmeä ja tunteellinen, ne hymyilevät minun puheilleni, ne ovat ilmehikkäät, mieliala toisensa jälkeen kuvastuu niitten kirkkaassa pinnassa. Kun ne lakkaavat hymyilemästä, ovat ne surulliset, itsetiedoton väsymys painaa luomia — se merkitsee yksinäisyydestä johtuvaa surumielisyyttä. Ne kääntyvät pois minusta, ne eivät tahdo enää olla tutkittavina, ne näyttävät kieltäytyvän uskomasta minun tähän asti tekemiini havaintoihin ja omistamasta sekä tunteellisuuden että surumielisyyden taakkaa, mutta tuo pilkallinen välähdys, tuo ylpeys ja umpimielisyys vain vahvistaa minua mielipiteessäni. Silmät ovat suotuisat."

"Mitä tulee suuhun, nauraa se mielellään. Se tahtoisi kertoa kaiken, mitä aivot havaitsevat, mutta lyönpä vetoa, että se vaikenee paljosta, mitä sydän tuntee. Se on taipuisa ja herkkä, eikä sitä milloinkaan ole tarkoitettu ikuiseen hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen. Tämän suun pitäisi puhua paljon ja hymyillä usein ja osoittaa inhimillistä rakkautta puhuttajalleen. Myöskin tämä osa kasvoja on myötäinen."

"En näe muuta vihollista asian onnelliselle ratkaisulle kuin otsan, ja tämä otsa näyttää sanovan: 'Minä voin elää yksinäni, jos itsekunnioitus ja olosuhteet vaativat minua tekemään niin. Minun ei tarvitse myydä sieluani ostaakseni onnea. Minulla on sisäinen, myötäsyntyinen aarre, joka voi pitää minua pystyssä, vaikka kaikki ulkonaiset ilot kiellettäisiin minulta tai myönnettäisiin vain sellaiseen hintaan, johon en voi suostua.' Otsa ilmoittaa: 'Minussa asuu vahva järki, joka pitää kiinni ohjaksista eikä salli tunteitten syöksyä ulos synkkiin syvyyksiin. Intohimot raivotkoot kuin pahat pakanat, ja mielihalut kuvitelkoot kaikenlaisia turhia asioita, mutta järkiperäinen arvostelu on aina sanova viimeisen sanan joka väittelyyn, antava ratkaisevan äänensä joka päätökseen. Tulkoot ankarat tuulet, maanjäristykset ja tulipalot, mutta minä seuraan aina sen hennon äänen neuvoja, joka tulkitsee omantunnon käskyjä'."

"Hyvin sanottu, otsa, sinun sanojasi on kunnioitettava. Olen tehnyt suunnitelmani — pidän niitä oikeina — ja niiden vaatimisessa olen ottanut huomioon omantunnon vaatimukset ja järjen neuvot. Minä tiedän, kuinka pian nuoruus katoaa ja kukat kuihtuvat, jos tarjotussa onnen maljassa on yksikin pisara häpeää, pieninkin sivumaku omantunnontuskia. En tahdo uhria, surua ja kuihtumista — sellainen ei ole minun makuuni. Tahdon lämmittää, en polttaa, tahdon ansaita kiitollisuutta enkä pusertaa esiin verikyyneleltä — ei edes suolaisia kyyneleitä. Satoni täytyy olla hymyilyjä, hyväilyjä, onnea — se käy laatuun. Luulen, että hourailen verrattoman hurmauksen vallassa. Tahtoisin nyt pitkittää tätä hetkeä ad infinitum, mutta en uskalla. Tähän saakka olen hallinnut itseni täydellisesti. Olen menetellyt niinkuin sydämessäni olin vannonut menetteleväni, mutta jos jatkaisin, voisi se käydä minulle ylivoimaiseksi. Nouskaa Miss Eyre, jättäkää minut, näytelmä on päättynyt!"

Missä olin? Olinko valveillani vai nukuinko? Olinko nähnyt unta? Näinkö vielä unta? Vanhan vaimon ääni oli muuttunut: hänen puheensa, hänen liikkeensä, kaikki oli minulle yhtä tuttua kuin omat kasvoni peilissä, kuin omien huulteni puhe. Nousin, mutta en mennyt pois. Katsoin, kohensin valkeaa ja katsoin taas, mutta hän veti päähineensä ja nauhansa tiukemmalle ja viittasi minua taaskin lähtemään. Tulen loimu valaisi hänen ojennettua kättään. Olin nyt pystyssä ja halusin tehdä keksintöjä ja ensi työkseni kiinnitin huomioni tuohon käteen. Se ei ollut vanhan ihmisen kuihtunut käsi enempää kuin omanikaan, se oli kiinteä, joustava jäsen pehmeine, tasaisine sormineen, pikkusormessa kiilsi sormus, ja kumartuessani katsomaan sitä näin jalokiven, jonka olin nähnyt satoja kertoja ennen. Katsoin taaskin kasvoja, jotka eivät enää kääntyneet pois luotani — päinvastoin oli päähine sysätty niskaan, nauha pantu syrjään ja pää kumartui minua kohti.

"No, Jane, joko tunnette minut?" kysyi tuttu ääni.

"Ottakaa vain tuo punainen viitta pois, sir, ja sitten —"

"Mutta nauhassa on solmu — auttakaa minua!"

"Katkaiskaa se, sir!"

"Kas noin — pois, lainatut verhot!" Ja Mr. Rochester astui pois naamiaispuvustaan.

"Mikä kummallinen päähänpisto, sir!"

"Mutta hyvin toteutettu, mitä? Eikö teidänkin mielestänne?"

"Neitien kanssa mahdoitte menestyä."

"Mutta enkö teidän kanssanne?"

"Te ette näytellyt mustalaista minulle."

"Ketä sitten? Omaa itseänikö?"

"Ei, vaan jotakin outoa ja selittämätöntä. Suoraan sanoen luulen, että olette koettanut kietoa minua johonkin — saada minua puhumaan. Olette puhunut hullutuksia. Se ei juuri ollut kauniisti tehty, sir."

"Annatteko minulle anteeksi, Jane?"

"En tiedä vielä, ennenkuin olen ehtinyt käydä läpi koko tapauksen. Jos huomaan, etten ole tehnyt mitään suuria tyhmyyksiä, koetan antaa teille anteeksi, mutta oikein tehty se ei ollut."

"Oh — te olette ollut hyvin täsmällinen — hyvin huolellinen — hyvin järkevä."

Minä ajattelin, ja huomasin, että itse asiassa olinkin ollut niin. Se oli suuri huojennus, mutta niinpä olinkin, melkein kohtauksen alusta asti, ollut varuillani. Olin epäillyt jotakin naamiaistemppua. Tiesin, että mustalaiset ja povarit eivät yleensä käytä sellaista puhetapaa kuin tämä vanha vaimo oli käyttänyt. Sitäpaitsi olin huomannut, kuinka hän teeskenteli ääntään ja koetti kaikin mokomin peittää kasvojansa minulta. Mutta ajatukseni olivat kierrelleet Grace Poolen ympärillä — tuon elävän arvoituksen, tuon salaperäisistä salaperäisimmän, kuten arvelin. En ollut vähääkään ajatellut Mr. Rochesteria.

"No", sanoi hän, "mitä te mietitte? Mitä merkitsee tuo vakava hymy?"

"Ihmettelyä ja itse-onnittelua, sir. Teidän luvallanne poistun nyt."

"Ei, odottakaa hetkinen ja kertokaa minulle, mitä ihmiset tekevät tuolla seurusteluhuoneessa."

"Lyönpä vetoa, että he keskustelevat mustalaisakasta."

"Istukaa! Antakaa minun kuulla, mitä he sanoivat minusta."

"Olisi parempi etten viipyisi, sir, kello on varmaan heti yksitoista. Oh, oletteko huomannut, Mr. Rochester, että eräs vieras on tullut taloon senjälkeen kuin lähditte aamulla?"

"Vieras — kuka se voi olla? En odottanut ketään. Onko hän mennyt pois?"

"Ei, hän sanoi tunteneensa teidät jo kauan, ja voivansa ottaa vapauden jäädä taloon, kunnes te palaatte."

"Kas hittoa! Sanoiko hän nimensä?"

"Hänen nimensä on Mason, sir, ja hän tulee Länsi-Intiasta — Jamaicasta, luullakseni."

Mr. Rochester seisoi lähelläni, hän oli taittunut käteeni ikäänkuin viedäkseen minut istumaan. Puhuessani hän kouristi kipeästi rannettani, hymy hyytyi hänen huulillaan ja henki salpautui hänen rintaansa.

"Mason — Länsi-Intiasta", sanoi hän äänellä, jolla voisi kuvitella puhuvan automaatin lausuvan irtonaisia sanojansa. "Mason — Länsi-Intiasta", toisti hän vielä kaksi kertaa ja kävi puhuessaan kalpeammaksi kuin tuhka. Hän näytti hädin tuskin tietävän, mitä teki.

"Oletteko sairas, sir?" kysyin.

"Jane, minä olen saanut iskun! — olen saanut iskun, Jane." Hän horjui.

"Oh — nojautukaa minuun, sir!"

"Jane, te tarjositte minulle kerran olkapäänne — saanko nytkin nojata siihen?"

"Kyllä, sir, kyllä, ja tässä on käsivartenikin."

Hän istuutui ja istutti minut viereensä. Pitäen kättäni molemmissa käsissään hän lämmitti sitä ja tuijotti minuun sanomattoman huolestuneen ja onnettoman näköisenä.

"Pieni ystäväni", sanoi hän, "minä toivoisin olevani hiljaisella saarella vain teidän kanssanne, kaukana tuskista, vaaroista ja kauheista muistoista."

"Voinko auttaa teitä, sir? — Antaisin elämäni auttaakseni teitä."

"Jane, jos apua tarvitaan, etsin sitä teiltä, sen lupaan."

"Kiitoksia, sir, sanokaa vain, mitä minun on tehtävä — koetan ainakin tehdä sen."

"Tuokaa minulle nyt, Jane, lasi viiniä ruokasalista — he ovat nyt illallisella siellä — ja sanokaa sitten, onko Mr. Mason heidän luonaan ja mitä hän tekee."

Minä menin. Koko seurue oli ruokasalissa illallisella, kuten Mr. Rochester oli sanonut. He eivät istuneet pöydässä, vaan illallinen tarjottiin sivupöydästä, ja kukin oli ottanut sieltä, mitä halutti. He seisoivat nyt ryhmissä siellä täällä, lasit ja lautaset käsissään. Mieliala näytti olevan korkeimmillaan, kaikkialta kuului naurua ja vilkasta keskustelua. Mr. Mason seisoi tulen lähellä puhellen eversti ja Mrs. Dentin kanssa ja näytti olevan yhtä iloinen kuin kuka muu tahansa. Täytin viinilasin (näin Miss Ingramin rypistävän minulle kulmiaan kun tein sen — lyönpä vetoa, että hän arveli minun ottavan sopimattomia vapauksia), ja palasin kirjastoon.

Mr. Rochesterin äärimäinen kalpeus oli kadonnut ja hän näytti taaskin lujalta ja vakavalta. Hän otti lasin kädestäni.

"Terveydeksenne, te palveleva henki", sanoi hän, tyhjensi lasin ja kääntyi taas minuun. "Mitä he tekevät, Jane?"

"Nauravat ja puhelevat, sir."

"Eivätkö he näytä vakavilta ja salaperäisiltä, kuin olisivat he kuulleet jotakin kummallista?"

"Ei ollenkaan, he ovat iloissaan ja laskevat leikkiä."

"Entä Mason?"

"Hän nauraa muitten mukana."

"Jos kaikki nuo ihmiset tulisivat sisään ja sylkisivät minua, mitä te tekisitte, Jane?"

"Kääntäisin heidät ovelta pois, jos voisin, sir."

Hän hymähti. "Mutta jos minun pitäisi mennä heidän luoksensa, ja he vain katselisivat minua kylmästi ja kuiskisivat ilkeästi keskenään ja sitten lähtisivät pois toinen toisensa perästä ja jättäisivät minut yksin, mitä sitten? Lähtisittekö tekin heidän kanssaan?"

"Luulenpa melkein, että en lähtisi, sir. Minulle olisi hauskempi jäädä teidän luoksenne."

"Lohduttamaan minua?"

"Niin, sir, lohduttamaan teitä niin hyvin kuin osaisin."

"Ja jos he julistaisivat teidät pannaan, kun pysytte luonani?"

"Minä en luultavasti tietäisi mitään heidän pannoistaan, ja jos tietäisin, en välittäisi niistä."

"Voisitte siis kärsiä panettelua minun tähteni?"

"Uhmaisin sitä jokaisen ystävän vuoksi, joka ansaitsee ystävyyteni, kuten tekin uhmaisitte — siitä olen varma."

"Menkää nyt takaisin huoneeseen, käykää hiljaa Mr. Masonin luo ja kuiskatkaa hänen korvaansa, että Mr. Rochester on tullut ja haluaa nähdä häntä. Näyttäkää hänelle tie tänne ja jättäkää minut sitten!"

"Kyllä, sir."

Toimitin hänen käskynsä. Koko seurue töllisti minuun kun kuljin suoraan heidän keskitsensä. Etsin Mr. Masonin, sanoin asiani, opastin hänet kirjastoon ja menin yläkertaan.

Myöhään illalla, kun olin jo ollut jonkun aikaa sängyssä, kuulin vieraitten vetäytyvän huoneisiinsa. Erotin Mr. Rochesterin äänen ja kuulin hänen sanovan: "Tätä tietä, Mason, tässä on sinun huoneesi."

Hän puhui ystävällisesti, ja nämä iloiset äänet rauhoittivat mieleni. Nukahdin pian.

Kahdeskymmenes luku.

Olin unohtanut laskea alas ikkunaverhoni, minkä tavallisesti tein, ja sulkea ikkunaluukut. Seuraus oli, että kun kuu, joka oli täysinäinen ja loistava (sillä yö oli kaunis), tuli radallaan siihen kohtaan taivasta, joka oli vastapäätä ikkunaani, ja katsoi sisään verhoamattomien ruutujen läpi, herätti sen loistava silmäys minut. Herätessäni näin sydänyöllä avasin silmäni ja katselin sen hopeanvalkeata ja kristallikirkasta kiekkoa. Se oli kaunis, mutta liian juhlallinen. — Nousin ja ojensin käteni vetääkseni verhon alas.

Hyvä Jumala! Minkälainen huuto!

Yön hiljaisuuden ja rauhan halkaisi kahtia hurja, terävä, kimakka huuto, joka kuului Thornfield Hallin toisesta päästä toiseen.

Vereni jähmettyi, sydämeni lakkasi sykkimästä, ojennettu käteni herpaantui. Huuto taukosi, eikä uudistunut. Tosiaankin, mikä olento tahansa, joka oli päästänyt tämän peloittavan valituksen, ei pian kyennyt uudistamaan sitä, ei edes Andes-vuoriston voimakkain kondorikotka olisi voinut kahta kertaa peräkkäin lähettää ilmoille sellaista huutoa halki pilven, joka verhoaa sen pesää. Olennon, joka oli niin huutanut, täytyi levätä ennenkuin se voi uudistaa ponnistuksensa.

Se tuli kolmannesta kerroksesta, sillä se kuului pääni yläpuolelta. Ja pääni yläpuolelta — niin, juuri huoneeni katon päällä olevasta huoneesta kuulin nyt kamppailua — taistelua elämästä ja kuolemasta, mikäli melusta voi päättää, ja puoleksi tukahdutettu ääni huusi:

"Apua! Apua! Apua!" kolme kertaa lyhyeen ja nopeasti.

"Eikö kukaan tule", huusi se. Ja sitten, rajun painin ja töminän jatkuessa, erotin läpi katon lautojen:

"Rochester! Rochester! Jumalan tähden, tule!"

Erään huoneen ovi aukeni, joku juoksi läpi gallerian. Taas kuului kovaa askelten töminää huoneesta yläpuolellani, jotakin putosi, ja sitten oli kaikki hiljaa.

Olin pukenut hiukan vaatteita ylleni, vaikka kaikki jäseneni vapisivat kauhusta. Lähdin ulos huoneestani. Kaikki nukkujat olivat nousseet, ja joka huoneesta kuului huudahduksia ja kauhistunutta puhelua. Ovi oven jälkeen avautui, pää toisensa jälkeen kurkisti ulos, ja galleria täyttyi. Niin herrat kuin naiset olivat jättäneet vuoteensa. Ja "Oh, mitä se on?" — "Kuka on vahingoittunut?" — "Mitä on tapahtunut?" — "Tuokaa valoa!" — "Onko tuli irti?" — "Onko täällä rosvoja?" — "Minne pitää juosta?" — kuului sikinsokin joka taholta. Jollei kuu olisi loistanut, olisivat he olleet täydellisessä pimeydessä. He juoksivat edestakaisin, he ryhmittyivät yhteen, kuka nyyhkytti, kuka kompastui. Hämminki oli rajaton.

"Missä pirussa Rochester on?" huusi eversti Dent. "En löydä häntä vuoteesta."

"Täällä, täällä", kajahti vastaukseksi. "Pysykää alallanne, kaikki tyyni! Minä tulen."

Ja ovi gallerian perällä aukeni, ja Mr. Rochester saapui, kynttilä kädessään. Hän tuli juuri yläkerrasta.

Eräs naisista syöksähti suoraan hänen luoksensa ja tarttui hänen käsivarteensa: se oli Miss Ingram.

"Mitä kauheata on tapahtunut?" sanoi hän. "Puhukaa! Antakaa meidän heti tietää pahin!"

"Mutta älkää kaatako ja kuristako minua", vastasi hän, sillä neidit Eshton kiikkuivat nyt hänen päällään ja molemmat ladyt laajoissa valkeissa yöpuvuissaan olivat tulossa häntä kohti kuin kaksi laivaa täysissä purjeissa.

"Kaikki on hyvin — kaikki on hyvin!" huusi hän. "Kaikki on vain 'Paljon melua tyhjästä'. Naiset, hellittäkää, taikka käyn vaaralliseksi!"

Ja vaaralliselta hän näyttikin leimuavine mustine silmineen. Pakoittaen itsensä tyyntymään hän jatkoi: "Eräällä palvelustytöllä on ollut painajainen — siinä kaikki. Hän on helposti kiihtynyt, hermostunut olento ja hän on epäilemättä kuvitellut unensa olevan jotakin ilmestyksentapaista ja on pelästynyt hirveästi. Nyt minun täytyy katsoa, että te kaikki tulette takaisin huoneisiinne, sillä häntä ei saada tyyntymään ennenkuin talo on ennallaan. Herrat, olkaa niin hyvät ja näyttäkää esimerkkiä naisille! Miss Ingram, olen varma, että te onnistutte pääsemään moisten houreitten yläpuolelle. Amy ja Louisa, palatkaa pesiinne kuin pari kyyhkysiä, jollaisia olettekin. Mesdames", (rouville) "te vilustutte ja saatte kuolemantaudin, jos vielä jäätte tähän kylmään galleriaan."

Ja näin, vuoroin käskien, vuoroin laskien leikkiä, hän onnistui vihdoin saamaan heidät takaisin makuuhuoneisiinsa. Minä en odottanut käskyä, vaan vetäydyin takaisin huomaamatta kuten olin tullutkin.

En kuitenkaan aikonut mennä sänkyyn, vaan rupesin päinvastoin pukeutumaan huolellisesti. Nähtävästi olin vain minä kuullut äänet, jotka seurasivat kauhunhuutoa, ja sanat, jotka oli lausuttu, sillä ne olivat kuuluneet huoneesta, joka oli omani yläpuolella, mutta ne olivat vakuuttaneet minulle, että taloa ei ollut kauhistuttanut vain palvelustytön uni ja että Mr. Rochesterin antama selitys oli sepitetty vain vieraitten rauhoittamiseksi. Pukeuduin täydellisesti ollakseni valmis, jos minua tarvittaisiin. Istuin sitten täysissä pukimissa pitkän aikaa ikkunan luona, katselin ulos hiljaiseen, kuun hopeoimaan maisemaan ja odotin — en itsekään tietänyt, mitä. Minusta tuntui, että jotakin täytyi tapahtua tuon kummallisen huudon, töminän ja avunpyyntöjen jälkeen.

Ei, kaikki hiljeni taas. Liike ja hälinä vaimeni asteettain, ja noin tunnin sisällä oli Thornfield Hall taaskin hiljainen kuin erämaa. Yö ja uni näyttivät palanneen valtaistuimillensa. Sillävälin kuu aleni ja läheni taivaanrantaa. En tahtonut istua pimeässä ja kylmässä, vaan arvelin voivani panna pitkälleni vuoteeseen, vaikka olinkin vaatteissa. Jätin ikkunan ja hiivin hyvin hiljaa maton yli. Kun kumarruin riisumaan kenkiä jalastani, koputti varovainen käsi hiljaa ovelleni.

"Tarvitaanko minua?" kysyin.

"Oletteko ylhäällä?" kysyi ääni, jonka odotin kuulevani, nimittäin isäntäni.

"Olen, sir."

"Ja vaatteissa?"

"Kyllä."

"Tulkaa ulos sitten, aivan hiljaa!"

Minä tottelin. Mr. Rochester seisoi galleriassa kynttilä kädessään.

"Minä tarvitsen teitä", sanoin hän, "tulkaa tätä tietä, älkää hätäilkö ja kulkekaa aivan hiljaa."

Kenkäni olivat ohuet, joten voin kulkea mattoja pitkin ääneti kuin kissa. Mr. Rochester liukui gallerian toiseen päähän ja portaita ylös pysähtyen tuon kohtalokkaan kolmannen kerroksen matalaan, pimeään käytävään. Olin seurannut mukana ja seisoin nyt hänen vieressään.

"Onko huoneessanne pesusientä?"

"On, sir."

"Ja onko teillä suoloja — hajusuoloja?"

"On."

"Menkää takaisin ja tuokaa ne tänne!" Minä palasin, otin sienen pesukaapista ja hajusuolat laatikostani ja menin takaisin samaa tietä. Mr. Rochester odotti minua avain kädessään ja meni erään pienen, mustan oven luo. Hän pisti avaimen lukkoon, mutta pysähtyi vielä ja kääntyi minuun.

"Ettehän tule sairaaksi nähdessänne verta?"

"Luullakseni en; en ole koskaan koettanut." Tunsin pientä väristystä vastatessani, mutta minua ei pyörryttänyt.

"Antakaahan tänne kätenne", sanoi hän. "en tahdo panna teitä alttiiksi pyörtymiselle."

Panin sormeni hänen käteensä. "Lämmin ja vakava", huomautti hän, väänsi avainta ja avasi oven.

Näin huoneen, jonka muistin nähneeni ennenkin, sinä päivänä, jona Mrs. Fairfax näytti minulle koko talon. Sen seinät olivat verhotut, mutta eräästä kohden oli verho nyt irroitettu ja sen alta näkyi ovi, joka silloin oli ollut piilossa. Tämä ovi oli auki, sen takana olevasta huoneesta näkyi valoa, ja kuulin sieltä omituista, matalaa ääntä, melkein kuin koiran murinaa. Mr. Rochester laski pois kynttilänsä, sanoi minulle: "Odottakaa hetkinen!" ja meni sisimmäiseen huoneeseen. Kova naurunpurskahdus otti hänet vastaan, se oli ensin hyvin äänekästä, mutta hiljeni vähitellen ja päättyi tuohon Grace Poolen matalaan, kummitusmaiseen hohotukseen. Hän oli siis siellä. Mr. Rochester järjesti jotakin äänettömänä, vaikka kuulinkin matalan äänen puhuttelevan häntä, sitten hän tuli pois ja sulki oven perässään.

"Tänne, Jane!" sanoi hän, ja minä menin toiselle puolelle suurta vuodetta, joka laskettuine verhoineen täytti suuren osan huonetta. Lähellä vuoteen yläpäätä oli nojatuoli, jossa istui eräs mies täysissä pukimissa, paitsi että takki oli otettu pois. Hän istui liikkumattomana, nojaten päätään taaksepäin, silmät ummessa. Mr. Rochester näytti häntä kynttilällä, ja tunsin tämän kalpean ja elottomalta näyttävän olennon — vieraaksi, Mr. Masoniksi. Näin myöskin, että hänen paitansa toinen sivu ja toinen hiha oli kauttaaltaan veren tahraama.

"Pitäkää kynttilää", sanoi Mr. Rochester, ja minä otin sen. Hän otti vesikannun pesukaapista ja käski minun pitää sitä. Minä tottelin. Hän otti sienen, kastoi sen veteen ja kostutti ruumismaisia kasvoja, sitten hän pyysi hajusuolojani ja piti pulloa sairaan sieraimien alla. Mr. Mason avasi pian silmänsä vaikeroiden. Mr. Rochester avasi haavoittuneen vaatteet, tämän käsivarsi ja olkapäät olivat siteessä, Mr. Rochester pyyhki sienellä pois verta, jota tihkui haavoista.

"Onko vaara hyvin suuri?" kuiskasi Mr. Mason.

"Pyh! — Eikö mitä — pieni naarmu! Älä ole niin hätääntynyt, mies, pää pystyyn! Nyt menen itse hakemaan haavuria ja toivon, että sinut jo aamulla voidaan siirtää. Jane", jatkoi hän.

"Sir?"

"Minun täytyy jättää teidät tähän huoneeseen tämän herran kanssa tunniksi, kenties pariksi. Te pyyhitte verta pois, kun sitä vuotaa, ja jos hän näyttää hyvin heikolta, panette tuon vesilasin hänen huulilleen ja hajupullonne hänen nenänsä alle. Ette millään muotoa saa puhutella häntä, ja sinä, Richard, panet henkesi alttiiksi, jos puhut hänelle jotakin — jos avaat huulesi — liikut — en vastaa seurauksista."

Miesparka vaikeroi taaskin, näytti kuin hän ei olisi uskaltanut liikahtaakaan: pelko — joko sitten kuoleman tai jonkin muun — oli melkein lamauttanut hänet. Mr. Rochester pani nyt verisen sienen käteeni, ja minä rupesin käyttämään sitä niinkuin olin nähnyt hänen tekevän. Hän katseli minua hetkisen, sanoi sitten: "Muistakaa! Ei mitään keskustelua!" ja jätti huoneen. Olin hyvin omituisen mielialan vallassa, kun avain narahti lukossa ja hänen poistuvien askeltensa ääni taukosi.

Täällä siis olin kolmannessa kerroksessa, kytkettynä yhteen sen salaperäisistä komeroista, ympärilläni yö, silmieni edessä tuo kalpea, verinen näky, ja vain yksi ainoa ovi erotti minut murhaajasta — tosiaankin, se oli kauheata! Kaiken muun kestin, mutta vapisin pelosta ajatellessani että Grace Poole syöksyisi ovesta päälleni. Minun täytyi kuitenkin pysyä paikallani. Minun täytyi katsella tuota kummitusmaista olentoa, noita sinisiä, mykkiä huulia, joilla ei ollut lupa aueta, noita silmiä, jotka milloin sulkeutuivat, milloin aukenivat, milloin tuijottivat minuun ja joista aina päilyi jähmettynyt tuska. Minun täytyi kerta toisensa jälkeen kastaa käteni veriseen vesikannuun ja pyyhkiä pois hyytyvät veripisarat. Minun täytyi kesken työtäni nähdä, kuinka pitkälle karrelle palaneen kynttilän valo himmeni, varjot pimenivät vanhanaikuisilla seinäpapereilla ympärilläni, kävivät jo aivan mustiksi suuren, vanhan vuoteen verhojen alla ja häilähtelivät oudosti vastapäätä olevan suuren huoneen ovilla, jonka yläpuolella oli kahteentoista ruutuun jaettu paneli ja jokaisessa oli vanhanaikainen, karkea piirros, joka esitti yhtä kahdestatoista apostolista. Ylimpänä kohosi norsunluinen ristiinnaulitun kuva kuolevine Kristuksineen.

Häilähtelevien varjojen ja epätasaisen valon vaihdellessa näkyi selvimmin milloin pitkäpartainen lääkäri Luukas, joka taivutti päätään, milloin Johannes pitkine, liehuvine hiuksineen, milloin kohosi panelista Juudaksen pirulliset kasvot, jotka näyttivät saavan eloa ja ilmettä itse arkkipetturilta ja joissa saatana itse olisi voinut ilmaantua.

Tämän kaiken keskellä täytyi minun myös kuunnella eikä vain katsella, kuunnella tuon villin pedon tai paholaisen ääntelyitä ja liikkeitä oven takana. Mr. Rochesterin käynti näytti kuitenkin kahlinneen tuon olennon kielen, enkä koko yönä kuullut muuta kuin kolme ääntä pitkien väliaikojen kuluttua — askeleen narahduksen, tuon koiramaisen, murisevan äänen, joka uudistui hetkiseksi, ja syvän inhimillisen vaikerruksen.

Sitten alkoivat omat ajatukseni vaivata minua. Mikä oli se rikos, joka eli lihaksitulleena tässä hiljaisessa talossa ja jota omistajakaan ei voinut karkoittaa tai masentaa? Mikä oli se salaisuus, joka puhkesi milloin tuleen, milloin vereen sydänyön hetkinä? Mikä olento oli se, joka tavallisen naisen haahmossa äänteli väliin kuin ilkkuva demooni, väliin kuin haaskaa etsivä petolintu?

Ja tämä muukalainen, jonka yli kumarruin, tämä rauhallisen, tavallisen näköinen ihminen, kuinka oli hän kietoutunut tuohon kauhujen verkkoon ja minkätähden oli raivotar syöksynyt hänen päällensä? Olin kuullut Mr. Rochesterin opastavan hänet erääseen alakerran huoneeseen —: mikä sitten oli tuonut hänet tänne? Ja miksi suhtautui hän noin säyseästi siihen väkivallantekoon, jonka uhriksi hän oli joutunut? Miksi hän alistui niin nöyrästi Mr. Rochesterin määräämään äänettömyyteen? Ja miksi vaati Mr. Rochester tuollaista mykkyyttä? Hänen vieraalleen oli tehty väkivaltaa, hänen oma henkensä oli edellisellä kerralla ollut kauheassa vaarassa, ja nämä molemmat ilkityöt hän painoi hiljaisuuteen ja unhoon. Kaiken lisäksi olin nähnyt, että Mr. Mason kaikessa totteli Mr. Rochesteria, että jälkimäisen voimakas tahto kokonaan hallitsi edellisen velttoutta — tämän olin huomannut niistä parista sanasta, jotka heidän välillään oli lausuttu. Oli selvää, että heidän aikaisemmankin tuttavuutensa aikana toisen heikko luonne oli ollut kokonaan toisen tarmon vaikutuksen alla — minkätähden oli siis Mr. Masonin tulo ollut niin epämieluinen Mr. Rochesterille? Miksi oli siis tämän vastustuskyvyttömän, helposti taltutetun henkilön pelkkä nimikin iskenyt häneen, joku tunti sitten, kuin salama tammeen?

Oh, en voinut unohtaa hänen ilmettään ja kalpeuttaan hänen kuiskatessaan: "Jane, minä olen saanut iskun — minä olen saanut iskun, Jane!" En voinut unohtaa, kuinka käsivarsi, joka lepäsi olallani, oli vapissut, — ja tiesin, että se asia, joka näin oli voinut järkyttää Fairfax Rochesterin päättäväistä mieltä ja voimakasta ruumista, ei ollut vähäpätöinen.