Front matter (continued 3)

Kuka moittii minua? Epäilemättä monet, ja minua sanotaan tyytymättömäksi. En voi auttaa sitä, luonteeni oli levoton, ja se tuotti minulle väliin tuskaa. Silloin oli ainoa lohdutukseni kävellä edestakaisin kolmannen kerroksen käytävässä, tuon yksinäisen paikan turvissa, ja loihtia sieluni silmien eteen toinen toistaan loistavampia näkyjä — ja niitä oli paljon ja ne olivat kirkkaita —, päästää sydämeni tulvilleen omituisen ahdistavaa, elontäyttä riemua, ja — mikä parasta — avata korvani tarinalle, joka ei koskaan päättynyt, jonka mielikuvitukseni oli luonut ja jota se kertoi jatkuvasti, ja siihen tarinaan olin koonnut kaikki tapaukset, tunteet, tulen ja elämän, jota ikävöin ja joita ei ollut nykyisessä elämässäni.

On turha sanoa, että ihmisten pitäisi tyytyä rauhaan; heidän täytyy saada toimintaa, ja he tekevät sitä paremman puutteessa itse. Miljoonat ovat tuomitut vielä syvempään hiljaisuuteen kuin mitä minä olin, ja miljoonat kapinoivat hiljaisuudessa osaansa vastaan. Ei kukaan tiedä, kuinka monet kapinat — paitsi valtiollisia — kuohuttavat sitä elämää, joka kansoittaa maapallon. Naisia pidetään yleensä tyveninä, mutta naiset tuntevat kuten miehetkin, he tarvitsevat harjoitusta kyvyilleen ja kentän ponnistuksilleen yhtä hyvin kuin heidän veljensä, he kärsivät liian jyrkistä rajoista, liian täydellisestä pysäyksestä aivan yhtä paljon kuin miehetkin ja on ahdasmielistä heidän etuoikeutettujen kanssaihmistensä puolelta sanoa, että heidän pitäisi rajoittua leipomaan kaakkuja ja kutomaan sukkia, soittamaan pianoa ja kirjailemaan tupakkakukkaroita. On ajattelematonta tuomita heitä tai nauraa heille, jos he koettavat tehdä ja oppia enemmän kuin tapa määrää tarpeelliseksi heidän sukupuolelleen.

Yksin ollessani kuulin usein Grace Poolen naurun: sama kaiku, sama matala, tylsä hohotus, kuin mikä ensi kerralla oli hämmästyttänyt minua. Kuulin myös hänen ihmeellisen muminansa, joka oli vielä oudompaa kuin nauru. Oli päiviä, jolloin hän oli aivan hiljaa, kun taas toisina en voinut enää laskea hänen äännähdyksiään. Väliin näin hänet: hän tuli tavallisesti huoneestaan vati, lautanen tai tarjotin kädessään, meni alas keittiöön ja palasi takaisin kantaen (oi, romanttinen lukija suo minulle anteeksi kaunistelematon totuus!) portterilasia. Hänen ulkomuotonsa vaikutti kuin kylmä vesisuihku siihen uteliaisuuteen, jonka hänen hullunkuriset, epämiellyttävät äännähdyksensä olivat herättäneet. Hän oli jykevä ja karkeapiirteinen, eikä voinut missään suhteessa herättää mielenkiintoa. Koetin väliin aloittaa keskustelua hänen kanssaan, mutta hän tuntui harvapuheiselta, ja yksitavuinen vastaus katkaisi tavallisesti kaikki tämänsuuntaiset yritykset.

Talon muut asukkaat, s.o. John ja hänen vaimonsa, Lea, palvelustyttö, ja Sophie, ranskalainen lapsenhoitaja, olivat siivoja, hyväntahtoisia ihmisiä, mutta eivät missään suhteessa merkillisiä. Sophien kanssa väliin puhuin ranskaa ja kyselin häneltä hänen kotimaastaan, mutta hänellä ei ollut halua eikä taipumusta kertomiseen, ja hänen vastauksensa olivat yleensä niin epämääräisiä, että ne eivät suinkaan näyttäneet tarkoitetun rohkaisemaan keskustelua, vaan pikemmin päinvastoin.

Niin kuluivat lokakuu, marraskuu ja joulukuu. Eräänä tammikuun iltapäivänä Mrs. Fairfax oli pyytänyt lupaa Adèlelle, joka oli vilustunut, ja koska Adèle yhtyi hänen pyyntöönsä kiihkolla, joka muistutti minulle, kuinka kallisarvoisilta tilapäiset lupapäivät olivat tuntuneet omassa lapsuudessani, suostuin siihen, sillä tein mielestäni oikein osoittaessani myöntyväisyyttä tässä suhteessa. Oli kaunis, tyven, mutta hyvin kylmä päivä. Olin väsynyt istuttuani koko aamupäivän kirjastossa, Mrs. Fairfax oli juuri kirjoittanut kirjeen, joka olisi ollut pantava postiin, ja niin panin hatun päähäni ja takin ylleni ja tarjouduin viemään sen Hay'hin. Tuo kahden peninkulman matka oli juuri sopiva kävely kauniina talvi-iltapäivanä. Nähtyäni, että Adèle istui mukavasti pienellä tuolillaan Mrs. Fairfaxin huoneen tulen ääressä, annettuani hänelle hänen parhaan vahanukkensa, jota minä tavallisesti säilytin hopeapaperiin käärittynä laatikossani, ja vastattuani suudelmalla hänen hyvästiinsä: "Palatkaa pian, rakas ystäväni, rakas Mademoiselle Jeannette", lähdin matkaan.

Tie oli kovaa, ilma tyven, matkani yksinäinen. Kävelin nopeasti, kunnes lämpenin, ja sitten hidastin kulkuani nauttiakseni erikseen jokaisesta matkan tarjoamasta ilosta. Kello oli kolme; kirkon kello löi juuri, kun kuljin tornin ohitse, ja hetken viehätystä lisäsi lähenevä hämärä ja vinosti loistavat, kalpeat auringonsäteet. Olin nyt peninkulman päässä Thornfieldistä, tiellä, joka oli kuuluisa villiruusuistaan kesällä, pähkinöistään ja karhunmarjoistaan syksyllä, ja nytkin siinä loisti muutamia korallinpunaisia ruusumarjoja ja orapihlajanmarjoja; mutta sen paras viehätys talvella oli kuitenkin sen ehdoton yksinäisyys ja lehdetön rauha. Jos tuulenhenki olisikin puhaltanut, ei se olisi aiheuttanut mitään ääntä, sillä täällä ei ollut ainoatakaan lehteä, joka olisi voinut kahista, ja nuo paljaat orjantappura- ja pähkinäpensaat olivat yhtä hiljaisia kuin sileät, valkeat kivet jotka reunustivat polkua. Yltympäri, joka taholla, oli vain niittyjä, joilla ei mikään karja nyt kulkenut, ja pienet ruskeat linnut, jotka silloin tällöin pyrähtelivät pensaikossa, näyttivät unohtuneilta, punertavilta lehdiltä.

Tämä tie kulki koko matkan Hay'hin mäkeä ylös, ja kun olin päässyt puolitiehen, istahdin aidalle, joka erotti tien pelloista. Käärin takkini tiukkaan ympärilleni, pistin käteni muhviin enkä tuntenut kylmää, vaikka olikin pakkanen. Pari päivää sitten oli ollut äkkinäinen suoja, ja tielle oli muodostunut pieni puro, joka nyt oli kokonaan jäässä, niin että tien keskellä oli liukas, valkea jäätikkö. Istuimeltani voin nähdä alas Thornfieldiin; harmaa linna sakaraharjoineen oli huomattavin esine laaksossa alapuolellani, ja sen puut ja musta variksenpesä erottautuivat läntistä taivasta vastaan. Odotin kunnes aurinko oli kirkkaana ja punaisena painunut puitten taakse, ja käännyin sitten itäänpäin.

Kukkulan huipun takaa nousi kuu, se oli vielä kalpea kuin pilvi, mutta kirkastui hetki hetkeltä. Se valaisi yli Hay'n, jonka harvoista savupiipuista puitten suojasta nousi sinertävä savu. Kauppala oli vielä peninkulman takana, mutta ehdottoman hiljaisuuden läpi saatoin kuitenkin selvästi kuulla sen heikot elonmerkit. Korvani eroitti myöskin purojen kohinaa, en tiedä mistä, mutta Hay'n takana oli useita kukkuloita, joitten solien läpi varmaan monet purot virtasivat. Illan tyvenyydessä saattoi yhtä hyvin kuulla lähempien purojen solinan kuin kaukaisimpien kuiskeen.

Äkkiä katkaisi kovempi ääni nämä vienot suhinat ja kuiskaukset, se kuului hyvin kaukaa, mutta aivan selvästi: tramp, tramp, tasainen, metallinen jyske, joka nieli kaikki nuo pehmeät, epämääräiset äänet, kuten taulussa kalliomöhkäle tai suuren tammen ryhmyinen runko, joka selvänä ja tummana on maalattu etualalle, himmentää kaukaisen kukkulan vaaleat ääriviivat, aurinkoisen taivaanrannan ja epäselvät pilvet, joissa värit sulautuvat toisiinsa.

Ääni kuului tieltä, se oli hevosen kavioiden töminää. Tien käänteet estivät vielä näkemästä tulijaa, mutta se lähestyi. Aioin juuri nousta aidaltani, mutta koska tie oli kapea, jäin kuitenkin istumaan kunnes hevonen menisi ohitse. Siihen aikaan olin nuori, ja kaikenlaiset mielikuvat, kirkkaat ja tummat, asustivat mielessäni, muistot lastenkamaritarinoista väikkyivät siellä vielä muun hölynpölyn ohella, ja kun ne nousivat esiin, lisäsi nuoruus niihin voimaa ja eloa, jota lapsuus ei voinut antaa niille. Kun hevonen läheni ja odotin sen tulevan näkyviin hämärän keskeltä, muistin erästä Bessien tarinaa, jossa esiintyi eräs pohjois-englantilainen henki, nimeltä "Gytrash", joka hevosen, muulin tai suuren koiran haahmossa laukkasi yksinäisillä teillä ja näyttäytyi väliin myöhästyneille matkamiehille, kuten tämä hevonen nyt oli näyttäytyvä minulle.

Se oli hyvin lähellä, mutta ei vielä näkyvissä, kun kavioitten töminään yhtyi rapinaa pensaikosta, ja aivan pähkinäpensaitten alitse liukui suuri koira, jonka musta ja valkea väri erottautui selvästi puita vastaan. Se oli pilkulleen yksi Bessien Gytrashin olomuotoja — leijonamainen, pitkäkarvainen ja suuripäinen olento. Se kulki kuitenkin aivan rauhallisesti ohitseni, eikä edes, kuten puolittain olin odottanut, pysähtynyt katsomaan kasvoihini suurilla silmillään, jotka olivat ihmeellisemmät kuin koiran silmät. Hevonen, suuri orhi, seurasi jälessä, ja sen selässä oli ratsastaja. Mies, ihmisolento, särki heti lumouksen. Gytrashilla ei koskaan ollut ratsastajaa, se kulki aina yksin, ja vaikka haltiat voivatkin asustaa eläinten mykissä ruumiissa, eivät ne minun käsitysteni mukaan voineet valita turvapaikakseen jokapäiväistä ihmishaahmoa. Tämä ei ollut mikään Gytrash, ei muuta kuin tavallinen matkustaja, joka tuli oikotietä Millcotesta. Hän kulki ohi ja minä jatkoin matkaani, mutta kuljin vain muutamia askeleita, kun jo käännyin takaisin, sillä huomioni vangitsi liukastumista muistuttava ääni, huudahdus "Mitä hittoa on nyt tehtävä" ja raskas kaatuminen. Hevonen ja mies olivat maassa, — hevonen oli liukastunut jäätiköllä, joka peitti tien. Koira kiiruhti hyppien paikalle takaapäin ja nähdessään isäntänsä pulassa ja kuullessaan hevosen korskumista, se alkoi haukkua suuren koiran syvällä äänellä, johon kaikki kukkulat vastasivat. Se nuuski maassa makaavaa ryhmää ja juoksi sitten minun luokseni, siinä kaikki mitä se voi tehdä, muuta apua ei ollut saatavissa. Tottelin koiraa ja menin matkustajan luo, joka sillä hetkellä pyrki vapautumaan hevosestaan. Hänen otteensa olivat niin voimakkaat, että en luullut hänen olevan pahasti vahingoittuneen. Kysyin kuitenkin:

"Oletteko vahingoittunut, sir?"

Luulen, että hän kiroili, mutta en ole varma siitä. Joka tapauksessa hän mutisi hampaittensa välistä jotakin, joka esti häntä vastaamasta minulle heti.

"Voinko tehdä jotakin?" kysyin taas.

"Voitte seisoa toisella puolella", vastasi hän ja nousi ensin polvilleen, sitten jaloilleen. Tein työtä käskettyä, ja sitten alkoi vaikea työ, hevonen oli saatava jaloilleen, ja tätä toimitusta säesti koko ajan kavioitten töminä ja kova haukkuminen, joka karkoitti minut parin metrin etäisyydelle. En tahtonut kuitenkaan kokonaan poistua, ennenkuin näin tulokset. Työ onnistui lopulta, hevonen oli taas jaloillaan ja koira saatiin vaikenemaan huudolla "Hiljaa, Pilot!". Matkustaja huoahti, kosketti sääriänsä ja jalkojansa ikäänkuin tunnustellakseen, olivatko ne vahingoittumattomat. Nähtävästi niihin koski, sillä hän tuli ontuen aidan luo, jolta juuri olin noussut, ja istahti.

Luullakseni minua huvitti olla hyödyllinen tai ainakin kohtelias, sillä menin taas hänen luokseen.

"Jos olette vahingoittunut ja tarvitsette apua, sir, voin mennä hakemaan ihmisiä joko Thornfield Hallista tai Hay'sta."

"Kiitos, tulen kyllä toimeen. En ole taittanut luitani — vain pieni nyrjähdys —", ja hän nousi taas ja koetti seisoa kipeällä jalallaan, mutta tulos oli vain vaistomainen "uh!".

Päivänvalo ei ollut vielä kokonaan sammunut, ja kuu tuli kirkkaammaksi hetki hetkeltä. Saatoin vallan hyvin nähdä hänet. Hänellä oli yllään turkiskauluksella ja terässoljilla varustettu ratsastuspuku. En nähnyt yksityisseikkoja hänen vartalostaan, mutta päätin, että hän oli keskikokoinen ja tavallista hartevampi. Hänellä oli tummat kasvot, ankarat piirteet ja tuuheat kulmakarvat ja hänen silmänsä ja rypistetyt kulmansa osoittivat tällä hetkellä suuttumusta ja harmia. Hän oli jättänyt taakseen nuoruusvuodet, mutta ei ollut vielä keski-iässäkään, hän saattoi olla noin kolmenkymmenenviiden tienoilla. Hän ei herättänyt minussa vähääkään pelkoa, ja vain hiukan ujoutta. Jos hän olisi ollut kaunis, sankarillisen näköinen nuorukainen, en olisi uskaltanut seisoa siinä puhuttelemassa häntä vasten hänen tahtoaan ja tarjota palveluksia, joita minulta ei pyydetty. Olin tuskin koskaan nähnyt kaunista nuorukaista, enkä eläissäni puhutellut sellaista. Teoriassa tunsin suurta kunnioitusta ja ihailua kauneutta, hienoutta, ritarillisuutta ja viehätysvoimaa kohtaan, mutta jos olisin kohdannut kaikki nuo ominaisuudet ruumiillistuneina miehisessä olennossa, olisin vaistomaisesti tuntenut, että niillä ei ollut eikä voinut olla mitään myötätuntoa minunlaistani kohtaan, ja olisin kaihtanut niitä kuin tulta, salamaa tai jotakin muuta loistavaa, mutta tunteetonta.

Niinpä myöskin jos tuntematon olisi hymyillyt hyväntuulisesti minulle, kun puhuttelin häntä, ja evännyt avuntarjoukseni iloisesti ja kiittäen, olisin jatkanut matkaani enkä tuntenut mitään kutsumusta uudistaa sitä, mutta hänen tyly, karski käytöksensä saattoi minut varmaksi asiastani. Jäin seisomaan paikalleni, kun hän viittasi minua menemään, ja ilmoitin:

"En ajattelekaan jättää teitä, sir, näin myöhään, näin yksinäiselle tielle, ennenkuin olen nähnyt teidän nousevan hevosenne selkään."

Hän katsoi minuun, kun sanoin tämän. Sitä ennen hän oli tuskin vilkaissut minuun.

"Luulisin, että teidän pitäisi itsenne jo olla kotona", sanoi hän, "jos teillä on kotia lähiseuduilla. Mistä tulette?"

"Aivan tästä mäen alta; enkä pelkää olla ulkona myöhään, kun on kuutamo. Menen hyvin mielelläni Hay'hin hakemaan apua teille, jos tahdotte, sitäpaitsi menen sinne joka tapauksessa viemään kirjettä postiin."

"Asutte aivan mäen alla — tarkoitatteko sillä tuota sakaraharjaista taloa?" Hän osoitti Thornfield Hallia, johon kuu loi kalpeata loistettaan saattaen sen erottautumaan selvänä ja vaaleana puista, jotka läntistä taivasta vastaan näyttivät mustalta seinältä.

"Kyllä, sir."

"Kenen talo se on?"

"Mr. Rochesterin."

"Tunnetteko Mr. Rochesterin?"

"En ole koskaan nähnyt häntä."

"Hän ei siis asu täällä?"

"Ei."

"Voitteko sanoa, missä hän on?"

"En."

"Te ette tietenkään ole palvelija talossa. Te olette —." Hän pysähtyi, antoi katseensa liukua pukuni yli, joka, kuten tavallista, oli hyvin yksinkertainen: musta merinokankainen päällystakki, musta majavannahkalakki, jotka kumpainenkaan eivät olleet puoliksikaan kyllin hienoja kamarineitsyelle. Hän ei näyttänyt osaavan ratkaista, kuka olin, ja minä autoin häntä.

"Olen kotiopettaja."

"Ahaa, kotiopettaja!", hän toisti, "olin unohtanut, hitto vieköön. Kotiopettaja!" Ja asuni joutui taas tarkastuksen alaiseksi. Parin minuutin kuluttua hän nousi aidaltaan. Hänen kasvoissaan ilmeni tuskaa, kun hän koetti liikkua.

"En voi lähettää teitä hakemaan apua", sanoi hän, "mutta voitte auttaa minua itse, jos tahdotte olla niin ystävällinen."

"Kyllä, sir."

"Eikö teillä ole sateenvarjoa, jota voisin käyttää keppinä?"

"Ei."

"Koettakaa saada kiinni hevoseni suitsista ja taluttakaa se tänne! Ettehän pelkää?"

Yksin ollen olisin pelännyt koskettaa hevosta, mutta käskettäessä olin valmis tottelemaan. Laskin muhvini aidalle ja menin suuren orhin luo, koetin saada kiinni suitsista, mutta hevonen oli vilkas otus eikä antanut minun tulla lähelle päätään. Tein ponnistuksen toisensa jälkeen, mutta kaikki oli turhaa, ja sillävälin pelkäsin hirveästi sen levottomia etujalkoja. Matkustaja odotti ja katseli asiain menoa vähän aikaa ja alkoi sitten nauraa.

"Minä näen", sanoi hän, "että koska vuoria ei voi tuoda Mahometin luo, olisi paras auttaa Mahometia menemään vuorten luo. Minun täytyy pyytää teitä tulemaan tänne."

Minä tulin. "Suokaa anteeksi", jatkoi hän, "mutta olen pakoitettu käyttämään teitä hyväkseni." Hän laski raskaan kätensä olkapäälleni, nojautui minuun jokseenkin painavasti ja nilkutti hevosensa luo. Saatuaan ohjat käsiinsä hän heti hillitsi hevosen ja hyppäsi satulaan irvistellen kauheasti, sillä hänen kipeään jalkaansa koski.

"Ja nyt", sanoi hän hellittäen alahuulensa, jota hän oli kovasti purrut, "ojentakaa minulle piiskani, joka on tuolla pensaan juurella!"

Minä löysin sen ja annoin sen hänelle.

"Kiitos. Nyt kiirehtikää kirjeinenne Hay'hin ja palatkaa takaisin niin pian kuin voitte."

Kannuksen kosketus sai hevosen hypähtämään pystyyn ja laukkaamaan pois ratsastajineen, koira syöksyi jälessä ja kaikki kolme katosivat kuin lehdet tuulessa.

Otin muhvini ja jatkoin matkaani. Se mitä oli tapahtunut, oli nyt ohi, mutta jotakin oli tapahtunut, joskaan ei mitään ihmeellistä, romanttista tai mieltäkiinnittävää. Kuitenkin oli tämä ohimenevä tapaus tervetullut vaihtelu yksitoikkoisessa elämässäni. Apuani oli tarvittu ja pyydetty, olin antanut sitä, olin iloinen saadessani tehdä jotakin, ja niin vähäpätöinen ja ohimenevä kuin tekoni olikin, oli se kuitenkin todellinen, ja olin väsynyt yksitoikkoiseen elämääni. Uudet kasvot puolestaan olivat kuin uusi taulu muistini muotokuvakokoelmassa, ja se oli erilainen kuin kaikki muut, jotka riippuivat siellä, ensinnäkin, koska se esitti miestä, ja toiseksi, koska nuo kasvot olivat tummat, voimakkaat ja ankarat. Näin ne yhä edessäni tullessani Hay'hin ja pistäessäni kirjeeni postilaatikkoon, näin ne vieläkin, kun kiiruhdin myötämäkeä kotiin päin. Kun tulin aidan luo, pysähdyin hetkiseksi, katselin ympärilleni ja kuuntelin, eikö kavioitten töminää taaskin kuuluisi tieltä ja eikö ratsastuspukuun puettu olento Gytrashin tapainen newfoundlantilais-koira kintereillään ilmaantuisi nytkin, mutta näin edessäni vain pensaikon ja tasalatvaisen pajun, jotka kohosivat suorina ja liikkumattomina kuunsäteissä, kuulin vain tuulen ajoittaisen huminan Thornfieldin puissa peninkulman päässä, ja kun katselin alas siihen suuntaan, josta humina kuului, näin valon syttyvän erääseen talon päätyikkunoista. Se muistutti minulle, että oli jo myöhäinen, ja kiirehdin askeleitani.

En olisi tahtonut palata takaisin Thornfieldiin. Kun astuin sen kynnyksen yli, palasin liikkumattomuuteeni, kun kuljin yli hiljaisen eteisen, nousin hämäriä portaita ja etsin pienen yksinäisen huoneeni oven, kun sitten kohtasin rauhallisen Mrs. Fairfaxin ja vietin koko illan hänen, ja yksin hänen kanssaan, silloin haihdutin kokonaan sen pienen kiihtymyksen, jonka valtaan olin joutunut kävelylläni, annoin vangita kaiken elämänhaluni yksitoikkoisen ja liian hiljaisen elämän kahleisiin, elämän, jonka etujakaan, sen turvallisuutta ja hyviä oloja, en kyennyt pitämään arvossa. Kuinka hyvää olisi tehnytkään minulle tulla temmatuksi keskelle epävarman, taistelevan olemassaolon myrskyjä, joissa katkerat kokemukset olisivat opettaneet minua ikävöimään takaisin siihen rauhaan, joka nyt vaivasi minua! Niin, se olisi tehnyt minulle yhtä hyvää kuin pitkä kävely ihmiselle, joka on väsynyt istumaan liian mukavassa tuolissa, ja halu päästä liikkeeseen oli minun olosuhteissani yhtä luonnollinen kuin hänenkin.

Viivyttelin portin luona, viivyttelin ruohokentällä, kuljin edestakaisin kivitetyllä tiellä. Lasioven luukut olivat suljetut, en voinut nähdä sisään, ja sekä silmäni että mieleni kääntyivät pois tuosta pimeästä talosta, tuosta harmaasta ontelosta, joka oli täynnä valottomia vankikoppeja, kuten minusta tuntui, ja suuntautuivat yläpuolellani leviävään taivaankanteen, tuohon siniseen mereen, jossa ei ollut ainoatakaan pilvenhattaraa. Kuu kiersi hiljaista rataansa, se oli jo jättänyt kauas alapuolelleen kukkulat, joitten takaa se oli noussut, ja näytti pyrkivän ylös keskitaivaalle, joka oli mustansininen pohjattomassa syvyydessään ja mittaamattomissa etäisyyksissään, ja nuo värisevät tähdet, jotka seurasivat sen kulkua, saivat minunkin sydämeni värisemään ja suoneni tykkimään kiivaasti, kun katselin niitä. Jätin kuun ja tähdet, avasin sivuoven ja menin sisään.

Eteinen ei ollut pimeä, korkealla riippuvassa pronssilampussa oli valoa. Lämmin loimu lankesi sekä eteisen lattialle että tammiportaitten alapäähän. Tämä punerva valo oli kotoisin suuresta ruokasalista, jonka kaksoisovet olivat selkoselällään, ja niitten kautta saatoin nähdä iloisen takkavalkean, joka levitti punaista hohdettaan uunin marmoriin ja metalliseen tulensuojustimeen sekä antoi purppuraverhoille ja kiilloitetulle huonekaluille ihmeellisen loisteen. Se valaisi myöskin lieden lähellä istuvaa ryhmää. Olin tuskin ehtinyt nähdä sen ja kuulla iloisten äänien hälinää, josta luulin erottavani Adèlen liverrykset, kun ovi suljettiin.

Kiiruhdin Mrs. Fairfaxin huoneeseen. Sielläkin oli tuli takassa, mutta ei mitään kynttilää eikä mitään Mrs. Fairfaxia. Sensijaan istui matolla tulen ääressä suuri, pitkäkarvainen, mustan ja valkeankirjava koira, joka tuijotti juhlallisesti tuleen ja muistutti aivan äskeisen seikkailuni Gytrashia. Tämä oli niin pilkulleen sen näköinen, että menin lähemmäksi ja sanoin:

"Pilot", ja otus nousi ja tuli nuuskimaan minua. Hyväilin sitä, se heilutti suurta häntäänsä, mutta se tuntui niin aavemaiselta, etten uskaltanut olla yksin sen kanssa, enhän edes tietänyt, mistä se oli tullut. Soitin kelloa, sillä tarvitsin kynttilän ja tahdoin myöskin tarkempia tietoja tästä omituisesta vieraasta. Lea tuli sisään.

"Kenen koira tämä on?"

"Se tuli herran kanssa."

"Kenen kanssa?"

"Talon isännän, Mr. Rochesterin, hän on juuri tullut."

"Niinkö? Onko Mrs. Fairfax hänen kanssaan?"

"On, ja Miss Adela. He ovat ruokasalissa, ja John on mennyt hakemaan haavuria, sillä herralle on tapahtunut onnettomuus. Hänen hevosensa kompastui, ja hän nyrjäytti nilkkansa."

"Kompastuiko hevonen Hay'n tiellä?"

"Kyllä, alamäessä; se liukastui jäätiköllä."

"Vai niin! Onko Lea hyvä ja tuo minulle kynttilän!" Lea toi kynttilän. Hänen seurassaan tuli Mrs. Fairfax, joka kertoi samat uutiset ja lisäsi, että Mr. Carter, haavuri, oli tullut ja oli nyt Mr. Rochesterin luona. Sitten hän kiirehti ulos antamaan määräyksiä teestä, ja minä menin yläkertaan riisumaan päällysvaatteeni.

Kolmastoista luku.

Haavuri oli nähtävästi määrännyt Mr. Rochesterin aikaisin vuoteeseen sinä iltana, ja vielä seuraavana aamuna hän nousi myöhään. Kun hän vihdoin tuli alas, tapahtui se vain asioita varten. Hänen asianajajansa ja muutamia alustalaisia oli tullut taloon ja odotti pääsyä hänen puheilleen.

Adèlen ja minun täytyi nyt siirtyä pois kirjastohuoneesta, joka oli tästälähin oleva Mr. Rochesterin vastaanottohuone. Erääseen yläkerran huoneeseen tehtiin tuli, kannoin kirjamme sinne ja järjestin sen kouluhuoneeksi. Aamun kuluessa huomasin, että Thornfield Hall oli nyt toinen paikka. Poissa oli nyt tuo syvä hiljaisuus, joka siellä ennen oli vallinnut. Melkein joka tunti kuulin alhaalta ovikellon soittoa ja koputusta ovelle. Usein kuului myös askeleita eteisestä, ja tuntemattomat äänet kaikuivat alakerrassa. Tuulahdus ulkomaailmasta lehahti läpi talon. Sillä oli isäntä, ja minä puolestani pidin siitä enemmän nyt.

Adèlea ei ollut helppo opettaa sinä päivänä. Hän ei voinut pysyä tarkkaavaisena hetkeäkään. Kerta toisensa jälkeen hän juoksi ovelle ja kurkisti kaidepuitten yli nähdäkseen edes vilauksen Mr. Rochesterista. Sitten hän keksi tekosyitä mennäkseen alakertaan ja, kuten aavistin, pujahtaakseen kirjastohuoneeseen, jossa häntä ei ollenkaan tarvittu. Kun sitten tekeydyin ankaraksi ja sain hänet pysymään alallansa, puheli hän lakkaamatta "ystävästään, Monsieur Edouard Fairfax de Rochesterista", kuten hän oli aateloinut hänet (en ollut ennen kuullut hänen etunimeänsä), ja koetti arvailla, mitä lahjoja tämä oli tuonut hänelle. Nähtävästi Mr. Rochester oli edellisenä iltana antanut hänen ymmärtää, että kun hänen tavaransa tulisivat Millcotesta, löytyisi niiden joukosta pieni laatikko, jonka sisältö huvittaisi Adèlea.

"Ja se merkitsee", sanoi hän, "että siellä on lahja minulle, ja ehkä teillekin, Mademoiselle. Monsieur on puhunut teistä, hän on kysynyt minulta, mikä on kotiopettajani nimi ja eikö hän ole pieni neiti, hento ja hieman kalpea. Minä sanoin, että on kyllä, sillä se on totta, eikö niin, Mademoiselle?"

Minä ja oppilaani söimme tavallisesti päivällistä Mrs. Fairfaxin huoneessa. Iltapäivä oli kolea ja pyryinen, ja vietimme sen kouluhuoneessa. Pimeän tullessa annoin Adèlelle luvan panna pois kirjansa ja työnsä ja mennä alakertaan, sillä alakerrassa oli nyt verrattain hiljaista, ovikello oli lakannut soimasta, ja päätin siitä, että Mr. Rochester oli vihdoinkin jouten. Yksin jäätyäni menin ikkunan luo, mutta en voinut nähdä siitä mitään. Hämärä ja lumihiutaleet tekivät ilman sakeaksi ja peittivät ruohokentällä olevat pensaat. Laskin ikkunaverhon alas ja palasin tulen ääreen.

Hehkuvissa hiilissä olin näkevinäni maiseman, joka muistutti erästä kuvaa Heidelbergin linnasta Rheinin varrella, kun Mrs. Fairfax tuli sisään ja sekoitti tullessaan tuon tulimosaiikin, jonka olin rakentanut silmilläni, mutta haihduttaen myös muutamia alakuloisia, raskaita ajatuksia, jotka alkoivat häiritä yksinäisyyttäni.

"Mr. Rochester olisi iloinen, jos te ja oppilaanne tulisitte tänä iltana seurusteluhuoneeseen juomaan teetä hänen kanssaan", sanoi hän. "Hänellä on ollut niin paljon työtä pitkin päivää, että hän ei ole ehtinyt kysyä teitä aikaisemmin.

"Milloin hän juo teetä?" kysyin. "Jo kuudelta. Täällä maalla hän on aikainen. Teidän on paras muuttaa pukua heti; minä tulen kanssanne ja autan teitä. Tässä on kynttilä."

"Onko välttämätöntä muuttaa pukua?"

"Kyllä, se on parempi. Minä pukeudun aina illaksi kun Mr. Rochester on täällä."

Tämä muodollisuus tuntui mielestäni jonkun verran tarpeettomalta. Menin kuitenkin huoneeseeni ja vaihdoin Mrs. Fairfaxin avulla mustan arkipukuni mustaan silkkipukuun — paras ja ainoa, minkä omistin, lukuunottamatta erästä vaaleanharmaata, joka lowoodilaisten pukuasia-käsitysteni mukaan oli liian hieno käytettäväksi muulloin kuin ensiluokkaisissa tilaisuuksissa.

"Te tarvitsette rintaneulan", sanoi Mrs. Fairfax. Minulla oli yksi ainoa pieni helmikoriste, jonka Miss Temple oli lähtiessään antanut minulle. Kiinnitin sen rintaani, ja niin laskeuduimme portaita. Tottumaton kun olin vieraskäynteihin, tuntui minusta miltei piinalliselta tulla näin muodollisesti kutsuttuna Mr. Rochesterin läheisyyteen. Annoin Mrs. Fairfaxin mennä edelläni ruokasaliin ja pysyttelin hänen varjossaan, kun kuljimme tämän huoneen yli ja astuimme kaarioven kautta, jonka verho nyt oli laskettu, hienoon suojaan sen takana.

Kaksi vahakynttilää paloi pöydällä ja kaksi uunilla, Pilot lepäsi suunnattoman takkavalkean ääressä nauttien sen lämmittävästä loimusta, ja Adèle oli polvillaan sen vieressä. Mr. Rochester oli puoleksi makaavassa asennossa leposohvalla, jonka tyyny kannatti hänen jalkaansa, ja katseli Adèlea ja koiraa. Tuli valaisi hänen kasvojaan. Tunsin heti eilisen matkustajan tuuheine sysimustine kulmakarvoineen, nelitahoisine otsineen, jonka vaakasuoraan vedetyt, mustat hiussuortuvat tekivät vielä nelitahoisemmaksi. Tunsin hänen jyrkkäpiirteisen nenänsä, jota voi pikemmin sanoa luonteenomaiseksi kuin kauniiksi, hänen täyteläiset sieraimensa, joitten luulin ilmaisevan kiivautta, hänen tylyn suunsa ja leukansa — ainakin viimeksimainitut olivat hyvin tylyn näköiset, siitä ei ollut epäilystä. Hänen vartalonsa, jota paksu päällystakki ei nyt peittänyt, oli sopusoinnussa kasvojen nelitahoisuuden kanssa. Luulen, että hänen vartalonsa sopi hyvin atleetille, se oli kookas ja solakka, vaikka ei pitkä eikä notkea.

Mr. Rochesterin oli täytynyt huomata tulomme, mutta hän ei näyttänyt olevan sillä tuulella, että olisi pitänyt siitä lukua, hän ei edes nostanut päätään kun tulimme lähemmäksi.

"Tässä on Miss Eyre, sir", sanoi Mrs. Fairfax tyvenellä tavallaan. Hän kumarsi, mutta ei vieläkään nostanut katsettaan ryhmästä tulen ääressä.

"Miss Eyre istukoon", sanoi hän, ja hänen väkinäisessä, jäykässä kumarruksessaan ja kärsimättömässä, joskin muodollisesti kohteliaassa äänessään oli jotakin, joka näytti merkitsevän: "Mitä hittoa se minuun kuuluu, onko Miss Eyre täällä vai eikö ole? Tällä hetkellä ei minua haluta puhutella häntä."

Istuuduin kokonaan vapautuneena piinallisuuden tunteesta. Moitteettoman kohtelias vastaanotto luultavasti olisi saattanut minut hämilleni. En olisi osannut vastata yhtä hienosti ja kohteliaasti, kun taas karski oikullisuus ei velvoittanut minua mihinkään, päinvastoin olin voiton puolella, jos otin tylyn kohtelun vastaan ääneti ja säyseänä. Sitäpaitsi hänen menettelynsä oikullisuus oli erikoista, ja odotin suurella mielenkiinnolla jatkoa.

Hän oli edelleen kuin kuvapatsas, s.o. ei puhunut sanaakaan eikä liikahtanut. Mrs. Fairfax näytti arvelevan, että jonkun meistä täytyi olla ystävällinen, ja alkoi puhella. Ystävälliseen — ja perin jokapäiväiseen — tapaansa hän lausui myötätuntonsa Mr. Rochesterin lakkaamattomien puuhien johdosta, jotka varmaan olivat olleet hyvin kiusallisia nyt kun hänen jalkansakin oli kipeä. Sitten hän antoi tunnustuksensa hänen kärsivällisyydelleen päivän kuluessa.

"Mrs. Fairfax, haluaisin teetä", oli ainoa vastaus. Mrs. Fairfax kiiruhti soittamaan kelloa, ja kun tarjotin tuli, järjesti hän vikkelästi kupit, lusikat y.m. Adèle ja minä tulimme pöydän luo, mutta talon isäntä ei noussut sohvaltaan.

"Oletteko hyvä ja ojennatte kupin Mr. Rochesterille", sanoi Mrs. Fairfax. "Adèle voisi kaataa sen."

Tein käskyn mukaan. Kun hän otti kupin kädestäni, arveli Adèle, että oli tullut sopiva hetki tehdä muuan kysymys minun edukseni, ja huudahti:

"Eikö totta, Monsieur, teidän pikku arkussanne on lahja Mademoiselle Eyrelle?"

"Kuka puhuu lahjoista?" hän murahti. "Odotitteko lahjaa, Miss Eyre? Pidättekö lahjoista?" ja hän tarkasteli kasvojani silmillä, jotka mielestäni olivat synkät, vihaiset ja läpitunkevat.

"Tuskinpa vain, sir, minulla on hyvin vähän kokemusta niistä. Yleensä kai niitä pidetään hauskoina."

"Yleensä! Mutta mitä te arvelette niistä?"

"Olisin kiitollinen, sir, jos saisin aikaa miettiä vastausta, joka olisi teidän arvoisenne. Sitäpaitsi lahjan saamisessa on monta näkökohtaa, jotka pitäisi ottaa huomioon, ennenkuin lausuu varman mielipiteen siitä."

"Miss Eyre, te olette viisastelevampi kuin Adèle; hän vaatii suureen ääneen lahjaa heti nähdessään minut, te turvaudutte kiertoteihin."

"Koska minä luotan vähemmän ansioihini kuin Adèle. Hän voi vedota vanhaan tuttavuuteen ja totutun tavan antamiin oikeuksiin, sillä hän sanoo, että teillä on aina ollut tapana antaa hänelle leikkikaluja, mutta minä, joka olen vieras ja joka en ole tehnyt mitään tunnustusta ansaitsevaa, tekisin hyvin merkillisesti, jos esittäisin joitakin vaatimuksia."

"Ohoh, tuo on jo liikaa vaatimattomuutta! Olen tutkinut Adèlea ja huomannut, että olette nähnyt paljon vaivaa hänen kanssaan. Hän ei ole mikään valo, hänellä ei ole lahjoja, ja kuitenkin on hän lyhyessä ajassa edistynyt suuresti."

"Sir, nyt olette antanut minulle lahjani; minä kiitän teitä, sillä opettajat haluavat ennen kaikkea tunnustusta, kiitosta oppilaan edistymisestä."

"Hm", sanoi Mr. Rochester ja joi teensä ääneti.

"Käykää tulen ääreen", sanoi isäntä, kun tarjotin oli viety pois ja Mrs. Fairfax kutimineen asettunut erääseen nurkkaan. Sillä välin oli Adèle kuljettanut minua kädestä ympäri huonetta näyttäen minulle kaikki kauniit kirjat ja koristeet hyllyillä ja pöydillä. Me noudatimme käskyä tottelevaisina; Adèle tahtoi istuutua polvelleni, mutta sai määräyksen leikkiä Pilot'in kanssa.

"Olette asunut talossani kolme kuukautta, eikö niin?"

"Kyllä, sir."

"Ja mistä tulitte?"

"Lowoodin koulusta, ——shiressä."

"Tiedän — eräs hyväntekeväisyyslaitos. Kuinka kauan olitte siellä?"

"Kahdeksan vuotta."

"Kahdeksan vuotta — mahdatte olla sitkeähenkinen. Minä luulin, että jo puolet siitä ajasta sellaisessa paikassa murtaisi voimakkaimmankin ruumiinrakenteen. Ihmekös sitten, että teillä on tuollainen toisen maailman ilme. Olin juuri utelias tietämään, mistä olitte saanut tuollaiset kasvot. Kun eilen illalla tulitte luokseni Hay'n tiellä, jouduin ehdottomasti ajattelemaan yliluonnollisia asioita ja olin vähällä kysyä, olitteko noitunut hevoseni — kuka tietää, vaikka olisittekin. Missä ovat vanhempanne?"

"Minulla ei ole vanhempia."

"Eikä luultavasti koskaan ole ollutkaan. Muistatteko heitä?"

"En".

"Sen kyllä uskon. Ja te odotitte väkeänne, kun istuitte tuolla aidalla, eikö totta?"

"Mitä väkeä, sir?"

"Vihreäpukuisia miehiä; tuo kuutamoilta oli kuin niitä varten. Jouduinko johonkin taikapiireistänne, joita olitte tehnyt tuolle kirotulle jäätikölle?"

Pudistin päätäni. "Kaikki vihreät miehet jättivät Englannin jo sata vuotta sitten", sanoin, ja koetin puhua yhtä vakavasti kuin hänkin. "Niitten jälkiä ei näy enää edes Hay'n tiellä eikä niityillä sen ympärillä. Minä luulen, että niitten yöllistä ilonpitoa ei valaise enää kesän, syksyn eikä talven kuu."

Mrs. Fairfax oli pudottanut kutimensa ja kuunteli silmät pystyssä tätä outoa puhetta.

"No niin", sanoi Mr. Rochester, "jos vanhempanne ovatkin kuolleet, täytyy teillä sentään olla jonkinlaisia sukulaisia, setiä ja tätejä."

"Ei ketään, en ole ainakaan nähnyt ketään."

"Ja kotinne?"

"Minulla ei ole kotia."

"Missä asuvat veljenne ja sisarenne?"

"Minulla ei ole veljiä eikä sisaria."

"Kuka suositteli teitä tänne?"

"Panin ilmoituksen sanomalehteen, ja Mrs. Fairfax vastasi siihen."

"Niin", sanoi hyvä rouva, joka nyt tiesi, millä pohjalla keskustelumme liikkui, "olen joka päivä kiitollinen sallimukselle, joka johdatti minua tekemään tämän valinnan. Miss Eyre on ollut verraton seuralainen minulle ja hyvä ja huolellinen opettaja Adèlelle."

"Älkää vaivautuko antamaan luonnekuvauksia", vastasi Mr. Rochester, "Ylistykset eivät tehoa minuun, tahdon päättää itse. Hän on ensi työkseen pillastuttanut hevoseni."

"Sir?" sanoi Mrs. Fairfax.

"Häntä saan kiittää jalkani nyrjähtämisestä."

Kunnon leskirouva oli aivan ymmällä.

"Miss Eyre, oletteko koskaan asunut kaupungissa?"

"En, sir."

"Oletteko ottanut osaa seuraelämään?"

"Olen nähnyt vain Lowoodin opettajat ja oppilaat ja nyt Thornfieldin asukkaat."

"Oletteko lukenut paljon?"

"Vain sellaisia kirjoja, joita on sattunut tielleni, ja niitä ei ole ollut paljon."

"Te olette elänyt nunnan elämää: olette varmaan hyvin perehtynyt uskonnollisiin muotoihin. Brocklehurst, joka, mikäli tiedän, johtaa Lowoodia, on pappi, eikö niin?"

"On, sir".

"Ja te tytöt tietysti jumaloitte häntä kuten nunnaluostari johtajaansa."

"Oi, ei".

"Tepä olette kylmä! Ei! Mitä, eikö noviisi ihailisi rippi-isäänsä. Se kuulostaa jumalattomalta."

"Minä en pitänyt Mr. Brocklehurstista, enkä siinä suhteessa ollut ainoa. Mr. Brocklehurst on kovasydäminen mies, tyhmänylpeä ja tekopyhä; hän leikkuutti tukkamme lyhyiksi ja osti säästäväisyyden vuoksi huonoja neuloja ja lankaa, joilla tuskin osasimme neuloa."

"Sepä oli huonoa säästäväisyyttä", sanoi Mrs. Fairfax, joka taas sai kiinni keskustelusta.

"Ja siinäkö oli hänen pahuutensa ydin?" kysyi Mr. Rochester.

"Hän kidutti meitä nälällä ollessaan yksin ruokavarojen tarkastajana, ennen toimikunnan perustamista, piti meille loppumattomia saarnoja kerran viikossa ja luetti meillä iltaisin itse valitsemiaan kertomuksia äkillisistä kuolemantapauksista ja tuomioista, niin että pelkäsimme mennä levolle."

"Kuinka vanha olitte tullessanne Lowoodiin."

"Noin kymmenvuotias."

"Ja viivyitte siellä kahdeksan vuotta; olette nyt siis kahdeksantoistavuotias."

Nyökäytin päätäni.

"Laskuopista on hyötyä, ilman sen apua olisin tuskin voinut arvata ikäänne. Sitä on vaikea määritellä tapauksessa, jolloin piirteet ja ilme ovat niin ristiriidassa keskenään kuin teillä. Ja mitä opitte Lowoodissa? Osaatteko soittaa?"

"Kyllä vähän."

"Tietysti, se on tuo vakiintunut vastaus. Menkää kirjastoon — tarkoitan tietysti, olkaa hyvä ja menkää — (Suokaa anteeksi käskevä sävyni; olen tottunut sanomaan: 'Tee tämä', ja se tehdään, enkä voi uuteen asukkaaseen nähden muuttaa vanhoja tottumuksiani) — menkää kirjastoon, ottakaa kynttilä mukananne, jättäkää ovi auki, istuutukaa pianon ääreen ja soittakaa!"

Minä nousin ja tottelin hänen määräyksiään.

"Riittää jo!" huusi hän muutaman minuutin kuluttua. "Minä kuulen, että te soitatte 'kyllä vähän', kuten kuka muu englantilainen koulutyttö tahansa, ehkä paremmin kuin muutamat, mutta ei hyvin."

Suljin pianon ja palasin. Mr. Rochester jatkoi:

"Adèle näytti minulle tänä aamuna muutamia luonnoksia, joita hän sanoi teidän tekemiksenne. En tiedä, ovatko ne yksinomaan teidän työtänne, luultavasti joku opettaja auttoi teitä."

"Eikä auttanut!" huudahdin.

"Ahaa, koskiko se ylpeyteen? Hyvä on, tuokaa tänne salkkunne, jos voitte väittää sen sisällyksen olevan alkuperäistä, mutta älkää tuhlatko sanojanne, jollette ole varma asiastanne, minä tunnen kyllä paikkaukset."

"Sitten en sano mitään, ja saatte päättää itse, sir."

Hain salkkuni kirjastosta.

"Tuokaa pöytä lähemmäksi", sanoi hän, ja minä työnsin sen hänen sohvansa ääreen. Adèle ja Mrs. Fairfax tulivat lähemmäksi nähdäkseen kuvat.

"Ei mitään tunkeilua", sanoi Mr. Rochester, "ottakaa piirustukset minulta, kun olen lakannut katsomasta niitä, mutta älkää tuoko kasvojanne liian lähelle!"

Hän tutki kauan joka luonnosta ja maalausta. Kolme niistä hän pani erikseen, toiset hän työnsi pois tutkittuaan niitä.

"Ottakaa ne toiselle pöydälle, Mrs. Fairfax", sanoi hän, "ja katselkaa niitä Adèlen kanssa! Ja te" — hän kääntyi minuun — "istukaa tuolillenne ja vastatkaa kysymyksiini. Minä näen, että yksi käsi on tehnyt nämä kuvat — oliko se teidän kätenne?"

"Oli".

"Ja koska saitte aikaa tehdä ne? Ne ovat vaatineet paljon aikaa ja jonkun verran ajatuksiakin."

"Minä tein ne kahtena viime loma-aikana Lowoodissa, kun minulla ei ollut muuta työtä."

"Mistä saitte aiheet."

"Päästäni."

"Siitä päästä, jonka nyt näen hartioillanne?"

"Siitä, sir."

"Onko siinä muitakin samanlaisia?"

"Kenties kylläkin, ja toivoakseni parempia."

Hän levitti kuvat eteeni ja katseli niitä taas vuorotellen.

Sillä aikaa kun hän katselee niitä, tahdon kertoa lukijalle, minkälaisia ne olivat, ja heti alussa huomautan, että ne eivät olleet missään suhteessa merkillisiä. Aiheet olivat todellakin nousseet elävinä mieleeni. Kun näin ne sieluni silmillä, ennenkuin olin koettanut toteuttaa niitä, olivat ne ihmeellisiä, mutta käteni ei totellut mielikuvitustani, ja onnistui joka kerta luomaan vain kalpean kuvan sisäisestä näystäni.

Ne olivat vesivärimaalauksia. Ensimäinen kuvasi raskaita, lyijynkarvaisia pilviä, jotka riippuivat aaltoilevan meren yli. Tausta oli kokonaan hämärän peitossa, ja niin oli etualakin, s.o. lähinnä olevat aallot, sillä maata ei näkynyt. Heikko kajastus nosti näkyviin puoleksi uponneen maston, ja sillä istui suuri, musta merimetso, jonka siiville oli pärskynyt vaahtoa ja joka piti nokassaan kultaista, jalokivillä koristettua rannerengasta. Kivet olivat maalatut niin kirkkaiksi, niin loistavin värein kuin paletistani suinkin voin saada. Maston ja linnun takaa, vihreän veden läpi saattoi nähdä uppoavan ihmisen ruumiin; ainoa selvästi näkyvä jäsen oli kaunismuotoinen käsivarsi, josta rannerengas oli liukunut pois tai irroitettu.

Toisen taulun etualalla oli vain himmeä vuorenharja, jolla kasvoi muutamia tuulen kallistamia ruohoja ja lehtiä. Sen takana ja yläpuolella kohosi taivaankansi, tummansinisenä kuin hämärässä, ja sitä vastaan kohosi naisen haahmo, joka oli maalattu niin tummin ja pehmein värein kuin minulle oli mahdollista. Himmeällä otsalla heloitti tähti, kasvot sen alla erottautuivat kuin sumusta, silmät loistivat mustina ja villeinä, hiukset olivat tuuheat ja tummat kuin pimeä pilvi, jota tuuli tai ukkonen oli repinyt. Kaulassa oli kalpea, kuunvalon tapainen heijastus, joka lankesi himmeänä ohueen pilveen, josta tämä näky, "Iltatähti", oli kohonnut.

Kolmannessa kohosi jäävuoren huippu kylmän vyöhykkeen taivasta vastaan, ja revontulet lähettivät taajoja, himmeitä sädekimppujaan yli taivaan. Etualalla oli jättiläiskokoinen pää, joka kallistui jäävuorta vastaan ja lepäsi siinä. Kaksi ohutta kättä kannatti sitä ja ne vetivät kasvojen alaosan päälle mustan verhon, joten näkyvissä oli ainoastaan veretön, luunvalkea otsa ja ontot, tuijottavat silmät, joissa ei ollut mitään ilmettä, jollei kenties jähmettynyttä epätoivoa. Ohimoilla, mustaa pilveä muistuttavan turbaanin laskoksien välissä, kimmelsi valkeana hehkuva rengas, jossa oli kipinöiviä vaaleansinisiä ja keltaisia jalokiviä. Tämä kelmeä rengas tarkoitti kuninkaallista kruunua, ja olento sen alla oli "se, jolla ei haahmoa eikä muotoa ole".

"Olitteko onnellinen, kun maalasitte nämä kuvat?" kysyi Mr. Rochester äkkiä.

"Olin vaipunut työhöni, olin onnellinen. Niitten maalaaminen oli suurimpia nautintoja, mitä minulla koskaan on ollut."

"Se ei vielä ole paljoa. Teidän nautintonne ovat kertomuksestanne päättäen olleet harvat, mutta luulen varmaan, että elitte taiteilijan tavoin unelmien maassa sekoittaessanne ja maalatessanne noita outoja värejä. Istuitteko niitten ääressä koko päivän?"

"Minulla ei ollut mitään muuta tekemistä, sillä oli loma-aika, ja istuin työni ääressä aamusta iltaan käyttäen hyväkseni keskikesän pitkiä päiviä."

"Ja olitteko tyytyväinen kiihkeän työnne tuloksiin?"

"Kaukana siitä. Suuri vastakohta mielikuvani ja kätteni työn välillä vaivasi minua, sillä olin joka kerta kuvitellut jotakin, jota en ollenkaan kyennyt toteuttamaan."

"Ei kokonaan. Te olette ikuistuttanut ajatuksenne varjon, mutta luultavasti ei enempää. Teillä ei ole kylliksi taiteilijan tottumusta ja taitoa toteuttamaan niitä täydellisesti, mutta kuitenkin ovat maalauksenne ihmeellisiä koulutytön töiksi. Mitä ajatuksiin tulee, ovat ne todellisen elämän ulkopuolelta. Nuo iltatähden silmät olette varmaan nähneet unessa. Kuinka voitte saada ne niin kirkkaiksi eikä kuitenkaan ollenkaan säihkyviksi, sillä tähti niitten yläpuolella himmentää niitten loiston? Ja mitä tarkoittaa niitten juhlallinen syvyys? Ja kuka opetti teitä maalaamaan tuulta? Tuossa pilvessä, tuon kukkulan päällä, käy kova tuuli. Missä olette nähnyt Latmoksen? Sillä tämä on Latmos. Siinä on — pankaa pois piirustukset!"

Olin tuskin ehtinyt sitoa salkkuni nauhat, kun hän katsoi kelloansa ja sanoi tylysti:

"Kello on yhdeksän: mitä ajattelette, Miss Eyre, kun annatte Adèlen olla niin kauan ylhäällä? Viekää hänet levolle!"

Adèle suuteli häntä ennen lähtöänsä. Hän suostui ottamaan vastaan hyväilyn, mutta ei näyttänyt välittävän siitä enempää kuin Pilot olisi välittänyt, tuskin niinkään paljoa.

"Toivon teille kaikille hyvää yötä", sanoi hän tehden kädellään liikkeen ovea kohti merkiksi siitä, että hän oli väsynyt seuraamme ja tahtoi päästä vapaaksi meistä, Mrs. Fairfax kokosi kutimensa, minä otin salkkuni, kumarsimme hänelle, saimme kylmän kumarruksen vastaukseksi ja vetäydyimme pois.

"Te sanoitte, että Mr. Rochester ei ole erikoisemmin omituinen", huomautin Mrs. Fairfaxille, kun tulin hänen huoneeseensa pantuani Adèlen levolle.

"No niin, mitä te arvelette?"

"Minusta hän on hyvin omituinen. Hän on hyvin oikullinen ja töykeä."

"Se on kyllä totta, ja siltä hän epäilemättä tuntuu vieraasta, mutta minä olen niin tottunut tuohon hänen tapaansa, etten koskaan ajattele sitä. Sitäpaitsi, jos hän onkin omituinen luonteeltaan, pitäisi olla suvaitsevainen häntä kohtaan."

"Minkätähden?"

"Osaksi koska se on hänen luontonsa, eikä kukaan voi päästä luonnostaan, osaksi koska tuskalliset ajatukset varmaan ahdistavat hänen mieltänsä ja tekevät sen epätasaiseksi."

"Mitkä ajatukset?"

"Esimerkiksi perhehuolet."

"Mutta hänellähän ei ole perhettä."

"Ei nyt, mutta hänellä on ollut — ainakin sukulaisia. Hän kadotti vanhemman veljensä muutamia vuosia sitten."

"Vanhemman veljensä?"

"Niin. Nykyinen Mr. Rochester ei ole kauan omistanut tilaansa, vain yhdeksän vuotta."

"Yhdeksän vuotta on pitkä aika. Pitikö hän niin paljon veljestään, ettei vieläkään ole lakannut ikävöimästä häntä?"

"Ei, sitä en luule. Luulen, että heidän välillään oli joitakin väärinymmärryksiä. Mr. Rowland Rochester ei ollut aivan oikeamielinen Mr. Edwardille ja yllytti kenties isäänsä häntä vastaan. Vanha herra piti paljon rahasta ja koetti kaikin tavoin pysyttää perheen omaisuutta koossa. Hän ei olisi mielellään vähentänyt sitä jaon kautta, mutta tahtoi kuitenkin turvata Mr. Edwardillekin omaisuutta, jotta nimen hyvä maine säilyisi, ja niin pian kuin hän oli täysi-ikäinen, ryhdyttiin joihinkin toimenpiteisiin, jotka eivät olleet oikein kauniita ja jotka saivat paljon pahaa aikaan. Tehdäkseen Mr. Edwardin rikkaaksi vanha herra ja Mr. Rowland yhdessä saattoivat hänet asemaan, joka hänen mielestään oli tuskallinen. En ole koskaan tarkoin tietänyt, minkälainen tuo asema oli, mutta hän ei voinut kestää sen tuottamia kärsimyksiä. Hän ei anna mielellään anteeksi. Hän rikkoi välit perheensä kanssa ja on jo monta vuotta viettänyt säännötöntä elämää. Luulen, että hän ei ole viettänyt kahta viikkoa peräkkäin Thornfieldissä senjälkeen kun hän veljensä kuoltua, joka ei jättänyt testamenttia, tuli tilan isännäksi, ja itse asiassa en ihmettele, että hän kaihtaa tätä vanhaa paikkaa."

"Miksi niin?"

"Ehkä hän pitää sitä synkkänä."

Vastaus oli välttelevä, olisin tahtonut selvemmän, mutta Mrs. Fairfax joko ei tahtonut tai ei voinut antaa minulle tarkempia tietoja Mr. Rochesterin surujen laadusta ja alkuperästä. Hän vakuutti, että ne olivat hänelle itselleen salaisuus ja että se mitä hän tiesi oli etupäässä hänen omia arvelultaan. Nähtävästi hän halusi minua jättämään tämän kysymyksen, ja sen teinkin hänen mielikseen.

Neljästoista luku.

Seuraavina päivinä näin Mr. Rochesteria vain harvoin. Aamulla hän näytti olevan hyvin kiinni toimissaan, ja iltapäivällä tuli vieraita Millcotesta ja lähiseuduilta, herrasmiehiä, jotka väliin jäivät syömään päivällistä hänen kanssaan. Kun hänen nyrjähtänyt nilkkansa oli parantunut, teki hän pitkiä ratsastusmatkoja, arvatenkin vastavierailuja, sillä hän palasi tavallisesti vasta myöhään illalla.

Tänä aikana noudettiin Adèlekin vain harvoin hänen luokseen, ja koko minun tuttavuuteni hänen kanssaan rajoittui satunnaisiin kohtauksiin eteisessä, portaissa tai galleriassa, jolloin hän väliin kulki ohitseni jäykkänä ja ylpeänä, hädintuskin osottaen päännyökkäyksellä tai kylmällä katseella huomaavansa läsnäoloni, väliin taas suoden minulle kohteliaan kumarruksen ja ritarillisen hymyilyn. Nämä erilaiset tunteet eivät loukanneet minua, sillä huomasin, että minulla ei ollut mitään tekemistä niitten vaihtelun kanssa, vaan että vuoksi ja luode johtuivat minulle aivan tuntemattomista syistä.

Eräänä päivänä hänellä oli ollut päivällisvieraita ja hän oli lähettänyt hakemaan salkkuani arvatenkin näyttääkseen heille sen sisältöä. Vieraat herrat lähtivät aikaisin pois ehtiäkseen erääseen kokoukseen Millcotessa, kuten Mrs. Fairfax sanoi minulle, mutta koska iltapäivä oli kolea ja sateinen, ei Mr. Rochester lähtenyt heidän mukanaan. Pian heidän lähtönsä jälkeen hän soitti kelloa, ja Adèlelle ja minulle tuli sana mennä alakertaan. Kampasin Adèlen tukan ja tein hänet mahdollisimman sieväksi, katsoin, että tavallinen kveekariasuni oli moitteeton — itse asiassa kaikki, letitetyt hiukset siihen luettuina, oli liian niukkaa ja yksinkertaista voidakseen joutua epäjärjestykseen — ja niin lähdimme alas Adèlen ihmetellessä, oliko tuo kauan odotettu petit coffre jo tullut, sillä jonkun erehdyksen vuoksi se oli viipynyt tähän saakka. Hänen odotuksensa ei joutunut häpeään: siinä se seisoi, pieni pahvilaatikko, ruokasalin pöydällä. Hän näytti vaistomaisesti tuntevan sen.

"Ma boîte! ma boîte!" huudahti hän ja syöksyi sitä kohti.

"Niin, siinä se on vihdoinkin, sinun 'boîtesi'. Ota se johonkin nurkkaan ja nauti avaamisesta, sinä aito pariisitar", kuului Mr. Rochesterin syvä ja melkein ivallinen ääni suunnattoman nojatuolin syvyyksistä tulen äärestä. "Ja muista", jatkoi hän, "ettet vaivaa minua tämän anatoomisen prosessin yksityiskohdilla etkä tee huomautuksia laatikon sisäosista! Tapahtukoon toimituksesi hiljaisuudessa; tiens-toi tranquille, enfant, comprends-tu?"

Adèle näytti tuskin tarvitsevan tätä varoitusta, hän oli jo vetäytynyt aarteineen eräälle sohvalle ja avasi nyt touhuissaan kantta kiinnittäviä nyörejä. Saatuaan pois nämä haitalliset laitokset ja nostettuaan muutamia hopeapaperiin käärityitä paketeita laatikosta ei hän enää voinut muuta kuin huudahtamistaan huudahtaa: "Oh ciel! Que c'est beau!" ja hän vaipui katselemaan niitä hurmautuneena.

"Onko Miss Eyre täällä?" kysyi isäntäni kohottautuen katsomaan ovea kohti, jonka lähellä vielä seisoin.

"Ahaa, tulkaa lähemmäksi, istukaa tuohon!" Hän veti tuolin lähelle omaansa. "En ole ihastunut lasten laverteluun", jatkoi hän, "olen vanha nuorimies, eikä heidän leperryksensä tuo mieleeni mitään mieluisia muistoja. Minusta olisi sietämätöntä viettää kokonainen ilta kahdenkesken lapsinulikan kanssa. Älkää vetäkö tuolianne kauemmaksi, Miss Eyre, istukaa aivan siinä paikassa johon asetin sen — olkaa hyvä, tietenkin. Hitto vieköön kaikki kohteliaisuusmuodot — unohdan ne alituisesti. En myöskään erityisemmin rakasta yksinkertaisia vanhoja rouvasihmisiä. En kuitenkaan saa unohtaa omaani, ei käy päinsä laiminlyödä häntä. Hän on Fairfax, tai naimisissa Fairfaxin kanssa, ja verta sanotaan vettä sakeammaksi."

Hän soitti kelloa ja lähetti kutsun Mrs. Fairfaxille, joka pian ilmaantuikin kutimineen.

"Hyvää iltaa, Mrs. Fairfax, lähetin hakemaan teitä hyväntekeväisyys-tarkoituksessa: olen kieltänyt Adèlea kertomasta minulle lahjoistaan, ja hän pakahtuu puhelemishalusta. Olkaa niin hyvä ja kuunnelkaa häntä! Se olisi parhaita töitä, mitä koskaan olette tehnyt."

Tosiaankin, Adèle oli tuskin nähnyt Mrs. Fairfaxin, kun hän jo veti hänet istumaan sohvalle ja lateli nopeasti hänen polvilleen laatikosta löytyvät porsliini-, norsunluu- ja vahatavarat, sen ohella antaen runsaita selityksiä ja ilmaisten ihastustaan katkonaisella englanninkielellään.

"Nyt olen täyttänyt hyvän isännän tehtävät", jatkoi Mr. Rochester, "olen asettanut vieraani huvittamaan toisiaan ja saan nyt vapaasti odottaa omaa huviani. Miss Eyre, vetäkää tuolinne vieläkin hiukan tännemmäksi, olette vieläkin liian kaukana, en voi nähdä teitä häiritsemättä hyvää asentoani tässä mukavassa tuolissa, ja siihen ei minulla ole halua!"

Tein työtä käskettyä, vaikka olisinkin paljon mieluummin pysynyt varjossa, mutta Mr. Rochesterilla oli sellainen tapa antaa käskyjään, että tuntui luonnolliselta totella häntä viipymättä.

Olimme, kuten jo sanoin, ruokasalissa. Kynttiläkruunu, joka oli sytytetty päivällistä varten, täytti huoneen juhlavalolla, suuri takkavalkea loimusi kirkkaana ja punaisena, purppuranpunaiset ikkunaverhot riippuivat runsaissa laskoksissa korkeiden ikkunoiden ja vielä korkeamman kaarioven edessä, kaikki oli hiljaista, lukuunottamatta Adèlen hiljaista pakinaa (hän ei uskaltanut puhua ääneen) ja rankkasateen lyöntejä ikkunaruutuja vastaan.

Mr. Rochester punaisessa nojatuolissaan näytti erilaiselta kuin ennen, ei aivan yhtä tylyltä, ja paljon vähemmän synkältä. Hänen huulillaan leikki hymyily, hänen silmänsä loistivat — en tiennyt varmaan, oliko se viinin vaikutusta, mutta pidin sitä hyvin luultavana. Lyhyesti sanoen hän oli parhaalla iltapäivätuulellaan, puheliaampi ja iloisempi, vähemmän kylmä ja kankea kuin aamuisin, mutta vieläkin hän näytti tylyltä ja hirmuiselta nojatessaan kookasta päätään pehmeätä tuolinselkää vastaan, tulen valaistessa hänen kiveenhakattuja piirteitään ja suuria, tummia silmiään, sillä hänellä oli suuret, tummat silmät, ja hyvin kauniit silmät ne olivatkin. Niitten syvyyksistä ei myöskään puuttunut hetkittäistä välähdystä, joka ainakin muistutti lempeyttä, jollei ollutkaan sitä.

Hän oli pari minuuttia katsellut tulta, ja minä olin saman ajan katsellut häntä. Äkkiä hän kääntyi ja yllätti minut tuijottamasta kasvoihinsa.

"Te tutkitte minua, Miss Eyre", sanoi hän, "pidättekö minua kauniina?"

Jos olisin ehtinyt ajatella, olisi minun pitänyt vastata tähän kysymykseen jollakin sovinnaisen kohteliaalla ja epämääräisellä lauseella, mutta vastaus pääsi jotenkuten pujahtamaan huuliltani ennenkuin äkkäsinkään:

"En, sir."

"Oh, kautta kunniani, teissä on jotakin merkillistä", sanoi hän, "te olette pienen nunnan näköinen, siisti, tyven, totinen, yksinkertainen, kun istutte tuossa kädet helmassanne, katse luotuna mattoon (paitsi silloin tällöin kun tähtäätte sen läpitunkevasti kasvoihini, kuten esimerkiksi juuri äsken), ja kun kysyy teiltä jotakin tai tekee huomautuksen, johon teidän täytyy vastata, sinkautatte takaisin nasevan, vastauksen, joka, jollei olekaan töykeä, on ainakin hyvin odottamaton. Mitä tarkoitatte sillä?"

"Sir, olin liian suora ja pyydän sitä anteeksi. Minun olisi pitänyt vastata, että on vaikeata antaa valmistamatonta vastausta ulkomuotoa koskevaan kysymykseen, että se on makuasia, että ulkomuoto merkitsee vähän tai jotakin sellaista."

"Mitään sellaista ei teidän olisi pitänyt vastata. Ulkomuoto merkitsee vähän, kyllä kai! Ja sillä tavalla, tahtoessanne lieventää edellisiä loukkausta silittelemällä ja tyynnyttämällä minua, te työnnätte tylsän kynäveitsen korvani juureen. Jatkakaa: mitä vikoja näette minussa, pyydän! Luullakseni kaikki jäseneni ja piirteeni ovat kuin muillakin ihmisillä."

"Mr. Rochester, sallikaa minun ottaa takaisin ensimäinen vastaukseni: sen tarkoitus ei ollut olla sukkela vastaus, se oli vain ajattelemattomuus."

"Juuri niin, niin minäkin arvelen, ja sen vuoksi saatte vastata siitä. Arvostelkaa minua: eikö otsani miellytä teitä?"

Hän kohotti tummia, aaltoilevia hiuksiaan, jotka vaakasuorina peittivät hänen otsansa, ja näytti korkean otsansa, joka älyelimien asuntona näytti lujalta ja vahvalta, mutta josta jyrkästi puuttui kaikki hyväntahtoisuus ja pehmeys.

"No, neitiseni, näytänkö pässinpäältä?"

"Kaukana siitä, sir. Pidätte kenties minua epäkohteliaana jos vastaukseksi kysyn, oletteko ihmisystävällinen?"

"Kas niin! Siinä uusi veitsenpistos, kun tahdoitte taputtaa päätäni, ja tämä vain sentähden, että sanoin, etten pidä lasten ja vanhojen naisten seurasta (sanottakoon tämä hiljaa). Ei, nuori neiti, minä en yleensä ole ihmisystävä, mutta minulla on omaatuntoa" — hän osotti ulkonevia kohtia, joitten sanotaan merkitsevän sitä ja jotka, hänen onnekseen, olivatkin hyvin selvät, tehden hänen otsansa yläosan huomattavan leveäksi — "ja sitäpaitsi oli minussa kerran jonkinlaista kömpelöä helläsydämisyyttäkin. Kun olin teidän ikäisenne, olin aika tunteellinen poika, tunsin myötätuntoa puutteellista, kovaosaista ja onnetonta kohtaan, mutta senjälkeen on kohtalo kolhinut minua, se on vatkannut minua nyrkeillään, ja nyt ylpeilen siitä, että olen kova ja läpipääsemätön kuin pelipallo, vaikka minuun tosin vielä voidaankin tunkeutua raon tai parin kautta ja vaikka möhkäleen keskellä vielä on tuntuva kohta. Onko minusta siis vielä toiveita?"

"Mitä toiveita?"

"Että pelipallo voisi lopullisesti muuttua takaisin lihaksi?"

"Varmasti hän on juonut liian paljon viiniä", ajattelin, enkä tietänyt mitä vastata tuohon kummalliseen kysymykseen: kuinka osasin sanoa hänelle, voiko pelipallo vielä muuttua takaisin lihaksi.

"Te olette hyvin ymmällä, Miss Eyre, ja vaikka te ette ole sievä sen enempää kuin minä olen kaunis, pukee tuo hämmentynyt ilme teitä, sitäpaitsi se on sopiva, sillä se pitää nuo tutkivat silmänne poissa kasvoistani ja antaa niille kyllin tekemistä maton tallattujen kukkien katselemisessa. Hämmentykää siis yhä vielä! Nuori neiti, minua huvittaa olla puhelias ja avomielinen tänä iltana."

Ilmoitettuaan tämän hän nousi tuoliltaan ja nojautui marmorista uuninreunusta vastaan. Saatoin nyt nähdä hänen vartalonsa yhtä hyvin kuin hänen kasvonsa, hänen tavattoman leveät hartiansa, jotka olivat melkein suhteettomat käsivarsien pituuteen. Olen varma siitä, että useimmat olisivat pitäneet häntä rumana miehenä, mutta hänen asennossaan oli niin paljon itsetiedotonta ylpeyttä, hänen käytöksensä oli niin luontevaa ja osotti niin täydellistä välinpitämättömyyttä ulkomuodon suhteen ja ylimielistä luottamusta muiden ominaisuuksien, pysyvien tai tilapäisten, voimaan, että ehdottomasti, kun katseli häntä, yhtyi tähän välinpitämättömyyteen ja sokeasti uskoi hänen luottamuksensa oikeutukseen.

"Minua huvittaa olla puhelias ja avomielinen tänä iltana", toisti hän, "ja siinä syy, miksi olen lähettänyt hakemaan teitä. Takkavalkea ja kynttiläkruunu eivät riitä seurakseni, ei myöskään Pilot, sillä mikään niistä ei osaa puhua. Adèle on yhtä astetta parempi, mutta kuitenkin paljon alapuolella vaadittua tasoa, Mrs. Fairfax samoin. Te sitävastoin varmasti sovitte minulle, jos vain tahdotte. Te hämmästytitte minua ensimäisenä iltana, kun kutsuin teidät tänne. Senjälkeen olen melkein unohtanut teidät, toiset ajatukset ovat karkoittaneet teidät mielestäni, mutta tänä iltana olen päättänyt pitää hauskaa, unohtaa kaiken ikävän ja ajatella vain sellaista mikä huvittaa minua. Nyt minua huvittaisi saada jotakin selville teistä — oppia tuntemaan teitä enemmän — senvuoksi puhukaa!"

Puhumisen asemasta hymyilin, vaan en erittäin kohteliaasti ja nöyrästi.

"Puhukaa", vaati hän.

"Mistä, sir?"

"Mistä teitä haluttaa. Jätän sekä aiheen valinnan että sen käsittelyn yksinomaan teidän asiaksenne."

Niinpä istuin enkä puhunut mitään. "Jos hän odottaa minun puhuvan vain puhumisen vuoksi ja antaakseni tietoja itsestäni, saa hän huomata kääntyneensä väärän henkilön puoleen", ajattelin.

"Te olette mykkä, Miss Eyre."

Olin edelleenkin mykkä. Hän taivutti hiukan päätään minua kohti ja näytti tahtovan tunkeutua silmiini yhdellä ainoalla nopealla katseella.

"Itsepäinen", sanoi hän, "ja ikävystynyt. Sehän on ymmärrettävää. Tein pyyntöni hullunkurisessa, miltei hävyttömässä muodossa. Miss Eyre, minä pyydän teiltä anteeksi. Kerta kaikkiaan, minä en tahtoisi kohdella teitä kuin alempaani", — hän oikaisi itseään — "tietysti vetoan vain sellaiseen ylemmyyteen, jonka täytyy johtua kahdenkymmenen vuoden ikäerosta ja sadan vuoden ennätyksestä kokemuksessa. Se on oikeutettua et j'y tiens, kuten Adèle sanoisi, ja tämän — eikä minkään muun — ylemmyyden nojalla toivoisin, että te nyt olisitte hyvä ja puhuisitte minulle vähän ja huvittaisitte minua, sillä ajatukseni ovat väsyneet yhdessä kohdassa pysymiseen — kuin ruosteinen naula."

Hän oli suvainnut antaa minulle selityksen, miltei itsepuolustuksen: tämä alentuminen hänen puoleltaan ei suinkaan jättänyt minua välinpitämättömäksi enkä tahtonut näyttääkään siltä.

"Huvitan teitä mielelläni, sir, jos vain osaan — hyvin mielelläni, mutta en osaa valita keskusteluaihetta, sillä enhän voi tietää, mikä kiinnittäisi mieltänne. Tehkää minulle kysymyksiä, ja minä koetan vastata parhaani mukaan."

"Siis ensinnäkin, oletteko yhtä mieltä kanssani siinä, että minulla on oikeutta olla teitä kohtaan hiukan käskevä, jyrkkä, ehkä väliin vaateliaskin äsken esittämieni syiden perustalla; nimittäin, että olen kyllin vanha ollakseni teidän isänne ja että olen raivannut tieni monenlaisten kokemuksien läpi eri ihmisten ja eri kansojen keskuudessa ja samoillut yli puolen maapalloa, kun taas te olette elänyt rauhassa samojen ihmisten kanssa samassa talossa."

"Miten haluatte, sir."

"Se ei ole mikään vastaus, tahi pikemmin hyvin harmillinen vastaus, koska se on hyvin välttelevä. Vastatkaa selvästi!"

"Minä en usko, sir, että teillä on oikeutta käskeä minua vain sentähden, että olette vanhempi kuin minä ja että olette nähnyt enemmän maailmaa. Teidän ylemmyysvaatimuksenne riippuu siitä, miten olette käyttänyt aikanne ja kokemuksenne."

"Hm! Selvää puhetta. Mutta minä en suostu siihen, koska näen, että se ei ole minulle ollenkaan edullista, sillä olen hyvin välinpitämättömästi, etten sanoisi huonosti, käyttänyt hyväkseni näitä etuja. Jättäkäämme siis ylemmyys syrjään — suostutteko vieläkin silloin tällöin ottamaan vastaan määräyksiäni loukkaantumatta tai tulematta pahoillenne käskevästä sävystäni?"

Minä hymyilin. Ajattelin itsekseni, että Mr. Rochester on omituinen — hän näytti unohtavan, että hän maksoi minulle kolmekymmentä puntaa vuodessa käskyjensä noudattamisesta.

"Hymy on hyvin hyvä", sanoi hän äkätessään heti ohimenevän ilmeeni, "mutta puhukaa myös!"

"Minä ajattelin, sir, että harvat isännät vaivautuisivat kysymään, pahastuvatko heidän palkatut käskynalaisensa heidän määräyksistään."

"Palkatut käskynalaisensa! Mitä, oletteko te minun palkattu käskynalaiseni? Se on totta, olin unohtanut palkan. No hyvä, sallitteko minun tuosta aineellisesta syystä esiintyä hiukan itsevaltaisesti?"

"En, sir, en siitä syystä, vaan siitä, että unohditte sen ja että otatte huomioon, onko käskynalaisen hyvä olla epäitsenäisessä asemassaan, siitä syystä suostun kaikesta sydämestäni."

"Ja te suostutte vapauttamaan minut monista sovinnaisista muodoista ja tyhjistä sanoista luulematta, että niitten poistaminen johtuu hävyttömyydestä?"

"Olen varma, sir, etten koskaan erehtyisi luulemaan muodollisuuksien puutetta hävyttömyydeksi; edellisestä melkein pidän, jälkimäiseen ei kukaan vapaana syntynyt alistuisi, ei edes palkasta."

"Lorua! Melkein kaikki vapaana syntyneet suostuvat mihin tahansa palkasta; puhukaa siis vain itsestänne älkääkä yritelkö tehdä yleistyksiä, joitten suhteen olette kokonaan tietämätön. Kuitenkin lyön hengessä kättä kanssanne vastauksenne tähden, niin epätarkka kuin se olikin, ja yhtä paljon tavan tähden, jolla se sanottiin, kuin itse vastauksen. Tapa oli suora ja vilpitön, sellaista ei usein näe, päinvastoin saa oman rehellisyytensä palkaksi useimmiten kylmyyttä, teeskentelyä tai kömpelöä väärinymmärrystä. Kokemattomista koulutyttö-opettajattarista ei kolme kolmestatuhannesta olisi vastannut minulle niinkuin te äsken. Mutta minä en aio imarrella teitä. Jos satutte olemaan eri maata kuin muut, ei se ole teidän ansiotanne, luonto sen teki. Sitäpaitsi teen johtopäätöksiäni liian nopeasti: siitä, mitä nyt tiedän, en voi päättää teidän olevan muita paremman, teillä voi olla sietämättömiä vikoja muutamien hyvien puolienne vastapainoksi."

"Ja niinpä teilläkin", ajattelin. Katseemme kohtasivat juuri kun tämä ajatus välähti mieleeni, hän näytti lukevan sen silmistäni, sillä hän vastasi siihen kuin olisi se ilmaistu ääneen.

"Niin kyllä, olette oikeassa", sanoi hän. "Minulla on paljon omia vikoja, tiedän sen hyvin, ja vakuutan teille, etten koeta kaunistella niitä. Herra paratkoon, minun ei kannata olla ankara toisille. Minulla on menneisyys, takanani kirjava elämä ja kokonainen sarja tekoja, joita voin katsella ja jotka helposti voivat langettaa kaikki pistosanani ja arvosteluni lähimäisestäni omaan itseeni. Kahdenkymmenen yhden vuoden vanhana lähdin, tai mieluummin (sillä kuten muutkin synnintekijät, halusin luovuttaa puolet häpeästäni huonolle onnelle ja nurjille olosuhteille) tulin viskatuksi väärään suuntaan, ja senjälkeen en ole löytänyt oikeata. Mutta minä voisin olla hyvin erilainen, voisin olla yhtä hyvä kuin te nyt, viisaampi ja melkein yhtä puhdas. Kadehdin mielenne rauhaa, kirkasta omaatuntoanne ja tahratonta muistianne. Pikku tyttö, kirkas, tahraton muisti mahtaa olla harvinainen aarre, puhtaan virkistyksen tyhjentymätön lähde, eikö totta?"

"Minkälainen oli teidän muistinne, kun olitte kahdeksantoistavuotias, sir?"

"Aivan moitteeton, terve ja puhdas, ei mikään pilaantunut virtaus ollut vielä muuttanut sitä sameaksi lätäköksi. Luonto on itse asiassa tarkoittanut minut hyväksi mieheksi, Miss Eyre, paremman lajin ihmiseksi, ja te näette, että en ole sellainen. Te tahtoisitte sanoa, että te ette näe sitä, ainakin luulen lukevani sen silmistänne (olkaa muuten varuillanne, mitä ilmaisette niillä, osaan mainiosti tulkita niitten kieltä). Uskokaa sitten sanojani: minä en ole lurjus, sitä teidän ei pidä otaksua eikä luulla minusta mitään hirveätä, olen vain tavallinen vanha syntinen, ja sitäkin, kuten varmasti uskon, pikemmin olosuhteitten kuin luonnollisten taipumusten vuoksi, ja täysin perehtynyt kaikkiin noihin viheliäisiin pieniin ylitsekäymisiin, joilla rikkaat ja joutilaat ihmiset koettavat tappaa aikaa. Ihmettelettekö, että tunnustan teille tämän? Tietäkää, että tulevan elämänne kuluessa huomaatte usein vasten omaa tahtoanne olevanne ystävienne salaisuuksien uskottuna, ihmiset tulevat vaistomaisesti tuntemaan, kuten minä olen tehnyt, että teidän vahva puolenne ei ole itsestänne kertominen, vaan kuunteleminen, kun toiset kertovat itsestään. He tuntevat myöskin, että ette kuuntele heidän itsepaljastuksiaan inholla ja halveksien, vaan eräänlaisella synnynnäisellä myötätunnolla, joka on niin rauhoittava ja rohkaiseva juuri sentähden, että sitä niin perin vähän tyrkytetään."

"Kuinka tiedätte kuinka voitte arvata kaiken tämän?"

"Tiedän sen varsin hyvin, ja senvuoksi jatkan melkein yhtä vapaasti kuin jos kirjoittaisin ajatuksiani päiväkirjaan. Te sanoisitte, että minun olisi pitänyt voittaa asianhaarat — niin minun olisi pitänytkin — mutta näette, että en voittanut niitä. Kun kohtalo teki minulle vääryyttä, en ollut kyllin viisas pysyäkseni kylmänä, jouduin epätoivoon, sitten turmelluin. Ja nyt, kun joku paheellinen tyhmyri herättää minussa inhoa ilkeillä puheillaan, en voi imarrella itseäni olemasta parempi kuin hän, vaan olen pakoitettu tunnustamaan itselleni, että hän ja minä olemme samalla tasolla. Toivoisin, että olisin pysynyt lujana — Jumala tietää, että toivoisin sitä! Pelatkaa omantunnonvaivoja, kun olette kiusauksessa erehtyä, Miss Eyre, omantunnonvaivat myrkyttävät elämän."

"Katumuksen sanotaan parantavan ne."

"Se ei paranna niitä. Täydellinen muutos tekisi sen, ja minä voisin muuttua — minulla olisi vielä voimaa siihen — jos — mutta mitä hyödyttää ajatellakaan sitä minun vaikeassa asemassani, raskautettuna, kirottuna. Sitäpaitsi, koska onni on auttamattomasti kielletty minulta, on minulla oikeus saada nautintoja elämästä, ja minä tahdon nauttia, maksoi mitä maksoi."

"Sitten turmellutte vielä enemmän, sir."

"Paljon mahdollista — mutta miksi turmeltuisin, jos saisin suloisia ja raikkaita nautintoja? Ja minä voin saada niin suloisia ja raikkaita nautintoja kuin hunaja, jota mehiläinen kokoaa suolta."

"Se pistää — se maistuu karvaalta, sir."

"Mistä tiedätte? — ette ole koskaan koettanut. Kuinka totiselta, kuinka juhlalliselta näytätte, ja kuitenkaan ette tiedä asiasta enempää kuin tämä korukapine (hän otti sellaisen uuninreunalta). Teillä ei ole oikeutta saarnata minulle, te vastaleivottu ihminen, joka ette ole vielä astunut elämän kynnyksenkään yli ja jolla ei ole aavistustakaan sen salaisuuksista."

"Muistutan teitä vain omista sanoistanne, sir: sanoitte, että erehdyksien seuraus on paha omatunto ja että paha omatunto myrkyttää elämän."

"Ja kuka puhuu erehdyksestä nyt? Minä tuskin uskon, että se ajatus, joka nyt liiteli aivojeni läpi, oli erehdys. Luulen, että se oli innoitusta eikä kiusausta: se oli iloinen, hyväilevä — sen tiedän. Nyt se tulee takaisin. Vakuutan teille, että se ei ole paholainen, tai jos se on, niin sillä on valon enkelin vaatteet yllä. Kun niin kaunis vieras kolkuttaa sydämeni ovelle, en luule voivani kieltää sitä pääsemästä sisään."

"Epäilkää sitä, sir, se ei ole todellinen enkeli."

"Vielä kerran, mistä sen tiedätte? Mikä vaisto auttaa teitä muka erottamaan kadotuksen langenneen hengen ikuisen valtaistuimen lähettiläästä, opastajan viettelijästä?"

"Päätin sen ilmeestänne, sir, joka oli levoton, kun sanoitte mielijohteenne tulevan takaisin. Olen varma, että tulette vielä onnettomammaksi, jos kuuntelette sitä."

"En vähääkään — se tuo mukanaan maailman suloisimman sanoman. Sitäpaitsi te ette ole minun omatuntoni, joten voitte rauhoittua. Ja nyt, tule sisään, kaunis vaeltaja!"

Tämän hän sanoi ilmestykselleen, joka oli näkymätön muille silmille kuin hänen, ja sulki käsivartensa, jotka hän oli puolittain avannut, ikäänkuin painaakseen näkymättömän olennon rintaansa vastaan.

"Nyt", jatkoi hän kääntyen minuun, "nyt olen ottanut vastaan vaeltajan, joka varmaan on valepukuinen jumaluus. Jo nyt se on tehnyt minulle hyvää. Sydämeni oli jonkinlainen luuranko; nyt siitä tulee pyhitetty lipas."

"Totta puhuakseni, sir, en ymmärrä teitä vähääkään enkä voi jatkaa keskustelua, joka käy yli ymmärrykseni. Tiedän vain yhden asian: te sanoitte, että ette ole niin hyvä kuin toivoisitte olevanne ja että surette omaa puutteellisuuttanne. Ymmärrän yhden asian: sanoitte, että tahriintunut muisti on alituinen onnettomuus. Minusta näyttää siltä, että jos kovasti koettaisitte, huomaisitte piankin voivanne tulla sellaiseksi että itse hyväksytte itsenne; ja jos tänä päivänä päättäisitte parantaa ajatuksenne ja tekonne, olisitte jo muutaman vuoden kuluttua saanut uuden, puhtaan muistokokoelman, jota palaisitte katselemaan ilomielin."

"Oikein ajateltu, oikein sanottu, Miss Eyre: ja tällä hetkellä annan palttua helvetille."

"Sir?"

"Teen hyviä päätöksiä, jotka uskon lujiksi kuin kallio. Totisesti pyrintöni ja harrastukseni ovat tästä lähtien olevat toiset kuin ennen."

"Ja paremmat?"

"Ja paremmat — niin paljon paremmat entisiä kuin puhdas kulta on ruskeinta ruostetta parempi. Te näytätte epäilevän minua, minä en epäile itseäni. Tiedän, mikä on tarkoitukseni, mitkä ovat syyni, ja tällä hetkellä säädän lain, joka on järkähtämätön kuin meedialaisten ja persialaisten lait ja joka sanoo sekä tarkoitukseni että syyni oikeiksi."

"Ne eivät voi olla oikeita, sir, jos ne vaativat uusia säädöksiä tullakseen laillistetuiksi."

"Ne ovat oikeita, Miss Eyre, vaikkakin ne ehdottomasti vaativat uuden lain: ennenkuulumattomat asianhaarat vaativat ennenkuulumattomia säädöksiä."

"Se kuuluu vaaralliselta periaatteelta, sir; ymmärtää heti, että sillä on yhteyttä väärinkäytön kanssa."

"Te pikku viisas! niin sillä onkin, mutta vannon kotijumalieni nimessä, etten käytä sitä väärin."

"Te olette inhimillinen ja erehtyvä."

"Niin olen — niin olette tekin, mitä sitten?"

"Inhimillisen ja erehtyvän ei pitäisi omaksua oikeutta, joka turvallisesti voidaan antaa vain jumalalliselle ja täydelliselle."

"Mitä oikeutta?"

"Oikeutta sanoa jostakin tavattomasta, luvattomasta teosta: olkoon se oikea."

"Olkoon se oikea — tepä sen sanoitte."

"Jospa se sitten olisi oikea", sanoin ja nousin, sillä mielestäni oli hyödytöntä jatkaa keskustelua, joka oli minulle paljasta pimeyttä. Tiesin myös, etten ainakaan nykyisellä asteellani voinut tunkeutua puhetoverini luonteeseen ja tunsin epävarmuutta ja omituista turvattomuuden tunnetta, joka seuraa täydellistä tietämättömyyttä.

"Minne menette?"

"Panemaan Adèlen levolle: hänen levollemeno-aikansa on jo ohi."

"Te pelkäätte minua, koska puhun kuin sfinksi."

"Te olette arvoituksellinen, sir, mutta vaikka olen ymmällä, en suinkaan pelkää."

"Te pelkäätte — itserakkautenne pelkää kolausta."

"Siinä suhteessa olen kylläkin peloissani — minulla ei ole mitään halua puhua joutavia."

"Jos puhuisittekin joutavia, tekisitte sen niin totisesti ja tyvenesti, että erehtyisi luulemaan teidän puhuvan järkeä. Ettekö koskaan naura, Miss Eyre? Älkää vaivautuko vastaamaan — minä näen, että te nauratte harvoin, mutta te osaatte nauraa hyvinkin iloisesti. Uskokaa minua, te ette ole luonnostanne totinen sen enempää kuin minä olen luonnostani paha. Lowoodin pakko rajoittaa teitä vielä jonkun verran, se sitoo ilmeitänne, hillitsee ääntänne ja vangitsee jäsenenne, ja te pelkäätte kanssaihmisen, veljen — tai isän, tai isännän, tai miten haluatte — läheisyydessä hymyillä liian iloisesti, puhua liian vapaasti tai liikkua liian nopeasti, mutta uskon, että ajan pitkään opitte olemaan luonnollinen minun seurassani kuten minun on mahdoton noudattaa sovinnaisia muotoja teidän seurassanne, ja silloin ovat ilmeenne ja liikkeenne vilkkaammat ja eloisammat kuin mitä ne nyt uskaltavat olla. Häkin ahtaitten ristikkojen takaa näen ajoittain vilahduksen linnusta, se on omituinen, vilkas, levoton, päättäväinen vanki, ja jos se pääsisi vapaaksi, lentäisi se pilvien korkeuteen. Tahdotteko vieläkin mennä?"

"Kello on jo lyönyt yhdeksän, sir."

"Entä sitten — odottakaa hetkinen. Adèle ei ole vielä valmis menemään levolle. Istuessani selkä tuleen ja kasvot huoneeseen käännettyinä olen voinut tehdä huomioita. Silloin tällöin, puhuessani teidän kanssanne, olen pitänyt silmällä Adèlea (minulla on omat syyni pitää häntä mieltäkiinnittävänä tutkimuksen esineenä — — syyt, jotka voin kertoa — jotka olen kertova — teille joskus). Kymmenen minuuttia sitten hän veti laatikostaan pienen punaisen silkkipuvun, ja ihastuksen hohde syttyi hänen kasvoillaan kun hän avasi sen laskokset. Keimailu virtaa hänen suonissaan, täyttää hänen aivonsa ja asustaa hänen luissaan ja ytimissään. 'Minun täytyy koettaa sitä'! huusi hän, 'ja heti paikalla', ja syöksyi ulos huoneesta. Hän on nyt Sophien kanssa, ja tärkeä pukeutumistoimitus tapahtuu parhaillaan. Muutaman minuutin kuluttua hän tulee takaisin, ja tiedän, mitä olen näkevä silloin: pienoiskuvan Céline Varensista, sellaisena kuin hän näyttäytyi esiripun noustessa — mutta vähät siitä. Joka tapauksessa aavistan, että hellimmät tunteeni saavat kohta kolauksen. Jääkäähän katsomaan, miten käy!"

Ennen pitkää kuului Adèlen pienten jalkojen kopsetta eteisestä. Hän astui sisään aivan sellaisena kuin hänen holhoojansa oli ennustanut. Vaaleanpunainen silkkipuku, hyvin lyhyt ja hyvin leveähelmainen, korvasi nyt hänen äskeisen ruskean pukunsa, pieni ruusukiehkura koristi hänen otsaansa, ja jalassa oli hänellä silkkisukat ja pienet valkeat silkkikengät.

"Sopiiko pukuni hyvin?" huusi hän ja tuli hypellen luoksemme, "ja kenkäni? ja sukkani? Oh, luulen, että tahtoisin tanssia."

Ja hän liiteli varpaillaan ympäri huonetta levittäen hamettaan, ja tultuaan Mr. Rochesterin luo hän pyörähti kevyesti ympäri toisella jalallaan ja notkisti toisen polvensa hänen jalkainsa juureen huudahtaen:

"Monsieur, kiitän teitä tuhannesti hyvyydestänne", ja lisäsi nousten seisomaan: "Äitihän teki juuri näin, eikö totta, monsieur?"

"Juu-ri näin", oli vastaus, "ja 'juuri näin' hän houkutteli kaiken englantilaisen kultani brittiläisistä housuntaskuistani. Minäkin olen ollut nuori, Miss Eyre, nuori ja kokematon, minunkin mieleni oli kerran keväisen raikas kuten teidän nyt. Kevääni on nyt ohi, mutta se on jättänyt käsiini tämän ranskalaisen kukkasen, josta väliin mielelläni vapautuisinkin. Koska en enää anna arvoa sen juurelle, huomattuani sen olevan sitä lajia, jota vain kultatomu voi höystää, en ole erityisemmin ihastunut kukkaankaan, etenkin kun se näyttää niin keinotekoiselta kuin juuri nyt. Pidän sitä luonani ja vaalin sitä enimmäkseen sen roomalaiskatolisen periaatteen vuoksi, että yhdellä hyvällä työllä voi sovittaa lukuisia syntejä, pieniä ja suuria. Selitän tämän kaiken teille kerran. Hyvää yötä."

Viidestoista luku.

Mr. Rochester selitti sen joku aika myöhemmin.

Se tapahtui eräänä iltapäivänä, kun hän oli sattunut kohtaamaan Adèlen ja minut puutarhassa, ja Adèlen leikkiessä Pilotin kanssa höyhenpallollaan hän pyysi minua kävelemään kanssansa pitkällä pyökkikäytävällä, josta voimme koko ajan seurata tyttöstä.

Hän kertoi silloin, että Adèle oli erään ranskalaisen oopperatanssijattaren, Céline Varensin tytär, jota kohtaan hän kerran oli tuntenut "suurta intohimoa", kuten hän sanoi. Céline näytti vastaavan hänen intohimoonsa vieläkin hehkuvammalla tulella. Hän luuli olevansa tämän naisen epäjumala, niin ruma kuin hän olikin, ja uskoi, että tämä piti hänen "atleettivartaloansa" Apollo di Belvederenkin kauneutta parempana.

"Ja tuo gallialaisen keijuisen rakkaus brittiläistä vuorenpeikkoa kohtaan hyväili turhamaisuuttani siinä määrin, että asetin hänet asumaan omaan hotelliin, annoin hänelle täydellisen palveluskunnan, vaunut, pukuvarastot, timantit, pitsit. Lyhyesti sanoen, aloin järjestelmällisesti, totuttuun tapaan, saattaa itseäni perikatoon. En ollut nähtävästi kyllin omaperäinen raivaamaan uutta tietä häpeään ja häviöön, vaan seurasin typerän tarkasti viitoitettua polkua poikkeamatta tuumankaan vertaa sen tallatusta keskustasta. Ja sain — kuten olin ansainnutkin — pässinpäitten tavallisen kohtalon. Eräänä iltana, kun Céline ei odottanut minua, satuin tulemaan hänen luokseen. En tavannut häntä kotona, mutta koska ilta oli lämmin ja olin väsynyt kiertelemään ympäri Pariisia, jäin istumaan hänen huoneeseensa ja olin onnellinen saadessani hengittää ilmaa, jonka hänen läsnäolonsa niin äskettäin oli pyhittänyt. Ei — minä liioittelen, en ole koskaan uskonut, että hän kykenisi pyhittämään jotakin, ja tuoksu, jonka hän oli jättänyt jälkeensä, oli pikemmin huumaavaa suitsutusta, myskiä ja ambraa, kuin pyhitettyä ilmaa. Olin jo tukahtumaisillani noihin kasvihuonekukkien ja hajuvesien tuoksuihin, kun mieleeni juolahti avata ikkuna ja mennä parvekkeelle. Oli kuutamo, katulyhdyt loistivat ja ilma oli kirkas ja tyven. Parvekkeella oli pari tuolia, istahdin, sytytin sikaarin — niin sytytän nytkin, jos sallitte."

Seurasi lyhyt hiljaisuus, jonka aikana hän otti esiin sikaarin ja sytytti sen. Pantuaan sen huulilleen ja puhallettuaan muutamia savuja havannaa kylmään ja auringottomaan ilmaan, hän jatkoi:

"Pidin siihen aikaan myöskin makeisista, Miss Eyre, ja istuessani parvekkeella vuoroin pureskelin suklaanamusia, vuoroin poltin sikaareita ja katselin ajopelejä, jotka vyöryivät loistavia katuja pitkin läheistä oopperaa kohti, kun äkkiä tunsin eräät hienot, suljetut, kauniin englantilaisen hevosparin vetämät vaunut Célinelle antamikseni vaunuiksi. Voin selvästi eroittaa ne suurkaupungin kirkkaassa yössä. Céline palasi kotiin, ja sydämeni jyskytti tietysti kärsimättömyydestä, kun nojauduin parvekkeen reunan yli nähdäkseni paremmin. Vaunut pysähtyivät, kuten olin odottanutkin, hotellin oven eteen, kaunokaiseni (sitä sanaa voi hyvin käyttää ooppera-rakastajattaresta) astui alas, ja vaikka hän olikin kietoutunut suureen viittaan — tarpeeton kappale niin lämpimänä kesäkuun iltana — tunsin heti hänen pienen jalkansa, joka pisti esiin hameenhelman alta hänen astuessaan alas vaunuista. Nojauduin kaidepuun yli ja olin juuri kuiskaamaisillani: 'Mon ange' äänellä, jonka tietysti vain rakastava korva voi kuulla, kun toinenkin olento hyppäsi hänen jälkeensä alas vaunuista, hänkin suuren viitan peitossa, mutta kantapää, joka nyt kopisi kivitystä vastaan, oli kannuksella varustettu, ja päässä, joka nyt vilahti hotellin kaariportin alitse, oli korkea sotilashattu."

"Ettekö koskaan ole ollut mustasukkainen, Miss Eyre? Ette tietenkään, minun ei tarvitse kysyäkään sitä, sillä ettehän koskaan ole ollut rakastunut. Nuo molemmat tunteet on teillä vielä edessänne, sielunne nukkuu, ja sysäys, joka kerran herättää sen, ei ole vielä tullut. Te luulette kaiken elämän liukuvan yhtä hiljaisena virtana kuin tähänastinen nuoruutenne. Te etenette silmät ummessa, kädet korvilla, ettekä näe kallioita, jotka kohoavat lähellä virran uomaa, ettekä kuule hyökyjen lyövän niitä vastaan. Mutta minä sanon teille — ja huomatkaa tarkoin sanani — jonakin kauniina päivänä joudutte ahtaaseen, jyrkkien vuorten ympäröimään salmeen, jossa koko elämän virta näyttää muuttuneen kohiseviksi, vaahtoaviksi pyörteiksi, ja silloin te joko murskaudutte kallionkielekkeisiin tai joku mahtava aalto viskaa teidät tyvenempään veteen — sellaisessa minä olen nyt."

"Minä pidän tästä päivästä, tästä teräksenvärisestä taivaasta, minä pidän tämän jäätyneen maailman liikkumattomasta rauhasta. Pidän Thornfieldistä, sen vanhanaikaisuudesta ja rauhasta, sen vanhoista orjantappuroista ja variksenpesistä, sen harmaasta päädystä, tummista ikkunariveistä, jotka heijastavat ruutuihinsa metallinkarvaisen taivaan — ja kuinka kauan olen kammonnut pelkkää ajatustakin siitä, välttänyt sitä kuin suurta ruttosairaalaa! Kuinka vieläkin kammoan —."

Hän kiristi hampaitaan ja vaikeni, hän pysähtyi ja polki jalallaan kovaa tannerta. Joku vihattu ajatus näytti saaneen hänet pauloihinsa ja vanginneen hänet niin lujasti, että hän ei voinut jatkaa.

Laskeuduimme juuri käytävää, kun hän pysähtyi. Linna oli edessämme. Nostaen silmänsä sen sakaraharjaa kohti hän katsoi siihen tavalla, jollaista en ole nähnyt ennen eikä jälkeen. Tuska, häpeä, viha — kärsimättömyys, inho, suuttumus näyttivät käyvän tulista taistelua hänen laajenneissa silmäterissään sysimustien kulmakarvojen alla. Ne kamppailivat rajuina vallasta, mutta silloin nousi uusi tunne ja kukisti ne, se oli jotakin kovaa ja kyynillistä, itsevaltaista ja päättävää, se hillitsi hänen intohimonsa ja kivetti hänen ilmeensä. Hän jatkoi:

"Ollessani vaiti, järjestin erään asian kohtaloni kanssa. Se seisoi tuossa pyökkikannon luona ja oli kuin yksi niistä noidista, jotka näyttäytyivät Macbethille nummella. 'Vai pidätkö Thornfieldistä?' sanoi se ja kohotti sormensa, sitten se kirjoitti ilmaan uhkauskirjoituksen, joka jäi hehkumaan tummankeltaisena pitkin taloa molempien ikkunarivien väliin. 'Pidä jos voit!' 'Pidä jos uskallat!'"

"Minä tahdon pitää siitä", sanoin, "minä uskallan pitää siitä, ja" — hän lisäsi uhmaten — "minä tahdon pitää sanani, tahdon murtaa kaikki esteet tieltäni onneen ja hyvyyteen — niin, hyvyyteen, sillä haluaisin tulla paremmaksi ihmiseksi kuin mitä olen ollut, kuin mitä olen — murtaa ne kuten Jobin kirjan Leviathan mursi keihäät, nuolet ja haarniskat, ja esteet, jotka muille olisivat rautaa ja kuparia, ovat minulle vain olkia ja lahonnutta puuta."

Tällöin Adèle juoksi hänen eteensä höyhenpalloineen. "Pois!" huusi hän tuikeasti, "pysy loitompana, lapsi, tai mene Sophien luo!" Hän jatkoi matkaansa ääneti kunnes minä uskalsin palauttaa hänet kertomukseensa, josta hän niin äkkiarvaamatta oli poikennut.

"Jätittekö parvekkeen, sir", kysyin, "kun M:lle Varens tuli sisään?"

Odotin tylyä vastausta tähän kysymykseen, joka tuskin oli nyt paikallaan, mutta kävikin aivan päinvastoin. Kun hän heräsi synkistä mietteistään ja käänsi katseensa minuun, näytti pilvi haihtuvan hänen otsaltaan. "Olin unohtanut Célinen! Hyvä, tahdon kertoa lyhyesti. Kun näin tenhottareni tulevan kotiin ritarin seurassa, luulin kuulevani hiljaista sihinää, ja mustasukkaisuuden vihreä käärme, joka kiemurrellen nousi kuun valaisemalta parvekkeelta, luikerteli liivini sisään ja söi parissa minuutissa tiensä sisimpään sydämeeni. Omituista", huudahti hän poiketen taaskin kertomuksensa juonesta, "omituista, että valitsen juuri teidät uskotukseni, nuori neiti, vielä omituisempaa, että te kuuntelette minua kiltisti, kuin olisi maailman tavallisin asia, että vanha mies kertoo juttuja ooppera-rakastajattaristaan tuollaiselle siistille, kokemattomalle tytölle kuin te! Mutta jälkimäinen omituisuus selittää edellisen, sillä kuten kerran ennen sanoin teille, olette te, totinen, hienotunteinen ja varova nuori tyttö, kuin luotu säilyttämään salaisuuksia. Sitäpaitsi tiedän, minkälaisen luonteen kanssa olen tekemisissä, tiedän, että se ei ole altis tartunnalle. Se on omituinen luonne, ainoa laatuaan. Onneksi ei tarkoitukseni ole vahingoittaa sitä, mutta jos olisikin, en voisi tehdä sitä. Mitä enemmän te ja minä puhelemme keskenämme, sitä parempi, sillä minä en voi vahingoittaa teitä, mutta te voitte virkistää minua." Tämän sivuhyppäyksen jälkeen hän jatkoi:

"Minä jäin parvekkeelle. 'He tulevat varmasti hänen huoneeseensa', ajattelin, 'valitkaamme siis väijytyspaikka!' Pistin käteni sisään avoimesta ikkunasta ja vedin uutimen sen eteen niin että jäi vain pieni aukko, jonka kautta voin tehdä havaintojani, sitten suljin ikkunan jättäen siihenkin juuri niin ison raon, että voin kuulla rakastavien hellät kuiskaukset, sitten hiivin takaisin tuolilleni ja juuri kun istuuduin sille, astui pari sisään. Katseeni lensi nopeasti uutimen rakoon. Célinen kamarineitsyt tuli sisään, sytytti lampun, jätti sen pöydälle ja vetäytyi pois. Saatoin nyt selvästi nähdä rakastavaiset; molemmat heittivät viittansa pois, ja siinä seisoi 'Varens', säteillen silkissä ja jalokivissä — minun lahjoissani tietysti — ja siinä hänen seuralaisensa upseerin univormussa. Tunsin hänet erääksi nuoreksi elostelija-parooniksi — typerä ja paheellinen nuorukainen, jonka olin joskus kohdannut seurapiireissä ja jota en koskaan ajatellutkaan vihata, koska halveksin häntä niin ehdottomasti. Tuntiessani hänet hellitti käärme, mustasukkaisuus, viipymättä otteensa, sillä samassa hetkessä putosi rakkauteni Célineä kohtaan nollapistettäkin alemmaksi. Nainen, joka voi pettää minua sellaisen kilpailijan vuoksi, ei ollut kilpailun arvoinen, hän ansaitsi vain halveksimista — vähemmän kuitenkin kuin minä, joka olin antanut hänen narrata itseäni."

"He alkoivat puhella. Heidän keskustelunsa rauhoitti minut täydellisesti — se oli kevyttä, alhaista, sydämetöntä ja järjetöntä ja voi paremmin kyllästyttää kuin raivostuttaa kuulijaa. Minun nimikorttini sattui olemaan pöydällä, huomattuaan sen he johtuivat keskustelemaan minusta. Kummallakaan heistä ei ollut kyllin älyä eikä tarmoa moittiakseen minua järkevästi ja perinpohjin, mutta he panettelivat minua niin karkeasti kuin oli mahdollista heidän pienillä keinoillaan — etenkin Céline, joka tuli kerrassaan kaunopuheiseksi, kun oli kysymys ulkonaisista puutteistani eli muodottomuuksistani, kuten hän sanoi. Huomattava on, että hänen tapansa oli ollut tulisesti ihailla 'miehekästä kauneuttani', ja siinä suhteessa hän erosi mitä jyrkimmin teistä, joka jo toisessa kohtauksessamme sanoitte minulle vasten kasvoja, että ette pidä minua kauniina. Vastakohta hämmästytti minua aikanaan, ja —"

Adèle juoksi taaskin luoksemme.

"Monsieur, John kävi juuri sanomassa, että asianajajanne on täällä ja haluaa puhutella teitä."

"Hyvä on, siinä tapauksessa minun täytyy lyhentää kertomustani. Avasin ikkunan ja tulin heidän luokseen, vapautin Célinen suojeluksestani, ilmoitin jättäväni hänen hotellinsa, tarjosin hänelle rahakukkaron lähimpiä tarpeita varten, jätin huomioonottamatta huudot, hysteeriset kohtaukset, rukoukset, vastalauseet, kouristukset, ja määräsin kohtauksen paroonin kanssa Boulognen metsässä. Seuraavana aamuna minulla oli ilo tavata hänet: lähetin pienen kuulan toiseen hänen vaivaisista, kivulloisista käsivarsistaan, jotka olivat heikot kuin kananpojan siivet, ja luulin vapautuneeni koko roskasta. Onnettomuudeksi oli Varens lahjoittanut minulle kuusi kuukautta aikaisemmin tämän tyttösen, Adèlen, jota hän vakuutti minun tyttärekseni, ja kenties hän onkin, vaikka hän kasvoistaan päättäen ei olekaan tällaisen isän lapsi — Pilot on enemmän näköiseni kuin hän. Muutamia vuosia sen jälkeen kuin olin rikkonut välini äidin kanssa, jätti tämä lapsensa ja karkasi Italiaan jonkun soittoniekan tai laulajan kanssa. En tunnustanut, että Adèlella olisi ollut luonnollista oikeutta saada suojelustani, enkä vieläkään tunnusta sitä, sillä en ole hänen isänsä, mutta kun kuulin, että hän on aivan turvaton, otin poloisen pois Pariisin liejusta ja istutin hänet englantilaisen maaseutupuutarhan terveelliseen maaperään. Mrs. Fairfax löysi teidät hänen kasvattajakseen, mutta nyt, kun tiedätte, että hän on ranskalaisen oopperatytön avioton lapsi, ajattelette kenties eri tavalla asemastanne ja holhokistanne, ja jonakin päivänä tulette ilmoittamaan minulle, että olette saanut uuden paikan — että pyydätte minua hakemaan uuden kotiopettajan j.n.e. — häh?"

"Ei, Adèle ei ole vastuunalainen äitinsä vioista eikä teidänkään. Minä pidän hänestä, ja nyt kun tiedän, että hän oikeastaan on orpolapsi — äitinsä hylkäämä ja teidän kieltämänne — olen kiintyvä häneen entistä läheisemmin. Kuinka voisinkaan pitää rikkaan perheen hemmoiteltua vesaa, joka vihaisi opettajaansa, parempana kuin yksinäistä orpolasta, joka turvautuu häneen kuin ystävään?"

"Vai siinä valossa te näette asian! Hyvä on, nyt minun täytyy mennä sisään, ja teidän myös, alkaa hämärtää."

Mutta minä viivyin vielä hetken ulkona Adèlen ja Pilotin kanssa, juoksin kilpaa ja pelasin höyhenpallopelin tyttösen kanssa. Kun tulimme sisään ja olin riisunut takin ja lakin hänen yltään, otin hänet polvelleni istumaan, pidin häntä siinä kokonaisen tunnin, sallin hänen lörpötellä mielin määrin enkä muistuttanut häntä edes eräistä pienistä vapauksista, joihin hän saattoi eksyä, jos häntä huomattiin liiaksi, ja jotka paljastivat hänen pintapuolisuutensa — luultavasti äidin perintöä, koska sellainen ei juuri ole ominaista englantilaiselle luonteelle. Hänellä oli kuitenkin ansionsa, ja olin valmis antamaan mitä suurimman arvon kaikelle, mikä oli hyvää hänessä. Etsin hänen piirteistään ja ilmeistään yhdennäköisyyttä Mr. Rochesterin kanssa, mutta en löytänyt mitään, ei ainoakaan viiva, ei ainoakaan ohimenevä ilme hänen kasvoissaan osottanut sukulaisuutta. Se oli vahinko: jos tyttö olisi voitu todistaa hiukankin Mr. Rochesterin näköiseksi, olisi tämä välittänyt hänestä enemmän.

Vasta vetäydyttyäni huoneeseeni yötä varten aloin tarkemmin muistella kertomusta, jonka Mr. Rochester oli kertonut minulle. Kuten hän oli sanonutkin, ei itse kertomuksessa nähdäkseni ollut mitään ihmeellistä: rikkaan englantilaisen rakkaus ranskalaista tanssijatarta kohtaan ja tämän petollisuus olivat epäilemättä jokapäiväisiä tapauksia seuraelämässä. Ihmeellistä oli se äkillinen mielenliikutus, joka oli vallannut hänet, kun hän kuvaili nykyistä tyytyväisyyttään ja uudelleen herännyttä rakkauttaan vanhaan linnaan ja sen ympäristöihin. Mietin kauan ja ihmetellen tätä seikkaa, mutta huomattuani sen ainakin toistaiseksi selvittämättömäksi, siirryin vähitellen ajattelemaan isäntäni käytöstä itseäni kohtaan. Luottamus, jota hän luuli voivansa osottaa minulle, näytti vetoavan vaiteliaisuuteeni: ymmärsin sen niin ja päätin säilyttää sen hyvin. Hänen käytöksensä minua kohtaan oli muutamina viikkoina ollut tasaisempaa kuin alussa. En koskaan tuntenut olevani hänen tiellään eikä hänellä enää ollut kylmentävän ylpeyden puuskia, Kun hän tapasi minut odottamatta, näytti kohtaus olevan hänelle tervetullut, hänellä oli aina sana ja joskus hymyily minua varten, ja kun minut virallisesti kutsuttiin hänen luokseen, otti hän minut niin sydämellisesti vastaan, että tunsin todellakin kykeneväni huvittamaan häntä ja huomasin, että näistä iltapakinoista oli yhtä paljon huvia hänelle kuin hyötyä minulle.

Minä tosin puhuin verrattain vähän, mutta kuuntelin mielihyvällä hänen puhettaan. Hän oli luonnostaan avomielinen ja häntä huvitti näyttää kokemattomalle mielelle välähdyksiä suuren maailman näyttämöiltä (en tarkoita sen pahoja ja turmeltuneita näyttämöitä, vaan sellaisia, jotka olivat mieltäkiinnittäviä sekä laajojen mittasuhteittensa että sen uutuuden viehätyksen vuoksi, mikä niillä oli minulle), ja minä iloitsin vilpittömästi saadessani häneltä uusia ajatuksia, nähdessäni mielikuvituksessani kuvat, joita hän loihti esiin, ja seuratessani häntä läpi tuntemattomien maailmojen, joita hän avasi eteeni, eikä koskaan vahingollinen tai epäterve viittauskaan häirinnyt iloani.

Hänen luonteva käytöksensä vapautti minut kaikesta pakosta, se yhtä moitteeton kuin sydämellinen suoruus, jolla hän kohteli minua, veti minut lähemmäksi häntä. Minusta tuntui väliin, että hän oli omaiseni eikä isäntäni. Hän oli kuitenkin vielä joskus käskevä, mutta minä en välittänyt siitä, koska näin, että se oli hänen tapansa. Niin onnellinen, niin kiitollinen olin tästä uudesta mielenkiintoisesta tekijästä elämässäni, että lakkasin suremasta yksinäisyyttäni. En enää muistanut osattomuuttani ja kohtaloni ankaruutta, elämäni tyhjyys täyttyi ja vaurastuin ja voimistuin ruumiillisestikin.

Ja oliko Mr. Rochester nyt ruma silmissäni? Ei, lukija; kiitollisuus ja monet muut valoisat ja ystävälliset tunteet tekivät hänen kasvonsa minulle mieluisiksi, ja hänen läheisyytensä lämmitti minua paremmin kuin iloisin takkavalkea. En ollut vielä kuitenkaan unohtanut hänen vikojaan, eikä se olisi ollut mahdollistakaan, sillä hän toi ne usein esiin. Hän oli ylpeä, ivallinen, kova kaikkea heikkoutta kohtaan, ja sisimmässä sielussani tiesin, että hänen minua kohtaan osoittamansa suuren ystävällisyyden vastapainona oli epäoikeutettu ankaruus monia muita kohtaan. Hän oli myös oikullinen, pahantuulinen ja vaihtelevainen, ja useita kertoja kun minut oli käsketty kirjastoon lukemaan hänelle ääneen, löysin hänet istumasta pää käsien varassa, ja kun hän nosti katseensa, synkensi juonikas, miltei ilkeä ilme hänen kasvojaan. Mutta minä uskoin, että hänen oikkunsa, kovuutensa ja entiset siveelliset puutteensa — sanon entiset, sillä nyt hän näytti parantuneen niistä — olivat johtuneet jostakin kohtalon kovasta iskusta. Uskoin, että luonto oli aikonut hänet paremmaksi, ylevämielisemmäksi ja puhtaammaksi ihmiseksi kuin miksi olosuhteet, kasvatus ja kohtalo olivat kehittäneet hänet. Ajattelin, että hänessä oli erinomaisia aineksia, vaikka ne tätä nykyä olivatkin sotkeutuneet ja pilalla. Enkä voi kieltää, että surin hänen suruansa, oli se sitten mikä oli, ja olisin antanut paljon lievittääkseni sitä.

Vaikka olin jo sammuttanut kynttiläni ja makasin vuoteessani, en saanut unta, sillä ajattelin hänen katsettaan, kun hän pysähtyi käytävällä ja kertoi kuinka kohtalo oli noussut hänen eteensä ja uhaten kysynyt, uskalsiko hän olla onnellinen Thornfieldissä.

"Miksi ei?" kysyin itseltäni. "Mikä vieroittaa häntä tästä talosta? Jättäneekö hän sen taas pian? Mrs. Fairfax sanoi, että hän harvoin on ollut täällä muuta kuin kaksi viikkoa kerrallaan, ja nyt hän on viipynyt täällä kahdeksan viikkoa. On hyvin ikävää, jos hän menee pois. Jos hän on poissa kevään, kesän ja syksyn, kuinka ilottomilta tuntuvatkaan aurinkoiset ja kauniit päivät!"

En varmaan tiedä nukahdinko näitten mietteitten jälkeen vai enkö; joka tapauksessa havahdin täysin hereille kuullessani epämääräistä sihinää, kummallista ja kaameata, jonka luulin kuuluvan aivan yläpuoleltani. Olisin toivonut, että kynttilä olisi vielä palanut, sillä yö oli kauhean pimeä, ja mieleni oli ahdistuksissa. Nousin istumaan sängyssä ja kuuntelin. Ääni hiljeni.

Koetin nukkua uudelleen, mutta sydämeni sykki levottomasti, ja sisäinen rauhani oli poissa. Kaukana eteisessä löi kello kaksi. Juuri silloin tuntui minusta kuin huoneeni ovea olisi kosketettu, kuin ihmiskädet olisivat hapuilleet seiniä pitkin etsien tietä pimeässä galleriassa oveni ulkopuolella. Kysyin: "Kuka siellä on?" Ei vastausta. Olin jähmettynyt pelosta.

Äkkiä juolahti mieleeni, että se saattoi olla Pilot, joka joskus, kun keittiön ovi oli sattunut jäämään auki, löysi tiensä Mr. Rochesterin huoneen oven eteen. Olin itse nähnyt sen makaavan siellä aamulla. Tuo ajatus tyynnytti minua hiukan. Panin jälleen maata. Hiljaisuus rauhoittaa hermoja, ja koska koko talosta ei nyt kuulunut hiiskaustakaan, tunsin vähitellen unen palaavan. Mutta kohtalo oli määrännyt, etten saisi nukkua sinä yönä. Uni oli tuskin nivellyt päänahastani, kun se pakeni säikähtäneenä, erään äänen karkoittamana, joka olisi voinut hyydyttää veren suonissa.

Tuo ääni oli pirullinen nauru — matala, hillitty, syvä — joka tuntui kuuluvan suoraan oveni avaimenreiästä. Vuoteeni yläpää oli oven lähellä, ja luulin ensin, että tuo kummitusmainen nauraja seisoi vuoteeni vieressä — tai kumartui päänalukseni yli, mutta kun nousin ja katsoin ympärilleni, en nähnyt mitään. Sillävälin kuului tuo yliluonnollinen ääni uudestaan, ja nyt huomasin sen tulevan seinän takaa. Ensi työkseni nousin ja työnsin salvan lujemmin oven eteen, sitten huusin taas: "Kuka siellä on?"

Kuului vain omituista, valittavaa ääntelemistä. Ennen pitkää kuulin askeleita, jotka etääntyivät kolmannen kerroksen portaita kohti. Niitten eteen oli hiljattain tehty ovi, kuulin, kuinka se avattiin ja suljettiin, sitten oli kaikki hiljaa.

"Oliko se Grace Poole, ja onko hän liitossa paholaisen kanssa?" ajattelin. Nyt minun oli mahdotonta pysyä alallani: minun täytyi mennä Mrs. Fairfaxin luo. Panin kiireesti hameen ylleni ja huivin hartioilleni, vedin salvan syrjään ja avasin oven vapisevin käsin. Aivan oven ulkopuolella, gallerian niinimatolla oli palava kynttilä. Se hämmästytti minua, mutta vielä enemmän hämmästyin huomatessani ilman olevan aivan sumuisen, ikäänkuin savun peitossa, ja kun katselin oikealle ja vasemmalle nähdäkseni, mistä nämä siniset pilvet lähtivät, tunsin voimakasta palaneen käryä.

Jokin narisi: se oli raollaan oleva ovi, ja se ovi johti Mr. Rochesterin huoneeseen, josta savupilvet tulvehtivat käytävään. En ajatellut enää Mrs. Fairfaxia, en ajatellut Grace Poolea tai hänen nauruaan. Silmänräpäyksessä olin huoneessa. Tulikielet nuoleskelivat vuodetta, uutimet olivat syttyneet. Keskellä savua ja liekkejä makasi Mr. Rochester pitkällään ja liikkumattomana ja nukkui sikeästi.

"Herätkää, herätkää!" huusin — ravistelin häntä — mutta hän vain murisi ja käänsi kylkeä, savu oli lamauttanut hänet. Ei voinut menettää hetkeäkään. Lakanatkin olivat jo syttymäisillään. Syöksyin hänen vesikannunsa ja pesuvatinsa luo. Onneksi edellinen oli syvä, jälkimäinen leveä, ja molemmat olivat täynnä vettä. Otin ne käteeni, kaadoin niitten sisällön vuoteen ja vuoteessa-olijan yli, riensin omaan huoneeseeni ja toin sieltä omat vesivarastoni, kastoin vuoteen uudelleen ja onnistuin Jumalan avulla sammuttamaan liekit, jotka ympäröivät sitä.

Sammuvan tulen sihinä, tyhjän vesikannun helinä ja ennen kaikkea veden läiske — olin suorastaan valmistanut ammekylvyn — herättivät Mr. Rochesterin vihdoinkin. Vaikka olikin pimeä, tiesin, että hän oli valveilla, sillä kuulin hänen jylistävän kokonaisen voimasanatulvan huomatessaan makaavansa vesilätäkössä.

"Onko tullut vedenpaisumus?" huusi hän.

"Ei, sir", vastasin, "mutta täällä on ollut tulipalo. Nouskaa, se on sammutettu nyt; minä käyn hakemassa kynttilän."

"Kaikkien kristikunnan keijuisten nimessä: onko se Jane Eyre?" kysyi hän. "Mitä olette tehnyt minulle, pikku noita? Kuka on huoneessa paitsi teitä? Oletteko tehnyt salaliiton hukuttaaksenne minut?"

"Minä tuon teille kynttilän, sir, ja taivaan nimessä, nouskaa! Jonkinlainen salaliitto on tehty teitä vastaan, ettekä voi kyllin pian saada selville, kuka sen on tehnyt ja mitä se on."

"Kas niin, nyt olen pystyssä, mutta älkääpä itsenne vuoksi vielä hakeko kynttilää, odottakaa, kunnes olen saanut jotakin kuivaa päälleni — jos sellaista on saatavilla. Ahaa, tässä on aamutakkini. Nyt juoskaa!"

Minä juoksin ja hain kynttilän, joka vieläkin oli galleriassa. Hän otti sen kädestäni, nosti sen ylös ja tutki vuodetta, joka oli aivan mustunut ja kärventynyt, läpimärkiä lakanoita ja mattoa, joka ui vedessä.

"Mitä tämä on? Ja kuka on tehnyt tämän?" kysyi hän.

Kerroin lyhyesti, mitä oli tapahtunut, kuinka olin kuullut kummallista naurua galleriasta ja askeleita, jotka nousivat kolmannen kerroksen portaita, kuinka savu ja palaneen käry olivat johdattaneet minut hänen huoneeseensa, missä tilassa löysin asiat siellä ja kuinka olin kaatanut hänen ylitsensä kaiken käsillä olevan veden.

Hän kuunteli hyvin vakavana, hänen kasvonsa osottivat kertomukseni kuluessa sekä levottomuutta että hämmästystä, ja kun olin lopettanut, ei hän hetkiseen virkkanut mitään.

"Menenkö kutsumaan Mrs. Fairfaxia?" kysyin.

"Mrs. Fairfaxia? Miksi hitossa kutsuisitte hänet? Mitä hän voisi tehdä? Antakaa hänen nukkua rauhassa!"

"Sitten menen hakemaan Lean ja herättämään Johnin ja hänen vaimonsa."

"Ei ollenkaan: pysykää alallanne! Onko teillä huivi hartioillanne? Jos teidän tulee kylmä, ottakaa takkini yllenne, kietoutukaa siihen ja istukaa nojatuoliini. Kas noin — minä autan. Nyt nostatte jalkanne tuolille, jotteivät ne kastuisi. Minä jätän teidät muutamiksi minuuteiksi. Minä otan kynttilän. Pysykää siinä, kunnes palaan, ja olkaa hiljaa kuin hiiri! Minun täytyy tehdä vastavierailu kolmanteen kerrokseen. Älkää liikahtako, muistakaa se, älkääkä kutsuko ketään!"

Hän meni, ja minä seurasin katseellani etenevää valoa. Hän kulki gallerian läpi hyvin hiljaa, avasi porraskäytävän oven mahdollisimman äänettömästi, sulki sen jälkeensä, ja viimeinenkin valonsäde katosi. Olin jäänyt pilkkopimeään. Heristin korviani kuullakseni jotakin, mutta en kuullut mitään. Kului hyvin pitkä aika. Aloin väsyä, oli kylmä, huolimatta takista, sitä paitsi en nähnyt mitään syytä jäädä tänne, koska en saanut herättää ketään. Aioin juuri panna alttiiksi Mr. Rochesterin suosion ja olla tottelematon hänen määräyksilleen, kun heikko kajastus näyttäytyi taaskin gallerian seinällä ja kuulin hänen paljaitten jalkojensa äänen matolla. "Toivonpa, että se on hän", ajattelin, "eikä mikään pahempi."

Hän tuli takaisin, kalpeana ja hyvin synkkänä. "Olen jo keksinyt kaikki", sanoi hän laskien kynttilän pesukaapille. "Se oli niinkuin olin ajatellutkin."

"Kuinka sitten, sir?"

Hän ei vastannut, vaan seisoi käsivarret ristissä ja tuijotti lattiaan. Viiden minuutin kuluttua hän kysyi omituisella äänellä:

"En muista, sanoitteko nähneenne jotakin, kun avasitte huoneenne oven."

"Ei, sir, vain kynttilänpätkän lattialla."

"Mutta te kuulitte kummallista naurua. Luulisin, että olette kuullut tuon naurun ennenkin, tai jotakin sentapaista."

"Kyllä, sir; täällä on eräs nainen, joka ompelee — Grace Poole — hän nauraa tuolla tavalla. Hän on kummallinen ihminen."

"Juuri niin. Grace Poole — olette arvannut oikein. Hän on, kuten sanoitte, kummallinen — hyvin kummallinen. Hyvä on, minä ajattelen asiaa. Olen kuitenkin iloinen, että te olette ainoa henkilö, joka, paitsi minua, tuntee tämän yön tapahtumien yksityiskohdat. Te ette ole mikään lörpöttelijä — älkää puhuko mitään siitä. Minä selitän kyllä tuon asiain tilan" — hän viittasi vuoteeseen — "ja palatkaa nyt omaan huoneeseenne. Minä tulen mainiosti toimeen kirjaston sohvalla lopun yöstä. Kello on kohta neljä — kahden tunnin kuluessa nousevat palvelijat."

"Hyvää yötä sitten, sir", sanoin ja aioin mennä.

Hän näytti hämmästyneeltä — epäjohdonmukaista kylläkin, koska hän juuri oli käskenyt minua menemään.

"Mitä?" huudahti hän, "joko jätätte minut — ja tuolla tavalla?"

"Tehän sanoitte, että saisin mennä."

"Mutta ei sanomatta hyvästi, ei ilman paria ystävällistä sanaa, sanalla sanoen: ei noin lyhyesti ja kuivasti. Mitä, tehän olette pelastanut henkeni! — temmannut minut pois kauheasta ja kiduttavasta kuolemasta! Ja te kuljette ohitseni kuin olisimme vieraita toisillemme! Lyökäämme edes kättä!"

Hän ojensi kätensä, minä annoin hänelle omani, hän sulki sen ensin toiseen, sitten molempiin käsiinsä.

"Te olette pelastanut henkeni: olen iloinen ollessani teille niin äärettömän suuressa kiitollisuudenvelassa. Enempää en voi sanoa. Minusta olisi ollut sietämätöntä, jos joku toinen elävä olento olisi ollut velkojani tällaisessa asiassa — mutta te — se on toista — teidän hyvätyönne ei tunnu taakalta, Jane."

Hän vaikeni, katsoi minuun: melkein näkyvät sanat värisivät hänen huulillaan, mutta hän hillitsi äänensä. "Hyvää yötä vain, sir! Tässä asiassa ei tule kysymykseen mikään velka, hyvätyö tai taakka."

"Minä tiesin", jatkoi hän, "että te kerran tekisitte minulle hyvää jollakin tavalla — näin sen silmistänne, kun ensi kerran katsoin teitä, — niitten ilme ja hymyily ei olisi" — hän pysähtyi — "ei olisi" — hän jatkoi nopeasti — "ilahuttanut sisintä sydäntäni vain tyhjän vuoksi. Ihmiset puhuvat luonnollisesta myötätunnosta, minä olen kuullut hyvistä hengistä, ja mahdottomimmissakin saduissa on totuuden jyväsiä. Rakas suojelushenkeni, hyvää yötä!"

Outo voima oli hänen äänessään, outo tuli hänen katseessaan.

"Olen iloinen, että satuin olemaan valveilla", sanoin ja aioin mennä.

"Mitä, te menette?"

"Minun on kylmä, sir."

"Kylmä? Tietysti — seisottehan lammikossa. Menkää sitten, Jane, menkää!" Mutta hän piti vieläkin kiinni kädestäni, enkä voinut irroittaa sitä. Keksin silloin keinon.

"Luulen kuulevani Mrs. Fairfaxin liikkuvan, sir", sanoin.

"Hyvä, jättäkää minut!" Hän hellitti sormensa, ja minä livistin.

Palasin sänkyyni, mutta en ajatellutkaan nukkua. Aamuun saakka keinuin iloisella, mutta lainehtivalla merellä, jossa levottomuuden ja riemun aallot vaihtelivat. Väliin luulin hurjien aaltojen takaa näkeväni rannan, suloisen kuin Beulahin kukkulat, ja silloin tällöin kantoi virkeä, toivoni herättämä tuuli minua voitokkaasti sitä kohti, mutta en edes unessa voinut saavuttaa sitä, sillä maalta päin puhalsi alituinen vastatuuli, joka aina työnsi minut takaisin. Järki vastusti huumausta, arvostelukyky varoitti intohimoa. Olin liian kuumeinen pysyäkseni vuoteessa ja nousin heti kun päivä valkeni.

Kuudestoista luku.

Minä sekä toivoin että pelkäsin nähdä Mr. Rochesteria päivänä, joka seurasi tätä unetonta yötä. Minun täytyi taas saada kuulla hänen äänensä, mutta kuitenkin pelkäsin kohdata hänen katsettaan. Jo varhaisesta aamusta saakka odotin joka hetki hänen tuloansa. Hän ei usein käynyt kouluhuoneessa, mutta pistäytyi sinne joskus muutamiksi minuuteiksi, ja minusta tuntui varmaan, että hän sinä päivänä tulisi.

Mutta aamupäivä kului kuten tavallisesti, mikään ei keskeyttänyt Adèlen koulutuntien hiljaista kulkua, paitsi hälinä, jota pian aamiaisen jälkeen kuului Mr. Rochesterin huoneen ympäristöltä. Kuulin Mrs. Fairfaxin, Lean ja keittäjättären — Johnin vaimon — äänet sekä Johnin oman syvän äänen. Kuului huutoja "Mikä onni, ettei herra palanut vuoteeseensa. On aina vaarallista polttaa kynttilää yöllä", "Että vesikannu juolahtikin hänen mieleensä", "Kumma kun hän ei herättänyt ketään", "Toivottavasti hän ei vilustunut kirjaston sohvalla", j.n.e.

Juttuja seurasi puhdistamisen ja järjestämisen hälinä, ja kun kuljin huoneen ohitse mennessäni alakertaan päivälliselle, näin avonaisesta ovesta, että siellä oli kaikki entisellään, vuode vain oli ilman verhoja. Lea seisoi ikkunalaudalla ja kirkasti savuttuneita ikkunaruutuja. Aioin pysähtyä puhuttelemaan häntä, sillä halusin tietää, minkälaisena asia oli kerrottu, kun lähemmäksi tullessani huomasin toisenkin henkilön huoneessa — naisen, joka istui tuolilla vuoteen vieressä ommellen renkaita uusiin uutimiin. Tämä nainen ei ollut kukaan muu kuin Grace Poole.

Siinä hän istui, totisena ja vaiteliaan näköisenä kuten tavallisesti, ruskeassa puvussaan, kankea esiliina edessä ja myssy päässä. Hän teki ahkerasti työtään eikä näyttänyt ajattelevan mitään muuta. Hänen kovalla otsallaan ja jokapäiväisillä piirteillään ei näkynyt kalpeutta eikä epätoivoa, kuten olisi odottanut naiselta, joka oli tehnyt murhayrityksen ja jonka uhri oli tunkeutunut aina hänen pesäänsä saakka ja (kuten minä luulin) syyttänyt häntä aiotusta rikoksesta. Olin ihmeissäni ja hämmentynyt. Hän nosti päänsä, kun vielä katselin häntä: ei ainoakaan värähdys eikä värin vaihdos hänen kasvoillaan ilmaissut liikutusta, syyllisyydentuntoa tai ilmitulon pelkoa. Hän sanoi: "Hyvää huomenta, Miss", lyhyeen ja tyvenesti kuten aina, otti uuden renkaan ja lisää nauhaa ja jatkoi neulomistaan.

"Minäpä panen hänet koetukselle", ajattelin, "tuollainen ehdoton luoksepääsemättömyys käy yli ymmärrykseni."

"Hyvää huomenta, Grace", sanoin. "Onko jotain tapahtunut?"

"Herra on vain lukenut sängyssään viime yönä; hän nukahti ja kynttilä jäi palamaan. Verhot syttyivät tuleen, mutta herra onneksi heräsi ennenkuin sänkyvaatteet ja puu syttyivät, ja hänen onnistui sammuttaa tuli vesikannussa olevalla vedellä."

"Omituista!" Sitten sanoin matalalla äänellä, lujasti katsoen hänen: "Eikö Mr. Rochester herättänyt ketään? Eikö kukaan kuullut hänen liikkuvan?"

Hän taaskin nosti katseensa minuun, ja tällä kertaa siinä ilmeni jonkinlaista tietoisuutta asiasta. Sitten hän vastasi:

"Palvelijat nukkuvat niin kaukana, kuten tiedätte, Miss, ja he eivät luultavasti ole kuulleet mitään. Mrs. Fairfaxin ja teidän huoneenne ovat lähinnä herran huonetta, mutta Mrs. Fairfax sanoo, että hän ei ole kuullut mitään. Vanhat ihmiset usein nukkuvat syvästi." Hän pysähtyi ja jatkoi sitten teeskennellyn välinpitämättömästi, mutta kuitenkin merkitsevällä äänellä: "Mutta te olette nuori, Miss, ja varmaan herkkäuninen, ehkä te olette kuullut jotakin."

"Minä kuulin jotakin", sanoin, alentaen ääntäni niin että Lea, joka vielä kirkasti ruutuja, ei voinut kuulla minua, "ja ensin luulin, että se oli Pilot, mutta Pilot ei voi nauraa, ja minä olen varma siitä, että kuulin naurua, hyvin omituista naurua."

Hän otti uuden lankasäikeen, vahasi sen huolellisesti ja pujotti sen varmalla kädellä neulansilmään. Sitten hän huomautti täysin levollisena:

"Minusta ei tunnu uskottavalta, että herra olisi nauranut ollessaan niin suuressa vaarassa. Varmaan olette nähnyt unta, Miss."

"Minä en nähnyt unta", sanoin melkein kiihkeästi, sillä hänen häikäilemätön kylmyytensä ärsytti minua. Hän katsoi minuun taaskin tutkivin ja tietoisin silmin.

"Oletteko kertonut herralle, että kuulitte naurua?" kysyi hän.

"Minulla ei ole ollut tilaisuutta puhella hänen kanssaan tänä aamuna."

"Eikö mieleenne juolahtanut avata ovea ja katsoa ulos galleriaan?" kysyi hän edelleen.

Hän näytti panevan minut ristikuulusteluun ja houkuttelevan minua antamaan ajattelemattomasti tietoja. Mieleeni juolahti, että jos hän huomaa minun tietävän asian tai epäilevän häntä, hän pian voi tehdä ilkeitä tekosiaan minullekin, ja pidin parhaana olla varuillani.

"Päinvastoin", sanoin, "vedin salvan oven eteen."

"Ettekö sitten tavallisesti tee sitä ennenkuin panette levolle?"

"Katala! Hän tahtoo tietää tapani asettaakseen suunnitelmansa niitten mukaan!" Suuttumus voitti taaskin varovaisuuden, ja vastasin terävästi: "Tähän asti olen usein jättänyt salvan kiinnittämättä, en pitänyt sitä tarpeellisena. Minä en tietänyt, että Thornfield Hallissa olisi tarvinnut pelätä mitään vaaroja tai ikävyyksiä, mutta tästälähin" — painostin huomattavasti sanojani — "katson tarkoin, että olen kaikin puolin turvassa ennenkuin uskallan panna maata."

"Se on kyllä viisasta", oli vastaus. "Seutu on tosin hyvin rauhallista, enkä koskaan, niin kauan kuin olen täällä asunut, ole kuullut, että rosvot olisivat hyökänneet linnaan, vaikka täällä onkin hopeakalustoja satojen puntien arvosta, kuten hyvin tiedetään. Ja nähkääs, talon suuruuteen nähden täällä on hyvin vähän palvelijoita, koska herra ei ole koskaan asunut täällä paljoa, ja kun hän tulee, tarvitsee hän vain vähän palvelusta, ollen vanha nuorimies. Mutta minä ajattelen aina, että on paras pitää varansa. Ovi on helposti lukittu, ja on hyvä tietää, että on luja salpa ihmisen ja jonkun pahan välissä, joka voi olla liikkeessä. Muutamat ihmiset jättävät kaiken Sallimukselle, mutta minä sanon, että Sallimus ei vartioi rikkauksia, vaikka se usein siunaakin ne, kun niitä käytetään ymmärtäväisesti." Tässä hän lopetti puheensa, joka oli tavattoman pitkä hänelle ja jonka hän oli lausunut totisena kuin kveekarinainen. Olin aivan mykistynyt nähdessäni, kuten luulin, hänen ihmeellisen kylmäverisyytensä ja pohjattoman tekopyhyytensä, kun keittäjätär astui sisään.

"Mrs. Poole", sanoi hän kääntyen Gracen puoleen, "palvelusväen päivällinen on kohta valmis. Tuletteko alas?"

"En; mutta pankaa minun portterilasini ja putinkiosani tarjottimelle, niin vien sen yläkertaan."

"Tahdotteko lihaa?"

"Pienen kappaleen, ja hiukan juustoa, siinä kaikki."

"Entä soppaa?"

"Siitä ei ole väliä vielä; tulen alas ennen teenjuontia ja teen sen itse."

Keittäjätär kääntyi nyt minuun ja sanoi, että Mrs. Fairfax odotti minua. Minä menin.

Päivällisen aikaan kuuntelin tuskin ollenkaan Mrs. Fairfaxin kertomusta sänkyverhojen syttymisestä, siinä määrin vaivasi mieltäni Grace Poolen arvoituksellinen luonne ja vielä enemmän hänen asemansa Thornfieldissä. Miksi ei häntä pantu lukkojen taakse heti aamulla tai ainakin erotettu isäntänsä palveluksesta. Olihan tämä melkein nimenomaan sanonut olevansa vakuutettu hänen rikollisuudestaan viime yönä — mikä salaperäinen syy siis esti häntä julkisesti syyttämästä Grace Poolea? Miksi oli hän käskenyt minuakin pitämään asian salassa? Käsittämätöntä: rohkea, kiivas ja ylpeä herrasmies näytti tavalla tai toisella olevan vähäpätöisimmän alamaisensa vallassa, vieläpä siinä määrin, että kun tämä nosti kätensä hänen henkeään vastaan, hän ei uskaltanut syyttää häntä siitä julkisesti, vielä vähemmin rangaista häntä.

Jos Grace olisi ollut nuori ja kaunis, olisin ollut taipuisa ajattelemaan, että hellemmät tunteet kuin varovaisuus ja pelko vaikuttivat Mr. Rochesterin käytökseen häneen nähden, mutta koska hän oli ruma ja jäykkä, ei tämä ajatus tuntunut uskottavalta. "Niinpä kyllä", ajattelin, "mutta hän on kerran ollut nuori, hänen nuoruutensa on sattunut samoihin aikoihin kuin hänen isäntänsä nuoruus, ja Mrs. Fairfax sanoi kerran, että hän on asunut täällä monta vuotta. En luule, että hän on koskaan voinut olla kaunis, mutta hänellä on kenties ollut omaperäisyyttä ja luonteen lujuutta korvaamassa ulkonaisten etujen puutetta. Mr. Rochester rakastaa päättäväisyyttä ja erikoisuutta. — Grace on ainakin erikoinen. Entä jos joku hetken oikku — mikä ei olisi ollenkaan mahdotonta niin äkkinäiselle ja uppiniskaiselle luonteelle kuin Mr. Rochesterin — olisi saanut hänet tuon naisen valtaan, niin että tällä on nyt salainen vaikutus hänen tekoihinsa eikä hän voi eikä uskalla karistaa yltään tuota entisen hairahduksensa seurausta. Mutta päästyäni näin pitkälle arveluissani, näin silmieni edessä niin selvästi Mrs. Poolen nelikulmaisen, litteän vartalon, hänen rumat, kuivat ja tylyt kasvonsa, että ajattelin taas: 'Ei, se on mahdotonta; otaksumani ei voi olla oikea.' 'Mutta', vastusti salainen ääni, joka puhuu syvimmällä sydämissämme, 'ethän sinäkään ole kaunis, ja Mr. Rochester ehkä kylläkin pitää sinusta, ainakin sinusta on usein tuntunut siltä, ja viime yönä — muista hänen sanansa, muista hänen katseensa, muista hänen äänensä!'"

Minä muistin hyvin kaikki, ja siinä hetkessä elin uudelleen viime yön tapahtumat, muistin hänen sanansa, ilmeensä ja äänensä sävyn. Olin nyt kouluhuoneessa, jossa Adèle piirusti, kumarruin hänen ylitsensä ja ohjasin hänen kynäänsä. Hän katsahti ylös hämmästyneenä.

"Mikä teidän on, mademoiselle?" sanoi hän. "Sormenne värisevät kuin lehdet, ja poskenne ovat punaiset, tosiaankin, kirsikanpunaiset."

"Minun tulee kuuma kun kumarrun alas, Adèle", sanoin, ja hän jatkoi piirustamistaan, minä ajattelemistani.

Kiiruhdin karkoittamaan mielestäni tuon epämieluisan ajatukseni Grace Poolen suhteen, sillä se inhotti minua. Vertasin itseäni häneen ja huomasin, että olimme erilaiset. Bessie Leaven oli sanonut, että näytin hienolta neidiltä, ja hän oli puhunut totta, minä olin sivistynyt tyttö. Sitäpaitsi olin paljon kauniimpi kuin silloin kun Bessie oli nähnyt minut, poskeni olivat pyöreämmät ja värikkäämmät, olin eloisampi ja vilkkaampi, sillä toiveeni olivat nyt loistavammat ja iloni suuremmat.

"Ilta lähestyy", ajattelin ja katsoin ulos ikkunasta. "En ole koko päivänä kuullut Mr. Rochesterin ääntä tai askeleita, mutta varmaan olen näkevä hänet ennen iltaa. Aamulla pelkäsin hänen näkemistään, nyt toivon sitä; odotukseni on jo niin kauan ollut turhaa, että alan käydä kärsimättömäksi."

Kun oli tullut lopullisesti hämärä ja Adèle oli jättänyt minut mennäkseen lastenkamariin leikkimään Sophien kanssa, toivoin sitä koko sydämestäni. Kuuntelin, eikö Lea tulisi tuomaan minulle mitään sanaa, olin väliin kuulevinani Mr. Rochesterin omat askelet ja käänsin pääni ovea kohti, odottaen sen aukeavan ja hänen astuvan sisään. Mutta ovi pysyi suljettuna, ja vain pimeys tunkeutui sisään ikkunan kautta. Ei ollut kuitenkaan vielä myöhäinen. Hän oli usein lähettänyt hakemaan minua seitsemältä tai kahdeksalta, ja nyt kello oli vasta kuusi. Varmaankaan en kokonaan pettyisi nyt kun minulla oli niin paljon sanottavaa hänelle! Aioin taaskin johtaa keskustelun Grace Pooleen ja kuulla, mitä hän vastaisi, tahdoin suoraan kysyä häneltä, uskoiko hän todella, että tämä oli tehnyt viime yön kauhean yrityksen, ja jos niin oli, minkätähden hän piti hänen ilkityönsä salassa. En suuriakaan välittänyt siitä, suuttuisiko hän uteliaisuudestani. Minusta oli hauskaa kiusoitella ja lepyttää häntä vuorotellen, se oli suurimpia huvejani, ja varma vaisto esti minua aina menemästä liian pitkälle. En milloinkaan uskaltanut viattoman ärsyttämisen rajan taakse, mutta juuri rajalla mielelläni koettelin taitoani. Säilyttäen pilkulleen kaiken asiaankuuluvan kunnioituksen, muistaen joka hetki, mikä asemaani sopi, voin rauhassa ja pelkäämättä väitellä hänen kanssaan, ja se huvitti sekä häntä että minua.

Vihdoin kuului askeleita portaista, ja Lea tuli näkyviin, mutta hän tuli vain ilmoittamaan, että tee oli valmista Mrs. Fairfaxin huoneessa. Sinne lähdin, iloisena, että sain edes mennä alakertaan, sillä siellä olin mielestäni lähempänä Mr. Rochesteria.

"Tee tulee varmaankin maistumaan teille", sanoi tuo hyvä rouva, kun tulin hänen luokseen, "te söitte niin vähän päivällistä." "Pelkään", jatkoi hän, "että ette voi oikein hyvin tänään, näytätte niin kiihtyneeltä ja kuumeiselta."

"Oi päinvastoin; en ole koskaan voinut paremmin."

"Sitten teidän täytyy todistaa se osottamalla hyvää ruokahalua. Oletteko hyvä ja täytätte teekannun sillä aikaa kuin minä kudon tämän puikon päähän asti." Päätettyään puikkonsa hän nousi avaamaan ikkunaluukun, joka tähän saakka oli ollut kiinni, arvatenkin saadakseen viimeisen päivänvalon huoneeseen, vaikka hämärä nyt jo vaihtuikin täydeksi pimeydeksi.

"Ilta on kaunis", sanoi hän katsoessaan ulos, "vaikka tähtiä ei näykään. Luulen, että Mr. Rochesterilla itse asiassa on ollut kaunis matkailma."

"Matkailma? Onko Mr. Rochester mennyt jonnekin? Minä en tiennyt, että hän oli poissa."

"Hän lähti matkaan jo heti syötyään aamiaista. Hän on mennyt Leas'iin, Mr. Eshtonin tilalle, kymmenen peninkulman päähän Millcotesta. Luulen, että siellä on suuri seurue koolla, Lordi Ingram, Sir George Lynn, eversti Dent ja muita."

"Odotatteko häntä takaisin tänä iltana?"

"En — enkä huomennakaan. Minusta on hyvin luultavaa, että hän viipyy siellä viikon päivät, ehkä enemmänkin, sillä kun nuo hienot ja kohteliaat ihmiset ovat yhdessä, ympäröi heitä sellainen loisto, kauneus ja iloisuus, että he eivät kiirehdi eroamaan. Sellaisissa tilaisuuksissa tarvitaan etenkin herroja, ja Mr. Rochester on niin lahjakas ja niin hauska seuramies, että luulen hänen olevan erityisesti suositun, etenkin naiset ovat ihastuneet häneen. Luulisin, että hänen ulkomuotonsa ei erityisemmin suosittele häntä heidän silmissään, mutta arvelen, että hänen tietonsa ja taitonsa, kenties hänen rikkautensa ja hyvä nimensä korvaavat kaikki pienet ulkonaiset puutteet."

"Onko Leas'issa naisia?"

"Siellä on Mrs. Eshton ja hänen kolme tytärtään — hienoja nuoria neitejä, totisesti, sitten siellä on neidit Blanche ja Mary Ingram, molemmat luullakseni harvinaisen kauniita naisia. Olenhan nähnytkin Blanchen kuusi tai seitsemän vuotta sitten, kun hän oli kahdeksantoistavuotias tyttö. Hän oli täällä rekiretkellä ja joulutanssiaisissa, jotka Mr. Rochester antoi. Olisittepa nähnyt ruokasalin sinä päivänä — kuinka rikkaasti se oli koristettu, kuinka loistavasti valaistu! Luulisin, että täällä oli silloin viisikymmentä herraa ja naista — kaikki seudun hienoimmista aatelisperheistä, ja Miss Ingramia pidettiin illan kaunottarena."

"Sanoitte nähneenne hänet, Mrs. Fairfax. Minkä näköinen hän on?"

"Niin, minä näin hänet. Ruokasalin ovet oli jätetty auki, ja koska oli joulunaika, saivat palvelijat kokoontua eteiseen kuulemaan, kun muutamat naisista lauloivat ja soittivat. Mr. Rochester tahtoi minut sisään, ja minä istahdin erääseen hiljaiseen nurkkaan ja katselin heitä. En ole koskaan nähnyt loistavampaa näkyä, naiset olivat hienon hienoissa puvuissa, useimmat — ainakin nuoremmista — olivat kauniita, mutta Miss Ingram oli kuningatar."

"Ja minkä näköinen hän oli?"

"Pitkä, hienovartaloinen, kapeahartiainen, hänellä oli kaunis niska, oliivinvärinen, tumma, mutta kirkas hipiä, kauniit piirteet, silmät melkein kuin Mr. Rochesterilla, suuret ja mustat, jotka loistivat kuin jalokivet hänen puvussaan. Sitten hänellä oli kaunis pää ja sysimusta tukka, joka oli ihmeen kauniisti kammattu: niskassa oli kuin kruunu paksuista palmikoista ja otsalla pisimmät ja kiiltävimmät kutrit mitä koskaan olen nähnyt. Hänen pukunsa oli aivan valkea, mutta olkapäitten ja rinnan yli oli kiedottu leveä ambranvärinen silkkinauha, joka oli solmittu vyötäisillä ja jonka pitkät, ripsitetyt päät ulottuivat polviin saakka. Tukassaan hänellä oli ambranvärinen kukka, joka muodosti kauniin vastakohdan hänen rikkaitten mustien hiustensa kanssa."

"Häntä ihailtiin tietysti hyvin paljon."

"Kyllä, totisesti, eikä ainoastaan hänen kauneutensa vaan myös hänen taitojensa vuoksi. Hän oli ainoa neideistä, joka lauloi, ja eräs herra säesti häntä pianolla. Hän ja Mr. Rochester lauloivat dueton."

"Mr. Rochester? En tietänyt, että hän laulaa."

"Oh, hänellä on kaunis basso-ääni ja hän on erittäin musikaalinen."

"Entä Miss Ingram, minkälainen ääni hänellä on?"

"Hyvin voimakas ja täyteläinen. Hän lauloi kauniisti, ja oli nautinto kuunnella häntä. Myöhemmin hän soitti. Minä en ole mikään musiikkiarvostelija, mutta Mr. Rochester ymmärtää asian, ja kuulin hänen myöhemmin sanovan, että esitys oli huomattavan hyvä."

"Ja eikö tämä kaunis ja täydellinen nainen vielä ole naimisissa?"

"Nähtävästi ei. Luulen, että sisarusten omaisuus ei ole suuri. Kun vanhan lordi Ingramin tilukset jaettiin, sai vanhin poika melkein kaikki."

"Mutta ihmeellistä ettei kukaan rikas aatelismies tai gentleman ole alkanut pitää hänestä. Mr. Rochester esimerkiksi. Hän on rikas, eikö totta?"

"On kylläkin. Mutta heidän välillään on huomattava ero iässä: Mr. Rochester on lähellä neljääkymmentä ja tyttö on vain kaksikymmentäviisivuotias."

"Mitä siitä. Epätasaisempia avioliittoja solmitaan joka päivä."

"Totta kyllä, mutta en juuri luule, että Mr. Rochester ajattelisi sellaista. — Mutta tehän ette syö mitään, olette tuskin maistanut mitään koko aikana."

"En, minun on vain jano, mutta ei nälkä. Oletteko hyvä ja kaadatte minulle toisen kupin."

Aioin taas palata avioliiton mahdollisuuteen Mr. Rochesterin ja kauniin Blanchen välillä, mutta silloin tuli Adèle sisään, ja keskustelu kääntyi toiselle tolalle.

Jäätyäni vihdoin yksin, palautin mieleeni kaiken, mitä olin kuullut, katsoin sydämeeni, tutkin sen ajatuksia ja tunteita ja koetin varmalla kädellä palauttaa järjen turvallisille poluille sellaiset, jotka olivat joutuneet harhailemaan mielikuvituksen tiettömässä ja rajattomassa maailmassa.

Kävin oikeudenkäyntiä itseni kanssa oman tuomioistuimeni edessä. Muisti laati esityksen ajatuksista, toiveista ja tunteista, joita olin elättänyt sitten viime yön sekä siitä yleisestä mielentilasta, jota olin suvainnut jo lähes kahden viikon ajan, järki puhui omalla koristelemattomalla, kuivalla tavallaan, osottaen, kuinka olin jättänyt kaiken todellisen syrjään ja kiihkeästi tarttunut kuviteltuun, ja vihdoin lausuin seuraavanlaatuisen tuomion:

Että suurempi hupakko kuin Jane Eyre ei ollut koskaan hengittänyt tämän maapallon ilmaa, että typerämpi haaveilija ei ollut koskaan herkutellut suloisilla valheilla eikä juonut myrkkyä kuin olisi se ollut nektaria.