Front matter (continued 9)

"Mitä tarkoitatte?"

"Olisi hyödytöntä koettaa selittää sitä teille, mutta on eräs asia, joka jo kauan on tuottanut minulle tuskaa ja huolta, enkä voi lähteä minnekään ennenkuin olen päässyt jonkinlaiseen selvyyteen sen suhteen."

"Tiedän, minne sydämenne kääntyy ja missä se riippuu kiinni. Rakkaus, jota elätätte rinnassanne, on laiton ja luvaton. Teidän olisi jo kauan sitten pitänyt musertaa se, ja nyt punastutte viitatessanne siihen. Te ajattelette Mr. Rochesteria?"

Se oli totta. Myönsin sen vaieten.

"Aiotteko lähteä etsimään Mr. Rochesteria?"

"Minun täytyy saada tietää, mitä hänestä on tullut."

"Minun tehtäväni on silloin muistaa teitä rukouksissani ja hartaasti pyytää Jumalalta, ettei teistä tulisi kadotuksen lasta. Luulin näkeväni teissä yhden hänen valituistaan. Mutta Jumala näkee syvemmälle kuin ihminen, ja hänen tahtonsa tapahtukoon."

Hän avasi portin ja lähti kävelemään alas laaksoon. Hän oli pian poissa näkyvistäni.

Tullessani takaisin seurusteluhuoneeseen seisoi Diana ikkunan ääressä hyvin miettivän näköisenä. Diana oli koko lailla pitempi kuin minä, hän laski kätensä olkapäälleni ja kumartui tarkastamaan kasvojani.

"Jane", sanoi hän, "sinä olet näihin aikoihin aina kalpea ja kiihtyneen näköinen. Olen varma, että jotakin on tekeillä. Sano minulle, mitä St. John ja sinä puuhaatte keskenänne. Olen viimeisen puolen tunnin ajan katsellut teitä ikkunasta — suo anteeksi, että vakoilen, mutta olen jo kauan kuvitellut tiesi mitä. St. John on omituinen ihminen —"

Hän pysähtyi — minä vaikenin — sitten hän jatkoi:

"Tuo herra veljeni mahtaa hautoa aivan erikoisia suunnitelmia sinun suhteesi. Hän on jo kauan kunnioittanut sinua huomaavaisuudellaan ja mielenkiinnolla, jota hän ei koskaan ole osoittanut kenellekään muulle. Mitä se merkitsee? Soisinpa että hän olisi rakastunut sinuun — onko hän, Jane?"

Painoin hänen viileän kätensä kuumalle otsalleni. "Ei, Di, ei hituistakaan."

"Minkätähden hän sitten alituisesti seuraa sinua silmillään — jättäytyy kahdenkesken kanssasi ja pysyttelee aina vieressäsi? Mary ja minä olemme päättäneet, että hän tahtoo naida sinut."

"Niin hän tahtookin — hän on pyytänyt minua vaimokseen."

Diana taputti käsiään. "Juuri sitä me ajattelimme ja toivoimme. Ja sinä otat hänet, Jane, eikö niin? Ja sitten hän jää Englantiin."

"Kaukana siitä, Diana. Kosiessaan minua ei hänellä ole muuta ajatusta kuin saada minusta sopiva työtoveri Intiaan."

"Mitä? Tahtooko hän sinua Intiaan?"

"Tahtoo."

"Hullutusta!" huudahti hän. "Siellä sinä et eläisi kolmea kuukautta, siitä olen varma. Sinä et saa mennä — ethän vain ole suostunut, Jane?"

"Olen kieltäytynyt menemästä naimisiin hänen kanssaan —"

"Ja luultavasti suututtanut hänet sillä, vai kuinka?"

"Syvästi. Pelkään, että hän ei koskaan anna sitä minulle anteeksi. Suostuin kuitenkin seuraamaan häntä hänen sisarenaan."

"Se oli sulaa hulluutta sinulta, Jane. Ajattele, minkälaiseen työhön ryhdyt — voimakkaatkin siinä nääntyvät väsymyksestä, ja sinä olet heikko. St. John — sinä tunnet hänet — tulee vaatimaan sinulta mahdottomia, hänen seuralaisenaan et saisi levähtää päivän kuumimpinakaan hetkinä, ja paha kyllä olen huomannut, että pakotat itsesi täyttämään hänen vaatimuksensa, mitä hyvänsä hän vaatiikin. Ihmettelen suuresti, mistä sait rohkeutta hylkäämään hänen kätensä. Etkö sitten rakasta häntä, Jane?"

"En, en ainakaan tulevana miehenäni."

"Hän on kuitenkin kaunis mies."

"Ja minä olen niin ruma. Näetkös, Di, me emme sopisi yhteen."

"Ruma! Sinäkö? Et vähääkään. Olet aivan liian kaunis ja liian hyvä tullaksesi elävänä paahdetuksi Intiassa." Ja hän vakavasti pyysi minua jättämään sikseen kaikki tuumat lähteä hänen veljensä kanssa.

"Niin minun kai täytyykin", sanoin, "sillä kun äsken taas tarjouduin tulemaan hänen apulaisekseen, ilmaisi hän hämmästyvänsä sopimatonta käytöstäni. Hänen mielestään olin nähtävästi tehnyt itseni syypääksi suureen säädyttömyyteen ehdottaessani, että seuraisin häntä naimattomana — ikäänkuin en alusta saakka olisi toivonut hänestä veljeä ja aina pitänyt häntä sellaisena."

"Minkätähden luulet, että hän ei rakasta sinua?"

"Kuulisitpa hänen itsensä puhuvan siitä asiasta! Hän on yhä uudelleen sanonut, että hän ei tahdo mennä naimisiin itsensä, vaan työnsä vuoksi. Hän on sanonut, että minä olen luotu työhön — en rakkauteen — mikä epäilemättä on totta. Mutta minun käsittääkseni, jos kerran en ole luotu rakkautta varten, en myöskään ole luotu menemään naimisiin. Eikö olisi kummallista, Di, olla koko iäkseen kahlittu mieheen, jonka silmissä olisin vain hyödyllinen työkalu?"

"Sietämätöntä — luonnotonta — sellainen ei saisi tulla kysymykseen."

"Ja sitten", jatkoin, "vaikka nyt olenkin vain sisaren tavoin kiintynyt häneen, voin kuvitella, että minussa mahdollisesti joskus heräisi omituinen, kohtalokas, kiduttava rakkaus häneen, jos minut pakotettaisiin hänen vaimokseen. Hän on niin lahjakas, ja hänen olemuksessaan on joskus eräänlaista sankarillista suuruutta. Hän ei tarvitsisi rakkauttani, ja jos antaisin hänen tuntea sitä, näyttäisi hän kyllä, että se on kokonaan tarpeetonta hänelle, vieläpä sopimatonta minulle. Tiedän että hän tekisi sen."

"Ja kuitenkin St. John on hyvä mies", sanoi Diana.

"Hän on hyvä ja suuri mies, mutta tavoitellessaan omia korkeita päämääriään unohtaa hän säälimättä tavallisten ihmisten tunteet ja tarpeet. Sentähden on parempi, että pienet ja heikot pysyvät poissa hänen tieltään — muuten hän tallaisi ne maahan. Siinä hän tulee — hyvästi, Diana!" Ja minä riensin yläkertaan, kun näin hänen tulevan puutarhaan.

Minun täytyi kuitenkin nähdä hänet illallisella. Aterian aikana hän näytti yhtä tyveneltä kuin tavallisesti. Olin ajatellut, että hän tuskin viitsisi puhua minulle ja luulin varmaan, että hän oli jättänyt avioliitto-aikeensa sikseen, mutta pian sain nähdä erehtyneeni molemmissa suhteissa. Hän kohteli minua tarkalleen kuten ennenkin, s.o. tuolla moitteettomalla kohteliaisuudella, joka viime aikoina oli tullut hänen tavakseen. Epäilemättä hän oli rukoillut Pyhän Hengen apua voidakseen kukistaa sen suuttumuksen, jonka minä olin hänessä herättänyt, ja uskoi nyt antaneensa minulle anteeksi vielä kerran.

Iltahartautta varten hän valitsi Ilmestyskirjan kahdennenkymmenennenensimäisen luvun. Oli aina mieluista kuulla raamatun sanaa hänen huuliltaan. Koskaan ei hänen kaunis äänensä sointunut niin pehmeänä ja täyteläisenä, koskaan ei hänen jalon yksinkertainen esiintymisensä ollut niin vaikuttavaa kuin hänen tulkitessaan Jumalan käskyjä, ja tänä iltana oli ääni tavallista juhlallisempi ja syvempi. Keväinen kuu loisti ikkunasta sisään ja teki kynttilän valon melkein tarpeettomaksi. Hän istui pöydän ääressä kumartuneena suuren, vanhan raamatun yli ja luki sen lehdiltä näkyjä uudesta taivaasta ja uudesta maasta — kuinka Jumala on tuleva asumaan ihmisten keskelle ja on pyyhkivä pois kaikki kyynelet heidän silmistänsä, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua eikä kipua, sillä kaikki entinen on mennyt.

Seuraavat sanat vaikuttivat minuun sanomattoman omituisesti, etenkin, koska pienestä vivahduksesta hänen äänessään huomasin, että hän oli kääntynyt minuun.

"Joka voittaa, on tämän perivä, ja minä olen oleva hänen Jumalansa, ja hän on oleva minun poikani. Mutta", luettiin hitaasti ja selvästi, "pelkurien ja epäuskoisten j.n.e. osa on oleva siinä järvessä, joka tulta ja tulikiveä palaa; tämä on toinen kuolema."

Tästälähin tiesin, minkä kohtalon St. John pelkäsi tulevan osakseni.

Tyyni, hiljainen voitonriemu ja ikävöivä vakavuus väreili hänen äänessään kun hän luki luvun viimeiset, ihanat sanat. Lukija näki jo oman nimensä Karitsan elämänkirjassa ja ikävöi hetkeä, jolloin hän pääsisi kaupunkiin, johon maan kuninkaat vievät kunniansa ja joka ei tarvitse valoksensa aurinkoa eikä kuuta, sillä Jumalan kirkkaus valaisee sen, ja sen kynttilä on Karitsa.

Rukoukseen, joka seurasi lukemista, oli hän keskittänyt kaiken voimansa, koko ankaran intonsa, hän kamppaili Jumalansa kanssa ja tahtoi voittaa. Hän rukoili heikoille väkevyyttä, valoa eksyneille ja vielä yhdennellätoista hetkellä armoa niille, joita maailma ja oma liha viettelivät ahtaalta tieltä. Hänen rukouksensa oli palava, syvä, juhlallinen, ja kun ensin kuuntelin sitä, valtasi minut hämmästys, sitten, sen yhä kiihtyessä, tunsin liikutusta, lopulta outoa vavistusta. Hän oli niin vakuutettu tarkoitustensa suuruudesta ja hyvyydestä, että kuulijoitten täytyi tuntea samaa. Rukouksen päätyttyä sanoimme hänelle hyvästi, sillä hänen piti lähteä varhain seuraavana aamuna. Diana ja Mary jättivät huoneen suudeltuaan häntä — hän oli arvatenkin salaa viitannut heitä menemään. Minä ojensin käteni ja toivotin hänelle hyvää matkaa.

"Kiitos, Jane. Kuten sanoin, palaan Cambridgesta kahden viikon kuluttua. Se aika jää teille siis vielä miettimiseen. Jos kuuntelisin inhimillisen ylpeyden ääntä, en puhuisi enää sanaakaan naimisiinmenostamme. Mutta minä kuulen vain velvollisuuden äänen ja pidän katseeni lujasti kääntyneenä tärkeimpään päämäärääni, Jumalan kunnian ilmoittamiseen. Mestarini oli pitkämielinen — niin tahdon olla minäkin. En tahdo heittää teitä turmelukseen — katukaa, päättäkää, niin kauan kuin vielä on aikaa. Muistakaa, että meidän on tehtävä työtä niin kauan kuin päivä on — 'tulee yö, jolloin ei kukaan voi tehdä työtä.' Muistakaa, kuinka kävi rikkaan miehen, joka sai onnensa tässä elämässä. Jumala antakoon teille voimaa valita hyvä osa, jota ei teiltä pidä otettaman pois."

Hän laski kätensä pääni päälle lausuessaan viimeiset sanansa. Hän oli puhunut vakavasti ja lempeästi, hän ei tosin katsonut minuun kuin rakastaja morsiameensa, vaan hänen katseensa oli kuin paimenen, joka kutsuu eksynyttä lammasta, tai suojelusenkelin, joka vartioi hoivaansa uskottua sielua. Kaikilla lahjakkailla ihmisillä, ovat he sitten uskonsankareita, vallantavoittelijoita tai tyranneja, on kaikesta tunteettomuudestaankin huolimatta ylevät hetkensä, jolloin he hallitsevat ja toiset alistuvat. Tällä hetkellä tunsin niin suurta kunnioitusta St. Johnia kohtaan, että olin vähällä jättää pitkäaikaisen vastarintani. Minulla oli kiusaus lakata taistelemasta hänen kanssaan, heittäytyä silmät ummessa hänen tahtonsa voimakkaan virran kuljetettavaksi ja hukuttaa siihen oma tahtoni. Minun oli nyt taisteltava melkein yhtä kova taistelu hänen kanssaan kuin kerran ennen, erään toisen kanssa. Molemmilla kerroilla olin huumauksen vallassa. Edellisellä kerralla olisi antautuminen ollut rikos periaatteita, tällä kerralla rikos järkeä vastaan. Niin ajattelen nyt, kun rauhallisten vuosien jälkeen muistelen noita elämäni ratkaisevia hetkiä — silloin en tuntenut omaa mielettömyyttäni.

Seisoin mykkänä ja liikkumattomana paimeneni kosketuksen alla. Vastaväitteet olivat unohtuneet — pelkoni voitettu — vastustuskykyni lamautunut. Se mikä oli ollut mahdotonta — avioliitto St. Johnin kanssa — oli muuttumassa mahdolliseksi. Kaikki oli muuttunut kuin humauksessa. Uskonto kutsui — enkelit viittasivat — Jumala tahtoi — nykyinen elämä häipyi edestäni kuin usva — kuoleman portit avautuivat ja niitten takana näin koko iäisyyden, ja tuntui kuin olisin iäisen autuuden vuoksi voinut silmänräpäyksessä uhrata kaikki, mikä koski tätä elämää. Himmeä huone oli täynnä näkyjä.

"Voisitteko nyt päättää?" kysyi lähetyssaarnaaja. Hänen äänensä oli lempeä ja hän veti minut luoksensa yhtä lempeästi. Voi, kuinka paljon suurempi valta onkaan hyvyydellä kuin voimalla! Olin uhmannut St. Johnin vihaa, mutta hänen hyvyytensä edessä olin taipuvainen kuin ruoko. Olin kuitenkin koko ajan tietoinen siitä, että jos nyt antautuisin, saisin jonakin päivänä katua aikaisempaa kapinoimistani. Juhlallinen rukoushetki ei ollut muuttanut hänen luontoansa, se oli vain kohottanut sitä.

"Minä voisin päättää", vastasin, "jos varmasti tietäisin, että Jumalan tahto todella on, että tulen vaimoksenne. Voisin päättää ja luvata tällä hetkellä — tuli mitä tuli jälestäpäin!"

"Rukoukseni on kuultu!" huudahti St. John. Hän painoi kätensä lujemmin pääni päälle, ikäänkuin ottaakseen minut omakseen, ja kietoi toisen kätensä vyötäisilleni — melkein kuin olisi hän rakastanut minua (sanon melkein — tunsin eron — tiesin, mitä merkitsi olla rakastettu, mutta sillä hetkellä olin, kuten hänkin, jättänyt syrjään rakkauden ja ajattelin vain velvollisuutta). Kamppailin sisäisen näkyni kanssa, joka vielä oli pilvien peitossa. Halasin vilpittömästi, syvästi, palavasti tehdä oikein, ei mitään muuta. "Osoita minulle, osoita minulle tiesi", huusin sydämessäni. Olin kiihtyneempi kuin koskaan ennen, ja lukija päättäköön, johtuiko se, mitä nyt tapahtui, kiihtyneestä mielialastani.

Koko talo oli aivan hiljainen, sillä luultavasti olivat kaikki paitsi St. John ja minä vetäytyneet levolle. Yksinäinen kynttilä oli sammumaisillaan, ja huone oli tulvillaan kuunvaloa. Sydämeni sykki kiivaasti ja nopeasti — kuulin sen lyönnit. Äkkiä sen pysäytti selittämätön tunne, joka silmänräpäyksessä kulki yli koko ruumiini. Se ei ollut sähköiskun tapainen, mutta yhtä voimakas, kummallinen ja järisyttävä. Se vaikutti kaikkiin sielunkykyihini oudon herättävästi, ikäänkuin olisi niitten äärimäinen jännitys ollut vain horrostilaa, josta niitten nyt piti valveutua. Ne odottivat — koko ruumiini vapisi.

"Mitä kuulette? Mitä näette?" kysyi St. John. Minä en nähnyt mitään, mutta jostakin kuulin huudon:

"Jane! Jane! Jane!" — siinä kaikki.

"Oi, Jumala! Mitä se on?" voihkaisin.

Olisin yhtä hyvin voinut kysyä: "Missä se on?" Se ei kuulunut huoneesta, ei talosta eikä puutarhasta, se ei tullut ilmasta, ei maan alta eikä taivaasta. Varmaa oli kuitenkin, että olin kuullut sen — mahdotonta koskaan tietää, kuinka! Ja se oli ihmisääni — tuttu, rakas ääni — Edward Fairfax Rochesterin ääni, ja se värisi syvää tuskaa ja intohimoa.

"Minä tulen!" huusin. "Odota! Voi, minä tulen!" Syöksyin ovelle ja katsoin käytävään — se oli pimeä. Juoksin ulos puutarhaan — se oli tyhjä.

"Missä olet?" huusin.

Kukkulat Marsh-Glenin takana vastasivat heikosti: "Missä olet?" Kuuntelin. Tuuli suhisi hiljaa honkien latvoissa — kaikkialla oli vain kangasmaitten yksinäisyyttä ja keskiyön rauhaa.

"Pois kaikki taikausko!" sanoin päättäväisesti, kun kaamea kummituspelko aikoi kohota mieleeni. "Tässä ei ole mitään harhaluuloa eikä taikoja — se on luonnon työtä. Luonto nousi ja teki — ei ihmettä — vaan parhaansa."

Riistäydyin irti St. Johnista, joka oli seurannut ulos ja tahtoi pidättää minut. Nyt oli minun vuoroni olla voitolla. Minun voimani oli nyt kohonnut korkeimmilleen. Kielsin häntä kysymästä tai huomauttamasta mitään, pyysin häntä jättämään minut heti, minun täytyi saada olla yksin. Hän totteli viipymättä. Käskyä, joka lausutaan kyllin voimakkaasti, totellaan aina. Nousin huoneeseeni, lukitsin oveni, lankesin polvilleni ja rukoilin omalla tavallani — eri tavalla kuin St. John — mutta yhtä tehokkaasti. Tunsin pääseväni hyvin lähelle Jumalaa, ja sieluni oli tulvillaan kiitollisuutta ja nöyryyttä. Sitten tein päätökseni, menin keventynein mielin levolle ja odotin kiihkeästi päivänkoittoa.

Kolmaskymmeneskuudes luku.

Päivä koitti. Nousin auringon mukana. Parin tunnin ajan järjestin pöytälaatikkojani ja vaatekaappiani ja panin tavarani kuntoon lyhyttä poissaoloa varten. Sillävälin kuulin St. Johnin jättävän huoneensa. Hän pysähtyi ovelleni — pelkäsin, että hän koputtaisi — ei, mutta oven alle ilmestyi paperiliuska. Otin sen ylös. Luin seuraavat sanat:

"Jätitte minut liian äkkiä eilen illalla. Jos olisitte viipynyt vähänkin kauemmin, olisitte ottanut kantaaksenne kristityn ristin ja voittanut taivaallisen kruunun. Odotan lopullista päätöstänne palatessani kahden viikon kuluttua. Sillävälin valvokaa ja rukoilkaa, että ette lankeisi kiusaukseen. Uskon, että henki on altis, mutta näen, että liha on heikko. Rukoilen puolestanne lakkaamatta. — Teidän St. John."

"Henkeni", vastasin itsekseni, "on valmis tekemään sen mikä on oikein, ja toivon, että lihani on kyllin voimakas täyttämään Jumalan tahdon, kun ensin selvästi tiedän, mikä se on. Joka tapauksessa se on kyllin vahva etsimään, tiedustelemaan ja saamaan valoa tähän epäilysten pilveen."

Oli kesäkuun ensimäinen päivä, mutta aamu oli pilvinen ja kolea, ja sade pieksi huoneeni ikkunoita. Kuulin päätyoven aukeavan ja St. Johnin menevän ulos. Katsoin ikkunasta ja näin hänen kulkevan puutarhan läpi. Hän suuntasi kulkunsa sumuisten kankaitten yli Whitcrossiin, jossa hän odottaisi vaunua.

"Vielä muutamia tunteja ja seuraan jälkiäsi, serkkuseni", ajattelin. "Minäkin astun vaunuun Whitcrossissa. Minunkin täytyy tavata joku, ennenkuin jätän Englannin ainiaaksi."

Oli vielä kaksi tuntia aamiaiseen. Kulutin tämän ajan kävelemällä hiljaa edestakaisin huoneessani ja miettimällä tapausta, joka oli tehnyt käänteen suunnitelmissani. Palautin mieleeni sen sanomattoman omituisen tunteen, joka oli vallannut minut eilen illalla, ja muistin sen vielä tarkalleen. Muistelin ääntä, jonka olin kuullut, ja kysyin taaskin, mistä se oli tullut, mutta yhtä turhaan kuin eilenkin. Se tuntui tulevan minusta itsestäni eikä ulkomaailmasta. Kysyin, oliko se vain kuvittelua — hermojännitystä. Sitä en voinut uskoa. Pikemmin se oli taivaan lähettämä mielijohde. Tunteeni olivat saaneet sysäyksen, joka oli kuin Paavalin ja Silaksen vankilaa huojuttava maanjäristys ja joka oli hetkeksi avannut sieluni vankilan ovet, irroittanut sen kahleet ja herättänyt sen unesta, ja sielu tuli esiin vapisten, arkana, kuunnellen, sitten olivat nuo kolme huutoa värähtäneet läpi koko sielun, joka ei siitä hämmästynyt eikä pelästynyt, vaan riemuitsi saadessaan kerrankin tehdä ponnistuksen vapaana ruumiin kahleista ja onnistuessaan siinä.

"Muutaman päivän kuluttua", ajattelin lopuksi, "tiedän jo jotakin hänestä, jonka ääni kutsui minua eilen illalla. Kirjeistä ei ole ollut mitään hyötyä — on siis ryhdyttävä henkilökohtaisiin tiedusteluihin."

Aamiaisella ilmoitin Dianalle ja Marylle, että lähtisin matkalle ja viipyisin poissa ainakin neljä päivää.

"Yksinkö matkustat, Jane?" kysyivät he.

"Niin. Minun täytyy tavata eräs ystävä, josta jonkun aikaa olen ollut levoton, tai ainakin saada tietoja hänestä."

Tähän he olisivat voineet sanoa — ja sitä he epäilemättä ajattelivatkin — että he olivat luulleet minun olevan aivan vailla muita ystäviä kuin he itse, sillä itse asiassa olin usein sanonut niin, mutta luonnostaan hienotunteisina eivät he kysyneet enempää. Diana vain kysyi, olinko varmaan kyllin terve matkustamaan. Hän huomautti, että olin hyvin kalpea. Vastasin, ettei minua vaivannut muu kuin levottomuus, josta kohta toivoin pääseväni.

Oli helppo tehdä tarvittavat valmistukset, sillä minua ei häiritty millään kyselyillä eikä epäluuloilla. Sanottuani kerta kaikkiaan, etten vielä voisi antaa tarkempia selityksiä aikeistani, tyytyivät serkkuni ystävällisesti vaikenemaan ja antoivat minun toimia vapaasti kuten minäkin vastaavassa tapauksessa olisin antanut heidän tehdä.

Lähdin Moor-Housesta kello kolme iltapäivällä, ja pian neljän jälkeen seisoin Whitcrossin tienviitan luona odottamassa vaunua, jonka piti viedä minut kaukaiseen Thornfieldiin. Keskellä näitten yksinäisten teitten ja autioiden kukkulain hiljaisuutta kuulin jo kaukaa sen lähestymisen. Se oli sama vaunu, josta vuosi sitten eräänä kesäiltana olin astunut alas tälle samalle paikalle. Kuinka hyljätty, köyhä ja toivoton olinkaan silloin! Vaunu pysähtyi viittauksestani. Astuin sisään, eikä minun nyt tarvinnut luovuttaa koko omaisuuttani ajajalle. Ollessani taaskin matkalla Thornfieldiin, olin mielestäni kuin kirjekyyhkynen matkalla kotiin.

Matka kesti kolmekymmentäkuusi tuntia. Olin lähtenyt Whitcrossista tiistai-iltapäivällä, ja varhain torstai-aamuna juotti ajaja hevosiaan erään ravintolan luona tien vieressä. Olimme nyt keskellä seutua, jonka vihreät pensasaidat, avarat pellot ja matalat kukkulat olivat silmissäni kuin tuttujen kasvojen piirteet. Kuinka lauhkealta ja rehevältä näyttikään tämä maisema Mortonin jylhiin kangasmaihin verrattuna! Tunsin hyvin maiseman luonteen ja tiesin varmasti, että olin lähellä päämäärääni.

"Kuinka pitkä tästä on Thornfield Halliin?" kysyin eräältä palvelijalta.

"Tasan kaksi peninkulmaa, Miss, peltojen poikki".

"Matkani on päättynyt", ajattelin. Astuin alas vaunusta, jätin matkalaukkuni palvelijan haltuun ja pyysin häntä säilyttämään sen kunnes tulisin hakemaan sitä, maksoin matkani, annoin ajajalle juomarahan ja lähdin. Nousevan auringon säteet kimmelsivät ravintolan nimikilvellä, ja luin kullatun kirjoituksen "Rochesterin vaakuna". Sydämeni hypähti riemusta — olin siis jo isäntäni alueella. Pian se taas painui alakuloiseksi, ja ajattelin:

"Isäntäsi itse voi nyt olla Englannin Kanaalin toisella puolella, ja jos hän onkin Thornfield Hallissa, jota kohti nyt kiiruhdat, kuka on siellä paitsi häntä? Hänen mielipuoli vaimonsa, eikä sinulla ole mitään tekemistä hänen kanssaan, et saa puhua hänelle etkä etsiä hänen seuraansa. Näet turhaa vaivaa — parempi on, ettet mene pitemmälle. Ravintolassa voit saada kaikki tarvittavat tiedot, ja epätietosi hälvenee heti. Mene tuon miehen luo ja kysy, onko Mr. Rochester kotona."

Tämä ajatus oli järkevä, mutta kuitenkaan en voinut suostua toimimaan sen mukaan. Pelkäsin niin kovasti, että vastaus olisi masentava. Pitkittäessäni epätietoa pitkitin toiveita. Tahdoin vielä kerran toivo sydämessäni nähdä Thornfield Hallin. Siinä oli aita — siinä niityt, joitten yli olin tuona onnettomana aamuna rientänyt sokeana, kuurona, epätoivon hengetärten ajamana. Ennenkuin olin ehtinyt päättää, mihin suuntaan lähtisin, olin keskellä tuttuja paikkoja. Kuinka nopeasti kävelin! Juoksinkin vähin. Kuinka tähystelinkään eteeni saadakseni nähdä ensimäisen vilauksen tutuista puista! Kuinka omituisin tuntein tervehdinkään joka puuta, joka niittyä ja kukkulaa!

Vihdoin kohosivat eteeni odotetut puut Thornfield Hallin ympärillä, variksenpesä häämöitti tummana, ja sen siivekkäät asukkaat häiritsivät aamun hiljaisuutta raakumisellaan. Outo ilo joudutti askeleitani. Vielä erään niityn yli — siinä oli tie — siinä pihamuurit ja ulkohuonerivit. Itse päärakennus oli vielä puitten peitossa.

"Tahdon nähdä sen ensiksi päädyn puolelta", päätin, "jossa komea sakaraharja heti vaikuttaa katsojaan ja jossa voin nähdä isäntäni ikkunan. Kenties hän seisoo ikkunassa — hän nousee aikaisin — kenties hän jo kävelee puutarhassa tai kivityksellä. Jospa saisin nähdä hänet edes vilaukselta! En suinkaan olisi niin mieletön että heti juoksisin hänen tykönsä? Kuka tietää — en ole varma itsestäni. Ja jos tekisin sen — entä sitten? Kuka pahentuisi, jos vielä kerran saisin maistaa sitä onnea, mitä hänen katseensa minulle tuottaa. Minä olen mieletön — hän voi tällä hetkellä katsella auringonnousua Pyreneillä tai etelän leudoilla merillä."

Olin kulkenut hedelmätarhan matalamman aidan viertä — kääntynyt kulmauksessa — siinä oli niityille aukeava portti kahden pylväänsä välissä. Toisen pylvään takaa voin rauhassa kurkistaa sisään ja nähdä koko talon edessäni. Työnsin pääni varovaisesti eteenpäin ja tahdoin ensin varmasti tietää, oliko minkään makuuhuoneen ikkunaluukku jo avattu. Sitten saisin rauhassa katsella sakaroita, ikkunoita ja koko pitkää päätyä.

Varikset, jotka leijailivat pääni päällä, katselivat kenties minua tarkastukseni aikana. Tahtoisinpa tietää, mitä ne ajattelivat. Olin varmaan ensin hyvin arka ja varovainen niitten mielestä ja sitten tulin rohkeaksi ja huolettomaksi. Ensin kurkistin, sitten tuijotin pitkään, sitten juoksin ulos piilopaikastani, pysähdyin äkkiä itse päädyn eteen ja tarkastin sitä kauan. Siivekkäät katsojani eivät varmaan ymmärtäneet, mitä se merkitsi.

Tahdon ensin esittää erään vertauksen.

Rakastaja löytää rakastettunsa nukkumasta sammalvuoteella ja tahtoo nähdä vilauksen hänen kauniista kasvoistaan herättämättä häntä. Hän hiipii hiljaa hänen luokseen varoen askeleittensa ääntä. Hän pysähtyy, luulee rakastetun liikahtaneen ja vetäytyy loitommalle — hän ei mistään hinnasta tahtoisi tulla yllätetyksi. Mutta kaikki on hiljaista ja hän lähenee taas ja kumartuu hänen ylitseen. Kevyt harso peittää rakastetun kasvot, hän kohottaa sitä ja odottaa näkevänsä nuo suloiset, kukoistavat kasvot unesta lämpiminä. Kuinka kiihkeä onkaan hänen ensi silmäyksensä! Mutta kuinka hän jähmettyy! Kuinka kiivaasti hän sulkeekaan syliinsä olennon, jota hän silmänräpäys sitten ei uskaltanut koskettaa sormellaan! Kuinka hän huutaa hänen nimeään! Tämän kaiken hän uskaltaa tehdä, koska hän ei enää pelkää herättävänsä rakastettuaan huudoillaan ja syleilyillään. Hän luuli rakastettunsa nukkuvan — hän löytää hänet kuolleena.

Iloisena ja arkana olin lähestynyt komeata taloa — näin mustuneet rauniot.

Ei tosiaankaan tarvinnut piileksiä porttipylvään takana ja arkana kurkistaa, olisiko joku ikkuna auki. Ei tarvinnut pelätä ovien aukeavan ja kuunnella askeleita kivitykseltä tai hiekkakäytävältä. Ruohokenttä oli tallattu, pihamaa autio ja porttikäytävä ammotti tyhjänä. Päätyseinä törrötti vielä pystyssä, kuten kerran unessa olin nähnyt. Se oli hyvin korkea ja hataran näköinen tyhjine ikkunareikineen. Katto, sakarat, uunit — kaikki olivat romahtaneet alas.

Kuolemanhiljaisuus, erämaan yksinäisyys vallitsi kaikkialla. Eipä ihme, jos tänne osoitettuihin kirjeisiin ei koskaan tullut vastausta — yhtä hyvin olisi sellaista voinut odottaa kirkon hautaholvista. Mustat kivet kertoivat hyvinkin selvästi, että Thornfield Hallin häviön oli aiheuttanut tulipalo, mutta kuinka oli se syttynyt? Mikä tarina liittyi onnettomuuteen? Mitä muuta oli joutunut hukkaan kuin savea, puuta ja marmoria? Oliko ihmishenkiä menetetty? Jos oli, niin kuka oli kuollut? Kauhea kysymys, johon ei kukaan, ei edes mykät kivet, voinut vastata.

Harhaillessani rappeutuneitten seinien ja käytettyjen huoneitten keskellä huomasin, että onnettomuus ei ollut tapahtunut äskettäin. Talven kinokset olivat arvatenkin peittäneet nämä mustuneet rauniokasat, syksyn sateet tunkeutuneet sisään tyhjistä ikkunoista, sillä kevät oli jo tuonut kasvullisuutta kesken tätä hävitystä — siellä täällä kivenkoloissa ja halkeamissa kasvoi vihreätä ruohoa. Ja missä, missä oli onneton omistaja? Missä maassa? Minkälaisissa oloissa? Katseeni kääntyi vaistomaisesti harmaata kirkontornia kohti ja ajattelin, onkohan hän Damer de Rochesterin luona, ahtaassa marmorisuojassa.

Minun täytyi pian saada vastaus kysymyksiini. En voinut saada sitä muualla kuin ravintolassa, ja palasin sinne ennen pitkää. Isäntä itse toi aamiaiseni vierashuoneeseen. Pyysin häntä sulkemaan oven ja istuutumaan, koska minun täytyi kysyä häneltä muutamia asioita. Kun hän oli tehnyt tämän, tiesin tuskin, mistä alkaisin, sillä odotin kauhulla vastauksia. Ja kuitenkin se hävitys, jonka äsken olin nähnyt, oli valmistanut minut pahimpaankin. Isäntä oli arvokas keski-ikäinen mies.

"Tunnette tietysti Thornfield Hallin?" aloin vihdoinkin.

"Kyllä, Miss, olen asunutkin siellä."

"Niinkö?" Ei kuitenkaan minun aikanani, sillä en tuntenut häntä.

"Olin Mr. Rochester-vainajan kellarimestari", lisäsi hän.

Vainajan! Minusta tuntui kuin olisin saanut vasten kasvojani sen iskun, jota olin koettanut välttää.

"Vainajan? Onko hän kuollut?"

"Tarkoitan nykyisen omistajan, Mr. Edwardin isää", selitti hän. Hengitin taaskin. Nämä sanat vakuuttivat, että Mr. Edward — minun Mr. Rochesterini — (Jumala siunatkoon häntä missä hän olikin!) — ainakin vielä eli ja oli "nykyinen omistaja". Ilahuttava uutinen! Nyt tunsin voivani verrattain tyvenesti kuulla kaiken, mitä vielä oli tulossa. Koska hän kerran ei ollut haudassa, voin kyllä kestää esimerkiksi sen että hän oli toisella puolella maapalloa.

"Asuuko Mr. Rochester Thornfield Hallissa nyt?" kysyin, vaikka luonnollisesti tiesin, minkä vastauksen tulisin saamaan. En tahtonut vielä suoraan kysyä, missä hän oli.

"Ei, Miss, ei toki. Ei kukaan asu siellä nyt. Olette varmaan vieras näillä seuduilla, muuten olisitte kuullut, mitä täällä tapahtui viime syksynä. Thornfield Hall on raunioina — se paloi viime elonkorjuu-aikana. Se oli kauhea onnettomuus — omaisuutta hävisi korvaamattoman paljon — tuskin mitään huonekaluja saatiin pelastetuksi. Tuli pääsi irti sydänyöllä, ja ennenkuin palokunta Millcotesta saatiin paikalle, oli talo kokonaan liekkien vallassa. Se oli kauhea näky — olin itse todistajana."

"Sydänyöllä", mumisin. Niin, sehän oli aina ollut kohtalokas hetki Thornfieldissä. "Tunnetaanko, mistä tuli sai alkunsa?" kysyin.

"Arveltiin kyllä, Miss, arveltiin. Eihän siinä itse asiassa mitään epäilystä ole. Ette kenties tiedä", jatkoi hän siirtäen tuoliaan vähän lähemmäksi ja alentaen ääntään, "että talossa oli eräs naishenkilö — eräs mielipuoli?"

"Olen kuullut siitä."

"Hän oli hyvin tarkan valvonnan alla, ja moneen vuoteen eivät ihmiset olleet edes aivan varmat hänen olemassaolostaan. Kukaan ei saanut nähdä häntä, kulkupuhe vain tiesi kertoa, että sellainen ihminen oli talossa, mutta oli vaikeata arvata, kuka hän oli. Sanottiin, että Mr. Edward oli tuonut hänet mukanaan ulkomailta, ja muutamat uskoivat, että hän oli hänen entinen rakastajattarensa. Mutta vuosi sitten tapahtui jotakin hyvin kummallista — todella kummallista."

Pelkäsin nyt saavani kuulla oman tarinani. Koetin kaikin tavoin palauttaa häntä kertomukseensa.

"Mitä tälle naiselle sitten tapahtui?"

"Tämä nainen", vastasi hän, "huomattiin Mr. Rochesterin vaimoksi. Asia tuli mitä merkillisimmällä tavalla selville. Linnassa oli eräs nuori neiti, eräs kotiopettajatar, johon Mr. Rochester —"

"Entä tulipalo?"

"Tulen kyllä siihenkin. Mr. Edward rakastui tähän kotiopettajattareen. Palvelijat sanoivat, etteivät he koskaan ole nähneet sellaista rakkautta. Hän oli alituisesti tytön kintereillä — he pitivät heitä silmällä, kuten palvelijain tapa on — ja piti häntä suuremmassa arvossa kuin mitään muuta maan päällä. Muitten mielestä tyttö ei ollut mikään kaunotar. Hän oli pieni, laiha olento — melkein lapsi. En itse koskaan nähnyt häntä, mutta Lea, sisätyttö on kertonut minulle hänestä. Lea piti kyllä hänestä. Mr. Rochester on neljänkymmenen korvilla ja tyttö ei ollut vielä kahtakymmentä, ja, nähkääs, kun miehet hänen iässään rakastuvat nuoriin tyttöihin, ovat he usein kuin lumotuita. No niin, Mr. Rochester tahtoi naida tytön."

"Saatte toiste kertoa minulle tämän osan jutusta", sanoin, "mutta nyt minulla on erityinen syy saada tietoja tulipalosta. Epäiltiinkö, että mielipuolella, Mrs. Rochesterilla, oli osansa siinä?"

"Osuitte oikeaan, Miss. On aivan varmaa että se oli hän eikä kukaan muu, joka sytytti tulen. Hänellä oli hoitaja, nimeltä Mrs. Poole. Tämä oli kykenevä nainen ja hyvin luotettava, mutta hänellä oli yksi vika, mikä muuten on yleinen hänen ammatissaan. Hän piti takanaan omaa taskumattia ja otti silloin tällöin pisaran liikaa. Se on kyllä annettava anteeksi, sillä hänellä oli vaikea ammatti, mutta se oli vaarallista, sillä kun Mrs. Poole nukkui sikeässä unessa nautittuaan liikoja, otti mielipuoli nainen, joka oli viekas kuin noita, avaimet hänen taskustaan, lähti huoneestaan ja kulki ympäri taloa tehden ilkeitä kepposiaan, mitä milloinkin mieleen johtui. Sanovat, että hän kerran oli vähällä polttaa isännän vuoteeseen, mutta siitä en tiedä mitään. Kuinka olikaan, sytytti hän tuona yönä ensin oman huoneensa vieressä olevan huoneen verhot ja meni sitten alakertaan, löysi kotiopettajattaren huoneen (oli kuin hänellä olisi ollut jotakin tietoa asiain laadusta ja hän näytti kantavan kaunaa kotiopettajatarta kohtaan) ja sytytti hänen vuoteensa — onneksi siinä ei maannut kukaan. Kotiopettajatar oli pari kuukautta sitten lähtenyt tiehensä, ja Mr. Rochester oli etsinyt häntä kuin kalleinta maailmassa, mutta kukaan ei tietänyt hänestä mitään. Mr. Rochester tuli hurjaksi — aivan hurjaksi surusta. Hän ei koskaan ole ollut hurja, mutta menetettyään tytön kävi hän vaaralliseksi. Hän ei sietänyt ketään lähellään. Hän lähetti Mrs. Fairfaxin, taloudenhoitajattaren, kauas pois ystäviensä luo, mutta hän teki sen hyvin kauniisti ja määräsi rouvalle elinkautisen eläkkeen, ja sen hän ansaitsikin, sillä hän oli hyvä nainen. Miss Adèle, kasvatti, pantiin kouluun. Sitten hän katkaisi kaiken yhteyden seurapiirinsä kanssa ja sulkeutui linnaansa kuin erakko."

"Mitä! Eikö hän lähtenytkään Englannista?"

"Lähtenyt Englannista? Siunatkoon, ei toki. Hän ei tahtonut kulkea talonsa kynnyksen yli paitsi öiseen aikaan, jolloin hän haamun lailla kulki pihalla ja hedelmätarhassa kuin olisi hän ollut järjiltään — ja sitä hän epäilemättä olikin. Viisaampaa, rohkeampaa ja reippaampaa herrasmiestä kuin hän oli ollut, ennenkuin tuo kotiopettajatar-peijakas tuli hänen tielleen, en koskaan ole nähnyt. Hän ei ollut viinaanmenevä, ei pelaaja eikä hurjistelija, kuten muutamat, eikä hän mikään kaunis ollut, mutta rohkeutta ja tahtoa hänellä oli kuin miehellä ainakin. Minä nähkääs tunsin hänet pojasta asti, ja kyllä minä puolestani olen usein toivonut, että tuo Miss Eyre olisi pudonnut järveen ennenkuin tuli Thornfield Halliin."

"Mr. Rochester oli siis kotona kun tuli pääsi irti?"

"Oh tietenkin. Kun kaikki oli jo ilmitulessa, meni hän kolmanteen kerrokseen ja auttoi palvelijat ulos ja meni sitten pelastamaan mielipuolta vaimoansa. Silloin hänelle huudettiin, että nainen oli katolla, ja siellä hän seisoi sakaroilla huojuttaen käsiänsä ja huutaen sellaisella äänellä, joka kuului peninkulman taakse. Minä näin hänet omin silmin ja kuulin hänen äänensä. Hän oli kookas nainen ja hänellä oli pitkä, musta tukka, jonka näimme hulmuavan liekkejä vastaan. Minä näin ja monet muut näkivät Mr. Rochesterin kiipeävän ullakkoikkunan kautta katolle, kuulimme hänen huutavan 'Bertha!' Näimme hänen lähestyvän naista, mutta silloin tämä päästi kauhean huudon ja hyppäsi alas, ja seuraavassa silmänräpäyksessä makasi musertuneena kivityksellä."

"Kuolleenako?"

"Kuolleena tietysti, yhtä kuolleena kuin kivet, joita hänen verensä punasi."

"Hyvä Jumala!"

"Voitte hyvin sanoa niin, Miss, se oli peloittavaa."

Hän vavahti.

"Entä sitten?" kysyin.

"Sitten — niin, talo paloi perustuksiaan myöten, ja nyt on vain pari seinäntynkää jäljellä."

"Kuoliko kukaan muu?"

"Ei — olisi kenties ollut parempi, jos niin olisi käynyt."

"Mitä tarkoitatte?"

"Mr. Edward parka!" sanoi hän. "En luullut, että minun olisi pitänyt nähdä tällaista. Muutamat sanovat, että se oli oikea rangaistus hänelle siitä että hän piti ensimäisen avioliittonsa salassa ja aikoi mennä uusiin naimisiin, vaikka hänen vaimonsa vielä eli, mutta kyllä minä puolestani säälin häntä."

"Sanoitte, että hän elää?" huudahdin.

"Kyllä, kyllä, hän elää, mutta parempi hänen olisi olla kuolleena."

"Minkätähden? Kuinka niin?" Vereni jähmettyi taaskin.

"Missä hän on?" kysyin. "Onko hän Englannissa?"

"Kyllä, kyllä, hän ei luultavasti pääse pois Englannista nyt, hän kyllä saa nyt pysyä siinä missä on."

Mikä kidutus tämä olikaan! Ja mies näytti päättäneen pitkittää sitä.

"Hän on umpisokea", sanoi hän vihdoinkin. "Niin, umpisokea hän on — Mr. Edward."

Olin pelännyt pahempaa. Olin luullut, että hän oli mielipuoli. Kokosin nyt voimani ja kysyin, mikä oli aiheuttanut tämän onnettomuuden.

"Hänen oma rohkeutensa, Miss, voisi sanoa myös, hänen hyväsydämisyytensä. Hän ei tahtonut jättää taloa ennenkuin kaikki muut olivat poissa paitsi hän itse. Kun hän vihdoin tuli alas suuria portaita Mrs. Rochesterin heittäydyttyä alas katolta, romahti katto maahan. Hänet vedettiin esiin raunioitten alta elävänä, mutta pahasti vahingoittuneena. Eräs hirsi oli pudonnut sillä tavalla että se suojeli häntä, mutta hänen toinen silmänsä oli vuotanut pois ja toinen käsi niin rusentunut, että Mr. Carterin heti täytyi leikata se pois. Toiseen silmään hän sai tulehduksen ja sekin menetti näkönsä. Hän on nyt aivan avuton — sokea ja rampa."

"Missä hän on? Missä hän asuu nyt?"

"Ferndeanissä, eräässä talossaan noin kolmenkymmenen peninkulman päässä. Se on aivan yksinäinen paikka."

"Ja kuka asuu hänen kanssaan?"

"Vanha John ja hänen vaimonsa, hän ei tahdo ketään muuta lähelleen. Sanovat, että hän on murtunut mies."

"Onko teillä minkäänlaisia ajoneuvoja?"

"Meillä on rattaat, Miss, hyvin siistit rattaat."

"Laittakaa ne kuntoon mahdollisimman pian, ja jos ajurinne voi kyyditä minut Ferndeaniin ennen iltaa, maksan sekä hänelle että teille kaksinkertaisesti."

Kolmaskymmenesseitsemäs luku.

Ferndeanin kartano oli vanha, kohtalaisen suuri, vaatimattomasti rakennettu talo syvällä metsän sisässä. Olin kuullut puhuttavan siitä ennenkin. Mr. Rochester puhui siitä usein ja kävikin siellä välistä. Hänen isänsä oli aikoinaan ostanut sen metsästystä varten. Hän olisi mielellään antanut talon vuokralle, mutta kukaan ei tahtonut asua siellä sen epäterveellisen aseman vuoksi. Ferndean jäi siis asumattomaksi ja kalustamattomaksi, lukuunottamatta paria kolmea huonetta, jotka pidettiin kunnossa isäntää varten, joka metsästysaikoina käytti niitä.

Tähän taloon saavuin juuri ennen pimeän tuloa eräänä alakuloisena, koleana iltana pienen, läpitunkevan tihkusateen langetessa maahan. Viimeisen peninkulman olin kulkenut jalan, maksettuani kyytimiehelle lupaamani kaksinkertaisen summan. Metsä talon ympärillä oli niin tiheää ja synkkää, että vaikka olin jo hyvin lähellä taloa, en nähnyt sitä vielä. Rautainen portti kahden graniittipylvään välissä osoitti, mistä oli mentävä sisään. Astuin portista sisään ja jouduin keskelle taajimman metsän hämärää. Edessäni oli ruohottunut polku, joka kiemurteli läpi tiheikköjen, lähdin kulkemaan sitä toivoen pian pääseväni perille, mutta tie kiemurteli yhä kauemmaksi eikä näkynyt jälkeäkään ihmisasumuksesta.

Luulin lähteneeni väärään suuntaan ja eksyneeni. Ilta läheni, puitten varjot pimenivät. Katselin ympärilleni etsien toista tietä. Sellaista ei näkynyt — kaikkialla oli vain jykeviä puunrunkoja ja taajaa, kesäistä lehvistöä.

Kuljin eteenpäin. Vihdoin leveni tie ja puut harvenivat jonkun verran. Näin ensin aitauksen, sitten talon, jonka sammaltuneita seiniä tässä valaistuksessa tuskin erotti puista. Astuin sisään portista, joka oli suljettu vain salvalla, ja seisoin keskellä umpinaista, puoliympyrän muotoista pihaa. Ei näkynyt mitään kukkia eikä puutarhaa. Keskellä pihaa oli pyöreä ruohokenttä, jota ympäröi leveä hiekkapolku — sama, joka sitten johti suoraan metsän pimentoihin. Talon julkisivussa oli kaksi korkeata päätyä, ikkunat olivat pienet ja ristikoilla varustetut, päätyovi oli myöskin kapea, ja sen edessä oli yksi ainoa kiviporras. Talo näytti, kuten "Rochesterin Vaakunan" isäntä oli sanonut, aivan yksinäiseltä paikalta. Se oli hiljainen kuin kirkko arkipäivänä, ja ainoa ääni, joka ennätti korviini, oli sateen rapina puitten lehdissä.

"Voiko täällä asua kukaan?" ajattelin.

Kyllä, joku asui siellä, koska kuulin liikettä — kapea päätyovi avattiin ja ihmishaahmo oli astumaisillaan ulos ovesta.

Ovi aukeni hitaasti ja eräs olento tuli ulos hämärään ja pysähtyi portaalle. Se oli mies ilman hattua. Hän ojensi kätensä tunnustellen, satoiko vielä. Vaikka olikin pimeä, olin tuntenut hänet — se oli isäntäni Edward Fairfax Rochester, eikä kukaan muu.

Seisahduin ja lakkasin melkein hengittämästä saadakseni näkymättömänä tarkastaa häntä — voi! eihän hän voinutkaan nähdä minua! Tämä oli odottamaton jälleennäkeminen, mutta tuska hillitsi riemuani. Minun ei ollut vaikea olla huudahtamatta ilosta ja jouduttamatta askeleitani.

Hänen vartalonsa on vielä yhtä voimakas ja teräksinen kuin ennenkin, hänen ryhtinsä suora, tukka sysimusta ja piirteet muuttumattomat. Ei mikään suru ole yhden vuoden aikana kyennyt murtamaan hänen atleetti-voimaansa tai vanhentamaan häntä ennen aikojaan. Mutta hänen ilmeessään näen muutoksen — se on synkkä ja epätoivoinen ja muistuttaa kahlehdittua villieläintä tai siipirikkoa petolintua, jonka synkkää vihaa ei ole hyvä lähestyä. Tämä sokea Simson oli kuin häkkiin suljettu kotka, jonka silmät ovat puhkaistut.

Ja luuletko, lukija, että pelkäsin hänen metsistynyttä tuskaansa? Jos niin teet, tunnet minut huonosti. Kesken suruani heräsi minussa armaita toiveita — pian uskaltaisin painaa suudelman tuolle kallionkovalle otsalle ja noille ankarasti suljetuille huulille, pian, vaan ei vielä. En tahtonut vielä mennä hänen luoksensa.

Hän laskeutui alas portaalta ja tuli hitaasti ja hapuillen ruohokenttää kohti. Missä oli nyt hänen reipas käyntinsä? Sitten hän pysähtyi, ikäänkuin epävarmana tiestään. Hän kohotti kättään ja avasi silmäluomensa, tuijotti taivaanrantaan ja metsään, joka puoliympyrän muotoisena väisti pihaa, mutta oli helppo huomata, että hän ei nähnyt mitään. Hän ojensi oikean kätensä (vasenta, katkaistua, hän piti piilossa takkinsa alla) ja näytti tahtovan tunnustella, mitä hänen ympärillään oli, mutta hän tunsi vain tyhjää ilmaa, sillä puut olivat vähän kauempana. Hän luopui yrityksestään, pani käsivarret ristiin rinnalleen ja seisoi hetkisen äänettömänä sateessa, joka vihmoi hänen paljasta päätänsä. Tällä hetkellä tuli John joltakin taholta ja meni hänen luokseen.

"Tahdotteko ottaa käsivarteni, sir?" sanoi hän. "Sataa rankasti — eikö teidän olisi parempi mennä sisään?"

"Anna minun olla yksin", oli vastaus.

John vetäytyi pois huomaamatta minua. Mr. Rochester koetti nyt kävellä — turhaan — kaikki oli liian epävarmaa. Hän hapuili takaisin ovelle, meni sisään ja sulki sen.

Minä menin nyt lähemmäksi ja koputin ovelle. Johnin vaimo tuli avaamaan. "Hyvää päivää, Mary", sanoin.

Hän säpsähti kuin olisi nähnyt aaveen. Minä rauhoitin häntä. Hän kysyi hämmästyneenä: "Tekö se todella olette, Miss, tekö olette tullut näin myöhään tähän autioon paikkaan?" Vastasin vain ottamalla hänen kätensä ja seurasin häntä keittiöön, missä John istui hyvän takkavalkean ääressä. Selitin muutamin sanoin, että olin kuullut Thornfieldissa tapahtuneesta onnettomuudesta ja tullut katsomaan Mr. Rochesteria. Pyysin Johnia menemään tuvalle, jonka luona olin eronnut kyytimiehestäni, ja hakemaan sieltä matkalaukkuni. Sitten riisuin yltäni hatun ja huivin ja kysyin Maryltä, voisinko jäädä taloon yöksi, ja saatuani kuulla, että se kyllä olisi mahdollista, joskin jonkun verran vaikeata, lupasinkin jäädä. Juuri silloin kuului sisältä kellonsoittoa.

"Kun menette sisään", sanoin, "sanokaa isännällenne, että täällä on eräs henkilö, joka haluaa tavata häntä, mutta älkää sanoko nimeäni."

"Minä en luule, että hän tahtoo tavata teitä", vastasi hän, "hän kieltäytyy tapaamasta ketään."

Kun hän palasi, kysyin, mitä Mr. Rochester oli sanonut.

"Teidän täytyy, ilmoittaa nimenne ja asianne", vastasi hän. Sitten hän otti lasillisen vettä ja asetti sen tarjottimelle, jolla kynttilät jo olivat.

"Tuonko tähden hän soitti?" kysyin.

"Niin, hän tahtoo aina illalla kynttilät, vaikka onkin sokea."

"Antakaa tarjotin minulle, minä vien sen sisään."

Otin sen hänen kädestään ja hän näytti minulle vierashuoneen oven. Tarjotin tärisi kädessäni, vettä kaatui maahan, sydämeni löi kiivaasti. Mary avasi oven ja sulki sen jälkeeni.

Vierashuone näytti kolkolta, huonosti hoidettu valkea paloi takassa, ja sen yli kumartui huoneen sokea asukas nojaten päätänsä vanhanaikaiseen uunihyllyyn. Hänen vanha koiransa Pilot makasi kappaleen matkan päässä kokoon kyyristyneenä ikäänkuin peläten tulevansa tallatuksi. Se höristi korviaan kun tulin sisään, hypähti sitten haukahtaen pystyyn ja syöksyi vastaani ilosta vinkuen. Tarjotin oli vaarassa pudota kädestäni. Laskin sen pöydälle, taputin koiraa ja sanoin hiljaa: "Pane maata, Pilot!" Mr. Rochester kääntyi koneellisesti katsomaan, mitä tapahtui, mutta kun hän ei nähnyt mitään, kääntyi hän huoaten takaisin.

"Saanko vesilasin, Mary", sanoi hän.

Lähestyin häntä ja annoin hänelle lasin, joka nyt oli vain puolillaan. Pilot seurasi mukana vieläkin kiihtyneenä.

"Mikä on?" kysyi hän.

"Pane maata, Pilot", sanoin taaskin. Hän pysäytti lasin, jota hän juuri oli viemässä huulilleen ja kuunteli, sitten hän joi ja laski lasin maahan. "Sinähän se olet, Mary, eikö niin?"

"Mary on keittiössä", vastasin.

Hän ojensi nopeasti kätensä, mutta kun hän ei nähnyt, missä seisoin, ei hän ulottunut minuun. "Kuka se on? Kuka se on?" kysyi hän ja näytti koettavan nähdä valottomilla silmillään — turha ja masentava yritys! "Vastatkaa! Puhukaa taas!" sanoi hän käskevästi ja kovalla äänellä.

"Tahdotteko vähän lisää vettä, sir? Kaadoin puolet maahan", sanoin. "Kuka se on? Mitä se on? Kuka puhuu?"

"Pilot tuntee minut ja John ja Mary tietävät, että olen täällä. Tulin vasta tänä iltana", vastasin.

"Suuri Jumala! Mikä minun on? Mikä suloinen hulluus valtaa minut?"

"Ei se ole hulluutta, sir, mielenne on liian terve ja voimakas joutuaksensa harhaluulojen valtaan."

"Ja missä on puhuja? Onko se vain ääni? Oh, minä en näe, minun täytyy tuntea, muuten tulen hulluksi. Kuka olettekaan — antakaa minun koskettaa itseänne, muuten en voi elää."

Hän hapuili kädellään, minä pysäytin sen ja vangitsin sen molempiin käsiini.

"Hänen sormensa!" huudahti hän. "Hänen pienet, keveät sormensa! Jos niin on, täytyy täällä olla enemmänkin hänestä."

Hän riisti irti jäntevän kätensä ja tarttui käsivarteeni, tunnusteli olkapäätäni, niskaani, vartaloani — kietoi käsivartensa vyötäisilleni ja veti minut luokseen.

"Onko se Jane? Mitä se on? Tämä on hänen vartalonsa — hänen kokonsa —"

"Ja tämä on hänen äänensä", lisäsin. "Hän on tässä kokonaan — hänen sydämensä myöskin. Jumala siunatkoon teitä, sir! Olen iloinen, kun saan taas olla näin lähellä teitä."

"Jane Eyre! — Jane Eyre!" Muuta hän ei voinut sanoa.

"Rakas isäntäni", vastasin, "minä olen Jane Eyre. Olen löytänyt teidät — olen tullut takaisin luoksenne."

"Onko se totta? Oletko lihaa ja verta? Elätkö vielä, Jane?"

"Tehän kosketatte minua, sir, te pidätte minusta kiinni — lujasti kylläkin. En ole kylmä kuin ruumis enkä tyhjää ilmaa, vai olenko?"

"Eläisikö lemmikkini siis vielä? Nämä ovat hänen jäsenensä, nämä hänen kasvonsa — mutta voisinko saada niin suuren onnen kaikkien kärsimysteni jälkeen? Tämä on unta — sellaisia unia olen usein nähnyt — olen painanut hänet rintaani vasten kuten nyt, suudellut häntä — noin — ja tuntenut, että hän rakastaa minua eikä jätä minua."

"Niinkuin en koskaan jätäkään, sir, tästä päivästä alkaen."

"En koskaan jätä, sanoo unikuva. Mutta minä herään aina ja huomaan, että kaikki on tyhjää harhaa ja että olen onneton ja yksinäinen — elämäni pimeätä ja toivotonta — että sieluni janoaa eikä saa vettä — sydämeni isoaa eikä saa ravintoa. Suloinen, lempeä unikuva, jota nyt painan rintaani vasten, sinä kyllä pakenet sinäkin, niinkuin kaikki sisaresi ennen sinua, mutta suutele minua ennenkuin haihdut, syleile minua, Jane!"

"Kas noin sir — noin."

Painoin huuleni hänen ennen niin loistaville, nyt vallattomille silmilleen, pyyhin hiukset hänen otsaltaan ja suutelin sitäkin. Hän näytti äkkiä havahtuvan ja unen todellisuus valtasi hänet kokonaan.

"Sinäkö se olet, Jane? Oletko tullut takaisin luokseni?"

"Minä se olen."

"Et siis makaa kuolleena jonkun virran pohjassa? Et kärsi kovaa kohtelua vieraitten luona?"

"En, sir. Olen riippumaton nainen nyt."

"Mitä tarkoitat, Jane?"

"Enoni Madeirassa on kuollut ja jättänyt minulle viisituhatta puntaa."

"Ahaa, tämähän on käytännöllistä, tämähän on todellista", huudahti hän. "Tällaista en ole koskaan uneksinut. Ja sitäpaitsi tunnen hänen oman omituisen äänensä, joka on niin kirkas ja pirteä, mutta samalla niin pehmeä. Se virkistää nääntynyttä sydäntäni ja herättää siinä uutta elämää. Mitä, Jane, oletko sinä riippumaton nainen? Oletko rikas?"

"Oikein rikas sir. Jollette anna minun asua luonanne, voin rakennuttaa oman taloni ovenne viereen, niin että voitte tulla iltaisin istumaan vierashuoneeseeni, kun olette seuran tarpeessa."

"Mutta nyt kun olet rikas, Jane, on sinulla varmaan ystäviä, jotka tahtovat pitää sinut luonaan eivätkä salli sinun uhraavan elämääsi minunlaiselleni sokealle vaivaiselle."

"Sanoinhan teille että olen rikas ja riippumaton ja saan tehdä niinkuin itse tahdon."

"Ja sinä tahdot jäädä luokseni?"

"Tietysti, jollei teillä ole mitään sitä vastaan. Minä tahdon olla naapurinne, hoitajanne, emännöitsijänne. Te olette yksin — minä tulen seuraksenne — luen teille ääneen, kävelen kanssanne, istun luonanne, autan teitä, olen teille silminä ja kätenä. Lakatkaa näyttämästä niin surulliselta, rakas isäntäni, minä en jätä teitä yksin niin kauan kuin elän."

Hän ei vastannut. Hän näytti totiselta ja hajamieliseltä. Hän huokasi, avasi huulensa puoliksi ikäänkuin aikoen puhua, mutta sulki ne taaskin. Olin hämilläni. Kenties olin liian nopeasti syöksynyt sovinnaisuuden rajojen yli, ja hän, kuten St. John, piti käytöstäni sopimattomana. Tehdessäni ehdotustani olin tietysti ajatellut, että hän heti pyytäisi minua vaimokseen, ja odotin varmaan, että hän ilman muuta pitäisi minua omanaan. Kun hän ei kuitenkaan tehnyt mitään viittausta siihen suuntaan ja kun hänen kasvonsa kävivät yhä synkemmiksi, aloin ajatella olleeni aivan väärässä ja menetelleeni tyhmästi. Koetin hiljaa vetäytyä pois hänen syleilystään, mutta hän veti minut kiihkeästi lähemmäksi.

"Ei, ei, Jane, sinä et saa mennä. Olen koskettanut sinua, kuullut äänesi, tuntenut läheisyytesi suloista lohdutusta — enkä voi luopua näistä iloista. Minulla ei, ole mitään — minun täytyy saada pitää sinut. Ihmiset naurakoot — sanokoot minua mielettömäksi ja itsekkääksi — se ei merkitse mitään. Sieluni janoaa sinua, sen täytyy tulla tyydytetyksi, muuten en voi elää."

"No niin, sir, minä jään luoksenne, olenhan jo sanonut sen."

"Niin, mutta sinä ymmärrät jäämisellä toista kuin minä. Sinä kenties suostuisit olemaan alituisesti lähelläni ja auttamaan minua pienen kiltin hoitajattaren tavoin, sillä sinulla on hellä sydän ja uhrautuva mieli niitä kohtaan, joita säälit, ja sen pitäisi epäilemättä riittää minulle. Minulla ei kai nyt saisi olla muuta kuin isällisiä tunteita sinua kohtaan — eikö niin, Jane? Sanohan, mitä arvelet."

"Minä ajattelen niinkuin te tahdotte, sir. Tyydyn olemaan vain hoitajanne, jos se on teistä paras."

"Mutta ethän aina voi olla minun hoitajanani, Jane. Sinä olet nuori — sinä menet naimisiin jonakin kauniina päivänä."

"En välitä naimisiinmenosta."

"Mutta sinun pitäisi välittää, Janet. Jos minä olisin se mikä kerran olin, panisin sinut välittämään — mutta mitäpä sokea raajarikko voisi!"

Hän vaipui taaskin alakuloisuuteensa. Minä sitävastoin tulin iloisemmaksi ja sain uutta rohkeutta. Hänen viimeiset sanansa olivat osoittaneet minulle, missä vaikeus piili, ja koska se ei ollut minun puolellani, vapauduin kokonaan äskeisestä hämmennyksestäni. Valitsin kevyemmän puheenaineen.

"On aika, että joku ottaa tehdäkseen teidät vähän inhimillisemmän näköiseksi", sanoin sivellen hänen pitkää, kampaamatonta tukkaansa. "Huomaan, että olette muuttumassa leijonaksi tai joksikin sentapaiseksi. Olette totisesti kerrassaan metsistyneen näköinen, tukkanne muistuttaa kotkan höyheniä — en ole vielä ehtinyt huomata, ovatko kyntennekin kasvaneet pitkiksi kuin linnulla."

"Tässä käsivarressa ei minulla ole kättä eikä kynsiä", sanoi hän, veti tuon katkaistun jäsenen poveltaan ja näytti sen minulle. "Siitä on vain tynkä jäljellä — mikä vastenmielinen näky! Eikö sinustakin, Jane?"

"On sääli nähdä sitä ja silmiänne ja tulen arpea otsallanne. Ja pahinta kaikista on, että silloin joutuu vaaraan rakastaa teitä aivan liian paljon."

"Minä luulin, että tuntisit vastenmielisyyttä nähdessäsi käteni ja arpeutuneet kasvoni."

"Vai niin, sir. Älkää sentään sanoko minulle sellaista, etten sanoisi mitään kovin halventavaa ymmärryksestänne. Antakaa minun nyt mennä hetkeksi kohentamaan ja lisäämään valkeaa. Voitteko sanoa, koska valkea palaa hyvin?"

"Kyllä — oikealla silmälläni näen punertavan loimun."

"Entä näettekö kynttilät?"

"Hyvin himmeästi — ne kumpikin muodostavat vaalean pilven."

"Näettekö minut?"

"En, keijuiseni, mutta olen vain liiankin kiitollinen saadessani kuulla äänesi ja tuntea läheisyytesi."

"Koska syötte illallista?"

"En koskaan syö illallista."

"Mutta tänä iltana teidän täytyy syödä. Minun on nälkä, ja niin teidänkin on — te vain unohdatte."

Kutsuin Maryn ja sain huoneen pian iloisemman näköiseksi. Valmistin sitten pienen, maukkaan illallisen. Olin loistavalla tuulella ja puhelin hilpeästi ja vilkkaasti koko illallisen ajan ja hyvän aikaa jälkeenpäin. Hänen seurassaan en tuntenut mitään hankalaa rajoitusta eikä minun tarvinnut hillitä iloisuuttani, koska tiesin, että miellytin häntä ja että kaikki mitä sanoin ja tein joko virkisti tai lohdutti häntä. Mikä suloinen tietoisuus! Se antoi elämää ja iloa koko olemukseeni, ja hänen seurassaan tunsin todella eläväni, kuten hänkin minun seurassani. Vaikka hän olikin sokea, väreili hymy hänen kasvoillaan, hänen otsansa kirkastui ja hänen tuimat piirteensä pehmenivät.

Illallisen jälkeen hän alkoi tehdä minulle paljon kysymyksiä, missä olin ollut, mitä olin tehnyt, kuinka olin löytänyt hänet, mutta minä annoin vain hyvin vaillinaisia vastauksia, koska sinä iltana oli liian myöhäinen puuttua yksityiskohtiin. Sitäpaitsi en tahtonut koskettaa mitään liian arkaa kieltä enkä avata mitään liian verestä haavaa hänen sydämessään. Nyt tahdoin vain virkistää häntä. Virkistynyt hän olikin, mutta kuitenkin vielä vain hetkittäin. Jos puheeni taukosi hetkeksikään, tuli hän levottomaksi, kosketti minua ja sanoi: "Jane!"

"Oletko sinä todellakin inhimillinen olento? Oletko varma siitä?"

"Uskon vahvasti, että olen, Mr. Rochester."

"Mutta kuinka voit tällaisena pimeänä iltana niin odottamatta kohota yksinäisen lieteni ääreen. Ojensin käteni ottaakseni lasillisen vettä palkatun palvelijan kädestä ja sainkin sen sinun kädestäsi, tein kysymyksen odottaen Johnin vaimon vastaavan siihen, ja kuulinkin sinun äänesi."

"Koska Mary antoi minun tuoda tarjottimen sisään."

"Tässä hetkessä, jonka nyt vietän kanssasi, on lumousta. Kuka voisi kertoa, kuinka pelottavan toivoton ja pimeä elämäni viime kuukausina on ollut. En ole tehnyt mitään, en odottanut mitään, en erottanut päivää yöstä, en tuntenut muuta kuin kylmää, kun annoin valkean sammua, ja nälkää, kun unohdin syödä, sitäpaitsi loputonta surua ja ajottain mieletöntä halua saada Janeni takaisin. Niin, häntä minä ikävöin enemmän kuin kadotettua näköäni. Kuinka on mahdollista, että Jane on luonani ja sanoo rakastavansa minua? Eikö hän häivy pois yhtä odottamatta kuin hän tulikin? Pelkään, että huomenna en enää näe häntä."

Aivan jokapäiväinen ja tavallinen vastaus, joka oli mahdollisimman kaukana hänen synkistä ajatuksistaan, oli mielestäni paras ja rauhoittavin hänen ollessaan tällaisessa mielentilassa. Sivelin sormellani hänen kulmakarvojaan, huomautin, että ne olivat kärventyneet, ja lupasin voidella niitä jollakin aineella, joka saisi ne kasvamaan yhtä paksuiksi ja mustiksi kuin ennenkin.

"Mitä hyödyttää tehdä minulle hyvää, sinä lempeä hengetär, kun jonakin onnettomana hetkenä kuitenkin taas häivyt pois luotani, katoat tietämättömiin kuin pilvi ja jäät minulle arvoitukseksi."

"Onko teillä taskukampaa, sir?"

"Kuinka niin, Jane?"

"Tahtoisin vain vähän kammata tuota mustaa, vanukkeista harjaanne. Olette kerrassaan peloittava, kun katselen teitä lähempää. Sanotte, että minä olen keijukainen, mutta kyllä te pikemmin olette villi-ihminen."

"Olenko kauhean näköinen, Jane?"

"Hyvin kauhean, sir, niinhän olette aina ollut, sen kyllä tiedätte."

"Kas, kas! Ilkeys ei ainakaan ole lähtenyt hänestä, missä hän sitten lieneekin ollut."

"Ja kuitenkin olen ollut hyvien ihmisten luona, sir, paljon parempien kuin te, ihmisten, joilla on paljon ylevämpiä tarkoitusperiä ja hienostuneempia ajatuksia kuin mitä teillä koskaan on ollut."

"Missä hitossa sitten olet ollut?"

"Jos rimpuilette tuolla tavalla, tukistan teitä, ja silloin kai ainakin lakkaatte epäilemästä aineellisuuttani."

"Kenen luona olet asunut, Jane?"

"Tänä iltana ette saa minua kertomaan sitä, sir, teidän täytyy odottaa huomiseen, ja kun jätän kertomukseni puolinaiseksi, takaan samalla, että ilmestyn aamiaispöytään lopettamaan sen. Mutta minun täytyy muistaa, etten silloin tuo vain vesilasia, vaan ainakin kananmunan, puhumattakaan paistetusta silavaviipaleesta."

"Sinä pieni ilkamoiva vaihdokas — keijuissyntyinen ja ihmisten kasvattama! Herätät minussa tunteita, joita en kahteentoista kuukauteen ole kokenut. Jos Saul olisi saanut pitää sinut luonaan Davidin asemasta, olisi paha henki saatu karkoitetuksi ilman harpun apua."

"Kas niin, sir, nyt olette säädyllisen näköinen. Nyt jätän teidät — olen matkustanut kolme viimeistä päivää ja olen luullakseni väsynyt. Hyvää yötä."

"Vielä sananen, Jane! Oliko talossa, jossa asuit, vain naisväkeä?"

Minä nauroin ja pujahdin pois ja nauroin vielä juostessani yläkertaan. "Hyvä ajatus", tuumin iloisena. "Näenpä, millä keinoin voin kiusoitella häntä ja karkoittaa hänen synkkämielisyytensä joksikin aikaa."

Hyvin varhain seuraavana aamuna kuulin hänen nousevan, lähtevän liikkeelle ja hapuilevan huoneesta toiseen. Niin pian kuin Mary tuli alas, kuulin: "Onko Miss Eyre täällä?" Sitten: "Mihin huoneeseen olette panneet hänet? Oliko huone kuiva? Onko hän noussut? Menkää kysymään tarvitseeko hän jotakin ja koska hän tulee alas."

Menin alas niin pian kuin luulin olevan mahdollista saada aamiaista. Tulin huoneeseen hyvin hiljaa ja näin hänet ennenkuin hän huomasi minut. Oli todellakin surullista nähdä, kuinka syvästi ruumiillinen heikkous masensi tätä voimakasta henkeä. Hän istui tuolillaan liikkumattomana, vaan ei levossa, sillä hän nähtävästi odotti jotakin, ja viime aikojen tavallinen synkkämielisyys kuvastui hänen voimakkailla piirteillään. Hänen kasvonsa muistuttivat sammunutta lamppua, joka odotti sytyttäjäänsä — itse hän ei kyennyt herättämään niillä iloista ja virkeätä ilmettä. Olin aikonut olla iloinen ja vallaton, mutta tämä voimakkaan miehen avuttomuus ahdisti sydäntäni ja teki sen alakuloiseksi. Tahdoin kuitenkin puhutella häntä iloisesti.

"On loistava, aurinkoinen aamu, sir", sanoin. "Sade on lakannut, ja metsä kimmeltää päivänpaisteessa. Teidän täytyy pian tulla kävelemään."

Olin sytyttänyt lampun — hänen kasvonsa säteilivät.

"Oi, siinähän sinä oletkin, leivoseni! Tule luokseni! Et siis ole lentänyt tiehesi etkä haihtunut ilmaan. Tunti sitten kuulin erään sisaristasi laulavan korkealla metsän yläpuolella, mutta sen sävelet eivät merkitse minulle mitään, yhtä vähän kuin auringon säteet! Kaikki maailman soinnut ovat keskitetyt Janeni ääneen — olen iloinen, että se luonnostaan ei ole hiljainen — kaikki auringonpaiste, mitä tunnen, hänen läheisyyteensä."

Kyynelet kihosivat silmiini kuullessani tämän tunnustuksen hänen avuttomuudestaan. Oli kuin olisi häkkiin suljettu kuningaskotka pyytänyt pientä varpusta apulaisekseen ja ravintonsa hankkijaksi. En kuitenkaan tahtonut olla liian tunteellinen, pyyhin pois suolaiset pisarat ja ryhdyin puuhaamaan aamiaista.

Suurin osa aamusta vietettiin ulkoilmassa. Johdin hänet synkästä ja kosteasta metsästä hymyileville niityille, kuvailin, kuinka loistavan vihreitä ne olivat, kuinka vihreiltä kukat ja pensasaidat näyttivät ja kuinka taivas oli hohtavan sininen. Etsin hänelle istuimeksi kuivan kannon suojaisessa ja kauniissa paikassa enkä tehnyt vastarintaa, kun hän istuuduttuaan otti minut polvelleen — miksi olisin sen tehnyt, kun molemmat olimme onnellisemmat lähellä toisiamme kuin erillämme? Pilot pani maata viereemme, kaikki oli hiljaista. Äkkiä hän tempasi minut lujasti syliinsä ja puhkesi puhumaan:

"Julma, julma karkuri! Oi, Jane, mitä luulet minun arvelleen, kun huomasin, että olit paennut Thornfieldistä, enkä löytänyt sinua mistään ja kun tutkin huonettasi ja tulin vakuutetuksi, että et ollut ottanut mukaasi rahaa eikä mitään rahan arvoista. Pieni helminen kaulakoriste, jonka olin antanut sinulle, lepäsi koskemattomana pienessä lippaassaan, matka-arkkusi olivat vielä nyöritetyt ja lukitut häämatkaa varten. Mitä voi lemmikkini tehdä, kysyin, hyljättynä ja rahatonna? Ja mitä hän teki? Saanko nyt kuulla?"

Aloin siis kertoa viime vuoden kokemuksistani. Lievensin tuntuvasti kertomustani niistä kolmesta päivästä, jolloin harhailin ja näin nälkää, jotten suotta olisi pahoittanut hänen mieltään. Sekin vähä, mitä kerroin, haavoitti hänen uskollista sydäntään enemmän kuin olisin suonut.

Minun ei olisi pitänyt jättää häntä sillä tavalla, sanoi hän, ilman että minulla oli mitään keinoja tulla toimeen. Minun olisi pitänyt kertoa hänelle aikeeni. Minun olisi pitänyt luottaa häneen — hän ei koskaan olisi pakottanut minua rakastajattarekseen. Niin kiivaalta kuin hän näyttikin epätoivossaan, rakasti hän minua liian paljon ja liian hellästi ruvetakseen koskaan tyrannikseni. Hän olisi antanut minulle puolet omaisuuttansa pyytämättä edes suudelmaa palkakseen, kunhan en vain olisi tuolla tavalla syöksynyt avaraan maailmaan ilman ystäviä. Hän oli varma, että olin kärsinyt paljon enemmän kuin mitä tunnustin hänelle.

"No niin, joka tapauksessa olivat kärsimykseni hyvin lyhytaikaiset", vastasin ja kerroin sitten kuinka minut oli otettu vastaan Moor-Housessa ja kuinka olin saanut opettajattarenpaikan. Sitten seurasi kertomus perinnöstäni ja sukulaisteni löytämisestä. Kertomukseni aikana mainitsin luonnollisesti usein St. John Riversin nimen. Kun olin lopettanut, otettiin tämä nimi heti puheeksi.

"Tämä St. John on siis serkkusi?"

"Niin."

"Olet maininnut hänen nimensä usein — piditkö hänestä?"

"Hän oli hyvin hyvä mies, sir, enkä voinut olla pitämättä hänestä."

"Hyvä mies? Tarkoitatko sillä kunnioitettavaa, arvokasta viisikymmenvuotista? Vai kuinka?"

"St. John on vain kaksikymmentäyhdeksän vuotias."

"Jeune encore, kuten ranskalainen sanoo. Onko tämä henkilö pieni kooltaan, hidaskäänteinen ja ruma? Onko hänen kuntonsa pikemmin pidättymistä paheista kuin persoonallisia hyveitä ja ansioita"?

"Hän on väsymätön työssään. Hän elää vain suuria, korkeita päämääriä varten."

"Entä hänen päänsä? Se on epäilemättä jonkun verran pehmeä. Hän tarkoittaa hyvää, mutta kun kuulee hänen puhuvan, kohottaa olkapäitänsä."

"St. John puhuu vähän, mutta se mitä hän sanoo osuu aina oikeaan. Hänen päänsä on erittäin terävä, hänen mielensä ei kenties ole altis vaikutuksille, mutta sitä lujempi."

"Hän on siis kaikin puolin kykenevä mies?"

"Kaikin puolin."

"Onko hän myös sivistynyt mies?"

"St. John on paljon lukenut ja läpeensä sivistynyt mies."

"Etkö sanonut, että hänen käytöksensä ei imellytä sinua? Se on kai itserakasta ja papillista."

"En ole puhunut mitään hänen käytöksestään, mutta minulla täytyy olla hyvin huono maku, jollei se miellytä minua. Hänen käytöksensä on kohteliasta, hillittyä, hienoa — hän on sanalla sanoen täysi gentleman."

"Hänen ulkomuotonsa, — unohdin, minkälaisen kuvauksen annoit siitä. Hän on kai tuollainen kömpelö maalaispappi, joka melkein kuristaa itsensä ahtaaseen kaulukseensa ja käyttää paksuanturaisia saappaita."

"St. John pukeutuu hyvin. Hän on kaunis mies — pitkä, vaalea, sinisilmäinen — kreikkalaiset piirteet."

(Syrjään) "Paha hänet periköön." (Minulle) "Piditkö hänestä?"

"Kyllä, Mr. Rochester, minä pidin hänestä, mutta tehän kysyitte sitä jo äsken."

Huomasin tietysti hänen tarkoituksensa. Mustasukkaisuuden käärme oli iskenyt kiinni hänen sydämeensä, mutta pisto oli terveellinen, sillä se vapautti hänet hivuttavasta raskasmielisyydestä. Senvuoksi en heti tahtonut lumota käärmettä.

"Kenties mieluummin ette istuisi polvellani, Miss Eyre?" oli seuraava, jonkun verran odottamaton kysymys.

"Miksikä en, Mr. Rochester?"

"Se kuva, jonka äsken piirsit, muodostaa liian jyrkän vastakohdan minun kanssani. Olet kuvannut kerrassaan kaunista Apolloa, näet hänet vielä mielikuvituksessasi — pitkä, vaalea, sinisilmäinen, kreikkalaisine piirteineen. Edessäsi on Vulcanus — oikea nokiseppä, ruskea, leveähartiainen ja sokea ja rampa kaupan päälle."

"Sitä en ole koskaan ajatellut, mutta tosiaankin, sir, olette pikemmin Vulcanus."

"Hyvä on — saat jättää minut, neitiseni, mutta sitä ennen" — hän tarttui minuun lujemmin kuin koskaan — "olet hyvä ja vastaat minulle pariin kysymykseen." Hän pysähtyi.

"Mihin kysymyksiin, Mr. Rochester?"

Silloin seurasi tämänlaatuinen ristikuulustelu.

"St. John otti sinut siis opettajattareksi Mortoniin ennenkuin tiesi, että olit hänen serkkunsa?"

"Niin."

"Näitkö hänet usein? Kävikö hän joskus koulussasi?"

"Joka päivä."

"Hän kai hyväksyi opetustapasi. Olen varma, että se oli hyvä, sillä sinä olet lahjakas olento."

"Kyllä hän hyväksyi sen."

"Hän varmaan keksi sinussa paljon sellaista, josta hänellä ei voinut olla aavistusta. Muutamissa asioissa olet tavallista taitavampi."

"Siitä en tiedä mitään."

"Sinullahan oli pieni tupa koulun lähellä — tuliko hän sinnekin katsomaan sinua?"

"Silloin tällöin."

"Myöskin illalla?"

"Pari kertaa."

Hiljaisuus.

"Kuinka kauan asuit hänen ja hänen sisartensa kanssa sukulaisuussuhteittenne selviydyttyä?"

"Viisi kuukautta."

"Viettikö Rivers paljon aikaa perheensä naisten seurassa?"

"Kyllä, vierashuone oli yhteinen lukuhuoneemme. Hän istui ikkunan luona ja me pöydän ääressä."

"Lukiko hän paljon?"

"Kyllä."

"Mitä hän luki?"

"Hindustaninkieltä."

"Ja mitä sinä teit sillä aikaa."

"Alussa luin saksaa."

"Opettiko hän sinua?"

"Hän ei osaa saksaa."

"Opettiko hän sinulle jotakin muuta?"

"Vähän hindustania."

"Opettiko Rivers sinulle hindustania?"

"Kyllä, sir."

"Ja sisarilleen myös?"

"Ei."

"Vain sinulle?"

"Vain minulle."

"Pyysitkö häntä opettamaan?"

"En."

"Hän siis tahtoi opettaa sinua?"

"Niin."

Taaskin hiljaisuus.

"Minkätähden hän tahtoi sitä? Mitä hyötyä sinulla voi olla hindustaninkielestä?"

"Hän tahtoi ottaa minut mukaansa Intiaan."

"Ahaa, siinäpä ollaan! Hän tahtoi naida sinut?"

"Hän pyysi minua vaimokseen."

"Tuo ei ole totta, se on ilkeä vale, jonka keksit minun kiusakseni."

"Pyydän anteeksi, sir, mutta se on puustavillisesti totta, ja hän oli yhtä itsepintainen pyynnössään kuin te konsanaan voisitte olla."

"Miss Eyre, minä toistan, että voitte jättää minut. Minkätähden pysytte itsepintaisesti polvellani, vaikka olen sanonut, että voitte mennä?"

"Koska istun siinä mukavasti."

"Ei, Jane, sinä et istu siinä mukavasti, koska sydämesi ei ole minun luonani. Se on serkkusi, tuon St. Johnin luona. Voi, tähän hetkeen saakka olen uskonut, että pikku Jane on kokonaan omani! Uskoin että hän rakasti minua silloinkin kun hän jätti minut, ja se oli suloinen pisara tuskani kalkissa. Olemme olleet kauan erossa, ja olen itkenyt kuumia kyyneleitä eromme johdosta, mutta koskaan en olisi uskonut, että hän rakastaisi toista, kun minä surin häntä. Mutta tästä on turha puhua. Jane, jätä minut ja mene naimisiin Riversin kanssa!"

"Työntäkää minut sitten pois, sir, itsestäni en koskaan jätä teitä."

"Jane, olen aina pitänyt äänesi sävystä, ja nytkin se soi niin luottavana ja herättää minussa uutta toivoa.

"Kun kuulen sitä, siirryn vuoden taaksepäin ajassa. Unohdan, että sinulla on jo uusia siteitä. Mutta minä en ole mieletön — mene —"

"Minne minun pitää mennä?"

"Omaa tietäsi — hänen kanssaan, jonka olet valinnut mieheksesi."

"Kuka se on?"

"Tiedät hyvinkin — St. John Rivers."

"Hän ei ole mieheni eikä hänestä koskaan tule sitä. Hän ei rakasta minua enkä minä häntä. Hän rakastaa (sen verran kuin hän osaa rakastaa, ja se ei ole niin kuin te rakastatte) erästä kaunista nuorta tyttöä, jonka nimi on Rosamond. Hän tahtoo naida minut vain sentähden että hän luulee minun sopivan lähetyssaarnaajan vaimoksi, kun taas Rosamond ei sopisi siksi. Hän on hyvä ja suuri, mutta ankara mies, ja minua kohtaan kylmä kuin jäävuori. Hän ei ole niinkuin te, sir, enkä ole onnellinen hänen rinnallaan, en edes lähellä häntä. Hän ei tunne minkäänlaista hellyyttä minua kohtaan. Hän ei näe minussa mitään viehättävää — hän ei huomaa edes nuoruuttani — hän antaa arvoa vain muutamille hyödyllisille ominaisuuksille minussa. Täytyykö minun siis jättää teidät ja mennä hänen luoksensa?"

Värisin tahtomattani ja painauduin vaistomaisesti lähemmäksi rakasta, sokeata isäntääni. Hän hymyili.

"Mitä, Jane? Onko tämä totta? Onko suhteenne todella tällainen?"

"Ehdottomasti, sir. Voi, teidän ei tarvitse olla mustasukkainen! Tahdoin vain kiusotella teitä vähän saadakseni teidät vähemmän surulliseksi. Luulin, että suuttumus olisi teille terveellisempää kuin tuska. Mutta jos tahdotte, että rakastan teitä, pitäisi teidän vain nähdä, kuinka paljon todella rakastan teitä, ja olisitte ylpeä ja onnellinen. Koko sydämeni on teidän, se kuuluu teille, ja teidän luonanne se pysyy, vaikka kohtalo ikiajoiksi karkoittaisi minut luotanne."

Taaskin, kun hän suuteli minua, synkistivät tuskalliset ajatukset hänen otsaansa.

"Kadotettu näköni! Murtuneet voimani!" mutisi hän.

Hyväilin häntä lohduttaen. Tiesin, mitä hän ajatteli, ja tahdoin puhua hänen puolestansa, mutta en uskaltanut. Kun hän käänsi kasvonsa hetkeksi pois, näin kyynelen hiipivän hänen sulkeutuneen silmäluomensa alta ja vierivän hänen miehekkäälle poskelleen. Sydämeni oli tulvillaan.

"En ole parempi kuin tuo vanha, salamaniskemä pähkinäpuu Thornfieldin hedelmätarhassa", sanoi hän hetken kuluttua, "ja mitä oikeutta on tuolla rauniolla pyytää nuorta, puhkeavaa orjantappurapensasta peittämään sen halkeamat vihannuudellaan?"

"Te ette ole mikään raunio, sir, ette mikään salamaniskemä puu — te olette vihreä ja voimakas. Nuoria vesoja kasvaa vielä juurillanne, ne nauttivat siimeksestänne ja nojautuvat kasvaessaan lujaan runkoonne ja peittävät sen tuoreilla lehvillään."

Taaskin hän hymyili. Olin antanut hänelle uutta voimaa.

"Puhutko ystävistä, Jane?" kysyi hän.

"Niin — ystävistä", sanoin epäröiden, sillä tarkoitin enemmän kuin ystäviä, mutta en tietänyt, mitä sanaa käyttää. Hän auttoi minua.

"Niinkö, Jane? Mutta minä tarvitsen vaimon."

"Tosiaanko, sir?"

"Niin — onko se jotakin uutta sinulle?"

"Tietysti — ettehän ennen ole puhunut siitä mitään."

"Onko se epämieluinen uutinen?"

"Se riippuu asianhaaroista, sir — valinnastanne."

"Sen saat sinä tehdä puolestasi, Jane. Minä alistun valintaasi."

"Valitkaa sitten, sir — se, joka teitä eniten rakastaa!"

"Valitsen ainakin — sen, jota minä eniten rakastan. Jane, tahdotko sinä tulla vaimokseni?"

"Tahdon, sir."

"Tahdotko mennä naimisiin sokean miehen kanssa, jota sinun täytyy taluttaa kädestä?"

"Tahdon, sir."

"Ramman, sinua kaksikymmentä vuotta vanhemman miehen kanssa, jota sinun pitää hoitaa — tahdotko, Jane?"

"Tahdon, sir."

"Onko se totta, Jane?"

"Täyttä totta, sir."

"Oi, lemmikkini! Jumala siunatkoon ja palkitkoon sinua."

"Mr. Rochester, jos koskaan olen tehnyt hyvää tekoa — ajatellut hyvää ajatusta — rukoillut vilpitöntä ja puhdasta rukousta — elättänyt hyviä ja kauniita toiveita, niin olen nyt saanut palkkani. Olla teidän vaimonanne merkitsee minulle korkeinta maallista onnea."

"Koska uhrautuminen tuottaa sinulle onnea."

"Uhrautuminen! Mitähän minä uhraan? Nälkäni, janoni, ikäväni uhraan ja saan syvimmät toiveeni täytetyiksi. Saan oikeuden kietoa käsivarteni siihen kaulaan, joka on minulle rakkain, saan painaa huuleni huulille, joita rakastan, nojata päätäni rintaan, johon luotan — sanotteko sitä uhrautumiseksi? Jos niin on, silloin uhrautuminen todella tuottaa minulle onnea."

"Mutta sinun täytyy myös aina nähdä vammani ja tottua puutteellisuuksiini."

"Minun silmissäni ei niitä ole ollenkaan. Rakastan teitä vielä enemmän nyt, voidessani todella olla teille hyödyksi, kuin silloin kun olitte ylpeä ja riippumaton ja halveksitte esiintyä muuna kuin antajana ja suojelijana."

"Tähän saakka on minulle ollut vastenmielistä ja vihattavaa tulla autetuksi ja talutetuksi. En mielelläni laskenut kättäni palkatun palvelijan käteen, mutta on suloista tuntea Janen pienet sormet käteni ympärillä. Olin mieluummin yksin kuin palvelijain seurassa, mutta Janen hellä palvelus tulee olemaan minulle tyhjentymätön ilon lähde. Jane sopii minulle — sovinko minäkin hänelle?"

"Olemukseni hienoimpiin säikeisiin saakka, sir."

"Koska niin on, ei meillä ole mitään odotettavaa. Meidän pitää mennä naimisiin heti."

Hän puhui kiihkeästi ja hänen poskensa hehkuivat. Hänen levoton, kiivas luontonsa alkoi herätä.

"Meidän täytyy tulla mieheksi ja vaimoksi viipymättä — on vain hankittava lupakirja, sitten menemme naimisiin."

"Mr. Rochester, huomaan, että aurinko jo aikaa sitten on jättänyt keskitaivaan, ja Pilot on juuri mennyt kotiin päivälliselle. Antakaa minun katsoa kelloanne."

"Kiinnitä se vyöhösi, Jane, ja pidä sitä omanasi tästälähin. Minä en tarvitse sitä."

"Kello on kohta neljä, sir. Eikö teidän ole nälkä?"

"Kolmas päivä tämän jälkeen on oleva hääpäivämme, Jane. Kuka nyt välittäisi hienoista vaatteista ja juveleista — viisi sellaisista."

"Aurinko on jo juonut kaikki sadepisarat, sir. Tuuli on tyyntynyt. On hyvin kuuma."

"Tiedätkö, Jane, sinun pieni helminauhasi on minun kaulassani kaulukseni alla. Olen kantanut sitä siitä päivästä asti, jolloin menetin ainoan aarteeni, muistona sinusta."

"Menemme kotiin metsän kautta, se on varjoisin tie." Hän jatkoi omia ajatuksiaan kuulematta minua.

"Jane, lyönpä vetoa, että pidät minua jumalattomana koirana, mutta sydämeni on tällä hetkellä tulvillaan kiitollisuutta hyvää Jumalaa kohtaan. Hän ei näe niinkuin ihminen näkee, vaan paljon selvemmin, hän ei tuomitse niinkuin ihminen, vaan paljon viisaammin. Tein väärin, olisin tahrinut viattoman kukkani, olisin hengittänyt myrkkyä sen puhtauteen, mutta Kaikkivaltias tempasi sen pois minulta. Lyhytnäköisessä vihassani melkein kirosin tätä tuomiota enkä taipunut nöyrästi siihen. Jumalallinen oikeus teki tehtävänsä, onnettomuus toisensa jälkeen kohtasi minua, minun täytyi kulkea kuoleman varjon laakson läpi. Hänen kurituksensa on voimakas, ja minä olen nöyrtynyt eliniäkseni. Sinä tiedät, että olin ylpeä voimastani, mutta missä on voimani nyt, kun minun täytyy heikon lapsen tavoin antautua vieraan käden johdettavaksi? Viime aikoina — vasta viime aikoina, Jane, aloin huomata ja tunnustaa Jumalan käden vaikuttaneen tuomiooni. Aloin tuntea omantunnonvaivoja ja katumusta ja halusin päästä sovintoon Jumalani kanssa. Väliin rukoilin — ne olivat hyvin lyhyitä rukouksia, mutta hyvin rehellisiä."

"Muutamia päiviä sitten — niin, se oli neljä päivää sitten, maanantai-iltana — jouduin omituisen mielialan valtaan. Suruni oli sillä hetkellä suurempi kuin epätoivoni. Olin jo kauan ajatellut, että sinä varmaan olit kuollut, koska en mistään löytänyt sinua. Myöhään sinä iltana — kenties yhdentoista ja kahdentoista välillä — ennenkuin vetäydyin kolkolle vuoteelleni, rukoilin Jumalaa, että hän pian näkisi hyväksi kutsua minut pois tästä elämästä tulevaiseen, jossa voisin toivoa näkeväni Janen."

"Olin omassa huoneessani ja istuin avonaisen ikkunan ääressä. Tuoksuva yöilma teki minulle hyvää, vaikka en nähnytkään tähtiä ja vaikka vain himmeästä kajastuksesta silmissäni aavistin, että oli kuutamo. Minä ikävöin sinua, Jane! Oh, kuinka sekä sieluni että ruumiini ikävöi sinua! Ahdistettuna ja nöyränä kysyin Jumalalta, enkö jo kyllin kauan ollut ollut hyljätty ja onneton ja enkö vielä kerran saisi maistaa onnea ja rauhaa. Tunnustin ansainneeni kaiken, mitä olin kärsinyt, mutta sanoin, etten enää kestäisi enempää, ja sydämeni ikävän a ja o puhkesi äkkiä sanoiksi: 'Jane! Jane! Jane!'"

"Sanoitteko nämä sanat ääneen?"

"Sanoin, Jane. Jos joku ohikulkija olisi kuullut sen, olisi hän luullut minua hulluksi, sillä huutoni se oli niin mielettömän voimakas."

"Ja se oli siis maanantai-iltana, vähän ennen puoliyötä?"

"Niin, aika ei merkitse mitään, mutta se mikä sitten seuraa, on ihmeellisintä. Sanot minua taikauskoiseksi — veressäni onkin aina ollut jonkun verran taikauskoa — mutta tämä on kuitenkin totta — on ainakin totta, että kuulin sen mitä nyt kerron."

"Kun huusin 'Jane! Jane! Jane!' vastasi eräs ääni — en osaa sanoa, mistä se tuli, mutta tiedän, kenen ääni se oli: 'Minä tulen, odota minua!' ja hetken kuluttua toi tuuli mukanaan sanat: 'Missä olet?'"

"Koetan, mikäli osaan, kuvata sinulle niitä tunteita, joita nämä sanat minussa herättivät, vaikka se onkin vaikeata. Kuten näet, sijaitsee Ferndean syvällä metsässä, jossa äänen kaiku häipyy nopeasti pois. Minusta tuntui kuin sanat: 'Missä olet?' olisivat kuuluneet vuoriseudusta, sillä kuulin kaiun kukkuloilta vastaavan niihin. Tuuli tuntui sillä hetkellä hyväilevän otsaani raittiimpana ja viileämpänä, ja olisin voinut kuvitella, että Jane ja minä kohtasimme toisemme jossakin autiossa, jylhässä seudussa. Uskon, että sielumme olivat kohdanneet toisensa. Sinä olit luultavasti sillä hetkellä syvässä unessa, mutta ehkä sielusi oli jättänyt vankilansa tullakseen lohduttamaan minun sieluani, sillä tuo ääni oli sinun — niin totta kuin elän."

Lukija, juuri maanantai-iltana lähellä keskiyötä olin minäkin saanut salaperäisen kutsuni, ja juuri noilla sanoilla olin vastannut siihen. Kuuntelin Mr. Rochesterin kertomusta, mutta en kertonut omaa kokemustani. Asia tuntui minusta liian selittämättömältä ja kaamealta kerrottavaksi. Jos olisin kertonut siitä, olisivat sanani ehdottomasti tehneet syvän vaikutuksen kuulijani mieleen, ja tämä mieli oli vielä niin herkkä kärsimystensä jälkeen että kaikki yliluonnollinen olisi järkyttänyt sitä liian voimakkaasti. Kätkin senvuoksi nämä asiat sydämeeni ja tutkistelin niitä siellä.

"Nyt et ihmettele", jatkoi isäntäni, "että kun eilen illalla niin odottamatta kohosit eteeni, oli minun vaikea uskoa, että olit muuta kuin pelkkä ääni ja utukuva, joka kohta häipyisi hiljaisuuteen ja tyhjyyteen niinkuin tuo keskiyön kuiske ja vuoriston kaiku olivat häipyneet. Nyt, Jumalan kiitos, tiedän, että asia on toisin. Niin, kiitän Jumalaa siitä."

Hän laski minut alas polveltaan, nousi, otti hatun kunnioittavasti päästään ja seisoi hetkisen äänettömässä hartaudessa, valottomat silmät maahan luotuina. Vain viimeiset sanat rukouksestaan lausui hän ääneen.

"Minä kiitän Jumalaa, joka kesken oikeamielistä tuomiotaan on armahtanut minua. Rukoilen Vapahtajaani, että hän antaisi minulle voimaa viettämään tästälähin puhtaampaa elämää."

Sitten hän ojensi minulle kätensä. Tartuin tuohon rakkaaseen käteen, pidin sitä hetkisen huulillani ja laskin sen sitten olalleni. Kun olin niin paljon pienempi kuin hän, voin yhtä aikaa antaa hänelle tukea ja ohjata häntä. Sitten lähdimme kotiin metsän kautta.

Kolmaskymmeneskahdeksas luku.

Lukija, minä menin hänen kanssaan naimisiin. Häät olivat hiljaiset — hän ja minä, pappi ja notaari olimme vain läsnä. Kun tulimme kotiin kirkosta, menin keittiöön, jossa Mary valmisti päivällistä ja John kiillotti pöytäveitsiä, ja sanoin:

"Mary, minä olen tänä aamuna mennyt naimisiin Mr. Rochesterin kanssa."

Emännöitsijä ja hänen miehensä olivat tuollaista rauhallista, hidasliikkeistä väkeä, jolle aivan turvallisesti voi kertoa tavallista huomattavampia uutisia tarvitsematta pelätä mitään korviasärkeviä kummastuksen huutoja ja niitä seuraavaa puhetulvaa. Mary katsoi ylös työstänsä ja tuijotti minuun, ja kauha, jolla hän käänteli paistumassa olevaa kananpoikaparia, riippui muutamia minuutteja ilmassa. Johnin veitset saivat myös saman ajan levätä. Sitten Mary kumartui takaisin paistiinsa ja sanoi:

"Vai niin, Miss. No, sepä hyvä!"

Hetken kuluttua hän jatkoi: "Minä näin teidän menevän ulos herran kanssa, mutta en tietänyt, että menisitte kirkkoon vihille." Sitten hän jatkoi työtänsä. Kun käännyin Johniin, oli tämä vetänyt suunsa korviin saakka.

"Minä sanoi Marylle, kuinka tulisi käymään", sanoi hän. "Minä tiesin, mitä Mr. Edward" — John oli vanha palvelija, joka oli tuntenut isäntänsä siitä saakka kun tämä oli perheen nuorempi poika, ja senvuoksi hän usein nimitti tätä ristimänimeltä — "tiesin, mitä Mr. Edward tekisi, ja tiesin myös, että hän ei odottaisi kauan, ja siinä hän tekikin oikein. Toivotan onnea, Miss!" Ja hän kumarsi niin että tukka heilahti.

"Kiitos, John. Mr. Rochester pyysi minua antamaan teille ja Marylle tämän." Panin hänen käteensä viiden punnan setelin. Odottamatta enempää lähdin keittiöstä. Kulkiessani vähän myöhemmin tuon pyhätön oven ohi, kuulin sanat:

"Miss Eyre sopii hänelle paremmin kuin kaikki ylhäiset naiset." Sitten: "Jos hän ei olekaan mikään kaunotar, ei hän rumakaan ole, ja herran mielestä hän on kaunein nainen maailmassa, se nyt on selvä."

Kirjoitin viipymättä Moor-Houseen ja Cambridgeen ja kerroin, mitä olin tehnyt, selittäen myös täydellisesti, miksi olin niin tehnyt. Diana ja Mary hyväksyivät menettelyni täydellisesti. Diana lupasi tulla katsomaan minua niin pian kuin olin päässyt kuherruskuukauden yli.

"Hänen ei pitäisi odottaa niin kauan", sanoi Mr. Rochester, kun luin hänelle Dianan kirjeen. "Muuten hän tulee liian myöhään, sillä kuherruskuukautemme tulee kestämään elämämme loppuun asti, ja sen kirkkaus himmenee vasta haudoillamme."

En tiedä, millä tavalla St. John otti vastaan uutiseni, sillä hän ei vastannut kirjeeseeni. Kuusi kuukautta myöhemmin hän kirjoitti minulle mainitsematta kuitenkaan sanaakaan Mr. Rochesterista ja naimisiinmenostani. Hänen kirjeensä oli levollinen ja ystävällinen, vaikka hyvin vakava. Hän on siitä asti ollut kanssani säännöllisessä, joskaan ei taajassa kirjevaihdossa. Hän toivoo, että olen onnellinen, ja uskoo, etten ole niitä ihmisiä, jotka elävät elämänsä ilman Jumalaa ja ajattelevat vain maallisia asioita.

Lukija ei liene kokonaan unohtanut pikku Adèlea, vai kuinka? Minä en ollut unohtanut häntä, ja ennen pitkää pyysin Mr. Rochesterilta luvan mennä katsomaan häntä siihen kouluun, jonne hänet oli pantu. Tyttösen vilpitön ilo saadessaan nähdä minut liikutti minua suuresti. Hän näytti kalpealta ja laihalta — hän ei ollut onnellinen. Huomasin, että koulun vaatimukset ja säännöt olivat liian ankarat hänen ikäiselleen lapselle ja otin hänet mukanani kotiin. Aion vielä kerran ruveta hänen kotiopettajattarekseen, mutta huomasin sen ennen pitkää mahdottomaksi, koska mieheni tarvitsi nyt kaiken aikani ja huolenpitoni. Etsin siis toisen koulun, jonka säädökset olivat vähemmän ankarat ja jossa voin usein käydä katsomassa tyttöstä ja tuoda hänet kotiin silloin tällöin. Pidin huolta, että häneltä ei koskaan puuttunut mitään, mikä voisi edistää hänen viihtymistään, ja hän tottuikin pian uuteen kouluunsa, oli tyytyväinen ja iloinen ja edistyi hyvin opinnoissaan. Terve englantilainen kasvatus paransikin suureksi osaksi hänen ranskalaiset puutteensa, ja kun hän lopetti koulunkäyntinsä, sain hänestä mieluisan ja hyvän ystävän. Lämpimällä ystävyydellään minua ja omaisiani kohtaan on hän jo aikaa sitten täysin korvannut sen pienen hyvyyden, mitä joskus olen voinut hänelle osoittaa.

Kertomukseni lähenee loppuansa — vielä pari sanaa kokemuksistani avioliittoni aikana ja lyhyt silmäys niitten henkilöitten kohtaloon, joitten nimet useimmin ovat esiintyneet kirjassani, ja tehtäväni on täytetty. Olen nyt ollut naimisissa kymmenen vuotta. Tiedän, mitä merkitsee saada omistaa koko elämänsä sille, jota eniten rakastaa. Pidän itseäni äärettömän onnellisena — onnellisempana kuin mitä kieli voi kertoa — koska olen miehelleni kaikki kaikessa, kuten hänkin on minun elämäni. Kukaan nainen ei koskaan ole ollut lähempänä miestänsä kuin minä. En koskaan väsy Edwardini seuraan, eikä hänkään minun seuraani, yhtä vähän kuin voisimme väsyä oman sydämemme sykkeeseen. Olemme yhdessä alituisesti. Saamme silloin olla yhtä vapaita kuin yksin ollessamme, ja samalla tuntea iloa toistemme läheisyydestä. Luullakseni puhelemme koko päivän, ja puhelumme on vain ikäänkuin hyvin vilkasta ja ääneen lausuttua ajattelemista. Luotamme toisiimme rajattomasti, luonteemme sopivat yhteen mitä parhaiten, ja seurauksena tästä on täydellinen sopusointu.

Mr. Rochester oli sokea avioliittomme kahden ensi vuoden ajan. Kenties juuri tämä seikka veti meidät niin lähelle toisiamme ja liitti meidät niin lujasti yhteen, sillä minä olin silloin hänen näkönsä, kuten vieläkin olen hänen vasen kätensä. Olin sanan todellisessa merkityksessä hänen silmäteränsä, kuten hän usein nimittikin minua. Hän näki luonnon, hän näki kirjoja minun kauttani, enkä koskaan väsynyt katselemaan hänenkin puolestaan, kuvailemaan hänelle niittyjä, metsiä, kaupunkeja, jokia, pilviä, auringonsäteitä — maisemaa edessämme, ilmaa ympärillämme — ja siten antamaan hänen korviensa kuulla sen, mitä hänen silmänsä eivät voineet nähdä. Koskaan en väsynyt lukemaan hänelle, koskaan en väsynyt johtamaan häntä niihin paikkoihin, joihin hän halusi mennä, ja tekemään hänelle kaikkea, mitä hän tahtoi. Ja nämä palvelukset tuottivat meille molemmille nautintoa — täyspainoista ja verratonta, joskin tuskallista nautintoa — koska hän ei tuntenut minkäänlaista nöyryytystä pyytäessään niitä. Hän rakasti minua niin hellästi, ettei apuni tuntunut hänestä vastenmieliseltä, ja hän tiesi myös minun rakastavan häntä niin suuresti, että antautumalla autettavakseni hän täytti sydämeni herkimmät toiveet.

Eräänä aamuna noiden kahden vuoden kuluttua, kirjoittaessani kirjettä hänen sanelunsa mukaan, hän kumartui ylitseni ja sanoi:

"Jane, onko sinulla kiiltävä koriste kaulassasi?"

Minulla oli kultaiset kellonvitjat. Vastasin: "On."

"Ja onko sinulla himmeän sininen puku yllä?"

Minulla oli sellainen. Hän sanoi silloin jonkun aikaa kuvitelleensa, että pimeys toisen silmän edessä alkoi harventua, ja olevansa nyt varma siitä.

Menimme yhdessä Lontooseen. Hän kysyi neuvoa eräältä etevältä silmälääkäriltä ja sai osittain takaisin toisen silmänsä näön. Hän ei vieläkään näe aivan selvästi, ei voi lukea eikä kirjoittaa paljon, mutta hän voi kulkea taluttamatta, taivas ei ole hänelle enää pimeä eikä maa autio. Kun hänen esikoisensa laskettiin hänen syliinsä, saattoi hän nähdä, että poika oli perinyt hänen omat silmänsä — suuret, mustat, loistavat, niinkuin ne kerran olivat. Silloin hän taaskin täydestä sydämestä tunnusti, että Jumala oli kesken tuomiotansa armahtanut häntä.

Olemme siis onnelliset, Edward ja minä, ja sitä suuremmalla syyllä, kun tiedämme, että ne, joita eniten rakastamme, ovat myöskin onnellisia. Diana ja Mary Rivers ovat molemmat naimisissa. Vuorotellen, kerran vuodessa, käymme me heillä ja he tulevat meille. Dianan mies on kapteeni sotalaivastossa — komea upseeri ja hyvä mies. Maryn mies on pappi, hänen veljensä yliopistotovereita, ja sekä lahjoiltaan että periaatteiltaan täysin vaimonsa arvoinen. Sekä kapteeni Fitzjames että Mr. Wharton rakastavat vaimojansa ja omaavat heidän rakkautensa.

St. John Rivers jätti Englannin. Hän lähti Intiaan. Hän alkoi kulkea omaa viitoittamaansa tietä ja astuu sitä vieläkin. Tarmokkaampi, väsymättömämpi esitaistelija ei koskaan ole raivannut tietään läpi vaarojen ja vastuksien. Lujana, uskollisena, hartaana ja täynnä palavaa intoa tekee hän työtä lähimäistensä kohottamiseksi. Hän tasoittaa parannuksen vaikeata tietä ja hakkaa jättiläisen tavoin maahan ne esteet, joita entisen uskonnon ja kastilaitoksen ennakkoluulot kasaavat hänen eteensä. Hän on kyllä ankara ja vaativa, hän on vielä kunnianhimoinen, mutta hänen ankaruutensa on suurien sankareitten ja tarujen pyhimysten ylevää ankaruutta. Kuten apostoli, joka ei puhu itse puolestansa, vaan Kristuksen tähden, on hän asettanut tunnussanakseen vaatimuksen: "Joka tahtoo tulla minun tyköni, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua." Hänen korkea, sankarillinen kunnianhimonsa on päästä kerran niitten valittujen riveihin, jotka tahrattomina seisovat Jumalan valtaistuimen edessä ja saavat osansa Karitsan viimeisistä suurista voitoista ja jotka ovat kutsutut, valitut ja pysyneet uskollisina.

St. John on naimaton, hän ei enää aio mennä naimisiin. Hän on yksin riittänyt tehtäväänsä tähän saakka, ja tehtävä lähenee nyt loppuansa. Hänen loistava aurinkonsa on laskemaisillaan. Viime kirje, jonka sain häneltä, kohotti silmiini inhimillisiä kyyneliä, mutta täytti kuitenkin sydämeni jumalallisella ilolla — hän odottaa varmaa palkkaansa, himmentymätöntä kruunuansa. Tiedän, että vieras käsi kirjoittaa minulle seuraavan kirjeen, jossa ilmoitetaan, että tämä hyvä ja uskollinen palvelija on päässyt Herransa iloon. Ja miksi itkisin? Kuolemanpelko ei ole pimentävä St. Johnin viimeistä hetkeä, hänen mielensä on oleva yhtä kirkas, sydämensä pelvoton, toivonsa luja ja uskonsa horjumaton. Hänen omat sanansa takaavat sen.

"Mestarini", sanoo hän, "on valmistanut minua tuloonsa. Joka päivä hän ilmoittaa yhä selvemmin: 'Totisesti minä tulen pian.' Ja joka tunti vastaan minä kiihkeämmin: 'Amen, niin tule, Herra Jeesus!'"