VIIDES NÄYTÖS.

Järven rantametsä. Saarinen selkä siintää taustalta. Aamuyön kuutamo.

NUORI JOUKO. PURMO. SORMO.

PURMO. Jo sanoinkin lähtiessä: Väinö on kovaksi tehty, Ammut, ammut — nuoli ei pysty.

NUORI JOUKO. Tuon uskotko? — Vielä ammun Kohti koiran purtavata. Toiste näytän!

SORMO. Näytä, näytä! Mut jos nuoles ei osuisi? Kun otus on oiva, kallis, Ampuja on intoisampi, Kuume hillitön kädessä — Se se vie vinohon nuolen.

NUORI JOUKO. Eipä lempo vie vinohon. Toiste näytän!

PURMO. Nyt näemme, Ett' on Joukola kumottu, Perustettu pellon valta. Kohta kaskien savuja Metsän karja on paossa.

NUORI JOUKO. Turko ennen turmelkoon Väinön vainiot ja vallat!

SORMO. Joutavista kiistellessä Jää tekomme täyttämättä Tai keskoiset synnytämme. — Väinö nyt iloisna juopi Häitänsä, sylissä impi. Eikö totta?

NUORI JOUKO ja PURMO. Totta lausut.

SORMO (jatkaa). Me mekastelemme täällä Yön sylissä harhaellen, Neuvotonna, keinotonna. Eikö totta?

PURMO. Totta, Sormo.

NUORI JOUKO. Tuoko totta! — Neuvot, keinot On tämän pojan povessa.

SORMO (jatkaa). Lauluillansa siellä Väinö Lumoaa hääkansan kaiken, Niin sitoen joukolaiset Kalevaisten kumppaliksi.

NUORI JOUKO. Poltat luitteni ytyä.

SORMO (jatkaen). Koht' on aamu. Missä toivo? Missä saalis, onni, voitto? Varrommeko aurinkoa? Kohta käypi se salolle. — Silloin Väinö, vieretysten Nuoren naisensa keralla, Ajelee salon sivua, Viepi kultansa kotihin, Väinölähän.

NUORI JOUKO. Kiusoin haastat, Sormo — raatelet minua.

PURMO. Sormo haastelee tosia. Kuu riippuvi kynsistänsä — Paha ilma on tulossa.

SORMO. Liitymmekö nyt sovussa Pellon työhön Väinön kanssa Vaiko Joukolan jätämme? — Lausukatte!

PURMO. Raskas pulma.

NUORI JOUKO. Ennen Joukolan jätämme Kuin ketoja kääntelemme. Ennen tunturin takana Tuulen tuiskuisen kotona Metsän riistoja ajamme, Perustamme peurakarjan. Sinne, veikot!

SORMO. Sinne!

PURMO. Sinne! — Mut kuka tuo vaimo tuolla? Mielikkikö metsän muori!

Kaikki kolme likenevät toisiaan epäluuloisina. SINIKKA tulee.

SINIKKA (erikseen). Nyt julistan heille koston, Panen valhetta välille.

NUORI JOUKO. Se katala on Sinikka.

SINIKKA (miehille). Rientäkääkin tunturille! Metsän ja petojen mahti Joukolassa on kumottu. Nuorison lumosi Väinö Lauluillansa. Kiitos sille! Nyt ne kulkevat saloilla, Väinö Ainonsa keralla, Kansa saattona jälissä.

NUORI JOUKO. Valhettelet, orja!

SINIKKA. Sitten Voit ollakin uskomatta.

NUORI JOUKO. Jos tosia lausut, lausu, Loitolla ovatko, luulet?

SINIKKA. Ei loitolla. Nuolen matka, Ei enempi Joukolasta.

NUORI JOUKO. Miks olet noin täällä yksin Yöjalassa?

SINIKKA. Voithan kuulla: — Olen haamu kuuvalossa, Peikko sun sydämmes yössä. Läksin, toin sanoman sulle, Jotta voisit nyt iloita.

PURMO. Tuolla on sisu kipeä — Sen taudin kai tunnet, Jouko.

NUORI JOUKO. Ilkeä mara. — Sen niskat Noin kurin nurin nujerran.

SINIKKA. Omantuntos niskat —

SORMO. Heitä Tuo orja! Nyt keksi keino Reipas, joutuisa kuin hirvi.

NUORI JOUKO. Niinpä nyt jalalle, veikot! Hetken matkan päähän tästä Tiepuolehen painukamme Kahden kallion välille. Kun honkasaloa halki Siit' ajaa Suvantolainen —

PURMO (kiusotellen). Alla orhisi parahin, Oma siskosi sivulla.

NUORI JOUKO. Vaikenetko, taikka tuosta! — Niin, teille kun annan merkin — Tuulta matkin — kaikki kolme Nuolta kolme linkoamme Väinön masmalohon — roiskis! — Hän on maassa — meillä voitto. Viisas keino! tunnustatte.

SORMO. Keinon tutkimme teossa Onko oiva.

NUORI JOUKO. Lähtekämme!

PURMO. Käynpä kuin lumessa riekko Vastamaata, laapustellen. Tääll' en luota onnehemme, Vasta tunturin takana. —

NUORI JOUKO. Täm' yritys täällä — sitten —

SORMO. Sitten sinne!

SINIKKA (vetäen Joukoa syrjään). Viivy, Jouko! — Sinä rosvosit minulta — Väinö nyt sinulta ryösti! Jouko vetää miekkansa, aikoen työntää sen Sinikan rintaan. Sinikka rukoillen: Teet hyvin — tapakin orja!

NUORI JOUKO (painaen miekkansa tuppeen). En kiusoin lopeta tuota. — Väisty, ruoja! — Nyt polulle, Veikot! — silmät auki!

Poistuvat kolmin oikealle.

SINIKKA. Teille Lunta ja ikuista yötä! Yksin. Eksyitpä tok', uljas Jouko, Iäksi omistas eksyit! Sieltä Väinö! — — Kuulustanpa Salavihkoin — huomasivat!

VÄINÖ (tulee Koukin kanssa vasemmalta). Joukolanko orjanainen! — Mit' olet tavannut täällä? Näitkö merkkiä hänestä, Armahasta?

SINIKKA. Haltioita Väkivaltaisia nähdä Voin jok' askelella. Heikot Paeten väkevän tieltä, Piiloss' itkevät vapisten. — Sinäkin, väkevä Väinö, Et ole Joukoa parempi — Ajat naista kuin otusta.

VÄINÖ. Minä etsin onneani. Siks ajan jälissä häntä, Kun rakastan.

SINIKKA. Onneasi, Itseäsi vaan rakastat. Siks et Ainolta kysynyt, Suostuisiko — lempisikö Hän sinua.

VÄINÖ. Orjan ohje! Kun sydän tytöllä vielä Lie vapaa, hän miest' ei heitä, Jolla on urohon arvo.

SINIKKA. Jos vapaa olis se eikä Omistaisi toinen —

VÄINÖ. Toinen! — Sano näitkö —?

SINIKKA. Hänt' en nähnyt. Erikseen: Minun kurjanko pitäisi Nähdä Aino onnellisna Väinölässä. — Joukolan suvulle surma! Väinölle: Metsän ja vesien vallat, Luulen, kanssas kilpaavat.

VÄINÖ. Metsän ja vesien vallat — — Onko onneni katala Venelotti vuotavainen? Se rannasta kantoi miestä, Vei selälle, siellä vuoti — Mies jäi aaltojen ajolle. Missä on nyt morsioni? — Käy, katso, tähystä, Kouki!

KOUKI. Tarkastan kuin rannan tiira.

SINIKKA. Varroit häntä vierehesi — Hänpä viitahan vilisti. Hänt' etsit — oravan löydät, Joita on sata salolla, Yht' et löydä: Aino-neittä. Etsitkö vesiltä — sieltä Löydät telkkiä tuhannen, Vaan et yhtä: Aino-neittä. Maassa on kiven koloja, On tupia Ahtolassa Piilotella pienen linnun.

VÄINÖ. Mut tuo toinen? — lausuit vasta.

SINIKKA. Ainon kasvinveikko — Kirri!

VÄINÖ. Kuuvalonkin sammutatko? Heikon toivoni pimität. Poistu, orja! Etsi neittä! Löydätkö, minulle näytä.

SINIKKA (poistuessaan). Tuota niität kylvöstäsi. Väkivalloin vaadit naista, Onnesi rakentajaksi: Kaiken tietä katkeruutta, Orjanpiikkiä kokoat.

Poistuu.

KOUKI. Kuuntelet mokoman kieltä! Luonto voi toden sanoa Puun, veden tai linnun kielin, Miks ei orjankin sanoilla? Viisas oppivi jokaista. Tuo vaimo viritti tuskan Rinnassani — toinen, lausui! Miks ei? — Eikö voisi toinen — Kenties Kirri! — Juuri Kirri! — Kevätjuhlassa hän tuiski Kuin vihuri. Sitten ehkä Joukolan talon likellä Tuo Lapin vihainen tiisti Viitakossa vaani — sieltä Karkasi kuin ahnas ahma, Joka, kieli lerpallaan, Käy jälillä nuoren peuran. — Niin hän morsianta vaani, Näki puhtosen, vihannan Häävalmisna — iski kiinni! — Niin keväimen multa ryösti.

KOUKI (istuen kannolla). Minne veikin — etsi — löydä. — Jos löydät, niin kyntes iske Kiinni kuin kanahan haukka, Siipes alle sitten paina Pikku lintu.

VÄINÖ. Säästä neuvos! Juokse sinne, minne käsken. —

KOUKI. Käskisit tulen tekoa Joukolan tupien alle! Polttaisin poroksi kurjat, Kylinensä, kansoinensa. —

VÄINÖ. Vihan voittaisit vihalla. Moinen ei Suvannon valta. Lemmen, viisauden voima Perustaa vakavan vallan.

KOUKI. Hillitse susia suitsin, Päitsin karhuja pitele! Kirves, keihäs, miekka, jousi — Niillä hallitse petoja!

VÄINÖ. Noin päästät oman petosi Irti kuin Tapion koiran. Kostaessas Joukolata, Kostaisit parahan immen, Nuoren, kirkkahan kuin kaste.

KOUKI. Joka hukkui päivän suuhun.

VÄINÖ. Nyt tähystä ympäriltä, Näkyisikö —

KOUKI. Niinkuin tahdot.

Urkkii ulompana, mutta näkyvissä.

VÄINÖ (yksin). Etsinpä kevättä nuorta, Kun kevät on lemmen aika, Valon, vapauden aika, Siksi etsin Aino neittä Liittohon Kalevan kansan. Joko nyt kevät katosi? — Kirrin kauttako? Häpeä! — Kilpaisinko Kirrin kanssa, Halvan, kuuluttoman Kirrin! Minäkö? Kalevalainen! — Suostuiko hänehen Aino? Minut hylkäsi? Ja siksi — Siksikö hävisi häistä Kuin utuinen metsän impi? — Vanhetunko kuin nuo muutkin? Siksikö kevät pakeni? Väistyi kuin käki salolta Elokuussa kukkumasta. Vanhetunko? — Suuri Luonnotar, emoni! Eikö vaikuta minussa Kevät hehkuna, palona, Kesä sankarin tekoina, Syys satona viisauden, Ankarana talven tahto? Luonnotar, jalo emoni, Loit minusta täyden miehen — — Täyden miehen? — Ihmisenpä! Hellän, heikon, naisten narrin. — Mut jos onneni olisi Kalevalan kansan onni, Enkö sit' takaa ajaisi? Kevätpäiväkin ajavi Uupumatta aurinkoa Eikä luovu sen jäliltä Ennenkuin on kultakehrä Sylissä säteilemässä. Enkö etsisi minäkin? Olen nuori, kun rakastan, Aina nuori. — Jos nyt vaarassa näkisin Ainon — juoksisin jälissä, Tempaisin teräskäsillä, Vaikka surman suun ovelta, Veisin kultaisen käkeni Kainalossani kotihin. — Kouki, joudu! Mit' on siellä?

KOUKI (Väinöä läheten). Vettä, taivasta ja maata, Puitakin ja kukkasia Kuutamossa nukkuvia. Lintuset ovat hereillä.

VÄINÖ. Rientäkämme! Etsi tuolta! Minä täältä.

KOUKI. Niinkuin tahdot.

Lähtevät eri suuntiin. AINO astelee rantaa epävarmoin askelin.

AINO. Kuulinko puhetta täältä? Metsän puutko ne puhuvat? Vaihtaisittekin suruja Hoikan tyttösen keralla? Voi, sydämmen särky, tuska, Päänkivistys polttavainen! Kunpa särkisi kovemmin, Jotta koito kuolisinkin Näiltä suurilta suruilta! Aik' olis minun jo kuolla, Ei mua sure sukuni, Vaikka murtuisin merehen. — Huokasitko mulle, honka, Niin syvästi, raskahasti, Nähdessäsi hääpukuni? — Vilkastuen: Häihin, metsä, metsän immet, Metsän poikaset parahat! — Kuukin hohtelee salolla! — Tanssikatte, nuoret! soita! Soita, rastas, hääiloa! Kuku toivoa, käkönen, Onnen vuosia tuhannen Tälle surman morsiolle! — Rasahtiko?

KIRRI (tulee oikealta). Terve, Aino! Säikyitkö minua, armas? Luulit muiksi, nythän tunnet. Päivät, yöt sinua etsin, Nytpä löysinkin lopulta. Kuulin kuin hävisit häistä, Hylkäsit Suvannon sulhon. Siit' iloitsin, läksin, juoksin — Tässä nyt sinut tapasin. Tässä on sylini lämmin! Kannan kämmenin sinua, Niinkuin piennä tyttösenä. Muistat kuin sinua kannoin Yli vaarojen, vesien. Uimmekin kotilahdessa Kilvaten kalojen kanssa. Kerrankin sinut pelastin, Kun jo uhkasit upota.

AINO (harhamielin, surullisesti). Upotako? — Miks en jäänyt Alle aaltojen syvien?

KIRRI. Kätes käärit kaulalleni, Kun kannoin sinut sylissä Kukkivalle kunnahalle.

AINO (ikäänkuin itsensä ulkopuolella). Siellä nyt surutta uisin Kuin iloinen aallon impi. Muistelisin vain sinua, Noit' unia kultaisia Lemmestämme, onnestamme — Uisin — uisin —

KIRRI (tarttuen Ainon käteen). Vien sun nytkin Turvahan tupaseheni. — Näytät niin levottomalta Kuin pelkäisit. — Väinöäkö? Suojelen sinua siellä, Vaikka tulkohon tuhatta Puolisoksi pyytäjätä. — Revin kaikki ne paloiksi!

AINO (ikäänkuin havahtuen). Revitkö paloiksi kaikki! — Onneni revit paloiksi! Olet julma. — Päästä, Kirri! Sin' et laula etkä soita, Vaikk' on hääni.

KIRRI. Linnukseni Vien sinut visertämään, Äitini sydänkävyksi. —

AINO (kuin ammuttu, reutaisee itsensä vapaaksi). Äitisi! — Pakene! — käärme Kahistelevi heinikossa! Musta, liukas — aih! se pisti! — Myrkytti eloni nuoren. — Pois suhahti! — - Näitkö, Kirri?

KIRRI (hämmästyneenä). Mieletönkö!? — Aino rukka! Onko Syöjätär katala Tämän tehnyt? Neuvotonna: Aino! Aino! Tule, suostu vaimokseni!

AINO (harhamielin, auringon nousua tuijottaen). Tuolt' on sulhoni tulossa Aamun auteren takoa, Aallon päilyvän sylistä: — Ruskoposki! — kirkassilmä! — Hohtorinta! — Jää hyvästi! — Kirri raukkani — hyvästi!

Seisoo jäykistyneenä.

KIRRI (katkerana). Tämä on kosto Joukolalle! — Tästä tahdon viestin viedä Ainon kurjalle kodille. Hyvästi, poloinen Aino!

Lähtee.

AINO (yksin). Hah hah ha! — Hyvästi kaikki! Kaikki ihmiset hyvästi! Raskas on inehmoseura, Niin raskas, tukala, kurja — — — Kuuma tääll' on. — Lietso tuulta, Tuulikki Tapion neiti! — Ethän lietso — laht' on tyyni, Kuin väsynyt valvonnasta, Riehunnasta. Kurkistan kuvia siitä: — Väsyneesti: On rannan kukka Niin hervas, Niin valju. Päin päivän nousua se nuokkuu Noin silmät ummessaan Ja lehdet lerpallaan. Se tuskin tuntis kuvaistaan, Jos näkis sen. Mut onnellinen sit' ei nää, Kun sokko on. Vaan tyttö onneton Täss' avutonna värjättää Ja nähdä kuvansa voi tuossa — Hajalla hapsin Kauhistuen: Ja silmät! — — kamalat — — Miks itseäni pelkään? — Peitä, autere, kuvani, Peitä kaikki ihmiskuvat! — — Vilkastuen: Tuolla — tuolla päivän alla Aallottaret uiskelevat! — Niin surutta — niin iloisna. — Viittovat minua sinne! Uinko tuon kiven selälle? Kiv' on kirkas, aalto raikas. Tuohon riisun hääpukuni, Tuonne liinat, silkit, kullat! Kuin kala vetehen vierin — Siellä jäähtyvät suruni. —

Riisuu kuumeisesti yltään, viskoen pukunsa minkä minnekin. Istuu rantakivelle.

Ethän pyytäne, isoni, Tästä järvestä kaloja! Ethän noutane, emoni, Täältä vettä taikinaan! Et, veikko, sota-orille Juottane vesiä näitä! Elköhöt sukuni siskot Peskö pyykkiä ikinä Tämän lahden laiturilta! — Vesi on minun veriä, Kalat kurjan on lihoja, Luitani on rannan ryönät, Rannan heinät hiuksiani.

Tuijottaa jäykästi selälle. VÄINÖ tulee vasemmalta.

VÄINÖ. Hän on täällä? Vapisten: — Rohkenenko Hänet kaapata kuin kotka, Viedä huimasti kotihin? — Ryöstölintuko olisin! — — Noin ihana, puhdas, armas Kuin aamulla nuori päivä, Joka on kylpenyt meressä, — Mutta riisuttu! — alasti! — Maassa silkit, helmet, kullat! — Aikoisiko?! — Onnetonta! — Kuuntelen mitä sanovi — — Hiivin — hiivin — Kuiskien: Aino! Aino!

AINO (yhä tuijottaen selälle). Ne jo kutsuvat minua Selälle sinisen aallon — Jo tulenkin!

Syöksyy veteen.

VÄINÖ (törmää rannalle avatuin sylin). Aino! Aino!

SINIKKA näkyy puun suojasta nauraen kamalasti. KALEVAISIA ja JOUKOLAISIA ryntää rannalle. KOUKI ja PELLERVO pidättävät Väinöä.

KOUKI. Vielä et vetehen jouda!

PELLERVO. Maasi miestä tarvitsevi!

VÄINÖ. Päivä nousi — hänpä vaipui, Kevät koitti — hänpä sammui — Sammui onneni, iloni! —

ERÄS JOUKOSTA. Kansasi sinull' on vielä!

TAINA (hätäisenä tunkeutuu väen halki). Lapseni! Sydänkäpyni! Ojenna kätesi tänne, Palaja emosi luokse! — Hän ei kuule — on vajonnut! — Upposiko ainiaksi Näiltä ilmoilta iloni! —

VÄINÖ (epätoivoisesti). Riennä sulhosi sylihin! Annan kaikki aarteheni, Sydämmeni suuret laulut.

TAINA (epätoivon tuskissa). Tule, joudu, käy kotihin! Pääset, pääsky, minne mielit, Ei pakoita vanhempasi. Ainoseni, lintuseni! — Uppositko ainiaksi?

KANSA. Ainiaksi! Ainiaksi!

VÄINÖ (kääntyen kansaan). Kansa, nyt olen omasi! Kuun hopeat, päivän kullat Ovat onnemme unelmat, Haihtuvaiset, vaihtuvaiset. Viljelyksen yhteistyöhön Rientäkämme yhteisvoimin!

KANSA. Yhteistyöhön yhteisvoimin!