SOTAISET VELJEKSET

Näytelmä yhdessä näytöksessä

HENKILÖT:

HANNU, vanhaa köyhtynyttä ritarisukua. LIISA, hänen vaimonsa. ANTTI, | edellisten pojat NIILO, | ELMA, Niilon vaimo. KANSAA.

Näytelmä tapahtuu Suomessa Hannun talossa. Aika v. 1632, heti jälkeen Gustav II Adolfin kuoleman.

Sali; sen perällä ja sivulla ovia. Salissa useampia tuolia, ja seinällä riippuu vanha kiväri ja miekka. Muutoin kaikenlaisia huonekapineita.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

ELMA. Sitte LIISA.

ELMA (yksin hypistelevä jotakin käsityötä). Oi, oisitko, mun armas Niiloseni; Vuor' oisit vankka vasten vihollista Ja kilpi vahva kunnon kuninkaamme, Maan kunnia ja onni omiesi, Mesmarja kallis mulle tultuasi! Liisa tulee sivu-ovesta. Nyt sydämmeni, armas anoppini, Nyt sydämmeni sortuu suruistani Ja hetken vietto tuntuu tukalalta, Kuin unettoman talvi-yösen vietto: Ain' ajattelen nuorta Niiloani, Hän kaatuneeko vaiko voittajana Viel' astunee, kuin riemu, joukkohomme — Nyt joudu armas Niiloni, jo joudu!

LIISA. Ah! Suru synkkä kukat kaatelee Ja paljot huolet riemun runtelee, Vaan huolten helppo löytyy Luojallamme: Hän voiton voipi tuoda taisteluissa Myös Niilollemme kera kuninkaansa, Siis hälle toivos, uskallukses anna!

ELMA. Sen uskon, että teillä tuimemmillai Ain' avun antaa korkein kaikkivalta; Mut kaipaus on mulla murtumaton Ja toivoni kuin kulo sammumaton. Nyt joudu, armas Niiloni, jo joudu!

TOINEN KOHTAUS.

EDELLISET. HANNU.

HANNU (tulee kammarista). No mitä täältä murhepakinoita Taas korvihini kaikuu kammioon? Te urohosta varmaan vaikeroitte, Se tapa vanha vaimoväell' onpi?

LIISA. Hän miehestänsä kantaa murhemieltä, Mä lohdutusta tarjoan kuin äiti.

HANNU (tuimasti). Tuon lapsen pää on vailla viisautta, Kun kadehtii hän urhon kuolemaa, Vaik' kuolo viepi hänet kunniaan. Mon' elämäss' on hetki katkerampi Kuin kuolema, eik' anna tullessaan Sen kalliimpaa kuin katoavaisuutta; Kuolossa hetken karvas taistelo Avaapi portit uuteen elohon.

ELMA (huoaten). Jos Niilo kuolee, soisin kuolevani, Jos Niilo elää, soisin eläväni.

Peittää esiliinalla silmiään.

HANNU. Äl' itke suotta! huoles haihduttele! Sen tiedän, että kunnon kuninkaamme Ain' onnen-tiellä johtaa joukkojaan, Ja kuljettaapi pojat kunniaan; Sen tiedän, että Suomen sotilailla Viel' isäin veri soutaa suonissaan, Niilonkin tunnen notkeaksi ja Ripeeksi kuin on peura poikana. Hän karhun voimin miekkaa mittelee! Ja minkä tuli tekee tappuroissa, Sen haaskaa, polttaa Niilo nuolillaan, Sen hävittää hän sortain vihollista. Siis murheen piikit revi rinnastasi; On parahin ett' anot taivahalta Myös pojallesi verta vanhempansa.

ELMA. Sen totta lausuit, armas appeni. On urhotöihin Niilo syntynyt. Hän hyvästäissä toisti sanoillaan Elonsa halvemmaksi kuoloaan, Mi sankarmuiston tullessansa tuopi.

LIISA (Elmalle). Mitenkä lausui? Vielä muistatko?

ELMA (raskaasti). Kuin lähtö-syleilynsä, muistan sen; Vaan ennen kuolon-tuomioni voisin Mä lausua, kuin urhon värssyt ne.

HANNU. Se lähtö-laulu mulle kyll' on tuttu, Jost' ennenkin jo parkui vaimot, lapset, Kun hyvästäissään urhot lauloivat, Se kuuluu näin, se kuulkaa kyyneleittä.

Lausuu.

Ei korpikarhuin seurassa Voi loistaa maine sankarin, Kun hongat ei voi haastella Ja ihmiskieltä puuttuu linnutkin.

Vaan siellä maine ansaitaan Ja kalvat välkkyy kunnian, Miss' urhoin verta mittaillaan Ja voitot säikyttävät maailman:

Hyvästi hyrskyt lapsien! Hyvästi vaimon vaikerrus! Yks' kerta teitä syleilen, Niin sankar'-riviin rientää urhous.

Elma peittää silmänsä ja itkee.

LIISA (ottaa Elmaa kädestä). Äl' itke, Elma! Tulva kyynelten Sun poskiltasi ruusut runtelee, Ja rintas toivon loiste himmentyy, Luo uskallukses' silmä taivahalle!

Jymy kuuluu. Elma säikähtyy.

ELMA. Aih! ryske, ryty!

HANNU. Niinkun vauhko varsa Sä säikähdyt, jos risu räisähtää, Tai varis lentää lähi varvikkoon, Vaikk' oven takan' olis' armahasi.

ELMA. Mun armaani.

LIISA. Työt Luojan arvaatko?

KOLMAS KOHTAUS.

EDELLISET. ANTTI.

HANNU (Antille). Ahaa! sä poikani jo Turusta Kotia ehdit. Mitkä sanomat Sielt' tänne kuuluu?

ANTTI. Kuuluu kummia.

ELMA. Ah!

ANTTI. Sanomat on tuotu Saksasta: On kuninkaamme tehnyt sankartöitä Miesjoukkoineen juur ihmeteltäviä, On saanut voittoja ja kunniaa!

HANNU (arvokkaasti). On saanut voittoja ja kunniaa.

ELMA. Vaan Niiloni on kätketty kuin helmi, Jonk' kalleutta kaipaa rintani! Hän taistelee, sen tiedän, voittaakin, Ja ehkä kuolee henkens' uhraten Edestä uskomme ja kuninkaan, — Mut unhottanut on hän synnyinmaan. Miks itseään ei sille säästää vois?

HANNU (viittaa kädellään Elmaa vaiti). Unohda lapsi huolivirtes pois!

ANTTI (jatkaa). Mun sydäntäni särkee, karvastaa, Sanomat iski sieluun syvimpään, Vereni riehuu, suonet repeää! Ah! Olisko nyt tässä viholliset, Ne surman ruoat, Tuonen tulitönkät! He nielkööt liekkiväistä kirousta!

ELMA (raskaasti). Ah, hirmuista! — On varmaan onnetonta?

ANTTI. On onnetonta eikä onnetonta: He kaataneet on kunnon kuninkaamme, Sen Gustavimme, suuren sankarimme, Ja taistelijan, jalon Taavettimme, Urhomme aimon voiton vehkehistä, — Maan vieraan multaa huuhtoi hurmehensa, Vieraassa maassa mahti-henkensä Hän viimeiseen jo huokui voitollisna.

ELMA. Mua pyörryttää!

LIISA. Mä pyörryn, enkä voi Enempää kuulla sanaa hirmuista.

Menee.

NELJÄS KOHTAUS.

EDELLISET paitsi LIISAA.

HANNU. Ah, sieluni, jo poistu ruumihista! Vapise, hämmästy! Se mahdollista Todella onko? Ei! en uskoa, En uskoa voi Pohjan leijonan Kukistuneen kuin viirin horjuvan Etelän ärjystä. Voi! kadotus Mua huimaisee, mun nielee kuolema, Kuullessa sankar'rinnan sortuneen, Kadonneen toivomme — ah kirvelee! — Kuoleeko totuuskin? Ei! Elämää Himoitsee se ja valtaa maailman Perinnökseen. Sen himo kunniaan Hehkuilee vaan, ja voiton kruunuja Totuuden enkel' antaa armailleen — — — Vaipuu ajatuksiinsa. — Antille. Puhutko totta? Kerro vieläkin!

ANTTI. Sydäntä ahdistava totuus on Ett' onpi kuollut kuningas.

HANNU. Ja nyt Lutherin-opin uskon-vapaus Vajonnut on kuin päivä merehen.

Vaipuu jälleen ajatuksiinsa.

ANTTI. Jok' ylentyy taas kahta kirkkahammin, Valaisten aina Libanonista, Sen setripuista, hamaan Pohjolaan, Hongikko-salojemme jylhistöön.

HANNU (ei kuullen edellistä). Se oppi, joka sielut taluttaa Pois synkäst' ahdistuksen alhosta, Taas häväistään, ja tunnustajat sen Taas poljettu on hengen-orjuuteen.

ANTTI. Sä, vanhus, hourailet, kun tärttänyt Et kuunnella kun sanoin: "voitollisna" Kuningas kuoli — voitti kuollessaan!

HANNU (arvokkaasti). Ah, voitollisna, sepä suloisinta! Kuink' autuas on elää sankarina, Vaan autuaampi kuolla voittajana. Hän kaksinkerroin sankar', voittaja, Hän kaksinkerroin kuoli onnellisna!

Astuu miettiväisnä lattialla.

ANTTI (innolla). Oi oisinko sun kanssas kuolla saanut, Sun kanssasi mun kuninkaani kallis!

ELMA (heräten unelmistansa nousee istualtaan). Siis sodan surma Niilonikin nieli, Siis eteläst' ei lämpö enään hehku, Vaan kuolon kolkko, kammottava viima, Mi Pohjan ruusut rikkoo, runtelee — — — Niin, Niiloni? ah ihanasti hän Kaatuikin kanssa kuninkaan. — Mut maani, Sun lapses orvoiks jää ja tyttäres Sulhoitta kuolee taikka leskenä. Tää kaikk' ois halpa vahinko! vaan jos — Vihollinen nyt ryntää niskoillemme, On maamme voimaton — pois urhot on.

HANNU (ajatuksistaan heräten). Haa, vaimo! Lapsettaako sua taas?

ELMA. Jos lapsettais.

ANTTI (erikseen). Mä tunnen sääliä — Ja enemmän — mä tunnen kuumuutta Ja tuskaa sanatonta rinnassani, Nähdessäni tuon vaimon vaikeroivan — Viel' enemmän! mun täytyy tunnustaa Sen taivahalle — tunnen lempeä, Suloista rakkautta — Ah! Mut kauaks jo Uskalsin harpata.

HANNU (kuulematta edellistä). Nuo haaveksii Molemmat niinkuin toista maailmaa Tavottaen. Mut edell' ehtiä Mun täytyy suuren kuninkaani luo Totuuden maahan.

Kävelee yhä aatoksissaan.

ANTTI (syrjään ja kuulematta edellistä). Sydän-pohjukkaani Mun lempeni nyt täytyy nukahtaa. Pois hento laakson tyyneys! Kas nyt Mun rinnassani kantaa valtikkaa Rautainen, jäykkä urhous, jok' etsii Vaan autiota verikenttää, jossa Raivoisat sodan myrskyt mellastaa — Ja veljenikö vaimoon uskallan! — Ah sydämmeni synnin polttama! Elmalle. Sä kysyit taikka tahdoit kysyä Jotakin Niilosta?

ELMA. Jos tietoja Sinulla hänen elostansa ois.

ANTTI. Elääkö Niilo taikka kuollut lie, Sen tietää yksin ylitaivahat. Se tieto Suomeen ehtinyt on vaan, Ett' urhot, jotka kärsii haavojaan Kuljettaa laiva maansa rannikolle Ja toiset terveet rautakourineen Taas raajarikkoin kohlut palkitsee — Ja minä.

Ottaa vanhan miekan vaarnalta ja sitoo vyöllensä; sovittaa metsästyskivääriä olalleen.

ELMA. Ah, en jaksa kuunnella Tät' ahdistavaa epätietoa.

Menee.

HANNU (herää äkkiä aatoksistaan lausumaan Antin yhä aseita ympärilleen ratustellessa).

Tulistu taivas, valaise ja — polta Totuuden tieltä väärät! Halki lyö Vihollistemme rinnat! Pilstoa Säleiksi, niinkuin myrsky-ilmalla Lyöt pirstaleiksi hongan vartalon! Hoksaa Antin kujeet. No metsästyksehenkö vammustat Noin itseäs, taikk' olet hupsuna?

ANTTI. Jos hupsuna en lie jo syntynytkin?

HANNU. Kuin ihminen, sä synnyit lapseksi, Mut' mieheks' aioin sua kasvattaa.

ANTTI. Siis miehen aseita mun kantaa suo; Suo täyttää, minkä ennen estelit.

HANNU. No surma vieköön! Minkä isän sydän Hyväksi voipi nähdä lapsilleen — Sit' ikänän' en sulta kieltää voi.

ANTTI. Mi kerta tehtiin, se on voitukin, Vaan tekemätönt' ei viel' ole tehty.

HANNU. Nuo hourehesi, lapsi, selvitä!

VIIDES KOHTAUS.

EDELLISET. LIISA.

LIISA. Mun täytyy tulla, vaikk'en kuulla vois, Mut kuulemast' en voi myös olla pois.

HANNU. Nyt tarkkaile tuon pojan jaaritusta.

ANTTI (Hannulle). Mun sota-into rinnassani riehui, Sä tiesit sen, vaan naiseltansa Niilon, Kuin surman syötti-saalihiksi, syöksit. Mun eloni ja kuoloni ois yksi, Vaan Niilon kuolo, kuolo naisensakin, Siis aika on jo munkin kamppaella, Jo kyllin vaarnaa vaivannut lie miekkani, Nyt kuninkaani veren koston-huuto Mun viepi voittohon tai kuolohon.

HANNU. Näen kyll', ett olet uljas poikani Ja samat tunnot reuhtoo rinnassais, Kuin nuoruudessa ennen isäsi. Vaan vesa olet sodan surmatöihin, Jon tuulenpuuska maahan tuivertaa: Et vilua, et nälkää vielä kestä, Et myrskyjä ja tulen tuiskinaa, Viel' aika antaa sulle taisteloita, Kun elämäsi siksi ennättää.

ANTTI. Ei kotkaa estä malmisetkaan portit Ei koston tulta meret sammuta! Ei nuoruus ole miehuuteni surma Ei urhotöille vanhat virkoa.

LIISA (tarttuu Antin käteen). Oi lapseni, oi armas Anttiseni! Tahdotko surman suuhun rynnätä? Vaan säästä, säästä itseäs ja meitä, Tok vältä vaarat, kestä kiusaukset Ja onnettomuus estä oviltamme.

ANTTI (riistää kätensä. Laulaa).

Pois elämästäni pelkojen peikot, Teitä en kammoa, en vapise! Teitä pelätköhön horjuvat, heikot, Elämän vaivoja en pakene. Tulkohon taistelo höyryävä, Nälkä ja kuolema kirvelevä: Jään minä elohon urhojen kanssa, Muistojen rihmaan loistelemaan, Kunnian kukkia kantavi kansa Hautani kumpua kaunistamaan.

HANNU. Nä'en kyllä, ettei päätä, mutta sydän On nuorukaisen elon ohjaksissa. Se sydän on kuin hehkuvainen hiilos, Johonka tuuli vienompikin voi Puhaltaa puhtaan hehkuvaisen liekin, Jok' ilkivallat murtaa ankarimmat, — Vaan raivomuodon kerta saatuaan, Eroittaa luonnon-voimat toisistaan; — Iloitsen, poikani, sun innostasi, Vaan murehdinpa mieles vähyydestä: Sä Saksaan lentäisit kuin kotkan siivin, Meristä, maista mitään huolimatta. Sä Saksaan rientäisit kuin kulon-tuli, Mi luonnon-voimat murtaa mennessään. Et aseita ja kelpo kumppania Enempää tarvitse kuin villi-varsa; Nuo ruostunehet ramut kelpaa sulle, Joit' oravat ei enään hämmästyisi.

ANTTI (ensin katsoa tuijottaa maahan). Niin tyhjä ei lie lampahankaan kallo, Ett' aivoillaan ei tuota ymmärtäisi, Mihinkä kelpaa kolhut ruostuneet; Vaan keikkailen tok siksi kehnommilla, Kun Turusta saan uudet uhkeammat. — On huomiseksi päätetty jo lähtö. — Mä sotilaaksi olen ostettu. — Älkäätte kiellä! — käskee sydämmeni.

LIISA (tarttuu Antin kaulaan). Oletko, lapseni, niin tyly, julma Ett' isäs äänt' et kuule uupuvaa! Vai eikö kieltons ole sulle kallis Kun sanansa ei satu sydämmeesi? Sun luontos, ennen hellä, mulle rakas, Ei kiveksi nyt liene kovettunut. Viholliselle näet koston-unta, Vaan muista ett' on sekin kiivas kosto, Mi vanhempainsa kohtaa kieltäjän!

ANTTI (heltyneenä). Oi äitini, en voi nyt sua kieltää! Siis täydyn noutaa isän vaatimusta. Vaan kuinka intoni voin sammuttaa? Ah, isä, suo tok mulle siunaukses, Oi hellä äiti, anna suostumuksesi En hillitä voi sydämmeni ääntä, Kieltonne siteistä mun päästäkää!

HANNU (arvokkaasti). Jo viet, jo kannat mua nuoruuteeni, Asetat aikaan, jolloin itse itkin, Samoista syistä kastoin kasvojani; Sen muistan kuinka katkeralta maistui Monetkin esteet urho-aikeilleni: Ne kirvelteli niinkuin surman-nuolet. Vaan myötätuulet tuntuivat kuin viina Valunut oisi murheen voiteheksi — En kiellä sua, vaikka vanhuuteni Raskaampi mulle ois kuin rauta-kahle. Kun kuuluu sanat: "miestä tarvitaan!" Riviinpä riennä silloin ensimmäisnä Ja elä, kuole kansas kunniaksi, Sen siunauksen annan evääksesi.

LIISA (raskaasti). Ja elä, kuole kansas kunniaksi! En enempätä lisää evästäsi.

KUUDES KOHTAUS.

EDELLISET. ELMA.

ELMA (tulee vasemmalta). Tuol' ulkona käy ryske, pauhina Ja hurraus.

ANTTI. Kas sinne riennämme! Kenties on siellä urhojakin jo Valmiina riveihimme astumaan.

Menevät perältä.

SEITSEMÄS KOHTAUS.

ELMA. Mun rinnassani kuumuus kiihtyy vaan. Jotakin kummaa aavistusta tunnen Se on kuin surmaa ennustais. — Mut ei! — Se tuntuu myös kuin ennen, koska Niilon Sulhaisna tiesin luoksein tulevan. Ah! vaan nyt pettynen. — Mut ehkä en. Istuu tuolille. Oi joudu, armas Niiloni, jo joudu!

Laulaa kanteletta soittaen.

Muistan sen hetken, Kun sotaretken Kaukaisen alkoi Niiloseni: Murheen ja vaivan Raskahan aivan Tuopi se minun rinnoilleni; Lempeni ruusu ryöstetty on, Syöstihin surman rannikkohon. Kaikk' on pois multa, Kun on pois kulta, Suru nyt kalvaa sydäntäni.

Ulkoa kuuluu telmettä ja hurrausta. Elma taukoaa kuuntelemaan. Telme lakkaa.

Söikö sun julma Sotainen surma, Silloinpa kuolen kyyneleihin. Jos elät vielä Urhojen tiellä, Niin jopa joudu kaulalleni! Silloinpa murhe pois katoais, Riemu ja rauha taas palajais. Kaikk' on pois multa, Kun on pois kulta, Suru nyt kalvaa sydäntäni.

Ovi aukenee Niilo astuu upseerin puvussa sisään, vasen käsi ripustettu kaulalle; häntä seuraa Hannu, Liisa ja Antti, niiden jälestä kansaa.

KAHDEKSAS KOHTAUS.

ELMA. NIILO. HANNU. LIISA. ANTTI. KANSAA.

KANSA. Eläköön Gustavin sankari!

Elma katsoo säikähtyneenä sisään tulijoita.

NIILO (kiiruhtaa Elman luo). Ah Elmani ja enkelini!

Syleilevät.

ELMA. Oi Niiloni, ja taivaani!

Tuokion äänettömyys.

KANSA. Eläköön Gustavin sankari!

NIILO (kädet käsissä katsovat silmästä silmään). Viel' elät hellä, rakas Elmani, Sä mulle kalliimpi ja suloisempi, Kuin Reinilaaksoin ihanimmat ruusut! Siis terve, rauhan, riemun vartiani, Taas urho-sydän lempeen liittyköön!

ELMA. Ja sulakoon kuin kulta kultahan Perheemme onnen-liekin lämpimässä.

Syleilevät toisiansa.

NIILO (Hannulle). Viel' elää isä, konnussaan kuin karhu, Tuo sydämmeni urhouden alku! Liisalle. Viel' äidin hellä sydän sykkäilee, Sä rakkauden liehdoit rintahani! Siis terve teille, onnen pylvähämme! Nyt raitistukoon vanhat sydämmenne!

HANNU. LIISA. Oi terve sulle, sankar'-lapsukainen.

NIILO (Antille). Ja veljeni! — sä rauhan rinta-lapsi, Jok' iloitset vaan kodin kainalossa! Jo kuohahtakoon veres hyytelöstä, Kirotkoon rauhaa nuori sydämmesi, Jos tahdot isäs poikaa veljestellä!

ANTTI. On talvi-unen korsattuaan karhu Viholliselle kahta kiukkuisempi.

NIILO (kansalle). Te miehet myös, jo koston kirvehillä Kuninkaan veren hintaa etsikäätte, Ja rientäkäätte sota-tanterelle Vihollisenne päitä pilstomahan; On jalompaa se työ kuin jänis-jahti Tai ilveksen ja karhu-äijän pyyntö!

KANSA. Viholliselle kuolema ja kosto!

Rytyyttävät jalkojaan.

NIILO (kääntyy Elmaan. Arvokkaasti). Kuin Breitenfeld'in voiton taisteltua Minua Main'in viinat virvoitteli Ja urho-vertä valoi rintahani, Niin Lytzin murhepäivän haavojakin Nyt voitelee sun huules hunajaiset. Nuo säteet, silmistäsi säihkyväiset, On elämäni kirkkain kesäpäivä; Sydämmes tunnot helkkyy huuliltasi Mun sielulleni taivaan soitelmina. On veri-haavat, sodan surkeudet, Nyt telineitä onnen alttarille, Ja voitonpäivät ovat kunniamme Jaloimmat muisto-taulut, arvomerkit, Joit' ei voi ryöstää ilkein vihollinen.

ELMA. Sun kanssas löydän elämäni onnen, Sinutta olen kurjin, onnettomin!

NIILO (raskaasti). Vaan riemu kaikk' on murheell' ostettava, On kaikki autuus tuskan hedelmänä! Pisarat harvat, jotka huulillemme Tipahtaa onnen punapilvistäkin, On katkeruudella jo suolattuna: Tää onnen-päivä kätkee povessaan Raskaimman surun kiviroukkion. Vaikk' eivät tyhjään raueta voi työmme, Ei suotta välky sankartemme miekat, Niin kuninkaamme, suurin sankarimme On kuollut! Ah se raskas muiston-hurma Himmentää kirkkaimmankin riemuhetken.

ELMA. Pois paetkoon nyt murhe tuskallinen, Kuin riemun helmet heryy rinnoilleni, Myrkkyiset koston-sumut hälvetköön, Kun rakkauden silmät säteilee; Pois sodan myrsky, riemun telottaja, Mi väristyttää ihmis-sydämmiä! Oi Niiloni! Et millään enään voisi Pelastaa Manan suusta sankaria, Jon sodan surma nieli ruoakseen; Nyt ylistä vaan hänen kunniaansa Ja mainehensa kauas kaikukoon!

NIILO. Kuin miekkain väike, kiilto kypärien, Niin jalo kunniansa loistakoon! Kuin sodan soitto, jyske joukkojemme, Niin kuninkaamme maine kaikukoon!

ANTTI. Vaan minä kannan murhan kiväriä, Ja koston hirmumiekkaa paljastan, Jos ne ei auta, tartun kiinni kourin Ja muserran kuin karhun kämmenin. — Sä, veljeni, jo kyllin taistelitkin, Sun vertäs valui tantereelle jo! Mä harjahirren nostan maineellemme Sen edestä vaikk' ehtyis valtimoni Ja sydämmeni nesteet purskahtaisi.

NIILO. Kas nepä äänet sointuu miehen suusta, Kun sanas täytät, synnyt veljekseni! Siis riennä riviin! viel' ei vihollinen Veressään ole kyllin kylvetetty. Viel' auk' on sulle tanner taistellakses, On kuninkaamme kuolo kostettava. Lävistä niinkuin hauki ahraimella Se totuuden ja meidän vihollinen, Käy kynsin, hampain häijyn höyheniin Kuin tarhapöllön niskaan tarttuu kotka, Se villihengen käskyläinen syökse Alimpaan Tuonen tulikirnuhun.

ANTTI (juhlallisesti). Sen vannon. Tarkoin korvin kuunnelkaa! Nostaa oikean kätensä ylös. Petänkö maani, hyljätköön mun taivas Ja koston miekat nouskoon helvetistä! Jos raiskaan, tahraan pyhää mainettamme, Kirotkoon kansani mun hylkyläisnä! Jos vihollista pakenen kuin kurja, Mua kuninkaani sekä urhoin veret Kiristäin, polttain syöskööt surman suuhun Taikk' oma miekkani mun teurastakoon, Jos henkeän' en uhraa totuudellen! — Nyt lemmon korvat kuullen haljetkoon Hän valmistakoon koston rikkojalle! Avatkoon taivas tuhat akkunaansa Ja katsokoon nyt köyhää uhriansa!

Laskee kätensä alas. Veljekset syleilevät toisiaan.

KANSA (rytyyttäin jalkoja). Eläkööt maamme sankar'-nuorukaiset!

HANNU (arvokkaasti). Nyt meill' on riemun loistavainen juhla, Jalosti onnen-taivas ruskottaa! Lähestyn päivän iltaa iloisena, Kun jalot ruusut jääpi haudalleni. — Murheisen kyllä sanoman toit, poika; Vaan aate, josta taistellahan siellä On voitollinen taivaan helmalapsi. Kyll' urhoin johtajan taas taivas nostaa. — — Te poikani, mun jalot poikueni, Eloni illan kaunein kultakruunu, Seuratkaa uutta uskon-sankaria! — Niin teettekin, sen tiedän varmasti. Siunattu siis on synnyin-hetkenne, Tuhansin siunatuita urhotyönne, Sukumme versoo, kukkii kunniaksi Tään kalliin maan ja kansan urhokkaan. Ain' yhtä köyttä kiskokaa kuin veljet, Kuin sama sielu valvois rinnassanne, Niin riemu nousee urhotöistänne Kuin kylälle, kosk' uljas metsämies Tuo saalihiksi karhun kotiinsa.

Elma ja Liisa kantaa kammarista pöydän, jolla seisoo pullo ja sen ympärillä maljoja.

NIILO (osottaen, maljaa kädessään). Kulauttakaamme vielä viinimalja Muistoksi suuren sankar-kuninkaamme!

Kukin ottaa pöydältä maljan.

HANNU. Tää armas hetki urhon lempeen liittää Ja toisen vihkii välkkyväiseen miekkaan, Tää täyttää lemmen, urhouden toivot, Asettain kiihkot, kaipauksen vaivat — Näin siteet ratkoo, toisilla taas vyöttää, Nää erohetken vaahtolaidat maljat, Täynn' urhouuden ja lemmen pisaroita, Nää vahvistakoon valat sekä liitot; Vereksi joka helmi herahtakoon Ja kiehahtakoon urhoin valtimoissa, Ikuisen innon, voiman virtailuksi, Jost' iki-kunnia karttuu kansallemme!

Kansa hurraa; maljat kallistetaan. Niilo suutelee Elmaa ja Antti miekkaa.

Esirippu lankee.