NELJÄS NÄYTÖS.

Baal-Peorin vuoritemppeli, runsaasti valaistu. Perin osa verhon takana. Keskellä temppeliä uhrialttari. Ovia vasemmalla ja oikealla. OVENVARTIOITA. Esiripun auetessa liehuu nuorten tanssi alttarin ympärillä.

OMRI ja NERGAL.

OMRI. Kuin käypä viini kuohuu kuurnastaan, Niin himot läikkyvät nyt yli laitain.

NERGAL. Ja vehke kypsyy askel askeleelta. Elämää himo, näetkös, synnyttää. Sen kautta aatos puettuu ruumiiseen Ja henki lihan ottaa asuakseen. Himoa paitsi kaikk' on kuollutta. Kun herää himo, syttyy elämä. Näetkö tuossa kuinka piiri pyörii Ja nuoret palaa rakkaudesta. Se luonnollista on, siis oikeata, Kun oikeaa on kaikki luonnollinen.

OMRI. Vaan himo hillitön ja villi ei.

NERGAL. Käy hiusta halkomaan ja vedä raja Niin tarkka, ettei lempeen koske himo.

OMRI. Sit' enin kummeksin, ett' itse mestar', Niin ennen luja, mallivakava, Tuoll' esiripun takana myös eksyi, Ja viinin luona — soisin pettyneeni — Hyväili naista, tuota äärimmäistä.

NERGAL. Nyt elää hän, on ihminen kuin muut, Iloitsee, nauttii, nuortuu elämästä.

OMRI. Tuo nuoruus, pelkään, hänet vanhetuttaa. On melkein kammo häntä seurata. Totuutta ennen totteli, nyt valtaa Ja valtiasta. Jos en häntä seuraa, Niin ketä? — lumoaa hän vieläkin.

NERGAL. Niin suuri henki tuskin mahtuukaan Sun sydämmesi ahtautehen. Jos jolloin, niin nyt ansaitsee hän seuraa: Käsitä, ett'ei valtaa palvellen Totella voikaan tunnon joka okaa.

OMRI. Me suurta käsitämme puolittain, Mut suuren erheet tarkoin omistamme. Niin pieni virhi, hento synnin ora Tuon joukon johtaa syntiin surmaaviin. Yks itikka voi siittää tuhat toukkaa.

NERGAL. He tuolta saapuvat — nyt syrjempään.

BAALAK, pikari kädessä, ja BILEAM tulevat esiripun takaa.

BAALAK. Sinua kiitän, suuri tietäjä! Nimitä ketä tahdot auttajaksi, Sun kauttasi meit' auttaa kuka auttaa, Siis sulle juon.

BILEAM. Seis, Baalak kuningas! Otuksen pyytäjällä peljätät. Jos ansaa näytät, saalis säikähtää, Tiehensä puikahtaen. Leikiltä Nyt näyttää vehkehemme silkkiverkko, Niin luontevasti on se punottu: Elävä syötti himon sytyttää Ja saalis hukkuu hekkumoidessaan.

BAALAK. Yks airueista tuolla eksyi nuottaan.

BILEAM. Se kylliksi; ei muuta tarvita. Hän Simri on, tuo nuorin kolmesta. — Sen saattoi arvata. — Hän Kosbin kättä Sinulta kohta anelee. Se anna, Mut ehdoilla niin kallihilla kuin Kuningaslahjan antaa kuningas.

BAALAK. Niin laitamme, ett' Israelin voiman Ja rohkeuden hervaisee tuo nainen Ja jalopeurat muuttaa lampahiksi.

NAHSEN ja ELISUR tulevat naisten keralla vasemmalta.

NERGAL (Bileamille). Tuolt' Elisur ja Nahsen astelevat Käsikkäin naisten kanssa kumpikin.

BILEAM (kuninkaalle). Nuo kaks on himo pettänyt, sen näkee. Ja langennut on heikko lankeemuksiin. Nyt vaatia voit heiltä mitä mielit. Mut ensin atria ja juomat siellä. —

BAALAK. On iltaa kyllin kulunut, siis aika Pyhälle uhri-atrialle käydä on. Tien näyttää pappeus. Te muut Mun jälkiäni pöytään seuratkaa.

BILEAM (itsekseen). Nyt harhaan kuljenko? Vai oikein teen? Mut kansani mun tempaa — sitä seuraan.

Astuvat esiripun taakse, edellä Bileam, Omrin ja Nergalin välissä, sitten kuningas, jota seuraa muu joukko sekä soihdunkantajat. EBER ja KOOSAM ovat seuranneet syrjästä juhlamenoja; astuvat esille.

EBER. Jumalisuutta, kurko vie, en usko Kuin tautina tai taikauskona, Kun rehtinä se ilmestyy. Vaan pettuus Sen alla luikkii kavaltajissa. Mut ihminenpä tosi karvaan puhkee, Kun oikeaa hän noutaa luontoaan. Sen näet tuosta tietäjästä: tai'at Hän hylkäsi, kun voitti mitä etsi. Nyt maailmata tarjoaa ja nauttii Ja on kuin muut, jos hullump' ei kuin muut.

KOOSAM. Jaloa mieltä mittaat väärin kielin. Mies, vaikka hurskas, on tok' ihminen Ja heikko eksymystä välttämään, Jos eksyikään — se meistä näyttää niin, Kun ymmärrämme pientä saivarrella, Vaikk' emme näe suurta pohjavirtaa. — Kenties hän nauttii kuin ei nauttiskaan.

EBER. Tuo vanha heikkoudensaarna heitä. Se heikontaa vaan meitä heikommiksi. On paras tunnustaa, ett' ihmisestä Vaan hoidolla ja kurill' ankaralla, Kuin ratsustakin, tehdään kelpo kalu, Tai myönnyttää, ett' oltakoon mit' ollaan, On siivetönnä toki turha lentää. — Nyt räpyttävät tuolla allikossa.

KOOSAM. Sun kaltaisesi kylmä talvirinta Ivalla kohtelee vaan innostusta, Sen vastakohtaa, väsymystä, muistain.

EBER. Niin ilmaun kuin luonnostani olen. En noita höyryhattuja voi sietää.

KOOSAM. Ja tätä paremmast' et tahdo tietää. Et usko etkä toivo edistystä.

EBER. En, muuta kuin maan luonnon viljelystä. Jos valtiota juoni puoskaroi, Se parantaa tok' ihmistä ei voi. Sinunkin uskos hukkui tietäjään.

KOOSAM. Jos hukkui — kenties — kenties ei. Mut jos, Niin luontoani seurasin kun uskoin. Sit' uskoa ja rakastaa vaan voi. Mihinkä iskee mielen innostus.

EBER. Nyt väistymme. Täält' emme opi uutta. Vakoova silmä tuolla vartioi Ja vierait' epäluulo täällä kohtaa.

Menevät.

1:NEN VARTIA. Nuo eivätkö lie jotain roistokansaa.

2:NEN VARTIA. Kuin mekin, arvelet, joit' ei voi päästää Iloihin ylhäisten ja taivahisten, Kun meillä ylhäistä ei ystävää, Jok' ostais pääsyluvan pitopöytään — Me ulkonaisen pimeyden lapset!

1:NEN VARTIA. Niin maalliset kuin taivaan ruhtinaat Vaan valittunsa kestiin kutsuvat. Ei meidän miehet sinne pääse, ei. Kirottu olkoon taivas sekä maa!

2:NEN VARTIA. Baal auta! Täällä tohdit kirota! Jos tietäisit kuin vanha Baalin pappi Kuvaili koston liekkijärveä, Ikuista kuolon merta.

1:NEN VARTIA. Kerro tuosta!

2:NEN VARTIA. Hän kertoi — mutta tääll' on pimeä. —

1:NEN VARTIA. Mies, lausu mitä kertoi!

2:NEN VARTIA. Kuulehan! Tulinen järvi on kuin Kuollutmeri, Niin jylhän kolkko, musta, kamala. Siell' asuu kurko, loiskii liekkiä, Niin lekioittain apupeikkoja Hän tuuleen tuoksuttaa. Ne lentelee Ja vinkuu, ulvoo, puskee, myrskyää.

1:NEN VARTIA. Niin, puskeeko?

2:NEN VARTIA. Niin puskee.

1:NEN VARTIA. Kurko vieköön! Nyt ymmärrän, miks' iso baasanhärkä Vihoissaan puski orjan kuperkeikkaa.

2:NEN VARTIA. Ei siinä kaikki.

1:NEN VARTIA. Jatka kamalaa!

2:NEN VARTIA. Niin julmat koukojoukot lentelevät Tai väijyksihin piilottuvat luoliin Ja rotkoihin tai miss' on kolkkoa, Kuin täällä. —

1:NEN VARTIA. Kerro oikein miehekkäästi!

2:NEN VARTIA. Ja, ja — mut siirry, veikko, lähemmä! — Jos vasten valtoja ken kapinoi, Jos vaikeroi ken orjansyntyään Tai jumalien laitoksiin ei tyydy, Vaan pakkokuorman alta ylös pyrkii, Niin silloin —

1:NEN VARTIA. Mitä? Sano!

2:NEN VARTIA. Ka-ka-karkaa Tuo pahan valtajoukko ihmiseen, Nujertaa niskat, tuottaa tautia Tai muuta kurjaa eläimiin ja lapsiin. — Niin kertoi Baalin pappi. — Herrassaan Nyt nukkuu hänkin, kiitos kuninkaan!

1:NEN VARTIA. Niin, kiitos olkoon! päästiin pahasta, Jos päästiin — kyllä riittää valtoja! Ja elämä on julmaa pakkoa.

2:NEN VARTIA. Niin, pakko on jaa, pakko.

1:NEN VARTIA. Tullaan, seis!

SIMRI, NAHSEN ja ELISUR tulevat.

SIMRI. Hän voitti mun, hän asuu minussa.

NAHSEN. Tuo velhotyttö hylkää, Simri, jo!

ELISUR. Jo kylliksesi häntä hyväilit. Pakananaista käyttää Herran kansa, Kuin erämaassa palkka-aasia: Sen jättää tielle tarvittuansa Tai tappaa säälistä ja hiekkaan hautaa.

SIMRI. Noin rikkihurskas Elisurko haastaa, Ett' ihmiskansa vaan ois Israel? Elukka-avioonko yhtyi Mooses, Kun Midianin tyttäreen hän yhtyi?

NAHSEN. Hän uskoton ei ollut niinkuin nuot. Jehovan kansaa vaan on uskonkansa Ja uskovaisiin rakkauden lupa. Muut noitia on Bileamist' alkain, Sen todisti tuo viini, jota joimme: Himoja siitä longerteli vatsaan Kuin käärmeitä — nyt siellä reutovat.

SIMRI. Kun laki kieltää yhtymästä noitiin Ja elukoihin — mitä teitte tuolla Te, pyhät miehet, syrjäkammioissa? Lainoppiako teille noidat neuvoi?

NAHSEN. Hän pilkkaaja on.

ELISUR. Kivitettävä!

SIMRI. Meit' eikö paina sama synninkuorma? Te himon liiton tuokioksi teitte, Minua kiehtoo — tunnen jotain pyhää — Se kuolemankin uhalla mun valtaa.

NAHSEN. Lumous täällä vallitsee.

ELISUR. Ja syy On meidän niinkuin hänen.

NAHSEN. Hyvällä Yrittäkäämme häntä vieroittaa, — Veljemme, Simri, muista Kooran surmaa! Hän niskoitellessansa nurin niskoin, Kuin hurtta, liekkikaivoksehen syöstiin Ja omat veljensä vei mukanaan.

SIMRI. Kun rakastan, en pelkää kadotusta.

NAHSEN. Jos rakastaisit, kaikk' ois luvallista. Mut tunnustele tuota noidan nuolta, Siit' eikö syttynyt vaan himon liekki, Niin saastainen ja halpa, että löyhkän, Kuin spitalin viet Kosbin kanssa leiriin.

SIMRI. Siit' auta, Jehova! en tahdo vaaraa. On mulle kansani kuin teille kallis. Mut eroittaa ken liekin liekistä?

NAHSEN. Kun vieras liekki vieraalt' alttarilta Jehovan silmissä on kirottu, Ja naisen uskottoman sydän myöskin On vieras alttari, niin lempesi, Kun sieltä syttyi se, on kirottu.

ELISUR. Jehovan suulla Nahsen haastelee.

SIMRI. Tuo oisko minun uskoani! KOSBI tulee. Hän! Te väistykää! Tää taistelu on minun.

NAHSEN. Mut valvo!

KOSBI (pysähtyen perälle). Täällä Simri ruhtinas! Noin erikseen! Ja miksi alla päin, Kuin voitettu, vaikk' olet voittaja? Jo nousee pää, jo ryhti korkenee. Mun intoani yllyttää tuo kotka.

SIMRI (itsekseen). Noin ylväs kauneusko kirottu? Ja uskotonko? Ei! Hän rakastaa — Ja Israelin miestä! — siis hän uskoo.

KOSBI. Minua väistyitkö?

SIMRI. Kuin väistyy Väkevän virran juovaa heikko uija Tai siipirikko lintu ampujaansa.

KOSBI. Jok' ampui sua, hän myös hoivaa haavas Ja rinnallasi lähtee lentohon.

SIMRI. Mut molemmat jos nuoli yllättää?

KOSBI. Ken tohtisi sen meihin lennättää?

SIMRI. Sen tohtii peljättävä pelvoton, Hän väijyy meitä, täälläkin hän on, Tuo Israelin Herra.

KOSBI. Säikytät! Ne kumppanisi on nuo väijyjät.

ELISUR (erikseen Nahsenille). Me tänne toimetkaamme kuningas Niin häirimme tuon käärmekiimailun.

Menevät.

KOSBI. Jo poistuvat. — Mut ethän rakasta!

SIMRI. En? Minäkö en? Sinua rakastan, Kuin kosto kuolemaa.

KOSBI. Noin kamalasti!

SIMRI. Niin ihanaa on koston uhrityö! Kun miekan antaa suuri Jehova Ja käskee: sorra, tapa, polta, ruhjo! Niin kansat, kaupungit me kukistamme Ja maa on meidän.

KOSBI. Eikö rakasta Rakastajoita sinun jumalas?

SIMRI. Jos oisit, Kosbi, Israelin tytär!

KOSBI. Maan kansoja hän eikö valloita Sun kauttas omikseen, kuin minut nyt? — Niin kerrottu on. — Eikö omiaan Hän rakasta kuin isä? — Moisen isän Edestä kanssas liekkiin juoksisin!

SIMRI. Sin' olet minun. Painu rinnoilleni! Sun kanssas kestän tuhat kostoa. Noin olet kaunis täynnä rakkautta.

KOSBI. Vait! — hiljaa! — Suo mun sieluus kurkistaa: Näen onnestamme ihanata unta, Niin kauheasti ihanaa: Meit' untuvoipi vuoteet, pehmeät Kuin haahkan höyhen, sypressien alla. Verehen veri, liha lihaan yhtyy Ja hekkumahan sielu sammuu tuikahtaa.

SIMRI. Mut syttyy taas, lekottaa liekissään Iäti niinkuin temppelvalkeat Pyhyyden alttarilta Jehovalle. — Noin haaveksien olet hurmaava! Mun sieluni kuin mustaan tähtiyöhön, Sun pohjattomiin silmihisi hukkuu.

KOSBI. Jotakin äärimmäistä himoitsen. Vie minut kostamaan tai kärsimään, Syvyyden kuiluhun tai korkeuksiin. Vie kosteikkohon hedelmälliseen Tai hiekka-erämaahan autioon, Elämän hekkumaan tai kuolemaan — Sinua seuraan.

SIMRI. Nouse! lähtekäämme! En epäile sun lentokuntoas.

KOSBI. Vaan muista — antaa voi mun kuningas. Nyt hän on isäni ja isäntäni. Hän tulee.

BAALAK ja BILEAM tulevat.

SIMRI. Tässä morsiameni! Kuningas, suo hän palvelijallesi!

BAALAK. Noin kallist' en sun luullut vaativasi. Hän pojalleni kihlattu jo on. Siis myöhään pyydät.

SIMRI. Itse vannoi hän Minua seuraavansa.

BAALAK. Naisen itse Vaan miehen minä on.

SIMRI. Hän enempi Tok' ansaitsee, noin kaunis, ylevä!

BAALAK. Isännän vallass' orjan ansio.

BILEAM. Kuningas kuunnelkoon nyt palvelijaansa. Ja rakkaudelle voiton sallikoon! Niin, kaksi nuorta yhteen liittäen, Vihimme sovintoon myös kaksi kansaa. Ja tuota yhtä, suurta ainoaa Molemmat kansat kerran palvelee. Itsekseen. Jos kuitenkin tää temppu meitä auttais, Ja Hän, tuo korkein, hyväksyisi sen! Niin Moab pelastuis ja Israel, Niin voittais oikeus ja — minäkin!

BAALAK. Tuot painavia syitä, tietäjä. Ja sovintohon altis Moab on. Jos Israelin airut leirihinsä Siis viedä tahtoo lahjan kallihin, Niin luona alttarin nyt vannokaa Kautt' ylimmäisen, jota palvelette, Ett' ainiaksi rauha vallitsee Välillä Moabin ja Israelin! —

SIMRI. Sen vannon!

BAALAK. Mutta muutkin airuet!

NAHSEN (erikseen Elisurille). Jos emme suostu, meidät perii paha.

ELISUR. Jos suostumme, niin meit' ei peri hyvä.

NAHSEN. Ken tänne suostuu, täällä suostukoon.

ELISUR. Siis suostumme.

NAHSEN. Kun täytyy, suostumme.

BAALAK. Sen vannotteko, Israelin miehet?

NAHSEN, ELISUR ja SIMRI (oikea käsi ylettynä). Sen vannomme!

BAALAK. Nyt soikoon pasunat Ja sympaleet ja rummut raikukoon! Kirottu olkoon liiton rikkoja, Vaan siunattu ken täyttää sanansa!

BILEAM (valaen alttarille juomauhria, joka lemahtaa tuleen). Yletköön taivaalle kansamme kiitos Ja vuotakoon siunaus meille! Ylentäen kätensä Simrin ja Kosbin yli. Teit' yhdistäköön kansain sovittaja Ja rakastaja kaiken ihmissuvun!

KOSBI. Nyt, Simri, aikojen ja maitten ääriin Sun kanssas hurjan ratsun seljässä!

SIMRI. Nyt kiiruhdamme Israelin leiriin: Mies tehtävästään ei voi väistyä.

NAHSEN. Pois laske, Baalak, palvelijasi nyt: Meilt' Israel jo vartoo vastausta!

BAALAK. Valitse, Assar, miehet saattamaan Näm' urhot kunnialla virran luo. Te, neitseet, Arnonille seuratkaa Ja seppelöikää morsian kukkasilla.

KOSBI. Niin, tuoreill', uusilla — ei kuolevilla!

BAALAK. Nyt laita, Assar, Israelin leiriin Vakooja tarkka, joka astaitsee, Kuin Kosbia on siellä kohdeltu! Jos häijysti, niin Midianin miekka On valloillaan ja valmis kostohon.

BILEAM. Jos rakkauden liitto rikotaan, Mun käteni myös silloin irti on. Ja silloin riennän Midianin leiriin.

OMRI. Sinua seuraan.

NERGAL. Puolestas voin kuolla!

BAALAK. Hääriemua nyt soitto ilmaiskoon!

Lähtevät, soihdunkantajat seurassa.

BILEAM. Nyt työnsin uuden voiman vyörymään. Se minne vierii, mitä vaikuttaa, En aavista nyt — aika näyttäköön!

Väliverho.

* * * * *

Israelin leiri. Telttoja. NAHSEN, ELISUR. JOUKKO KANSAA heidän ympärillään.

1:NEN MIES. Sovinnonko teitte? Hyvä. Missä lunnaat?

JOUKKO. Kultaa! Kultaa! Missä kultaa?

2:NEN MIES. Selitä, Juudan suvun päämies, sinuun luotamme!

1:NEN MIES. Niin, me luotamme sinuun, kerro!

NAHSEN. Siis vaietkaa ja kuulkaa kertomusta! Kuin tunnette, on Moab voimakas, Sotainen rosvokansa. Vaikeaa Sen kanssa oli sovintoa tehdä Ja kauan tingimmekin ehdoista. Ei kullast' ollut kysymystäkään: Se saastaista on heillä, tiedätte.

LEEVILÄINEN. Se Herralle ois voitu pyhittää.

2:NEN LEEVILÄINEN. Niin pyhittää.

NAHSEN. Kuin sanon, sovinto Nyt tehty on ja kestää tehtynä, Kun sanamme on Israelin sana.

LEEVILÄINEN e kestää. Pyhä olkoon sanamme!

ELISUR. Mut pahinta viel' ette kuulleetkaan!

RUUBENILAINEN. Elisur, kerro sinäkin!

ELISUR. Siis kuulkaa! Jos ihmisiä siell' ois ollutkin! Mut velhojen kanss' saimme taistella: Niill' oli paulat senkin seitsemät, Niin taiten viritetyt, juonikkaat, Ett' itse enkelin ois eksytelleet.

RUUBENILAINEN. His, kuulkaa miehet!

ELISUR. Ja velhoin päämies itse belzebubi — Sen nimi — no, mut itse belzebubi Hän oli, Eufratilta kotoisin.

ERÄS JOUKOSTA. Hei, kuulkaa! Belzebubi!

ELISUR. Niin julma, että ihmisluonnon muutti Hän kuumaksi ja hourupäiseks' aivan — Hän, näet, juotti jotain kiimajuomaa — Niin langetti hän Simrin, veljemme!

ERÄS JOUKOSTA. Hän miss' on? Simri!

ELISUR. Kerron, kuunnelkaa!

SIMEONILAINEN. Nuo roistot möivät Simrin, huomatkaa! Heit' elkää uskoko!

ERÄS JOUKOSTA. Mooseksen luo heti!

LEEVILÄINEN. Ei, Elieserin luo!

NAHSEN. Te rauhoittukaa, Niin jatkan!

1:NEN MIES. Jatka, Juudan suvun pää! Me luotamme.

NAHSEN. Jäi Simri virran luo. Mut kohta tääll' on hän ja rinnalla On Midianin tytär, ruhtinatar, Hänellä vaimona.

LEEVILÄINEN. Niin, vaimonako? Sanoitko vaimona? O, itkekää, Te Israelin tyttäret! — Nyt joutuin Elieserin luo!

ERÄS JOUKOSTA. Ei, Mooseksen luo!

2:NEN LEEVILÄINEN. Hän kivitettävä on!

SIMEONILAINEN. Itse olet! Te Leevin pojat Israelin syötte Ja hukutatte!

ERÄS JOUKOSTA. Iske häntä, iske!

Koko joukko väistyy näkyvistä, toiset nyrkkisillä. Edellisten keskustellessa on JOUKKO NAISIA ilmestynyt näyttämölle. SIMRI ja KOSBI lähenevät.

1:NEN NAINEN. Tuolt' astuvat! — noin korskat käynniltään. Se portto kantaa päässään kukkasia!

KOSBI. Rauha teille, Israelin tyttäret! — Eivät vastaa! — Miksi itkevät? — Mikä murhe heillä on? Sano, Simri! — Miksi eivät tulostani iloitse? — Halveksivatko minua? Sano heille, että isäni on ruhtinas kuin sinäkin! Sano että ansaitsen sinut — rakastan sinua!

SIMRI. Nähkää morsiantani, Midianin helmeä! Ihana kuin Raakel, uljas ja älykäs kuin Mirjam — kaunistus Israelin! — Nuo houkot riemuhetkell' itkevät.

1:NEN NAINEN. Noin pöyhkeilevät Herran edessä. Ei voi täst' olla kosto kaukana.

KOSBI. Nuo jotain katkerata hautovat.

SIMRI. He viihtynevät kyllä aikanaan.

KOSBI. Niin kolkkoa! minua värisyttää! Pois täältä vie, niin kauas, kauas, kauas!

SIMRI. Ei Kosbi, ei: on täällä kansani. — Syleilyni sun jälleen lämmittää. Kas tuolta isä vanhukseni astuu. Hän meit' ei hylkää.

SAALU. Nuoret huimapäät Vaan koston tuntevat, ei rakkautta. Tuo käypä sakka vielä viinittyy. Minulle ikä toisin opetti. — He täällä ovat — rauhan terveiset! Syliini juokse, Simri poikani, Ja tyttäreni myös, en teitä hylkää! Olette mun, suon teille anteeksi. Jo kuulin kaikki, elkää kertoko. Majaani menkää, siellä hallitkaa.

SIMRI. Oi, kiitos, kiitos, isäni! sun tunsin.

KOSBI. Noin armas isä sinulla on, Simri. On jumalasi varmaan yhtä hellä.

SAALU. Käy, lapseni, hänt' opi tuntemaan.

Menevät.

1:NEN NAINEN. On siinä isä kultaa! muutenkos Noin lapsi kasvais jumalattomaksi.

2:NEN NAINEN. Mies velhon löysi — noiduttu hän on. Tuon naisen silmistä sen huomasi: Niist' iski ilmaan jotain liekin moista.

3:AS NAINEN. Ei mitään! Muistan silmät Mirjamin: Paloivat nekin, kun hän innostui.

1:NEN NAINEN. Se toista oli! sinä vanha naakka! Jumala sinut korpeen tappakoon! — Tuo velho Mirjamista muistuttaisi Taas Saalu tuoss' on.

SAALU. Tässä vartioin. Mun harmaa pääni heitä suojelkoon. — Mik' on tuo melu, julma karjuna? He vyöryvät kuin myrsky vimmatusti Ja vainon henkeä vaan puskuvat, Kuin Siinain kurkku ruhkaa puhkuaa. Näenkö? — tuolla! — Koston jumala! On Pinhos siellä! Herra varjele Mun huonettani, suojaa lapsiani. Seis, Pinhos!

PINHOS. Kuka tohtii?

SAALU. Harmaa vanhus, Jok' armoasi kerjää rakkaudelle: Sun kauttas syttyi kostonliekki leiriin.

PINHOS. Se syttyi Herran alttarilta.

SAALU. Seis! Tuo himo polttaa Simeonin huoneen.

PINHOS. Sen himo poltti jo, nyt hiilet korjaan. Miss' ovat Herran vihan astiat?

2:NEN NAINEN. Majaansa tuonne heidät Saalu vei.

PINHOS. Pois väisty, kurja vanhus!

SAALU. Armahda Mun lapsiani, Pinhos, armahda!

PINHOS. Noin Herraa kiusaat, tyydy, vaikene Ja muista, että kieltää Jehova Pakanakansain vaimot kansaltaan.

SAALU. Kun täällä huudan, vuoret vastaavat, Kovempi oisko nuori sydämmes? Vie laumastani sata lammasta, Sovintoverta niistä vuodata: Vie kaikki virhittömät karjastani, Mut säästä huonettani, lapsiani!

PINHOS. Mä vannonut heill' olen kuoleman!

SIMEONILAINEN. Oi Pinhos, tuolle korvas kallista!

ERÄÄT. Armahda, Pinhos!

MUUT. Ei! He kuolkoot!

ERÄÄT. Te kuolkaa, rosvot!

MUUT. Itse rosvoja!

SIMEONILAINEN. Tuost' annan!

(Tuuppaa nyrkillään erästä).

ERÄS. Maksan takaisin! — He kuolkoot!

MUUT. He kuolkoot!

SAALU. Tässä vanha rintani! Se verenjanoanne sammuttaa. Tuo keihääs iske sydämmeeni! — Lyö! Mun vanhan kuolla, nuorten elää suo.

PINHOS. Pois, kurja vanhus! Toista toinen ei Voi sovittaa. Ken rikkoi lihassaan, Hän lihassaan saa itse sovittaa. Siis kuolkoot!

Ryntää Simrin telttiin: Saalu sortuu jalkoihin.

MUUT. Kuolkoot!

Menevät.

SIMEONILAINEN. Simri eläköön!

ERÄS. Vait, miehet! muuten kosto kimmahtaa Miehestä mieheen.

SAALU. Nouskaa, lapseni! Kapina! Nouse, Simeonin huone!

PINHOS (palaa). Kas tässä Herran keihäs! — Herranko? Niin, Herran! Herran oli kostotyö. Nuo kaks yht'aikaa kuoli hekkumassaan: Lävisti keihäs, veret yhteen juoksi. Uh!

Etempää teltistä törmää ulos SIMRI, miekka kädessä. KOSBI seuraa, mutta kaatuu teltin ovelle.

SIMRI. Auttakaa! ma kuolen!

Kaatuu.

SAALU. Poikani! Mun armas poikani!

Vaipuu Simrin ruumiille.

PINHOS. Ken kapinoi, Hän kuolkoon! Tulkaa, Herran sankarit! On Kosbin kansa vielä kostamatta: Valamme kautta Moab voitti rauhan, Tok' ei sen kaksoissisar Midian. Aseihin! Murhaa Midianille!

KANSA: "murhaa! murhaa!"

Lähtevät.

SAALU. Mun poikani! Oi armas poikani!