TOINEN LUKU.

Koulu oli loppunut ja todistukset saatu. "Kettusen komppania" oli komeasti päässyt luokalta, Kalle kuudennelle, Pekka kolmannelle ja Sirkka toiselle. Ostokset oli ostettu, selkäreput kunnossa, ja nyt seisoivat kaikki kolme vaununsillalla, jutellen täti Mehtosen kanssa, joka oli tullut "lapsiaan" saattamaan. Hän oli jo aamupäivällä saattanut yhden joukon etelään päin, ja tässä olivat nyt hänen pohjoiseen lentävät lintunsa, niinkuin hän leikillään sanoi.

— Sirkkaa minun tulee sääli. Kuinka ihmeessä sinä jaksat, lapsi parka?

— Kyllä minä jaksan, vastasi tyttönen, jolla oli jalassa paulakengät ja vyöllä pieni puukko. — Tädin ei tarvitse yhtään olla huolissaan.

— Älkää nyt kulkeko pitkiä päivämatkoja, ettei Sirkka väsy. Kalle, sinun pitää muistaa…

— Kyllä minä muistan.

Hän katseli väkijoukkoa ja huomasi Väinö Virtasen, joka hieno keppi kädessä käveli laiturilla. Hän oli saanut ehdot ruotsissa, jotenka suunniteltu huvimatka nyt muuttui opintoreissuksi. Hän oli jäänyt kaupunkiin, vaikka olisi voinut matkustaa jo aamulla. Ilmeisestikin tuon kävelykepin vuoksi.

— Jaha… täälläkö ne lappalaiset nyt ovat menossa?

Hän heilutteli keppiään, mutta huomasi samassa täti Mehtosen ja pujahti väkijoukkoon.

Kallea nauratti. Mokomakin hepsake! Tarpoisipa heidän kanssaan Lapin jänkiä, niin lähtisi herrastelemishalu.

Samassa soi kolmannen kerran, ja junailija puhalsi pilliinsä. Veturi vihelsi, juna nykäisihe liikkeelle. Nenäliinaa heilutellen jäi täti Mehtonen asemasillalle.

— Hyvästi, lapset! Terveisiä kotiin.

Kaupunki taloineen soljui heidän ohitseen. Tuossa oli hautuumaa, muuten kaunis paikka. Siinä vilahti maantie, jolla Kalle ja Pekka olivat kevätiltaisin harjoitelleet pyöräilyä. Tuolta näkyi lyseon punainen peltikatto ja kauempaa tähtitorni. Merikin käväisi pari, kolme kertaa näkyvissä, mutta sitten painuttiinkin jo leikkaukseen. Kasarmi… oluttehdas… pumppu… rautasilta. Kohisten porhalsi juna yli sillan, kiljahdellen hyvästiksi kaupungille, jonka tehtaiden piiput vielä viimeiseksi viittoivat retkeläisille.

Kettusen komppania meni vaunuun. He olivat aloittaneet "anabasiksensa", ylämatkansa, niinkuin kreikankielen opettaja koulussa oli heidän kotimatkaansa nimittänyt.

* * * * *

Ristiniemellä liittyi heidän matkaansa Iijärven nimismiehen poika, joka kävi ruotsalaista lyseota samassa kaupungissa. Hänen nimensä oli Ola Svensk, ja hän oli reipas ja solakka nelitoistavuotias, päässyt jo viidennelle luokalle. Ola oli tullut jo edellisenä iltana ja jäänyt sopimuksen mukaan Kettusen komppaniaa odottamaan, Iijärvi oli Uujoen naapuripitäjä, ja heillä oli yhteistä matkaa kolmisenkymmentä penikulmaa.

He yöpyivät samaan majataloon ja olivat kuin saman perheen jäseniä. Vaikka he kaupungissa kulkivat eri koulua ja puhuivat eri kieltä, he kuuluivat nyt yhteen, Lappi, kotimaakunta, yhdisti heidät.

Aamulla varhain he istuivat rattaille, ja hevosmatka alkoi. Majatalon isäntä itse oli heitä auttelemassa. Hän oli leikkisä mies, jolla aina oli mukava sana matkamiesten varalle.

— Sanokaa niille papoille, että muuttavat pois sieltä tunturista, veisteli hän nytkin muhoillen ystävällisesti. — Poroksihan siellä ihminen muuttuu.

— Ei muutu, sanoi Sirkka nauraen.

— No varmasti! Heti kun nilkat alkavat napsua, se on merkki, että jo rupesi muuttumaan.

— Sitten minun olisi pitänyt olla jo aikoja poro, sillä minun nilkkani ovat napsuneet niin kauan kuin muistan, tuumi Pekka totisena.

Majatalon isäntä nauroi ja viittasi kädellään hyvästiä.

Svenskin Ola ajoi pikku Sirkan kanssa toisella, ja Kalle ja Pekka toisella hevosella. Tie kulki suurten metsien ja laajojen soiden halki. Siellä täällä näkyi jokin yksinäinen talo. Mäkeä ylös ja toista alas sujui taival. He vaihtoivat hevosia kievareissa ja merkitsivät nimensä päiväkirjaan. Sirkka pani merkille, että Olakin teki merkiltänsä suomeksi. Niin — mitäpä hän olisi ruvennut erottautumaan toisista. Täällä kaukana kiveliössä oli vain yksi mieli ja yksi kieli. Mutta ainoa, joka merkitsi päiväkirjaan säätynsä, oli Pekka. Hän kirjoitti säännöllisesti: "Lyseolainen Pekka Kettunen."

Samoin he täyttivät ahkerasti muistutussarakkeita, mutta aina myönteiseen suuntaan. Jos he majatalossa sattuivat juomaan kahvia, piirsi Pekka heti muistutuksen: "Tässä kievarissa on sitten eri hyvä kahvi!" Taikka: "Kettusen komppania ja Svenskin Ola ovat tähän majataloon erittäin tyytyväiset." Nuo päiväkirjat korjasi aikanaan nimismies ja lähetti lopuksi lääninhallitukseen. Sielläkin saivat siis niiden tarkastajat havaita, että kirkkoherra Kettusen lapset ja nimismies Svenskin poika olivat suurella riemulla matkanneet kesälomalleen.

Kahden päivän perästä he saapuivat Soasjoelle. Ola oli selittänyt Sirkalle, että kaikkein ensimmäiseksi, ennenkuin tultiin itse kylään, näkyisi tien käänteessä kirkon katto. Ja niin kävikin. Toisen päivän iltana vilahti muutamasta tienkäänteestä näkyviin sinkkipeltikatto. Sirkka silmäsi kysyvästi Olaan. Tämä nyökkäsi päätään. Aivan oikein: he olivat Soasjoella. Muutamia satoja metrejä vielä, ja he laskeutuivat joen rantaan ja rupesivat huhuilemaan lautturia. Tämä tulikin, vanha pahkaposkinen äijä, joka jutteli tuttavallisesti Olan ja Kallen kanssa.

— Jaahah… se on tuota… taas koulu lopussa. Ja pohjoiseenko sitä… tuota… painetaan?

— Sinnepä sinne, vastasi Ola. — Ja siellä oltaisiinkin, jollei tarvitsisi koulua käydä.

— No, no… kyllä sitä sentään pitää koulua käydä. Ei herraslapsista muuten tule mitään, jolleivät koulua käy. Rupeavat töllöttelemään ja innistelemään ilmaa… niinkuin tämä meidän hosmestarin poikakin.

— Ettepäs tekään ole koulua käynyt ja olette päässyt lautturiksi, virkkoi Pekka, joka oli ruvennut auttamaan lautan hilaamisessa.

— Minun ei ole tarvinnutkaan.

— No, miksi meidän tarvitsee?

— Ka… siinäpä se on, kun teidän tarvitsee. Rupeatte muuten töllöttelemään.

Lapset nauroivat. Heistä oli tämä lautturi kerrassaan mukava mies. He sanoivat hänelle hyvästiä kädestä pitäen, ja pikku Sirkka niiasi oikein kauniisti.

— Uujoen papin tyttökö se sinä olet? kysyi lautturi. — Sinuapa ei ole ennen näkynyt.

— Hän tuli syksyllä isän kanssa Norjan kautta, selitti Pekka.

— Ja nyt yrittää ensi kertaa jalkamatkaa. Ai, ai, pienet ovat jalat vielä, mutta sirkeältäpä muuten näyttää.

— Kyllä minä jaksan siinä missä toisetkin, vakuutti Sirkka punastellen.

He lähtivät pappilaan, sillä se oli heidän tavallinen majapaikkansa. Kirkkoherra Koivula rouvineen otti heidät ystävällisesti vastaan. Ola ja Kalle saivat kertoa kirkkoherralle kaupungin kuulumisia. Vaikka posti tuli tänne jo kolmesti viikossa, olivat matkamiesten tuomat uutiset silti aina tervetulleita. Kirkkoherra kyseli koulun opettajista; pari niistä oli hänen koulu- ja ylioppilastoveriansa. Myöhään yöhön saakka istuivat pojat kirkkoherran työhuoneessa, ja tämä näytteli heille munakokoelmaansa. Hän oli nim. innokas lintumaailman tutkija, voipa sanoa pienoinen tiedemies, ja hänen kokoelmansa käsittivät monta suurta kaappia. Ola ja Kalle, jotka olivat kumpikin huvitettuja luonnontieteistä, kuuntelivat jännittyneinä kirkkoherran selityksiä. Tämä näytti heille erästä harvinaista linnunmunaa, jota kumpikaan ei ollut ennen nähnyt. Sitä he tarkastelivat nyt innokkaasti.

— Mistä setä tämän löysi?

— Tästä pappilan haasta, jutteli kirkkoherra, ja hänen oikean silmänsä alla rupesi mukavasti nykimään. — Mutta arvatkaapa, kuinka kauan haetutti, ennenkuin löysin pesän?

Sitä oli poikien mahdoton arvata.

— Kolme kokonaista viikkoa! Sinä aikana en tehnyt mitään muuta kuin hain tätä yhtä ainoata pesää, (Tietysti kävin sunnuntaina kirkossa ja toimitin jumalanpalveluksen.) Hätäisesti joudin syömään.

Pojat katselivat ihmeissään harvinaista setää. Ei ollut mikään ihme, että hän oli saanut "Lintu-Jussin" liikanimen.

— Mutta kuinka setä sen löysi?

Kirkkoherra sytytti piippunsa ja kertoi:

— Näin muutamana päivänä postista palatessani harvinaisen linnun, jota epäilin Pohjan pajulinnuksi. Sehän pesii Jäämeren rannoilla eikä sitä juuri koskaan tavata näin etelässä. Seurasin sitä, kun se lenteli edelläni puusta puuhun, ja arvasin sen pesineen jonnekin tänne lähitienoille. No, ei muuta kuin hakemaan. Kulutin yhden päivän ja kuljin pappilan ympäristön ristiin rastiin, mutta en löytänyt. Pari kertaa näin sen haassa ja vahvistuin olettamuksessani, että se on pesinyt sinne. Kun se on uunilinnun sukulainen, ajattelin sen muuranneen itselleen pesän jonkin mättään koloon. Mitäs muuta kuin järjestelmällisesti etsimään. Jaoin haan ruutuihin ja hain ruudun päivässä. Kolmen viikon kuluttua löysin sen mättään kolosta koivun juurelta. Siinä oli neljä munaa. Yhden niistä otin, ja tuossa se nyt on.

Poikien piti uudelleen katsoa tuota harvinaista munaa.

Se oli vaalea, sormenpään kokoinen, ja siinä oli vaaleanpunertavia täpliä.

Setä Koivulan arvo oli poikien silmissä kohonnut moninkertaisesti. He tunsivat suurta kunnioitusta häntä kohtaan. Sellainen luonnontutkija! Sellainen harvinainen pappi! Kukaties he olisivat valvoneet aamuun asti ja kuunnelleet hänen kertomuksiaan, jollei kirkkoherran rouva olisi tullut ajamaan heitä levolle.

— Kyllä meidän pappa valvoo vaikka viikon, kun pääsee linnuistaan puhumaan, toruskeli hän, — Mutta poikien pitää aamulla taipaleelle. Siellä vanhemmat odottavat jännityksellä, ja minä tiedän, että odottavan aika on pitkä.

Eikä poikien auttanut muu kuin totella. Pekka ja Sirkka olivat jo aikoja menneet "höyhensaarille".

Mutta vielä unissaankin he olivat kuulevinaan setä Koivulan matkivan lintujen ääniä ja näkevinään, kuinka hänen oikean silmänsä alla poskilihas mukavasti nyki. Ja he nauroivat onnellisina.