KOLMAS LUKU.

Ja nyt alkoi jalkamatka, hei!

Soasjoen pappilan pihalla seisoi retkikuntamme reput selässä ja leppäsauvat kädessä, valmiina aloittamaan ylämatkansa. Kirkkoherra Koivula rouvineen antoi heille rappusilta viimeisiä neuvojaan.

— Siellä on Pomokairassa paljon tikan ja palokärjen pesiä… niitä teidän sopisi mennessä tarkastaa.

Koivulan setä se vain huolehti linnuistaan. Kirkkoherran rouva huomauttikin:

— Eivät lapset jouda koluamaan lintujen pesillä. Käy muuten niin, etteivät ehdi koko kesänä kotiin. Muista sinä vain sitä sinun kerrallista käräjäsaarnaasi.

Pojat olivat kuulleet jutun. Setä Koivulan oli pitänyt muutamana keväänä mennä käräjäsaarnaa pitämään, kun hän kirkon ja pappilan välillä oli huomannut palokärjen, joka naputteli onttoa hongan runkoa. Käräjät olivat sinä vuonna siirtyneet tavallista myöhempään, ja setä Koivulan oli tehnyt mieli katsoa, aikoiko palokärki pesiä puuhun. Hän oli kiivennyt honkaan ja unohtunut sinne. Tuomari lautakuntineen odotti kirkossa, mutta pappia ei vain kuulunut. Silloin oli kirkkoväärti tullut portaille katsomaan. "Siellä on pappi puussa… on tainnut löytää uuden pesän", oli suntio huuaissut hänelle tapulin luukusta. "Eiköhän soiteta uudestaan papin kellot?" Sanottu ja tehty. Setä Koivula oli säikähtänyt ja ollut vähällä pudota puusta alas. Kauhtana oli pahasti revennyt, mutta siitä huolimatta hän oli pitänyt käräjäsaarnan. Tuomari oli ollut vähän suutuksissaan, sillä käräjät pääsivät alkamaan vasta tuntia myöhemmin. Mutta saatuaan kuulla selityksen, hän oli nauranut. "Se on se Lintu-Jussi sellainen, että sille pitää antaa anteeksi."

Setä Koivulalle se oli vähän kiusallinen juttu, eikä hän mielellään kärsinyt kuulla siitä puhuttavan.

— Mitäpäs tuosta… mutta ne ovat klassillisia herroja ne palokärjet… saaneet nimensäkin Mars-jumalan mukaan. Niiden elämää on soma seurata.

— Ole tuossa nyt… aina sinä niistä linnuistasi! Sanokaa nyt, lapset, paljon terveisiä isälle ja äidille.

— Niin… Jumalan haltuun nyt sitten!

Pojat nostivat lakkiaan, pikku Sirkka niiata nyksäytti, ja reippaina astuivat retkeläiset pappilan veräjästä ulos, suunnaten kulkunsa jokiahdetta pitkin läpi kirkonkylän pohjoiseen. Yksi ja toinen vastaantulija, joka tunsi heidät, toivotti onnea matkalle. Ja kylläpä sitä tarvittiinkin, sillä Olan kotia Iijärvelle oli tasan kaksikymmentä penikulmaa, puhumattakaan Kettusista, joiden kotiin Uujoelle tuli vielä Iijärveltä kolmetoista.

Mutta hyvin olivat retkeläiset varustettuja. Evästä oli riittävästi. Koivulan täti, jolla itsellään ei ollut lapsia, oli pitänyt heistä huolta kuin omistaan. Hän oli paistanut lettuja ja pannut mukaan yhtä ja toista hyvää. Oli suolattua kalaa, oli kuivattua poronlihaa, kahvia ja sokeria. Leipää oli myös, sillä sitä oli usein vaikea saada köyhistä Lapin taloista. Mutta retkeläiset luottivat siihen, että he saattoivat matkan varrella vahvistaa eväsvarastojaan pyytämällä kalaa. Sitä varten oli Kalle varustanut mukaansa onkia ja uistimia. Ola oli ripustanut reppunsa kielekkeeseen rautapeltisen paistinpannun, ja Pekka oli saanut kannettavakseen pienen kahvipannun. Olalla oli muassaan salonkikivääri ja Kallella pistooli. Vielä kuului Kallen kantamukseen rankinen, valkoinen telttakangas, jonka saattoi mukavasti jännittää kahden puun tahi seipään väliin, ja jonka alla oli lämmin nukkua.

Sääskistä ei ollut vielä näin varhain haittaa. Ne tulivat tavallisesti vasta juhannukseksi. Mutta sateen ja kylmän vuoksi oli tuollainen rankinen hyvä olemassa.

Alkutaipaleella oli vielä kyliä ja taloja, joten heidän ei kolmeen, neljään päivään tarvinnut yöpyä taivasalle. Mutta kuta pitemmälle matka kului, sitä autioimmiksi kävivät seudut. Maat rupesivat kohoamaan, ja viidentenä päivänä Soasjoelta lähdön jälkeen he näkivät ensimmäiset varsinaiset tunturit. Olihan niitä näkynyt tosin jo ennen Soasjokeakin, kuten Pyhätunturi ja Luosto, mutta ne olivat yksinäisiä ilmestyksiä, kuin sattumalta joutuneet niin kauas muista erilleen. Mutta täällä Soasjoen pohjoisosissa niitä näkyi kokonaisia ketjuja pitkin taivaan rantaa. Sieltä täältä pisti esiin jokin korkeampi huippu. Lapset koettivat arvata, mitä ne mikin olivat.

— Nuo ovat Nattaset, sanoi Kalle, osoittaen korkeaa tunturia, jossa oli kaksi pyöreäpäistä huippua rinnakkain.

He seisoivat jylhän vaaran laella ja katselivat valtavaa näköalaa, tuntien oman pienuutensa. Kalle ja Olakin, jotka olivat melkein aikamiehiä, seisoivat vaieten. Heitäkin kammotti tämä yksinäinen, pitkä taival. Mutta Pekka, joka joutui hurmion valtaan nähdessään tuntureita, huudahti osoittaen sauvallaan pohjoista kohti:

— Tuolla… noiden tunturijonojen takana on kotimme!

Hän oli kuin sotapäällikkö, joka aikoi johtaa joukkonsa voittoon.

Pikku Sirkan sydäntä ahdisti. Kaukana, kaukana oli koti vielä. Matka sinne tuntui loppumattomalta. Hän oli nyt kävellyt kymmenen penikulmaa, ja jalat tuntuivat raskailta kuin lyijy.

Mutta Kalle lohdutti häntä:

— Älä ole milläsikään. Me emme kulje tänään pitemmälle kuin tuon seuraavan vaaran laitaan. Siihen teemme tulen ja yövymme.

He lähtivät jatkamaan matkaa, jota Kallen kertoman mukaan ei pitänyt olla päälle kolmen kilometrin. Mutta pikku Sirkasta tuntui tämä lopputaival toivottoman pitkältä. Eikä kumma, sillä hän oli ensimmäistä kertaa tällaisella retkellä.

Mutta hän oli urhoollinen pikku tyttö. Hän ei nurissut. Ola tarjoutui kantamaan häntä selässään yli soiden, mutta Sirkka ihan närkästyi. Kyllä hän yksinkin pääsi. Oikeastaan hän olisi ollut ketterin koko joukosta, jollei kenkä olisi ruvennut hankaamaan jalkaa. Hän ei kuitenkaan puhunut siitä mitään toisille. Pelkäsi näiden joutuvan neuvottomiksi. Hyppien mättäältä toiselle hän eteni kauas toisten edelle, jotka kantamuksiltaan eivät voineet niin nopeasti seurata.

Yhdeksän tienoissa illalla he saapuivat määräpaikkaan. Aurinko meni vain puoleksi tunniksi piiloon keskiyön aikaan, mutta nyt se vielä paistoi puiden latvain yläpuolelta. Erämaa oli hiljainen kuin hauta. Vain haukat leijailivat heidän yläpuolellaan ja niiden naukutus tuntui tässä suuressa äänettömyydessä pahaenteiseltä. Laululinnutkin olivat vaienneet. Lähelläolevalta suolta kuului vain jänkälinnun yksitoikkoinen piipitys.

Vaaran juurella oli yksinäinen, puolittain sortunut heinälato. Joku uutistalokas oli sen siihen rakentanut, korjaten vaaran alta leviävältä jängältä heinän. Mutta nyt ei sitä oltu käytetty enää moneen vuoteen. Kaipa oli uutisasukas löytänyt paremmat heinämaat lähempää taloaan, koska oli hylännyt tämän kaukovainionsa.

Kalle ja Ola rupesivat tekemään tulta. Sirkka istahti kivelle ladon viereen, katsellen kuusankaa, joka kuusen oksalta toiselle hypellen näytti tarkkaan seuraavan heidän puuhiaan. Sitä kutsuttiin täälläpäin "kuukkeliksi", ja se oli uteliaisudestaan tunnettu. Se seurasi matkamiestä välistä kilo metrimääriä ja oli toisinaan kyllin rohkea siepatakseen leipämurusen ihan miehen selän takaa, tämän aterioidessa. Se eli tavallisesti kuusen silmuilla, mutta saattoi heittäytyä toisinaan kaikkiruokaiseksi kuin Pohjolan jätkä. Se oli kaunis lintu, jota sen tungettelevaisuuden perusteella ei olisi luullut sellaiseksi "salonkilaulajaksi" kuin se todellisuudessa oli.

Pekka oli mennyt joelle, joka virtasi vaaran ohitse. Hän viipyi siellä hyvän aikaa eikä vastannut huhuiluun. Toisilla oli kahvi aikoja valmiina, mutta Pekkaa vain ei kuulunut. He päättelivät silloin hänellä olevan jotakin tärkeämpää tekeillä ja jättivät hänet rauhaan. Vasta kun ateria oli valmis, he rupesivat uudelleen huhuilemaan häntä.

Mutta suuri oli heidän hämmästyksensä, kun poikaa ei ruvennut kuulumaan. Ola lähti silloin joelle, mutta palasi hetken kuluttua takaisin ilmoittamaan, ettei joella näkynyt ketään. Onkivapa ja suuri, ainakin kolmen kilon painoinen hauki olivat ainoat, mitä hän löysi. Mutta onkijaa ei näkynyt, ei kuulunut.

Silloin valtasi pelko koko retkikunnan. Kalle meni aivan kalpeaksi, ja Sirkka hyrähti itkuun. Oliko Pekka hukkunut?

He kiiruhtivat joelle, mutta se oli kauttaaltaan niin matala, että hyvin olisi erottanut, jos siihen joku olisi pudonnut.

He rupesivat yksistä voimin huhuilemaan:

— Pekka… Peek-kaah! Tännepää-in!

Mutta ei kuulunut mitään muuta kuin kaiku, joka mahtavan ukkosen jyrinän tavoin kiiri pitkin saloa.

Silloin heidät todella valtasi pelko.

Päätettiin, että Kalle lähtisi ensiksi etsimään. Jollei hänen onnistuisi Pekkaa löytää, niin sitten lähtisi Ola. Sirkkaa ei sopinut jättää yksikseen, siliä hän oli kovin järkytetty.

Kalle lähti, ja Ola jäi Sirkan luo. He kuuntelivat Kallen huhuilua. Ääni loittoni loittonemistaan, kunnes se lopulta kantausi heidän korviinsa heikkona kuin sääsken laulu. Sitten sekin häipyi, eikä kuulunut mitään.

Noin tunnin kuluttua Kalle palasi — yksin. Hän oli aivan neuvoton. Hän kertoi kulkeneensa jokivartta alas pitkän matkaa, menneensä parissa paikassa joen ylikin, mutta ei ollut kuullut eikä nähnyt mitään.

Nyt oli Olan vuoro lähteä liikkeelle. Kalle jäi sisarensa luo lohduttelemaan tätä. Sirkka oli jo aivan varma, että Pekka oli joutunut surman suuhun ja hän itki katketakseen.

Kuin olisi ymmärtänyt pikku koulutytön surun rupes kuukkeli yht'äkkiä visertämään. Nyt sai Sirkka oppia tuntemaan, kuinka tuossa lintumaailman "mustalaisessa" asui hieno ja herkkä sielu. Se lauloi osaaottavasti, mutta samalla iloisesti ja heleästi, niin että Sirkasta rupesi tuntumaan, kuin olisi laulaja erikoisesti tahtonut lohduttaa häntä.

— Kuulepas kuukkelia, kuinka kauniisti laulaa, sanoi Kalle, joka samalla seurasi Olan etääntyvää huhuilua. Tämä oli lähtenyt päinvastaiseen suuntaan kuin hän.

Kului tunti ja kului toinen, eikä Olaa kuulunut. Oli jo käsissä keskiyö. Vieno kesäyön hämy kääri hetkeksi vaippaansa metsän ja suon. Tuli loisti kirkkaammin, ja Kalle lisäsi siihen puita. Sirkka rupesi jo pelkäämään, että Olakin oli eksynyt. Mutta Kalle rauhoitti häntä, OJa oli siksi iso poika, ettei hän niinkään vain eksyisi. Lapissa syntyneenä hän oli tottunut metsiä kulkemaan. Kyllä hän varmasti palaisi ja toisi Pekan tullessaan.

He vaikenivat hetkeksi ja kuuntelivat. Ei kuulunut risahdustakaan. Kuukkelikin oli herennyt äänettömäksi. Ilma oli tummansinertävää kuin savun sekaista, ja jängältä, vaaran alta, alkoi nousta usvaa. Oli melkoisen kylmää.

Silloin — yht'äkkiä rasahti jossakin katkennut oksa. Kalle ja Sirkka höristivät korviaan. Kuului askeleita ja matalaäänistä puhetta. Lapset hypähtivät pystyyn. Oliko se Ola vai kuka se oli?

Askelet lähenivät; nyt kuului jo puhekin selvempään. Sirkka tunsi Olan äänen. Samassa tämä ilmestyi harjun takaa, taluttaen Pekkaa kainalosta.

— Onko tapahtunut jokin onnettomuus? huudahti Kalle ja syöksähti tulijoita vastaan.

— On… ja ei ole, vastasi Ola nauraen? - Tämä mies vain hourii.

Kalle tarkkasi Pekkaa. Tämä oli kalpea ja pelästyneen näköinen.

— Missä olet ollut?

Pekka yritti puhua, mutta tuokioon hän ei saanut sanaa suustaan. Suupielet vain nykivät, ja näytti siltä, kuin olisi hän ollut itkuun purskahtamaisillaan. Lopulta hän änkytti:

— Kar… kar… karvainen pää.

— Mistä karvaisesta päästä se puhuu?

Lopuksi aukeni Pekan puheväylä. Hän kertoi menneensä joen rantaan uistattamaan. No, se tiettiin. Entä sitten? Niin… hän oli uistellut aikansa ja saanut suuren hauin sekä ollut juuri huutamaisillaan toisille, että tulisivat katsomaan, kun metsästä hänen takaansa oli kuulunut outoa töminää, ja puiden välistä oli näkynyt karvainen pää ja kaksi mustaa silmää. Hän oli ensin luullut sitä karhuksi, mutta yks'kaks' oli pää siirtynyt toiseen paikkaan ja katsellut sieltä… noin kaksi metriä siitä, missä hän oli sen ensiksi huomannut. Se oli liikkunut aivan äänettömästi, lopulta niin nopeasti, ettei hän ollut erottanut, missä se kulloinkin oli. Koko metsän laita oli ollut täynnä karvaisia päitä, ja ne olivat heiluneet edestakaisin, hävinneet hetkeksi ja sukeltaneet jälleen uudelleen näkyviin. Oli vain kuulunut omituista tuhkimista, aivan kuin olisi joku lujaa puhaltanut kouransilmäänsä. Silloin hän oli lähtenyt juoksuun, aikoen luonnollisesti toisten luo. Mutta hätäännyksissään hän oli juossutkin jokivartta ylös, ja koko ajan oli karvainen pää seurannut häntä. Hän oli parantanut vauhtia, langennut, noussut jälleen ja pinkaissut kuin henkensä edestä, — kunnes oli suin päin syöksähtänyt muutamaan kallion koloon, jonne oli jäänyt makaamaan puoleksi tiedotonna. Vain kerran hän oli nähnyt tuon karvaisen kummituksen ja kuullut sen tuhauksen. Sitten se oli hävinnyt, ja hän oli maannut kolossa siihen asti kuin Ola oli hänet löytänyt.

— No etkö kuullut meidän huutojamme?

— Kuulin kyllä, mutta en uskaltanut tulla ulos. Ajattelin, että se uudelleen rupeaa minua ahdistamaan.

Seurasi pitkä äänettömyys. Lapset katselivat toisiaan säikähdyksestä kalpeina. Mikä kumma se oli ollut?

— Ei se ole voinut olla muu kuin karhu, virkkoi Kalle viimein.

— Mutta kun minä en nähnyt muuta kuin pään.

— Karhu on taitava piiloutumaan. Sehän juoksee metsässä niin mestarillisesti, ettei sitä juuri koskaan pääse näkemään.

— Karhu se on ollut, vakuutti Olakin.

— Lähdetään pois tästä, se syö meidät, itki Sirkka.

— Ei se enää tule, vakuutti Kalle. — Jos se on ollut karhu — ja mikäpä muu se olisi voinut olla — niin se on säikähtänyt yhtä paljon kuin Pekkakin ja kaikonnut matkoihinsa. Ei — kyllä me tässä olemme yötä. Eihän Sirkkakaan jaksa kävellä kauemmas.

He päättivät siis yöpyä siihen. Tulta kohennettiin, ja pian loimusi iso valkea kesäöistä taivasta kohti. Ruvettiin syömään, ja hetken kuluttua jo naurettiin Pekan seikkailulle.

Varovaisuuden vuoksi levitettiin rankinen vanhaan heinälatoon. Oviaukko tukittiin kiinni ladon pohjalta nostetuilla lattiapuilla, ja tuokion kuluttua makasivat retkeläiset rankisen alla suloisessa sovussa.

Pikku Sirkka nukahti heti, mutta pojat valvoivat jonkin aikaa. Heistä oli jännittävää nukkua keskellä ääretöntä saloa, kaukana ihmisasunnoista. Olisivatpa opettajat saaneet olla heitä katsomassa.

Väsymys valtasi lopulta pojatkin. He vaipuivat sikeään uneen.

Parin tunnin kuluttua Kalle heräsi omituiseen murinaan, joka tuntui tulevan kuin maan alta. Murinaa seurasi äkäisiä, lyhyitä tuhahteluja, aivan kuin olisi joku käsipalkeilla voimakkaasti puhaltanut. Kalle kömpi hiljaa rankisesta ulos ja koetti tirkistellä ladon seinän raoista, mutta mitään ei näkynyt. Ulkona oli valoisaa kuin päivällä, ja jossakin lähellä lauloi rastas.

Muriseva ääni kuului uudelleen ja nyt aivan ladon peränurkan takaa. Kalle hiipi sinne ja huomasi samassa suuren, tumman otuksen, joka päätään edestakaisin heilutellen kaivoi vihaiseti ladon nurkan juuressa. Mättään palasia lenteli ilmaan sakeana tuiskuna, ja otuksen suuri ruho nytkähteli pehmeästi kuin olisi se ollut liitoksistaan irti.

Se oli karhu.

Kalle tunsi polvensa käyvän heikoiksi. Pidellen molemmin käsin ladon seinästä kiinni hän koetti pysyä pystyssä, mutta askeltakaan hän ei uskaltanut ottaa. Murina eteni ladon seinää pitkin, ja joku heikompi seinäpuu pullistui sisäänpäin pedon painaessa sitä raskaalla ruhollaan. Karhu pysähtyi, kaivoi taas maata, murisi vihaisesti ja lähti jatkamaan kulkuaan ladon ovea kohti.

Silloin muisti Kalle pistoolinsa. Hän hiipi rankisen luo horjahtelevin askelin. Lattiapuut kolahtelivat hiljaa, mutta sittenkin tuntui niiden aiheuttama kolina hänestä tuskallisen kovalla. Hän silmäsi oviaukkoa. Se oli onneksi illalla tukittu. Mutta muutamalla tempaisulla saattoi nuo harvat puut iskeä hajalle, ja silloin he olisivat kaikki karhun kidassa.

Hän herätti Olan, joka kuorsasi seljällään. Tämä hieroi silmiään eikä tahtonut pitkään aikaan tajuta, mistä oli kysymys.

— Ola, Ola, karhu on ulkona ladon edessä ja tulee sisään!

Ola kavahti pystyyn kuin ammuttu. Hän sieppasi salonkikiväärinsä, ja ennenkuin Kalle ehti häntä estää, oli hän ladon seinän raosta lähettänyt luodin pedon turkkiin.

Mutta — silloinkos kajahti ulkoa karjaisu, joka sai korven raikumaan. Siihen heräsivät Pekka ja Sirkkakin ja rupesivat yhteen ääneen huutamaan. Mutta nyt ei pojilla ollut aikaa rauhoittaa heitä.

Haavoittunut peto hyökkäsi kahdella jalalla ladon ovea kohti, karjahdellen kauheasti. Toisella kämmenellään se tuon tuostakin tapaili paistiaan ja huhtoi sitten ympärilleen hurjasti. Muutama silmänräpäys vain, ja jo alkaisivat ovipuut rutista. Pekka ja Sirkka olivat kömpineet ladon etäisimpään nurkkaan ja kädet silmillä parkuivat kuin henkensä edestä.

Nyt olivat pikaiset neuvot tarpeen. Kalle tempaisi pistoolinsa, ja vaikka hän olikin kasvoiltaan kalpea kuin palttina, hän seisoi keskellä ladon lattiaa uljaana kuin sotasankari. Hän ojensi oikean kätensä laukaistakseen, mutta karhu liikkui niin nopeasti, ettei hän ehtinyt laukaista. Näytti siltä, kuin olisi se etsinyt vihollistaan ladon edestä, sillä se penkoi ja repi turvetta ihan vimmatusti. Yht'äkkiä se nosti päätään, ja kuin kuunnellen, mikä sen korviin kantautuva ladosta kuuluva outo ääni oli, se seisoi kahdella jalalla ladon oven edessä.

Silloin pamahti laukaus. Kalle oli ampunut ja tähdännyt suoraan rintaan. Ja nyt kajahti erämaan hiljaisuuteen karjahdus kahta kauheampi. Peto syöksyi oviaukkoa vasten, ja koko lato heilahteli kuin olisi se ollut paperista. Kalle lähetti toisen laukauksen, ja tällä kertaa peto aukaisi veristävän kitansa kuin aikoen nielaista koko ladon. Sitten se ääntä päästämättä keikahti selälleen ja jäi, käpälät taivasta kohti, makaamaan liikkumattomana.

Mutta nyt olivat Kallenkin voimat lopussa. Jännitys oli ollut liian suuri. Hän lysähti ladon lattialle kuin lankavyyhti ja pistooli kirposi hänen kädestään. Ola riensi häntä auttamaan, nostaen hänet istumaan ladon seinää vasten. Unohtaen pelkonsa riensivät Pekka ja Sirkkakin hänen luokseen lohduttamaan häntä.

— Älä ole milläsikään, Kalle, se on kuollut, sopottivat he yhtä aikaa.

Mutta Kalle kohottautui omin varoinsa istumaan ja virkkoi raukeasti hymyillen:

— Minä ta-poin sen!

Vähitellen he toipuivat pelästyksestä ja rupesivat neuvottelemaan. Ei pitänyt vielä lähteä ladosta ulos, sillä ei ollut aivan varmaa, oliko peto todella kuollut. Kalle otti jälleen pistoolin käteensä, ja Ola salonkikiväärin. Niin he istuivat hiljaa kuiskutellen ainakin runsaan tunnin. Mutta kun ladon edessä makaava peto ei hievahtanutkaan, he uskalsivat viimein kömpiä ladosta ulos.

Ohoo! Olipa se koko köriläs! Melkein yhtä suuri kuin täysikasvuinen lehmä! Pekka, jonka pelko oli jo aikoja sitten hävinnyt, kiipesi seisomaan karhun vatsan päälle ja lakkia heilutellen hihkaisi niin, että korpi raikui:

— Eläköön karhunkaataja!

Olaa nauratti. Olipa se Pekka nyt miestä poikaa, kun ei ollut vaaraa enää.

Pekka häpesi ja puitti nopeasti alas. Mutta Kalle virkkoi sovittavasti:

— Ei pidä Pekkaa pilkata. Luulenpa, että pelkäsimme vähän itsekukin. Ja astuen metsän kuninkaan luo hän jatkoi juhlallisesti:

— Turkin riistämme nyt sinulta, mesikämmen!