NELJÄS LUKU.

Nyt alkoi karhun nylkeminen, mutta se ei ollut mikään helppo tehtävä. Pojille ei ollut ennen sattunut sellaista hommaa. Mutta he olivat neuvokkaita miehenalkuja, jotka eivät niinkään vain masentuneet vaikean tehtävän edessä. He siis neuvottelivat, miten tuo työ olisi suoritettava.

Kalle muisti kuulleensa, että karhua nyljettäessä oli ensin viillettävä nahka raajojen sisäpuolelta ja vatsan kohdalta halki ja sitten ruvettava nylkemään sivuille päin. Siis tuumasta toimeen. Pojat kävivät innostuneina työhön käsiksi, ja ennen puolta päivää oli mesikämmeneltä riisuttu turkki.

Mutta kylläpä he olivatkin sen näköisiä. Yltäpäätä veressä ja karhun talissa kuin teurastajat konsanaan. Pekalla oli naamakin ihan veren vallassa, kun hän verisellä kämmenseljällä oli tuon tuostakin pyyhkäissyt hikistä otsaansa. Aurinko kiersi rataansa jo toista kertaa, kun he illalla kyykkivät paitasillaan nuotion ympärillä pestyään vaatteensa joessa ja asetettuaan ne kuusen oksalle kuivamaan.

Kalle oli pystyttänyt ladon eteen tukevan seipään ja ripustanut siihen karhun taljan kuin voiton merkiksi. He istuivat nyt kaikki tulen ympärillä, syöden illallistaan ja karkoitellen tungettelevia muurahaisia loitommas.

— Neiti Sirkka saa nyt suoda anteeksi, että esiinnymme vähemmän sopivasti puettuina. Mutta me olemme tulleet sodasta kuningas Mesikämmentä vastaan ja huuhtoneet hurmetta valuvat vaatteemme joessa, lausuili Ola juhlallisesti.

— Mitä te minusta välitätte! Minä kuvittelen, että te olette hurstikauhtanaisia muinaissuomalaisia, jotka ovat kokoontuneet uhrijuhlaan. Opettaja näytti sellaisen taulun koulussa. Siinä oli johtaja ihan Kallen näköinen.

— Entäs minä… näitkö minua siinä kuvassa? uteli Pekka.

— Kyllä… sinä pitelit johtajan miekkaa hänen selkänsä takana.

— En minä halua olla palvelija. Minä tahdon olla vapaa mies niinkuin toisetkin.

— Niin… vapaita miehiä olemme jokainen… metsän urheita poikia, jotka veroitamme Tapion aittaa. Siinä köljöttää ukko ilman turkkia. Pojat, osoittakaamme kaatuneelle vihollisellemme kunniaa ja peittäkäämme hänen ruumiinsa havuilla.

Kalle nousi ensimmäisenä ja rupesi karsimaan oksia lähellä olevasta kuusesta. Hetken kuluttua oli karhu haudattu valtavan havukasan alle.

— Mutta mistä ihmeestä metsän kuningas eksyi tänne? kummasteli Ola, kun pojat olivat jälleen istuneet tulen ympärille ja hörppivät Sirkan keittämää kahvia.

— Siitä pitää ottaa selvä. Kukaties on tässä lähellä haaska.

Vaatteet olivat jo kuivuneet, ja pojat pukeutuivat nopeasti. Kulkien jokivartta ylös, Pekan piilopaikan ohi, he saapuivat pienen jängän laitaan, jota yhdeltä puolen reunusti tiheä pajupensaikko. Siellä, muutaman pajupensaan takana, makasi lehmän raato, josta taka-osa oli jo melkein syöty.

— Tässä on nyt arvoituksen selitys, sanoi Kalle. — Karhu on maannut myöhään pesässään ja lähtenyt sitten saalistamaan. Koko talven nukuttuaan se on ollut nälkäinen ja käynyt uutisasukkaan lehmän kimppuun armotta. Kukahan onneton laski karjansa näin aikaisin ulos?

— Siltä on loppunut heinät, niinkuin usein käy täällä pohjoisessa, ja niin on lehmät täytynyt laskea ulos, selitti Ola.

— Niin, sanoi Pekka, joka ei ollut kuunnellut Kallen selitystä. — Siksi oli karhukin niin levoton, kun me yövyimme liian lähelle sen aterioimispaikkaa, Kesäkarhu voi toisinaan yltyä ihan hirmuiseksi, jos sitä häiritään.

— No… se ukkeli ei enää syö toista lehmää, yhtyi puheeseen Kalle. — Me olemme pitäneet siitä huolen.

— Niin… me olemme pitäneet siitä huolen, toimesi Pekkakin.

— Ainakin sinä huusit niin paljon kuin kurkusta lähti, veisteli Ola.

— Mitäpäs muutakaan olisin voinut tehdä, puolusteli Pekka. — Peto pelkää ihmisääntä. Siinä on kuninkaallinen kaiku, joka ilmaisee luomakunnan herran ja käskijän.

Paluumatkalla käytiin katsomassa Pekan piilopaikkaa. Se oli kuin pienoinen luola kahden kallion välissä.

— Ja siinä on sitten sen kuninkaallisen käskijän palatsi, nauroi Ola, joka ei malttanut olla tekemättä kiusaa Pekalle.

Pekka suuttui ja lähti juoksemaan.

— Minä eksyn uudestaan, niin pääsette minusta, huusi hän.

Mutta Kalle rupesi sovittamaan. Ei pitänyt leikistä suuttua. Ja sitäpaitsi saatettiin hän jo jättää Pekka rauhaan. Eikö päätetty niin kerta kaikkiaan?

Sama se. Pekka houkuteltiin jälleen seuraan, ja niin lähdettiin leiripaikkaa kohti.

Mutta suuri oli heidän hämmästyksensä, kun karhun päältä oli kuusenhavut viskottu syrjään. Ilmeisesti oli joku heidän poissaollessaan käynyt täällä.

— Tämähän on merkillistä, tuskitteli Ola. Hän alkoi jo kohta toden teolla uskoa kummituksiin.

Oli suunnilleen puolen yön aika, ja aurinko ajelehti taivaalla huntuunsa verhoutuneena. Se paistoi punaisena, ja sen laidat liekehtivät ja leimusivat sulan metallin tavoin. Sitä saattoi paljain silmin katsoa.

— Kuka kumma on täällä käynyt nuuskimassa? ihmetteli Kallekin.

Pekkaa ja Sirkkaa alkoi jo uudelleen pelottaa. Läheltä piti, etteivät he ruvenneet itkemään. Mutta he olivat jo kuitenkin siksi paljon kokeneet tämän vuorokauden kuluessa, että jaksoivat hillitä itsensä.

— Se on varmaankin ollut ihminen, virkkoi Sirkka vapisevin äänin.

— Kukapa muu… mutta haluaisin tietää, kuka, vastasi Ola. — Hei, jos siellä metsässä on joku, niin astu esiin! jatkoi hän huutaen. — Taikka muuten —.

Hän ei ehtinyt lausettaan lopettaa, kun Sirkka nykäisi häntä takin helmasta ja viittasi oikealle, metsän laitaan.

— Tuolla seisoo mies…

Pojat katsoivat osoitettuun suuntaan ja heidät valtasi kumma olo. Jos he olisivat olleet autiolla saarella, he olisivat voineet vannoa, että heidän edessään seisoi ilmetty Robinson Crusoe. Niin merkillisen näköinen oli vieras. Paksu köysikimppu olalla, päässä tuohilipalla varustettu lapinlakki ja jalassa rikkinäiset nahkahousut hän muistutti metsäläistä, joka on vuosikausia asunut yksin, erillään muista ihmisistä. Tukeva ryhmysauva kädessä hän astui nyt retkeläisiä kohti, jotka vaistomaisesti perääntyivät muutaman askelen.

— Päivää… vaikka yöpä nyt taitaa olla, tervehti hän. — Tekö sitä olittekin!

Ei se ollut mikään Robinson Crusoe, vaan Almasuvannon isäntä, Jaakko Musikka, joka oli lähtenyt lehmäänsä hakemaan.

— Se ei ole enää elävien ilmoilla, ilmoitti Kalle. — Tuossa on teidän lehmäntappajanne.

Hän osoitti nyljettyä karhua.

— Niinpä ajattelinkin, kun ei sitä ruvennut kotiin kuulumaan. Vai te sitä olette tämän pedon kaataneet. Teittepä hyvän työn.

Ja Almasuvannon isäntä kertoi, että useana keväänä oli karhu näillä main asustanut. Kerran ennenkin se oli jo heiltä lehmän syönyt. Ja nyt meni toinen.

Almasuvannon isäntä huokasi ja tuijotti tuleen. Lasten kävi häntä sääli.

— Mutta — minkäpä sille tekee. Kun on mennyt, on mennyt, eikä sitä auta surra.

Hän tarkasteli karhun raatoa ja kysyi:

— Ette kai te tätä mihinkään kuljeta? Meillä on syötävät vähissä. Etteköhän luovuta tätä minulle, niin saan vellin höystöä?

Pojat suostuivat siihen ilolla. Mitäpä he karhun lihalla tekivät,

Sovittiin, että almasuvantolainen lähtisi hakemaan hevosta talosta, joka sijaitsi vajaan penikulman päässä joen yläjuoksun varrella. Hän vedättäisi sapilailla karhun raadon kotiinsa ja panisi lihat suolaan.

— Korpit sen muuten nokkivat, tuumi hän puheensa päätökseksi.

- Siinä samassa menee kai sitten taljakin. Sillä me olemme tässä neuvotelleet, miten sen saisimme kulkemaan.

— Aivan niin… mutta se pitää ensin kytkeä. Muuten se menee pilalle.

Ja Almasuvannon isäntä ryhtyi heti taljaa kytkemään.

Saatuaan työnsä valmiiksi hän asetti sen ladon seinää vasten ja virkkoi:

— Siitä tulee komea nahka Uujoen pappilan lattialle, kunhan se pehmitetään ja muokataan. Minä kyllä voin senkin tehdä, kun sain karhun lihat. Sittenpä talvella toimitan sen postin mukana Uujoelle.

Almasuvannon isäntä lähti hevosta hakemaan. Menomatkalla hän poikkesi lehmän haaskalle, jonne pojat neuvoivat hänelle tien.

— Ehkäpä siitäkin voi vielä jotakin korjuuseen panna, virkkoi hän mennessään.

Lapset rupesivat laittautumaan levolle. Edellinen yö oli ollutkin hiukan katkonainen, jotenka uni nyt oli hyvään tarpeeseen. Ei ollut myöskään enää pelkoa, että heitä nyt häirittäisiin. He nukkuivat pitkälle, puoleenpäivään.

Aurinko paistoi täydeltä terältään, kun he heräsivät ja rupesivat laittamaan tulta. Karhun lihat ja talja olivat hävinneet; Almasuvannon isäntä oli käynyt ne hakemassa. Lapset haukkasivat hiukan aamiaista, kokosivat tavaransa ja lähtivät jatkamaan matkaansa.

Iltapäivällä he saapuivat Almasuvannon uudistalolle, jossa talonväki otti heidät ystävällisesti vastaan. Emännällä oli pata liedellä; hän keitti parast'aikaa karhun lihaa.

— Vai sellaisia karhunkaatajia te olette, puheli hän hyväntuulisena. — Teittepä hyvän työn, kun tapoitte pedon; se olisi koko kesän ollut karjaa uhkaamassa. Äpyli-riepu! huokasi hän sitten, — Minä jo aavistin, että sille on käynyt huonosti, kun ei alkanut kuulua. On täällä metsän kiveliössä oltava, on.

— Miksei isäntä ole koettanut ampua sitä? kysyi Ola. Hän ihmetteli sitä tyyneyttä, millä erämaan ihmiset alistuivat kohtaloonsa.

— No kun ei ole oikein niitä pyssyvärkkiäkään… pahanen haulikon räiskä vain. Eikäpähän tuota ole liettynytkään pitkiin aikoihin, puolusteli isäntä itseään.

— Mitenkäpä se talvella tiettyisi? Makaahan se… karhu. Olisit kiertänyt… joutessasi ja neuvottanut sitten vaikka lensmannin ampumaan. Ainahan se kyselee karhun pesiä…

— No… ammuttuhan tuo nyt on. Ei siihen enää tarvita lensmannia.

Almasuvannon isäntä oli kaivanut piippuvehkeensä esiin ja istui pirtin pankolla hiukan nyreän näköisenä.

Emäntä kantoi karhukeiton pöytään ja kehoitti lapsia syömään. Mutta -ei ottanut rokka oikein maistuakseen. Se maistui liiaksi metsälle, niinkuin isäntä sanoi. Pikku Sirkka ei voinut syödä ollenkaan, eikä juuri Pekkakaan. Mutta Ola ja Kalle pistelivät keittoa puulusikalla, vaikka sisu tuntui panevan vastaan. He eivät kuitenkaan viitsineet kieltäytyä — Kalle varsinkaan. Ja niin he söivät hyvän annoksen tuota kitkeränmakuista ruokaa.

— Eihän se metsäperäläinen osaa ruokia valmistaa, puheli emäntä. — Mutta kyllä nuo meidän mukulat sen sijaan pistelevät.

Ja hyvin näytti keitto talon lapsille maistuvankin. Pieni, viisivuotias pojan tenavakin, jolla ei ollut muuta yllään kuin risainen paita, pisteli keittoa suurella puulusikalla ja virkkoi tuon tuostakin, kääntyen nauraen vierasten puoleen:

— Karhutoppaa!

Mutta olipa ystävällisellä emännällä sen sijaan viiliä Sirkalle ja Pekalle. Kokonainen suuri pytty kannettiin kummankin eteen. Ja ylpeinä kuin kuninkaat he istuivat pyttyjensä ääreen. He jakoivat viilin keltaisen pinnan eri valtakuntiin ja maanosiin ja sitten kilpailivat, kumpi heistä ennemmin sai jonkin valtakunnan "hävitetyksi". Pekka se tavallisesti peri voiton. Mutta voitti Sirkkakin kerran. Hän popsaisi Portugalin yhdellä siemauksella. Pekka ei kerinnyt sitä kyllin nopeasti löytämään — hän oli hiukan heikko maantieteessä. Mutta se olikin Sirkan ainoa voitto. Venäjät, Turkit ja Unkarit söi Pekka puolta nopeammin kuin Sirkka, eikä tämä sitä pahakseen pannut.

— On ne nuo lapset, ihmetteli Almasuvannon isäntä, — kun pitää viilipyttykin riikeihin jakaa.

Ilta kului haastellessa. Almasuvannon isäntä oli mainio kertoja. Emännän sanojen mukaan hän olikin oikeassa virassaan, kun pääsi "muistelemaan". Ja kylläpä Jaakko Musikalla muisteluksia olikin.

Hän kertoi tietäjistä ja noidista, jommoisia oli ennen vanhaan asunut ympäri Lapinmaata. Ne olivat olleet niin väkeviä, että olivat tappaneet toisensa penikulmien päästäkin. Ja paljaalla sanansa voimalla vallan.

Sellainen oli ollut Kiurun Hannukin. Hän oli kerran riitaantunut erään toisen noidan kanssa mikkelikirkolla. "Katto sie etheesti, näetkö kevättä vielä!" oli Hannu kerskunut. "Aina mie senthään siinä pärjhään kuin siekin!" oli toinen rinnustellut. "Sepä saahaan nähhä. Ennenkuin jäät lähtevät Kiurujärvestä, oIet sie lautojen välissä!" Ja niin oli käynyt. Ennenkuin Kiurujärvestä lähtivät jäät, tuotiin Vesman Jeremi kuolleena kirkolle. Hän oli kaatunut höyläpenkin päälle, sanaa puhumatta. Kiurun Hannu oli hänet tappanut viiden penikulman päästä.

Lapset kuuntelivat höröllä korvin. Olipa hyvä, että nyt oli valoisa vuodenaika, muuten olisi Sirkkaa ruvennut pelottamaan. Musikan Jaakko näytti kovin salaperäiseltä kertoessaan. Hänen mustat silmänsä kiiluivat kuin karhulla. Emäntäkin unohtui hetkeksi kuuntelemaan hänen juttujaan.

— Kyllä se meiän isä noita osaa, hymähti hän sitten kuin puolittain pilkalla.

Mutta Jaakko sylkäisi pitkän syljen ja virkkoi rauhallisesti

— Toet ne kuitenkin on.

Ja hän rupesi juttelemaan Ahimelekista, joka oli asunut Sompion puolessa vanhaan aikaan. Siinä se oli sitten ollut noita! Niin taitava, että oli saattanut muuttaa itsensä milloin ketuksi milloin karhuksi — aina tilanteen mukaan. Olipa kerran muuttanut itsensä säynäjäksi ja uinut Luiroa alas ottaakseen selvää, mistä johtui, ettei lohi noussut jokea ylös. Aina jokisuulla saakka oli käynyt ja joutunut jo kerran uutistalokkaan nuottaan, mutta pelastunut viime tingassa potkaisemalla itsensä yli venheen laidan. Oli neuvonut vaimolleen ja tyttärelleen, millä keinoin nämä herättäisivät hänet lovesta, kun hän kotirannassa tarttuisi heidän nuottaansa. No niin… muutamana päivänä vetivätkin sitten vaimo ja tytär suuren säynäjän maalle, arvaten sen Ahimelekiksi, joka oli palannut retkeltään. He kantoivat kalan pirttiin ja rupesivat muistelemaan loitsulaulua, jonka isä oli heille lähtiessään opettanut. Mutta kuolemakseenkaan he eivät kumpikaan enää muistaneet sitä. Kala rupesi jo mätänemään pirtin penkillä, kun tytär muutamana päivänä kehrätessään yht'äkkiä muisti:

"Ahimelek Anterias, paijelee jo pajas!"

[Ahimelek Antelias, nousepas jo ylös! (lapin kieltä).]

Silloin ilmestyi isä Ahimelek yht'äkkiä pirtin penkille istumaan. Äiti ja tytär jo riemastuivat. Mutta — samassa kuin Ahimelek yritti ruveta puhumaan, loksahtivatkin hänen leukansa irti ja putosivat lattialle. Hän oli kuollut.

Lapset kuuntelivat jännittyneinä. Olivatpa ne merkillisiä juttuja — totta tosiaan! Ola muisti lukeneensa Amerikan intiaaneista melkein samankaltaisia kertomuksia. Istui kaksi noitaa vastakkain ja tuijotti toisiaan tulen yli, joka paloi heidän välissään. He olivat päättäneet kaksintaistella sillä tapaa. Tuijottivat tuntikausia silmät kovina, kunnes yht'äkkiä — toinen, heikompi, kellahti selälleen ja oli kuollut. Toinen tappoi hänet henkensä voimalla.

Niinpä niin… maailmassa oli paljon salaperäistä, niinkuin täällä Lapissakin. Oli sellaisia paikkoja metsissä ja tuntureilla, joissa ei saanut unta. Ylös ajettiin väkisellä, ja niin piti siirtyä toiseen paikkaan. Ne olivat haltioiden asuntoja.

Olipa Lapissa vanhaan aikaan asunut jättiläisiäkin, oli kokonaisia kyliä, joiden asukkaat polveutuivat jättiläisistä. Niinkuin Nilivaarakin Kittilässä. Kerrankin olivat hukat ajattaneet muuatta jättiläistä kokonaisen päivän. Tämä oli lopulta päässyt pujahtamaan erään kalastajan tupaan. Kalastaja asui järven saaressa ja makasi korkealla, katonrajassa olevassa vuoteessaan, jättiläinen hyppäsi vuoteen reunalle. Sieltä eivät sudet tavoittaneet häntä, kun hän istui niin korkealla. Jalkojaan heilutellen oli jättiläinen vain lauleskellut:

"Hei, killeririepuja, hei, killeririepuja!"

Silloin oli kalastaja herännyt ja huomannut, kenet oli saanut vuodetoverikseen. Hän rupesi miettimään, millä keinoin pelastuisi. Kun jättiläinen nyt siinä istui ja lauleskeli, työnsi hän tämän yht'äkkiä sängyn reunalta alas. Jättiläinen putosi lattialle, ja silloin hänen vyönsä ratkesi. Kaikki siinä olleet hopearahat holahtivat pitkin permantoa. Sudet hyökkäsivät jättiläisen kimppuun ja repivät kappaleiksi. Kun ne sitten olivat lähteneet tiehensä, kiipesi kalastaja vuoteeltaan alas, kokosi jättiläinen hopeat ja tuli rikkaaksi mieheksi.

Tällaisia tarinoita Almasuvannon isäntä kertoi. Retkeläiset istuivat korvat hörössä. Lappi rupesi tuntumaan heistä vielä salaperäisemmältä kuin ennen. He kulkivat tonttujen, tietäjien ja jättiläisten valtakunnassa. Kukaties he vielä itsekin kohtaisivat sellaisia.

Oli jo myöhäinen, kun Jaakko Musikka lopetti. Päät mitä ihmeellisimpiä asioita täynnä paneutuivat lapset nukkumaan. Emäntä oli kantanut sisään tuoksuvia heiniä ja levittänyt heille oikein mukavat vuoteet. Tyytyväisinä matkaansa, talonväkeen ja koko maailmaan he nukahtivat, ja aurinko oli jo kiivennyt korkealle, kun he seuraavana aamuna heräsivät.

Käki kukkui lähelläolevassa koivikossa.