SEITSEMÄS LUKU.

Seuraavana aamuna alkoi nousu Maanselän tuntureille. Päivä oli kaunis, ja iloisin mielin lähtivät retkeläiset matkaan. Yöllä sattunut häiriö oli vaikuttanut virkistävästi heihin. Tuntui kuin he olisivat saaneet raikkaan kylvyn. Tunturit hohtivat heidän edessään, kohottaen paljaita, sinisiä huippujaan taivasta kohti. Peipponen lauloi rantalepikossa, ja jossakin alempana joessa polskahti purolohi. Kalle oli aamulla käynyt nykäisemässä puoli tusinaa noita koreakylkisiä kaloja, ja he olivat syöneet oikein herkullisen aamiaisen.

Päästyään vaaran laelle, joka loivasti vietti pohjoista kohti, ja jonka takaa toisia korkeampia kohosi retkeläisten eteen, Kalle asettui matkueen etunenään ja aloitti reippaan laulun:

— Käy kohti tuntureita retkemme riemuinen. Kyliä, kaupungeita ah, näin jo kylliksen! Hoi-laa! Hoi-laa! Ja kaiku tuntureista nyt vastaa: Hoi-laa!

Hei, katso Kaunispäätä! Se tuolta tuijottaa. On patalakki jäätä, ja harteet huuruaa. Hoi-laa! Hoi-laa! Ja kaiku tuntureista nyt vastaa: Hoi-laa!

Jäämerta kohti täällä vedetkin virtailee. Ja taivas pääni päällä oudosti vaalenee. Hoi-laa! Hoi-laa! Ja kaiku tuntureista nyt vastaa: Hoi-laa!

Lumottu mailma alkaa huipulta vuoren tään. Et astua voi jalkaa täält' enää Etelään. Hy-väst! Hy-väst! Ja kaiku tuntureista nyt vastaa: Hy-väst!

Toisetkin olivat yhtyneet lauluun, joka reippaana kiiri ilmoille. Se oli jonkun kuljeksivan "lantalaisen" tekemä, jonka runosuoni oli täällä puhjennut, ja joka tällä tavalla oli tahtonut osoittaa rakkauttaan Lappiin, ja samalla ehkä lausunut viimeiset jäähyväiset etelälle. Kalle oli kopioinut sen muutaman autiotuvan seinään kiinnitetystä paperilapusta, ja siitä oli muodostunut hänen mielessään oikea Lapin marssi, jonka tällaisena päivänä sopi ilmoille kajauttaa. Hän oli opettanut sen toisillekin, ja he osasivat sen jokainen, pikku Sirkkakin. Tämä joutui omituisen vaikutelman valtaan tätä laulua laulettaessa. Tuntui siltä kuin olisi lopullisesti jättänyt kaupungin. Täältä käsin ajatellen häipyivät koulu, toverit ja täti Mehtonen jonnekin saavuttamattomaan etäisyyteen. Koulussa-olo rupesi tuntumaan kuin unelta. Mutta hänestä se ei ollut paha. Päinvastoin. Tämä tunnelma nosti häntä yhä lähemmäs kotia, rakasta, kultaista kotia, josta hän oli ollut niin kauan poissa. Tuntui siltä kuin olisivat isä ja äiti ja pikku siskot olleet tuolla tunturin kaltaalla vastassa, valmiina sulkemaan hänet syliinsä. Hän lauloi täyttä rintaa hennolla äänellään ja hänet valtasi jonkinmoinen joulutunnelma.

Matka kului reippaasti. Nousu tuntureille vain oli vaivalloista. Tavantakaa heidän piti pysähtyä levähtämään. Tunturi näytti kohoavan ihan taivaaseen asti, vaikka polku kulkikin sen matalimman kohdan yli. Päästyään puolenpäivän tienoilla korkeimmalle kohdalle he ponnistivat vielä voimiaan ja kiipesivät Kaunispäälle. Sieltä oli suunnattoman laaja näköala jokaiseen ilmansuuntaan.

Tuolla ylhäällä tunturin huipulla tuntui pikku Sirkasta maailma niin mahdottoman avaralta ja ihminen näin pienen pieneltä. Ola ja Kallekin, vaikka olivat jo isoja poikia, vaikenivat kokonaan. Niin valtavasti vaikutti heihin mahtava ympäristö.

Etelää kohti, niin kauas kuin silmä kantoi, ulottui metsien vihreä vyö. Metsää, yhä vain metsää. Siellä täällä kohosi joku korkeampi vaara, mutta ne olivat vielä pieniä tämän uhkean tunturijättiläisen rinnalla… jollakin tavoin litteähköjä ja matalia. Kaunispään laki oli paljas, ja osittain peitti sen rotkoja vielä sulamaton lumi. Se oli omituisen keltaista, aivan kuin soraa, mutta kun sitä kädellään koetti, uhkui siitä jäistä kylmyyttä. Vaarojen välissä kimalteli pistävän kirkkaasti, aivan kuin olisi sinne valettu sulaa hopeaa. Ne olivat jokia ja järviä, joiden pintaan aurinko paistoi. Erään yksinäisen vaaran huipulta kohosi hieno savupatsas ilmaan, osoittaen, että sinne oli asettunut ihminen, joku kalastaja tahi uudistalokas. Hänen majaansa ei näkynyt, sillä se oli kovin pieni ja metsän peitossa.

Pohjoiseen käsin aukenivat taas mahtavat tunturi — jonot, jotka ketjujen lailla kiersivät taivaanrantaa. Maat rupesivat nyt alenemaan sitä ilmansuuntaa kohti, Iijärven rantaan käsin. Sitä ei erottanut, sillä matalammat rantatunturit estivät sen näkymästä. Mutta kaukana, pohjoisen taivaan rannalla häämöittivät Uujoen rajatunturit. Niiden yli oli Kallen, Pekan ja Sirkan vielä mentävä, ennenkuin he saapuisivat kotiin.

— Katsokaapa poroja! huudahti äkkiä Pekka, osoittaen vasemmalle, tunturin rinnettä alaspäin.

Siellä oli todellakin joukko poroja muutamalla kallion kielekkeellä, ja musta pilvi leijaili niiden yläpuolella.

— Porot pyrkivät tuntureille kesäajaksi. Siellä eivät sääsket pääse niitä ahdistamaan, selitti Kalle, joka oli hyvin perillä näistä asioista.

— Miksikähän Jumala on luonut sääsket? kysyi Sirkka. Hänen oli vaikea ymmärtää sellaisten elukoiden olemassaoloa.

— Ei niitä ole Jumala luonut, vaan paholainen, nauroi Ola. — Uskonnonopettaja selitti meille, että Beelsebub merkitsee "kärpästen päämies". Siis ne ovat sen äijän luomuksia.

— Sitten minä sen ymmärrän, innostui Sirkka. —

Ne kiusaavat ihmisiä ja eläimiä, koska se itse on kiusaaja.

— Ja eräässä koululaulussakin sanotaan, että hyttynen on hämärän renki, tiesi Pekka. — Mutta täällä ne eivät tarvitse hämärääkään.

Pekka matki sääsken ääntä, ja toiset purskahtivat nauruun.

— Jaa — jos ne olisivat vasikan kokoisia, niin niistä olisi melkoinen kiusa. Silloin ei auttaisi pikiöljykään, tuumi Kalle vakavana.

— Mutta — silloinpa niitä saattaisi metsästää niinkuin peuroja, huudahti Pekka.

— Mutta — saattaisikohan niiden lihaa sittenkään syödä? kysyi Sirkka.

— Enpä tiedä. En ole syönyt sääskipaistia muulloin kuin silloin, kun se mokoma on ihan suuhun lentänyt, veisteli Ola.

— Ojah! Kukaties lihakin muuttuisi ko'on mukaan, lausui Kalle. — Vaikka en minä puolestani haluaisi niitä isommiksi.

— Väinö Virtanen kysyi kerran, että ovatko Lapin sääsket pääskysen kokoisia, nauroi Pekka.

— Mitä vastasit?

— Sanoin, että ovat ja ihan valkeita.

Naurettiin taas. Se Väinö Virtanen heisteli nyt jossakin Ruotsin puolessa ehtoja parantamassa. Huvimatka oli muuttunut opintoreissuksi.

— Mutta täällä on kylmä, hätäili Sirkka. — Emmeköhän lähde jo alas?

Tunturilla kävikin todella vinkeä tuuli. Hiestyneessä ruumiissa rupesi tuntumaan vilunväreitä.

Retkeläiset lähtivät siis laskeutumaan alas, joka sekin kysyi taitoa ja varovaisuutta.

— Nicht heruntergucken, nicht heruntergucken! [Ei kurkistella alas!] varoitteli Ola, matkien alppioppaiden ääntä. Hänen isänsä oli käynyt Sveitsissä ja kertonut alpeille noususta.

— Minun mielestäni suomalaisten ei tarvitse matkustaa Sveitsin alppeja ihailemaan, kun omassa maassa on kerran tällaisia tuntureita, selitti Kalle innostuneena.

— Ei kyllä… mutta kun se on "chic".

— Mitä se on? kysyi Sirkka.

— Sinä turmeltumaton naissuvun edustaja! Sinä et tiedä vielä, mitä "chic" on, naureskeli Ola.

Sirkka punastui. Oliko se jotakin — pahaa?

Eivät muutkaan »Kettusen komppanian» jäsenet sitä tienneet. Ola sai siis selittää.

— Chic de Paris… [Pariisin muoti] ettekö ole sellaista lausetta missään tavanneet?

Ahaa! Jopa Sirkka hoksasi. Hän oli saanut viime jouluksi täti Mehtoselta hienon hajuvesipullon, jonka paperikuoressa oli seisonut tuo lause.

— Johan minä sanoin, että Sirkalla on parhaat edellytykset tuon sanan käsittämiseen.

— No mitä se sitten on? kysyi Pekka jurosti. — Minä en ymmärrä muuta kuin "hik! hik!" ja silloin on ihmisellä hikka.

— Se merkitsee suomeksi "tapa" eli "muoti".

— Jaa… hikkako?

— Sinä pönteri! Eipäs kuin "chic".

No olkoon! Ei Pekka Kettunen sellaisesta välittänyt. Hänellä oli nälkä.

— Näettekö tuota punaista pistettä tuolla tunturin juurella? kysyi Kalle.

Kyllähän se nähtiin. Mitäs siitä sitten?

— No siellä lähtee nälkä.

— Ahaa, Laupiaisen emännällä on maailman parasta viiliä! huudahti Pekka ja kompuroi toisten jäljessä tunturia alas.

* * * * *

Runsaan tunnin matkan jälkeen saapuikin komppaniamme uudistalon pihalle. Sen oli rakentanut muuan Savosta muuttanut kulkumies maantien toivossa, niinkuin hän itse sanoi. Hän oli väittänyt, että Iijärvellekin vielä rakennettaisiin maantie, ja se tulisi kulkemaan juuri postipolun suuntaa, tunturin matalimman kohdan yli. Silloin hänen mökkinsä joutuisi ihan tien laitaan, ja hän etuilisi itselleen kievarin sekä löisi rahaa kuin roskaa. Miestä kiusoiteltiin tämän tulevaisuususkon vuoksi, mutta Laupiaisen isäntä virkkoi:

— Kun kerran Soasjoelle ovat kruununtien kiskoneet, kiskovat vielä tännekin. Ja silloin minä olen voittanut.

Hän oli sanonut sen vallesmannillekin.

Oli miten oli, joka tapauksessa oli Laupiaisen Ollin mökistä tullut kievari jo ennen maantien tuloa. Jokainen matkustaja poikkesi taloon, joka olikin kuin kosteikko keskellä erämaata. Tunturille nousu oli siksi rasittava, että paraskin urheilija poikkesi Ollin pirttiin levähtämään ja kahvittelemaan. Ja Olli-isäntä keri pennit pois kulkijoilta. Tulevaisuuden mies se Olli Laupiainen.

Ollin mökkiin poikkesivat siis retkeläisemmekin. Pihalla heloitti jo tuore nurmen alku, ja navetasta kuului lehmän mölähtely. Eikö Olli ollut vielä laskenutkaan karjaansa ulos?

— Päivää! hihkaisi Pekka heti ovessa.

— Sus siunatkoon! säikähti Leena, Ollin vaimo ja riensi katonorresta riippuvaa pärekoppaa liekuttamaan. — Ihan minä säikähdin.

Olli itse seisoi pirtin perällä piironkinsa edessä. Sitä sanottiin kylän kesken "pankiksi", ja silloin kuin Ollilla oli silmälasit nenällä, tiettiin hänen hoitavan pankkiasioita.

— Jaaha! Kettusen komppania! Se on sitten lehmien uloslaskuaika.

Olli Laupiainen nauroi veitikkamaisesti. Hän oli tunnettu leikilliseksi mieheksi, jonka huulilta sinkosivat sukkeluudet ihan itsestään.

— Ja röökynöitä matkassa. Niinhän ne herrat kulkevat.

Pikku Sirkkaa hävetti. Tämä vasta taisi ollakin majapaikka. Ja pojat kun olivat tätä kiittäneet.

— Liekutahan, Olli, lasta. Minä käväisen navetassa laittamassa "Tanstokalle" hauteen. Se kuuluu mölähtelevän siellä.

Olli iski silmää Olalle. Tällä tavalla hän koetti tasoittaa sitä jyrkkää laskua, jonka hän mielestään nyt oli tehnyt — piirongin äärestä kehdon laitaan — "pankkihommista" lapsenpiian tehtäviin. Hän laski silmälasinsa pöydälle ja rupesi juttelemaan retkeläisten kanssa.

— Vai sitä tullaan taas. Ja hyvinkö on jaksettu?

Hyvinhän he olivat jaksaneet. Pikku Sirkkaa vain kävi hiukan sääli, kun hän tahtoi uupua.

— En minä ole uupunut. Pojat puhuvat omiaan.

— Se on oikein! Kyllä noin iso ihminen jo hyvin jaksaa. Niinhän sillä on puukko vyöllä kuin aikamiehellä.

Sirkka pyörähti navettaan emännän luo. Häntä huvitti erikoisesti tutkia talojen lehmiä, tiedustella varsinkin niiden nimiä. Täällä päin oli kaikilla lehmillä hyvin omituiset nimet. Hänellä oli jo pitkä kokoelma niitä muistissaan. Paitsi "Äpyleitä", "Helunoita" ja "Ruusunnuppuja" oli joukossa sellaisia kuin "Vakkerkukka", "Prinsessa", "Keisarinna" ja "Kullanmuru". Mutta paras hänestä sittenkin oli "Tanstokka", jonka nimen hän nyt oli ensi kerran kuullut.

— Eikö teidän lehmiä ole vielä laskettu laitumelle? kysäisi Pekka, jota myös kaikki kotieläimiä koskevat asiat erikoisesti kiinnostivat.

— Ei ole, mutta tänä päivänä päästetään, nauroi Olli.

— Miksi juuri tänään?

— No johan minä sanoin, että kun "Kettusen komppania" saapuu, on se merkkinä siitä, että kesä on tullut.

Olli se osasi. Pekka katseli häntä kulmat rypyssä. Hän ei pitänyt savolaisista, vaikka oma isä oli sieltä syntyisin. Hän itse lukeutui pohjalaisiin tai paremmin lappalaisiin.

— Onko paljon käynyt matkustavaisia? tiedusteli Ola, joka tiesi, että Olli piti päiväkirjaa. Hän halusi jo käydä kievarista, vaikk'ei hänellä mitään kievarinpito-oikeuksia ollutkaan.

— Onhan niitä kulkenut… herraa jos narriakin. Tuolla se on päiväkirja piirongilla.

Olli heitti päiväkirjan Olalle, joka ryhtyi aita selailemaan. Hänestä oli erikoinen nautinto tutkia majatalojen päiväkirjoja. Niissä vilisi ohitse elämän virta, joka sykähteli milloin kovemmin, milloin hiljemmin. Ja luonteesta sekä maailmankatsomuksesta jätti yksi ja toinen matkustaja näihin päiväkirjamerkintöihin aina jonkin merkin jäljelle.

Niinpä oli nytkin. "Er. Arv. Björkman" kulkenut "suksilla Torniosta Norjaan". Se ei ollut ollutkaan mikään mammanpoika. "Olli Olematon" oli matkannut "kaikkeen maailmaan". "Alfr. A. Gustafsson" oli varmaankin ollut Olli Laupiaisen taloon erityisesti tyytyväinen, koskapa oli merkinnyt nimensä perään: »Mången tack!» »E. Aminoffin» matkareitti oli ollut "Åbo-Vadsö". Ja Iijärven vanha setä, metsänhoitaja M.W. Thuneberg oli kulkenut »Suomesta Thuleen.»

— Jaa… se on vanha setä Thuneberg'kin ollut pitkästä aikaa alhaalla, sanoi Ola, jolle kyllä oli kotoa kirjoitettu tästä matkasta.

— Kävihän se ukko, missä saakka lie käynytkin. Kolmeenkymmeneen vuoteen ei sanonut liikkuneensa, kertoi Olli. — Tässä oli yötä mennen tullen ja paljon oli kertomista, varsinkin paluumatkalla. Kuivaksi paikaksi kiilasi sitä Helsinkiä. Niin sanoi ihmisten siellä elävän kuin muurahaispesässä.

Thule oli Iijärvellä, puolen penikulman päässä Olan kotoa. Siellä käytiin usein kylässä, ja talo olikin hyvin tunnettu vieraanvaraisuudestaan. Siellä ruokittiin sekä jätkä että virkamies. Kaikille oltiin yhtä ystävällisiä, ja lukemattomia matkustajia oli Thulen setä pitkän Lapissa oloaikansa kuluessa holhonnut.

Vanha metsänhoitaja oli yleisesti rakastettu. Hän oli tunnettu suuresta anteliaisuudestaan. Palkkansa hän jakoi seurakunnan köyhille, eikä hänellä juuri koskaan ollut itsellään rahaa. Mutta hänellä olikin vapaa "ylöspito" joka paikassa, missä vain sattui liikkumaan. Ja hän kulkikin kuin keisari alamaistensa keskellä.

— Onpa yksi engelsmannikin taas ollut liikkeellä.

Ola luki nimiä päiväkirjasta: »A.H. Bromby, Finsbury Circus Building London E. 7.»

— Aina niitä niitäkin maleksii. Ne ovat omituista kansaa. Muut ihmiset ovat niille kuin paljasta ilmaa. Ne eivät näytä näkevän eivätkä huomaavan mitään. Tämäkin istui tuossa penkillä lasin alla, pitkän tovin piippuansa poltellen ja tuijotti peräikkunasta ulos. Oppaansa kanssa vain haasteli jonkin sanan. Ja kummaa se on se engelskan kielikin. Niin tuntuu meikäläisestä, kuin olisi puhujalla koko ajan kuuma peruna suussa. Liekö tuo Jumalan luoma koko kieli?

— Kukapas sen muu olisi luonut.

— Minä en ainakaan pidä engelsmanneista! huudahti Ola ja heitti päiväkirjan piirongille.

Mutta Kalle puolusteli heitä. Hänen isänsä, joka papiston matkastipendillä oli opiskellut Englannissa, antoi heistä mitä parhaimman todistuksen. Vierasvaraisempia ja ystävällisempiä ihmisiä sai hakea. Vain ulkomailla liikkuessaan muuttui englantilainen suljetuksi ja jäykäksi. Ja se kai johtui siitä, että hän tunsi joutuneensa vieraalle pohjalle ja pelkäsi loukkaavansa toisten tapoja.

— Niin kai se on, innostui Olli. — Jos tuota nyt meikäläinen lapinjussi lähtee vaikka Ouluun, niin ymmälle joutuu ensi päivänä. Minä eksyin kerran siellä, eikä auttanut muu kuin ruveta huutamaan.

— No mitenkä sitten kävi?

— Poliisi juoksi luo ja kysyi: "Mikä hätänä?" Minä toimitin, ettei vielä hätää ole, mutta se voipi tulla, jos ei kortteeri löydy. "No miksikä huudat?" tiukkasi sapeliniekka. "No ka, kun siten paraiten herättää huomiota! Ette tekään olisi tullut minun luokseni, jollen olisi huutanut." Poliisilla ei ollut mitään sanomista, neuvoihan vain minulle "vartteerin", joka ei ollutkaan varsin kaukana.

Olli nauroi veitikkamaisesti ja liekutti kiivaasti kehtoa, josta kuului pientä kitinää.

— Tuota ei teillä ollut viime vuonna, huomautti Kalle.

— Ka ei… miten lie haikara erehtynyt tänne ja tipautti tämän uuuinpiipusta sisään.

Laupiaisen Olli naureskeli ja iski silmää Olalle. Hän oli toista kertaa naimisissa; ensimmäisen vaimon lapset olivat jo kaikki aikuisia ja hajaantuneet ympäri maailmaa.

Pekka silmäsi Ollia halveksivasti. Mokomakin savolainen, syötti heille pajuköyttä… aikamiehille! Eivät ne lapset sillä tavalla maailmaan tulleet. Kyllä hän sen tiesi.

Nyt rynnisti Sirkka sisään ja huusi heti ovessa:

— Siellä on sitten vasta kaunis vasikka! En ole koskaan nähnyt.

— Mikset sanonut ennemmin?

Pekka seisoi lattialla lakki kourassa.

— Enhän minäkään ennemmin tiennyt, puolusteli Sirkka.

— Mennään katsomaan!

Lapset työntyivät uudelleen pihalle ja olivat mennessään kaataa nurin emännän, joka täysinäinen maitokiulu kädessä tuli pirttiin.

— Sus siunatkoon noita lapsia! Ei uskoisi, että ovat marssineet satoja kilometrejä!

— Jaa… teillä on tainnut lehmä poikia? kysyi Kalle.

— Poikihan se "Tanstokka" riepu. Toissapäivänä juuri, Satuittekin parhaaseen aikaan. Saatte uunijuustoa illalliseksi. Kai te olette yötä talossa?

Ola arveli, että olisi parasta jatkaa vielä matkaa Laitiseen ja ehkäpä Iijärven rautaan. Olisihan silloin tämä jalkamatka ainakin hänen osalleen lopussa.

— Mutta ei sieltä lähde postikaan ennen kuin ylihuomenna, tiesi Olli.

Se oli totta, Soasjoen postimies oli heidän jäljessään. Oli lähtenyt kolme päivää myöhemmin Soasjoen kirkolta.

— Ka, kun ette malttaneet odottaa häntä?

— Ei maltettu.

— Eihän tämä ole enää se posti, muisti Olli, — Sehän meni jo viime viikolla. Te olette viipyneet matkalla kauan.

— Ei ole viitsitty pitää kiirettä, kun ovat pieniä nuo toiset vielä.

— Kuuluuko Laitiseen mitään uutta?

— Eipä sinne erikoista, Laitisen Aleksi löysi vain viime viikolla hukanpesän ja sai kolme elävää pentua.

Kalle Kettunen vihelsi. Sepä oli uutinen! Sitä ei saanut kertoa Pekalle, jos mieli talossa yötä olla.

— Emmeköhän sentään lähde? Yöksi me ehdimme perille, ehdotti Ola.

— Pelkään, ettei pikku Sirkka jaksa, huokasi Kalle.

— No jäädään sitten, mutta muistakin, Olli, ettet hiisku Pekalle mitään sudenpennuista. Silloin ei auta muu kuin taipaleelle.

Olli nauroi.

— Kyllä se minun takanani pysyy, kunhan ette vain itse päästätä.

Oli siis sovittu, että lapset yöpyisivät taloon. Iltapäivä kului pakistessa. Syötiin uunijuustoa ja tuoretta ohrarieskaa viilin kanssa. Retkeläisillä oli oikeat makean leivän päivät. Hyvissä ajoin laittauduttiin levolle.

Mutta illalla, juuri kuin lapset olivat ojentautuneet tuoksuville heinä vuoteilleen, hiiviskeli Laupiaisen Olli Pekan päänpuolessa ja näytti kuiskuttelevan tälle jotakin. Kalle höristi korviaan.

— Mitä? kuuli hän Pekan kuiskaavan.

— Laitisen Aleksi on löytänyt hukanpentuja.

Pekan kurkusta pääsi ujellus, joka muistutti jänistä ajavan jahtikoiran ulinaa.

— Eikö Olli muistanutkaan—?

Olli käpsehti sänkyynsä ja hiljaisessa tuvassa kuului hänen pidätetty naurunsa.

Senkin savolainen — —!

Kalle oli pahalla päällä.

— Kalle! kuului lattialta.

Tämä oli nukkuvinaan.

— Kalle! uudistui taas.

— No mitä?

— Laitisen Aleksi on löytänyt hukanpentuja. Eikö lähdetä?

— Vaikka olisi löytänyt kameelikurkia, ei nyt lähdetä mihinkään!

— U-ju jun! kuului Pekan puoleksi tyytymätön, puoleksi onnellinen ujellus.

— Nyt nukutaan, komensi Kalle. — Kuulethan, että Ola ja Sirkka jo kuorsaavat.

— U-ju-ju-juu! pani Pekka ja käänsi rauhattomana kylkeään.

Senkin savolainen!