KYMMENES LUKU.

Levähdettyään pari päivää Olan kotona jatkoi Kettusen komppania matkaansa. Vielä oli taivalta kolmetoista penikulmaa, mutta jalkamatka supistui puoleen. Välillä voitiin nim. silloin tällöin käyttää venhettä pitempiä järviä halkaistaessa, ja loppumatka kuljettiin myötävirtaa kaunista Uujokea alas.

Thulesta, vanhan metsänhoitaja Thunebergin talosta, saivat Kettusen lapset postimiehen seurakseen. Siellä heitä myös olisi pidetty vieraina useampia päiviä, mutta Kettuset olivat jo käyneet malttamattomiksi: koti rupesi näistä puolin vetämään jo voimakkaammin. Se tuntui jo olevan tuossa aivan käden ulottuvilla.

Thulen setä oli muistellut heille matkastaan. Huonolla suomenkielellä hän oli selittänyt:

— Kylle teme Lappi on senten toista kuin se alamaa! En mine enne lähte pois kotoa muuale kuin kirkole ja farbruur Svenski tervehtimän. Minule riitte teme loppuikä kylle.

* * * * *

Thulen setä oli nauranut herttaisesti. Hän oli ihmeellinen ukko. Harrasti ilmatiedettä, metsästystä, kalastusta, kirjallisuutta ja kirjoittelemista. Hän lähetteli tuon tuostakin postikortteja pääkaupungin ruotsinkieliseen lehteen ja nuo "Brefkort från Iijärvi" olivat sisällöltään aivan erikoisia. Niissä kerrottiin kevään tulosta ja jäidenlähdöstä, siitä, milloin ensimmäinen pälvi ilmestyi Thulen pihalle, ja milloin ensimmäiset joutsenet saapuivat. Tuon lehden lukijat saivat valtiollisten asioiden lomassa tietää, minkälainen oli ollut "kaivos" Lapissa kuluneena talvena, tai millaiseksi sen luultiin talven päälle muodostuvan, kuinka paljon oli saatu kaloja ja mitä kalaa etupäässä, minkälainen oli ollut sateenmäärä ja lumentulo jne. Ja Kalle oli kuullut setä Svenskin sanovan, että noita pieniä uutispalasia Ultima Thulesta [Ultima Thule = äärimmäinen Thule. Roomalaisten käyttämä nimitys perimmästä Pohjolasta] rakastettiin pääkaupungissa enemmän kuin niiden lähettäjä vaatimattomuudessaan osasi aavistaa. Niin, Thulen setä oli vaatimaton, harvinaisen vaatimaton, ja se kaunisti häntä aivan erikoisesti. Ystävällisen vaimonsa kanssa hän palveli matkustavaisia ihailtavalla kärsivällisyydellä. Pikku Sirkka sanoikin:

— Oman isäni jälkeen minä rakastan Thulen setää kaikkein eniten maailmassa.

— Entäs setä Svenskiä? kysyi Pekka.

— Häntäkin… mutta Thulen sedän minä asetan toiselle sijalle.

Siihenpä tuntuikin sitten maailma loppuneen, kun Thulesta lähdettiin. Setä seisoi rannalla ja lasautteli haulikollaan kunnialaukauksia ilmaan. Se kuului talon tapoihin. Kallekin pudotteli pistoolistaan viimeiset panokset — kiitoksiksi kaikesta ystävällisyydestä.

Venhe liukui hyvää vauhtia. Postimies, Heikki Sarre, souti, ja Kalle piti perää. Sirkka istui keskellä venhettä postisäkin vieressä ja Pekka hukanpentuineen keulassa.

Hän oli neuvotellut Thulen sedän kanssa pennun nimestä. Monta ehdotusta oli setä tehnyt, mutta ne eivät olleet Pekkaa miellyttäneet. Ne kuulostivat liiaksi konstikkailta ja olivat vaikeita lausua. Oli menty läpi melkein koko skandinavialainen muinaistarusto jumalineen ja haltioilleen, mutta ei ollut sieltä löytynyt sopivaa. Pekalla oli kyllä se mieli, että pennun piti saada oikein kuninkaallinen nimi, mutta mistä sen keksisi. Hän oli jo kerran puoleksi tosissaan tiedustanut:

— Mitä, jos ristisin sen "Piispaksi"?

Mutta siihen ei Thulen setä ollut suostunut.

— Ei se passa! Isäken ei siitä pidäisi. Se herätteisi pahennusta.

— Se kun söi sen "Tösselin", oli Pekka huomauttanut.

— Vaikka… mutta ei se passa. Parempi nimi sinun pite keksi.

Niinpä niin. Mutta kuinka sen keksisi. Hän oli mielessään käynyt läpi kaikki mahdolliset nimet, mutta sopivaa vain ei näyttänyt löytyvän. Hän oli murheellinen, Ennen kotiatuloa piti pennulla olla nimi. Niinhän olivat Kalle ja Ola sanoneet. Kalle pääsisi taas häntä pilkkaamaan, kun ei hänessä ollut miestä keksimään. Mutta — vielä hän sen löytäisi; olihan tässä vielä kaksi päivää miettimisen aikaa.

Vene laski rantaan, ja nyt alkoi jalkamatka. Se ei kuitenkaan ollut pitkä, vajaa penikulma vain. Tie kohosi korkealle harjulle, joka kahden suon välissä mutkitteli pohjoista kohti. Harju kasvoi harvahkoa mäntymetsää ja kumisi somasti askelten alla, Kalle vyörytteli suuria kiviä sen rinnettä alas ja jäi jännittyneenä kuuntelemaan, kun ne roiskahtaen putosivat allaolevaan suohon. "Roiskis! porloiskis!" pani jänkä, ja lähellä olevat vaarat vastasivat.

Mutta Heikki paineli menemään suuri postisäkki selässä. Sirkka ihmetteli, kuinka hän jaksoi sitä kantaa. Mutta Heikki oli tottunut. Hän naureskeli vain:

— Kun sinua rupeaa väsyttämään, niin hyppää päälle. Kyllä sinä siinä vielä menet.

Näin he kulkivat iloisesti haastellen ja leikkiä laskien kilometrin toisensa jälkeen. Väliin laskeutui tie suolle, ja silloin piti kipittää yli kapeita porraspuita. Toisinaan taas noustiin harjun rinnettä ylös, jossa polku leveni parin kyynärän levyiseksi. Heikki selitti, että oli tarkoitus tehdä tästä oikea ratsutie, jotta selkähevosella voisi karahuttaa. Mutta sitä ennen pitäisi porraspuita leventää.

He poikkesivat taloihin tuon tuostakin. Ne olivat vielä Iijärven puolella, mutta lappalaiset puhuivat samaa kieltä kuin uujokelaisetkin. He suhtautuivat Kettusen komppaniaan kuin omiin ihmisiin ainakin, ja pikku Sirkasta tuntui, että he olivat jo puoleksi kotona.

Juotiin kahvia poronjuuston kanssa ja syötiin tuoretta siikaa. Leipää ei tahtonut enää näin myöhään olla, kun talvijauhot olivat loppuneet. Mutta Thulen setä ja täti olivat varustaneet retkeläiset hyvillä eväillä, joten heillä oli leipää yllin kyllin.

Mutta vaikea sitä oli toisinaan syödä, kun pikkulapset kerääntyivät pöydän ääreen seuraamaan heidän ateriointiaan. Pikku Sirkka jakoikin leipänsä lapsille, jotka ilosta loistaen puhkesivat huutelemaan:

— Laibbe, laibbe! [Leipää, leipää! (lapin kieltä).]

Pekan sudenpentu herätti huomiota. Naurettiin papinpojalle, joka moista otusta muassaan kiikutti. Mutta lappalaislapset katselivat pentua silmät pyöreinä. Ja jopahan sieppasi yksi sen syliinsä, retusti ympäri huonetta ja puheli:

— Gumpe, dat lä gumpe! [Susi, se on susi!]

Pekka ei oikein pitänyt mokomasta rehkimisestä, mutta häntä huvitti lapsen innokas juttelu.

— Mitä se sanoo? kysyi hän Kallelta.

— Se sanoo, että se on susi!

Ahaa niin, — gumpe — sehän oli suden lapinkielinen nimitys. Hän ei ollut monta sanaa lappia oppinut, sillä lappalaiset juttelivat heidän kanssaan aina suomea.

— Siitäpä minä saankin sille nimen! huudahti hän silmät loistaen. — Gumpe! Sehän on melkein samaa kuin kumppani.

— Aivan niin… pane vain Gumpeksi, myönnytteli Kallekin.

Se oli päätetty. Hukanpentu oli saanut nimensä. Se oli Gumpe. Lappalaispoika oli sen sanonut. Näin siis Lappi antoi nimen omilleen.

Pekka oli hyvin tyytyväinen.

Matka jatkui. Poikettiin autiotuvalle. Niitä oli tällä välillä kolme, mutta kolmannessa ei tavallisesti käyty, koska lähellä, puolen penikulman päässä, oli talo. Keskimmäisessä tuvassa tavallisesti poikettiin. Se oli korkealla tunturilla, ja illalla myöhään retkeläiset saapuivat sinne.

Autiotuvalta oli suurenmoinen näköala. Luoteisella taivaanrannalla kohosi seudun korkein tunturi, Rastekaise. Se muistutti suurta sotalaivaa, joka keula kohti pohjoista näytti halkovan pilvimerta. Huippua ei näkynyt; se oli sumun peitossa. Mutta pohjanpuoleinen mykevä laita erottautui selvästi kellahtavaa taivaanrantaa vasten. Kalle tervehti tunturia äänettömästi, ja hänen mielensä valtasi hartaus keskellä hiljaista, juhlallista luontoa.

Alhaalla, tunturin alapuolella olevalla suolla piipitti jänkälintu yksitoikkoisella, valittavalla äänellään. Muut lentäjät olivat hetkeksi vaienneet, sillä oli puolenyön aika. Sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä heti kun aurinko rupesi kirkastumaan, kajahti vuorilta, tunturirinteiltä, ilmasta, joka paikasta lintujen tuhatääninen kuoro. Kallesta tuntui, kuin olisivat enkelit laulaneet korkeudessa.

Toiset nukkuivat jo, kun hän hiipi tupaan. Avotakassa hiipui vielä tuli, ja pöydällä oli illallisen jäännöksiä. Kalle katseli tuvan sisustaa ja hänen huomionsa kiintyi kehystettyyn tauluun, jossa oli järjestyssäännöt autiotupia varten. Lasi oli lyöty rikki, ja paperin reunat piirusteltu täyteen. Kallen mieli painahti apeaksi. Kumma, ettei Suomen kansa oppinut sivistyneesti käyttäytymään. Hävitettiin ja raiskattiin yhteistä omaisuutta niinkuin esim. tällaista autiotupaa, kaikkien matkamiesten yhteistä kotia. Ihminen oli saastainen olento, joka jätti rumat jälkensä joka paikkaan, missä liikkui. Häneen ei vaikuttanut luonnon suuri, neitseellinen koskemattomuus. Hän hävitti, raiskasi, raateli… monesti pahemmin kuin metsänpeto. Ja hänen nimensä eläintieteessä oli Homo sapiens. [Viisas ihminen.]

Näihin sekaviin tunteisiin Kalle lopulta nukahti. Kun hän aamulla heräsi, oli hänen ensimmäinen tehtävänsä ryhtyä siistimään tupaa. Pöytä raivattiin puhtaaksi ja pestiin. Pikku Sirkka toimitti sen. Sisarukset olivat oikein innostuneita, kun Kalle oli kertonut heille illallisista mietteistään. Heikki autteli myös. Hän pilkkoi puita ja kantoi niitä sisään, latoen ne sievään pinoon takan nurkkaan.

— On niin hauska matkamiehen tulla, kun on kuivat puut, virkkoi hän.

— Niin — ja tupa puhdas ja siisti, jatkoi Sirkka.

Kalle oli sitonut vaivaiskoivuista luudan, jolla Sirkka nyt lakaisi tupaa.

— Niin vain, puheli postimies. — Mutta niitä on sellaisia hummereita, jotka eivät välitä mistään. Särkevät ja sotkevat. Vaikka tuossa on seinällä kielto ja sakonuhka. Mutta… sakotapas niitä kaiken maailman lentojätkiä, jotka menevät ja tulevat, niin ettei koskaan tiedä.

— Syksyllä minä tuon uuden lasin tuohon tauluun, sanoi Kalle. — Ja varjele sitä, joka sen rikkoo!

— Minkäpäs teet!

— Minä tapan sen!

— Hm! pani Heikki, järjestellessään postisäkin kantohihnoja.

— Minä kirjoitan taulun päälle, että

Joka tämän rikkilyö, sille koittaa kuolon yö. Kalle Kettunen sen tappaa, kiväärillä otsaan nappaa!

— Hm! pani Heikki taas. — Sopiihan se. Mutta me taidammekin olla jo lähtökunnossa?

Valmiita oltiin. Sirkka asetti luudan nurkkaan ja sanoi sille pudistaen sormeaan:

— Pysy nyt siinä kauniisti, että muutkin voivat sinua käyttää.

Sitten hän kiepahti ketterästi kynnyksen yli ja liittyi toisten joukkoon.

— No, nokka pohjoista kohti taas! komensi Heikki. — Tänä iltana ryypätään kahvit Uujoen pappilassa.

Päivä oli kaunis. Nyt näkyi Rastekaisekin koko juhlallisessa komeudessaan. Sen huipulla kimalteli valkoisia läikkiä. Sinne ei ollut vielä kesä kerennyt kättänsä kurkoittamaan.

Tuli raja, pitäjien välinen raja. Kalle otti lakin päästään ja lausui juhlallisesti:

— Terve sinulle, sinä Suomen pohjoisin pitäjä, sinä suippolakki Suomi-äijän päässä, kotipitäjämme korkea ja kultainen!

Kalle ja Sirkka heiluttelivat vaivaiskoivun oksia ja hurrasivat, Hukanpentukin yhtyi konserttiin, säestäen sitä pitkällä, valittavalla ulvonnalla.

— Kuulepas Gumpea, kun on oppinut laulamaan! Se kehittyy nopeasti.

Soudettiin halki Mierasjärvi, poikettiin samannimisessä talossa. Emäntä, ynseydestään tunnettu, otti tulijat ystävällisesti vastaan, Tarjosi viiliäkin.

— Hyvät on merkit, naureskeli Heikki, kun talo oli jäänyt taaksepäin. — Emäntähän oli kestipäällä. Toisinaan on niin ynseä, että vasemman käden kainalon alta tarjoo vieraalle kättä.

Seudut muuttuivat yhä vaihtelevammiksi. Petäjät tosin harvenivat, ja vaivaiskoivu ja tunturipaju asettuivat niiden tilalle. Mutta keltainen jäkäläpeitto verhosi vaarojen rinteitä, ja siellä täällä nosti jo vihreä nurmennokka päätään. Taivas oli kuulas ja selkeä ja vaaleni vain pohjoista kohti. Siellä näytti olevan ikuisen kirkkauden asunto.

Kahdeksan tienoissa iltapäivällä oltiin jo Jomppalassa. Matka oli kulunut nopeasti, sillä nyt oli kuljettu melkein yksinomaan venheellä. Jomppalasta oli enää matkaa yksitoista kilometriä, ja se ei vetäisi päälle puolentoista tunnin.

Jomppalassa ryypättiin viimeiset kahvit. Isäntä oli vanhaa pappissukua, vaikka täydellisesti lappalaistunut. Hän oli kuuluisa puukkoseppä, takoi erinomaisia peskipuukkoja, leukuja. Kallen isälläkin oli sellainen, ja itse hän oli myös päättänyt tilata samanlaisen.

Talonväki näytti heille muhkeaa hopealusikkaa, jonka he edellisenä syksynä olivat löytäneet perunamaasta. Se oli talon isännän esiäidin, entisen uujokelaisen papinrouvan ja hänen kolmannen miehensä vihkilusikka. Tämä kolmas mieskin oli ollut pappi, ja Kalle oli kuullut heidän elämästään sangen romanttisen tarinan. Se oli kaunis hopealusikka, jossa olivat nimikirjaimet M.G. ja H.S., ja lapset ihailivat sitä kilvan.

— Myykää se minulle, sanoi Heikki.

— Ei… ennen saa talo mennä kuin me siitä luovumme, vakuutteli emäntä. Ja isäntä oli samaa mieltä.

Seikka oli sellainen, että Heikki oli kihloissa Maria Guttormin, uujokelaisen uudistalon tyttären kanssa, ja tuo lusikka olisi sopinut heidänkin vihkilusikakseen.

Yksi Jomppalan tyttäristä lähti heidän mukanaan kirkolle. Vene olikin talon; se kun Heikki sitä vain lainasi. Jomppalan Agneta asettui airoihin ja Heikki perään, ja niin lähdettiin viimeistä taivalta katkaisemaan.

Lasten jännitys kasvoi kasvamistaan, kuta lähemmäs kirkonkylää he saapuivat. Puolivälistä alkoi heille jo tuttuja paikkoja; he olivat usein retkeilleet joen varrella. Virta oli paikoitellen oikein vuolas, ja vene kiiti hyvää vauhtia. Heikki tunsi väylät. Vuoroin hän leikkautti viistoon poikki virran, laski niin läheltä toista rantaa, että pajupensaat pyyhkivät venheessä istujia. Mutta sitä kesti vain tuokion. Virta nielaisi heidät suvantoon, joka päilyi kuin peili iltapäiväauringon valossa. Ja suvannon keskeltä aukeni retkeläisten silmien eteen mahtava tunturin selkä, joka kohosi paljon ylemmäs joen verraten korkeita rantatörmiä.

— Ailigas! huudahti Sirkka ja risti hartaasti kätensä. — Kohta olemme kotona!

Niin — sieltä tervehti heitä Ailigastunturi. Se sijaitsi pappilaa vastapäätä, järven toisella rannalla.

Ei kulunutkaan pitkää aikaa, ennenkuin muutamasta joenmutkasta aukeni eteen avara järven selkä. Kierrettiin pitkä niemi ja — nyt sukelsi näkyviin kirkko ja pappila. Ne olivat järven vasemmalla rannalla, korkealla rantatörmällä. Pappilan mäenpuoleinen pää oli melkein maassa kiinni, mutta järvenpuoleinen lepäsi korkealla kivijalalla. Valkeaksi maalattu rakennus näytti somalta harmaata tunturinkylkeä vasten.

Kivikirkko, siro ja kaunis, jonka kaari-ikkunoiden yläosaa koristivat punaiset tiilet, ja joka tapuliluukkujen kohdalta oli samaa väriä, sijaitsi paljon pappilaa ylempänä. Mutta vaikka se olikin korkealla, ulottui tunturin laki vielä sen tornin huipunkin yli. Se näytti isolta linnulta, joka oli pysähtynyt siihen tunturin kupeelle outoa maailmaa ihmettelemään, tehden sen vaikutuksen, kuin olisi se ollut valmis minä hetkenä hyvänsä kohoamaan uudelleen siivilleen ja lentämään tiehensä. Lasten mielestä se oli maailman kaunein kirkko, ja he viittoivat riemastuksissaan temppeliä kohti.

Rannalla olevista kirkkotuvista oli joku huomannut heidät ja lähtenyt juoksemaan pappilaa kohti. Samassa helähti kirkonkello soimaan, ja sen ääni kajahteli juhlallisena yli hiljaisen seudun.

— Niin, nythän on lauantai-ilta, ja siellä soitetaan pyhää, lausahti Heikki, joka myös oli hätkähtänyt kellon ääntä. — Tällaisilla reissuilla tahtovat mennä päivätkin sekaisin.

Mutta Kettusen lapset eivät nyt kuulleet häntä. He tarkkasivat pappilan rantaa, johon nyt juoksi mies avopäin, ja tämän perässä nainen, vaalea esiliina vyöllä. Heitä seurasi kaksi lasta, jotka uteliaina tirkistelivät lähestyvää venettä. Lappalaisia oli myös kerääntynyt venevalkamaan, niin että ranta oli pian melkein mustana. Nenäliinaa heilutellen tervehti kirkkoherra rouvineen tulijoita.

— Hurraa! Eläköön! kajahti veneestä, ja Posti-Heikkikin heilutti hattuaan. Mutta pikku Sirkka oli purskahtanut itkuun. Hetki oli hänestä liian suurenmoinen.

— Äiti, äiti! huuteli hän hätääntyneenä ja pyrki maalle, kuin olisi pelastunut merihädästä. Pikku tytön sankarillisuus näytti tyyten loppuneen.

— Lapsi, lapsi! huudahti papinrouva, ja seuraavassa hetkessä lepäsi Sirkka itkien äitinsä sylissä.

— Tervetuloa, pojat! lausui kirkkoherra ja syleili molempia. Lappalaiset paljastivat päänsä. Hetki oli heistäkin juhlallinen. Kirkkoherra risti kätensä ja luki siinä järven rannalla kiitosrukouksen hyvin päättyneestä matkasta. Lappalaiset kuuntelivat hartain mielin, ja melkein jokaisen silmä kyyneltyi, kun pappi tuli loppusanoihin:

— Herra, auta meitä kaiken vaivan, työn ja vaelluksen perästä iäiseen rauhaan taivaallisessa kodissa, että siellä lakkaamatta Sinulle kiitosta veisaisimme. Amen.

Ja sitten alkoi kätteleminen ja terveisten sanominen. Pekkaa se hiukan hermostutti, sillä hän olisi halunnut päästä kertomaan elätistään.

Kun viimeinen lappalainen siis oli kätelty, riensi Pekka isänsä luo ja ojentaen kallokasta huusi niin, että järvenranta raikui:

— Isä, minulla on sudenpentukin, ja sen nimi on Gumpe!