KUUDES LUKU.

Seuraavana aamuna oli Sirkan jalka siksi parantunut, että saatettiin lähteä jatkamaan matkaa. Hyvä taival olikin jo kuljettu — satakolmekymmentä kilometriä. Ja matkalla oli jo oltu runsas viikko. Maat kohosivat yhä enemmän: lähestyttiin Maanselän tuntureita.

Polkua oli helppo seurata. Vuoroin se kulki jokivarsia pitkin, vuoroin poikkesi metsään. Soita oli vähäväliä, joiden yli kuljettiin porraspuita pitkin. Paikoitellen olivat ne kuitenkin niin lahonneet, että kulku kävi hankalaksi. Eräässä paikassa Pekka suistui suohon, ja hänet oli sieltä vedettävä yhteisvoimin. Sirkka huusi täyttä kurkkua, että "Pekka hukkuu!" Mutta Pekka puuskutti kuin mursu yltäpäätä kurassa, ja huikeasti hurraten vetivät Ola ja Kalle hänet kuiville. Onneksi oli lähellä lappalaisasumus, Pikku-Mattuksen kesäkota, ja siellä sai Pekka kuivata riepujaan ja valmistautua uusien matkan vaivojen varalle.

Pikku-Mattus oli paikkaamassa verkkojaan, kun Kettusen komppania kolusi sisään. Hän oli vanha lappalainen, joka aikoinaan oli siirtynyt tänne Norjan puolelta. Vanhan vaimonsa kanssa hän asusti kesät turpeista tehdyssä kodassaan, ajelehtien talvet uudistalokkaiden pirteissä.

Hän oli pojille vanha tuttu. Joka syksy ja kevät he poikkesivat hänen kodalleen. Sillä paitsi tuoretta kalaa kestitsi Mattus vieraitaan hauskoilla tarinoillaan, joita pojat eivät koskaan väsyneet kuuntelemaan.

Nytkin hänellä oli vereksiä juttuja yllin kyllin. Kun pojat olivat kertoneet karhun kaadosta, sai Pikku-Mattus siitä aiheen ruveta kertomaan karhuista. Niitä oli monenlaisia, oli loihdittuja karhuja ja oikeita karhuja. Loihditut mesikämmenet olivat ennen olleet ihmisiä, jotka joku noita oli loihtinut karhuiksi. Ne tunsi aina niiden eriskummallisesta käytöksestä. Ne eivät tavallisesti tehneet pahaa, vaan saattoivat esim. aivan rauhallisesti seurustella karjan kanssa. Sellainen oli ollut sekin karhu, josta Muotkajärven vanha setä oli Pikku-Mattukselle kertonut. Se oli ollut ihmeellinen karhu. Joka aamu se lähti lehmien kanssa metsään. Isäntä ihmetteli, miksi kellokas aina takaisin tullessa jäi jälkeen. Hän lähti kerran katsomaan ja huomasi ihmeekseen karhun istuvan mättäällä lehmänkelloa läppäämässä. Kellokas märehti rauhallisena sen vieressä mitä suloisimmassa sovussa. Se oli ollut entinen suntio, joka äkkiä muutamana kesäpäivänä oli heinäniityltä hävinnyt. Muuan kuuluisa noita, jonka suntio oli markkinoilla suututtanut, oli kostanut tälle tällä tavoin. Senvuoksi suntio vielä karhuksi muututtuaankin pyrki entisiä virkatoimiansa toimittamaan. Kun hän ei enää kirkonkelloon käsiksi päässyt, hän läppäili lehmänkelloa.

Lapset kuuntelivat jännittynein mielin. Pikku-Mattuksella oli ihmeellinen kertojalahja. Hänestä ei oikein päässyt selville, uskoiko hän itse omia juttujaan. Mutta kaikesta päättäen niin oli laita, koskapa hänen mustat silmänsä aina rupesivat niin omituisesti loistamaan, kun hän tuli muisteluspäälle. Satuja ne tietysti olivat nuo hänen kertomuksensa, mutta yhtäkaikki niitä oli soma kuunnella. Sirkasta tuntui, että he istuivat tontun luolassa. Niin omituisen vaikutuksen teki Pikku-Mattus ja hänen pyöreä eukkonsa.

— Mitä ne ovat ne suuret kuopat, joita on siellä täällä postitien varrella? kysyi Pekka, kun Pikku-Mattus oli lopettanut kertomuksensa. — Niitä on tuolla kankaallakin, tuon viimeisen suon takana kolme.

Pikku-Mattus vilkastui. Hän laski kävyn kädestä lattialle, sytytti piippunsa ja kertoi:

— Ne ovat peuranpyyntihankaita. Niiliin pyydystettiin ennen peuroja, kun niitä asusti runsaasti näillä main. Kaivettiin syvä kuoppa, jonka suu peitettiin pyöreällä kannella. Keskellä oli akseli, ja kun peura sattui kannen päälle, pyörähti luukku, ja peura putosi kuoppaan.

Pikku-Mattus näytti käsillään, kuinka tuo "manööveri" tapahtui. Se oli selvä. Lapset sen kyllä hyvin käsittivät. Siten oli Pikku-Mattus kerran Muotkajärven vanhan sedän kanssa saanut peuran, jonka sarvet painoivat kolme vanhaa leiviskää.

— Kolme vanhaa leiviskää! huudahti Ola. — Etköhän muista nyt väärin, Pikku-Mattus?

Mutta puhuteltu ei kärsinyt vastaansanomista. Hän tarttui käpyynsä ja silmäten Olaa halveksivasti tuhahti:

— Kun et usko, niin ole uskomatta! Ei se ole uskonkappaleeksi luotukaan.

Kalle antoi merkkejä Olalle, jotta tämä pysyisi vaiti. Mattus lopetti muisteluksensa, jos vain joku rupesi tekemään huomautuksia.

Mattuksen vaimo tarjosi kahvia. Sitä juotaessa lappalainen lauhtui ja puhaltaen vatiinsa niin, että kahvi lainehti kuin pieni järvenselkä myrskytuulella, hän virkkoi:

— Sitä on tässä maailmassa paljon, jota ei kouluissa opita.

— Niin on, Pikku-Mattus, tyynnytteli Kalle. — Kyllä me sen uskomme.

Kallea halutti kuulla lisää Mattuksen muisteluksia. Sen vuoksi hän esiintyi sovittavasti.

— Niin — älä ota pahaksesi, Mattus. — Se kun minä vain ilman aikojani…

Pikku-Mattus leppyi kokonaan, ja hetken päästä oli juttu uudessa käynnissä. Olivat kai pojat huomanneet, että monessa paikassa, varsinkin luolissa, oli kasoittain poronsarvia?

— Niinkuin Ukonsaaressakin! huudahti Pekka.

— Niin — siellä ja… muuallakin. Tiedättekö, mitä ne ovat?

Kyllä pojat tiesivät, tiesi Sirkkakin.

— Lappalaisten vanhoja uhrisarvia.

— Niin ovat, vahvisti Mattus, ja hän pääsi puhumaan tästä mieliaineestaan. Ennen oli Lappi ollut rikas ja mahtava. Jokaisella lappalaisella poroja tuhatmäärin. Se oli ennen tämän nykyisen maailmanjärjestyksen aikaa. Lappalaiset uhrasivat seidoille [lappalaisten pakanuuden aikainen jumala], ja porot lisääntyivät. Ei varastettu toisiltaan, vaan elettiin rauhassa. Jokaisella oli, ja jokaiselle seita siunasi.

— Mutta eikö se ollut pakanuutta? uskalsi Sirkka kysyä.

— Niinhän sitä sanotaan, mutta kuka tuon nyt oikein tiennee. Silloin ainakin lappalaiset uskoivat.

— Älä sinä semmoisia juttele! torui Mattuksen vaimo. — Pakanuutta se tietysti oli. Nyt eletään kristityssä maailmassa.

Pikku-Mattus lakkasi muistelemasta. Eukon huomautus oli koskenut arkaan paikkaan. Paikkakunnalla kerrottiin, että hänkin vielä toisinaan teki taikoja ja uhrasi seidoille. Mutta ei näyttänyt Mattuksen loitsuista olevan apua, koska köyhänä pysyi.

Lapset olisivat pitempäänkin kuunnelleet hänen pakinoitaan, mutta Mattus oli herennyt äänettömäksi. Pyytämälläkään ei häntä saatu enää jatkamaan.

Retkeläiset lähtivät siis jatkamaan matkaa. He jättivät hyvästit vanhuksille, ja Kalle sanoi lähtiessään Mattukselle:

— Syksyllä tuon sinulle suuren pussin sikarinpätkiä. Mutta sitten sinun pitääkin muistella.

Pikku-Mattus murahti jotakin, josta ei saanut selvää, oliko hän hyvillään vai pahoillaan.

Lapset työntyivät taipaleelle. Olikin jo hyvä hetki istuttu Mattuksen turvekodassa. Kalle pahoitteli, että äijän jutut katkesivat kesken.

— Pitikin sen ämmän tulla siihen huomautuksineen.

Mutta Sirkka oli toista mieltä. Häntä peloittivat nuo monilukuiset jutut seidoista ja staaloista [peikko, tonttu]. Miksi piti Lappi tehdä kammottavaksi noituuden ja taikauskon maaksi? Eikö ollut hauskempi kuvitella, että täällä kulkivat heidän edellään enkelit ja että juuri täällä olivat taivaan tikapuut?

— Mikä mistäkin tykkää, vastasi Kalle hiukan happamena. Pikku Sirkka kulki vaieten ja näytti kovin väsyneeltä.

— No niin! huudahti Kalle sitten iloisemmin nähtyään sisarensa alakuloisen ilmeen. — Olkaamme pikku Sirkan kanssa yhtä mieltä, että kuljemme kohti taivasta! Maanselän tunturit, jotka tuolta edestä käsin pohottavat, näyttävätkin johtavan suoraan sinne.

— Et saa pilkata! torui sisar loukkaantuneena.

— Enhän minä pilkkaa, sisko rakas. — Minusta on vain hauskaa yhtyä kannattamaan sinua. Sillä minustakin tämä Lappi on niinkuin taivaan esikartano.

Taivallettiin äänettöminä. Jokainen mietti omia ajatuksiaan. Kalle ajatteli, mitenkä tuon kaiken, jota he olivat matkalla kokeneet ja kuulleet, voisi yhdistää sopusointuiseksi kokonaisuudeksi. Hän oli siksi suuri Lapin ihailija, ettei hänellä pohjimmalta ollut mitään pikku Sirkankaan ehdotusta vastaan. Kaikki, mikä kaunisti Lappia, olipa se sitten Raamatusta saatua tahi lappalaisten vanhasta muinaistarustosta, sopi hänen mielestään sen koristukseksi, kunhan tuo koristaminen vain tapahtui maulla ja kunnioituksella. Hän oli ajattelevainen poika, joka yksinäisinä iltahetkinään oli tätäkin asiaa mietiskellyt, vaikk'ei hän vielä pystynytkään aivan selviä johtopäätöksiä tekemään.

— Uskotko sinä, mitä Pikku-Mattus kertoi karhuista? kysyi Ola häneltä, kun he olivat vaieten kulkeneet kappaleen matkaa.

Kalle huitaisi kädellään.

— Satuahan se on! huudahti hän, mutta jatkoi sitten kuin äskeisiä mietteitään muistaen: — Mutta kun se sopii tänne Lappiin, niin samantekevä. Se ei ollut mikään hullumpi historia.

— Minä kyllä uskon, vakuutteli Pekka. — Uskon senkin, että karhunhammas tuottaa onnea ja varjelee pahasta.

— Siksikö sen otit? kysyi Ola.

— Siksi juuri! Uskon, että kun pidän sitä ensi lukukaudella taskussani, vetelen paljaita kymppejä vain!

Toiset nauroivat. Pekka oli toisinaan mainio. Hän oli takonut äsken tapetulta karhulta torahampaan irti.

He kulkivat pari tuntia vaieten. Sade oli kastellut heidät likomäriksi. Onneksi se oli kuitenkin mennyt ohi verraten pian, ja taas paistoi aurinko täydeltä terältä. He saapuivat pienen joen partaalle, jonka yli johti kaadettu petäjä. Ylikulku kysyi verraten suurta taitoa. Pekka suoriutui kyllä omin voimin, samoin Ola. Mutta pikku Sirkka ei uskaltanut lähteä yli. Ola otti hänet selkäänsä ja kantoi. Kalle tuli viimeisenä.

Mutta — miten ollakaan — päästyään keskelle jokea hän katsahti alas. Hänestä näytti, että mustasta vedestä katseli häntä vastaan kaksi omituista, kuumeista silmää. Tuntui siltä, kuin olisi kaadetun puun alla ollut piilossa jokin suuri, hirveä olento, joka tavoitti häntä saaliikseen. Se oli tietysti kiihtyneen mielikuvituksen vaikutusta kaikki tyyni, ja Kalle naurahti itsekseen. Toiselta rannalta huuteli Pekka iloisesti; hän oli jo päässyt yli. Kalle katsahti sinnepäin ja kompastui samassa isoon oksaan. Polskis! Hän räpiköi kylmässä joessa, ja virta vei häntä jonkin matkaa alaspäin. Mutta hyvänä uimarina hän pääsi hetkisen ponnisteltuaan rannalle, jossa toiset ihmetyksissään ja peloissaan olivat seuranneet hänen uimanäytöstään.

— Tahallasiko hyppäsit? kysyi Ola, jolle Kallen päähänpistot eivät olleet outoja.

— Eikö mitä, vastasi tämä hampaat loukkua lyöden. — Minä putosin.

— Sinulla olisi pitänyt olla karhunhammas, veisteli Pekka. — Emmeköhän vasta teekin niin, että heitämme sen joen yli aina sille, joka vuorollaan yrittää yli. Siten pääsemme jokainen ehjin nahoin.

— Voimmehan koettaa, sanoi Kalle. — Mutta nyt pian tuli, jotta saan kuivata vaatteeni.

Pojat laittoivat tulen, ja Kalle sai riisua märät vaatteensa. Olan takki yllään hän kykki nuotion ääressä kuin joku ihmissyöjä, paljain säärin. Pian hän kuitenkin pääsi lämpenemään, kun sai kuumaa kahvia.

— Enempi puita nuotioon! komensi Ola, — Mene sinä, Pekka, ja lyö tuolla kassaralla muutamia kuivia oksia tuosta kaatuneesta pökkelöstä tuolla.

Hän osoitti joen rannalla makaavaa suurta honkaa, jonka oksat törröttivät taivasta kohti kuin apua anoen.

— Mutta älä lyö jalkaasi, nauroi hän.

— Minä kyllä tulen toimeen, sillä minulla on karhunhammas, sanoi Pekka iloisesti ja lähti.

Kun hän palasi hetken päästä, syli täynnä kuivia oksia, oli Olalla käsi kääreessä.

— No mikä nyt? kysyi hän hämmästyneenä,

— Ola poltti kätensä, kahvipannu kaatui, selitti Sirkka silmät pyöreinä.

Ola oli omituisen näköinen. Suu naurun mujeessa hän näytti olevan itkuun purskahtamaisillaan. Se johtui polttavasta kivusta.

— Vahinko, ettei meillä ole enempi karhunhampaita, ähki hän ja purskahti sitten nauramaan.

— Mikähän on seuraava vahinko? kysyi Sirkka, joka puolittain pelkäsi, puolittain oli huvitettu tapahtumasta. — Sanotaanhan, ettei kaksi kolmannelta.

— Hameesi palaa! huudahti yht'äkkiä Kalle ja tempasi maasta kuusen oksan, jolla rupesi hosumaan Sirkkaa niin paljon kuin jaksoi. Tyttö oli ihan kalpea säikähdyksestä ja vikisi ja valitti kuin linnunpoikanen. Palo saatiin kuitenkin heti sammumaan. Hameeseen vain tuli iso reikä.

Retkeläiset eivät enää nauraneet. He olivat kokeneet onnettomuuksia yhden päivän osalle enemmän kuin tarpeeksi. Kaikki tuntui hyvin kummalliselta. Oliko todellakin olemassa salatuita voimia? Nyt saattoi sitä kysymystä vakavasti miettiä. Kalle, joka oli eniten lukenut, tuskitteli itsekseen. Mokomaakin voi sattua. Hän ei jaksanut uskoa mihinkään sellaiseen. Se oli sattumaa kaikki tyyni.

Vähitellen mieliala keveni, kun he saivat uuden kahvin valmiiksi. Paikalle oli hyvä jäädä yöksi. Siksi he levittivät rankisensa kahden puun väliin joen rannalle. Kalle, jonka vaatteet olivat kuivuneet, lähti ongelle.

— Annapa minulle nyt se karhunhammas, niin saadaan nähdä, tuottaako se onnea niinkuin Pikku-Mattus sanoi, nauroi hän ja lähti.

Sillä aikaa toiset kaivoivat eväät esille. Puolen tunnin kuluttua palasi Kalle kantaen vittaksessa neljää komeaa harria. Yksi niistä painoi ainakin puolitoista kiloa.

— Karhunhampaassa on taikavoima, nauroi hän ja heitti kalat nuotion viereen. — Siinä on herrasväelle illallinen, silvuplee!

Rattoisan melialan vallitessa syötiin illallinen. Vastoinkäymiset olivat unohtuneet.

Tuntui siltä, että täysinäinen vatsa selvitti päänkin (niin luonnontiedettä vastaan kuin se tuntui olevankin). Juteltiin matkan vaiheista ja naurettiin oikein sydämellisesti. Tästä retkestä se ainekirjoitus syntyisi! Kalle ja Ola päättivät kirjoittaa siitä syksyllä ja kuvata Lapin niin kammottavaksi, että opettajalla nousisi tukka pystyyn sitä lukiessa.

Aurinko oli kiertänyt jo melkein luoteeseen. Ola katsoi kelloa. Oli jo lähellä puolta yötä. He kohensivat tulta, korjasivat kamppeitaan hiukan syrjään ja vetäytyivät rankiseen. Tapettuaan huolellisesti sen sisään tunkeutuneet sääsket he kallistuivat levolle, ja pian ilmoitti tasainen hengitys retkeläisten vaipuneen syvään ja rauhalliseen uneen.

Mutta jonkin hetken perästä Sirkka heräsi. Hän teroitti kuuloaan ja hänestä tuntui, että rankisen ympärillä omituisesti risahteli ja rasahteli. Hänen mieleensä muistui Pikku-Mattuksen kertomus karhuksi muuttuneesta noidasta, joka ajoi heitä takaa siksi, että he olivat siltä hengen riistäneet. Hän silmäsi sivulleen ja katseli Kallen rauhallisia kasvoja. Siinä nukkuivat veljet kummallakin puolen häntä, ja äärimmäisenä vasemmalla Ola, selkä heihin päin. Kenellä heistä nyt oli karhunhammas? Se kysymys tunkeutui terävänä ja samalla pelottavana pikku Sirkan mieleen. Risahtelu rankisen ympärillä alkoi jälleen, ja samalla kantautui Sirkan korviin omituinen, valittava, puoleksi haukkuva ääni, joka teki kammottavan vaikutuksen. Hän herätti Kallen.

— Mikä hätänä? kysyi tämä karistellen silmiään.

— Etkö kuule? kuiskasi Sirkka, ja hänen äänensä vapisi.

Kalle kohottautui istumaan, nyt hänkin kuuli jotakin. Valittava ääni kantautui joen rantaa reunustavan harjun takaa, ja siihen vastasi toinen aivan rankisen vierestä. Mitä, mitä se oli?

Hän katseli ympärilleen. Missä oli hänen pistoolinsa?

Samassa hän muisti, että oli jättänyt sen nuotion ääreen. Mutta Olan salonkikivääri oli sisällä, ja Kalle kurottautui ottamaan sen nukkuvan toverinsa jalkopäästä. Olan takki oli Sirkalla peitteenä, ja Kalle muisti, että sen taskussa oli patruunoita. Hän kopeloi taskuja vapisevin käsin ja löysikin mitä etsi. Ladaten kiväärin niin hiljaa kuin mahdollista hän kohotti rankisen oviverhoa ja katseli hiljaiseen yöhön.

Jotakin valkoista vilahti nuotion vaiheilla, mutta Kalle ei ehtinyt nähdä mitä se oli. Se vilahti ohitse kuin pitkä juova, ja arvelematta yhtään Kalle laukaisi kiväärinsä. Sen pamahdukseen heräsivät toiset.

— Joko nyt taasen rikeeraa? kysyi Ola.

— Tämähän on merkillistä, kun ei enää saa yönkään rauhaa. Täällä kummittelee, kuiskasi Kalle vapisevin äänin.

— Minä näin pitkän, valkoisen juovan. Se hävisi pensaitten väliin.

— Minkä näköinen se oli? kysyi Pekka silmät pyöreinä pelosta.

— Johan minä sanoin, että se oli pitkä, valkoinen juova. Ja sitten risahti pari kertaa.

Samassa silmänräpäyksessä tunkeutui heidän korviinsa sama valittava haukahdus, jonka Sirkka ja Kalle olivat aikaisemmin kuulleet.

— Kummittelee täällä, vaikeroi Pekka ja itku näytti taas olevan tulemaisillaan.

— De' ä' nu förbaskat! [Se on nyt kiusallista!] sanoi Ola ja puhui ensi kerran ruotsia koko matkan aikana. Hän syöksyi ulos rankisesta ja huusi niin että vaarat raikuivat:

— Tule tänne kirottu otus, manalainen, kööpeli tai mikä mööpeli lienetkin! Saat lyijyä pakaroillesi!

Mutta yöstä ei kuulunut hiiskahdustakaan. Hetken päästä kuului jälleen Olan ääni:

— Tulkaa katsomaan! Tämähän on noiduttua.

Toisetkin ryömivät rankisesta esiin. Pikku Sirkka vain jäi oviaukolle eikä uskaltanut etemmäksi.

— Katsokaa, huudahti Ola ja osoitti paikkaa, jossa Kalle oli illalla perkannut kalat, — Kaikki suolet syöty.

— Naali! huudahti Kalle, jolla oli kymppi eläinopissa.

— Canis lagopus, vahvisti Ola, jonka vahvin puoli oli myöskin sama aine. — Se veitikka se on ollut. Se oli naaras, joka haukkui tuolla vaaran takana. Uros oli tutkimassa meidän leiripaikkaamme.

Retkeläiset rauhoittuivat ja vetäytyivät takaisin rankiseensa jatkamaan unta. Yö kuluikin sen suuremmitta häiriöittä.