Vanha aika. N. vuoteen 400 jKr.

1. Itämaiset kansat.

EGYPTILÄISET.

Kuva 9. Ramses II:ta esittävä kuvapatsas.

● Hallitsijat. Viljavassa Niilin laaksossa sijaitseva Egypti oli varhaisimpina aikoina jakautuneena moneen pieneen valtakuntaan. Mutta n. vuonna 3000 eKr. Mena-niminen kuningas yhdisti koko maan yhdeksi valtakunnaksi, jonka pääkaupungiksi tuli Memfis (egypt. Menofre). Memfiin hallitsijat olivat mahtavia miehiä. Alamaiset pitivät heitä jumalien poikina ja kutsuivat heitä arvonimellä farao, joka merkitsee »suuri talo», sillä kuninkaalla oli lukuisa hoviväki, joka eli hänen palatsissaan. Faraon valta oli rajaton, niin että alamaisten henki ja omaisuus olivat hänen vallassaan. Egyptin hallitsija oli siis rajaton yksinvaltias eli despootti.

Memfiin faraot ovat tulleet tunnetuiksi varsinkin pyramidi-rakennuksistaan. Nämä ovat suunnattoman suuria kivestä rakennettuja hautakammioita, jotka hallitsijat jo eläessään rakennuttivat itselleen.

Suurten pyramidien läheisyydessä on jättiläiskokoinen kuvapatsas, joka esittää ihmispäällä varustettua makaavaa leijonaa. Tämän suuren sfinksin sisässä on muutamia temppelikammioita.

12

Egypti.

Aikojen kuluessa veltostuivat Memfiin faraot. Lopuksi he eivät enää kyenneet pitämään valtakuntaansa koossa, vaan se hajosi moneen osaan. Se pysyi sitten pirstoutuneena monta sataa vuotta, kunnes vihdoin Teeben (egypt. Nē) hallitsijat sen jälleen yhdistivät. Teeben faraot olivat sotaisampia kuin Memfiin. Sotavaunuissa ajaen he johtivat joukkonsa voitosta voittoon. He valloittivat etelässä olevan Aitiopian, ja idässä heidän valtakuntaansa kuului koko Syyria Eufrat jokeen saakka.

Tunnetuin Teeben faraoista oli Ramses II (egypt. Remssu), joka hallitsi vuoden 1250 tienoissa eKr. Ramses ei ollut kuuluisa ainoastaan sotilaana, vaan myös rauhan toimissa. Teeben suojelusjumalalle, joka oli auttanut häntä kaikissa hänen yrityksissään, hän rakensi monta temppeliä. Kuuluisin on se, joka sijaitsi pääkaupungissa.

Ramses II:n kuoltua Egyptin mahtavuus nopeasti aleni. Vuonna 525 eKr. persialaiset vihdoin tekivät lopun maan itsenäisyydestä.

13Egyptin maa. Egyptin maa ei ole pinta-alaltaan suurempi kuin Viipurin lääni. Sen muodostaa kapea Niilin laakso, joka on yhtä pitkä kuin Suomi, mutta paikoitellen vain peninkulman tai parin levyinen. Niilin suupuolen ympärillä maa leviää laajaksi vesiperäiseksi suistomaaksi eli deltaksi. Koko Egypti on Niilin lahja. Maa olisi ympäröivän erämaan kaltaista, ellei Niili joka vuosi tulvisi yli äyräittensä ja toisi mukanaan hedelmällistä liejua, joka jää pelloille joen laskeutuessa tavalliseen uomaansa. Tulva alkaa kesäpäivänseisauksen (kesäk. 21 p:n) aikoihin; kolmen kuukauden kuluttua vesi on korkeimmillaan kattaen laajoja aloja kummaltakin puolen jokea; ja taas kolme kuukautta myöhemmin eli siis joulun tienoissa vesi on laskeutunut ennalleen. Ennen seuraavaa tulvaa saadaan maasta kaksi satoa. Silloin erämaasta puhaltava tuuli jo on peittänyt palmujen lehdet, pellot ja koko maan paksuun hiekkatomuun. Näyttää siltä kuin Egypti olisi muuttumaisillaan kellertäväksi hieta-aavikoksi. Juuri silloin tulva aikaa uudelleen.

Kuva 10. Veden nostaminen säiliöstä vinttaamalla.

Tulvan aikana talonpoikain täytyi kastella niitä vainioita, joihin tulvavesi ei ulottunut. Vielä tulvan jälkeenkin kasteleminen tuotti paljon vaivaa, sillä Egyptissä voi olla vuosikymmeniä satamatta. Kastelemisen helpottamiseksi rakennettiin jo ammoisina aikoina kanavia, joihin Niilin vesi johdettiin; alemmista kanavista nostettiin vesi vinttilaitoksilla ylempiin, ja siten saatiin kosteutta levitetyksi aina autiomaan rajalle. Myöhemmin vesi Niilin tulviessa padottiin suureen Moiris järveen (egypt. Mruer), josta sitä kuivana aikana voitiin juoksuttaa pelloille.

Kuva 11. Egyptiläisten kylvönteko.

14Kohta tulvan asetuttua maa kynnettiin härkäparin vetämällä raskaalla puuauralla. Sitten kylvettiin siemen ja annettiin lammaslauman sotkea se maahan. Kun vilja oli tuleentunut, leikattiin se sirpillä, koottiin lyhteiksi ja kuljetettiin aasien selässä latoihin. Puiminen toimitettiin lehmillä, jotka polkivat jyvät irti tähkäpäistä.

□ Pyramidit. Egyptin faraot eli kuninkaat rakennuttivat pääkaupunkinsa Memfiin läheisyyteen itselleen suunnattoman suuria hautakammioita eli pyramideja, joita on kaikkiaan n. 70. Ne ovat neliskulmaisia, ylöspäin suippenevia kivisiä jättiläisrakennuksia. Suurimman kaikista pyramideista rakennutti kuningas Khūfu. Se on n. 140 m. korkea eli kaksi kertaa niin korkea kuin Suurkirkko Helsingissä torista mitattuna. Ja siihen on käytetty niin paljon kiviä, että niistä voitaisiin rakentaa ympäri koko Suomen neljän metrin korkuinen ja puolen metrin paksuinen muuri. Tarun mukaan tämän pyramidin rakentaminen kesti 30 vuotta, ja kuitenkin 100,000 henkeä oli sitä rakentamassa. Kivet louhittiin vuoristosta ylempää Niilin itäpuolelta. Sieltä ne kuljetettiin vartavasten rakennettua tietä Niilin rannalle, sitten lautoilla jokea pitkin ja edelleen työmaalle, jossa ne suurilla vipulaitoksilla kohotettiin paikalleen. Keskellä pyramidia on Khufun hautakammio, johon pitkät käytävät johtavat. Kammiossa ja käytävissä kivet on niin kiiltäviksi hiottu, että tulisoihdut heijastuvat niihin, kun niitä kannetaan pyramidin läpi.

Kuva 12. Khufun pyramidi ja suuri sfinksi.

15□ Ramses II. Kuuluisin kaikista Egyptin faraoista oli Ramses II, joka oli taitava ja uljas sotapäällikkö.

Egyptiläiset eivät mielellään palvelleet sotamiehinä, vaan he tahtoivat harjoittaa rauhallisia elinkeinoja. Muuan egyptiläinen kirjuri kertoo sotilasammatin rasituksista seuraavasti: »Sotamiehen sotapalvelus on kovin vaivalloinen. Hänet suljetaan kasarmiin ja häntä lyödään ruumiiseen, kasvoihin ja päähän. Kun hän on palvellut oppivuotensa, kirjoitetaan hänet luetteloihin, ja hän saa kokea sodan vaivat ja vaarat. Hänet komennetaan kauas Syyriaan; hänen täytyy kiivetä yli kukkuloiden ja vuorten ja kantaa selässään ruokaa, leipää ja vettä, kunnes niska jäykistyy niinkuin aasilla ja selkä on taittumaisillaan. Hänen täytyy matkalla juoda haisevaa vettä ja tehdä vahtipalvelusta. Hän marssii vihollista vastaan jäsenet hervoksissa pelosta. Vihdoin hän sairastuu ja hänet lähetetään kotiin aasin selässä.» — Ramses palkkasikin parhaasta päästä neekereitä ja muita ympäristön asukkaita sotajoukkoonsa. Vain sotapäälliköt olivat egyptiläisiä.

Kerran Ramses lähti taistelemaan pohjoisesta hyökkääviä heettiläisiä vastaan. Syyriassa sotajoukot tapasivat toisensa. Kun Ramses lähestyi heettiläisten leiriä, saapui muutamia karkulaisia hänen luokseen ilmoittamaan, että heettiläiset pelästyneinä muka olivat lähteneet pakosalle egyptiläisten saapuessa. Mutta karkulaiset olivatkin heettiläiskuninkaan lähettämiä, sillä hän tahtoi saattaa egyptiläiset huolettomiksi. Kuultuaan karkulaisten sanoman Ramses kiiruhti muutamien valiojoukkojen kanssa ajamaan heettiläisiä takaa. Mutta nämä olivatkin asettuneet väijyksiin ja hyökkäsivät, Ramses kuninkaan saapuessa, esiin piilostaan ja ympäröitsivät hänet. Useimmat egyptiläiset tapettiin, mutta kuningas itse piti uljaasti puoliaan keskellä vihollisparvea, kunnes pääjoukot ehtivät hänelle avuksi. Silloin heettiläisten vuoro oli peräytyä. Kun vihdoin solmittiin rauha kuningasten kesken, suurempi osa Syyriaa jäi Egyptin haltuun.

Päätettyään onnellisesti sotaretkensä Ramses II rakennutti pääkaupunkiin Teebeen temppelin suojelusjumalansa Ammon-Rēn kunniaksi. Temppeliportille johtaa kuja, joka on reunustettu sfinkseillä. Nämä ovat leijonan ruumiilla ja ihmispäällä varustettuja patsaita. Itse portin edessä on kaksi hoikkaa neliskulmaista pylvästä eli obeliskia. Portin kummallakin puolen on leveät lipputangoilla varustetut tornit, pylonit. Sen takana on esikartanoita ja vihdoin 16puolihämärät temppelisalit. Rakennuksen keskellä on pilkkoisen pimeä huone, jossa on laiva ja siinä kultainen jumalankuva.

Temppelin edusta on koristettu kivisillä kuvapatsailla ja seinät maalauksilla. Kuvapatsaat esittävät jäykkinä istuvia ihmisiä, joilla aina on katse suoraan eteenpäin kääntyneenä, polvet yhteen puristettuina ja kädet lepäämässä polvien päällä. (Katso kuvaa 14!) Maalauksissa kuvataan egyptiläiset pitkiksi ja solakoiksi. Heidän päänsä ja jalkansa ovat sivulle päin käännetyt, mutta rinta on katsojaan päin. (Katso kuvia 11 ja 18!) Näistä kaavoista pidettiin niin ankarasti kiinni, että vain harva taiteilija uskalsi niistä poiketa.

Kuva 13. Kolme egyptiläistä jumalaa. (Osiris sekä hänen vaimonsa ja poikansa.)

● Uskonto. Egyptiläiset eivät uskoneet yhteen ainoaan Jumalaan, vaan palvelivat monia jumalia. Sellaista uskontoa sanotaan monijumalaisuudeksi eli polyteismiksi. Egyptiläiset uskoivat, että taivaankappaleet olivat jumalia. Mahtavin oli Rē eli auringon jumala. Kullakin kaupungilla oli sitä paitsi oma suojelusjumalansa. Pääkaupungin jumala oli muita mahtavampi. Kun Teebe oli tullut pääkaupungiksi Memfiin jälkeen, sen suojelusjumala, Ammon kohosi suureen arvoon. Vihdoin egyptiläiset alkoivat pitää Re jumalaa ja Ammonia samana olentona, jota he sanoivat nimellä Ammon-Rē. Hänen rinnallaan oli kuitenkin koko joukko vähäarvoisempia jumalia.

17

Kuva 14. Ammon.

Egyptiläiset uskoivat, että kukin jumala oli pyhittänyt itselleen erityisen eläinlajin, jonka ruumiiseen hän saattoi asettua asumaan. Niinpä oinas oli pyhitetty Ammonille, mutta Ren valitsema eläin oli sontiainen. Taiteilijat kuvasivat useasti jumalat heidän nimikkoeläintensä päällä varustetuiksi, ja hurskaat egyptiläiset osoittivat näille eläimille jumalallista kunnioitusta. Suurimmassa arvossa pidettiin Ăpis härkää (egypt. Hapi), joka oli pyhitetty Osiris jumalalle, kuoleman valtakunnan haltijalle.

Kuva 15. Apis-härkä.

Egyptiläiset uskoivat ihmissielun elävän senkin jälkeen, kun ruumis jo oli kuollut. Yhä edelleen sielu käytti entistä ruumistaan asuinsijanaan; jos siis ruumis mätäni, jäi sielu asuinsijaa vaille, ja sen täytyi turvattomana harhailla paikasta toiseen. Sen tähden egyptiläiset palsamoivat vainajan ruumiin, ettei se pääsisi mätänemään, ja veivät sen vasta sitten hautakammioon. Palsamoitua ihmisruumista sanotaan muumioksi.

Kuva 16. Palsamoiminen.

□ Egyptissä kullakin kaupungilla oli oma jumalansa. Mahtavin kaikista jumalista oli Ammon-Rē, jolle Ramses II rakennutti suuren temppelin pääkaupunkiinsa Teebeen. Paitsi jumalia egyptiläiset palvelivat myös pyhiä eläimiä, kuten kissoja, koiria ja ibis-lintuja, joihin he luulivat jumalien sijoittuneen. Tärkein kaikista pyhistä eläimistä oli Apis härkä. Kreikkalainen historioitsija Hērŏ´dotos, joka itse kävi Egyptissä, kirjoitti eläintenpalveluksesta seuraavalla tavalla: »Apis on muutoin musta, mutta sillä on seuraavat merkit: otsassa kolmion muotoinen valkea täplä, selässä ikäänkuin kotkan kuva, hännässä kahdenlaatuisia karvoja, ja kielen alla kovakuoriaisen tapainen. Teeben asukkaat pitävät krokotiilejä erittäin pyhinä. He elättävät erästä erikoista krokotiiliä, joka on kesytetty; sen korviin he pistävät lasisia ja kultaisia korvarenkaita sekä sen etujalkoihin käätyjä ja antavat sille erityisiä ruokia ja uhrieläimiä. He vaalivat krokotiilejä mitä parhaiten niiden eläessä ja laskevat ne kuoltua pyhiin hautoihin. Niissä taloissa, joissa itsestään kuolee pyhä kissa, kaikki asujamet ajavat kulmakarvansa, 18mutta missä kuolee koira, koko ruumiinsa ja päänsä. Jos joku tappaa jonkin näistä eläimistä ja tekee sen tahallaan, on rangaistus siitä kuolema; jos hän tekee sen vastoin tahtoaan, hän kärsii sen rangaistuksen, jonka papit määräävät.»

Kuva 17. Muumioarkun kansi.

Koska egyptiläiset uskoivat, että sielu asui ruumiissa vielä kuolemankin jälkeen, heistä oli tärkeätä, että ruumis säilyi mätänemättä, niin ettei sielun tarvinnut asunnon puutteessa surkastua. Sen tähden vainajan ruumis palsamoitiin kohta kuoleman jälkeen. Palsamoimisesta Herodotos kertoo seuraavasti: »Palsamoitsijat tekevät terävällä kivellä leikkauksen pitkin kupeita ja ottavat sieltä ulos kaikki sisälmykset ja puhdistavat ne palmuviinillä ja survotuilla suitsutusaineilla. Kun he sitten ovat täyttäneet vatsaontelon mirhamilla ja muilla suitsutusaineilla, he jälleen ompelevat sen kiinni. Sen jälkeen he asettavat ruumiin lipeäsuolaan ja säilyttävät sitä siinä 70 päivää. Tämän jälkeen he pesevät vainajan, käärivät kokonaan ruumiin liinasta leikattuihin kaistaleihin ja sivelevät sitä hiukan kumilla, jota egyptiläiset enimmäkseen käyttävät liiman sijasta. Sitten he tekevät ihmisen näköisen puisen kuvan, jonka jälkeen he siihen sulkevat vainajan, ja sen tehtyään he panevat sen säilöön hautakammioon, asettaen sen seisomaan pystyyn seinää vastaan.»

Hautakammion seinille maalattiin orjia ja käsityöläisiä, joiden tuli palvella vainajaa. Määräpäivinä eloon jääneet omaiset toivat hänelle hautakammioon hänen mieliruokiaan ja kaikenlaisia tarvikkeita, joita luultiin hänen voivan vielä kuoltuaankin käyttää. Hautakammioon pantiin hänen mukaansa myös kuoleman kirja. Siinä selitettiin, miten ihmisen tuli toimia välttääkseen ne vaarat, jotka häntä kohtasivat kuoleman jälkeen.

19

Kuva 18. Vainaja Osiriin edessä.

Ajan pitkään ei ihmissielu kuitenkaan tyytynyt asumaan vainajien kaupungissa palsamoidussa ruumiissa. Se alkoi kaivata jumalien luo ja lähti pitkälle vaivalloiselle matkalle autuaiden asunnoille. Voitettuaan käärmeet, skorpionit ja vaanivat pedot vainaja joutui »kahdenkertaisen oikeuden» saliin suuren Osiriin eteen, joka istui valtaistuimellaan valtikka toisessa kädessä ja rangaistuksen ruoska toisessa 42 kuolemantuomarin ympäröimänä. Vainaja astui ylhäisen jumalan eteen ja sanoi: »Ylistetty ole sinä, suuri jumala, kahdenkertaisen totuuden herra! Minä tulen sinun luoksesi katsomaan sinun ihanuuttasi! Olen puhdas synneistä! En ole tehnyt sairaaksi; en ole itkettänyt; en ole tappanut; en ole vienyt jumalien uhrileivoksia; en ole tehnyt aviorikosta; en ole väärentänyt painomittoja; en ole tehnyt vääryyttä orvoille; en ole estänyt Niiliä tulvimasta. Olen tehnyt jumalille mieleen; olen isooville antanut leipää ja janooville vettä ja alastomille vaatteita. Suojelkaa siis minua, te kuolemantuomarit; älkää todistako minua vastaan suuren jumalan edessä! Sillä minulla on puhdas suu ja puhtaat kädet!» Silloin Osiris määräsi vainajan sydämen punnittavaksi totuuden vaa’alla, ja kirjurit merkitsivät painon tauluun. Jos havaittiin vainajan valehdelleen, ajettiin hänet takaisin kolkkoon hautakammioon. Mutta jos hänet huomattiin viattomaksi, pääsi hän autuaiden kedoille ihanien puiden vilpoisaan varjoon ja kirkkaiden purojen partaille. Taikka hän pääsi Ammon-Ren aurinkolaivassa joka päivä purjehtimaan poikki taivaankannen idästä länteen.

Kuva 19. Aurinkolaiva.

20● Hieroglyfikirjoitus. Egyptissä pidettiin kirjoitustaitoa erittäin suuressa arvossa. Ainoastaan papit ja »kirjurit» (virkamiehet) tunsivat kirjoitusmerkit, joita sanotaan hieroglyfeiksi; kansanmiesten silmissä ne olivat pyhiä taikakuvia. Hieroglyfikirjoituksilla koristettiin temppelien ja hautakammioiden seinät. Egyptiläiset käyttivät myös erästä paperintapaista kirjoitusainetta, jota he valmistivat papyrus kaislasta.

Hieroglyfikirjoitus oli alkujansa kuvakirjoitusta. Niinpä jäniksen kuva tarkoitti sanaa »jänis» egyptin kielellä. Koska kuitenkin on paljon sellaisia sanoja, esim. »totuus» ja »hyvä», joita ei voi kuvalla esittää, rupesivat egyptiläiset kullakin kuvalla merkitsemään määrättyä tavua. Niinpä jäniksen kuva tuli merkitsemään tavua un. Näin sai alkunsa tavukirjoitus. Joskus merkittiin kuvalla yhtä ainoata äännettä. Hieroglyfikirjoitus ei kuitenkaan koskaan päässyt kehittymään varsinaiseksi äännekirjoitukseksi, vaan käytettiin sekaisin sana-, tavu- ja äännemerkkejä.

Kuva 20. Egyptiläinen kirjuri.

Egyptiläisistä hieroglyfeistä ovat useat meikäläiset kirjainmerkit kehittyneet. Niinpä pöllönkuvasta on kehittynyt ensin , sitten , sen jälkeen , ja kun tämä merkki vihdoin käännettiin kyljelleen, oli meidän M kirjaimemme valmis.

Kirjurit käyttivät kirjoitustaitoaan parhaasta päästä pöytäkirjojen, veroluettelojen ja muiden asiakirjojen laatimiseen. Mutta papit kirjoittivat rukouksia, virsiä ja maallisia runoja; olivatpa he sangen pitkälle edistyneet monen tieteenkin harjoittamisessa.

21Egyptiläiset olivat varsinkin eteviä tähtitieteen eli astronomian tutkijoita. He osasivat laskea, että vuoteen sisältyi 365¼ päivää; vuoden he jakoivat 12 kuukauteen. — He olivat myös lääkäreitä. Palsamoidessaan he olivat oppineet tuntemaan ihmisruumiin rakenteen, ja tauteja vastaan he käyttivät osittain yrteistä valmistettuja lääkkeitä, osittain loitsuja, jotka olivat runomittaisia rukouksia.

Kuva 21. Linnustusta.

● Tavat. Egyptiläiset talonpojat olivat köyhiä. Heidän maatilansa olivat pieniä, ja kirjurit ahdistivat heitä kohtuuttomilla veroilla, piesten heitä säälittä taikka silpoen heidän korvansa tai huulensa, jolleivät he määräaikana kyenneet maksujansa suorittamaan. Sen sijaan ylhäissäätyiset elivät ylellisyydessä huvitellen metsästysretkillä tai pidoissa, joissa tarjottiin monenlaisia ruokia ja esitettiin soittoa ja tanssia.

Kuva 22. Egyptiläinen kantotuoli.

22

BABYLONIALAISET JA ASSYYRIALAISET.

● Maan luonto. Kaksoisjokien maa muistuttaa jonkin verran Egyptiä. Niiliä vastaa täällä kaksi jokea, Eufrat ja Tigris, jotka nykyään yhteisen suuhaaran kautta laskevat Persian lahteen, mutta muinaisina aikoina kumpikin omalla tahollaan purkivat vetensä mereen. Myös Eufrat ja Tigris tulvivat vuosittain yli äyräittensä, mutta tulva oli täällä epäsäännöllisempi, ja sen tähden oli asukasten pakko paljoa enemmän turvautua keinotekoisiin kanaviin kuin Egyptissä. Maan eteläinen osa, jota asukkaat sanoivat nimellä Sumer ja Akkad, mutta joka on paremmin tunnettu kreikkalaisten antamalla Babylonian nimellä, on maailman hedelmällisimpiä seutuja. Maanviljelijä voi saada jopa 200-kertaisenkin sadon, ja ohran lehdet tulevat neljän sormen levyisiksi. Nykyään on kanavien ylläpitämistä jo monta vuosisataa laiminlyöty, jonka tähden muinainen Babylonia on muuttunut miltei erämaaksi. Babylonian pohjoispuolella oli vuorinen Aššur eli kreikaksi Assyyria, joka tosin ei ollut yhtä hedelmällinen kuin eteläinen laakso, mutta jossa kansa sen sijaan oli voimakkaampaa ja karaistuneempaa. Babylonialaiset ja assyyrialaiset kuuluivat toiseen kansanrotuun kuin egyptiläiset. Jälkimmäiset olivat solakoita haamilaisia, edelliset tanakkarakenteisia seemiläisiä.

Babylonian ja Assyyrian maailmanvalta.

23● Sumerit. Vanhimpina aikoina asui Babyloniassa alkuperältään tuntematon sumerien kansa. Mutta n. vuonna 3000 eKr. Arabiasta tulleet seemiläiset valloittivat maan ja omaksuivat ennen pitkää sumerien korkealle kehittyneen sivistyksen. Kauimman aikaa sumerit säilyttivät itsenäisyytensä Babylonian eteläosassa eli Sumerissa, mutta myöhemmin he täälläkin sulautuivat valloittajiin. Babylonialaiset papit käyttivät sittemmin sumerin kieltä pyhänä kielenä.

● Vanhan Babylonian valtakunta. Seemiläisistä tulokkaista babylonialaiset kohosivat ensin sivistykseen, he kun elivät lähemmässä yhteydessä sumerien kanssa. Assyyrialaiset sen sijaan pysyivät kauan raakalaisina. Kuten Egypti oli Babyloniakin varhaisimpina aikoina jakautuneena moneen pieneen valtioon, mutta myöhemmin Babylon (babylonian kielellä Bābilu) paisui muita kaupunkivaltioita mahtavammaksi, ja Babylonin hallitsijat laskivat kaikki muut valtansa alle. Huomattavin babylonialainen kuningas oli Hammurapi, joka hallitsi n. v. 1950 eKr. Hammurapi oli maailman ensimmäisen lakiteoksen julkaisija. Hän nimittäin kootutti ja järjestytti vanhat lait ja hakkautti ne suureen kivipatsaaseen, jonka tiedemiehet meidän aikoinamme ovat löytäneet.

□ Eufrat ja Tigris jokien laaksossa asuivat babylonialaiset ja assyyrialaiset. Näistä ensinmainitut aikaisemmin kohosivat mahtavuuteen. Eräs heidän kuninkaansa Hammurapi julkaisi lakiteoksen, jonka hän kaiverrutti kahden metrin korkuiseen mustaan kivipatsaaseen ja joka on säilynyt meidän päiviimme saakka. Patsaan yläpäässä on korkokuva, joka esittää kuningasta vastaanottamassa lakitauluja auringon jumalalta. Korkokuvan alapuolelle on lakipykälät hakattu.

Hammurapin lait muistuttavat Mooseksen lakeja, joihin olemme tutustuneet Raamatusta, siinä, että rangaistusten tuli olla tarkalleen samanlaisia kuin rikokset. Jollei tämä käynyt päinsä, tuli niiden kohdata juuri sitä jäsentä, jolla rikos kulloinkin oli tehty. Tämä ilmenee esim. seuraavista Hammurapin kokoelman lakipykälistä.

195 §. Jos poika lyö isäänsä, hakattakoon häneltä kädet poikki.

196 §. Jos joku turmelee toiselta silmän, turmeltakoon häneltä silmä.

197 §. Jos hän katkaisee toiselta luun, katkaistakoon häneltä luu.

215 §. Jos lääkäri leikkausveitsellään leikkaa toiselle syvän haavan ja parantaa hänet, saakoon 10 sekeliä (n. 170 g) hopeaa.

24

Kuva 23. Kuningas Hammurapi saa lait auringonjumalalta.

218 §. Jos lääkäri leikkausveitsellään leikkaa toiselle syvän haavan ja tappaa hänet, hakattakoon lääkäriltä kädet poikki.

229 §. Jos rakennusmestari rakentaa talon jollekulle eikä tee sitä lujaksi, vaan talo, jonka hän on rakentanut, luhistuu ja surmaa isännän, niin tapettakoon se rakennusmestari.

230 §. Jos talo luhistuessaan surmaa isännän pojan, niin tapettakoon siltä rakennusmestarilta poika.

231 §. Jos se surmaa isännän orjan, antakoon rakennusmestari hänelle toisen orjan sijaan.

Kuten yllä olevista esimerkeistä näkyy, olivat rangaistukset erittäin kovia. Kuolemantuomio oli tavallinen pienestäkin rikoksesta. Se, joka varasti tulipalon sattuessa, poltettiin. Jos vaimo syyttä suotta riiteli miehensä kanssa, hänet hukutettiin. Usein syyllinen seivästettiin. Tavallisia rangaistuksia olivat myös ruumiin silpomiset.

Hammurapin laeissa ei puhuta vain rikoksista ja niiden rankaisemisesta, vaan niissä määrätään myös, miten maata on viljeltävä, miten kanavia hoidettava, miten kauppaa käytävä jne. Kaikista näistä määräyksistä käy selville, että sivistys Hammurapin aikoina oli sangen korkea.

Useimmiten eivät rikkaat maanomistajat itse viljelleet maitaan, vaan heidän kartanonsa olivat pieninä palstoina vuokrattuina talonpojille, jotka vuosittain maksoivat isännälle sovitun viljamäärän vuokramaksuna. Vainioiden poikki juoksi kanava, jonka uoma oli korkeammalla kuin ympäröivät pellot. Siitä vuokraaja sai juoksuttaa vettä omalle palstalleen. Jokaisen talonpojan tuli huolehtia siitä, 25että aukko, josta vesi laskettiin pellolle, pysyi tiiviinä. Tästä asiasta määrää Hammurapin laki seuraavalla tavalla:

53 §. Jos joku leväperäisyydestä ei pidä kunnossa peltotoettaan, jos sitten hänen tokeeseensa syntyy repeämä ja koko vainio joutuu veden alle, niin se, jonka tokeeseen on syntynyt repeämä, korvatkoon laihon, jonka hän on saattanut häviöön.

Varsinkin kaupan Hammurapin lait osoittavat olleen kehittyneen. Huomaamme Babylonissa eläneen rikkaita pankkiireja, jotka lainasivat tavaroita tai jaloja metalleja välikauppiaille korkoa vastaan. Välikauppiaat tekivät sitten pitkiä karavaanimatkoja vieraisiin maihin myyden tuomiaan tavaroita ja ostaen toisia sijaan.

Karavaanimatkoillaan kauppiaat veivät ulkomaille hienoja kankaita ja mattoja sekä toivat vieraita tavaroita Intiasta ja Välimeren rannoilta saakka. Tavaroita ei maksettu rahalla, kuten meidän aikoinamme, vaan harjoitettiin vaihtokauppaa, s. o. tavarat vaihdettiin suorastaan toisiin. Vähitellen ruvettiin kuitenkin käyttämään hopeata arvonmittana ja kaupan välineenä; kauppiaalla oli karavaanimatkoillaan mukanaan vaaka, jolla punnittiin se hopeamäärä, joka annettiin maksuksi tavaroista, mutta leimattua rahaa ei vielä käytetty.

Kuva 24. Bel-Marduk.

Niin tärkeä asema oli babylonialaisten kaupalla maailmassa, että muut kansat saivat heiltä niin pituus- kuin painomitat. Babylonialaisten pituusmitat, jotka oli lainattu ruumiinosista (syli, kyynärä, jalka, tuuma jne.), olivat meilläkin käytännössä ennen metrijärjestelmää.

Kuva 25. Aššur.

● Uskonto. Kaksoisjokien maassa asuvien seemiläisten uskonto oli polyteistinen aivan kuin egyptiläisten. Täälläkin oli jokaisella kaupungilla oma jumalansa, ja pääkaupungin jumala kohosi muita mahtavammaksi. Tärkeä oli Babylonin suojelusjumala Bēl-Marduk sekä myöhempinä aikoina assyyrialaisten kansallisjumala Aššur. Kuten Egyptissä palveltiin täälläkin sitä paitsi taivaankappaleita, ja aikojen kuluessa tämä uskontomuoto tulikin tärkeimmäksi. Aurinko, kuu ja tähdet 26olivat jumalallisia olentoja, jotka johtivat ihmisten kohtaloita. Ajateltiinpa myöhemmin Bēl-Mardukiakin tähtijumalaksi.

● Nuolenpääkirjoitus. Jo vanhat sumerit osasivat kirjoittaa ja babylonialaiset oppivat kirjoitustaidon heiltä. Kirjoitus oli alkuaan kuvakirjoitusta, mutta jo varhaisina aikoina kirjoitusmerkit niin suuresti muuttuivat, ettei niissä enää voinut erottaa alkuperäisiä kuvia. Babylonialaisten maassa ei ollut kiviä, joihin kirjoitus olisi kaiverrettu; eivät he myöskään osanneet valmistaa papyrusta. He käyttivät sen tähden kirjoitusaineena savitauluja, joihin he kolmitahkoisella lyijykynän tapaisella puikolla painoivat kirjoitusmerkit. Puikon särmä jätti laattaan nuolenpään eli kiilan muotoisen jäljen, jonka tähden tätä kirjoitusta sanotaan nuolenpää- eli kiilakirjoitukseksi. Nuolenpääkirjoituksessa on sekaisin sana-, tavu- ja äännemerkkejä aivan kuin hieroglyfikirjoituksessakin.

Kuva 26. Nuolenpääkirjoitusta.

Nuolenpäälaattoja on säilynyt sadoin tuhansin, ja niistä käy ilmi, että sumerit ja heidän jälkeensä babylonialaiset ovat harjoittaneet sekä tieteitä että runoutta.

Kuva 27. Gilgameš.

□ Babylonialaiset olivat taitavia tähtien tutkijoita. Temppelien torneista papit tarkastivat taivaan ilmiöitä ja tekivät monta huomattavaa havaintoa. He luulivat, että maapallo oli avaruuden keskus ja että maan ympäri kiersivät aurinko, kuu ja tähdet. He tunsivat viisi kiertotähteä, jotka he pyhittivät pääjumalille, sekä koko joukon kiintotähtiä. He jakoivat vuoden kuukausiin ja seitsenpäiväisiin viik-koihin. 27Kukin viikon päivä oli pyhitetty määrätylle jumalalle: sunnuntai auringolle, maanantai kuulle ja muut päivät kiertotähdille. Meidänkin viikonpäiväimme nimet vastaavat vanhoja babylonialaisia nimiä. He jakoivat vuorokauden 24 tuntiin sekä tunnit minuutteihin. Babylonialaisten tähtitieteeseen liittyi myös paljon taikauskoa. Koska aurinko, kuu ja kiertotähdet olivat jumalallisia olentoja, luultiin niiden vaikuttavan ihmisten elämään. Riippuen siitä, missä asennossa taivaankappaleet kulloinkin olivat toisiinsa, papit luulivat niistä voivansa ennustaa ihmisten kohtaloita. Tällaista tähdistä ennustamista sanotaan astrologiaksi, ja sekin levisi Babyloniasta muihin maihin; harjoitettiinpa astrologiaa vielä parisataa vuotta sitten meilläkin, ja taikauskoiset ihmiset pitävät vieläkin silmällä kuun vaiheita tai muita taivaan ilmiöitä järjestäessään työnsä.

□ Gilgameš-laulu. Babylonialaiset kertoivat ennen eläneen kuuluisan sankarin, nimeltään Gilgameš. Hänestä he sepittivät laulun, jossa kerrotaan hänen ihmeellisistä vaiheistaan. Gilgameš oli suuri ja voimakas kuningas, joka suoritti monta jaloa urotyötä. Hän tappoi muun muassa jumalien setrilehdosta hirviön ja uskalsi kapinoida itse jumaliakin vastaan. Kuuluisin hänen uroteoistaan oli hänen matkansa lännen maihin. Kun nimittäin Gilgamešin paras ystävä, voimakas ja urhoollinen Endiku kuoli, sankari tuli ajatelleeksi, että sama kohtalo kerran odotti häntä itseäänkin. Gilgameš pelkäsi kuitenkin kuolemaa ja päätti hankkia itselleen kuolemattomuuden. Koska hän ei tiennyt, miten hänen tuli menetellä päämääränsä saavuttamiseksi, hän lähti tiedustelemaan Utnapištim-nimiseltä kantaisältään, miten tämä aikoinaan oli saavuttanut iäisen elämän. Utnapištim oli ainoa ihminen, jolle jumalat olivat suoneet kuolemattomuuden lahjan, mutta hän asui kaukana lännen maissa.

28Pelkäämättä Gilgameš lähti matkalle. Tiellä häntä kohtasivat monet vaikeudet. Hänen oli taisteltava skorpioni-ihmisiä vastaan ja ajoittain vaellettava pilkkoisessa pimeydessä, ja hän oli merihädässä kuoleman vesillä. Kun Gilgameš vihdoin saapui perille, otti Utnapištim hänet ystävällisesti vastaan, ja auliisti hän kertoi tulijalle, miten hänen itsensä oli onnistunut saavuttaa kuolemattomuus:

»Suurten jumalien mieleen johtui vedenpaisumuksen aikaansaaminen. He sanoivat minulle: ’Sinä Utnapištim, jumalien suosikki, rakenna nopeasti arkki! Halveksi omaisuuttasi ja pelasta henkesi! Ota laivaasi kaikenlaisia eläimiä!’ Minä rakensin arkin ja astuin siihen perheineni. Illalla pimeyden haltijat laskivat rankkasateen valloilleen. Taivaanrannalta nousi mustia pilviä, ukkonen jyrisi, suuret laivat särkyivät, ja jumalat istuivat alla päin, suljetuin huulin ja itkivät. Kuusi päivää ja yötä satoi lakkaamatta. Seitsemäntenä sade lakkasi, ja meri tyyntyi. Päästin silloin kyyhkysen vapaaksi. Kyyhkynen lensi pois, mutta palasi takaisin, sillä se ei löytänyt istumasijaa. Samoin teki pääskynen. Silloin päästin korpin vapaaksi. Se lensi pois, huomasi vesijättömaan, viipyi, nokki maata ja rääkyi eikä enää palannut. Nyt astuin ulos arkista. Jumalat saapuivat luokseni, tekivät minut kaltaiseksensa ja panivat minut asumaan kauas läntisiin maihin.»

Kuultuaan kertomuksen Gilgameš tiedusteli, miten hänkin saavuttaisi kuolemattomuuden. Utnapištim ilmoitti tuntevansa ainoastaan yhden keinon: Gilgamešin oli nukuttava yhtäjaksoisesti kuusi päivää ja seitsemän yötä. Gilgameš vaipuikin pitkän matkan uuvuttamana uneen, mutta hän heräsi kuitenkin ennen määräajan päättymistä. Tyhjin toimin oli hänen palattava omaan maahansa.

Kun Gilgameš ei voinut saavuttaa kuolemattomuutta, heräsi hänessä halu oppia tuntemaan, minkälaista elämää ihmiset kuoltuaan Manalassa viettivät. Hänen rukouksistaan heltyneenä Manalan jumala avasi maan pintaan aukon, josta Endiku ilmaantui hänelle kertomaan vainajien elämästä. Ne, jotka olivat eläneet nuhteettomasti, oleskelivat vilpoisten vetten rannoilla yhtyneinä omaisiinsa ja sukulaisiinsa. Mutta ne, jotka olivat tehneet syntiä, viruivat rauhattomina ja nääntyneinä pitkin teitä petojen raadeltavina.

Lopetettuaan kertomuksensa Endiku taas laskeutui maan alle, ja aukko sulkeutui. Mutta Gilgameš hallitsi vielä monta vuotta viisaasti ja hurskaasti valtakuntaansa.

● Assyyria. Kuuma ilmanala ja hedelmällinen maanlaatu veltostuttivat vähitellen babylonialaisia, niin että he n. v. 700 eKr. joutuivat voimakkaampien assyyrialaisten hallittaviksi. Assyyrialaiset, 29jotka olivat omaksuneet babylonialaisten sivistyksen, olivat sotaista ja urhoollista kansaa, ja he laskivat koko silloin tunnetun maailman valtansa alle, muodostaen siten ensimmäisen suuren maailmanvallan. Mahtavin Assyyrian hallitsijoista oli Assurbanipal (ass. Aššur-bāni-apli), jonka aikana Egyptikin kuului Assyyrian alusmaihin. Hänen aikanaan Assyyrian pääkaupunki Ninive (ass. Ninua) oli maailman suurin ja rikkain kaupunki.

Kuva 28. Assyyrian kuningas leijonanajossa.

Kuva 29. Assyyrialainen piiritystorni.

□ Assyyrialaiset eivät olleet yhtä taitavia maanviljelijöitä ja kauppiaita kuin babylonialaiset. Eivät he myöskään harjoittaneet yhtä paljon tieteitä eivätkä sepittäneet sellaisia lauluja kuin nämä. Mutta he kehittivät sotataitoa ruveten käyttämään hevosia ratsuina sekä keksien piirityskoneita, kuten korkean puusta rakennetun piiritystornin, joka työnnettiin pyörillä muurien edustalle, sekä muurinsärkijän, ketjuilla telineestä riippuvan, päästä raudoitetun hirren.

Kuva 30. Assyyrialainen temppeli, ennalleen suunniteltuna.

Sotaretkillään Assyyrian kuninkaat osoittivat kuulumatonta julmuutta. Kuta enemmän he teurastivat ihmisiä, sitä enemmän he kerskailivat. Eräskin kuningas kaiverrutti, valloitettuaan kaupungin, seuraavat sanat muistokiveen: »600 heidän soturiaan kaadoin aseilla, 3,000 vankia poltin 30tulessa; en jättänyt ketään eloon; kaupungin päämiehen otin elävänä vangiksi. Heidän ruumiinsa kasasin röykkiöiksi; heidän poikiaan ja tyttäriään poltin tulessa. Kaupungin päämieheltä nyljin nahan, levitin sen muurille. Kaupungin ryöstin, hävitin, tulella poltin.»

● Uuden Babylonian valtakunta. Assyyriankaan mahtavuus ei kestänyt kauan. Parikymmentä vuotta Assurbanipalin kuoleman jälkeen eli n. v. 600 eKr. koko valtakunta hajosi. Silloin alkoi Babylonialle toinen suuruuden aika. Kuningas Nebukadnesar (bab. Nabū-kudurru-usur) laski valtansa alle koko läntisen puoliskon Assurbanipalin valtakuntaa. Lisäksi hän kaunisti Babylonin kaupunkia lukuisilla palatseilla ja temppeleillä.

Uuden Babylonian valtakunta oli vieläkin lyhytikäisempi kuin Assyyria. Jo v. 539 persialaiset valloittivat sen.

□ Assyyrialaisten veltostuttua heidän valtakuntansa kukistui. Uuden Babylonian hallitsija Nebukadnesar laski sen valtansa alle. Sitten Nebukadnesar teki monta muuta valloitusta; muun muassa hän valloitti Jerusalemin, niinkuin raamatunhistoriassa kerrotaan. Suuren osan hallitusaikaansa hän käytti kaunistaakseen valtakuntansa pääkaupunkia Babylonia, joka oli rakennettu kahden puolen Eufrat jokea neliön muotoon ja pinta-alaltaan oli kymmenen kertaa suurempi kuin Helsinki. Herodotoksen tiedonantojen mukaan koko kaupunkia ympäröi tiilistä rakennettu muuri, joka oli 25 metrin levyinen ja 100 metrin korkuinen. Tämän muurin ympärillä oli vielä syvä vallihauta. »Itse kaupunki», Herodotos kertoo, »on täynnä kolmi- ja nelikerroksisia rakennuksia, ja sen läpi risteilee suoria katuja. Keskelle kaupunkia on rakennettu Bēl-Mardukin vaskiporttinen temppeli, joka on neliön muotoinen ja kultakin sivulta kilometrin pituinen. Keskellä temppeliä on neliskulmainen vahva torni, ja tämän tornin päällä on toinen kapeampi torni ja taas toinen sen päällä, aina kahdeksaan torniin saakka. Niihin johtavat portaat on tehty ulkopuolelta, ja nämä kiertävät kaikkien tornien ympäri.»

31Temppelien ja palatsien yhteydessä oli kuvapatsaita ja maalauksia. Babylonialaiset kuvapatsaat ovat yhtä kaavamaisia kuin egyptiläiset, mutta täällä olivat muodin vaatimukset toiset. Babylonialaiset rakastivat voimaa, ja sen tähden he eivät taideteoksissaan esittäneet solakoita ihmisiä, vaan hartevia, paksupohkeisia miehiä. Erittäin taitavia he olivat kuvaamaan voimakkaita leijonia tai härkiä. (Katso kuvia 27 ja 28!)

LÄNSISEEMILÄISET KANSAT.

● Arabiasta tulleet seemiläiset eivät ottaneet haltuunsa ainoastaan kaksoisjokien maata, vaan he valloittivat myös lännempää Syyrian eli Välimeren rannikkoalueen. Täällä he hajaantuivat moneksi kansaksi ja perustivat useita pieniä valtioita, joista raamatunhistoriassa on tehty tarkemmin selkoa. Nämä kansat eivät ole tulleet tunnetuiksi sotaisista urotöistä, mutta muutamat niistä ovat saaneet mainetta toisella tavalla.

● Foinikialaiset. Kapealla rantakaistaleella Libanonin ja Välimeren välillä asui kansa, joka hajaantuneena lukuisiin kaupunkivaltioihin oli vailla yhteistä nimeä, kunnes kreikkalaiset myöhemmin rupesivat sanomaan sitä foinikialaisiksi. Maanviljelys ei riittänyt elättämään Foinikian väestöä, koska hedelmällistä rantalaaksoa oli tuiki vähän ja suurin osa maata oli karua vuorenrinnettä. Senpä tähden asukkaat käänsivätkin huomionsa mereen, hakien sieltä elatuksensa. Aluksi he harjoittivat kalastusta rannikolla, mutta pian he oppivat laivoillaan kulkemaan etäisempiin seutuihin ryöstö- ja kaupparetkille.

Foinikian tärkeimmät kauppakaupungit olivat Sīdōn ja Ty̆ros (foin. Sor). Ne olivat kukoistavimmillaan vuoden 1000 tienoissa eKr.

Kauppansa helpottamiseksi foinikialaiset perustivat kauppa-paikkoja eli siirtokuntia kauppateittensä varsille. Etäisin näistä oli Gaddir (nykyinen Cadiz [kadi´þ]) Atlantin meren rannikolla, mutta mahtavin kaikista oli tyroslaisten Afrikan pohjoisrannikolle perustama Karthā´go (foin. Karth-Hadathā eli Uusikaupunki), joka perustettiin 32n. v. 800 eKr. ja vihdoin paisui emäkaupunkiaan mahtavammaksi.

Foinikialaiset olivat myös taitavia teollisuuden harjoittajia. He valmistivat lasiastioita, ja heidän purppuranväriset kankaansa olivat maailmankuuluja. Lasinvalmistuksen he olivat oppineet Egyptistä ja purppuravärjäyksen Babyloniasta.

Foinikialaiset käyttivät puhdasta äännekirjoitusta. Mutta tämänkin taidon he olivat oppineet eräältä naapurikansaltaan.

Foinikialaiset eivät siis itse sivistystä monipuolisesti kehittäneet, vaan saivat sen valmiina muilta kansoilta. Mutta he tutustuttivat kreikkalaiset Babylonian ja Egyptin sivistykseen, ja tämän takia heidän merkityksensä on sangen suuri.

Itämaiden taitavimmat kauppiaat olivat Välimeren rannalla asuvat foinikialaiset. He rakensivat laivansa Libanonin setrimetsistä saamistaan rakennusaineista. Laivat olivat soudettavia, mutta myötätuulessa käytettiin myös purjeita. Foinikialaiset eivät yleensä uskaltaneet lähteä aavaa merta purjehtimaan, vaan pysyttelivät rannikoilla vetäen laivansa yöksi maihin.

Kuva 31. Foinikialainen laiva.

Kauppamatkoillaan foinikialaiset kehittyivät vanhan ajan etevimmäksi merikansaksi. Heidän ensimmäiset retkensä ulottuivat vain Kypros saareen. Kyproksen asukkaat eivät aluksi tahtoneet laskea foinikialaisia maihin, mutta nämä tunkeutuivat saareen väkisin, ryöstivät laajalti seutua ja purjehtivat sitten takaisin. Myöhemmin he alkoivat 33harjoittaa kauppaa kyproslaisten kanssa, ostaen heiltä varsinkin vaskea, jota tavattiin runsaasti saarelta. Kyproksesta foinikialaiset jatkoivat purjehduksiaan Vähän Aasian rannikolle, Kreikkaan, Sisiliaan ja Pohjois-Afrikan rannikolle. Viimein he tulivat Gibraltarin [hibralta´r] salmeen, jota siihen aikaan pidettiin maailman äärimmäisenä rajana. He astuivat maihin Espanjassa ja löysivät sieltä sellaisen määrän hopeata, että jättivät sinne ankkurinsa ja muut tavaransa sekä valmistivat uudet hopeasta, voidakseen tuoda tätä kallista metallia enemmän kotiin. Purjehtivatpa he tuon luulotellun maailmanrajan toiselle puolelle Britanniaan saakka, jota he sanoivat »Tinasaariksi» sieltä saamansa metallin mukaan. — Mutta eivätpä foinikialaiset purjehtineet vain Välimerellä. Punaista merta myöten he kulkivat kauas etelään Afrikan itärannikkoa, tuoden palatessaan norsunluuta ja suitsutusaineita. Purjehtivatpa he kerran koko Afrikan ympäri, mikä retki kesti kolme vuotta. Myös karavaanimatkoja foinikialaiset tekivät etäisiin maihin. Kauppamatkoiltaan tuomansa tavarat he sitten myivät Babyloniaan ja Egyptiin.

Kuva 32. Foinikialaisen rintakuva.

Foinikialaiset olivat tavattoman viekkaita kauppiaita. Arvottomia helyjä vastaan he vaihtoivat itselleen kallisarvoisia tavaroita. Usein he hyökkäsivät asukasten kimppuun ja tekivät heistä orjia, jotka he sitten kuljettivat Babyloniin myytäviksi. Siitäpä syystä asukkaat eivät uskaltaneet tulla heidän puheilleen, vaan kauppa suoritettiin sangen kummallisella tavalla. Herodotos kertoo tästä asiasta seuraavasti: »Saavuttuaan vieraaseen maahan foinikialaiset ottavat esille tavaransa, asettavat ne riviin rannalle, astuvat laivoihinsa ja tekevät nuotion. Kun asukkaat näkevät sen savun, he tulevat meren rantaan; sitten he asettavat kultaa maksuksi tavaroista, jonka jälkeen he vetäytyvät pois. Silloin foinikialaiset astuvat maihin ja tulevat katselemaan. Jos kulta näyttää vastaavan tavaroiden arvoa, ottavat he sen ja lähtevät matkoihinsa. Mutta jos se ei sitä vastaa, nousevat he uudestaan aluksiinsa ja jäävät niihin odottamaan. Mutta asukkaat tulevat sinne ja asettavat heti lisäksi kultaa, kunnes saavat heidät tyydytetyiksi.» — Myöhemmin foinikialaiset alkoivat kauppaa tehdessään käyttää leimattua rahaa.

Foinikialaisten tärkein kauppakaupunki 34oli Ty̆ros, jonka rikkauksista Raamatussakin puhutaan. Kerran sanotaan Tyroksen kuningassuvun keskuudessa syntyneen riitaisuuksia. Henkensä pelastamiseksi nuori kuningatar Dīdō nousi satamassa olevaan laivaan ja pakeni länttä kohti. Hän laski seuralaisineen maihin Afrikan rannikolla. Siellä hän pyysi ostaa asukkailta maata, mutta nämä suostuivat myymään ainoastaan sellaisen maapalan, jonka hän voisi ympäröidä härän vuodalla, eikä ollenkaan enempää. Dido leikkautti silloin vuodan pitkiksi hihnoiksi ja ympäröi niillä sen kallioisen niemekkeen, johon sitten perustettiin Karthāgon siirtokunta. Karthagosta kasvoi niin mahtava kauppakaupunki, että se vei voiton Tyroksestakin. Olipa se erääseen aikaan koko Välimeren tärkein kauppapaikka.

Monta muutakin siirtokuntaa foinikialaiset kauppansa helpottamiseksi perustivat, mutta ei mikään muu kohonnut niin mahtavaksi kuin Karthago.

Kuva 33. Jerusalemin temppeli Kristuksen aikana.

● Israelilaiset. Välimeren ja Jordanin vaiheilla asui toinen tärkeä länsiseemiläinen kansa, israelilaiset (heprealaiset, juutalaiset). Raamatunhistoriasta tiedämme, että tämä kansa joutui Egyptiin ja asuttuaan siellä muutamia vuosisatoja palasi Mooseksen johtamana luvattuun Kanaanin eli Palestiinan maahan. Aluksi israelilaiset eivät tahtoneet kuningasta, koska 35Jahve oli heidän hallitsijansa. Sellaista hallitusmuotoa, jolloin Jumalaa katsotaan valtakunnan hallitsijaksi ja papisto hallitsee hänen nimessään, sanotaan teokraattiseksi. Myöhemmin Israelin valtakunnasta kuitenkin tuli maallinen kuningaskunta. Saulin, Daavidin ja Salomon hallitessa n. v. 1000 eKr. se oli laajimmillaan, ulottuen Sinaista Eufratiin saakka. Daavidin aikana tehtiin pääkaupungiksi Jerusalem (hepr. Jerūšālaim), johon Salomo rakennutti Jahvelle komean temppelin. Israelilaiset eivät kuitenkaan hekään tulleet valloittajina kuuluisiksi. Kohta Salomon kuoleman jälkeen valtakunta jakautui kahtia: Israeliin ja Juudaan, joista edellisen valloittivat assyyrialaiset, jälkimmäisen Nebukadnesar.

Israelilaisten merkitys on siinä, että heidän keskuudessaan yksijumalaisuus eli monoteismi pääsi kehittymään. Aluksi Jahve oli vain israelilaisten jumala, ja muilla kansoilla oli omat jumalansa, mutta myöhemmin profeetat nimenomaan opettivat, että Jahve oli yksi ja ainoa eikä hänen rinnallaan ollut muuta jumalaa olemassakaan. Juutalaisten keskuudessa syntyi myös Jeesus Kristus, joka kehitti tämän monoteistisen uskonnon vielä jalommaksi.

PERSIALAISET.

● Heettiläiset. Toistaiseksi olemme puhuneet kahdesta kansanrodusta, haamilaisista ja seemiläisistä. Nyt on meidän tutustuttava kolmanteen, arjalaiseen eli indo-eurooppalaiseen. Se on paljoa laajemmalle levinnyt kuin molemmat edelliset. Siihen kuuluvat melkein kaikki Euroopan kansat ja sitä paitsi useat aasialaisetkin, kuten hindut. Indo-eurooppalaisiin kuuluivat mm. Vähän Aasian heettiläiset, joita vastaan Egyptin kuningas Ramses II taisteli. Heettiläisillä oli oma kuvakirjoituksensa, vaikka he myös käyttivät paljon nuolenpääkirjoitusta. Vuoden 1200 vaiheilla he perustivat suuren valtakunnan, joka käsitti koko Vähän Aasian ja ulottui lähelle Egyptin rajaa.

● Iraani. Arjalaisia olivat myös persialaiset, jotka asuivat muinaisessa Iraanissa Tigris ja Indus jokien välillä. Tämä maa on täynnä vastakohtia. Päivä on lämmin ja herttainen, äkkiä yllättävä yö jäätävän kylmä. Paikoin on hedelmättömiä erämaita tai jylhiä vuoristoja, 36paikoin ihania laaksoja ruusutarhoineen sekä manteli- ja viiniköynnösistutuksineen. Erämaista puhaltavat polttavat tuulet ja vuorilta raivoisat lumimyrskyt, jotka uhkaavat laaksojen viljelystä.

Persian valtakunta laajimmillaan.

● Uskonto. Iraanin luonto vaikutti uskontoon. Se muodostui dualistiseksi, s. o. uskottiin kahteen jumaluusolentoon, jotka olivat ainaisessa taistelussa keskenään. Hyvyyden jumala oli nimeltään Ahuramazdā, ja hänen valtakuntaansa kuuluivat kotieläimet ja hyödylliset kasvit sekä ahkerat ja rehelliset ihmiset. Pahuuden jumala taas oli Angramainju, jolle kuuluivat rikkaruohot ja petoeläimet sekä laiskat ja väärämieliset ihmiset. Kumpikin jumala lähetti henkiolentoja ihmisiä johtamaan, mutta ihmisten velvollisuus oli kuunnella hyvien suojelushenkien ääntä sekä muokkaamalla peltoja, hoitamalla karjaa ja rehellisellä elämänvaelluksella taistella Ahuramazdan valtakunnan puolesta.

● Kyyros (560–529). Persian kuningas Kyyros (pers. Kūruš) oli lempeä mies, mutta samalla taitava sotapäällikkö. Ensin hän valloitti Meedian valtakunnan v. 550. Sitten hän kukisti Lyydian valtakunnan Vähässä Aasiassa ja vihdoin Babyloniankin (v. 539). Vanhoilla päivillään Kyyros lähti sotaretkelle Oksos joen pohjoispuolella asuvia kansoja vastaan, mutta tällä retkellä hän kuoli v. 529.

37

Kuva 34. Kyyros kuvattuna jumalaksi.

□ Kun muut itämaiden kansat alkoivat veltostua, muodostivat persialaiset laajan valtakunnan. Heidän maailmanvaltansa perustaja oli kuningas Kyyros, jonka elämästä kerrotaan monta kummallista tarinaa. Eräs näistä tekee selkoa siitä, miten Persia vapautui Meedian ylivallasta. Kyyros oli muka Meedian viimeisen kuninkaan Astyă´gēen tyttärenpoika. Astyages näki kerran unen, että hänen tyttärensä helmasta kasvoi puu, joka varjollaan peitti koko Etu-Aasian. Unenselittäjät sanoivat tämän merkitsevän, että tytär, joka oli persialaisen ylimyksen puoliso, oli synnyttävä pojan, joka kohoaisi koko Etu-Aasian hallitsijaksi. Koska Astyages pelkäsi, että tuo tyttärenpoika riistäisi häneltä kruunun, hän tuotti Kyyroksen luoksensa, kohta kun hän oli syntynyt, ja jätti hänet muutaman hoviherran tapettavaksi. Tämä ei kuitenkaan itse tahtonut murhatyötä suorittaa, vaan uskoi tehtävän eräälle paimenelle. Paimenelta oli vastikään kuollut lapsi, eikä hän hennonnut tappaa poikaa, vaan otti hänet omaksi kasvatikseen.

Kyyros jäi siis eloon ja varttui paimenten majassa vahvaksi ja kauniiksi pojaksi. Kun hän kerran oli leikkimässä muiden poikien kanssa, toiset valitsivat hänet kuninkaakseen. Hän antoi käskyjään, ja muut tottelivat häntä, mutta erään ylhäisen meedialaisen poika kieltäytyi noudattamasta kuninkaan määräystä. Silloin Kyyros käski toisten poikien antaa uppiniskaiselle selkäsaunan. Piesty valitti asiasta isälleen, ja tämä ilmoitti siitä kuninkaalle. Tuon meedialaisen ylimyksen korkean arvon takia Astyages päätti rangaista luultua paimenpoikaa. Hän kutsui paimenen poikineen luoksensa. Kyyroksen uljuus ja ulkomuoto herättivät kuitenkin Astyageessa epäilyksiä, ja pelästyneenä paimen tunnusti kuninkaalle Kyyroksen oikean sukuperän. Unenselittäjät rauhoittivat kuitenkin Astyagesta vakuuttamalla, että uni jo oli toteutunut, koska Kyyros leikissä oli ollut kuninkaana. Astyages lähetti sen tähden pojan hänen todellisten vanhempiensa luo Persiaan.

Vaikka Astyages oli mielissään tyttärenpoikansa pelastumisesta, hän kuitenkin päätti rangaista tottelematonta hoviherraa, joka oli jättänyt pojan eloon. Hän kutsui hovilaisen aterialle, mutta valmistutti hänelle ruoaksi hänen oman poikansa. Kun muille vieraille tarjottiin lammaspaistia, annettiin hovilaiselle hänen tietämättään hänen oman poikansa lihaa. Aterian jälkeen Astyages kysyi; »Miltä ruoka maistui?» — »Sangen hyvältä», isä vastasi. Astyages ilmoitti hänelle, minkälaista otusta hän oli syönyt. Mutta hoviherra ei uskaltanut ilmaista suuttumustaan, vaan sanoi: »Kaikki, mitä kuningas tekee, on hyvää.»

38

40Mieheksi vartuttuaan Kyyros kerran käski persialaisten saapua luokseen sirpit mukanaan. Sitten hän pani heidät koko päiväksi raivaamaan orjantappuraketoa. Seuraavana päivänä persialaisten oli uudestaan tultava Kyyroksen luo, mutta nyt juhlavaatteissa. Tällä kertaa heille valmistettiin pidot, joissa tarjottiin maukkaita hedelmiä, viiniä ja raavaan lihaa. Illalla Kyyros kysyi, kumpi päivä oli ollut mieluisampi. Kaikki vastasivat yhdestä suusta: »Jälkimmäinen.» Silloin Kyyros sanoi: »Niin kauan kuin pysytte meedialaisten ikeen alla, täytyy teidän raataa niin kuin edellisenä päivänä, mutta jos seuraatte minua ja teette minut hallitsijaksenne, on jokainen päivä oleva jälkimmäisen kaltainen.» Persialaiset tarttuivatkin aseisiin, valitsivat Kyyroksen kuninkaakseen ja voittivat Astyageen.

Kuva 35. Kroisos polttoroviolla.

Merkillinen on myös kertomus Lyydian valtakunnan kukistamisesta. Tämän maan kuninkaana oli Kroisos, joka oli maailman rikkain mies. Sattuipa kerran hänen pääkaupunkiinsa, joka oli nimeltään Sardeis, tulemaan kreikkalainen lainsäätäjä, Sŏ´lōn. Kroisos näytti vieraalleen kaikki aarteensa ja tiedusteli sitten, ketä hän piti onnellisimpana ihmisenä maailmassa. Solon vastasi: »Onnellisimpana pidän ateenalaista Tellosta. Hän eli kotikaupunkinsa ollessa kukoistavimmillaan. Hänellä oli hyviä lapsia, ja hän saavutti korkean iän. Vihdoin hän kaatui taistelussa isänmaan puolesta.» »Mutta ken», kysyi kuningas, »on häntä lähinnä mielestäsi onnellisin?» Silloin Solon ilmoitti nimeltä kaksi kreikkalaista nuorukaista, jotka vetivät äitinsä vaunuissa temppeliin, koska vetojuhtia ei ajoissa saatu laitumelta. Iloisena astui äiti temppelirakennukseen ja rukoili jumalia antamaan lapsille, mikä oli parasta maailmassa. Sillä aikaa nuorukaiset nukkuivat temppeliin ja kuolivat. Palatessaan poikiensa luo äiti ymmärsi, että ihmiselle oli parasta kuolla nuorena. Kuullessaan tämän Kroisos sanoi pahoillaan: »Etkö siis pidä minun onneani niinkään suurena kuin tavallisten ihmisten?» Mutta Solon vastasi: »Oi kuningas, ei ketään voi kiittää onnelliseksi ennen kuolemaansa.»

Muutamia vuosia tämän jälkeen Kroisos ryhtyi sotaan Kyyros kuningasta vastaan ja varusti suuren sotajoukon. Ennen kuin hän 41lähti liikkeelle, hän kuitenkin lähetti sanansaattajia Delfo´in ennustajapappien luo Kreikkaan tiedustelemaan yrityksen onnistumista. Täällä vastattiin hänen kysymykseensä: »Jos Kroisos menee Hālys joen yli, on hän hävittävä suuren valtakunnan.» Tästä vastauksesta Kroisos ilostui suuresti. Luullen voittavansa persialaiset hän marssitti joukkonsa Halys joen yli, joka oli hänen valtakuntansa itäisenä rajana. Mutta ennustus tarkoittikin sitä, että Kroisos oli hävittävä oman valtakuntansa. Hänen sotajoukkonsa voitettiin taistelussa, ja itse hän joutui vangiksi. Kyyros rakennutti rovion, jolle Kroisos kahlehdittuna asetettiin. Jo oli tuli sytytetty, kun Kroisos muisti Solonin sanat ja huusi kovalla äänellä: »Solon, Solon, Solon!» Kyyros ei ymmärtänyt tämän sanan merkitystä, mutta uteliaana hän otatti Kroisoksen alas roviolta tiedustellakseen häneltä asiaa. Kun Kyyros oli kuullut kuninkaan kertomuksen, hänen tuli sääli hänen onnettomuuttaan; hän lahjoitti hänelle hengen ja piti häntä sitten suuressa kunniassa.

Kymmenkunta vuotta Lyydian kukistumisen jälkeen Kyyros lähti valloittamaan Babylonian valtakuntaa. Babylonin kaupungin veltot asukkaat kuninkaineen luottivat Nebukadnesarin rakentamiin muureihin ja viettivät päivänsä iloisissa juhlissa ja juomingeissa, vaikka Kyyroksen joukot seisoivat kaupungin edustalla. Silloin papit veivät Kyyroksen miehille kaupungin avaimet.

Vielä vanhoilla päivillään Kyyros lähti sotaretkelle maan pohjoisrajalla asuvia raakalaiskansoja vastaan. Taistellessaan erästä kuningatarta vastaan hän kaatui. Kuningatar viskasi hänen päänsä verellä täytettyyn säkkiin, sanoen: »Juo nyt kylliksesi verikoira!»

● Dareios. Kyyrosta seurasi valtaistuimella hänen poikansa Kambȳ´sēs (pers. Kãbudžija), joka valloitti Egyptin v. 525. Sen jälkeen tuli hallitsijaksi Dāre´ios (pers. Dārajavauš), joka laski muun muassa Thraakian ja Makedonian valtansa alle, mutta joka kuitenkin pääasiallisesti on tullut tunnetuksi laajan valtakuntansa järjestäjänä. Hän jakoi koko valtakunnan 23 maakuntaan, joita kutakin hallitsi satraappi. Jokaisen maakunnan maksettavaksi määrättiin vuotuinen vero maakunnan suuruuden mukaan; Babylonian, joka oli rikkain, oli maksettava kaksi kertaa enemmän kuin muiden maakuntien.

42

Kuva 36. Dareios saattajineen (jotka kantavat päivänvarjoa ja kärpäsviuhkaa).

□ Kyyros oli Persian valtakunnan perustaja, mutta hänen toinen seuraajansa Dāre´ios oli sen järjestäjä. Hän jakoi maan 23 maakuntaan, joita hallitsivat satraapit. Jotteivät he paisuisi liian mahtaviksi, oli heille jätetty vain verojen kanto ja hallituksen hoito. Sen sijaan maakunnan sotajoukot olivat erityisen sotapäällikön johdossa. Vielä oli satraapin rinnalla kuninkaallinen kirjuri, joka piti silmällä hänen toimintaansa ja antoi siitä sanan suurkuninkaalle. Dareios lähetti silloin tällöin erityisiä virkamiehiä, joita sanottiin »kuninkaan silmiksi», tarkastamaan maakuntien hallitusta. Jotta suurkuningas nopeasti saisi tietää, mitä kussakin osassa valtakuntaa tapahtui, rakennettiin teitä pääkaupungeista eri suunnille. Näistä oli kuuluisin se, joka kulki Sūsasta Sardeis kaupunkiin. Tavalliset matkustajat tarvitsivat tätä matkaa varten kolme kuukautta, mutta kuninkaallinen hevosposti toimitti viestin yhdessä viikossa. Hevospostista Herodotos kirjoitti seuraavasti: »Ei ole mitään kuolevaista olentoa, joka nopeammin tulisi perille kuin Persian kuninkaan sanansaattajat. Määrätyn välimatkan päähän toisistaan on sijoitettuna yhtä monta hevosta ja miestä, kuin koko matkaan menee päiviä, niin että hevonen ja mies on asetettu kutakin päivämatkaa kohti. Heitä ei estä lumi, ei rankkasade, ei helle eikä yö. Riennettyään määrämatkansa ensimmäinen jättää sanan toiselle, toinen taas kolmannelle. Sillä tavoin viesti kulkee, että toinen aina jättää sen toiselle.»

Helpottaakseen veronmaksua ja kauppaa Dareios leimautti 43kultarahoja, joita sanottiin dareikeiksi ja jotka arvoltaan olivat 25 kultamarkkaa. Kaikkia aarteitaan hän ei kuitenkaan leimauttanut rahaksi, vaan Herodotos kertoo hänen säilyttäneen niitä seuraavalla tavalla: »Hän sulattaa ja valaa hopeansa ja kultansa saviruukkuihin ja täytettyään astian hän ottaa ympäriltä pois saven. Aina kun hän tarvitsee rahoja, menee hän aarrekammioonsa ja hakkaa metallista niin suuren kappaleen kuin kulloinkin on tarpeen.»

II. Kreikka.

MAA JA KANSA.

● Maa. Kreikka on pinta-alaltaan pieni. Verrattuna muuhun Eurooppaan se on kuin pikkusormi koko kämmenen rinnalla. Maata ympäröi kolmelta puolelta meri. Tässä se eroaa niistä maista, joihin aikaisemmin olemme tutustuneet; nehän olivat miltei järjestään mannervaltioita. Kreikan itäpuolella on saarekas Aige´ian meri. Suuri Kreetan saari erottaa Aigeian meren Välimerestä. Lähellä Kreikan rannikkoa on Kreetan kokoinen Euboia ja etelämpänä A´igīnan lahdessa Salami´s saari. Vastapäätä Aiginan lahtea on Kreikan länsirannikolla syvä Korinthoksen lahti. Aigeian meren täyttää Kykladien saariryhmä, johon kuuluu muun muassa pieni, mutta vanhalla ajalla kauppapaikkana ylen tärkeä Dēlos. Kreikan länsipuolella taas leviää Joonian meri, jossa ovat Joonian saaret, muun muassa pieni Ithă´kā. Kaikki nämä saaret ovat kallioisia, sillä ne ovat oikeastaan vedenalaisten vuoriharjanteiden huippuja.

Samoin kuin saaret on Kreikan mannerkin kauttaaltaan vuorista. Korkeat harjanteet ja jyrkät kukkulat sulkevat väliinsä kapeita ja pieniä, mutta viljavia ja ihania umpilaaksoja. Kaukana pohjoisessa on korkea Ŏ´lympos vuori. Etelämpänä on Oita vuoren ja meren välillä kuuluisa Thermopy̆´lain sola. Vuoriniemekkeet pistävät kauas mereen, ja niiden väliin tunkeutuvat syvät merenlahdet. Sen tähden onkin Kreikan rannikko suhteettoman pitkä. 44Vaikka maa on pienempi kuin Portugali, on rannikko pitempi kuin Espanjan.

Maan ilmasto on ihana. Laaksoissa ei sada lunta kuin kerran kahdessakymmenessä vuodessa. Mutta meren läheisyys estää ilmaa myös liiaksi lämpenemästä. Ihmisten ei tarvitse ylenmäärin ponnistella elantonsa hankkimiseksi, mutta he eivät kuitenkaan pääse laiskistumaan ja veltostumaan kuten itämailla. Täten kreikkalaisista tuli toimelias ja sivistykseen pyrkivä kansa.

● Valtiot. Kreikan luonto vaikutti osaltaan sen, että valtiot täällä olivat pienempiä kuin itämailla. Kreikassa ei syntynyt laajoja yleisvaltioita, vaan jokainen umpilaakso, vieläpä jokainen kaupunki muodosti oman valtion. Toisinaan kyllä jokin mahtava kaupunkivaltio saattoi laskea valtansa alle lähimmät naapurit, mutta se ei silloinkaan päässyt paisumaan suurehkoa suomalaista pitäjää laajemmaksi.

Koko Kreikka jakautui kolmeen pääosaan. Nämä olivat Pohjois-Kreikka, Keski-Kreikka eli Hella´s sekä Etelä-Kreikka eli Pelopo´nnēsos. Pohjois-Kreikka jakautui kahteen osaan, vuoriseen Ē´peirokseen ja Thessalian tasankomaahan, joissa kummassakin oli monta valtiota. Hellaassa oli kaksi huomattavaa maakuntaa: Boiōtĭ´ā ja Attika. Keskellä Boiotiaa oli tärkeä Thēban kaupunki. Attikassa sijaitsi Ateena, joka oli laskenut koko tämän maakunnan valtansa alle. Peloponnesoksessa oli tärkein maakunta Lakōnia, jossa oli Spartan kaupunki. Sparta oli valloittanut koko Lakonian, vieläpä muitakin Peloponnesoksen valtioita.

Aikojen kuluessa siirtyi kreikkalaisia muihinkin maihin asumaan. Näin syntyi lukuisia kreikkalaisia siirtokuntia Vähän-Aasian länsirannikolle, muun muassa rikas ja mahtava Mi´lētos. Myöskin Aigeian meren pohjoisrannikolla oli monta siirtokuntaa. Enimmän niitä kuitenkin perustettiin Etelä-Italiaan, jota ympäristön asukkaat sanoivatkin Suur-Kreikaksi. Sisiliassa heillä niinikään oli lukuisia siirtoloita. Näistä siirtokunnista olivat tärkeimmät Tare´ntum Etelä-Italiassa ja Syrakusa Sisiliassa.

45● Heimot. Kreikan asukkaat olivat indo-eurooppalaista kansaa, joka kutsui itseään helleeneiksi. Eri heimot erosivat toisistaan tuntuvasti. Peloponnesoksen doorilaiset olivat jäykkiä, elämäntavoiltaan yksinkertaisia ja vanhoihin tapoihin kiintyneitä. Attikassa ja saarilla asuvat joonialaiset sen sijaan olivat vilkasta, sivistynyttä ja uudistushaluista kansaa.

USKONTO.

Kuva 37. Zeus.

● Jumalat. Kreikkalaiset palvelivat useita jumalia. Heidän uskontonsa oli siis polyteistinen. Jumalat olivat heidän käsityksensä mukaan ihmisten kaltaisia sekä ulkomuodoltaan että luonteeltaan. Olipa heissä samoja heikkouksiakin kuin ihmisissä: he rakastivat ja vihasivat, olivat kateellisia, pettivät jne. Mutta monessa suhteessa he kuitenkin olivat ihmisiä etevämpiä. Niinpä he olivat kuolemattomia ja useimmat heistä olivat ikuisesti nuoria ja kauniita. He saattoivat silmänräpäyksessä siirtyä etäisimpiinkin seutuihin ja koska tahansa vaihtaa hahmoa. Mutta jumalienkin yläpuolella oli taipumaton kohtalo, jonka määräyksiä heidän oli pakko noudattaa.

Kreikkalaiset ajattelivat jumalien asuvan lumiharjaisella Olympos vuorella, joka kohosi Thessalian laaksosta äkkijyrkkänä huimaavaan korkeuteen. Siellä heillä oli linnansa, jossa he elivät iloisessa seurustelussa ja huveissa, syöden ambrosiaa ja juoden nektaria. Tärkeimmät kreikkalaisten jumalista olivat seuraavat kaksitoista:

Zeus, taivaan ja ukkosen jumala.

Hē´rā, Zeun puoliso, valtioiden suojelija.

Poseidō´n, Zeun veli, meren jumala.

46Hā´dēs, Zeun veli, Manalan jumala.

Palla´s Athē´nē, tieteiden ja sotataidon jumalatar.

Ā´rēs, riehuvan taistelun jumala.

Foibos Apo´llōn, valon jumala ja taiteiden suojelija.

Artemis, metsästyksen jumalatar.

Afrodī´tē, kauneuden jumalatar.

Hē´faistos, tulen jumala.

Diŏ´nȳsos, viinin ja sivistyksen jumala.

Hermē´s, jumalien sanansaattaja sekä kauppiasten ja varkaiden suojelija.

Vanhempina aikoina kreikkalaiset kuvittelivat ihmisten kuolemantakaista elämää synkäksi ja ilottomaksi harhailemiseksi hämärässä Manalassa; varjoina vainajat siellä liikkuivat toisten varjojen parissa. Myöhemmin he arvelivat Manalassa olevan kaksi osaa; toisen nimi oli Ēly̆´sion, toisen Tartaros. Edelliseen joutuivat muinaisaikojen suuret sankarit sekä myöhempienkin aikojen ihmisistä ne, jotka elivät nuhteettomasti. Elysionin valoisilla kentillä he viettivät surutonta elämää. Tartaros taas oli ikuisen pimeyden vallassa. Siellä onnettomat rikoksentekijät viettivät kolkkoja ja ilottomia päiviä.

□ Kreikkalaisten käsityksen mukaan oli ennen jumalia titaanien jättiläissuku hallinnut maailmaa. Eräs näitä oli Krŏ´nos. Hän oli synkkämielinen ja armoton mies, joka nieli omat lapsensa, kohta kun ne syntyivät, etteivät he voisi häntä vahingoittaa. Kronoksen vaimo oli tästä kovin suruissaan. Kun hän taaskin synnytti pojan, hän ei antanutkaan sitä miehelleen, vaan kääri kapaloihin kiven ja ojensi sen Kronoksen nieltäväksi. Poika kasvoi piilossa isältään. Vuohi elätti häntä maidollaan, ja mehiläiset toivat hänelle hunajaa. Pojasta kasvoi uljas nuorukainen, joka sai nimekseen Zeus. Hänestä tuli jumalien hallitsija. Mieheksi vartuttuaan Zeus ryhtyi taistelemaan Kronosta ja muita titaaneja vastaan. Taivas ja maa vapisivat, kun jumalat ja titaanit kamppailivat. Lopuksi jumalat pääsivät voitolle, ja titaanit syöstiin alas Manalan pimentoihin. Sen jälkeen Zeus rauhassa hallitsi jumalien keskuudessa. Hän oli tuuheapartainen, uljasryhtinen hallitsija, jonka päännyökkäys sai koko Olympoksen tärisemään. Hän istui valtaistuimellaan kimppu salamia kädessään ja kotka jalkainsa juuressa.

47

Kuva 38. Hera.

Zeun puoliso Hē´rā oli taivaan kuningatar. Kun hän matkusti, vetivät kirjavat riikinkukot hänen kullalle hohtavia vaunujaan. Hän oli kaunis ja ylpeä, ja kaikki jumalat kunnioittivat häntä. Mutta miehensä kanssa hän toisinaan joutui sanakiistaan, sillä hän oli mustasukkainen ja väitti Zeun liiaksi kiintyneen maallisiin naisiin.

Zeun veli, meren jumala Poseidō´n, ajoi hevosten tapaisien merieläimien vetämissä vaunuissa yli aaltojen kädessään kolmikärki, jolla hän hallitsi valtakuntaansa. Hänen ympärillään uiskentelivat lempeät merenneidot eli nereidit. Kun Poseidon suuttui, hän kosketti kolmikärjellään merta. Silloin laineet kohosivat uhkaavasti, tuuli kiihtyi, laivat särkyivät, ja meri tulvi yli äyräittensä. Mutta yhdellä ainoalla silmäyksellä hän taas taltutti kaikki luonnonvoimat.

Kuva 39. Pallas Athene.

Kolmas veli, Hā´dēs, hallitsi synkkää Manalaa, jonka Styks joki erotti elävien valtakunnasta. Virran yli kuljetti lauttamies Khă´rōn vainajien sielut, ja kuolemanvaltakunnan portilla vartioi kolmipäinen Kerberos koira.

Kuva 40. Ares.

Hadeen puoliso oli Persefŏ´nē, jonka äiti oli hedelmällisyyden jumalatar Dēmē´tēr. Neitosena Persefone kerran kulki ystävättärineen niityllä poimien kukkasia ja solmien seppeleitä. Silloin avautui maa ja synkännäköinen, mustapartainen mies ajoi halkeamasta esiin sysimustien pärskyvien hevosten vetämissä vaunuissa. Se oli Hades, joka ryösti itselleen puolison keskeltä ilakoivaa neitoparvea. Demeter suri katkerasti kadonnutta tytärtään. Silloin hedelmällisyys katosi maailmasta ja nälänhätä uhkasi kaikkia ihmisiä. Vihdoin jumalienkin oli pakko sekaantua asiaan. Zeun välityksellä saatiin aikaan sovinto, jonka mukaan Persefone vietti ⅔ vuodesta äitinsä luona, mutta ⅓ Manalan valtakunnassa. Aikaisin ke-väällä 48hän saapui Demeterin luo. Silloin tämä oli tyytyväinen ja levitti siunausta ympärilleen; kukat nousivat maasta, puut puhkesivat lehteen ja vilja kantoi hedelmää. Mutta syksyllä, kun Persefone palasi miehensä luo, Demeter surren vetäytyi yksinäisyyteen. Silloin kasvit kuihtuivat ja maa paljastui.

Tieteiden ja sotataidon jumalatar Palla´s Athē´nē oli Zeun tytär. Kerran ylijumala poti kovaa päänpakotusta. Silloin Hefaistos moukarillaan iski häntä otsaan, jolloin kaikkien jumalien hämmästykseksi Pallas Athene täysissä sotavarustuksissa puhkesi esiin isänsä päästä. Jumalattarella oli yllään panssari, joka oli kudottu käärmeistä ja lohikäärmeensuomuista. Keskellä panssaria oli hirveä Medūsan pää. Joka siihen uskalsi kääntää silmänsä, muuttui kohta kiveksi. Sodassa Pallas Athene antoi päälliköille hyviä neuvoja. Rauhan aikana hän auttoi ihmisiä kehittämään tieteitä ja rauhallisia elinkeinoja. Hänen nimikkoeläimensä oli viisautta edustava pöllö.

Kuva 41. Foibos Apollon.

Riehuvan taistelun jumala Ă´rēs oli roteva ja voimakas jumala. Mielihyvällä hän heittäytyi taistelun tuoksinaan pukeutuneena kirkkaasti loistavaan vaskihaarniskaan. Voimistaan huolimatta hän aina joutui alakynteen taistellessaan Pallas Athenea vastaan, sillä hän kiivastui aina liiaksi sokeassa taisteluinnossaan.

Kuva 42. Afrodite.

Foibos Apo´llōn oli Zeun rakkain poika. Kirkkaana kevätpäivänä hän syntyi Delos saarella, ja hänestä tuli auringon ja valon ikuisesti nuori jumala. Kohta synnyttyään hän lähti taistelemaan pimeyden ja kylmyyden voimia vastaan kädessään jousi ja selässään viini. Tuottaakseen ihmisille iloa hän opetti heille laulun ja soittotaidon. Itse jumalatkin iloitsivat, kun kuulivat Foibos Apollonin 49soittavan lyyryänsä Olympoksen juhlissa. Hänen ympärilleen kerääntyivät silloin runottaret eli muusat, jotka hänen säestäessään lauloivat sankarien kuolemattomista uroteoista. Foibos Apollon oli varsinkin poikien ja nuorukaisten jumala, sillä hän rakasti voimakasta ja jaloluontoista nuorisoa ja iloitsi sen reippaista leikeistä ja rohkeasta mielenlaadusta.

Delfoissa oli suuri Foibos Apollonille pyhitetty temppeli. Se oli rakennettu vuorenrotkon ympärille, josta nousi huumaavia höyryjä. Rotkon päälle oli asetettu kolmijalkainen istuin, johon naispappi Pȳthĭ´ā asettui. Höyryjen vaikutuksesta hän menetti tajunsa, ja tässä tilassa hän lausui katkonaisia lauseita. Näistä houreisista sanoista saapuvilla olevat Foibos Apollonin papit rakensivat vastauksen, joka tavallisesti oli hyvinkin kaksimielinen, kuten huomasimme kertomuksessa kuningas Kroisoksesta. Foibos Apollonille oli pyhitetty laakeripuu ja lyyry.

Metsästyksen jumalatar Artemis oli Foibos Apollonin kaksoissisar. Hänen ajateltiin liikkuvan metsässä viitan liepeet kohotettuina polviin ja aran hirvenvasikan juostessa hänen rinnallaan. Hänen ympärillään hyörivät pukinjalkaiset metsänhaltijat satyrit sekä kauniit lehdonhaltijattaret nymfit. Kuten Foibos Apollon oli poikien, siten Artemis oli tyttöjen jumala. Hän oli heille viattoman sulon ja puhtaiden tapojen esikuva. Hänen juhlissaan tytöt lauloivat kauniita lauluja suojelusjumalattarensa kunniaksi.

Aurinkoisena päivänä syntyi meren lumivalkoisesta vaahdosta kauneuden jumalatar Afrodī´tē. Rakkauden voimalla hän hallitsi jumalia ja ihmisiä, jopa metsän eläimiäkin, niin että ne liehakoiden ympäröivät häntä. Häntä palvelivat sulottaret ja lemmenhaltijat. Hänen poikansa E´ros lensi kevyin siivin jumalien ja ihmisten parissa haavoittaen heitä näkymättömillä nuolilla ja herättäen siten rakkautta heidän sydämessään.

Afrodite oli ihastunut erääseen Adō´nis-nimiseen nuorukaiseen. Yhdessä he saloja samoilivat, saalista ajoivat ja ilakoivat, kun vihainen metsäkarju hyökkäsi nuorukaisen kimppuun ja tappoi hänet. Jumalatar oli surusta murtumaisillaan ja lähti synkkään Manalaankin armastaan etsimään. Vihdoin Zeus heltyi. Hän salli nuorukaisen puolen vuotta, kevään ja kesän, viipyä lemmittynsä luona, mutta syys-ja talvikausiksi oli hänen palattava vainajien maille.

50

Kuva 43. Hermes.

Jumalattarista kaunein oli saanut puolisokseen jumalista rumimman, tulenjumalan Hē´faistoksen. Tämä ontui toisella jalallaan ja oli lyhytkasvuinen, pitkäpartainen mies. Hän viihtyi parhaiten pajassaan tultasyöksevien tulivuorien alla. Siellä hän valmisti jumalille, jopa toisinaan ihmisillekin, mitä taidokkaimpia koruesineitä.

Nuori ja kaunis Diŏ´nȳsos ajoi tiikerien vetämissä vaunuissa, viininlehvistä solmittu seppele päässään. Hänen vaunujensa ympärillä neitoset ja nuorukaiset tanssivat iloista, vallatonta tanssia. Dionysos lahjoitti ihmisille viiniköynnöksen ja opetti heitä rypäleistä pusertamaan säihkyvää viiniä. Kaikkialla, missä viinin jumala iloisen seurueensa saattamana matkasi, ihmiset oppivat käyttämään viiniköynnöksen antimia. Hän oli antelias ja lempeä niille, jotka tunnustivat hänet jumalakseen, mutta rankaisi säälimättä kaikkia, jotka uskalsivat häntä vastustaa. Hänen päihtyneet seuralaisensa syöksyivät, kohottaen vimman huutoja, heidän kimppuunsa ja repivät heidät palasiksi.

Hermē´en kuvattiin lentävän läpi ilmojen siivekäs lakki päässä, siipikengät jalassa ja siivellinen sauva kädessä. Hän oli jumalien sanansaattaja, joka halukkaasti ja taitavasti suoritti heidän asiansa. Nopeammin kuin tuuli hän kiiti mihin osaan maapalloa tahansa varottamaan ja pelastamaan ihmisiä sekä ilmoittamaan heille jumalien määräyksiä. Ihmiset rakastivat häntä suuresti. Kauppiaat ja matkamiehet, jotka kulkivat kaduilla ja teillä, pyysivät hänen apuaan. Mutta Hermes oli myös viekkaiden varkaiden jumala; he luulivat hänen auttavan heitä heidän konnamaisissa toimissaan. Kohta syntymänsä jälkeen Hermes oli keksinyt lyyryn, virittämällä jänteitä kilpikonnan kuoren poikki. Hän lahjoitti kuitenkin soittimen vanhemmalle veljelleen Foibos Apollonille.

● Oraakkelit. Usein jumalat valitsivat erikoisen paikan, jossa he ihmisille ennustivat tulevia asioita. Näin saatuja ennustuksia sanottiin oraakkelilauseiksi. Kuuluisin oli Hellaassa sijaitseva Delfo´in oraakkeli, jossa Foibos Apollon ilmoitti tahtonsa.

51

Kuva 44. Pythia.

Kuva 45. Kreikkalaiset naiset tuovat uhria vainajalle.

● Olympian juhlat. Kreikkalaiset palvelivat jumaliaan rakentamalla heille temppeleitä ja tarjoamalla uhreja sekä panemalla toimeen uskonnollisia juhlia. Jokaisella kaupungilla oli omat juhlansa. Mutta olipa sellaisiakin juhlatilaisuuksia, joihin saapui osanottajia kaikkialta, missä kreikkalaisia asui. Kuuluisimmat olivat ne yhteiset kilpaleikit, joita vietettiin joka neljäs vuosi Oly´mpian kentällä Peloponnesoksen länsiosassa. Juhlakenttä oli pyhitetty Zeulle ja sinne oli rakennettu muhkea Zeun temppeli sekä sen viereen suuri alttari. Hieman syrjässä juhlakentältä olivat stādion eli kilparata, jossa katsojat seisten seurasivat kilpailujen suorittamista, sekä hippo´drōmos eli kilpa-ajorata.

Kuva 46. Nuori voittaja.

□ Kreikkalaiset viettivät joka neljäs vuosi suuria urheilujuhlia Zeus jumalan kunniaksi Oly´mpian kentällä Peloponnesoksella. Jo aikoja ennen kilpailujen alkamista osanottajat pitivät harjoituksia. Kun sitten määräaika lähestyi, tulvi kaikkialta kilpailijoita ja yleisöä juhlapaikalle. Olympian kisat kestivät viisi päivää. Ensimmäisenä suoritettiin suuret uhrit, ja niin kilpailutuomarit kuin kilpailijat vannoivat noudattavansa rehellisyyttä ja kilpailusääntöjä. Seuraavina päivinä pantiin itse kilpailut toimeen. Vanhimpina aikoina kiinnitettiin päähuomio kilpajuoksuihin, mutta myöhemmin kilpa-ajot herättivät enemmän mielenkiintoa. Loistavimman kunnian tuotti nelivaljaikolla voittaminen. Varsin vaarallisia olivat 52käänteet radan kummassakin päässä, sillä kukin ajaja koetti päästä niin läheltä merkkipylvästä kuin suinkin. Usein sattui yhteentörmäyksiä, jolloin vaunut kaatuivat, ja hevoset ja ajajat yhdessä rytäkässä kierivät pitkin kenttää. — Suosittuja olivat myös viisiottelut, jolloin oli peräkkäin viisi kilpailua: hyppy, keihäänheitto, juoksu, diskoksenheitto sekä paini; kunkin kilpailun jälkeen karsittiin huonoimmat pois, niin että painiin jäi vain kaksi osanottajaa jäljelle. Kilpailijat esiintyivät alastomina. Painijat voitelivat ruumiinsa öljyllä estääkseen vastustajaa saamasta hyvää otetta. Viimeisenä päivänä voittajat seppelöitiin öljypuun lehvin, ja airuet julistivat heidän nimensä, sukunsa ja kotikaupunkinsa. Öljypuuseppeleen voittaminen oli kreikkalaisten käsityksen mukaan miltei suurin kunnia, mikä saattoi tulla kuolevaisen osaksi. Kohdistuipa maine hänen kotikaupunkiinsakin. Juhlallisesti otettiin hänet siellä vastaan. Elämänsä loppuun saakka hän eli valtion kustannuksella ja hänellä oli kunniasija juhlakulkueissa.

Kuva 47. Diskoksenheittäjä.

Aikojen kuluessa myös tiedemiehet, runoilijat ja taiteilijat alkoivat keräytyä Olympian juhliin. Maalarit ja kuvanveistäjät asettivat tuotteensa näytteille, runoilijat lauloivat runonsa kansan kuultaviksi ja tiedemiehet lukivat julki kappaleita kirjoituksistaan. Heille ei kuitenkaan annettu palkintoja. Eräissä muualla pidetyissä kilpailutilaisuuksissa heitä sen sijaan palkittiin laakeriseppeleillä.

Näin kreikkalaiset koettivat kehittää sekä ruumistaan että sieluaan, niin että heistä tulisi kauniita ja sopusuhtaisia ihmisiä.

Niin suuressa arvossa pidettiin Olympian kisoja, että myöhemmin laskettiin niiden mukaan aikakin. Nelivuotisjaksoa kahden juhlan välillä sanottiin olympiadiksi. Ensimmäisen olympiadin ensimmäinen vuosi oli 776 eKr.

53

Kuva 48. Homeros.

● Sankaritarusto. Kreikkalaiset uskoivat ennen vanhaan eläneen sankareita, jotka olivat tavallisia ihmisiä paljon uljaampia ja voimakkaampia. Sellaisia olivat Perse´us, Hēraklē´s ja Thēse´us. Kuuluisia ovat varsinkin ne tarut, joista tehdään selkoa Īlia´s ja Odysse´iā nimisissä runoelmissa; kreikkalaiset väittävät ne sokean Hŏ´mēros runoilijan sepittämiksi.

□ Psykhe. Kreetan saarella hallitsi kuningas, jolla oli kolme tytärtä. Nuorin heistä, nimeltä Psȳkhē´, oli kauniimpi muita; runoilijat vertasivatkin häntä Afrodite jumalattareen. Mutta Psykhen kauneus herätti jumalissa kateutta ja he antoivat hänen isälleen seuraavan määräyksen: »Vie tyttäresi korkeimman vuoren kukkulalle ja jätä hänet sinne yksin, sillä hän on määrätty puolisoksi hirviölle, joka siivillään liitelee yli maan ja nuolillaan voittaa jumalatkin! Ellet tottele, kohtaavat kauheimmat onnettomuudet maatasi.» Kuningas ja koko kansa suri jumalien määräystä, mutta Psykhe nousi nöyrästi vuoren kukkulalle.

Yöllä Psykhe kuuli ystävällisen äänen sanovan: »Heittäydy rohkeasti alas kalliolta! Minä olen Länsituuli, joka vien sinut uuteen kotiisi.» Hetken Psykhe epäröi, mutta sitten hän syöksyi kalliolta alas. Samassa hän menetti tajunnan. Herätessään hän huomasi olevansa loistavassa palatsissa, jossa oli upeita saleja ja vilpoisia puutarhoja. Näkymättömät palvelijat täyttivät kaikki hänen toivomuksensa. Yön koittaessa hän kuuli siipien havinaa, ja samassa ääni häneltä kysyi: »Miten on, Psykhe puolisoni, oletko tyytyväinen uuteen kotiisi? Mielelläni jäisin tänne seuraksesi, mutta sitä en voi tehdä. Päivin on minun hoidettava monia toimiani maailmassa. Mutta joka yö palaan sinun luoksesi kertomaan, mitä maailmassa tapahtuu.» Psykhe pyysi nyt saada nähdä miehensä kasvot, mutta tämä vastasi: »Mitä tahansa pyydät, sen sinulle annan, mutta tätä yhtä älä vaadi, sillä jumalat ovat määränneet, että meidän kohta on erottava, jos kerrankaan näet kasvoni!»

Kului jonkin aikaa, jolloin Psykhe oppi rakastamaan miestään, vaikkei hän koskaan nähnyt hänen kasvojaan, sillä he olivat vain öisin 54yhdessä. Päivin oli Psykhen ikävä komeassa linnassaan, ja sen tähden hän kerran pyysi mieheltään, että sisaret saisivat tulla häntä tervehtimään. Aluksi puoliso ei ollut siihen suostuvainen, mutta vihdoin hän myöntyi Psykhen rukouksiin. Länsituuli toi sisaret Psykhen luo hänen asuntoonsa. Sisaret kysyivät uteliaina, minkälainen hänen miehensä oli, mutta Psykhe ei voinut antaa heille vastausta. Silloin sisaret sanoivat: »Hän ei näyttäydy sinulle, koska hän on ruma. Varmaankin hänen silmänsä tuijottavat kuin tulikekäleet, verta tippuu hänen kielestään, ja hänen selässään on suuret lepakon siivet.» Sisarien sanat herättivät Psykhen uteliaisuuden, ja heidän lähdettyään hän päätti ottaa selkoa miehensä ulkonäöstä. Seuraavana yönä hän hiljaa nousi vuoteeltaan ja hiipi lamppu toisessa kädessä ja tikari toisessa miehensä luo. Mutta hän ei nähnytkään iljettävää hirviötä, vaan kauniin miehekkään nuorukaisen. Psykhe tunsi hänet. Se oli Eros, rakkauden jumala, joka rakkauden voimalla voitti sekä jumalat että ihmiset. Samassa Eros heräsi, näki Psykhen ja sanoi: »Onneton Psykhe, mitä sinä teet? Olen piilottanut sinut tänne äitini Afroditen vihalta. Mutta nyt meidän täytyy erota, sillä niin jumalat ovat säätäneet. Ainoastaan äitini saattaa taas yhdistää meidät, jos voit lepyttää hänet.» Näin sanoen Eros otti jousensa ja katosi. Samalla palatsi, jossa Psykhe oli elänyt, haihtui, ja hän istui yksin itkien avarassa maailmassa.

Alakuloisena Psykhe lähti etsimään Afroditen linnaa. Monien harhailujen jälkeen hän löysikin sen auringonpaisteiselta rinteeltä ruusupensaiden keskeltä. Afrodite otti hänet ilkkuen vastaan: »Siinäkö nyt olet, sinä ihana Psykhe, jota ihmiset väittävät kauniimmaksi kuin Afrodite. Miten minulla on kunnia vastaanottaa näin ylhäinen vieras?» — »Anna minulle takaisin puolisoni!», Psykhe kuiskasi. Afrodite määräsi hänelle silloin suoritettavaksi kolme vaikeata työtä ja lupasi mahdollisesti taipua hänen rukouksiinsa, jos hän selviytyisi niistä.

Ensimmäiseksi Psykhen tuli yhden päivän kuluessa noukkia erilleen ohra-, vehnä- ym. jyvät eräästä suuresta viljaläjästä keskeltä pihaa. Nähdessään, miten suuri keko oli, Psykhe kävi entistään alakuloisemmaksi, mutta hän ryhtyi kuitenkin kohta työhön. Silloin hän kuuli heikon äänen vierestään piipittävän: »Ehkäpä minä voin auttaa sinua?» Psykhe käänsi päätään ja näki pienen muurahaisen. Tämä jatkoi: »Olet kerran pelastanut henkeni. Nyt voin minä puolestani pelastaa sinut.» Samassa marssi kokonainen armeija pieniä muurahaisia esiin. Koko viljakeko näytti joutuvan liikkeeseen, ja ennen pitkää eri jyvälajit olivat kukin omassa läjässään. Kun Psykhe kiitti pientä auttajaansa, vastasi tämä: »Enpä olekaan mikään tavallinen muurahainen; nimeni on Ahkeruus.»

55Seuraavana päivänä Afrodite lähetti Psykhen ammentamaan vettä lähteestä, joka pulppusi kallionhalkeamasta. Lähteelle johtava tie oli kahden tultasyöksevän lohikäärmeen vartioima. Psykhe koetti kavuta lähteelle vastaiselta puolelta äkkijyrkkää vuorenrinnettä alas, mutta hän huomasi pian yrityksen mahdottomaksi. Silloin tuli hänen avukseen kotka, jonka poikaset hän oli pelastanut sähisevän käärmeen vallasta. Kotka tarttui ruukkuun kynsin, täytti sen vedellä ja toi sen takaisin Psykhelle.

Kun Afrodite huomasi tämänkin työn tehdyksi, hän antoi Psykhelle rasian ja sanoi: »Vie tämä Manalaan ja hae Persefonelta sitä kauneusainetta, jota ainoastaan hän osaa valmistaa!» Psykhe lähti matkalle. Kuta lähemmäs Manalaan vievää aukkoa hän saapui, sitä kolkommaksi kävi luonto. Mustat kallionseinämät kohosivat joka puolella, ja hänen jalkansa haavoittuivat veriin terävistä kivistä. Juuri kun Psykhe epätoivo sydämessään oli astumaisillaan portista sisään, ilmaantui hänelle Hermes, jumalien sanansaattaja. »Kuule, Psykhe», hän sanoi, »Eros on lähettänyt minut antamaan sinulle neuvoja matkalle kuolleiden valtakuntaan! Tässä on sinulle kaksi rahaa ja kaksi leipää. Mennessäsi ojenna toinen raha Kharonille, niin hän vie sinut yli Styks-joen. Toisella rannalla odottaa kolmipäinen Kerberos hyökätäkseen ulvoen sinun kimppuusi. Anna sille toinen leipä! Kun saavut Persefonen luo, ilmoita hänelle asiasi, niin hän täyttää rasian. Paluumatkalla annat jälleen leivän Kerberokselle ja rahan Kharonille. Mutta eräs asia paina mieleesi: älä millään ehdolla aukaise rasiaa!» Samassa Hermes katosi ja Psykhe astui päättävästi luolan aukosta sisään.

Mutta luolan suulla Eros odotti Psykhen paluuta, sillä jumalat sallivat heidän taas yhtyä, jos Psykhe pääsisi palaamaan Manalasta. Levottomana suuntasi Eros katseensa pimeään käytävään, josta kuului kammottavaa mylvinää, kirkumista ja hätähuutoja. Vihdoin hän näki Psykhen kalman kalpeana horjuvin askelin laahautuvan aukkoa kohti. Jo hän luuli pitkän koetusajan olevan ohi, kun hän kauhukseen huomasi, että Psykhe, uteliaisuutensa voittamana, aukaisi rasian kannen. Samassa neitonen lyyhistyi kokoon, ja valkoinen sumu verhosi hänet. Eros hyökkäsi esiin, sulki hänet syliinsä ja kantoi hänet pois kuoleman usmasta.

Hetken kuluttua Psykhe aukaisi silmänsä. »Sinäkö siinä olet, Eros?» hän kuiskasi, »sain siis kuitenkin nähdä sinut ennen kuolemaani.» — »Eihän sinun enää tarvitsekaan kuolla», Eros vastasi, »äitini Afrodite on jo leppynyt, ja nyt sinä saat elää ikuisesti minun ja jumalien seurassa.» Sitten hän sitoi Psykhen selkään kaksi kirjavaa perhossiipeä, ja yhdessä he kohosivat kohti valoisia, kirkkaita avaruuksia, joissa autuaat jumalat elävät.

56□ Faethon. Auringonjumala Hē´lios rakasti poikaansa Fae´thōnia yli kaiken eikä voinut kieltää häneltä mitään. Kerran hän taas oli luvannut täyttää poikansa pyynnön, mitä tahansa tämä anoisikin. Faethon sanoi: »Anna minun huomenna ajaa loistavat auringonvaunusi yli taivaan kannen!» Helios pelästyi: »Et tiedä, mitä pyydät, poikani. Sinä vaadit sellaista, johon voimasi eivät riitä. Auringonhevoset ovat uljaita eivätkä jumalatkaan, muut kuin minä, kykene niitä ohjaamaan. Miten siis sinä, kuolevainen ihminen, siihen kykenisit?» Mutta Faethon pysyi vaatimuksessaan, ja Helios myöntyi. Yhdellä hyppäyksellä nuorukainen nousi vaunuihin. Hevoset kiitivät eteenpäin, aamun sumut haihtuivat ja koko maa oli avoinna hänen allaan.

Mutta pian hevoset huomasivat, että vieras käsi hallitsi ohjaksia. Ne ravistivat niskaansa, pärskyivät ja nousivat takajaloilleen. Samassa ne poikkesivat radaltaan ja vaunut heittelehtivät puolelle ja toiselle. Pelästyneenä Faethon päästi ohjakset, mistä hevoset tulivat kahta hurjemmiksi ja kääntyivät maata kohti. Pilvet syttyivät palamaan, vuoret halkesivat, ruoho lakastui, neekerien iho kärventyi mustaksi, ja heidän maansa kuivui hiekkaiseksi autiomaaksi.

Vihoissaan Zeus iski Faethonia salamallaan. Hän suistui vaunuista; pitkät hiukset ilmi liekissä hän putosi pyörryttävää vauhtia maan pinnalle, josta nymfit korjasivat hänen ruumiinsa ja hautasivat sen.

□ Danaos. Egyptissä eli aikoinaan kaksi veljestä A´igyptos ja Danao´s. Aigyptoksella oli 50 poikaa ja Danaoksella 50 tytärtä. Kun lapset olivat varttuneet aikuisiksi, Aigyptoksen pojat tahtoivat ottaa puolisoikseen Danaoksen tyttäret. Tähän ei Danaos kuitenkaan antanut suostumustaan, sillä hän oli riidassa veljensä kanssa. Kun pojat eivät välittäneet hänen kiellostaan, hän päätti paeta. Hän nousi tyttärineen laivaan ja lähti purjehtimaan Välimeren ulapoita. Matkailijat saapuivat Kreikkaan Argoli´s maakuntaan, jonka asukkaat ottivat Danaoksen kuninkaakseen. Danaos hallitsi valtakuntaansa viisaasti, rakennuttaen kanavia, joissa juoksutti vettä kuivan maan kastamiseksi, sekä linnoja maan puolustamiseksi ja temppeleitä jumalien kunniaksi. Mutta eipä aikaakaan, niin Aigyptoksen pojat saapuivat setänsä jäljessä Argoliiseen. Kun he yhä vaativat hänen tyttäriään puolisoikseen, Danaos ei uskaltanut kauemmin heitä vastustaa, vaan antoi suostumuksensa. Kuninkaan linnassa pidettiin nyt komeat häät. Mutta hääyönä tyttäret isänsä käskystä pistivät miehensä kuoliaiksi. Ainoastaan nuorin tyttäristä säästi puolisonsa ja auttoi häntä pakenemaan. Myöhemmin Danaos sopi vävynsä kanssa ja tämä peri valtakunnan appensa kuoltua. Hänestä polveutui kaksi Kreikan suurinta sankaria Perse´us ja Hēraklē´s.

57Mutta jumalat eivät voineet tyynin mielin nähdä, miten Danaoksen tyttäret surmasivat sulhasensa, vaan rankaisivat heitä. Heidän täytyi Manalassa ikuisesti ammentaa vettä vuotavilla seuloilla.

Kuva 49. Medusan pää.

□ Perseus. Jumalien kuningas, mahtava Zeus, joka hallitsi koko ilmakehää ja maapalloa, ihastui kauniiseen Dană´ē impeen, joka oli Danaoksen jälkeläisiä. Heille syntyi poika nimeltä Perse´us. Jonkin aikaa Perseuksen syntymän jälkeen äiti ja poika joutuivat erään ilkeämielisen kuninkaan luo. Kuningas oli vihamielinen varsinkin Perseus nuorukaiselle ja määräsi hänelle suoritettavaksi työn, joka oli niin vaarallinen, että hän toivoi Perseuksen siihen menehtyvän. Nuorukaisen tuli tappaa Mĕ´dūsa niminen gorgoni. Gorgonit olivat hirveitä naisolentoja, jotka asuivat kaukana lännen äärissä. Heidän tukkanaan oli kiemurtelevia käärmeitä ja heidän katseensa oli niin kauhea, että jokainen ihminen, jonka silmää se kohtasi, jäykistyi kivipatsaaksi.

Perseus ei kuitenkaan säikähtänyt tehtävän vaikeutta. Reippain mielin hän lähti matkalle, vaikkei edes tietänyt, missä gorgonit asuivat. Mutta olipa kolme vanhaa noita-akkaa, joita sanottiin graioiksi. Heillä oli yhteensä vain yksi silmä ja yksi hammas, joita he vuorotellen käyttivät. He olivat gorgonien heimolaisia ja tiesivät heidän asuinsijansa, mutta eivät olleet juuri halukkaita sitä kuolevaisille ilmoittamaan. Heidän luoksensa Perseus ensimmäiseksi suuntasi kulkunsa. Viekkaasti hän sai heiltä anastetuksi heidän ainoan silmänsä ja hampaansa. »Enpä anna niitä teille takaisin, ennen kuin ilmoitatte, mistä tie gorgonien maahan kulkee», hän sanoi. Silloin ei auttanut graiojen muu kuin antaa vaadittu tieto. Sen lisäksi heidän oli pakko lainata hänelle viitta, joka teki käyttäjänsä näkymättömäksi, ja siipikengät, jotka kuljettivat miehensä muutamassa hetkessä läpi ilmojen.

Näin varustettuna Perseus lensi tuulen nopeudella gorgonien maahan. Mutta vaikein tehtävä oli vielä suoritettava. Oli tapettava Medusa häneen ollenkaan katsomatta, sillä Perseus ei halunnut muuttua kivipatsaaksi. Hitaasti hän hiipi selkä edellä gorgoneja kohti, kääriytyneenä näkymättömäksi tekevään taikaviittaan ja pitäen kirkasta kilpeään peilinä, johon gorgonien hirveät päät kuvastuivat. Onneksi gorgonit juuri olivat nukkumassa. Perseus paljasti miekkansa ja sivalsi, kasvot 58käännettyinä syrjään, Medusan pään poikki. Sitten hän kiiruusti survaisi sen laukkuunsa ja lähti pakenemaan. Medusan verisestä ruumiista hyppäsi esiin siivekäs Pē´gasos hevonen, joka vihaisesti pärskyen karkasi sankarin jälkeen. Mutta Perseus suisti rajun siipihevosen ja käytti sitä sitten ratsunaan.

Kun Perseus oli kotimatkalla Medusan pää laukussaan, kohtasi häntä uusi seikkailu. Matkatessaan Aithiopian läpi hän näki ihmeen ihanan neitosen, joka oli kahlehdittuna meren ympäröimään kalliopaateen. Se oli Andromĕ´dā niminen kuninkaantytär. Kuningas oli uhrannut tyttärensä lepyttääkseen kammottavaa merihirviötä, joka hävitteli hänen maataan. Hirviö oli kytkenyt neidon rautakahleilla kallioon ja vartioi itse valppaana vankiaan lohkareen juurella. Perseus päätti vapauttaa Andromedan. Hän aukaisi laukkunsa, otti esiin Medusan pään ja ojensi sitä hirviötä kohti. Tuskin oli hirviö heittänyt silmäyksen taikapäähän, niin se jo jähmettyi liikkumattomaksi kallioksi. Pantuaan pään takaisin laukkuunsa Perseus riensi irroittamaan Andromedan kahleet. Prinsessasta tuli sitten hänen puolisonsa.

Kotiin palattuaan Perseus surukseen havaitsi, että hänen ilkeämielinen kasvattajansa oli kohdellut hänen äitiään Danaeta ylen huonosti ja häpeällisesti. Suuttuneena hän taas turvautui käärmepäähänsä ja muutti käden käänteessä kuninkaan ja koko hänen seurueensa kallionlohkareiksi. Sitten hän lähti äitinsä ja puolisonsa kera omaan syntymämaahansa Argoliiseen, jonka asukkaat tekivät hänet kuninkaakseen.

□ Herakles. Hēraklē´s sankarin äiti oli Perseun ja Andromedan jälkeläinen. Hänen isänsä oli itse Zeus. Poika kasvoi Argoliissa, ja hänestä kehittyi harvinaisen vahva ja urhoollinen nuorukainen. Mieheksi vartuttuaan hän kerran harhaili Argoliin metsissä. Siellä hän joutui tienhaaraan, jonne hän pysähtyi, epäröiden, kummalle suunnalle lähtisi astumaan. Silloin ilmestyi hänen eteensä kaksi jumalatarta. Toinen, joka oli muodoltaan ihana, astui arastelematta nuorukaisen luo ja lupasi hymysuin hänelle iloa ja nautintoja, jos hän seuraisi häntä. »Kuka olet?» kysyi Herakles. »Ystäväni», vastasi jumalatar, »nimeni on Huvitus.» Silloin katsahti Herakles toiseen jumalattareen. Hän ei ollut yhtä kaunis, mutta hänen kasvoistaan säteili rauhallisuus ja ystävällisyys. »Mihin sinä minut viet?» kysyi Herakles. »Minä olen Siveys», tämä vastasi, »jos minua seuraat, joudut työhön ja vaaroihin, mutta lupaan sinulle myös mainetta ja kiitosta jumalien ja ihmisten joukossa.» Tämän kuultuaan Herakles hylkäsi Huvituksen ja lähti seuraamaan Siveyden tietä.

59

Kuva 50. Herakles.

Herakles tulikin pian huomaamaan, minkälaisiin koetuksiin Siveys hänet kuljetti. Hän joutui erään pahansuovan kuninkaan palvelukseen, jolla oli oikeus määrätä hänelle kaksitoista mahdollisimman vaikeata työtä.

Ensimmäiseksi työkseen Herakles tappoi Nemĕ´ān leijonan, jota eivät mitkään nuolet voineet surmata, ne kun aina kilpistyivät sen paksusta turkista. Sankari lähti petoa etsimään toisessa kädessä jousi ja toisessa jykevä nuija, jonka hän oli valmistanut valtavasta öljypuunrungosta. Nähdessään leijonan Herakles ampui nuolen sen rintaan. Mutta tästä peto vain ärtyi, kyyristyi maahan ja hyökkäsi pitkin loikkauksin vainoojansa kimppuun. Silloin uros iski nuijallaan leijonaa päähän. Hetkeksi tämä kellahti nurin, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä se taas ponnahti pystyyn. Nyt Herakles takaapäin kiersi kätensä sen kaulaan ja kuristi sitä niin voimakkaasti, että se tukehtuneena vaipui maahan. Sitten hän nylki leijonalta taljan, jota hän käytti vaippanaan.

Herakleen toinen urotyö oli Lernan lohikäärmeen tappaminen. Tämä oli satapäinen käärmeen muotoinen hirviö, joka söi suuhunsa kaikki ihmiset ja eläimet, jotka sattuivat sen tielle. Moni oli yrittänyt tappaa petoa, mutta kun siltä hakattiin pää poikki, kasvoi kohta kaksi uutta tilalle. Herakles lähti erään ystävänsä seuraamana taistelemaan petoa vastaan. Kun sankari koukkuisella miekallaan lipsahdutti pään poikki, kärvensi ystävä palavalla puunrungolla haavan sijaa, joten pää ei päässyt kasvamaan uudelleen. Saatuaan pedon tapetuksi Herakles karkaisi nuolensa sen mustissa mujuissa, saadakseen ne ehdottoman kuolettaviksi.

Kuva 51. Herakles ampuu jousellaan.

Yhä uusia töitä kuningas keksi Herakleelle, toisen toistaan vaikeamman. Hänen yhdestoista työnsä oli kultaisten omenain noutaminen Hesperidein puutarhasta. Tämä sijaitsi kauimpana lännessä Afrikan rannikolla. Omenapuita hoiti neljä luonnotarta, joita sanottiin hesperideiksi, ja puutarhaa vartioitsi satapäinen lohikäärme, niin ettei ainoakaan kuolevainen voinut sitä lähestyä. Saapuessaan maailman äärimmäiselle läntiselle rajalle Herakles tapasi A´tlās jättiläisen, 60joka kannatti taivaan kantta hartioillaan. Herakles kysyi jättiläiseltä tietä kultaomenain puutarhaan. Atlas vastasi: »Sinun, kuolevaisen on mahdoton koskaan päästä sinne, mutta jos hetkeksi otat kantaaksesi taakkaani, haen sinulle omenat». Herakles suostui ehdotukseen ja otti taivaankannen hartioilleen. Atlaan onnistuikin tappaa lohikäärme ja noukkia omenat. Mutta nyt hän ei enää tahtonut asettua entisen taakkansa alle. Sankari turvautui silloin viekkauteen. Hän sanoi: »Minun ei auttane muu kuin jäädä tänne sinun sijaasi, mutta taivaankansi kahnaa kovasti olkapäätäni. Nostappa sentähden vähän syrjää, jotta voisin sijoittaa tyynyn väliin!» Jättiläinen täytti Herakleen pyynnön, mutta silloin tämä nopeasti livisti tiehensä vieden omenat mukanaan.

Viimeinen Herakleen töistä oli kaikista vaikein. Hänen tuli näet hakea Manalasta Kerberos koira. Tämä vartioi kuolemanvaltakunnan porttia. Sillä oli kolme päätä, joissa kussakin oli hirvittävä kita, ja sen selkäkarvat olivat sähiseviä käärmeitä. Herakles astui muutamasta rotkosta alas Manalan pimentoihin. Kun vainajien alakuloiset haamut näkivät sankarin lähestyvän valtava nuija kädessä ja leijonan talja hartioillaan, he pakenivat pelästyneinä Manalan mustimpiin sokkeloihin. Mutta Herakles astui synkän Hades jumalan eteen ja kertoi asiansa. Hades vastasi: »Annan sinun viedä koiran, jos paljain käsin saat sen haltuusi». Ankaran taistelun jälkeen sankari pääsi voitolle ja kuljetti koiran maan pinnalle. Päivänvalo häikäisi pedon silmiä, ja se ulvoi tuskasta, mutta Herakles ei hellittänyt lujaa otettaan. Kun kuningas näki kammottavan Kerberoksen edessään, veri pakeni hänen poskiltaan ja hiukset nousivat pystyyn hänen päälaellaan. Vapisevalla äänellä hän käski Herakleen kohta viedä sen takaisin Manalaan.

Nyt Herakles pääsi vapaaksi orjuudestaan. Tämän jälkeen hän kävi monessa maassa ja suoritti monta ihailtavaa sankarityötä. Mutta vihdoin oli hänenkin kuolinhetkensä tullut. Kun hän vastaotetun vaimonsa Dēiă´neiran kanssa tuli joen partaalle, eräs kentauri tarjoutui kantamaan naisen joen poikki. Kentaureiksi sanottiin olentoja, joilla oli hevosen ruumis, mutta kaulan sijasta oli ihmis-vartalo. 61Joen toiselle rannalle päästyään kentauri aikoi ryöstää Deianeiran. Silloin Herakles ampui myrkytetyn nuolen ryöstäjään. Kuolinkamppailussaan tämä antoi Deianeiralle vaippansa käskien hänen käyttää sitä, jos miehen rakkaus sammuisi. Jonkin aikaa tämän tapauksen jälkeen Deianeira luuli miehensä mieltyneen toiseen naiseen ja ojensi hänelle kentaurin vaipan. Tuskin Herakles oli saanut sen yllensä, kun hän tunsi polttavaa kuoleman tuskaa suonissaan; kentaurin vaippa oli näet myrkytetty. Silloin Herakles rakennutti rovion, jossa hän poltti ruumiinsa, mutta kuolemattoman sielun Zeus otti jumalien luo.

□ Theseus. Thēse´us oli muinaisajan kuuluisimpia uroita. Hänen isänsä oli Aige´us, Ateenan kuningas. Mutta hänet kasvatettiin isoisänsä luona, joka asui Pelopo´nnēsoksen niemimaalla. Kun Theseus vielä oli pieni poika, kuuluisa Herakles kerran kävi vieraskäynnillä hänen isoisänsä luona. Theseus ja muutamat toiset pojat huomasivat leijonantaljan, jonka Herakles oli pannut syrjään. Luullen sitä todelliseksi leijonaksi muut pojat kauhuissaan juoksivat tiehensä, mutta Theseus hyökkäsi kirves kourassa luulotellun pedon kimppuun. Herakles kiitteli pojan urhoollisuutta ja ennusti hänestä suurta sankaria.

Kun Theseus oli täyttänyt 16 vuotta, isoisä lähetti hänet kotiin Ateenaan. Kaikki kehoittivat häntä kulkemaan meritse, koska Korinthoksen kannaksella asui useita pahantekijöitä, jotka julmasti murhasivat kaikki matkamiehet. »Juuri sentähden matkustankin maitse», Theseus sanoi, »sillä silloin voin tappaa pahantekijät ja siten saavuttaa hyvän maineen ihmisten keskuudessa.»

Ensimmäinen pahantekijä, jonka Theseus tapasi, oli Sĭ´nis. Tällä oli tapana taivuttaa yhteen kaksi honkaa. Jolleivät matkustajat kyenneet suorittamaan samaa temppua, hirtti hän heidät. Kun Theseus saapui, Sinis näytti hänelle taitoansa ja kehoitti häntäkin yrittämään. Sankari tarttui puihin ja taivutti ne vastakkain niin että latvat koskettivat toisiaan. Silloin julmuri pelästyi, sillä hän arvasi koston hetken olevan käsissä. Theseus kävikin hänen kurkkuunsa, sitoi hänet ja hirtti hänet samaan honkaan, johon hän aikoinaan oli tappanut monta viatonta matkamiestä.

Vaarallisin Theseun kohtaamista pahantekijöistä oli kuitenkin Prokrustes (Venyttäjä). Hänellä oli kaksi vuodetta, lyhyt ja pitkä. Kestittyään matkustavaiset kohteliaasti hän pyysi heitä lepäämään. Mutta lyhyet hän asetti pitkään vuoteeseen ja venytti heitä, kunnes he heittivät henkensä. Pitkät hän taas sijoitti lyhyeen vuoteeseen ja hakkasi poikki jäsenet, jotka ulottuivat sängyn pään yli. Kun Theseus saapui, Prokrustes tarjosi hänelle lyhyempää vuodetta. Mutta äkkiä hän 62tunsikin, että uros kävi häneen itseensä käsiksi ja kaatoi hänet vuoteeseen, oikaisi hänen jalkansa ja hakkasi ne poikki hänen omalla kirveellään.

Kun Theseus saapui Ateenaan, isä otti hänet mielihyvällä vastaan. Mutta urosta odottivat kohta uudet seikkailut. Kreetan saarella eli Mī´nōs kuninkaan aikana julma Mīnō´tauros hirviö, joka oli puoleksi härkä, puoleksi ihminen. Se käytti ruokanaan ihmislihaa ja asuskeli sokkeloisessa Labyrintissa, josta ei kukaan, ken sinne oli joutunut, osannut ulos. Voitettuaan sodassa Ateenan Minos määräsi kaupungin maksamaan joka yhdeksäs vuosi seitsemän neitosta ja seitsemän nuorukaista Minotaurokselle ruoaksi. Kun Ateenan kuningas Aigeus taas kerran lähetti tuon ihmisveron, lähti hänen poikansa Theseus, isän estelyistä huolimatta, retkelle mukaan. Hän lupasi isälleen palatessaan nostaa alukseensa valkoisen purjeen mustan sijaan, jos hän onnellisesti suoriutuisi seikkailustaan.

Jonkin aikaa purjehdittuaan ulapoita Theseus saapui seuralaisineen Kreetan saareen. Siellä Minos kuninkaan tytär, ihana Aria´dnē, heti ihastui uljaaseen ja reippaaseen nuorukaiseen. Kun ihmisuhrit vietiin Labyrinttiin, Ariadne antoi salaisesti Theseulle lankakerän. Kenenkään huomaamatta uros kiinnitti langan toisen pään oven suuhun ja meni sitten rohkeasti Minotaurosta vastaan. Ilkeästi mylvien peto karkasi hänen kimppuunsa. Mutta Theseus paljasti miekkansa ja hakkasi ihmishärältä pään poikki. Sitten sankari palasi lankaa pitkin ovelle ja karkasi yöllä tovereineen koko saaresta.

Joka päivä vanha Aigeus oli kiivennyt korkealle kallioniemekkeelle tähystämään matkamiesten laivaa. Eräänä päivänä se vihdoin sinervänä pilkkuna näkyi taivaanrannalla. Aluksen lähestyessä Aigeus mielipahakseen huomasi laivan purjeet mustiksi, sillä iloissaan Theseus oli unohtanut vaihtaa ne valkoisiin. Epätoivon valtaamana vanha kuningas heittäytyi mereen, johon hukkui. Siitä alkaen muka kreikkalaiset sanoivat tätä merta Aigeian mereksi. Theseus suri isäänsä katkerasti, mutta kiitolliset ateenalaiset valitsivat urhoollisen pojan isänsä seuraajaksi.

□ Orfeus. Orfe´us oli muinaisajan kuuluisin laulaja. Kun hän soitti lyyryänsä, koko luomakunta heltyi. Metsän leijonat laskeutuivat lumoutuneina hänen jalkojensa juureen, joet pysähtyivät uomassaan ja jykevät tammet kiskoutuivat irti juuristaan.

Kerran hänen puolisonsa karkeloi ystävättärineen nurmikolla. Silloin myrkyllinen käärme pisti naista jalkaan, ja hän kaatui kuoliaana maahan. Lohduttomana Orfeus harhaili maasta maahan. Vihdoin hän päätti lähteä Manalaan joko hakemaan puolisonsa sieltä pois tai jakamaan hänen kohtaloaan. Lyyry kädessä hän kulki Manalan portista sisään. Ankara Kharon kuljetti hänet Styksin yli. Kerberoksen 63hän nukutti lyyrynsä vienoilla sävelillä. Kun hän saapui synkkämielisen Hadeen ja vakavan Persefonen eteen, hän viritti lyyrynsä ja alkoi soittaa. Hän ajatteli vain kadottamaansa puolisoa, ja sävelet soivat kauniimmin kuin koskaan ennen. Vainajien verettömät haamut keräytyivät ihmetellen hänen ympärilleen, Persefone itki ja itse Hadeskin heltyi. »Hyvä on», sanoi Hades, »puolisosi saa seurata sinua takaisin elämään; mutta varo katsomasta taaksesi, ennen kuin olet saapunut maan päälle!» Kiitollisena Orfeus kiiruhti pois kohtaamatta mitään esteitä. Äkkiä hänet valtasi kauhea hätääntyminen; hän pelkäsi, ettei vaimo seurannutkaan häntä. Hän pysähtyi ja kuunteli tarkkaavaisesti. Hän huusi hänen nimeänsä. Ei mitään vastausta. Silloin hän kääntyi taakseen. Hänen puolisonsa oli aivan hänen takanaan. Mutta kun Orfeus kurotti kätensä, katosi vaimo varjona ikiajoiksi hänen silmistään.

Yksin Orfeus harhaili sen jälkeen maan päällä laulaen kaipaustaan, sillä Manalaan häntä ei enää toista kertaa elävänä päästetty.

□ Argonauttain retket. Boiotian maakunnassa eli kuningas, jolla oli kaksi lasta, poika Friksos ja tytär He´llē. Kun lasten äiti kuoli, solmi kuningas uuden avioliiton, mutta äitipuoli oli lapsille kovin ankara, jopa väijyi heidän henkeäänkin. Silloin lapset pakenivat kultavillaisen oinaan selässä. Oinas lensi halki ilman yli Aigeian meren. Kun tultiin sen salmen kohdalle, joka erottaa Euroopan Aasiasta, putosi Helle oinaan selästä ja hukkui. Siitä hetkestä sai salmi nimen Hellē´spontos (Hellen meri). Mutta Friksos jatkoi matkaa ja saapui Kolkhi´s maahan Mustan meren rannikolle. Siellä Friksos uhrasi kultavillaisen oinaan ja ripusti taljan sodanjumalan pyhään lehtoon. Kolkhiin kuningas vartioitti onnea tuottavaa taljaa hyvästi, ympäröi lehdon muurilla ja asetti portinvartijaksi tulta syöksevän lohikäärmeen.

Jonkin aikaa edellä kerrottujen tapausten jälkeen muuan vanha kuningas kuoli Thessalian maakunnassa jättäen jälkeensä kaksi poikaa. Näistä anasti nuorempi hallituksen ja karkotti vanhemman ynnä hänen poikansa Iā´sōnin maaseudulle. Kun Iason oli varttunut mieheksi, hänen setänsä päätti toimittaa hänet hengiltä. Hän teeskenteli ystävyyttä nuorukaiselle ja lupasi luovuttaa hänelle koko valtakunnan, jos hän toisi kultaisen taljan Kolkhiista.

Iason rakennutti tuota pikaa 50 airoparilla soudettavan laivan, joka sai nimekseen Argō´. Monet Kreikan sankareista saapuivat ottamaan matkaan osaa, muun muassa Herakles ja Theseus sekä Orfeus laulaja. Matkamiehiä sanottiin laivansa mukaan argonautoiksi.

64Iasonin johtamina uroot lähtivät purjehtimaan Kolkhis maata kohti. Monta vaarallista seikkailua oli heillä matkan varrella kestettävänä. Muun muassa oli Mustan meren suussa Symplēgă´dien kalliot, jotka tavan takaa lyödä luskuttivat yhteen, niin että kaikki laivat murskautuivat. Matkaan liittyneen tietäjän neuvosta laskettiin ensin kyyhkynen lentämään kallioiden lomitse. Kun Symplegadit saivat siltä nutistetuksi vain pari peräsulkaa, urootkin uskalsivat lähteä matkaan. Laiva mennä suhahti vinhaa vauhtia, ja ainoastaan peräsin särkyi kallioiden väliin. Siitä päivästä seisoivat Symplegadit liikkumatta. Mutta Argo viillätti edelleen Mustalla merellä. Vihdoin uroot, monia seikkailuja koettuaan, laskivat maihin Kolkhiin rantaan.

Perille tultuaan Iason kohta lähti kuninkaan puheille ja ilmoitti tulleensa hakemaan kultaista taljaa. Kuningas lupasikin sen hänelle antaa, jos hän paljain käsin ottaisi kiinni tulta tuiskivan härkäparin ja sillä kyntäisi kyisen pellon. Vakoihin oli hänen sitten kylvettävä lohikäärmeen hampaita, joista kasvaisi uljaita miekkamiehiä. Nämä hänen lopuksi oli tapettava. Iason hämmästyi tehtävän vaikeutta. Mutta kuninkaan tytär Mē´deia, joka oli taitava velho, auttoi häntä pulasta, sillä hän oli rakastunut uljaaseen sankariin. Hän antoi Iasonille voidetta, joka suojeli häntä härkien polttavalta hengitykseltä ja vihaisilta potkauksilta sekä käärmeiden myrkyllisiltä pistoilta. Käyttäen tätä voidetta Iason sai suoritetuksi työnsä. Kun sitten lohikäärmeiden hampaista kasvoi esiin haarniskoituja jättiläisiä, Iason Medeian neuvosta heitti heidän keskelleen suurehkon kiven. Jättiläiset luulivat, että joku heidän omasta joukostaan oli tehnyt tämän ilkityön, hyökkäsivät suuttuneina toistensa kimppuun eivätkä herjenneet taistelemasta, ennen kuin viimeinenkin heistä oli saanut surmansa.

Vaikka Iason nyt oli suorittanut hänelle määrätyt työt, kuningas ei sittenkään antanut taljaa. Mutta Medeian avulla Iason sai lehtoa vartioivan lohikäärmeen uuvutetuksi uneen ja ryösti salaisesti taljan. Sitten hän pakeni tovereineen Argo laivassa Kolkhis maasta vieden mennessään Medeian ja hänen pienen veljensä.

Kun kuningas aamulla näki, mitä oli tapahtunut, hän lähti ajamaan pakenevia takaa. Jo hän oli saavuttamaisillaan heidät, mutta silloin Medeia leikkasi pienen veljensä palasiksi ja heitti kappaleet mereen. Kun isä huomasi poikansa jäsenien ajelehtivan aalloilla, valtasi hänet sanomaton suru. Hän keskeytti takaa-ajon kootakseen palaset ja haudatakseen pojan ruumiin. Mutta argonautat pääsivät pakenemaan, ja Iason kohosi, palattuaan Thessaliaan, setänsä valtaistuimelle.

Kuva 52. Medeia.

□ Tantalos. Tantalos oli rikas ja mahtava kuningas, joka asui Vähässä Aasiassa. Jumalat rakastivat häntä enemmän kuin ketään muuta 65ihmistä ja antoivat hänelle runsaasti kaikkea maallista hyvää. Kutsuivatpa he hänet luokseen O´lympos vuorelle kultaiseen palatsiinsa ja antoivat hänen syödä heidän pöydässään ja ottaa osaa heidän neuvotteluihinsa.

Tällaista onnea Tantalos ei jaksanut kestää. Hän tuli ylimieliseksi ja piti itseään vihdoin jumalien veroisena. Hän ilmoitti ihmisille jumalien päätökset. Hän varasti jumalien ruokaa ja juomaa, ambrosiaa ja nektaria, ja antoi kuolevaisten maistaa kuolemattomien ravintoa. Röyhkeästi hän kielsi rikoksensa, tehden kerran toisensa jälkeen vääriä valoja. Pälkähtipä hänen päähänsä koetella, olivatko jumalat kaikkitietäviä. Hän teurastutti poikansa ja valmisti hänen jäsenensä jumalille ruoaksi. Mutta silloin jumalat suuttuivat. He kiehauttivat pojan jäsenet uudestaan, mutta päinvastaisessa järjestyksessä, ja herättivät hänet siten eloon.

Tantalosta kohtasi ankara kosto. Zeus syöksi hänet alas Manalaan ukkosen jyristessä ja salamien sinkoillessa. Kun Tantalos tointui huumauksestaan, hän huomasi seisovansa kaulaa myöten vedessä. Hän tunsi polttavaa janoa ja kumartui juodakseen kirkasta vettä. Mutta kuta syvemmälle hän kumartui, sitä enemmän vesi aleni, kunnes se katosi maahan. Kun hän nousi, vesi jälleen kohosi. Hänen takanaan lammikon rannalla kasvoi mitä ihanimpia hedelmäpuita, joiden oksat riippuivat hänen päänsä yli. Viheriäisten lehtien välissä näkyi meheviä omenia ja päärynöitä, kauniita viikunoita ja öljypuunhedelmiä. Kun Tantalos ojensi kätensä poimiakseen virvoittavia hedelmiä, oksat pakenivat hänen ylettyviltään. Tämän lisäksi suuri kallionlohkare alituisesti uhkasi vieriä hänen ylitseen. Täten jumalia uhmaava Tantalos sai osakseen tuskia, joista ei koskaan tullut loppua.

□ Troian sota. Kun Thessalian kuningas piti häitä merenjumalattaren kanssa, oli juhlaan kutsuttu kaikki jumalat, lukuunottamatta eripuraisuuden jumalatarta. Suuttuneena viimeksimainittu heitti ovenraosta hääsalin lattialle omenan, johon oli kirjoitettu: »Kauneimmalle». Heti joutuivat Zeun puoliso Hera, viisauden jumalatar Pallas Athene, ja kauneuden jumalatar Afrodite riitaan omenan omistamisesta. Kun he eivät voineet sopia, he päättivät lykätä asian ratkaisun Pă´ris-nimiselle kauneudestaan kuuluisalle nuorukaiselle, joka oli Troian kuninkaan Priamoksen poika. Tämä paimensi juuri isänsä karjalaumoja, kun jumalattaret saapuivat hänen luokseen. Itsekukin heistä koetti 66voittaa häntä lupauksilla puolelleen. Hera lupasi hänelle maailman herruuden, Pallas Athene viisauden lahjan ja Afrodite kauneimman naisen. Viimeinen tarjous oli Pariista arvokkain, jonka tähden hän antoi omenan Afroditelle. Palkinnoksi jumalatar johdatti hänet Spartaan, jossa prinssi ryösti kuningas Menĕ´lāoksen puolison, ihanan Helenan, joka oli kaunein kaikista naisista, ja pakeni hänen kanssaan Troiaan.

Helenan ryöstö synnytti ankaraa suuttumusta koko Kreikassa. Kun kuningas Priamos kieltäytyi luovuttamasta Helenaa takaisin hänen miehelleen, kreikkalaiset vannoivat kostavansa ja varustivat suuren sotaretken Troiaan. Retken pääjohtaja oli Menelaoksen veli Agame´mnōn, Mykenen kuningas. Veljekset polveutuivat kuuluisasta Tantalos kuninkaasta ja olivat molemmat tunnettuja rohkeiksi ja uljaiksi sankareiksi. Agamemnon kutsui Kreikan mainioimmat uroot Auli´s-nimiseen satamaan Keski-Kreikkaan. Sinne saapui muun muassa viekas Odysse´us, Ithă´kān kuningas, ja urhoollisuudestaan kuuluisa Akhille´us.

Akhilleus oli Kreikan sankareista mainioin. Hän oli Thessalian kuninkaan ja merenjumalattaren poika. Hänen vielä lapsena ollessaan äiti kärvensi häntä lumotussa tulessa tehdäkseen hänet haavoittumattomaksi. Mutta kesken kaikkea isä tuli huoneeseen. Hän pelästyi ja kiskoi pojan vaimonsa käsistä. Liekit olivat kuitenkin jo tehneet Akhilleun haavoittumattomaksi, paitsi kantapäistä, joista äiti oli pitänyt kiinni.

Kun kaikki sankarit olivat keräytyneet Auliiseen, oli koolla 1,200 laivaa ja 100,000 miestä. Mutta ei päästy lähtemään matkalle, sillä metsästyksen jumalatar Artemis kahlehti kaikki tuulet, niin että vallitsi herkeämätön tyven. Artemis oli näet suutuksissaan Agamemnoniin, joka oli tappanut hänelle pyhitetyn kauriin. Lepytysuhriksi Artemis vaati Agamemnonin tytärtä Ifigĕ´neiaa. Neitonen houkuteltiin kreikkalaisten leiriin; ilmoitettiin näet, että Akhilleus muka tahtoi naida hänet. Jo oli Ifigeneia uhrialttarilla, ja miekka oli kohotettu hänen surmaamisekseen, kun jumalatar vihdoin leppyi. Hän laski sankan sumupilven alttarille, ja kun usva hetken kuluttua hälveni, oli Ifigeneian tilalla lumivalkoinen kauris. Kun se oli uhrattu, nousi suotuisa tuuli, ja retkeläiset lähtivät purjehtimaan yli Aigeian meren.

Troia eli Ilion oli vahvasti varustettu kaupunki Vähän Aasian luoteisrannikolla. Se oli korkean muurin ja mahtavien tornien suojaama. Puolustusta johtivat kuningas Priamos itse ja hänen 50 poikaansa, joista urhoollisin oli He´ktōr, mutta pelkurimaisin Paris. Kreikkalaiset pystyttivät meren rantaan leirin, johon rakensivat puisia majoja. Taistelut suoritettiin kaupungin ja leirin välisellä tasangolla. Päälliköt taistelivat sotavaunuissa, sotilaat jalan. Hyökkäysaseina olivat heittokeihäät, miekat, jouset ja lingot, puolustusaseina kypärät, haarniskat, säärystimet ja kilvet.

67

Kuva 53. Akhilleus.

Yhdeksän vuotta taisteltiin vaihtelevalla onnella. Mutta kymmenentenä tapahtui seikkoja, jotka johtivat ratkaiseviin tuloksiin.

Eräänä päivänä toimitettiin kreikkalaisten leirissä saaliin jakoa. Akhilleun osalle tuli muun muassa ihmeen kaunis orjatar. Jonkin ajan kuluttua Agamemnon riitaantui Akhilleun kanssa ja riisti hänen majastaan orjattaren. Tästä väärämielisestä teosta Akhilleus suuttui silmittömästi. Hän veti miekkansa hyökätäkseen Agamemnonin kimppuun, mutta hillitsi itsensä ja sanoi: »Tästä hetkestä lähtien en enää taistele kreikkalaisten riveissä. Kun näet Hektorin kaatavan väkeäsi, olet kerran katuva, että niin syvästi loukkasit jalointa kreikkalaista.» Sitten Akhilleus vetäytyi majaansa, jossa hän kulutti aikaansa laulamalla ja soittamalla. Mutta taisteluihin hän ei enää ottanut osaa. Ainoastaan hänen ystävänsä Pa´troklos uskalsi käydä häntä puhuttelemassa.

Muutamia päiviä tämän jälkeen kreikkalaiset ja troialaiset taas kohtasivat toisensa kaupungin edessä olevalla tasangolla. Troialaisten joukossa oli muiden mukana kaunis Paris, pukeutuneena kirjavaan pantterintaljaan. Hän astui ylpeästi rintaman eteen ja vaati rohkeinta kreikkalaista kanssansa ottelemaan. Kun Menelaos näki hänet, hän täysissä varustuksissa hyppäsi sotavaunuistaan ja hyökkäsi hänen 68kimppuunsa, niinkuin leijona metsäkauriin kimppuun. Paris pelästyi ja vetäytyi takaisin. Silloin Hektor huusi hänelle: »Sinä surkea mies, joka et uskalla otella sen vastustajasi kanssa, jolta niin miehuullisesti varastit puolison! Etkö näe, miten kreikkalaiset nauravat sinun pelkuruuttasi?» Tämän kuultuaan Paris päätti taistella Menelaosta vastaan. Hän sanoi veljelleen: »Se meistä, joka voittaa, saakoon Helenan ja kaikki hänen aarteensa! Mutta te muut pitäkää keskenänne rauhaa, ja kreikkalaiset matkustakoot takaisin maahansa!»

Iloisesti hämmästyen Hektor kuuli veljensä sanat. Hän astui rintaman eteen ja ilmoitti kaikuvalla äänellä kreikkalaisille Pariin päätöksen. Molemmat sotajoukot olivat tyytyväisiä tähän ratkaisuun, sillä kaikki halusivat hartaasti pitkällisen sodan päättymistä.

Hektor ja Odysseus mittasivat taistelupaikan ja panivat kaksi arpaa kypärään nähdäkseen, kumman oli aloitettava ottelu. Arpa lankesi Pariin eduksi. Tämä heitti keihäänsä, mutta se ponnahti takaisin Menelaoksen kilvestä tuottamatta vahinkoa. Silloin Menelaos kohotti keihäänsä, huusi Zeusta avukseen ja viskasi aseensa sellaisella voimalla, että se puhkaisi Pariin kilven ja haarniskan sekä raapaisi häntä ihoon. Sitten Menelaos hyökkäsi Pariiseen käsiksi, tarttui hänen kypäräänsä ja laahasi häntä perässään kreikkalaisten leiriä kohti. Huonosti olisi Pariin käynyt, ellei hänen suojelijansa Afrodite olisi rientänyt avuksi. Jumalatar katkaisi kypärähihnan ja lennätti suojattinsa tuulenpyörteessä takaisin Troiaan.

Näin kaksintaistelu jäi ratkeamatta, ja sotaa oli yhä jatkettava.

Seuraavana päivänä kreikkalaiset ja troialaiset iskivät taaskin yhteen. Onni oli koko ajan troialaisten puolella. Kohta kahakan alussa Agamemnon haavoittui. Pian sen jälkeen myös Odysseus tuli kykenemättömäksi jatkamaan taistelua. Vihdoin troialaiset murtautuivat kreikkalaisten laivaleiriin, ja etumaisena Hektor sytytti laivoja palamaan.

Tällä välin Akhilleus istui yksin teltassaan. Silloin hänen ystävänsä Patroklos syöksyi sisään, kertoi kreikkalaisten hädästä ja pyysi lainata hänen sotavarustuksiansa; ehkäpä troialaiset silloin uskoisivat Akhilleun itsensä lähteneen taisteluun. Akhilleus suostui ystävänsä pyyntöön. Kun Patroklos ilmestyi sotakentälle, troialaiset todellakin luulivat Akhilleun itsensä lähteneen liikkeelle, ja kauhuissaan he pakenivat kaupunkiin. Uljas Hektor malttoi kuitenkin mielensä, asettui Patrokloksen tielle, ja tämä kaatui urhoollisen puolustuksen jälkeen.

Kun Akhilleus kuuli sanoman ystävänsä kuolemasta, hän julmistui silmittömästi ja päätti verisesti kostaa. Seuraavana aamuna hän jätti telttansa, syöksi troialaisten kimppuun ja raivosi väsymättömällä murhakiihkolla heidän keskuudessaan.

69Kun taistelu riehui Troian muurien edessä, oli Hektor kaupungissa jättämässä jäähyväisiä vaimolleen Andromā´khēlle ja pienelle pojalleen. Murheellisena Andromakhe tarttui miehensä käteen ja sanoi: »Uhkarohkeutesi riistää kerran sinulta hengen. Etkö ollenkaan sääli pientä poikaasi ja minua? Isäni ja seitsemän veljeäni on Akhilleus jo surmannut. Nyt vain sinä olet minulla jäljellä.»

Hektor vastasi: »Rakas vaimoni! Minäkin olen murheellinen. Mutta minun olisi hävettävä Troian miehiä ja naisia, jos pelkurimaisesti väistäisin taistelua. Tosin tiedän, että kerran koittaa se päivä, jolloin sortuu pyhä Ilion. Mutta ei mikään suru olisi minulle niin raskas kuin se, että sinut kuljetettaisiin orjana vieraaseen maahan.»

Sitten Hektor ojensi kätensä pientä poikaansa kohti. Mutta tämä pelkäsi isän hulmuavaa kypärätöyhtöä. Hymyillen Hektor otti kypärän päästään ja laski sen maahan. Tuuditellen pientä lastaan käsivarrellaan hän lausui:

»Zeus ja te muut jumalat, tän poikani suokaa Troiassa kunniahan isän verroin astua kerran, voimalla hallitakseen jalon Ilion uljasta kansaa, jotta viel’ lausuttais hänen taistosta tultua: ’Poika taattoans suuremp’ on.’ Veriset hän saakohon saaliit!»

Näin lausuen hän laski pojan äidin syliin. Sitten hän hellästi silitti vaimonsa päätä ja sanoi: »Älä murehdi, armas Andromakhe! Vastoin jumalien tahtoa ei kukaan voi minua tappaa.» Sen jälkeen hän pani kypärän päähänsä ja lähti taisteluun.

Ulkona kentällä Akhilleus ajoi troialaisia edellään. Vihdoin he kaikki pelon lyöminä pakenivat portista muurien suojaan. Hektor yksin piti puoliaan muurien edustalla. Nähdessään kuitenkin vastustajansa vaskiaseiden loistavan kuin nousevan auringon hän hämmentyi, hänen jalkansa vapisivat, ja hän kääntyi pakosalle. Mutta Akhilleus seurasi häntä kuin haukka ahdistettua kyyhkystä. Kolmasti Hektor kiersi Troian kaupungin, ja jumalat katselivat Olympoksesta taistelun menoa. Vihdoin Zeus, tiedustellen järkkymättömän kohtalon päätöstä, laski kultaiselle vaa´alle kaksi kuolonarpaa. Hektorin arpa painui syvälle Manalaa kohti. Samassa tuokiossa troialaisten suojelusjumala Foibos Apollon, joka oli avustanut Hektoria, väistyi hänen rinnaltaan, ja Akhilleun viereen ilmaantui Pallas Athene, kreikkalaisten suojelijatar. Nyt alkoi viimeinen ottelu. Hektor tempasi miekkansa ja syöksyi vihollista päin. Mutta Akhilleus huomasi vastustajansa haarniskassa aukon siinä paikassa, jossa solisluu ja lapaluu liittyvät toisiinsa. Siihen hän tähtäsi keihäällään ja työnsi sen niin voimakkaasti Hektorin kaulaan, että kärki tunkeutui ulos niskasta. Koristen Hektor kaatui maahan ja heitti henkensä. Akhilleus riisui 70hänen aseensa, pujotti hihnat hänen nilkkojensa läpi ja sitoi ne sotavaunuihinsa. Sitten hän laahasi ruumista jäljessään, niin että se kynti syvän vaon maahan. Vasta kun vanha Priamos polvillaan pyysi Akhilleulta poikaansa takaisin, uroon sydän suli, ja hän jätti vainajan isälle.

Kuva 54. Akhilleun ja Hektorin kaksintaistelu.

Vielä Hektorin kuoltua troialaiset pitivät urhoollisesti puoliaan. Kun kreikkalaisten ei muulla tavalla onnistunut saada kaupunkia haltuunsa, he viimein turvautuivat viekkauteen. Odysseun neuvosta he rakensivat suunnattoman suuren puuhevosen. Sen onttoon vatsaan nousivat heidän uljaimmat urhonsa kuten Menelaos ja Odysseus; toiset astuivat laivoihin ja olivat purjehtivinaan pois, mutta jäivät lähimmän saaren suojaan piileskelemään. Iloisina troialaiset tulvivat kaupungin porteista kedolle, mutta suuri oli heidän hämmästyksensä, kun he näkivät hevosen. Eräältä samana päivänä ottamaltaan sotavangilta he saivat tietää, että kreikkalaiset olivat rakentaneet hevosen muka jumalien kehoituksesta, jotta paluumatka onnistuisi hyvin. Mutta jos troialaiset saisivat hevosen eheänä kaupunkiinsa, silloin tuhoutuisi koko Kreikan sotajoukko. Kohta troialaiset päättivät kuljettaa puuhevosen muuriensa suojaan. Kun Lāokŏ´ōn pappi varotti maanmiehiänsä kreikkalaisten petokselta, nousi merestä kaksi hirveätä käärmettä, jotka pusersivat kuoliaiksi hänet ja hänen molemmat poikansa (ks. kuv. 86!). Näin rangaistiin Laokoonia siitä, että hän oli koettanut muuttaa kohtalon määräystä. Mutta troialaiset ryhtyivät oitis toimittamaan hevosta kaupunkiin. Se oli tosin niin iso, ettei se mahtunut portista sisään. Mutta pahaa aavistamatta Troian asukkaat repivät osan muuria ja saivat kuin saivatkin hevosen kaupunkiinsa.

Kun kaikki jo nukkuivat, haarniskapukuiset miehet laskeutuivat pimeästä piilostaan maahan. He hiipivät porttien luo, tappoivat vartijat ja avasivat raskaat ovet ulkopuolella odottaville tovereilleen. Sitten he sytyttivät rakennukset eri tahoilla palamaan. Liian myöhään troialaiset havaitsivat petoksen. Kaupunki oli jo ilmi tulessa. Useat saivat surmansa liekeissä, toiset tapettiin paetessaan. Koko uljas Troia tuhottiin, ja ani harva sen asukkaista pelasti henkensä. Iloisina kreikkalaiset seuraavana päivänä nousivat laivoihinsa, ja Menelaos vei Helenan jälleen Spartaan.

71□ Odysseun harharetket. Paluumatkalla oli kreikkalaisten kestettävä monta vakavaa seikkailua. Ankarimmat koettelemukset tulivat Odysseun osalle. Kohta alussa myrsky viskasi hänen laivansa kyklooppien saareen, jonka jättiläiskokoisilla asukkailla oli vain yksi silmä keskellä otsaa. Odysseus lähti viinilekkerit ja eväspussit mukanaan kahdentoista kumppanin kera tutkimaan saarta. Retkeilijät saapuivat laakeripuiden suojaamalle luolalle. He astuivat rohkeasti sisään. Luolassa he näkivät maitoastioita ja juustokuppeja, mutta kyklooppi ei ollut itse kotona, sillä hän oli aina päivin paimentamassa vuohilaumaansa.

Kreikkalaisten parhaillaan aterioidessa jättiläinen kuitenkin palasi. Hän vieritti suuren kivimöhkäleen luolan suulle ja asettui sitten lypsämään vuohiaan. Samassa hän havaitsi muukalaiset. Hän sieppasi pari heistä, paiskasi heidät maahan kuin koiranpenikat, niin että veri ja aivot purskahtivat ympäri, sekä söi heidät suuhunsa luineen nahkoineen. Sitten julmuri paneutui pitkäkseen ja nukkui. Odysseus ei kuitenkaan uskaltanut tappaa häntä, koska luolan suulla oli suuri kallionlohkare. Seuraavana aamuna kyklooppi taas söi pari kreikkalaista sekä lähti sitten laitumelle sulkien visusti luolan suun. Päivän kuluessa Odysseus teroitti jättiläisen nuijan, joka oli veneen maston pituinen, ja kätki sen lantakasan alle.

Kun kyklooppi palasi illalla, hän taas söi julman ateriansa. Sen jälkeen Odysseus lähestyi häntä tarjoten astiallisen viiniä. Jättiläinen joi viinin yhdessä siemauksessa, ihastui juomaan ja tyhjensi astian vielä pari kertaa pahaa aavistamatta. Sitten hän tiedusteli Odysseun nimeä voidakseen vuorostaan antaa hänellekin vieraslahjan. Odysseus vastasi nimensä olevan Ei-kukaan. »Hyvä on», jättiläinen pilkallisesti sanoi, »Ei-kukaan on säästettävä viimeiseksi suupalaksi — se sinulle vieraslahjaksi!» Tämän sanottuaan kyklooppi viinin vaikutuksesta vaipui raskaaseen uneen. Nyt Odysseus toveriensa auttamana haki esiin nuijan ja työnsi sen kaikin voimin jättiläisen ainoaan silmään. Tuskasta kiljaisten tämä hypähti vuoteeltaan, mutta sokeana hän ei saanut kreikkalaisia käsiinsä. Toiset kykloopit tulivat kuitenkin, kun kuulivat hänen huutonsa, avuksi, mutta kun jättiläinen vain raivoissaan hoki: »Ei-kukaan tappaa minut!» he luulivat häntä hulluksi ja lähtivät tiehensä. Aamulla kun kyklooppi päästi vuohensa laitumelle, kreikkalaiset johtajansa neuvosta ripustautuivat vuohien vatsavilloihin. Kyklooppi istuutui luolan suulle ja tunnusteli vuohien selkäpuolta, mutta ei saanut ketään käsiinsä. Näin kreikkalaiset pääsivät livahtamaan vainoojaltaan.

Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa. Jonkin ajan kuluttua retkeilijät saapuivat pieneen saareen, jossa tuulten haltija Aiolos asui. Hän otti matkailijat ystävällisesti vastaan ja antoi heille lähtölahjaksi 72säkin, johon kaikki tuulet oli suljettu, lukuunottamatta leppoisasti puhaltelevaa länsituulta, joka kuljetti heidän aluksiaan. Matkalaiset lähestyivät jo Ithakan rantoja, kun uteliaat toverit Odysseun nukkuessa avasivat säkin, nähdäkseen siinä muka säilytettyjä aarteita. Silloin kaikki tuulet pääsivät valloilleen. Syntyi hirmumyrsky. Laiva toisensa jälkeen särkyi. Vasta kuuden vuorokauden kuluttua Odysseus vain yhdellä laivalla pelastui tuntemattomalle saarelle.

Toinnuttuaan merihädästä Odysseus lähetti toisen puolen miehistöstä tutkimaan saaren sisäosia. Retkeläiset eivät olleet kulkeneet pitkällekään, ennen kuin saapuivat Ki´rkē-nimisen noitavaimon linnalle. Heitä vastaan hyökkäsi lauma pelottavia leijonia, susia ja muita petoja. Aluksi miehet aikoivat paeta, mutta eläimet heiluttivat ystävällisesti häntäänsä ja katselivat heitä lempeästi. Ne olivat ihmisiä, jotka Kirke oli noitunut pedoiksi. Tulijat näkivät ikkunasta Kirken itsensä, joka oli kaunis kiharatukkainen nainen. Hän kutoi hienoa kiiltävää kudosta laulaen kirkkaalla ja kauniilla äänellä. Kun hän huomasi matkamiehet, avasi hän ystävällisesti portin ja pyysi heitä vieraikseen.

Kun oli tultu sisään, Kirke tarjosi kreikkalaisille viiniä, johon hän oli sekoittanut taikamehuja, ja kosketti heitä sitten sauvallaan. Kohta he tunsivat kankeiden harjaksien kasvavan selkäänsä sekä jalkojen ja käsien muuttuvan sorkiksi. Hetken kuluttua heidät röhkivinä sikoina suljettiin sikopahnaan.

Yksi ainoa miehistä, joka oli jäänyt portin ulkopuolelle, pelastui ja kiiruhti ilmoittamaan asiasta Odysseulle. Uros lähti silloin yksinään tutkimaan saarta. Matkalla hänelle ilmestyi jumalien sanansaattaja Hermes, joka antoi hänelle taikayrtin loitsujuomaa vastaan. Kun Odysseus saapui Kirken luo, tämä tarjosi hänelle viiniä samoin kuin hänen tovereilleenkin. Mutta juoma ei tuottanut sankarille vahinkoa. Nyt Kirke kosketti häntä sauvallaan ja sanoi: »Mene lättiin tovereittesi luo!» Mutta Odysseus veti miekkansa ja hyökkäsi naisen kimppuun. Silloin Kirke hätääntyneenä lankesi polvilleen rukoillen armoa. Odysseus pakotti hänet antamaan tovereille takaisin heidän ihmishahmonsa.

Tämän jälkeen Kirke osoitti paljon ystävyyttä Odysseulle ja hänen miehilleen. He viipyivät kokonaisen vuoden hänen vierainaan. Mutta vihdoin koti-ikävä pakotti heidät jatkamaan matkaansa. Kirke kertoi matkamiehille niistä vaaroista, jotka heitä kohtaisivat tiellä, ja neuvoi keinoja niiden välttämiseksi.

Kuva 55. Odysseun laiva kulkee seireenien saaren ohi.

Kuten Kirke oli kertonut, kreikkalaiset ennen pitkää lähestyivät seireenien saarta. Nämä olivat lintujalkaisia neitoja, jotka ihanalla laulullaan houkuttelivat merimiehiä luokseen ja sitten raatelivat heidät palasiksi. Kirken neuvoa seuraten Odysseus tukki 73miestensä korvat vahapalasilla. Itse hän kuitenkin tahtoi kuunnella seireenien laulua. Sen tähden hän sidotti itsensä mastoon, kieltäen miehiään päästämästä nuoria, ennen kuin saari oli sivuutettu.

Nyt miehet asettuivat soutamaan. Kohta seireenit aloittivat lumoavan laulunsa. »Oi, sinä suuresti ylistetty Odysseus, sinä Kreikan sankareista etevin», he lauloivat, »tule luoksemme ja kuuntele lauluamme! Troiasta ja kreikkalaisten kuuluisista urotöistä me kerromme, sillä me tiedämme kaikki, mitä tapahtuu maailmassa.» Silloin valtasi Odysseun sanomaton halu päästä seireenien luo. Hän rukoili miehiään irroittamaan köydet ja kääntämään laivan saarta kohti. Mutta he eivät kuulleet mitään. Vasta kun saari katosi taivaanrannalle, he vapauttivat Odysseun ja ottivat vahan korvistaan.

Tämän jälkeen laiva saapui kalliorantaiseen salmeen, jonka kummallakin puolen asui kauhea hirviö. Toisella rannalla asusti Skylla, joka rotkostaan kurotti kuusi käärmeentapaista kaulaa, siepaten ohi pyrkivästä veneestä ammottaviin kitoihinsa saaliin. Toisella puolen eli Kharybdis, joka hengittäessään särpi äärettömät vesimäärät pohjattomaan vatsaansa seuraavana hetkenä syöstäksensä ne suihkuna ilmoille. Odysseus tahtoi mieluummin kadottaa kuusi soutajaa kuin kaikkine miehineen hukkua ja käski sen tähden perämiehen laskea Skyllan puolelta salmea. Jo kuului Kharybdiin pyörteen pursutus. Kankeana kauhusta kaikkien silmät olivat suunnattuina tätä hirviötä kohti. Silloin Skylla kurotti ahnaat päänsä ja tempasi kuusi urhoollisinta miestä, jotka huitoen, potkien ja vihlovasti huutaen katosivat pedon nieluihin. Muiden kera Odysseus pääsi onnellisesti pakoon.

Eivätpä Odysseun vastoinkäymiset loppuneet vielä tähänkään. Monta seikkailua hänellä vielä oli kestettävänä maalla ja merellä. Viimein hän joutui niin vaikeaan myrskyyn, että hänen aluksensa särkyi ja kaikki hänen toverinsa hukkuivat. Aivan yksin Odysseus pelastui Skheirian saareen. Tuskin hän enää jaksoi seistä jaloillaan, ja suolainen merivesi juoksi nenästä ja suusta. Väsynein käsin hän kokosi hieman sammalia vuoteekseen, levitti lehviä päälleen ja vaipui sikeään uneen.

Skheirian kuninkaalla oli nuori ja kukoistava tytär, nimeltä Nau-sikă´ā. 74Tämä päätti lähteä vaatteita pesemään joen rantaan ja pyysi varhain aamulla isältään muuliparia vaatteiden kuljettamista varten. Saatuaan isän suostumuksen hän palvelijattarineen lähti matkalle.

Nausikaa ja muut tytöt sattuivat tulemaan vaatteiden pesuun juuri siihen paikkaan, jossa Odysseus nukkui. Sankari heräsi tyttöjen rupatukseen ja leikkiin sekä pallosillaoloon, nousi sammalvuoteeltaan ja lähestyi heitä. Hänen ruumiinsa oli mullassa ja sammalissa, tukka oli takkuinen ja katse nälästä raukea. Kirkaisten pakenivat Nausikaan toverit. Prinsessa yksin jäi rohkeana paikalleen. Odysseus kertoi hänelle haaksirikostaan ja pyysi kangastilkkua ruumiinsa verhoksi. Nausikaan tuli urosta sääli; hän kutsui palvelijansa takaisin, käski heidän antaa Odysseulle puhtaan puvun sekä jättää hänelle öljypullon, jotta sankari saisi voidella väsyneitä jäseniään.

Kun Odysseus oli peseytynyt ja pukeutunut, hän seurasi Nausikaata kuninkaan luo. Tämä otti hänet hyvästi vastaan, toimitti hänen kunniakseen juhlaleikit sekä antoi hänen käytettäväkseen laivoja ja miehiä, jotka saattoivat kovia kokeneen sankarin hänen omaan valtakuntaansa, Ithakan saareen.

Kuva 56. Penelope kankaansa ääressä.

Kymmenen vuotta harhailtuaan Odysseus vihdoin oli saapunut kuningaskuntaansa. Kotilinnassa oli sillä välin hänen uskollinen vaimonsa Pēnelŏ´pē häntä odottanut, hyläten kaikkien niiden röyhkeiden kosijoiden tarjoukset, jotka himoiten Odysseun omaisuutta tahtoivat saada hänet puolisokseen. Kun Odysseus saapui, pukeutuneena kerjäläiseksi, kosijat paraillaan olivat koolla syömässä Odysseun ruokaa ja kuluttamassa hänen tavaroitaan. Sankari ei ilmaissut itseään, vaan pyysi nöyrästi armopalaa. Mutta kosijat ajoivat hänet kovin sanoin luotaan. Sen jälkeen he ryhtyivät ahdistamaan kuningatarta, vaatien että hän vihdoinkin valitsisi jonkun heistä puolisokseen. Hän lupasikin lopulta ottaa sen miehekseen, joka jaksaisi jännittää Odysseun raskaan jousen sekä ampua sillä nuolen kahdentoista peräkkäin asetetun kirveen silmäin läpi. Turhaan ponnistelivat kosijat toinen toisensa jälkeen. Vihdoin pyysi kerjäläinen, että hänkin saisi koettaa. Hän tarttui voimakkain käsin 75tuohon tuttuun aseeseen, veti jänteen vireille ja suhisten lensi nuoli kirveensilmäin läpi. Hämmästyneinä kosijat katselivat häntä. Vasta nyt hän ilmaisi itsensä. Hänen poikansa Tēlĕ´makhos asettui hänen rinnalleen, ja kosijat saivat rangaistuksensa: he kaatuivat kaikki Odysseun nuolista ja Telemakhoksen peitsestä.

SPARTA JA ATEENA.

Hallitusmuodot. Tärkeimmät hallitusmuodot ryhmitetään seuraavalla tavalla:

A.

Pappisvalta eli teokratia.

B.

Yksinvalta eli monarkia.

1. Rajaton yksinvalta eli despotismi (itsevalta).

2. Rajoitettu yksinvalta.

C.

Tasavalta eli republiikki.

1. Ylimysvaltainen eli aristokraattinen tasavalta.

2. Kansanvaltainen eli demokraattinen tasavalta.

Kuten aikaisemmin olemme lukeneet, oli israelilaisten keskuudessa varhaisempina aikoina vallalla teokraattinen hallitusmuoto. Useimpien muiden itämaisten valtioiden hallitusmuoto oli monarkkinen, vieläpä siten, että hallitsijalla oli rajaton valta.

Myös Kreikan valtioissa oli vanhempina aikoina monarkkinen hallitusmuoto, mutta hallitsijan valta oli niissä rajoitettu, sillä ylimyksillä ja alemmalla kansalla oli oikeus ottaa osaa hallituksen johtoon. Kreikan pikkuvaltioissa oli näin ollen kolme valtioelintä: 1) kuningas, 2) ylimystön muodostama neuvosto sekä 3) kansankokous, johon vapaat täysikasvuiset miehet pääsivät.

Aikaa myöten kuninkaan valta yhä heikkeni, kunnes kuninkuus melkein kaikkialla lakkasi. Tärkeimmäksi valtioelimeksi muodostui silloin neuvosto, joten hallitusmuoto tuli aristokraattiseksi.

Muutamissa valtioissa alempi kansa myöhemmin kukisti ylimystön. Johtovalta siirtyi silloin neuvostolta kansankokoukselle, joten hallitusmuoto näissä valtioissa tuli demokraattiseksi.

Useimmat doorilaiset valtiot, kuten esim. Sparta, pysyivät aina ylimysvaltaisina; sitä vastoin useimmat joonialaiset valtiot, ennen muita Ateena, kehittyivät kansanvaltaisiksi.

Kreikan valtioissa oli siis kolme kehitysvaihetta, nimittäin:

a. Rajoitettu monarkia; vanhin hallitusmuoto.

76

Spartan valtio.

b. Aristokraattinen tasavalta; keskimmäinen kehitysvaihe, jolle useimmat doorilaiset valtiot jäivät.

c. Demokraattinen tasavalta; nuorin hallitusmuoto, joka tuli voimaan useimmissa joonialaisissa valtioissa.

● Sparta. Lakonian väestö jakautui kolmeen kansanluokkaan, varsinaisiin spartalaisiin, perioikkeihin ja helootteihin eli orjiin. Helootit eivät olleet doorilaisia, vaan niiden kreikkalaisten jälkeläisiä, jotka pitivät hallussaan Lakoniaa, kun doorilaiset tunkeutuivat maahan pohjoisesta päin ja valloittivat sen. Ne alkuasukkaista, jotka eivät taistelussa kaatuneet, tehtiin valtion orjiksi. Perioikit kuuluivat luultavasti maan valloittajiin, mutta he olivat köyhiä ja vähäarvoisia talonpoikia, jotka maanjaossa olivat saaneet osallensa karut vuorenrinteet, joista he ankaralla työllä saivat niukan toimeentulonsa. He palvelivat Spartan sotajoukossa, mutta heillä ei ollut oikeutta ottaa osaa kansankokoukseen. Varsinaiset spartalaiset vihdoin muodostivat ylimysluokan, joka hallitsi valtiota.

Kaikki ylimyssuvut olivat keskenään samanarvoisia. Jottei toinen pääsisi paisumaan toista mahtavammaksi, oli viljavat laaksomaat jaettu yhtä suuriin palstoihin, joita ei saanut myydä eikä jakaa. 77Jokaisella spartalaisperheellä oli tällainen palsta hallussaan. Spartalaiset pitivät arvolleen alentavana itse hoitaa maatilojaan, mutta kullekin perheelle oli annettu määrätty luku helootteja, jotka suorittivat viljelystyöt. Näin sparttalaiset saattoivat toimeentulohuolista vapaina antautua yksinomaan valtion palvelukseen.

Spartan hallituksen johdossa oli kaksi kuningasta, jotka toimivat sotajoukon ylimpinä päällikköinä. Rauhan aikana heillä ei ollut paljon muuta tehtävää kuin johtaa jumalanpalvelusta, joten Sparta kuninkaistaan huolimatta itse asiassa oli tasavalta. Hallitusta hoiti vanhain neuvosto eli gerūsĭ´ā; sen muodosti 28 kokenutta miestä, jotka valittiin elinkaudeksi 60 vuotta täyttäneiden vanhusten joukosta. Olipa vielä kansankokous, joka kokoontui kerran kuussa ja johon pääsi jokainen 30 vuotta täyttänyt sparttalainen, mutta sillä oli ainoastaan vähän valtaa.

Kansankokouksella oli kyllä nimeksi oikeus lopullisesti päättää sodasta ja rauhasta, virkamiesten vaalista ym. tärkeistä asioista. Mutta kansalaiset eivät saaneet kokouksessa ollenkaan neuvotella ehdotuksista, ja äänestäminen tapahtui huutoäänestyksellä. Tästä syystä määräämisoikeus itse asiassa jäi neuvostolle, joka teki ehdotukset ja ratkaisi, mikä ehdotus oli saanut äänekkäimmät suosionosoitukset.

Spartalaiset muodostivat kateellisten perioikkien ja vihamielisten heloottien keskuudessa ikään kuin linnueen, jonka aina täytyi olla varuillaan hyökkäyksiä vastaan. Sen tähden kasvatettiin lapset varhaisimmasta nuoruudesta tottelevaisuuteen, viekkauteen ja urhoollisuuteen, niin että he tarpeen vaatiessa kykenisivät puolustamaan maataan. Vielä täysikasvuisiksi tultuaan sparttalaiset yhä elivät kuin sotaleirissä.

Spartalaiset saavuttivatkin tarkoituksensa. Spartasta tuli etevä sotilasvaltio, joka laski valtansa alle kokonaisia maakuntia. Kun useat Kreikan valtiot liittyivät yhteen taistellakseen yhteistä vihollista vastaan, oli kuin itsestään selvää, että ylijohto uskottiin Spartalle. Tällaista johtavaa asemaa kreikkalaiset sanoivat hegemoniaksi.

● Ateena. Ateenan hallitusmuoto muuttui tasavaltaiseksi jo ammoisina aikoina. Kuten muualla Kreikassa niin täälläkin valta joutui ylimysten käsiin. Koska he kuitenkin sortivat kansaa velkaorjuudella ja julmilla laeilla, kansa alkoi käydä uppiniskaiseksi. Peläten vielä pahempaa ylimystö vihdoin suostui valitsemaan lainsäätäjän, joka muuttaisi hallitusmuodon ja lait kansalle edullisemmiksi ja lempeämmiksi. Lainlaatijaksi määrättiin v. 594 e. Kr. viisas, kansaa rakastava ja oikeudenmukainen ylimys nimeltä Sŏ´lōn.

78

Ateenan valtio.

Solonin lakien mukaan oli hallituksen johdossa kuten ennenkin yhdeksän arkonttia, jotka valittiin vuodeksi kerrallaan. Näiden rinnalla oli neljänsadan neuvosto, johon kuului 400 kansalaista. Neuvoskunta valmisti ehdotukset, jotka se sitten esitti kansankokoukselle. Tämä kokous, johon kaikki 20 vuotta täyttäneet kansalaiset, niin köyhät kuin rikkaat, saivat ottaa osaa, päätti lopullisesti kaikista tärkeistä asioista.

Koko kansan Solon jakoi neljään luokkaan varallisuuden perusteella. Ylimpien luokkien kansalaisilla oli suuremmat oikeudet, mutta myös suuremmat velvollisuudet. Niinpä virkamiehet valittiin vain ylemmistä luokista. Sotapalvelusta suorittaessaan heidän toiselta puolen tuli hankkia omalla kustannuksellaan kalliimpia ja parempia aseita kuin alempiin luokkiin kuuluvien.

79Jotteivät rikkaat voisi sortaa köyhiä, Solon kielsi ketään enää tekemästä toista ateenalaista velkaorjaksi. Ulkomaisia orjia ateenalaiset sen sijaan yhä saivat pitää.