Vanha aika. N. vuoteen 400 jKr. (continued 4)

Keisari Trajanuksen vainosta antaa selvän kuvan hänen kirjeenvaihtonsa aiemmin mainitun kirjailijan maaherra Plī´nius nuoremman kanssa. Kun Rooman laissa ei vielä ollut minkäänlaisia kristittyjen kohtelemista koskevia säännöksiä, Plinius oli ymmällä, mitä hänen tuli tehdä pakottaakseen kristittyjä uhraamaan keisarien kuvapatsaille. Hän päätti sen tähden pyytää keisarilta tarkempia toimintaohjeita. Kirjeessään hän muun muassa sanoi: »Toistaiseksi olen menetellyt seuraavalla tavalla niitä henkilöitä kohtaan, joita on ilmiannettu kristittyinä. Olen kysynyt heiltä, ovatko he kristittyjä. Jos he tämän ovat myöntäneet, olen kysynyt heiltä saman asian toisen ja kolmannen kerran, uhaten heitä kuolemanrangaistuksella. Jos he ovat pysyneet tunnustuksessaan, olen lähettänyt heidät kuolemaan. Ne, jotka kielsivät olevansa tai olleensa kristittyjä, katsoin velvollisuudekseni vapauttaa, jos he rukoilivat jumalia saneluni mukaan ja uhrasivat suitsutusta ja viiniä sinun kuvallesi, jonka tätä tarkoitusta varten olin asettanut jumalankuvien joukkoon, sekä sen lisäksi kirosivat Kristuksen; näihin tekoihin eivät näet taipune ne, jotka todellisesti ovat kristittyjä. He vakuuttivat, että koko heidän hairahduksensa oli siinä, että he määrättynä päivänä^[1] olivat kokoontuneet ennen auringonnousua laulamaan laulun Kristukselle ikään kuin jumalalle ja vannomaan valan, jossa eivät suinkaan sitoutuneet tekemään mitään rikosta, vaan olemaan varastamatta ja ryöstämättä, aviorikosta tekemättä ja sanaansa rikkomatta^[2]. Sen jälkeen he olivat eronneet kokoontuakseen uudelleen yhteiselle aterialle. Olen kiduttanut paria heidän orjattaristaan päästäkseni totuuden perille. Mutte en ole huomannut muuta kuin nurjaa, suunnatonta taikauskoa. Sen tähden olen lopettanut tutkimukset ja kiiruhdan pyytämään sinulta neuvoa.» Hyväksyen maaherran menettelyn Trajanus antoi seuraavan ohjeen: »Kristittyjä ei ole ryhdyttävä hakemaan, mutta jos heidät ilmiannetaan ja todistetaan 221syyllisiksi, on heitä rangaistava, kuitenkin niin, että se, joka kieltää olevansa kristitty ja teossa sen osoittaa palvomalla jumaliamme, saakoon palkaksi katumuksestaan rikoksensa anteeksi.»

Marcus Aureliuksen ajoilta on seuraava tapaus, jonka eräs Gallian seurakunta kertoo kirjeessä Aasian seurakunnille. »Kun muut kristityt olivat kärsineet amfiteatterissa marttyyrikuoleman, vietiin viimeisenä Blandī´na-niminen nuori nainen sekä 15-vuotias kristitty poika areenalle. Heidät laahattiin pakanallisen alttarin ääreen uhraamaan jumalille, mutta he kieltäytyivät sitä tekemästä. Katselijat puhkesivat raivokkaisiin huutoihin. Blandina kehoitti poikaa näyttämään pakanoille, mitä usko Jeesukseen Kristukseen saa aikaan. Poika kärsi lujana ja kuoli kidutuksiin. Viimeiseksi kulki Blandina, ikään kuin onnellinen äiti, joka on nähnyt lastensa voittavan, verisen areenan yli. Hän näytti ikävöivän yhtymistä omaisiinsa. Hänet ruoskittiin, heitettiin villien eläinten eteen, piinattiin hehkuvassa rautatuolissa. Vihdoin hänet käärittiin verkkoon ja heitettiin raivoavan härän eteen, joka viskasi hänet ilmaan kerran toisensa jälkeen. Mutta Blandina ei tuntenut kärsimyksiä, sillä hän luotti uskoonsa ja kääntyi palavissa rukouksissa Kristuksen puoleen. Vihdoin hän heitti henkensä.»

● Kristinusko pääsee voitolle. Ei kestänyt kauan viimeisen vainon jälkeen, ennen kuin kristinuskon asema Rooman valtakunnassa vakaantui. Keisari Constantinus Suuri oli valtioviisas hallitsija, joka ymmärsi, ettei kristinusko enää ollut tukahdutettavissa, ja sen tähden hänen mielestänsä oli edullisempaa voittaa kristitty kirkko puolelleen. Hän antoi kristityille kohta hallitsijaksi tultuaan uskonvapauden. Myöhemmin hän lakkaamatta työskenteli kristinuskon levittämiseksi valtakunnassa; hän rakensi kirkkoja, antoi papeille verovapauden, määräsi auringonpäivän (sunnuntain) pyhäpäiväksi ja otti ristinmerkin sotalippuihinsa. Constantinus itse pysyi kuitenkin pakanana; vasta kuolinvuoteellaan hän kastatti itsensä.

□ Keisari Constantinuksen hallitessa kristinusko vakaantui Rooman valtakunnassa. Hänen pyrkiessään hallitukseen oli useita vallantavoittelijoita. Kun hän lähti taistelemaan erästä kilpailijaansa vastaan, kerrotaan hänen nähneen omituisen näyn. Päiväsydännä näkyi keskellä taivasta kirkkaasti loistava risti, jonka ympärillä oli kirjoitus: »Tällä merkillä olet voittava!» Siitä hetkestä Constantinus otti ristinmerkin lippuihinsa. Lipputangon nenässä oli kultainen, jalokivillä 222varustettu seppele, jonka sisässä nähtiin Kristus-nimen kaksi kreikkalaista alkukirjainta (XP) yhteenkirjoitettuina . Tätä merkkiä sanotaan Kristuksen monogrammiksi. Itse lipun muodosti purppurainen kangas, jossa oli keisarin kuva. Tämä lippu taistelumerkkinään Constantinus voitti kaikki vastustajansa.

Kuva 132. Constantinuksen lippuja.

● Constantinuksen jälkeen melkein kaikki hallitsijat olivat kristittyjä. Vihdoin keisari Theodosius v. 380 kielsi tunnustamasta muuta uskontoa kuin kristinuskoa.

Kuva 133. Kristuksen kuvalla ja monogrammeilla varustettu lamppu.

● Kristinusko maallistuu. Se suosio, jonka kristinusko sai osakseen myöhempien keisarien puolelta, ja kristittyjen luvun nopea kasvaminen ei ollut kristilliselle kirkolle yksinomaan hyödyksi, vaan siitä oli myös vahingollisia seurauksia.

1) Monet henkilöt, jotka eivät olleet mieleltään kristittyjä, liittyivät kirkkoon saavuttaakseen keisarin suosion, joten ulkokultaisuus pääsi vallalle.

2) Nimikristityt noudattivat pakanallisia pitämyksiään, ja heidän 223mielipiteensäkin olivat monessa kohden pakanallisia. Heistä nämä epäkohdat tarttuivat muihin, joten kirkko sekä oppinsa että menojensa puolesta pakanallistui. Niinpä ruvettiin kristillisessä kirkossa palvelemaan hurskaita ihmisiä pyhimyksinä, jotka tulivat entisten pakanallisten jumalien tilalle. Pakanallista alkuperää oli myös suitsutusten käyttäminen ja juhlakulkueiden toimeenpaneminen.

3) Kun kirkolle keräytyi suuria rikkauksia lahjoituksista ja kun hallintomiehet mielellään kysyivät neuvoa kokeneilta seurakunnan johtajilta, pääsivät vähitellen ahneus ja vallanhimo kirkossa juurtumaan.

4) Kaikki seurakunnan jäsenet eivät enää olleet samanarvoisia, vaan papit erosivat erikoiseksi hengelliseksi säädyksi. Hengellistenkin keskuudessa muutamat paisuivat toisia mahtavammiksi ja saivat heidät johdettavikseen. Näitä mahtavampia pappeja sanottiin piispoiksi. Aikaa voittaen vielä piispojenkin yläpuolelle kohosi arkkipiispoja. Ja vanhan ajan lopussa olivat patriarkat vielä näitäkin mahtavammat.

5) Jo aikaisin pääsivät myös oppiriidat vallalle kristillisessä kirkossa. Kun tahdottiin tarkasti määritellä, millaisiin opinkappaleihin kristittyjen tuli uskoa, ilmeni erimielisyyksiä. Nämä koetettiin sovittaa yleisissä kirkolliskokouksissa, mutta kaikki eivät tyytyneet kokouksen päätökseen, vaan pysyivät lujasti harhaopissaan. Kirkolle vaarallisin harhaoppi oli areiolaisuus, joka väitti, ettei Kristus ollut samaa olemusta kuin Jumala, vaan että Jumala oli luonut hänet.

Vaikka kirkko maallistui, sen vaikutus kuitenkin oli hyödyllinen. Se jatkoi yhä armeliaisuustyötään, huolehtien orvoista, sairaista ja vainotuista. Se lievensi orjien kohtaloa ja saattoi ruumiillisen työn taas arvoon.

● Kristillinen tiede. Jo varhain esiintyi miehiä, jotka tutkivat ja järjestivät kristinuskon opinkappaleita. Näin syntyi kristillinen teologia eli jumaluusoppi, jonka tieteen vanhimpia harjoittajia sanotaan kirkkoisiksi. Etevin vanhan ajan jumaluusoppineista oli nimeltään Augustī´nus.

224

Kuva 134. Basilika 300-luvulta. Sisäkuva.

● Kristillinen taide. Kun kristinusko sai yhä vankempaa jalansijaa Rooman valtakunnassa, taiteetkin joutuivat kristillisen kirkon palvelukseen. Runoilijat sepittivät virsiä, arkkitehdit rakensivat kirkkoja, ja kuvanveistäjät ja maalarit koristivat pyhiä paikkoja kristillisaiheisilla kuvilla.

Tämänaikaisista virsistä on ennen muita kuuluisa niin sanottu Ambrŏ´siuksen kiitosvirsi, joka tavataan nykyisessä suomalaisessakin virsikirjassa (n:o 394). Se alkaa sanoilla: »Sua, Luoja, kiitämme, sun etees lankeemme. Sua, Isä iankaikkinen, maan piiri kiittää riemuiten, soi sulle taivaan kanteleet, ja juhlii enkeljoukkueet, ei lakkaa laulu serafein, soi aina äänet keruubein: on pyhä Jumala, on pyhä Jumala, on pyhä Jumala, Herramme Sebaot.»

Kuva 135. Hauta katakombeissa.

Ensimmäiset kristilliset kirkot olivat, kuten aikaisemmin on mainittu, roomalaisia basilikoita, ja siitä syystä kirkot monta vuosisataa rakennettiin basilikan muotoon. Pakanuuden aikana kansa kokoontui temppelin ulkopuolelle, sillä sisäpuoli oli tarkoitettu pääasiallisesti pappeja varten. Sen vuoksi koristettiin temppeleitä ulkopuolelta ainakin yhtä paljon kuin sisältä. Kristillinen seurakunta vietti jumalanpalveluksen temppelin sisässä. Siksi sisusta tuli pääasiaksi ja ulkomuodosta huolehdittiin vähemmän. Kun ulkoa astuttiin basilikaan, oli ensimmäisenä atrium, jonka keskellä oli kaivo, mistä tulijat saivat vettä puhdistuakseen. Täällä katumuksentekijät seisoivat anoen uskovaisia pitämään esirukouksia heidän 225puolestaan. Atriumista tultiin itse kirkkoon, jonka kaksi pylväsriviä erotti kolmeen osastoon eli laivaan. Keskilaiva oli sivulaivoja korkeampi. Kirkon toisessa päässä oli muutamaa porrasta ylempänä kuori ja alttari. Alttarin takana oli piispanistuin.

Omituisia rakennustaiteen tuotteita varhaiskristilliseltä ajalta ovat hautakäytävät. Kaupunkien ulkopuolelle rakennettiin pitkiä maanalaisia käytäviä, joiden seinissä oleviin lokeroihin ruumiit haudattiin. Näistä hautakäytävistä ovat kuuluisimmat Rooman katakombit, jotka on koristettu seinämaalauksilla. Niissä tavataan myös korkokuvin koristettuja kivisiä ruumisarkkuja.

Kuva 136. Hyvä paimen. Marmoriveistos 200-luvulta.

Aluksi kristityt välttivät kuvaamasta Kristusta. Maalauksissa oli hänen tilallaan hänen monogramminsa. Myös kalaa käytettiin Kristuksen vertauskuvana. Myöhemmin kuvattiin Kristusta kauniiksi nuorukaiseksi; usein hänet esitettiin hyväksi paimeneksi, joka kantoi lammasta olallaan.

SIIRTYMINEN UUTEEN AIKAKAUTEEN.

Vuoden 400 tienoilla tapahtui Euroopan kansain oloissa muutoksia, jotka johtivat historian kehityksen uudelle uralle.

Ensinnäkin kristinusko, joka vuosisatoja oli taistellut pakanuutta vastaan, pääsi Rooman valtakunnassa lopullisesti voitolle, ja kristityt seurakunnat yhtyivät yhteisen johdon alaisina katoliseksi kirkoksi.

226Samaan aikaan laaja Rooman valtakunta jakaantui kahtia, eikä kestänyt kauan, ennen kuin toinen näistä valtakunnista, Länsi-Rooma, meni hajalle rajoilla asuvien kansain hyökätessä sen alueelle.

Uudet kansat, joista seuraavan aikakauden historiassa puhutaan, astuivat nyt historian näyttämölle, omaksuivat vähitellen kreikkalais-roomalaisen sivistyksen ja kehittivät sitä edelleen. Näin sivistyksen piiri laajeni entistä avarammaksi.

Vanha aika oli päättynyt, keskiaika oli alkamassa.

227