Vanha aika. N. vuoteen 400 jKr. (continued 3)

□ Pontius. Kun roomalaiset taistelivat samnilaisia vastaan, sattui kerran, että koko heidän sotajoukkonsa joutui saarroksiin Caudiumin solaan. Samnilaisten kuningas Pontius tiedusteli vanhalta kokeneelta isältään, miten hänen tuli kohdella vangiksi saamiaan roomalaisia. Isä vastasi: »Sinun tulee joko laskea heidät kaikki loukkaamattomina vapaiksi saavuttaaksesi heidän ystävyytensä tai tappaa heidät viimeistä miestä myöten, etteivät he voisi sinua vahingoittaa». Pontius ei kuitenkaan seurannut kumpaakaan neuvoa, vaan pani koko sotajoukon kulkemaan ikeen alta ja pakotti konsulin hyväksymään samnilaisille edullisen rauhan. Sitten hän päästi roomalaiset vapaiksi ja salli heidän palata kaupunkeihinsa.

Tämä tapaus herätti Roomassa paljon suuttumusta ja häpeää. 151Silloin konsuli ehdotti, että senaatti ei hyväksyisi hänen tekemäänsä rauhaa, vaan sitoisi hänet ja lähettäisi hänet takaisin Pontiukselle. Niin tehtiinkin. Mutta Pontius ei ollut tyytyväinen tähän ratkaisuun, vaan vaati, että koko roomalaisten sotajoukko palaisi takaisin Caudiumin solaan, jossa se oli ollut saarrettuna. Kun senaatti ei suostunut täyttämään vaatimusta, Pontius jalomielisesti vapautti konsulin ja päästi hänet kotiin.

Sen jälkeen taistelut alkoivat uudelleen ja roomalaiset pääsivät lopulta voitolle.

Kuva 94. Väkirynnäkkö.

□ Roomalaisten sotataito. Samnilaissotien aikana roomalaisten sodankäyntitaito suuresti kehittyi. Kaikki Rooman kansalaiset, jotka olivat täyttäneet 17 vuotta, olivat asevelvollisia. Sotaretkiin he ottivat osaa 46:nteen ikävuoteen saakka, mutta senkin jälkeen he olivat velvollisia tarttumaan aseisiin kaupungin puolustukseksi. Vasta täytettyään 60 vuotta he olivat sotapalveluksesta täysin vapaat. — Roomalaisen sotajoukon muodosti aluksi yksi, sittemmin kaksi tai useampikin legioona, joissa oli noin 4,000 miestä kussakin. Legioona taas jakautui pienempiin osastoihin, joita sanottiin kenturioiksi. Taisteluun ryhdyttäessä legioonan sotamiehet asettuivat kolmeen peräkkäiseen rintamaan. Ensimmäisessä rintamassa oli kukoistavia sotakelpoisia nuorukaisia, toisessa varttuneita miehiä ja kolmannessa juurevia sotauroita, joita sanottiin veteraaneiksi. Jos ensimmäisen rintaman miehet voitettiin, he peräytyivät toiseen rintamaan. Kolmannen rintaman miehet sen sijaan lepäsivät yhä asemillaan kilpi olallaan 152ja peitsen kanta maata vasten. Vasta jos toinenkin rintamarivi voitettiin, tuli sotauroiden vuoro. Edellisten rivien jäännökset liittyivät heihin ja nyt aloitettiin taistelu kolmannen kerran. Mutta vaikka viimeinenkin rintama kärsi tappion, ei sotajoukko silti ollut täydellisesti menetetty. Roomalaiset rakensivat aina, ennen kuin antautuivat kahakkaan, vahvan leirin jollekin mäen kummulle, ja voitettuina he vetäytyivät leirinsä suojaan, josta jatkoivat vastarintaa.

Roomalaisen sotamiehen hyökkäysaseet olivat kolmatta metriä pitkä peitsi sekä lyhyt miekka. Puolustusaseina hänellä oli kypärä, nahkahaarniska, säärystimet ja suuri neliskulmainen kilpi. Jokaista legioonaa seurasi joukko kevytaseisia, joilla oli lingot, jouset tai kevyet heittokeihäät. Sitä paitsi siihen kuului pieni ratsuväenosasto.

Kuva 95. Sotamerkkejä.

Roomalaiset olivat erittäin taitavia piirittäjiä. Heillä oli samanlaisia piirityskoneita kuin muinaisilla assyrialaisilla: muurinsärkijöitä ja piiritystorneja. Lisäksi he valmistivat muitakin piiritysvehkeitä, kuten esim, voimakkaita heittokoneita, joilla viskattiin suuria kivilohkareita piiritettyyn kaupunkiin.

Sotakuri oli erinomaisen ankara. Pieninkin tottelemattomuus rangaistiin kuolemalla.

Eri sotaväenosastoilla oli omat merkkinsä, joita kannettiin pitkien tankojen päässä. Tavallisin merkki oli vanhempina aikoina kämmenen kuva, myöhemmin kotka.

Kuva 96. Triumfisaatto.

Taistelussa kunnostautuneille annettiin palkinnoksi kunniaseppeleitä. Suurin palkinto, mikä saattoi tulla päällikön osaksi, oli triumfi eli riemusaatto. Kun triumfin viettäjä saapui Roomaan, senaatti ja koko kansa olivat häntä vastassa portilla. Pitkässä kulkueessa kuljettiin läpi kaupungin triumfiportista »pyhää katua» Forumille ja sieltä edelleen Capitoliumiin, jossa sotapäällikkö uhrasi Juppiterille kiitosuhrin. Riemusaattueen etupäässä kulkivat senaattorit. 153Tämän jälkeen tulivat papit taluttaen uhrieläimiä. Sitten seurasi kantopaareja ja vaunuja, joissa kuljetettiin sotasaalis, tauluja, joihin voittajan urotyöt oli kaiverrettu, ja ylhäisiä sotavankeja. Vihdoin tuli triumfin viettäjä itse kullatuissa vaunuissa, neljän valkoisen hevosen vetämänä. Hänen yllään oli purppurainen viitta, ja orja piti laakeriseppelettä hänen päänsä päällä. Viimeisenä kulki sotajoukko laulaen ja kajahdutellen ylistyshuutoja. Kansa sirotti kukkia kaduille, ja koko kaupunki oli juhla-asussa.

● Tarentumin sota (280–270). Samnilaisten kukistumisen jälkeen tuli Suur-Kreikan vuoro. Kreikkalaiset olivat jo veltostuneet eivätkä sotilaina vetäneet vertoja roomalaisille. Siitä huolimatta Tarentum uskalsi rakentaa riitaa Rooman kanssa. Kun Rooma tämän johdosta julisti Tarentumille sodan, siirtokunta pyysi apua Epeiroksen kuninkaalta Pyrrhokselta. Tämä noudatti kernaasti tarentumilaisten kutsua ja purjehti joukkoineen Italiaan. — Nyt makedonialainen falangi ja roomalainen legioona ensi kerran iskivät yhteen. Kahdessa ensi taistelussa Pyrrhos voitti, sillä roomalaiset olivat tottumattomia taistelemaan sotaelefantteja vastaan. Hän menetti kuitenkin itse niin paljon väkeä, että huudahti onnentoivottajalle: »Vielä tällainen voitto, niin olemme hukassa!» Kolmannessa taistelussa Beneve´ntumin lähettyvillä sotaonni vaihtuikin. Roomalaiset ampuivat elefantteihin palavia, tervaisiin tappuroihin käärittyjä nuolia. Tämä synnytti epäjärjestystä Pyrrhoksen joukoissa. Illan tullen kuningas oli kärsinyt täydellisen tappion. Vuonna 272 Tarentumin oli antauduttava ja pari vuotta myöhemmin koko Suur-Kreikka oli alistettu Rooman valtaan.

□ Pyrrhos ja Fabricius. Kun roomalaiset olivat saaneet haltuunsa Keski-Italian, he päättivät valloittaa Italian niemimaan eteläisenkin osan. Siellä asui pääasiallisesti kreikkalaisia, jotka kaupallaan olivat rikastuneet, mutta olivat myös veltostuneita. Kun he joutuivat sotaan roomalaisia vastaan, he pyysivät avukseen kuningas Pyrrhoksen. Tämä oli aikaisemmin ottanut osaa niihin sotiin, joita Aleksanteri Suuren kuoltua sotapäälliköt kävivät keskenään. Tarentumilaiset uskottelivat Pyrrhokselle, että roomalaiset olivat raakalaiskansaa, barbaareja, jotka eivät kyenneet vastustamaan hyvin harjoitettuja sotajoukkoja ja elefantteja. Seikkailunhaluinen Pyrrhos lähti Italiaan, aikoen täällä hankkia samanlaista kuolematonta kunniaa kuin Aleksanteri Suuri aikoinaan Persian retkellä. 154Mutta jo ensi taistelussa Pyrrhos sai kokea, että tarentumilaisten kuvaus roomalaisista oli väärä. Rohkeina roomalaiset soturit asettuivat oivallisesti järjestettyyn taistelurintamaan. Katsellessaan tätä eräältä kukkulalta Pyrrhos virkkoi: »Noiden barbaarien sotarintama ei näytä niinkään barbaariselta». Kun taistelu alkoi, roomalaiset pelkäämättä kulkivat joen yli ja ryhtyivät hyökkäykseen. Seitsemän kertaa he ryntäsivät Pyrrhoksen sotajoukkoa vastaan syöstäkseen sen hajalle, mutta aina heidät työnnettiin takaisin. Viimein Pyrrhos komensi taisteluun oivallisen ratsuväkensä ja sotaelefanttinsa. Nähdessään nuo suuret eläimet, jotka selässään kantoivat sotilailla täytettyjä torneja, roomalaisten hevoset pelästyivät, ratsumiehet pakenivat hajallisina ryhminä, ja koko sotajoukko joutui epäjärjestykseen. Pyrrhos oli päässyt voitolle. Kun hän taistelun tauottua tarkasti taistelukenttää, hän huomasi kaikkien kaatuneiden roomalaisten makaavan päät viholliseen käsin. Tämän nähdessään Pyrrhos huudahti: »Jos olisin moisten soturien päällikkö, olisin jo kukistanut koko maailman».

Kerran vielä Pyrrhos voitti roomalaiset, mutta kolmannessa taistelussa hän kärsi musertavan tappion, ja Etelä-Italia joutui Roomalle v. 270 e. Kr.

Roomalaisten yksinkertaiset tavat ja horjumaton rehellisyys herättivät veltostuneissa kreikkalaisissa mitä suurinta kummastusta ja ihailua. Varsinkin senaattori Fabrĭ´ciuksen ylevä mielenlaatu teki Pyrrhokseen syvän vaikutuksen. Kerran Fabricius saapui kuninkaan leiriin keskustelemaan sotavankien vaihtamisesta. Tästä tapauksesta kreikkalainen historioitsija Plū´tarkhos kertoo seuraavasti: »Pyrrhos pyysi köyhää Fabriciusta ottamaan vastaan rahasumman ystävyyden merkiksi. Fabricius hylkäsi kuitenkin lahjan, ja kuningas jätti asian sillensä. Seuraavana päivänä hän käski asettaa suurimman sotaelefantin Fabriciuksen selän taakse verhon suojaan heidän keskustelunsa ajaksi. Niin tehtiinkin. Kuninkaan antaessa merkin vedettiin esirippu syrjään, ja samassa elefantti kammoksuttavasti rummuttaen kohotti kärsäänsä Fabriciuksen pään yli. Tämä kääntyi levollisesti Pyrrhoksen puoleen ja sanoi: ’Eläin vaikuttaa minuun tänään yhtä vähän kuin kulta eilen.’ Pyrrhos ei voinut tarpeeksi ihmetellä Fabriciuksen mielenlaatua. Hän pyysikin Fabriciusta jäämään luokseen sotapäälliköksi ja neuvonantajaksi. Mutta tämän kerrotaan vastanneen sävyisästi: ’Se ei olisi sinulle, kuningas, edullista. Sillä ne, jotka nyt ihailevat sinua, tahtoisivat, opittuaan tuntemaan minut, mieluummin minut kuninkaakseen kuin sinut.’ Pyrrhos ei loukkaantunut tästä lauseesta. Päinvastoin hän uskoi Fabriciukselle sotavankinsa, ja tämä lupasi lähettää ne takaisin, sitten kun ne olivat käyneet omaisiaan tervehtimässä. Heidät lähetettiin todellakin jonkin ajan kuluttua takaisin, ja senaatti määräsi kuolemantuomion 155jokaiselle, joka jäi kotiin.» Edelleen Plutarkhos kertoo, että Pyrrhoksen henkilääkäri tarjoutui Fabriciukselle myrkyttämään kuninkaan sopivasta palkkiosta, mutta Fabricius ei suostunut ehdotukseen, vaan lähetti lääkärin kirjeen Pyrrhokselle. Tämä rankaisi lääkäriä, mutta vapautti roomalaisille palkinnoksi kaikki sotavangit. Mutta roomalaiset eivät tahtoneet lunnaitta ottaa vastaan sotavankeja vihollisen suosionosoituksena, vaan vapauttivat vastalahjaksi yhtä suuren määrän kreikkalaisia sotavankeja.

Tarentumin sodan aikana Pyrrhos kerran lähetti erään etevän kreikkalaisen puhujan Roomaan keskustelemaan rauhasta. Kun puhuja saapui senaattiin, tuntui hänestä kuin hän olisi joutunut kuningasten kokoukseen, niin arvokkailta läsnäolijat näyttivät. Useat senaattorit lumoutuivat viekkaan kreikkalaisen puheesta ja olivat taipuvaisia suostumaan hänen tarjoukseensa. Silloin nousi vanhuuttaan sokea Appius Claudius, joka oli orjilla kannattanut itsensä tähän tärkeään kokoukseen, ja puhkesi sanomaan: »Tähän saakka olen surrut sokeuttani; nytpä tahtoisin olla kuurokin, ettei minun tarvitsisi kuulla teidän pelkurimaisia ehdotuksianne». Kun Appius oli lopettanut voimakkaan puheensa, kaikki olivat valmiit jatkamaan sotaa. Kreikkalaisen oli vietävä Pyrrhokselle sana, etteivät roomalaiset aikoneet keskustella rauhasta vihollisen kanssa, niin kauan kuin hän vielä oli Italiassa.

Kuva 97. Via Appia sekä takana Rooman kaupungin vesijohdonjäännöksiä.

● Miten Italiaa hallittiin. Roomalaiset olivat pienenä vähemmistönä kukistettujen kansojen keskuudessa. Sen tähden vaadittiin heiltä taitoa, että he voisivat pitää koko Italian alamaisuudessa. Heidän mielilauseensa oli: »Hajoita ja hallitse!» (dī´vide et i´mperā). Muutamat kaupungit, jotka olivat auttaneet roomalaisia heidän sotaretkillään, saivat mielensä mukaan järjestää sisäiset asiansa, mutta toisia pidettiin kovassa sorronalaisuudessa. Näin he synnyttivät eripuraisuutta ja kateutta voitettujen kesken, ja siten he saivat estetyksi liittokuntien muodostumisen ja yhteiset kapinayritykset.

156Mutta käyttivätpä roomalaiset muitakin keinoja valtansa ylläpitämiseksi. Pitkin valtakuntaa perustettiin sotilassiirtoloita eli kolonioita, joihin muutti asumaan Rooman kansalaisia. Ja valtakunnan eri osat yhdistettiin toisiinsa lujilla sotilasteillä, jotka olivat niin hyvästi rakennetut, että ne osittain vielä tänä päivänä ovat käytännössä. Ensimmäinen ja huomattavin sotilastie oli Appius Claudiuksen rakennuttama Vĭa Appia, joka johti Roomasta etelään. — Näillä toimenpiteillä roomalaiset saivat lamautetuksi kaiken vastarinnan. Vähä vähältä naapurikansat sulautuivat roomalaisiin, ja vihdoin puhuttiin latinan kieltä yli koko Italian.

PUUNILAISSODAT (264–146).

● Rooma ja Karthago. Tarentumin sodan jälkeen oli Välimeren ympärillä viisi suurvaltaa: Egypti, Syyria, Makedonia, Karthā´go ja Rooma. Viimeksimainittu ei kuitenkaan tyytynyt jakamaan valtaa muiden kanssa, vaan se tahtoi saada koko tunnetun maailman hallittavakseen. Sen tähden oli sota muiden suurvaltojen kanssa välttämätön.

Ensimmäiseksi sota puhkesi Karthagon ja Rooman välillä. Karthago oli Aleksandrian rinnalla maailman rikkain kaupunki. Siellä oli suuria tehtaita. Kauppiasten karavaanit kulkivat kauas Afrikan sisämaahan ja heidän laivansa liikkuivat Välimeren kaikissa osissa. Kaupunki oli hallitusmuodoltaan tasavalta. Palkkajoukoillaan se oli vallannut Pohjois-Afrikan rannikon koko länsipuoliskon, osan Sardiniaa ja Korsikaa sekä läntisen Sisilian. Kun Roomakin tahtoi saada jalansijaa Sisiliassa, lännen molemmat suurvallat joutuivat ilmitaisteluun.

● Ensimmäinen puunilaissota (264–241). Roomalaiset sanoivat Karthagon asukkaita puunilaisiksi, ja sen tähden Karthagoa vastaan käytyjä sotia sanotaan puunilaissodiksi. Ensimmäinen näistä kesti yli 20 vuotta (264–241). Roomalaiset olivat tähän saakka taistelleet vain maajoukoilla, mutta nyt heidän täytyi hankkia 157laivasto. Suurin ponnistuksin he saivatkin sen rakennetuksi, voittivat Karthagon Mylaen [my̆´lē] taistelussa ja pakottivat sen rauhanteossa luovuttamaan Sisilian saaren, josta tehtiin Rooman ensimmäinen maakunta eli provinssi.

□ Kun Italia oli valloitettu, roomalaiset rupesivat levittämään valtaansa Sisiliaan. Siellä he joutuivat taisteluun karthagolaisten eli puunilaisten kanssa. Niin alkoivat vuonna 264 e. Kr. puunilaissodat.

Karthagolaisilla oli suuria viisikantisia kolmensadan miehen soudettavia laivoja. Sen tähden he sanoivatkin ylpeästi: »Roomalaiset eivät uskalla pestä käsiään meressä pyytämättä meiltä lupaa.» Mutta maasotajoukon laita oli toinen. Siinä oli monenlaista väkeä; afrikkalaiset ratsastivat pienillä virkuilla hevosilla, joille he levittivät satulaksi leijonan taljan; gallialaiset heiluttivat suuria kahdella kädellä hoidettavia miekkojaan; saarien asukkaat viskasivat lyijykuulia lingoillaan. Mutta kaikki nämä joukot olivat pestattuja; karthagolaiset itse toimivat vain päällikköinä. Sen tähden maajoukko oli heikko verrattuna Rooman sotajoukkoon.

Kuva 98. Roomalaisen kaksisoutuisen sotalaivan keula.

Roomalaiset ymmärsivät kuitenkin, että sota oli ratkaistava merellä, jonka tähden he päättivät hankkia itselleen laivaston. Mutta he olivat suuressa pulassa, kun eivät tienneet, minkä näköisiä sotalaivat olivat ja miten ne oli rakennettava. Silloin eräs karthagolainen laiva haaksirikkoutui Italian rannikolle. Roomalaiset ottivat sen mallikseen, ja sen mukaan he rakensivat toista sataa alusta. Tottumattomia kun olivat liikkumaan merellä, he eivät kuitenkaan saaneet laivastollaan sanottavia aikaan. Silloin he keksivät sellaisen keinon, että kiinnittivät kuhunkin laivaan laskusillan. Saapuessaan vihollislaivaston luo he laskivat laskusillat alas, niin että niiden päässä olevat terävät raudat iskeytyivät vihollislaivaan. Kun alukset olivat kytketyt yhteen, roomalaiset riensivät kaksi rinnan laskusiltaa pitkin vihollisten laivaan. Siten taistelu muuttui maataistelun kaltaiseksi.

Näin varustetulla laivastolla roomalaiset saivat 158voiton karthagolaisista, uskalsipa konsuli Regulus lähteä Afrikkaankin vihollista ahdistamaan. Hän valloitti siellä monta kaupunkia ja saapui vihdoin Karthagon edustalle. Mutta silloinpa sotaonni kääntyi. Reguluksen joukot voitettiin, ja hän itse joutui karthagolaisten vangiksi.

Kun karthagolaisilla ei kuitenkaan sodan jatkuessa ollut pysyvää menestystä, he olivat halukkaat rauhaan ja lähettivät Reguluksen Roomaan neuvottelemaan rauhasta sekä vankien vaihtamisesta. Lähtiessään hän vannoi palaavansa, jos hänen ei onnistuisi saada asiaa toimeen. Roomaan tultuaan Regulus, tietäen hyvin, mikä kova rangaistus häntä odottaisi, jos hän tyhjin toimin palaisi Karthagoon, kehoitti innokkaasti kansalaisiaan jatkamaan sotaa. Senaatti hylkäsikin rauhantarjouksen, ja Regulus palasi kuulematta omaistensa rukouksia Karthagoon, jossa hänet kertoman mukaan kidutettiin kuoliaaksi.

Sodan päätyttyä roomalaiset saivat Sisilian, josta tuli Rooman ensimmäinen maakunta.

● Toinen puunilaissota (218–201). Muutamia vuosia ensimmäisen puunilaissodan jälkeen roomalaiset riistivät keskellä rauhaa Karthagolta Sardinian ja Korsikan, joista he tekivät toisen maakuntansa. Nämä tappiot eivät kuitenkaan sanottavasti heikentäneet Karthagoa, joka sen sijaan valtasi Pyreneitten niemimaan koko kaakkoisen osan. Täällä oli karthagolaisten päällikkönä taitava Hannibal, joka oli ottanut Rooman kukistamisen elämäntehtäväkseen. Kun Karthagon ahnaat kauppiaat eivät tahtoneet aloittaa sotaa, Hannibal hävitti erään Roomalle ystävällisen kaupungin Espanjassa, saaden täten roomalaiset julistamaan sodan. Näin alkoi toinen puunilaissota (218–201).

Kuva 99. Hannibal.

Roomalaiset aikoivat lähettää sotajoukon niin Afrikkaan kuin Espanjaan, mutta Hannibal sai tämän aikeen estetyksi itse rientämällä maitse Pyreneitten ja Alppien yli Italiaan, jonne hän saapui äkkiarvaamatta roomalaisten suureksi hämmästykseksi. Ne sotajoukot, jotka roomalaiset lähettivät häntä vastaan, hän voitti toisen toisensa jälkeen. Hätääntynyt senaatti nimitti diktaattorin, mutta tämänkään ei onnistunut voittaa Hannibalia.

159□ Menetettyään Sisilian karthagolaiset etsivät korvausta Espanjasta. Sinne purjehti ylhäissukuinen Hamilkar, joka valloitti suuren osan tuota hopearikasta niemimaata. Hamilkarin lähtiessä Espanjaan hänen 9-vuotias poikansa Hannibal pyysi päästä isänsä mukaan sotaretkelle. Isä suostui poikansa pyyntöön, mutta vei hänet sitä ennen ylijumalan alttarin juurelle, jossa kehoitti häntä vannomaan, että hän ikuisesti vihaisi roomalaisia. Hannibal vannoi valan, jonka uskollisesti piti hamaan kuolemaansa saakka.

Isänsä ja lankonsa kuoltua Hannibal tuli Karthagon sotajoukkojen ylipäälliköksi. Hän oli silloin vasta 26 vuoden ikäinen, mutta kumminkin täysin tehtäväänsä kypsynyt. Vartaloltaan hän oli kookas ja ryhdikäs, hänellä oli terävä katse ja kauas kantava ääni. Ei mikään vaara voinut häntä pelottaa, ja hän oli karaistunut kestämään pakkasta ja hellettä, nälkää ja janoa. Yksinkertaiset elämäntavat ylläpitivät hänen kestävyyttään. Sivistyksessä hän oli parhaiden aikalaistensa tasalla, ja nerokkaasti hän osasi järjestää sekä sotaretket että valtioasiat. Sotamiehet rakastivat häntä kuin isää, ja päällikkönä hän etsii vertaistaan maailmanhistoriasta.

Uskollisena valalleen Hannibal rupesi tultuaan ylipäälliköksi rakentamaan riitaa roomalaisten kanssa. Hän valloitti Rooman liitossa olevan Saguntumin kaupungin. Tämän johdosta senaatti vaati Karthagon hallitusta luovuttamaan Hannibalin tai julistamaan sodan. Kun Karthagon neuvoskunta epäröi, niin Rooman lähettiläs kääri viittansa kokoon ja virkkoi: »Tässä on sota ja rauha, valitkaa!» Neuvoskunta vastasi: »Anna kumman tahdot!» »Olkoon sitten sota!» oli roomalaisen vastaus. Niin alkoi toinen puunilaissota v. 218.

Yllättääkseen vihollisen hänen omassa maassaan Hannibal päätti viedä Espanjassa olevat joukkonsa Gallian kautta ja Alppien yli Pohjois-Italiaan.

Sotajoukon johdattaminen Alppien yli oli kumminkin vaikea, jopa uhkarohkea teko. Gallialaisten oppaiden saattamana Hannibal kulki Pienen S:t Bernhardin kautta. Syksy oli jo tulossa, ja korkeimmat solatiet alkoivat olla lumen peitossa. Lännestä noustaessa Alpit ovat suhteellisen loivat, joten itse nousu solaan ei tuottanut sanottavia vaikeuksia. Sitä enemmän häiritsivät vihamielisten vuoristokansojen salaväijytykset. Kun sotajoukko yhdeksän päivän jälkeen oli saapunut autiolle solaylänteelle Mont Blancin juurelle, sotilaat jo olivat lopen uupuneet. Rohkaistakseen heidän mieltään Hannibal vei heidät eräälle kielekkeelle, josta he näkivät vihannan Italian leviävän silmiensä eteen. Annettuaan sotajoukon jonkin verran levätä Hannibal ryhtyi laskeutumaan laaksoihin. Tämä oli paljon vaikeampaa kuin nousu vuorille, sillä Alpit viettävät jyrkästi Po joen laaksoon. Useasti miehet liukastuivat kapeilta po-luilta 160ja suistuivat suin päin syvyyteen. Jalkaväki tuli kuitenkin jotenkuten toimeen, mutta vaikeampi oli kuljettaa kuormastoa, ja kaikkein enimmän huolta tuottivat suuret ja kömpelöt sotaelefantit. Eräässä kohdassa oli kuljettava jyrkästi viettävän lumikentän poikki. Hanki ei kannattanut hevosia ja elefantteja, vaan ne vaipuivat kuin loukkuun eivätkä lopulta päässeet kulkemaan eteenpäin enempää kuin taaksepäinkään. Ihmisiä taas hanki kylläkin kannatti, mutta rinne oli niin jyrkkä, että jalkamiehet liukastuivat, ja aina kun pyrkivät polviensa varassa nousemaan pystyyn, he liukuivat vain alemmas. Suurella vaivalla saatiin rakennetuksi lumikentän yli tie, jota pitkin sotajoukko pääsi etenemään. Kaksi viikkoa kesti matka Alppien yli, ja sen aikana kolmas osa sotajoukkoa joutui hukkaan.

Hannibalin sotataito korvasi kuitenkin kärsityt tappiot. Hän sai istutetuksi sotamiehiinsä erinomaisen innostuksen ja alttiuden, antautumalla kaikkiin niihin kärsimyksiin kuin hekin; hän söi heidän yksinkertaista ruokaansa, marssi jalkaisin heidän rinnallaan ja nukkui taivasalla. Vihollisten asemat ja suunnitelmat hän ymmärsi saada selville vakoojien avulla. Ei kukaan vakoilussa vetänyt vertoja hänelle itselleen. Valepuvussa ja tekoparta leuassa hän kävi Italian kaupungeissa ja keskusteli sujuvalla latinan kielellä asukkaiden kanssa.

Roomalaiset lähettivät kolme suurta sotajoukkoa Hannibalia vastaan, mutta hän voitti ne kaikki. Diktaattoriksi valittu Fă´bius Mā´ximus ei uskaltanut antautua julkitaisteluun Hannibalin kanssa, vaan seurasi aina vihollisen kintereillä vaikeuttaen ruuan hankinnan ja tuottaen hänelle pienempiä vaurioita, missä saattoi. Fabiuksen omituinen sodankäyntitapa ei miellyttänyt roomalaisia, jotka alkoivat sanoa häntä »vitkastelijaksi» (Cunctā´tor).

Kerran oli Fabius saamaisillaan vangituksi koko Hannibalin sotajoukon. Oppaat veivät näet Hannibalin harhaan. Äkkiä hän huomasi olevansa suljettuna vuorien ympäröimään umpilaaksoon. Harjanteilla näkyi kaikilla puolin roomalaisia sotilaita. Mutta Hannibal sidotutti vitsakimppuja 2,000 naudan sarviin; yöllä sytytettiin vitsat palamaan ja mylvien naudat hyökkäsivät harjannetta ylös. Roomalaiset, jotka nähdessään nuo tulta syöksevät hirviöt luulivat itse hornan henkien olevan liikkeellä, aivan tyrmistyivät. Sitten kyllä selvisi, että kysymyksessä oli ihmisten keksimä sotajuoni, mutta luullen vihollisjoukon tekevän äkkirynnäkön he joka puolelta kiiruhtivat uhatulle kohdalle. Sillä välin Hannibalin joukot livistivät vastakkaiselta taholta tiehensä.

● Kun diktaattorin virka-aika oli kulunut umpeen, valittiin taas konsulit. Nämä päättivät vielä kerran koettaa sotaonnea. Cannaen 161[ka´nnē] taistelussa sotajoukot törmäsivät yhteen, mutta taaskin Hannibal sai loistavan voiton. Sotatanterella 70,000 roomalaista makasi kuolleena, niiden joukossa toinen konsuli ja 80 senaattoria. Nyt kaikki luulivat Hannibalin rientävän suoraan pääkaupunkia valloittamaan. Rooman valtasi suunnaton kauhu. Vielä vuosisatojen kuluttua asukkaat sanoivat toisilleen: »Hannibal on porttien edessä» (Hannibal ad po´rtās), kun odottivat suurta onnettomuutta. Hannibal ei kuitenkaan saapunut, vaan katsoi tarpeelliseksi ensin saada puolelleen Italian kansat.

Vaikka asema tuntui epätoivoiselta, roomalaiset eivät kuitenkaan lannistuneet. He ponnistivat viimeiset voimansa saadakseen vielä sotajoukon kokoon; orjia ja pahantekijöitäkin asetettiin riveihin.

Karthagon kauppiaat eivät puolestaan lähettäneet Hannibalille tarpeeksi apujoukkoja, koska pitivät tärkeämpänä jatkaa taistelua Espanjassa. Hannibalin joukot hupenivat päivä päivältä. Liittolaiset alkoivat luopua hänestä. Vihdoin hänen täytyi karvastelevalla mielellä vetäytyä Italian eteläisimpään niemimaahan, jonne hän varustautui niin lujasti, että hän vielä vuosikausia saattoi tehdä vastarintaa roomalaisille.

Tämän sodan roomalaisista sotapäälliköistä oli Scīpio onnekkain. Hannibalin taistellessa Italiassa hän valloitti Espanjan roomalaisille. Lähtipä hän vihdoin Afrikkaan hätyyttämään Karthagoa sen omilla tanterilla. Nyt vihdoinkin Karthagon kauppaylimyksille tuli hätä käteen. He lähettivät pikaisesti sanan Hannibalille Italiaan, että hänen viipymättä oli palattava Karthagoa puolustamaan. Hannibal noudatti käskyä. Ză´man luona sotajoukot iskivät yhteen. Verisen taistelun jälkeen roomalaiset saivat voiton. Karthagon oli pakko suostua rauhaan, joka lopetti sen mahtavuuden. Se luopui Espanjasta, joka tehtiin Rooman maakunnaksi, luovutti laivastonsa roomalaisille, lupasi olla ryhtymättä sotaan ilman Rooman suostumusta ja maksoi suunnattoman rahasumman.

□ Arkhimedes. Niiden kaupunkien joukossa, jotka olivat menneet Hannibalin puolelle hänen menestyksensä päivinä, oli Syrakusa. Sen tähden roomalaiset, kun sotaonni taas kääntyi heille suosiolliseksi, ryhtyivätkin kohta piirittämään tätä kaupunkia. Syrakusassa eli pu-heena 162olevaan aikaan etevä fysiikan tutkija Arkhimē´dēs. Hänen keksimillään sotakoneilla piti kaupunki kauan puoliaan. Kun roomalaisten laivat lähestyivät kaupungin muuria, niin sieltä hinattiin alas suurilla koukuilla varustettuja rautavitjoja; ne tarttuivat laivoihin, joiden perät kohotettiin konevoimalla ylös, keulain painuessa veden alle. Näitä koneita sanottiin »rautakäsiksi». Maan puolelle Arkhimedes asetti keksimiään heittokoneita, jotka viskasivat milloin nuoli- ja keihästuiskun, milloin mahdottoman isoja kivilohkareita. Niillä murskattiin muurinsärkijät ja tuhottiin miehet.

Näin Syrakusa piti puoliaan kolmatta vuotta. Vihdoin roomalaiset saivat sen ylläköllä valtaansa. Eräs roomalainen sotilas tunkeutui Arkhimedeen puutarhaan, jossa tutkija parhaillaan istui hiekkaan piirtämiensä mittausopillisten kuvioiden ääressä. Nähdessään vieraan tulevan Arkhimedes huusi: »Älä riko ympyröitäni!» Oppimaton sotilas ei kuitenkaan ymmärtänyt tällaista puhetta, vaan pisti suutuksissaan Arkhimedeen kuoliaaksi.

□ Zaman taistelu. Hannibalin loppuvaiheet. Kauan Hannibal taisteli onnekkaasti roomalaisia vastaan, mutta heidän vastarintaansa hän ei voinut lopullisesti musertaa. Hävittyään he panivat pystyyn uusia legioonia, kun taas Hannibal ei saanut tarvittavia apujoukkoja Karthagosta. Vihdoin nuori, urhokas Scīpio lähti meren yli Afrikkaan ahdistaakseen vihollista sen omalla alueella. Silloin Hannibal sai käskyn saapua Karthagoa puolustamaan. Karvain mielin hän lähti Italiasta lausuen katkerana: »Eivät roomalaiset Hannibalia voittaneet, vaan Karthagon neuvoskunta.»

Hannibal tapasi vihollisen Ză´man luona, muutaman päivän matkan päässä Karthagosta. Hyvin tietäen, että ratkaiseva taistelu oli tulossa, ja tuntien sotavoimainsa heikkouden Hannibal halusi neuvotteluilla sopia vihollisen kanssa. Nuo aikansa suurimmat sotapäälliköt kohtasivat toisensa sotajoukkojensa nähden. Scipio oli nuori, kookas ja koko olennoltaan uljas; Hannibal taas monien rasitusten, huolien ja pettymysten vanhentama. Hetken kumpikin oli vaiti. Vihdoin Hannibal aloitti keskustelun. Muistuttaen sotaonnen häälyväisyydestä hän tarjosi rauhaa. Mutta kun sen ehdoksi pantiin karthagolaisten täydellinen antautuminen, Hannibal vetosi aseiden ratkaisuun. Taistelu alkoi. Nyt niinkuin ennenkin Hannibal johti joukkojansa erinomaisella päällikkötaidolla. Mutta hänen parhaat miehensä olivat kaatuneet Italiassa, ja uudet harjaantumattomat joukot eivät kyenneet pitämään puoliaan roomalaisten legioonain rynnätessä. Elefantit joutuivat hämmennyksiin, apujoukot pakenivat. Sotajoukkonsa tähteet Hannibal pelasti Karthagon muurien suojaan. Rauhan ehdot 163olivat kovat. Karthagon täytyi luopua Espanjasta, antaa viholliselle sotalaivansa, jotka Scipio poltti, sekä maksaa suunnaton rahasumma.

Rauhanteon jälkeen Hannibal väsymättä toimi kotikaupunkinsa vaurastuttamiseksi. Tämä herätti roomalaisissa pelkoa, ja he vaativat häntä jätettäväksi heidän käsiinsä. Silloin Hannibal katsoi parhaaksi paeta. Hän eli sitten itämaiden hoveissa, koettaen kaikkialla kiihottaa hallitsijoita Roomaa vastaan. Hän ei kuitenkaan ollut täällälään roomalaisten vainolta turvassa. Kun hän sai tietää, että hänet jo oli kavallettu vainoojilleen, hän otti myrkkyä, jota hänellä aina oli mukanaan. Hänen viimeiset sanansa olivat: »Tahdon päästää roomalaiset heidän pelostaan, koskeivät he voi antaa vanhan miehen kuolla rauhassa.»

Kuva 100. Scipio nuorempi.

● Kolmas puunilaissota (149–146). Huolimatta tappioistaan ja ankarista rauhanehdoista Karthago vähitellen pääsi voimistumaan. Roomalaiset alkoivat pelätä, että se vielä kerran voisi käydä heille vaaralliseksi. Varsinkin eräs vanha Că´to niminen senaattori kiihotti roomalaisia tätä heidän kilpailijaansa vastaan. Lausuipa hän senaatin kokouksessa mielipiteensä mistä asiasta tahansa, niin aina hän lopetti puheensa sanoilla: »Muutoin olen sitä mieltä, että Karthago on hävitettävä.» Cato sai vihdoin roomalaiset julistamaan sodan kilpailijalleen. Karthagolaiset tahtoivat kuitenkin säilyttää rauhan millä hinnalla tahansa. Roomalaiset vaativat silloin kaupungin arvokkaimpia miehiä panttivangeiksi ja sitten kaikki kaupungissa olevat aseet. Karthagolaiset suostuivat molempiin vaatimuksiin. Mutta kun roomalaiset sen jälkeen määräsivät heidät hävittämään kaupunkinsa ja siirtämään sen puolitoista peninkulmaa sisämaahan, he päättivät mieluummin yrittää vastarintaa. Yötä päivää taottiin uusia aseita, ja orjat vapautettiin ja tehtiin kansalaisiksi. Kun roomalaiset kävivät ryntäämään, he ihmeekseen huomasivat, että heillä olikin edessään lujasti varustettu ja hyvin aseistettu kaupunki. Vasta kolmen 164vuoden piirityksen jälkeen Scipio nuoremman onnistui valloittaa Karthago. Useimmat asukkaat tapettiin; toiset joutuivat orjiksi. Itse kaupunki hävitettiin perustuksiaan myöten. Karthagolaisten valtiosta tehtiin Afrikka-niminen maakunta.

● Muita valloituksia. Puunilaissotien väliajoilla roomalaiset kävivät useita sotia muitakin naapureitaan vastaan. Ei mikään muu valtakunta kuitenkaan kyennyt tekemään niin ankaraa vastarintaa kuin Karthago. Gallia cisalpina kukistettiin aivan helposti. Jonkin verran työläämpi oli Makedonian ja siihen kuuluvan Kreikan anastaminen. Miekaniskutta saatiin miehitetyksi Pergamos, jota roomalaiset sanoivat Aasiaksi.

● Maakuntien hallitus. Puunilaissotien jälkeen Rooman valtakuntaan kuului kolmenlaisia alueita: 1) Rooman kaupunki lähimpine ympäristöineen, 2) Italian voitetut kansat, joita sanottiin liittolaisiksi, sekä 3) Italian ulkopuolella olevat maakunnat, jotka n. v. 130 e. Kr. olivat seuraavat: Sisilia, Sardinia, tämänpuoleinen Gallia, Espanja, Makedonia, Kreikka, Afrikka ja Aasia.

Maaherroiksi provinsseihin asetettiin entisiä konsuleita tai praetoreita ja heitä sanottiinkin sen tähden prōkonsuleiksi tai prōpraetoreiksi. He olivat virassa vain yhden vuoden, niin kuin muutkin tasavallan virkamiehet. Mutta virka-aikanaan heillä oli rajaton valta. Useimmat maaherrat olivat tunnottomia miehiä, jotka ajattelivat vain rikkauksien kokoamista, ja sen tähden he kiskoivat asukkailta suuria veroja ja vaativat heiltä lahjuksia, niin että varakkaimmatkin maakunnat muutamissa vuosikymmenissä köyhtyivät.

SUURTEN SOTIEN JÄLKEEN.

● Roomalaiset tutustuvat kreikkalaiseen sivistykseen. Jo Tarentumin sodan aikoihin roomalaiset joutuivat kreikkalaisten yhteyteen. Mutta vasta Makedonian ja Kreikan valloituksen jälkeen kävi tavaksi, että ylhäiset roomalaiset lueskelivat kreikkalaisten 165runoilijoiden ja tiedemiesten teoksia ja jäljittelivät elämäntavoissaan kreikkalaisia.

Jotta lapset jo varhaisimmasta nuoruudestaan tutustuisivat kreikkalaiseen sivistykseen, rikkaat roomalaiset hankkivat heille kreikkalaisia orjia kotiopettajiksi. Toiset lähettivät lapsensa jonkun kaupunkiin asettuneen grammatikuksen luo, jolta he oppivat lukemaan ja kirjoittamaan niin latinaa kuin kreikkaa. Myöhemmin oppilaat pääsivät puhuja- eli rhētorikouluun, jossa heille opetettiin pääasiallisesti puhetaitoa. Useat eivät tyytyneet tähänkään, vaan matkustivat yliopistoihin, Ateenaan tai Aleksandriaan, opintojaan täydentämään.

Kuva 101. Roomalaisia vahatauluja ja piirtimiä.

● Näytelmäinkirjoittajat. Kun roomalaiset tutustuivat Kreikan kirjallisuuteen, heräsi heissä halu kirjoittaa latinankielisiäkin runoelmia. Rooman vanhemmista runoilijoista ovat varsinkin huvinäytelmien kirjoittajat Plautus ja Terentius kuuluisia. He jäljittelivät Kreikan kirjailijoita ja käänsivät suoraan näiden teoksista pitkiä otteita. Sen verran he kuitenkin muovailivat näytelmiä, että niissä esiintyvät henkilöt eivät olleet kreikkalaisten, vaan roomalaisten tapaisia.

Kuva 102. Kohtaus roomalaisessa koulussa Herculanumista löydetty maalaus.

● Uskonto. Yhteys kreikkalaisten kanssa vaikutti niin suuresti roomalaisten uskontoon, että he alkoivat ajatella jumaliaan ihmisten 166kaltaisiksi, kuten kreikkalaisetkin tekivät. Tällöin kreikkalaiset ja roomalaiset jumalat sulivat toisiinsa, niin että kutakin kreikkalaista jumaluusolentoa vastasi roomalainen.

Roomalaisetkin saivat 12 pääjumalaa:

Juppiter = Zeus.

Jūno = Hera.

Neptū´nus = Poseidon.

Plūto = Hades.

Mine´rva = Pallas Athene.

Mars = Ares.

Apo´llo = Foibos Apollon.

Diā´na = Artemis.

Vĕ´nus = Afrodite.

Vulcā´nus = Hefaistos.

Bacchus = Dionysos.

Mercŭ´rius = Hermes.

Mikäli Rooman valtakunta laajeni, ruvettiin muidenkin valloitettujen kansojen jumalia palvelemaan. Varsinkin itämaiset jumalat pääsivät pian kotiutumaan Roomaan. — Kuitenkin monet vanhat roomalaiset jumalat, kuten Vesta, yhä pysyivät suuressa arvossa.

Vieraita jumalia palveltiin usein riettailla juhlilla. Etenkin Bacchuksen kunniaksi vietetyt juhlat, bakkanaalit, herättivät kaikissa vakavissa kansalaisissa paheksumista. Näissä juhlissa roomalaiset nuorukaiset ja neitoset juopottelivat, jota paitsi pantiin toimeen kaikenlaisia siveettömiä menoja. Vihdoin täytyi Rooman senaatin kieltää bakkanaaliat.

● Rooman säätyluokat. Suurten sotien aikana oli Roomassa kehittynyt uusi ylimysluokka, johon kuului niin patriisien kuin plebeijien jälkeläisiä. Näitä ylimyksiä, jotka olivat rikastuneet sodissa ryöstämästään saaliista, sanottiin optimaateiksi. Muiden kuin optimaattien oli vaikea, melkeinpä mahdoton, saada korkeita virkoja Roomassa, sillä rikkaat ylimykset jakoivat runsaasti lahjuksia kansalle ja saivat siten kansan äänestämään heitä avoinna oleviin virkoihin. Optimaatit kuluttivat suuria summia kansan lahjomiseen, mutta päästyään maaherroiksi provinsseihin he nopeasti taas rikastuivat harjoittamalla mitä röyhkeintä kiskomista.

167

Rooman säädyt.

Melkein yhtä rikkaita kuin optimaatit olivat roomalaiset ritarit. Nämä eivät pyrkineet virkoihin niin kuin optimaatit, vaan he olivat tehtailijoita, suurkauppiaita ja pankkiireja, jotka lainasivat rahoja muille korkeata korkoa vastaan. Ritarit vuokrasivat useasti maakuntain verot; he maksoivat etukäteen valtiolle määrätyn summan, jolloin he saivat oikeuden verojen kokoamiseen. Tällöin he kiskoivat enemmän kuin heille oikeastaan olisi tullut, rikastuen itse mahdottomasti, mutta lopen köyhdyttäen maakunnan.

Mikäli optimaatit ja ritarit rikastuivat, sikäli varsinainen talonpoikaiskansa köyhtyi. Yhtämittainen sotapalvelus esti kansaa hoitamasta maanviljelystään. Sitä paitsi maakunnista ruvettiin tuomaan entistä halvempaa viljaa. Köyhien kansalaisten ei enää kannattanut elää talonpoikina maaseudulla, vaan he myivät talonsa rikkaille ja siirtyivät Roomaan, jossa he elivät puutteenalaisina. Köyhillä kansalaisilla oli kuitenkin suuri merkitys, koska he kansankokouksessa valitsivat virkamiehet ja päättivät laeista. 168Sen tähden optimaatit antoivat heille almuja, valmistivat silloin tällöin julkisia aterioita ja muutoinkin heitä liehakoivat, saadakseen heidät äänestämään oman tahtonsa mukaan. Näin pääsi turmiollinen lahjomisjärjestelmä Roomassa vallalle.

Kuva 103. Roomalainen talonpoika kyntämässä.

Vielä huonompi oli liittolaisten asema. Hekin palvelivat sotajoukossa ja köyhtyivät samaten kuin roomalaiset talonpojat. Mutta heillä ei ollut äänioikeutta kansankokouksessa, ja sen tähden optimaatit eivät huolehtineet heistä, vaan antoivat heidän tulla toimeen, miten parhaiten taisivat.

Vielä vaikeampi kuin liittolaisten oli maakuntalaisten asema, heitä kun sekä optimaatit että ritarit nylkivät.

Kaikkein säälittävin oli kuitenkin orjien tila. Suurten sotien aikana orjien luku kasvoi suunnattomasti. Sotavangit, jotka yhdeltä ainoalta sotaretkeltä nousivat satoihin tuhansiin, joutuivat orjiksi, ja lisäksi ostettiin rauhan aikana orjia suurilta orjamarkkinoilta. Kuuluisimmat olivat Delos saaren markkinat, joilla myytiin päivittäin tuhansia orjia. Roomassa pidettiin orjia paljon enemmän kuin Kreikassa. Rikkailla optimaateilla saattoi olla niitä satoja, jopa tuhansiakin. Toiset toimivat palvelijoina ylimysten kaupunkiasunnoissa, toiset taas paimenina tai peltotyömiehinä maakartanoissa. Varsinkin viimeksimainittujen kohtalo oli surkea. Kahleet vyötäisillä ja jaloissa heidän täytyi päivin, raa´an 169voudin rääkkääminä, ahertaa pelloilla. Yöksi heidät sullottiin ahtaisiin, puoleksi maahan kaivettuihin kosteihin asumuksiin, joissa he ahtauden takia tuskin saivat tilaa nukkuakseen. Toisinaan orjat yrittivät nousta kapinaan, mutta heidät kukistettiin, ja heidän tilansa kävi vain entistä huonommaksi.

Kuva 104. Ylhäisen roomalaisen talo.

● Tapainturmelus. Kun roomalaiset ylimykset tutustuivat veltostuneihin kreikkalaisiin ja vielä lisäksi lyhyessä ajassa saivat suunnattomia rikkauksia haltuunsa, niin heidän tapansa piankin turmeltuivat. Entinen rehellisyys, siveellisyys ja yksinkertaisuus katosivat. Sen sijaan he mielellään ottivat vastaan lahjuksia. Siveetön elämä pääsi vallalle, kuten mainittiin bakkanaaleista puhuttaessa. Ja määrätön ylellisyys ja nautinnonhalu tulivat yleisiksi.

□ Asunnot ja tavat. Rikkaitten roomalaisten asumukset olivat ulkoa jotenkin yksinkertaiset; niinpä ulkoseinät olivat ikkunattomat. Mutta 170sisältä ne olivat sitä ylellisemmin koristetut. Kun vieras pyrki taloon, hänen ensin oli kolkutettava ovessa riippuvalla kolkuttimella. Silloin ovenvartijana toimiva orja avasi tulijalle ja johti hänet eteisen kautta suureen saliin, jota sanottiin atriumiksi. Keskellä atriumin kattoa oli neliskulmainen aukko, josta päivänvalo pääsi huoneeseen. Aukon kohdalla oli lattiassa sadeallas, johon sadevesi kerääntyi. Lattia oli taidokkaasti kokoonpantu pienistä erivärisistä kivilaatoista, jotka muodostivat säännöllisiä kuvioita, vieläpä esittivät tapauksia. Tällaisia kivilaatoista kyhättyjä kuvia sanotaan mosaiikeiksi. Seinät peitettiin kallisarvoisilla verhoilla, marmorilohkareilla tai hopea- ja vaskilevyillä; useasti niissä myös oli kauniita seinämaalauksia. Atriumin kahden puolen oli vieras- ja muita pikkuhuoneita, jotka olivat pimeät sekä vain verhoilla erotetut atriumista. Perällä oli isännän työhuone, jossa hän säilytti tilikirjansa ja otti vastaan asioilla kävijöitä. Tämän huoneen vieressä oli kapea käytävä, josta talonväki kulki rakennuksen takaosiin. Työhuoneen ja käytävän toisella puolen oli pylvässali, joka ympäröi puutarhaa pensaistoineen, kukkalavoineen, suihkulähteineen ja marmoripatsaineen. Pylvässalin ympärillä oli makuu- ja ruokailuhuoneita sekä taempana keittiö, orjien työskentelyhuone, tallit ja muut taloushuoneet. Näidenkin takana saattoi vielä olla suuria avonaisia puistoja, joista oli näköala maaseudun vuorille.

Kuva 105. Erään roomalaisen talon pohjapiirros. 1. Eteinen; 2. Atrium; 3. Pikkuhuoneita; 4. Isännän työhuoneet; 5. Kirjasto; 6. Käytävä; 7. Pieni ruokailuhuone; 8. Pylvässali; 11. Makuuhuoneita; 12. Ruokasali; 13. Palvelijoiden työhuone; 15. Keittiö; 16. Ruokasäiliö; 18. Käytävä puutarhaan. — Tummalla merkityt huoneet ovat vuokrattuja puotihuoneistoja.

Paitsi kaupunkitaloa oli rikkailla roomalaisilla vielä maakartanonsa sekä jossakin luonnonihanassa paikassa huvilansa, jonne he vetäytyivät kuumana vuodenaikana lepäämään. Niihinkin järjestettiin kirjastoja, kylpyhuoneita ja laajoja puutarhoja.

Huonekaluja roomalaisilla oli verraten vähän. Paikoin oli pieniä tuoleja ilman selkänojaa, toisin 171paikoin mukavia selkänojaisia istuimia. Lisäksi heillä oli suurehkoja pöytiä, joiden ääressä syötiin, sekä siellä täällä pienempiä koristepöytiä. Sitä paitsi oli makuulavitsoja, joita käytettiin osittain syötäessä — roomalaiset oppivat näet kreikkalaisilta syömään makaavassa asennossa — osittain yöllä nukuttaessa. Yöksi roomalaiset riisuivat kaikki vaatteensa, suojaten itseään kylmältä lakanoilla ja peitteillä. Huonekaluihin kuului edelleen kallisarvoisia hienosti valmistettuja lamppuja ja keramiikkaesineitä, jota paitsi huoneita koristivat kuvapatsaat.

Roomalaisilla oli jo vanhastaan erityinen kotipuku ja erityinen kyläilypuku, jota käytettiin kaduilla liikuttaessa sekä virastoissa ja kokouksissa. Kotipuku oli nimeltään tŭ´nika. Se oli hihaton mekon tapainen villavaate, joka ulottui polviin saakka ja oli vyöllä kiinnitetty. Housuja ei ollenkaan käytetty. — Naisten kotipuku oli jotenkin samanlainen, eroten vain siinä, että vaate ulottui nilkkaan saakka. — Lähtiessään kaupungille roomalainen otti tunikan lisäksi vielä tŏ´gan. Tämä oli pitkänomainen vaatekappale, joka taidokkaasti sovitettiin ruumiin ympäri. Se oli epämukava, ja vaadittiin paljon tottumusta siltä, joka liikkuessaan ei päästänyt sen laskoksia epäjärjestykseen. Korkeilla virkamiehillä oli togassaan purppurapäärme. — Naisten päällysvaate muistutti togaa. — Päähinettä ei käytetty kuin matkoilla. Jokapäiväisissä oloissa pidettiin sandaaleja, matkoilla kenkiä.

Kuva 106. Roomalainen nainen kävelypuvussa ja tyttö pukeutumassa kotivaippaan.

Ruoassa ja juomassa pääsi suurten sotien jälkeen hirveä ylellisyys valtaan. Pidoissa kilpailivat isännät kalliiden ja harvinaisten ruokien sekä hienojen viinien tarjoamisessa. Satakielen kielistä valmistettiin muhennosta, riikinkukon paisti höystettiin eräänlaisilla lihaviksi syötetyillä madoilla, sardiineista valmistettiin öljyssä säilykkeitä, hedelmiä ja vihanneksia tarjottiin runsaasti. Myöhemmin tavataan henkilöitä, jotka kesken ateriaa ottivat oksennuslääkkeitä voidakseen nauttia enemmän maukkaita ruokia. Palvelijat paloittelivat ruoat valmiiksi, ja sitten ne syötiin sormin.

Jos rikkaat roomalaiset elivät ylellisesti, ei sen sijaan köyhien asema ollut kadehdittava. Heidän kaupunginosassaan kadut olivat 172kapeat ja rakennukset kohosivat 6- tai 7-kerroksisina kummallakin puolen. Ne olivat huonosti rakennetut; tulvan sattuessa ne helposti hajosivat, ja tulipalot hävittivät vastustamattomasti, jos ne pääsivät valloille, kokonaisia kortteleja. Huoneet olivat pieniä, siisteyttä ei ymmärretty noudattaa, ja sen tähden kuolleisuus varsinkin lasten keskuudessa oli suuri. Päivät pitkään nuo köyhät kansalaiset vetelehtivät repaleisissa tunikoissaan kaduilla; vain öiksi he palasivat ummehtuneisiin asuntoihinsa. Heidän ravintonsa oli niukka; parhaassa tapauksessa leipä, suolavesi, sipuli ja öljy; useasti oli kuitenkin tyydyttävä vähempään. Siitäpä syystä optimaattien lahja-ateriat olivatkin juhlatilaisuuksia.

● Cato. Roomassa oli monta kansalaista, jotka surivat vanhan roomalaisen kunnon katoamista ja koettivat keksiä parannuskeinoja valtaan päässeitä paheita ja epäkohtia vastaan. Näistä on ennen muita mainittava Că´to, sama mies, joka hiin innokkaasti kehoitti kansalaisiaan kolmanteen puunilaissotaan. Censorina ollessaan hän karkotti senaatista sellaiset jäsenet, jotka elivät ylellisesti, sakotti liiallisilla kalleuksilla koristettuja naisia, revitytti upeasti rakennettuja taloja ja osoitti muutoinkin tapaintuomarina erinomaisen jyrkkää ankaruutta. Cato väitti roomalaisten oppineen kaikki huonot tapansa kreikkalaisilta, ja sen tähden hän vastusti kreikkalaisen sivistyksen leviämistä Roomaan. Hänen ponnistuksensa tuottivat kuitenkin vain vähän tuloksia. Pian roomalaiset taas vaipuivat entistä suurempaan ylellisyyteen.

● Gracchukset. Aivan toisella tavalla kuin Cato koettivat uljaat Gracchus veljekset, Tibĕ´rius ja Gājus, muutamia vuosikymmeniä myöhemmin palauttaa vanhaa roomalaista kuntoa. Heidän mielestään suurin epäkohta oli siinä, että talonpoikaisväestö oli kadonnut maaseudulta ja kaikki maa oli joutunut optimaattien käsiin. He asettivat sen tähden elämäntehtäväkseen uuden talonpoikaisluokan luomisen. Nämä pyrkimykset olivat optimaateille vastenmielisiä, sillä he pelkäsivät kadottavansa virkansa ja rikkautensa, kun kansa ei enää ollut lahjottavissa. Gracchusten esiintyminen jakoi Rooman kansan kahteen puolueeseen. Ylimys- eli senaatinpuolue oli Gracchuksia vastaan, mutta kansanpuolue antoi heille kannatuksensa.

173Ensin esiintyi Tiberius Gracchus. Tultuaan v. 133 e. Kr. kansantribuuniksi hän ehdotti peltolain, jonka mukaan ei kukaan roomalainen saanut pitää hallussaan enemmän kuin 1,000 auranalaa (2½ km²) valtiomaata; loput oli jaettava pieninä maapalstoina Roomaan kerääntyneelle tilattomalle rahvaalle. Kansankokous hyväksyi ehdotuksen, mutta optimaatit nostivat Roomassa mellakan, jonka aikana Tiberius sai surmansa.

Veljen kohtalo ei pelottanut Gajus Gracchusta. Kun hänet v. 123 e. Kr. valittiin kansantribuuniksi, hän sai kansan uudestaan hyväksymään Tiberiuksen peltolain. Mutta lisäksi hän sai julkaistuksi monta muutakin kansalle mieluista lakia. Köyhälle kansalle ruvettin valtion kustannuksella jakamaan kuukausittain viljaa. Italiaan ja maakuntiin määrättiin perustettaviksi siirtokuntia, joihin vähävaraiset Rooman kansalaiset saivat muuttaa. Ansion hankkimiseksi vapaille kansalaisille rakennettiin Italiaan uusia teitä. Hän alensi senaatin valtaa. Niin suuri oli Gajuksen osaksi tullut kansanrakkaus, etteivät optimaatit uskaltaneet häntä vastustaa, vaan hän määräsi ja toimi melkein kuin itsevaltias. — Vihdoin Gajus kuitenkin teki kansankokoukselle ehdotuksen, jonka johdosta hän kadotti kansan suosion. Hän esitti näet, että liittolaisille myönnettäisiin kansalaisoikeus. Kateellinen kansa alkoi silloin pelätä, että sen asema kävisi huonommaksi, kun kansalaisten lukumäärä kasvaisi. Kun optimaatit huomasivat, että Gajus oli kadottanut kansan luottamuksen, he taaskin panivat toimeen metelin, ja siinä Gajus sai surmansa samaten kuin Tiberius aikaisemmin.

□ Gracchus-veljekset. Rooma oli puunilaissotien päätyttyä ulkonaisesti mahtava, mutta sen sisäistä voimaa heikensivät monet epäkohdat. Erittäin suurena haittana Rooman tasavallalle oli itsenäisen talonpoikaisluokan häviäminen. Aikaisemmin eli Italiassa lukuisa pikkutilallisten luokka, josta saatiin parhaat sotilaat armeijaan ja jonka keskuudessa tavat säilyivät puhtaina ja yksinkertaisina. Mutta pitkällisissä sodissa monet tilalliset kaatuivat taistelutanterilla, toiset taas köyhtyivät sotien jaloissa, niin että heidän oli pakko myydä tilansa varakkaille ylimyksille. Täten maa joutui muutamille harvoille, jotka omistivat suuria kartanoita ja teettivät työt orjilla. Olipa valtionmaakin, joka oli annettu vain vuokrapalstoina yksityisten viljeltäväksi, vähitellen joutunut ylimysten haltuun. Samalla 174alueella, jossa satakunta pikkutilallisen perhettä aiemmin oli saanut riittävän toimeentulon, eli nyt yksi ainoa rikas perhe orjineen. Entiset pikkutilalliset saapuivat laumoittain Roomaan, jossa he työttömänä köyhälistönä elivät rikasten armoilla. Maansa menetettyäänkin noilla entisillä tilallisilla oli kansalaisoikeudet: kansankokouksissa he valitsivat valtion virkamiehet ja päättivät uusista laeista. Saadakseen heidät äänestämään mielensä mukaan valtion johdossa olevat ylimykset jakoivat heille viljaa ja muita elintarpeita sekä panivat toimeen ilmaisia sirkushuveja. Täten valtion asioita ratkaistaessa pääsi useinkin se henkilö voitolle, joka parhaiten kykeni kestitsemään ja liehakoimaan pääkaupungin köyhälistöä, ajoipa hän kuinka itsekästä ja valtion menestykselle epäedullista asiaa tahansa.

Kaksi ylhäissukuista miestä, Tibĕ´rius ja Gājus Gracchus, uhrasi elämänsä tämän epäkohdan poistamiseksi.

Gracchusten isä, joka oli ollut ylhäisissä valtion viroissa, kuoli varhain jättäen jälkeensä mainitut kaksi poikaa. Poikain kasvatus jäi heidän äitinsä Cornē´lian huoleksi. Tämä oli kuuluisan Scipion tytär. Scipiot olivat tunnettuja korkeasta sivistyksestään, ja Corneliakin oli Rooman jaloimpia ja sivistyneimpiä naisia. Kaiken aikansa hän omisti poikainsa kasvatukselle. Hän toimitti Kreikasta heille opettajia ja istutti heihin ylevän mielenlaadun ja isänmaallisen ajatustavan. Kun muut ylhäiset perheenemännät ylpeilivät jalokivistään ja muista koristuksistaan, Cornelia näytti heille poikiansa sanoen: »Tässä ovat minun kalleuteni». Veljesten tultua täysi-ikäisiksi äiti kehoitteli heitä etsimään mainetta valtion palveluksessa virkkaen: »Kuinka kauan minua vielä sanotaan Scipion tyttäreksi eikä Gracchusten äidiksi?»

Vanhin veli, Tiberius, noudatti ensiksi äidin kehoitusta. Hän tuli kansantribuuniksi vuodeksi 133. Silloin hän päätti saada toimeen korjauksen maanomistusoloissa.

Matkustaessaan halki Italian sotaretkelle Espanjaan Tiberius oli tehnyt sen surullisen huomion, että suuri osa Italian maaseutua oli autiona ja että orjat viljelivät peltoja, jotka aiemmin olivat olleet vapaiden pikkutilallisten omaisuutta. Hän ymmärsi, mikä vaara tässä uhkasi Rooman tasavaltaa, ja hänessä heräsi ajatus, että pikkutilallisluokka oli saatava uudelleen syntymään Italiaan.

Kansantribuuniksi tultuaan Tiberius ehdotti, että entinen peltolaki, jonka mukaan ei kellään roomalaisella saisi olla valtionmaata enempää kuin 500 auranalaa (125 hehtaaria), pantaisiin uudelleen voimaan. Kuitenkin saisi perheenisä, jolla oli kaksi poikaa, kummankin osalle lisäksi 250 auranalaa. Jäljelle jäävä valtionmaa oli jaettava 30 auranalan suuruisina palstoina köyhille kansalaisille ja italialaisille 175liittolaisille kohtuullista vuokraa vastaan; näitä palstoja ei saisi myydä, vaan niiden tuli kulkea perintönä suvussa.

Tiberius puolusti lakiehdotustaan loisteliaan kaunopuheisesti. »Italian pedoilla on luolansa ja pesänsä», hän kerran lausui, »mutta niillä miehillä, jotka vuodattavat verensä Italian puolesta, ei ole muuta omaisuutta kuin ilma ja valo. Sotapäälliköt valhettelevat, kun he ennen taistelua kehoittavat sotamiehiä taistelemaan isiensä hautojen ja kotiensa alttarien puolesta, sillä heillä ei ole isien hautakumpuja eikä omaa kotiliettä. Heitä sanotaan maailman herroiksi eivätkä he kuitenkaan saata sanoa yhtä ainoata maakokkaretta omakseen.»

Ylimykset vastustivat kiivaasti Tiberiuksen lakiehdotusta, mutta heidän vastustuksestaan huolimatta hän sai sen hyväksytyksi. Mutta lakia toimeenpantaessa syntyi uusia vaikeuksia. Oli muun muassa saatava selville, mikä oli valtion maata, mikä yksityisomaisuutta. Asiaa vaikeuttaakseen ja saadakseen lain toimeenpanon lykätyksi ylimykset kieltäytyivät näyttämästä maakirjojaan. Tästä kaikesta olikin seurauksena, ettei peltolain määräyksiä ennätetty saattaa voimaan Tiberiuksen virkavuotena. Haluamatta jättää aloittamaansa suurta yhteiskunnallista uudistusta keskeneräiseksi Tiberius pyrki kansantribuunin virkaan seuraavaksikin vuodeksi. Mutta tämä soti perinnäistapaa vastaan, sillä samaa henkilöä ei Roomassa valittu samaan virkaan kahdesti peräkkäin.

Vaali tapahtui Capitolinuksella Juppiterin temppelin edustalla. Samaan aikaan senaatti piti kokousta eräässä viereisessä temppelissä. Siellä lausuttiin kiivaita sanoja Tiberiusta vastaan, väittivätpä jotkut hänen pyrkivän kansan avulla yksinvaltaan. Konsulia kehoitettiin käyttämään väkivaltaa, jos hänet valittaisiin tribuuniksi. Siitä konsuli kuitenkin kieltäytyi. Silloin saapuvilla ollut ylimmäinen pappi nousi ja lausui vimmastuneena: »Kun valtion korkein virkamies pettää valtion, niin seuratkoot minua ne, jotka tahtovat pitää lait voimassa!» Näin sanoen hän ryntäsi ylimyskunnan etunenässä kansankokoukseen. Syntyi mellakka, jossa Tiberius ynnä 300 hänen puoluelaistaan sai surmansa. Illalla Gajus Gracchus pyysi saada haudata veljensä, mutta ylimykset eivät siihen suostuneet. He laahauttivat ruumiita pitkin katuja ja viskasivat ne sitten kuin mitkäkin pahantekijäin ruumiit Tiberiin. — Peltolain toimeenpanoa jatkettiin kumminkin jonkin aikaa. On laskettu, että lähes 100,000 kansalaista sai tällä tavoin maapalstan.

Kymmenen vuotta Tiberius Gracchuksen kuoleman jälkeen hänen veljensä Gajus tuli kansantribuuniksi. Gajuksen intohimoinen mieli paloi halusta kostaa ylimyksille hänen veljensä kuoleman sekä jatkaa hänen aloittamaansa uudistusta. Tulisella kaunopuheisuudella hän lumosi kuulijansa, saipa hän toisinaan vastustajansakin vuodattamaan kyyneliä.

176Gajus pani päämääräkseen senaatin vallan kukistamisen. Siihen tarvittavan kansan suosion ja kannatuksen hän hankki alhaisolle edullisilla lakiehdotuksillaan. Tiberiuksen peltolaki hyväksyttiin uudelleen voimaan pantavaksi, köyhille kansalaisille päätettiin valtion välityksellä hankkia viljaa tavallista huokeampaan hintaan ja sekä Italiaan että maakuntiin oli perustettava siirtokuntia köyhälistöä varten. Nämä päätökset tehtiin kuulematta senaattia, jonka arvo täten näytti menneen. Gajus valittiin toiseksikin vuodeksi tribuuniksi, ja hän hallitsi Roomaa itsevaltiaan tavoin.

Mutta pian hän sai kokea kansansuosion häälyväisyyttä. Kun hän ehdotti, että liittolaisille Italiassa annettaisiin kansalaisoikeudet, koska hän piti sitä kohtuullisena ja koska siten saisi lisää kannattajia, niin kansa kylmeni hänelle. Se oli haluton jakamaan kansalaisoikeuden tuottamia etuja muiden kanssa. Senaatti osasi ovelasti käyttää hyväkseen Gajuksen huonontunutta asemaa. Se teki kansankokouksessa alhaisolle paljon edullisempia esityksiä kuin Gracchus. Kun tämä ehdotti kahden siirtokunnan perustamista, ylimykset ehdottivat kahdentoista. Ajattelematon rahvas antoi pettää itseänsä eikä valinnut Gracchusta enää kolmatta kertaa tribuuniksi.

Voitonvarmana senaatti aikoi ryhtyä peruuttamaan Gracchuksen toimenpiteitä. Tästä tiedon saatuaan Gracchuksen puoluelaiset päättivät tehdä aseellista vastarintaa. Silloin senaatti julisti sotatilan ja antoi konsuleille toimeksi pitää huolta, ettei valtio kärsisi vahinkoa. Näin saamansa vallan suojassa toinen konsuli, joka oli Gracchuksen kiivas vastustaja, ryntäsi aseistettuine joukkoineen sille kukkulalle, jonne Gracchus puoluelaisineen oli asettunut. Syntyneessä metelissä konsulin joukot pääsivät voitolle, ja Gracchus kiiruhti pakoon Tiber-joen poikki. Joka talosta hänelle huudettiin: »Joudu, joudu!», mutta kukaan ei tuonut hänelle hevosta eikä auttanut häntä. Hän pääsi viimein kostonjumalattarelle pyhitettyyn lehtoon. Sinne hän pysähtyi, ja siellä uskollinen orja pisti hänet miekalla kuoliaaksi, tappaen itsensä herransa ruumiin viereen. Yli 3000 kansalaista sai samalla surmansa, ja heidän omaisuutensa otettiin valtiolle. Corneliaa kiellettiin pitämästä surupukua. Hän vetäytyi erilleen ja eli maakartanossaan tiedemiesten seurassa.

Monta vuotta myöhemmin kansa, huomattuaan Gracchusten jalot tarkoitukset, pystytti heille kuvapatsaita. Corneliallekin pystytettiin muistopatsas, johon kirjotettiin: »Cornelia, Gracchusten äiti.»

177

TASAVALLAN RAPPEUTUMINEN.

● Marius. Gajus Gracchuksen kuoltua peltolait joutuivat pian unhoon ja jo jaetut maat siirtyivät takaisin optimaateille. Nämä tunsivat asemansa nyt turvatuksi eivätkä sen tähden paljoa välittäneet valtion asioista, kunhan vain saivat rauhassa imeä rikkauksia maakunnista ja elää veltostuttavassa ylellisyydessä. Sotajoukon optimaatit päästivät vallan rappeutumaan. Sotamiehet tekivät mitä tahtoivat, ja vanha roomalainen urhoollisuus alkoi kadota.

Kuva 107. Marius.

Onnettomuudeksi Rooma sattui näihin aikoihin saamaan kaksi vaarallista vihollista yhtaikaa. Etelässä Numĭ´dian kuningas Jugu´rtha aloitti sodan, ja pohjoisessa kaksi germaanista kansaa kimbrit ja teutonit hävittäen hyökkäsivät Rooman alueelle. Rooma oli voimaton näitä vihollisia vastaan. Numidiaan lähetetyt sotajoukot ottivat Jugurthalta lahjuksia ja pysyivät toimettomina. Kimbrejä ja teutoneja vastaan rientävät legioonat voitettiin. — Tässä pulassa esiintyi Rooman pelastajana alhaissäätyinen Gajus Mărius. Hän tuli Jugurthaa vastaan lähetetyn sotajoukon johtajaksi. Nyt Jugurtha voitettiin; hän joutui roomalaisten vangiksi ja kärsi vaikean nälkäkuoleman. Kun Jugurthan sota oli päättynyt v. 105 e. Kr., Marius riensi germaaneja vastaan ja sai vihdoin heidätkin kukistetuiksi v. 101 e. Kr.

Kimbriläissodan jälkeen kansa toivoi, että Marius ryhtyisi Gracchusten tavoin parantamaan köyhän kansan tilaa. Marius ei kuitenkaan ymmärtänyt tällaisia asioita, ja sen tähden se maine, jonka hän sodillaan oli saanut, piankin hälveni.

Eipä hän enää taistelutanterellakaan esiintynyt yhtä voittoisana kuin aikaisemmin. Niinpä hän esim, ei saanut kukistetuksi liittolaisia, jotka turhaan vaadittuaan kansalaisoikeuksia vihdoin ryhtyivät julkikapinaan. Roomalaisten täytyi lopuksi taipua siihen, että kaikille Italian kansoille suotiin kansalaisoikeudet 178(v. 89 e. Kr.). Tämän jälkeen entiset liittolaiset nopeasti latinalaistuivat.

● Sulla. Edellä mainituissa sodissa oli Mariuksen alipäällikkönä Sulla-niminen optimaatti. Kun Mariuksen arvo alkoi aleta, Sulla ymmärsi kiinnittää kaikkien huomion itseensä. Vihdoin hän sai Mariuksen täydellisesti syrjäytetyksi. Kun näet oli lähetettävä sotajoukko kukistamaan Pontoksen kuningasta Mitradă´tēsta, joka oli aloittanut vaarallisen sodan Roomaa vastaan, Sulla sai aikaan sen, ettei retken johtajaksi määrättykään Mariusta, vaan ylipäällikkyys uskottiin hänelle itselleen. — Sullan ollessa Aasiassa taistelemassa Mitradatesta vastaan Marius kuitenkin anasti vallan Roomassa. Näin alkoi ensimmäinen kansalaissota (88–82).

Sulla päätti onnellisesti sodan Mitradatesta vastaan. Tämä suostui rauhaan v. 84 e. Kr., ja niin Sulla pääsi palaamaan Roomaan. Marius oli tosin jo kuollut Sullan saapuessa, mutta kansanpuolueen muut päälliköt voitettiin, ja Sulla julistettiin diktaattoriksi.

Kuva 108. Sulla.

Päästyään valtaan Sulla päätti ikipäiviksi masentaa kansanpuolueen. Sen tähden hän pani toimeen prōskription, s. o. laati murhaluettelon niistä henkilöistä, joiden hän pelkäsi voivan ajaa kansanpuolueen asiaa. Luetteloon merkityn sai kuka tahansa murhata; määrättiinpä palkkiokin tällaisen henkilön tappamisesta. Hänen omaisuutensa otettiin takavarikkoon ja myytiin julkisella huutokaupalla. Useat Sullan puoluelaisista rikastuivat ostamalla polkuhintaan luetteloon merkittyjen maatiloja. Lujittaakseen ylimyspuolueen asemaa Sulla supisti kansantribuunien veto-oikeutta ja lisäsi senaatin valtaa. Nyt oli optimaattien valta-asema hänen mielestään turvattu; sen tähden hän erosi 179diktaattorin toimesta ja vetäytyi huvilaansa, jossa kuoli jo seuraavana vuonna eroamisensa jälkeen (78 eKr.).

□ Marius ja Sulla. Gracchusten kuoltua Marius ja Sulla olivat jonkin aikaa Rooman tunnetuimmat miehet. He olivat kunnianhimoisia ja kyvykkäitä, mutta heiltä puuttui Gracchusten jalot tarkoitusperät.

Marius oli talonpojan poika. Hän ei osannut kreikkaa eikä muutoinkaan saanut sitä sivistystä, joka näihin aikoihin oli Rooman ylimysten keskuudessa tavallinen. Mutta hän oli palvellessaan yksinkertaisena sotamiehenä saavuttanut mainetta urhoollisuudellaan ja sotataidollaan. Sen tähden hän nopeasti kohosi arvosta toiseen. Huolimatta siitä, että hän oli nousukas, kansa valitsi hänet lopulta konsuliksi.

Mariuksen maineikkain teko oli kahden germaanikansan, kimbrien ja teutonien, kukistaminen. Nämä olivat jättiläiskokoista, keltatukkaista ja sinisilmäistä väkeä. Vaimoineen ja lapsineen he olivat lähteneet liikkeelle etsimään uusia kotisijoja. Roomassa sanoma heidän tulostaan tuotti niin suurta kauhua, ettei jälkeen gallialaisten ja Hannibalin aikojen sellaista tunnettu. Historioitsija Plutarkhos kirjoittaa heistä: »Heidän rohkeutensa ja urhoollisuutensa oli vastustamaton. Taistelussa he hyökkäsivät kuin tuli äkkiarvaamatta ja ylivoimaisesti, niin ettei kukaan saattanut kestää heidän rynnistystään; päinvastoin kaikki, jotka joutuivat heidän tielleen, sortuivat heidän jalkoihinsa. Useat suuret roomalaiset sotajoukot, joiden tuli suojella Alppien tuonpuoleista Galliaa, joutuivat päällikköineen häviölle ja hajoitettiin häpeällisesti.»

Marius ei voinut heti kuljettaa legiooniaan heitä vastaan, vaan hänen täytyi ensin järjestää koko sotajoukkonsa uudestaan. Aikaisemmin olivat kaikkein köyhimmät, jotka eivät itse voineet hankkia sotavarustuksiaan, olleet sotapalveluksesta vapaat. Marius sen sijaan pani kokoon joukkonsa melkein yksinomaan näistä varattomista kansalaisista. Alettiinpa vähitellen pestata sellaisiakin, joilla ei ollut kansalaisoikeutta. Kaikille maksettiin riittävä palkka. Näin tuli siis ensi kerran pestattu sotajoukko Roomassa käytäntöön. Uusia legiooniaan Marius ei kohta vienyt vihollista vastaan, vaan karaisi niitä kahden vuoden aikana ankarilla aseharjoituksilla, marsseilla ja linnoitustöillä. Silloin hän vihdoin oli valmis käymään germaanien kimppuun.

Viimeisestä kimbrien ja roomalaisten välisestä taistelusta Plutarkhos kertoo näin: »Kimbrit kahlehtivat yhteen ensimmäisen rivinsä miehet pitkillä ketjuilla, jotka kulkivat vyöstä vyöhön. Sitten he tekivät hyökkäyksen. Roomalaiset kuitenkin voittivat ja ajoivat 180pakenevat heidän varustuksilleen saakka, ja täällä avautui kamala näytelmä. Vaimot seisoivat mustiin puettuina vaunujen luona ja tappoivat pakolaiset ilman erotusta, niin hyvin miehensä kuin isänsä ja veljensä. Omin käsin he kuristivat lapsensa ja heittivät ne sitten pyörien alle ja vetojuhtien jalkoihin sekä surmasivat itsensä.»

Roomalainen historioitsija Sallustius antaa Sullasta seuraavan kuvauksen: »Sulla oli ylimys, joka polveutui köyhtyneestä patriisisuvusta. Hänellä oli kreikan ja latinan kirjallisuudessa perinpohjaiset tiedot. Hän oli siveetön, mutta kunnianhimoinen. Hän rakasti ylellistä elämää, mutta huvitukset eivät estäneet häntä hänen toimistaan. Sulopuheinen, älykäs ja käytöstavaltaan kohtelias hän myös oli. Niinikään hän oli erittäin antelias.» Sullasta, joka liittyi senaatin puolueeseen, tuli Mariukselle voitokas kilpailija.

Pontoksen valtakunnassa Vähässä-Aasiassa hallitsi tähän aikaan kuningas Mitradă´tēs, lahjakas ja vallanhimoinen mies. Hän rupesi laajentamaan valtakuntaansa ja valloitti Vähässä-Aasiassa olevia Roomankin maita, lähettipä hän jo sotajoukon Balkanin niemimaahankin. Silloin Rooma päätti aloittaa sodan Mitradatesta vastaan, ja senaatti määräsi sotajoukon päälliköksi Sullan. Mutta nytpä Marius alkoi vehkeillä häntä vastaan, saadakseen päätöksen kansan avulla kumotuksi. Silloin Sulla tuomitutti vastustajansa kuolemaan. Mariuksen oli suin päin paettava Roomasta Sullan lähettien takaa-ajamana. Kerran hän piiloutui erääseen suohon painautuen kaulaa myöten veteen. Mutta sotamiehet löysivät hänet ja veivät hänet lähimmän kaupungin vankilaan. Sinne lähetettiin eräs kimbriläisorja häntä tappamaan. Mutta Marius huusi jyrisevällä äänellä: »Orja, uskallatko tappaa Gajus Mariuksen?» Vapisten orja heitti miekan luotaan ja pakeni vankilasta. Siten Marius pelastui.

Mutta kun Sulla legioonineen oli purjehtinut Kreikkaan, Marius palasi Roomaan. Kansa otti hänet riemuiten vastaan ja Marius esiintyi Roomassa kuin itsevaltias ikään. Hän eli kuitenkin alituisessa pelossa, että Sulla palaisi ja kostaisi hänelle. »Jalopeuran luolassa ei ole hyvä olla, vaikka jalopeura onkin poissa», kerrotaan hänen sanoneen. Pelon valtaamana hän nyt muuttui juomariksi ja julmuriksi. Sullan puoluelaisia ja ystäviä hän tapatti suurin määrin. Yli koko Italian ulotettiin verilöyly. Viimein Marius sairastui kuumeeseen. Vielä kuolinvuoteellaan hän houraili taistelevansa Sullaa vastaan.

Voitettuaan Mitradateen Sulla palasi armeijoineen Italiaan. Kansanpuolue oli koonnut suuren sotajoukon häntä vastaan, mutta sillä ei ollut kelvollista johtajaa. Sulla voitti vastustajansa useissa taisteluissa, saapui Roomaan ja rankaisi mitä julmimmin kansanpuolueen jäseniä heidän tekemästään vastarinnasta. Hän julkaisi proskriptioluetteloissa niiden henkilöiden nimet, jotka 181ken hyvänsä sai rangaistuksetta tappaa ja joiden omaisuus otettiin valtiolle. Heidän lapsensa ja jälkeläisensä julistettiin kelpaamattomiksi valtion virkoihin. Annettiinpa vielä palkintokin proskriboidun surmaamisesta. Pian oli surmattujen luku niin suuri, että muuan senaattori kysyi Sullalta: »Jättänetkö ketään eloon?» johon Sulla vastasi: »En tiedä sitä itsekään.» Moni tuli upporikkaaksi ostamalla halvalla surmattujen maatiloja tai muuta takavarikkoon otettua omaisuutta.

Tuhottuaan vastustajansa Sulla nimitytti itsensä diktaattoriksi. Hän sääti nyt useita lakeja, joiden tarkoituksena oli senaatin vallan lujittaminen. Sen jälkeen hän erosi valtiontoimista ja vetäytyi yksityiselämään. Hän muutti maaseudulla olevaan komeaan huvilaansa, jossa vietti samoin kuin ennen nuoruudessaan ylellistä ja kevytmielistä elämää näyttelijäin ja tanssijattarien seurassa. Siellä hän kuoli v. 78. Hänen ruumiinsa kannettiin kultaisilla paareilla suunnattomassa surusaatossa Roomaan, jossa se poltettiin Mars-kentällä. Kaksi tuhatta seppelettä kerrotaan lasketun hänen paariensa ääreen.

● Yksinvaltiuteen pyrkijät. Sulla erehtyi luullessaan, että hän ikipäiviksi oli turvannut ylimyspuolueen vallan. Ei kestänyt kuin muutamia vuosia hänen kuolemansa jälkeen, niin puolueriidat taas olivat täydessä vauhdissa. Monet vallanhimoiset kansalaiset unelmoivat diktaattorin valtaa, josta Sulla vapaaehtoisesti oli luopunut. He ymmärsivät kuitenkin, että yksinvaltius oli helpompi saavuttaa kansan kuin senaatin avulla. Sen tähden he kaikki liittyivät kansanpuolueeseen.

Eräs yksinvaltaan pyrkijöistä oli upporikas Crassus, joka Sullan proskriptioissa oli hankkinut kosolta sekä maakartanoita että kaupunkitaloja. Hän käytti suunnattomia rikkauksiaan kerätäkseen ympärilleen vahvan puolueen, jonka avulla pääsisi kohoamaan valtaan. Saipa hän sotaista mainettakin kukistamalla erään vaarallisen orjakapinan.

Vielä onnekkaampi kuin Crassus oli Pompē´jus. Hän kukisti ensin Välimeren merirosvot, jotka häiritsivät viljankuljetusta Roomaan, ja voitti sitten Mitradateen, joka oli aloittanut uuden sodan Roomaa vastaan. Päätettyään Mitradateen sodan v. 64 e. Kr. Pompejus yhdisti maakuntina Rooman valtakuntaan useimmat Vähän-Aasian maista sekä lisäksi Syyrian.

182

Kuva 109. Cicero pitämässä puhetta Catilinaa vastaan.

Enimmän levottomuutta herätti Roomassa kolmas yksinvallan tavoittelija Catilī´na. Tämä rappiolle joutunut ylimys muodosti laajan salaliiton, joka aikoi väkivaltaisesti kumota Rooman hallitusmuodon. Valpas konsuli Cĭ´cero sai kuitenkin hänen aikeensa ajoissa ilmi. Salaliittolaisten sotajoukkoa vastaan lähetettiin armeija, joka verisessä taistelussa pääsi voitolle. Taistelussa kaatui Catilinakin.

□ Catilinan salaliitto. Sallustius valittaa, että paha tapainturmelus Sullan aikoina oli päässyt vallalle Rooman ylimystön keskuudessa. »Kun kerran oli tultu niin pitkälle, että rikkaus tuotti kunniaa ja sitä seurasi maine, valta ja vaikutus, niin siveellinen voima kadotti kaiken viehätyksensä ja köyhyyttä ruvettiin pitämään häpeällisenä, epäitsekkyyttä pahansuopuutena. Näin nuoret roomalaiset muuttuivat rikkauksien johdosta ylellisiksi, itaroiksi ja ylimielisiksi. He nylkivät ja mässäyksissä taas kuluttivat, minkä olivat nylkeneet. He pitivät aina omat rikkautensa vähäisinä ja himoitsivat toisten omaisuutta. Heissä ei ollut säädyllisyyttä eikä häpeätä, ja he pitivät jumalallista ja inhimillistä oikeutta pilkkanaan.»

Tällainen mies oli myös Catilīna. Hän kuului erääseen arvokkaaseen optimaattisukuun, mutta oli juomingeissa, uhkapeleissä ja irstaassa 183elämässä tuhlannut omaisuutensa. Hänen ympärilleen keräytyi muita kevytmielisiä ylimysnuorukaisia. Aluksi nämä turmeltuneet miehet koettivat testamentinväärennyksillä, salamurhilla ja petoksilla hankkia varoja mässäysten jatkamiseen. Mutta kun heidän rikoksensa alkoivat käydä ilmi ja heidän ylellinen elämänsä vaati yhä uusia varoja, he olivat valmiit auttamaan Catilinaa hänen kumousyrityksissään. Sovittiin siitä, että Catilina oli tehtävä yksinvaltiaaksi, hänen vastustajansa merkittäisiin murhaluetteloihin ja salaliittolaiset jakaisivat keskenään valtion virat ja maakunnat.

Konsulina oli tähän aikaan Cĭ´cero, Rooman suurin kaunopuhuja. Puhetaitonsa, oppinsa ja rehellisyytensä takia hänen oli onnistunut kohota virkauralla aina ylimmälle asteelle saakka, vaikka hän ei kuulunut optimaatteihin, vaan ritarisäätyyn. Hänen silmämääränään oli tasavaltaisen hallitusmuodon pysyttäminen voimassa. Niinpä hän pontevasti esiintyi Catilinan ja hänen kannattajiensa kumousyrityksiä vastaan ja sai urkkijoiden avulla selkoa heidän salavehkeistään. Mutta kun hänellä ei ollut sitovia todistuksia heidän rikollisuudestaan, hän ei uskaltanut vangita heitä, vallankin kun salaliittolaisten joukossa oli useita senaattorejakin. Aluksi hän siis tyytyi siihen, että Forumilla ja senaatissa piti kiihkeitä puheita Catilinaa vastaan. Koska hän oli Rooman paras puhuja, hän saikin täten Catilinan epäluulon alaiseksi. Eräässä puheessaan hän puhkesi sanomaan: »Kuinka pitkälle, Catilina, käytätkään väärin kärsivällisyyttämme? Eikö ollenkaan käy tunnollesi kansan pelko, eikö se, että tätä paikkaa on täytynyt senaatin istuntoa varten suojella mitä voimakkaimmin? Eikö sekään, minkä voit lukea läsnäolijain kasvojen ilmeistä? Etkö huomaa, että kaikilla jo on tiedot salaliitostasi? Voi aikoja! Voi tapoja! Senaatti nämä asiat tietää, konsuli näkee; ja kuitenkin on tuo mies vielä hengissä! Hengissäkö vain? Ei; hän tulee vielä senaattiinkin, ottaa osaa yleisten asiain käsittelyyn ja samalla tarkastelee meitä katseellaan merkiten meidän joukostamme murhateuraansa. Jo aikoja sitten olisi sinut, Catilina, pitänyt konsulin määräyksestä viedä kuolemaan; sinuun itseesi olisi pitänyt ampua kaikki ne surman nuolet, joita sinä kaikkien meidän pään varalle jo pitkän aikaa olet teroitellut.»

Vihdoin Cicero sai riittäviä todistuksiakin. Muutamat maakuntalaiset, jotka kävivät Roomassa valittamassa maaherransa kiskomisesta, joutuivat tekemisiin Catilinan kanssa. Tämä lupasi parantaa heidän tilaansa, jos he nostattaisivat kansalaisensa häntä avustamaan tasavallan kukistamiseksi. Maakuntalaiset pyysivät Catilinalta kirjallisen sitoumuksen viedäkseen sen muka kansalaistensa nähtäväksi. Mutta he antoivatkin sen Cicerolle. Nyt oli Cicero asiastaan varma. Hän lähetti heti sotajoukon matkalle ja salaliittolaiset voitettiin.

184Pontevan esiintymisensä johdosta Cicero sai kiitollisilta kansalaisilta nimen »isänmaan isä».

CAESAR.

● Caesarin nuoruus. Crassus, Pompejus ja Catilina eivät onnistuneet yksinvaltaisissa pyrkimyksissään. Mutta heidän kilpailijansa Gājus Jūlius Caesar [kē´sar] oli heitä onnekkaampi. Tämä lahjakas ylimys liittyi jo nuorena kansanpuolueeseen. Aluksi hän ei tullut huomatuksi valtiollisessa elämässä, sillä hän huolehti parhaastaan opinnoistaan. Mutta kun hän astui julkisuuteen, hän piankin veti kaikkien huomion puoleensa.

● Gallian retki (58–51). Caesar hankki tavattomalla anteliaisuudella kansan suosion. Siitä huolimatta hän ymmärsi, ettei hänellä vielä ollut tarpeeksi mainetta voidakseen saavuttaa yksinvaltiutta. Hän liittyi sen tähden Crassukseen ja Pompejukseen solmien heidän kanssaan ensimmäisen triumviraatin (»kolmen miehen liiton») vuonna 60 e. Kr. Jokaisella triumvirillä oli niin paljon puoluelaisia, että heillä yhteensä oli ehdoton ylivalta kansankokouksessa. Ystäviensä avulla Caesar pääsi konsuliksi ja sitten tämänpuoleisen Gallian maaherraksi.

Kuva 110. Gallialainen päällikkö.

Juuri tätä Caesar oli toivonut. Tuskin hän oli saapunut maakuntaansa, kun hän jo varusti sotajoukon ja lähti taistelemaan Gallia transalpinan kelttiläiskansoja vastaan. Taistelut kestivät kahdeksan vuotta (58–51), mutta silloin koko tuo laaja maa Reiniin saakka olikin saatettu Rooman valtaan.

Gallian sodassa Caesarin erinomainen sotapäälliköntaito tuli näkyviin. Hän sai ennen pitkää jalkeille kymmenen legioonaa, jotka olivat häneen niin kiintyneet, että jokainen sotilas oli valmis kuolemaan hänen puolestaan. 185Hän kohtelikin lempeästi miehiään, otti osaa heidän harjoituksiinsa, palkitsi heitä heidän kunnostautuessaan ja jakoi heidän kanssaan surut ja ilot. Mutta samalla hän vaati heiltä ehdotonta kuuliaisuutta. — Viholliset hän taas osasi hajoittaa ja tehdä keskenään eripuraisiksi. Näin hänellä aina oli vain muutamia heimoja erältään vastassaan.

● Toinen kansalaissota (49–45). Gallian sodan aikana triumviraatti Crassuksen kuoleman johdosta oli hajonnut. Sen jälkeen molempien jäljelle jääneiden triumvirien ystävyys pian kylmeni. Pompejus ei voinut sietää, että Caesaria ja hänen urotöitään aina kiiteltiin. Kateudessaan hän sai senaatin määräämään, että Caesarin oli luovuttava sotajoukostaan. Tähän ei Caesar kuitenkaan suostunut, vaan lähti v. 49 legioonainsa johdossa marssimaan Roomaa kohti.

Näin alkoi toinen kansalaissota. Pompejus ja useimmat senaattorit lähtivät Kreikkaan. Caesar seurasi heitä ja voitti Pompejuksen sotajoukon Fa´rsāloksen taistelussa. Pompejus pakeni silloin Egyptiin, jossa hänet murhattiin. Caesarin oli vielä tämänkin jälkeen pakko taistella tasavallan kannattajia vastaan ensin Egyptissä, sitten Vähässä-Aasiassa, sen jälkeen Afrikassa ja lopuksi Espanjassa. Vuonna 45 hän oli voittanut viimeisenkin vastustajansa.

● Caesar yksinvaltiaana. Saavutettuaan yksinvallan Caesar koetti lempeydellä taivuttaa kansan puolelleen. Vangitut vastustajansa hän päästi vapaiksi, kohottipa useita heistä virkoihinkin. Samalla hän uutterasti harrasti valtakunnan parasta; olletikin hän esti maaherroja sortamasta maakuntalaisia. Annettiinpa useille maakuntalaisille kansalaisoikeudet, esim. kaikille tämänpuoleisen Gallian asukkaille. Myös ajanlaskun uudistus oli valtakunnalle suureksi hyödyksi. Siihen saakka noudatettu ajanlasku oli sekava ja virheellinen. Caesar saattoi etevien matemaatikkojen avustamana voimaan juliaanisen kalenterin, joka oli käytännössä uudelle ajalle saakka. Sen mukaan lasketaan vuodessa olevan 365 päivää; mutta joka neljäs vuosi on karkausvuosi, joka käsittää 366 päivää. — Monet suunnitelmat jäivät Caesarilta kesken, 186koska hän vain lyhyen ajan ehti hoitaa hallitusta ennen kuolemaansa.

● Caesarin kuolema. Caesarin viisaasta ja lempeästä hallituksesta huolimatta oli Roomassa sellaisia henkilöitä, jotka eivät voineet unohtaa tasavaltaa. Varsinkin kun kävi ilmi, että Caesar pyrki kuninkaan nimeä omistamaan, hänen vihamiestensä luku lisääntyi. Nämä tekivät Brūtuksen ja Cassiuksen johtamina salaliiton Caesarin henkeä vastaan, ja vuonna 44 e. Kr. hänet murhattiin senaatin kokoussalissa.

□ Caesarin sukuperä ja luonne. Ei yksikään Rooman tasavallan valtiomiehistä kohonnut sellaiseen valtaan ja maineeseen kuin Gajus Jūlius Caesar [kē´sar]. Hän polveutui vanhasta patriisisuvusta, joka perhetarinain mukaan johti alkuperänsä itse troialaisen Aeneaan pojasta. Hän sai oivallisen kasvatuksen, oppi käyttäytymään miellyttävästi ja kehittyi eteväksi puhujaksi. Aikaisin Caesar joutui likeisiin suhteisiin kansanpuolueen johtajiin. Hänen tätinsä oli ollut Mariuksen puoliso, ja itse hän nai erään mainitun puolueen johtajan tyttären. Sulla, joka epäluuloisesti katseli kaikkia lahjakkaita kansanpuoluelaisia, kiinnitti huomionsa Caesariinkin ja vaati häntä luopumaan puolisostaan. Kun Caesar ei siihen suostunut, Sulla uhkasi julistaa hänet lainsuojattomaksi, mutta vaikutusvaltaisten ystäviensä välityksellä Caesarin onnistui saada armo. Sullan kerrotaan tällöin lausuneen: »Pitäkää hänet sitten, mutta kyllä hän saattaa monta patriisia perikatoon, sillä hänessä on enemmän kuin yksi Marius!» Caesar piti kuitenkin paraimpana paeta Roomasta. Hän kävi Vähässä-Aasiassa ja Kreikassa täydentäen ahkerasti opintojaan. Palattuaan Roomaan hän aluksi tyytyi näyttelemään ensi osaa seuraelämässä, pani toimeen pitoja, käytti runsaasti hajuvesiä ja voiteita, sepitti runoja ja eli iloisesti Rooman kevytmielisen nuorison parissa.

Kuva 111. Caesar.

Kuitenkin Caesarin rinnassa jo näihin aikoihin eli hehkuva kunnianhimo ja pyrkimys esiintymään käskijänä. Sitä todistaa muun muassa pari pientä tapausta. Kerran hän tovereineen matkusti erään italialaisen 187pikkukaupungin läpi. Nousi kysymys, oliko täälläkin vallanhimoa niinkuin Roomassa. »Varmaankin», Caesar vastasi, »minä ainakin tahtoisin mieluummin olla ensimmäinen täällä kuin toinen Roomassa.» Toisen kerran hän joutui merirosvojen käsiin. He vaativat hänen hengestään korkeat lunnaat. Kun Caesar kuuli lunastussumman määrän, hän väheksyi sitä, ja vaati, että se oli korotettava kahdenkertaiseksi. Odottaessaan, että ystävät kokoaisivat summan, Caesar eli merirosvojen parissa, ikään kuin hän olisi ollut heidän herransa, käski heidän pysyä hiljaa, kun hän laskeutui nukkumaan, ja luki heille runojaan; elleivät he niitä kiittäneet, hän uhkasi ristiinnaulita heidät kaikki vapaaksi päästyään. Viimein tuotiin lunnaat. Tuskin Caesar olikaan vapaana, ennen kuin hän kokosi joukon, voitti merirosvot, otti rahat heiltä takaisin ja ristiinnaulitutti heidät.

Ruumiiltaan Caesar ei ollut tukeva, mutta hän oli sopusuhtaisesti kehittynyt. Hänellä oli kotkannenä ja mustat säihkyvät silmät. Myöhemmin hän kävi laihaksi, kalpeaksi ja kaljupäiseksi. Kivulloisuudestaan huolimatta hän oli tottunut kaikenlaisiin rasituksiin; muun muassa hän ratsasti ja ui mainiosti.

□ Triumviraatti. Kansalaissota. Pian Caesar jätti huvitukset antautuakseen valtiomiestoimiin. Hän yleni virka-asteissa, ja vuodeksi 62 hänet määrättiin Espanjan maaherraksi. Hän oli silloin pahasti velkaantunut, sillä kansan suosion hankkimiseksi hän oli pannut toimeen komeita pitoja ja miekkailuleikkejä sekä jaellut viljaa ilmaiseksi. Kerrotaanpa hänen järjestämissään näytännöissä satojen miekkailijain esiintyneen hohtavan hopeisissa varustuksissa. Kun hän nyt oli aikeissa lähteä maakuntaansa, niin hänen velkojansa, arvatenkin hänen vastustajainsa yllyttäminä, eivät tahtoneet päästää häntä matkalle. Mutta silloin upporikas Crassus meni hänen puolestaan takuuseen suunnattomasta summasta. Caesar lähti Espanjaan, voitti siellä sotamainetta ja palasi vuoden kuluttua varakkaana miehenä takaisin Roomaan.

Hän pyrki nyt konsuliksi. Hän tulikin valituksi, sillä Crassus kannatti häntä ja samoin Pompējus, joka Sullan kuoleman jälkeen oli jonkin aikaa Rooman vaikutusvaltaisin mies ja joka onnekkailla sodilla oli kohonnut suureen maineeseen. Riitaannuttuaan senaatin kanssa Pompejus auttoi nyt kansanpuolueeseen kuuluvaa Caesaria valta-asemaan. Caesar yhtyi sitten likeisemmin näihin vaikutusvaltaisiin auttajiinsa tehden heidän kanssaan v. 60 e. Kr. ensimmäisen triumviraatin eli »kolmen miehen liiton». Tarkoituksena oli vallan hankkiminen liittoutuneiden käsiin. Seuraukset näkyivät pian. Senaatin ja Pompejuksen välinen riita saatiin ratkaistuksi Pompejuksen eduksi, kun taas Caesar sai kansalta Alppien tämänpuoleisen Gallian viideksi vuodeksi.

188Konsulivuotensa päätyttyä Caesar lähti maakuntaansa. Sinne tultuaan hän ryhtyi vuosikausia kestäviin sotiin Alppien tuonpuoleisessa Galliassa asuvia kansoja vastaan ja liitti koko tuon laajan maan aina Atlantin merta, Englannin kanaalia ja Rein-jokea myöten Rooman alueisiin. Samalla hän hankki itselleen sotamainetta sekä uskollisen sotajoukon.

Pian Caesarin ja Pompejuksen välit alkoivat kylmetä. Tosin triumvirit v. 56 uudistivat liittonsa, jolloin Caesarille annettiin maaherrantoimi Galliassa uudelleen viideksi vuodeksi; Pompejus sai samalla maakunnakseen Espanjan ja Crassus Syyrian yhtä pitkäksi ajaksi. Mutta Crassuksen saatua surmansa Syyriassa Pompejus, jonka mielen Caesarin voitot täyttivät kateudella, alkoi lähestyä senaattia ja ylimyspuoluetta. Viimein hän rupesi toimimaan suorastaan Caesaria vastaan.

Caesar tahtoi maaherrakautensa päätyttyä päästä toistamiseen konsuliksi. Hän hankki kansankokoukselta luvan hakea konsulinvirkaa poissaolevana sekä pitää sotajoukkojensa päällikkyyden, kunnes hän astuisi konsulinvirkaan. Mutta senaatti ei suostunut siihen, vaan vaati Caesaria valtiokirouksen uhalla määräpäivänä luovuttamaan maakuntansa ja laskemaan sotajoukkonsa hajalleen. Mutta Caesar ei antanut pelottaa itseään. Saatuaan tiedon senaatin päätöksestä hän kulki joukkoineen maakuntansa rajajoen Rubiconin yli huudahtaen: »Arpa on heitetty», ja läheni Roomaa. Uusi kansalaissota oli alkanut.

Pompejus oli kehunut senaatissa, ettei hänen tarvinnut kuin polkaista jalallaan maahan, saadakseen sotajoukon koolle. Mutta kun Caesar Galliasta marssi Italian alueelle, Pompejuksen kansansuosio ja valta näyttäytyikin kovin mitättömäksi. Kaikkialta vapaaehtoisia riensi Caesarin riveihin, ja niin Pompejuksen oli suin päin paettava Kreikkaan. Tänne keräytyi hänen luokseen kevytmielisiä, ylellisyyteen tottuneita ylimysnuorukaisia. Fa´rsāloksen luona syntyi taistelu. Caesar tiesi, miten arkoja ylimykset olivat hienosta hipiästään, ja siksi hän käski sotamiesten lyödä heitä kasvoihin. Tätä ylimykset eivät sietäneet, vaan lähtivät pakosalle. Pompejuksen rikas leiri kaikkine aarteineen joutui Caesarin valtaan. Tästä asiasta Caesar kirjoittaa muistelmissaan: »Pompejuksen leiristä löydettiin lehtimajoja lepovuoteineen, suuri esiin pantu rahamäärä, telttoja, joissa maa oli ruohoturpeilla peitetty — olivatpa muutamat teltat murattiköynnöksillä katetut — ja paljon muuta, joka todisti määrätöntä ylellisyyttä ja ehdotonta voitonvarmuutta, koska he siksi vähän epäilivät taistelun tulosta, että saattoivat ajatella niin joutavia nautintoja.»

Kreikasta Pompejus pakeni meritse Egyptiin toivoen saavansa siellä turvaa maan hallitsijalta. Mutta maihin noustessaan hänet murhattiin kavalasti alaikäisen Ptolemaios kuninkaan holhoojain toimesta. 189Pian murhan jälkeen Caesar saapui pieni joukko mukanaan Aleksandriaan. Kun hänelle näytettiin Pompejuksen päätä, hän kääntyi inhoten pois ja katseli kyynelsilmin murhatun sinettisormusta. Pompejuksen murhaajat olivat toivoneet saavuttavansa Caesarin ystävyyden, mutta tämä asettikin valtaistuimelle kuninkaan sisaren Cleopa´tran, joka kauneudellaan oli hänet hurmannut.

Egyptiin Caesar sai tiedon, että Mitradateen poika Farnă´kēs oli aloittanut sodan Roomaa vastaan. Hän kiiruhti Vähään-Aasiaan ja suoritti sodan viidessä päivässä, jonka takia saattoikin lakonisesti ilmoittaa senaatille: »Tulin, näin, voitin.»

Mutta vielä oli innokkaita tasavaltalaisia, jotka jatkoivat taistelua Caesaria vastaan käsittäen hänen voittonsa merkitsevän tasavallan häviötä.

Näiden joukossa oli Cato nuorempi. Hän oli nuoruudestaan alkaen osoittanut ylevämielistä ja taipumatonta luonnetta. Kun Caesar Afrikassa oli voittanut vastustajiensa suuren sotajoukon, Cato päätti riistää itseltään hengen, ettei hänen tarvitsisi nähdä tasavallan perikatoa. Keskustellessaan muutamien ystävien kanssa sielun kuolemattomuudesta Cato tuli lausuneeksi joitakin sanoja, joiden johdosta nämä pääsivät selville hänen aikeistaan. He yrittivät ottaa häneltä miekan, mutta Cato sai heidät luopumaan tästä. Sen jälkeen hän vielä hetken itsekseen lueskeli Platonin filosofista teosta sielun kuolemattomuudesta. Sitten hän paneutui nukkumaan, ja aamulla herätessään hän miekalla lävisti rintansa. Hänen poikansa ja palvelijansa riensivät saapuville ja hakivat lääkärin, joka sitoi haavan. Mutta virottuaan Cato repi siteet pois, ja vähän ajan kuluttua hän heitti henkensä. Kun Caesar kuuli Caton kuolemasta, hän huudahti: »Olet riistänyt minulta onnen lahjoittaa sinulle henkesi.»

Palattuaan Roomaan Caesar vietti triumfin eli riemusaaton, joka oli loistavin, mitä Roomassa siihen asti oli nähty. Sen yhteydessä hän pani toimeen suurenmoisia juhlia ja jakoi suunnattomia lahjoja. Alhaisoa ruokittiin 22,000 pöydässä ja sen huvittamiseksi järjestettiin eläin- ja gladiaattorileikkejä, joissa muun muassa nähtiin 400 jalopeuraa. Jokainen sotamies sai suurehkon summan, jokainen aliupseeri kaksin verroin ja upseerit nelinkertaisen summan. 150,000 köyhälle kansalaiselle annettiin niin ikään rahalahja, viljasta ja öljystä puhumattakaan.

Caesarin kuolema. Caesar oli nyt Rooman todellinen yksinvaltias, vaikkei hänellä ollutkaan yksinvaltiaan nimeä. Sekä senaatti että kansankokous noudattivat hänen tahtoaan. Suurta valtaansa Caesar 190käytti valtion menestykseksi. Siitä huolimatta hänellä oli kiivaita vastustajia. Toiset kadehtivat hänen valtaansa, toiset surivat tasavallan häviötä. Viimein tehtiin hänen henkeänsä vastaan salaliitto, jonka johtajina olivat Brūtus ja Cassius.

Brutus oli jaloluontoinen mies ja Caesarin ystävä, mutta hän katsoi velvollisuudekseen vapauttaa maailman itsevaltiaasta. Cassius taas oli lahjakas, mutta luonteeltaan umpimielinen ja kateellinen. Sovittuna päivänä he muiden salaliittolaisten kanssa saapuivat senaatin istuntoon. Caesaria oli kyllä varotettu sinä päivänä kokoukseen menemästä, mutta hän ei tällaisia varotuksia ottanut huomioon.

Caesarin kuolemasta Plutarkhos kertoo seuraavasti: »Kun Caesar astui sisään, senaattorit kunnioittavasti nousivat seisomaan. Mutta Brutuksen ystävistä toiset asettuivat hänen istuimensa taakse, toiset taas menivät häntä vastaan muka tehdäkseen hänelle anomuksen. Caesar asettui istumaan ja hylkäsi esityksen. Silloin eräs salaliittolaisista tarttui kahden käden hänen togaansa ja veti sitä, niin että kaula paljastui. Tämä oli sovittu hyökkäysmerkki. Casca iski ensimmäiseksi haavan niskaan, mutta se ei ollut kuolettava. Caesar kääntyi ja tarttui tikariin lujasti. Molemmat huusivat samaan aikaan, haavoitettu latinaksi: »Kirottu Casca, mitä sinä teet?» ja viimeksimainittu kreikaksi: »Veli, tule minulle avuksi!» Samassa kaikki salaliittolaiset paljastivat tikarinsa, sillä oli päätetty, että jokainen ottaisi osaa murhatyöhön. Siitä syystä Brutuskin iski yhden iskun Caesarin kupeeseen. Caesar puolustautui hetken muita vastaan, mutta nähtyään Brutuksen paljastettu tikari kädessä hän huudahti: »Sinäkin, Brutus!», veti togan päänsä yli ja antautui kohtaloonsa vastustamatta.

AUGUSTUS.

● Octavianus ja Antonius. Ne, jotka luulivat murhaamalla Caesarin pelastavansa tasavallan, pettyivät. Hänen kuolemansa jälkeen ilmestyi uusia yksinvallan tavoittelijoita. Ensin eräs Caesarin sotapäälliköistä Antō´nius sai vallan. Mutta hänelle tuli vaarallinen kilpailija Caesarin ottopojasta Octāviā´nuksesta, joka oli vasta kahdeksantoistavuotias, mutta erittäin vallanhimoinen ja valtioviisas. Aluksi Octavianus taisteli Antoniusta vastaan, mutta ennen pitkää hän huomasi viisaammaksi solmia hänen sekä Lě´piduksen kanssa — hänkin Caesarin vanha asetoveri — toi-sen 191triumviraatin v. 43. Triumvirit panivat laajoja proskriptioita toimeen raivatakseen vastustajansa tieltään. Tällöin vanha Cicerokin sai surmansa.

Vielä olivat elossa Brutus ja Cassius, jotka Caesarin murhan jälkeen olivat lähteneet itäisiin provinsseihin ja siellä koonneet suuren sotajoukon. Heitä vastaan lähtivät nyt Octavianus ja Antonius, jotka voittivat heidät kahdessa Fĭ´lippoin taistelussa. Silloin ensin Cassius ja sitten Brutus riistivät henkensä.

Ennen pitkää erotettiin Lepidus triumviraatista ja molemmat toiset jakoivat valtakunnan keskenään, niin että Octavianus sai länsimaat ja Antonius itämaat. Octavianus hallitsi taitavasti niitä maakuntia, jotka hän oli saanut osalleen, mutta Antonius vietti itämailla kevytmielistä elämää huveissa ja ylellisyydessä Egyptin nuoren kuningattaren Cleopatran kanssa.

Vallanhimoinen Octavianus ei ajan pitkään tyytynyt läntisiin maakuntiin, vaan halusi saada Antoniuksenkin osuuden huostaansa. Antoniuksen kevytmielisestä elämästä ja huonosta hallituksesta hän sai sopivan sodan aiheen. A´ktionin luona suoritettiin v. 31 e. Kr. ratkaiseva meritaistelu, joka päättyi Octavianuksen voittoon. Antonius ja Cleopatra pakenivat taistelusta Egyptiin, jossa riistivät henkensä. Silloin Egypti joutui Rooman valtaan v. 30 e. Kr.

□ Antonius ja Cleopatra. Caesarin kuoltua hänen alipäällikkönsä Antō´nius ja hänen sukulaisensa Octāviā´nus jakoivat vallan keskenään. Octavianuksen haltuun tulivat länsimaat, kun taas Antonius sai valtakunnan itäisen puoliskon hallittavakseen. Ensiksimainittu, joka oli yhtä tarmokas kuin vallanhimoinen, hoiti oivallisesti hallitustoimia, mutta Antonius heittäytyi Cleopatran seurassa päättömiin huvituksiin ja nautintoihin.

Kuva 112. Cleopatra.

Cleopatra oli viisas, mutta turhamainen ja vallanhimoinen nainen. Kauneudellaan hän sai Antoniuksen niin kokonaan lumoihinsa, että tämä unohti hallitustoimet ja ajatteli vain keinoja mielistelläkseen Cleopatraa. Päivät kuluivat toinen toisensa jälkeen yhtämittaisissa huveissa ja juhlissa. Kerran he löivät vedon, kumpi pitäisi kalliimmat pidot. Antonius hankki juhlapöytään itämaiden kaikki herkut. Cleopatra sen sijaan 192tarjosi aivan yksinkertaisia ruokia, mutta lopuksi hän ojensi Antoniukselle maljan, jossa oli etikkaan liuotettu monen miljoonan arvoinen helmi. — Kerran tuli Antoniuksen keittiöön vieras ja näki kahdeksan metsäkarjua vartaissa paistumassa. Hän arveli ihmeissään Antoniuksella varmaankin olevan paljon vieraita luonaan. »Ei suinkaan», keittäjä sanoi, »ainoastaan 12; mutta nämä karjut on pantu toinen toistansa myöhemmin paistumaan, että voisimme valita niistä maukkaimman sinä hetkenä, jolloin herramme suvaitsee aloittaa aterian.» — Välistä Antonius ja Cleopatra huvittelivat kalastamalla. Antoniuksella oli huono kalaonni, mutta hän käski sukeltajan kiinnittää koukkuun suuria lihavia kaloja. Cleopatra huomasi petoksen ja lähetti oman sukeltajansa mereen. Kun Antonius taas nosti ongen, oli koukussa suuri suolattu kala kaukaisilta vesiltä. Kaikki läsnäolijat purskahtivat nauramaan. Antonius punastui, mutta Cleopatra sanoi sukkelasti: »Anna meidän, pikkuruhtinasten, onkia kaloja; pyydystä sinä maita, kuninkaita ja kansoja!»

Muutamien vuosien kuluttua Octavianuksen ja Antoniuksen suhde rikkoutui. Aktionin meritaistelussa v. 31 e. Kr. Octavianus pääsi voitolle ja perusti sen jälkeen Rooman keisarivallan. Augustuksen nimellä hän on tunnettu Rooman ensimmäisenä keisarina.

Kuva 113. Antonius.

Aktionin tappion jälkeen Cleopatra aikoi hylätä Antoniuksen pyrkiäkseen Octavianuksen ystäväksi. Hän kätkeytyi Antoniukselta ja levitti huhun olevansa muka kuollut. Tämä sanoma koski Antoniukseen niin kovasti, että hän syöksyi miekkaansa. Kohta hän kuitenkin sai kuulla Cleopatran vielä olevankin elossa. Hän kannatutti itsensä silloin Cleopatran luo. Mutta tämä osoittautui ynseäksi, ja hylättynä Antonius heitti henkensä Cleopatran jalkojen juureen. Kuningatar luuli nyt voivansa lumota Octavianuksen yhtä helposti kuin aikaisemmin hänen kilpailijansa. Nuori sankari pysyi kuitenkin kylmänä, vangitutti Cleopatran ja käski säilyttää häntä Roomassa vietettävää triumfia varten. Kun Cleopatra huomasi erehtyneensä laskelmissaan, hän hankki erään talonpojan välityksellä kaksi myrkyllistä käärmettä ja antoi niiden purra rintaansa. Ennen kuolemaansa hän lähetti Octavianukselle kirjeen, jossa pyysi tulla haudatuksi Antoniuksen viereen.

● Octavianus keisarina (31 e. Kr.-14 j. Kr.). Aktionin meritaistelun jälkeen Octavianus oli Rooman valtakunnan itsevaltainen hallitsija. Hän ei kuitenkaan ottanut diktaattorin tai kuninkaan 193arvonimeä, koska hän tiesi kansan niitä vihaavan. Hän käytti kasvatusisänsä nimeä Caesar, ja siitä on aikojen kuluessa muodostunut sana keisari. Senaatti antoi hänelle kunnianimen Augu´stus, joka merkitsee kunnianarvoinen. Tällä nimellä hän keisariksi tultuaan on eniten tunnettu. Mutta vaikka hän ei paljoa välittänyt arvonimistä ja ulkonaisesta loistosta, hän kuitenkin osasi hankkia itselleen kaiken vallan. Hän valitutti itsensä kaikkiin korkeihin virkoihin, kuten censoriksi, konsuliksi, kansantribuuniksi ja ylimmäiseksi papiksi sekä sotajoukon ylipäälliköksi eli imperaattoriksi. Kansankokous kadotti nyt merkityksensä, mutta senaattia Augustus piti arvossa, kuunnellen mielellään kokeneiden senaattorien neuvoja.

Kuva 114. Augustuksen marmoripatsas.

Alkuaan Augustus oli kova ja kostonhimoinen. Mutta tultuaan yksinvaltiaaksi hän muutti käytöksensä. Hän pakottautui hillitsemään vihaansa ja armahtamaan vihollisiaan sekä oli ystävällinen ja hyväntahtoinen kaikille. Augustus eli yksinkertaisesti. Hänellä ei ollut hovia, vaan hän seurusteli muiden kanssa, ikään kuin he olisivat olleet hänen vertaisiaan. Myöhempien aikojen silmissä Augustus oli hyvän yksinvaltiaan perikuva. Kun hän kuoli, luultiin jumalien kohottaneen hänet vertaisenaan taivaaseen, ja senaatti määräsi, että häntä oli palveltava jumalana yli koko valtakunnan.

● Rajojen turvaaminen. Augustus oli rauhaa rakastava hallitsija. Hänen mielestään valtakunta jo oli riittävän suuri. Mutta sillä ei kaikkialla ollut luonnollisia rajoja. Kaikki Augustuksen sodat tarkoittivat niiden hankkimista. Tärkeimmät hänen valloituksistaan olivat Alppimaat, joiden liittäminen Rooman valtakuntaan teki Tonavan pitkin pituuttaan rajajoeksi pohjoisia raakalaiskansoja 194vastaan. Germanian rajana pysyi yhä edelleen Rein. Idässä valtakunta ulottui Eufratiin, etelässä Aitiopiaan ja Saharaan, lännessä Atlantin mereen.

Kuva 115. Ryhmä praetoriaaneja.

Valtakunnan turvaamiseksi rakennettiin pitkin rajoja vahvoja linnoituksia ja pitkiä valleja, joiden suojassa vihollishyökkäykset voitiin torjua. Järjestipä Augustus vakituisen armeijan, johon kuului 300,000 miestä. Tämä sotavoima oli jaettu 30 legioonaan, jotka sijoitettiin vahvoihin ololeireihin rajamaakuntiin. Niistä ovat useat nykyiset kaupungit, kuten Köln ja Wien, syntyneet. — Paitsi mainittuja joukkoja, oli keisarilla vielä henkivartiosto, praetoriaanit [prē-], Roomassa.

● Maakuntien hallitus. Caesarin tavoin Augustuskin koetti lieventää niitä rasituksia, jotka painoivat maakuntalaisia. Jotteivät maaherrat enää voisi harjoittaa kiskomista, annettiin heille määrätty palkka, jota paitsi heidän toimintaansa tarkasti valvottiin.

Kaupan helpottamiseksi rakennettiin kaikkialle maakuntiin hyviä teitä ja siltoja. Näin valtakunnan alamaiset joutuivat vilkkaaseen yhteyteen toistensa kanssa. Tämä seikka, kuten myös roomalaisten sotajoukkojen sijoittaminen rajamaakuntiin, oli omiaan sulattamaan eri kansat toisiinsa. Valtakunnan länsiosissa latinan kieli työnsi kaikki muut syrjään, itäisissä maakunnissa taas kreikan kieli.

Kuva 116. Roomalainen peninkulmapatsas keisariajalta.

195

ROOMAN SIVISTYKSEN KULTA-AIKA.

● Kulta-aika. Tasavallan loppuaikoina ja keisarikauden alussa Rooman sivistys oli korkeimmillaan. Roomalaiset sanoivat tätä ajanjaksoa sivistyksen kulta-ajaksi. Keisari Augustus avusti kirjailijoita ja taiteilijoita runsaasti. Useat hänen ystävistään ja neuvonantajistaan seurasivat hänen esimerkkiään. Varsinkin Maecenas [mēkē´nās] on tullut kuuluisaksi sivistysharrastuksistaan. Vielä meidän päivinämme sanotaan anteliasta tieteen- ja taiteen-suosijaa »mesenaatiksi».

● Tiede. Roomalaiset eivät olleet yhtä eteviä tiedemiehiä kuin kreikkalaiset. Parhaasta päästä he ilman muuta vain hyväksyivät sen, mitä kreikkalaiset opettivat. Vain harvojen tieteiden alalla he esittivät jotakin uutta.

Kuva 117. Cicero.

Kulta-ajan kuuluisin filosofi oli Cicero, joka sitä paitsi oli tunnettu etevänä kaunopuhujana. Hän tuli kuuluisaksi varsinkin niistä puheista, jotka hän piti Catilinaa vastaan.

Toinen tieteenhaara, joka tällä aikakaudella saavutti korkean kukoistuksen Roomassa, oli historia. Sallu´stius kirjoitti Jugurthan sodasta ja Catilinan salaliitosta. Caesar julkaisi muistiinpanoja retkestään Galliaan ja toisesta kansalaissodasta. Līvius kirjoitti toista sataa nidosta käsittävän teoksen Rooman valtakunnan vaiheista kaupungin perustamisesta alkaen keisari Augustuksen aikoihin asti.

● Runous. Rooman sivistyksen kulta-aikoina ei elänyt sellaisia tunnettuja näytelmänkirjoittajia kuin puunilaissotien loppuaikoina. Sen sijaan on tältä ajalta mainittava muutamia eteviä eepillisiä ja lyyrillisiä runoilijoita, jotka kirjoittivat kreikkalaisten esikuvien mukaan. 196Vergĭ´lius kirjoitti muun muassa kuuluisan kertomarunon nimeltä Aeneis [ēnē´is]. Horā´tius sepitti joukon tunnelmarunoja, joissa hän ylisti rauhallista maalaiselämää sekä kiitti hyväntekijöitään Augustusta ja Maecenasta. Ōvĭ´diuksen runokokoelmista on tunnetuin Metamorfō´ses-niminen sikermä, jossa kerrotaan kreikkalaisten tarujen mukaan tapauksista, jolloin tarunomaiset henkilöt ovat muuttuneet luontokappaleiksi.

Kuva 118. Vergilius kahden runottaren seurassa. (Mosaiikki.)

□ Kirjallisuuden kulta-aika. Keisari Augustuksen aikana eli Roomassa monta etevää runoilijaa. Kuuluisimmat olivat Vergĭ´lius, Horātius ja Ōvĭ´dius.

Vergilius kertoo Aeneis runoelmassa Aeneas [ēnē´ās] (kreik. Aine´ias) sankarin harharetkistä. Aeneas oli troialainen uros, joka Hektorin rinnalla erittäin urhoollisesti taisteli kreikkalaisia vastaan Troian sodan aikana. Troian palossa hän pääsi pakenemaan sortuvasta kaupungista, kantaen selässään vanhaa isäänsä ja taluttaen kädestä pientä Jūlius poikaansa. Rannassa hän tapasi joukon muita pakolaisia, astui heidän kanssaan laivoihin ja lähti etsimään uutta isänmaata. Äitinsä Venus jumalattaren suojaamana hän pelastui monesta vaarasta sekä saapui vihdoin Karthagoon, jossa Dīdō kuningatar hallitsi. Dido otti sankarin ystävällisesti vastaan. Kokonaisen vuoden Aeneas viipyi hänen luonaan. Kun uros vihdoin jumalien käskystä valmistautui jatkamaan matkaansa, kuningatar, joka oli suuresti ihastunut häneen, tuli aivan lohduttomaksi. Aeneaan ei kuitenkaan auttanut muu kuin totella jumalien käskyä. Silloin Dido suruissaan rakennutti rovion ja poltatti itsensä, sillä hän ei tahtonut elää ilman Aeneasta. Tämä jatkoi sillä välin harhailujaan. Vihdoin hän saapui Latiumin rannalle, jonne jumalat sallivat hänen pysähtyä. Hänen poikansa Julius perusti Alba Longan kaupungin ja tuli sen ensimmäiseksi kuninkaaksi. Hänestä polveutuivat Romulus ja Remus, Rooman kaupungin perustajat. Aeneaasta johtivat myös Julius suvun jäsenet juurensa. Siitäpä syystä oli Gajus Julius Caesarin ottopoikakin keisari Augustus muka tämän sankarin jälkeläisiä.

Runoilija Horatius oli mielipiteiltään epikurolainen. Hänen mielestään 197ihmisen ei tule tavoitella rikkauksia, kunniavirkoja ja sotaisia urotöitä, vaan hänen pitää nauttia elämästä vetäytymällä maalaiselämän rauhaan. Siellä hän saa kenenkään häiritsemättä tutkia filosofiaa tai muita tieteitä, sepittää omaksi ja ystäviensä huviksi runoja tai istuutua varjoisan puun juurelle kitaraansa soittamaan. Eräässä runossa, jonka hän kirjoitti ystävälleen Licĭ´niukselle, hän kiitteli tätä siitä kohtuudesta, jota hän noudatti, kun hän rehellisellä ja ahkeralla työllä torjui köyhyyden, mutta ei kuitenkaan ahnaasti heittäytynyt rikkauksien kokoamiseen. Runossa hän sanoo seuraavalla tavalla:

Elinohjees on, Licinius, oiva,

kun et temmeltäin pyri aavain myrskyyn,

etkä, väistääkses sitä, luovi rantaa

keskellä luotoin.

Ken se kultaiseen tasasuhtaan suostuu,

loat välttää hän lahotöllin kurjan,

avosilmin myös salit suuret, joita

karsaus katsoo.

Elä uljain päin, ota miesnä vastaan

ajan ahdingot; — ja jos tuuli liian

kävi myötäiseks, ole viisas, reivaa

paisuvat purjeet!

Ovidiuksen Metamorfoses-kokoelmassa on runo nimeltään Ekho ja Narkissos. Runoelmassa kerrotaan ihmeen kauniista Narkissos nuorukaisesta. Eräänä päivänä puhelias luonnotar Ēkhō´ eli Kaiku näki Narkissoksen hirviä metsästämässä, ja kohta hänessä syttyi sammumaton rakkaus tuohon kauniiseen nuorukaiseen. Hän olisi tahtonut puhutella lemmittyään, mutta kohtalo oli määrännyt, ettei Kaiku koskaan saanut aloittaa puhelua ihmisten kanssa, vaan ainoastaan vastata heidän kysymyksiinsä.

Kerran retkillään Narkissos metsähän eksyi,

huus´, huhus toisille: »Hoi, tääll’ oon!» Heti vastasi Ekho:

»Tääll’ oon!» Kummastellen joka suunnalle katseli poika.

»Hoi, tule tänne!» hän huus; soi vastaus: »Oi, tule tänne!»

Taakseen katsehen loi Narkissos. »Miks mua kartat?»

vihdoin virkkoi hän, mutt’ sai sanat taas samat vastaan.

Pitkitti Narkissos vain, Kaiun leikistä pettyin:

»Toisemme kohdatkaamme!» ja tuskin vastaus koskaan

riemuisammin raikuu kuin tähän taas sama pyyntö.

198

200Nyt Ekho riensi Narkissoksen luo tahtoen syleillä häntä, mutta kun nuorukainen näki luonnottaren, hän karkotti hänet suuttuen luotaan. Tämän tapauksen johdosta Ekho suri niin, että ruumis kuihtui ja katosi. Ääni vain jäi jäljelle. Sen kuulemme usein vielä nytkin, kun huudahdamme metsään. — Mutta eipä käynyt Narkissoksen sen paremmin. Kerran hän väsyneenä heittäytyi lepäämään metsän siimekseen hopeankirkkaan lähteen partaalle. Janoaan sammuttaakseen hän kallistui lähteen yli juomaan. Silloin hän näki veden kalvossa ihanat kasvot. Hän ei ymmärtänyt niitä omaksi kuvakseen, vaan jäi ihastuneena tuijottamaan noihin säihkyviin silmiin, voimatta kääntää katsettaan muualle. Siinä hän istui istumistaan, räväyttämättä silmää ja liikuttamatta jäsentä. Vihdoin hän alkoi surkastua; uupuen kallistui pää nurmikolle, silmät painuivat umpeen, ja henki pakeni rinnasta. Seuraavana aamuna oli jäljellä vain vaalean kellertävä kukka, jonka hohtavan valkeat terälehdet kurottautuivat auringon valoa kohti. Narkissoksesta oli tullut ihana narsissi.

Kuva 119.Forum, suunniteltuna semmoiseksi kuin se oli keisariaikana.

● Kuvaamataiteet. Italiasta on löydetty koko joukko kuvanveistoksia ja joitakin seinämaalauksiakin. Niistä ovat paraiten onnistuneet roomalaisia esittävät muotokuvat. (Roomalaisia korkokuvia 201ovat esim. kuv. 103 ja 115, rintakuvia taas esim. kuv. 99 ja 117).

Kuva 120. Roomalainen koulu.

Rakennustaiteenkin alalla roomalaiset ovat paljon oppineet kreikkalaisilta. Pylväiden runsas käyttäminen esim. on laina Kreikasta. Etruskeilta he taas oppivat holvien rakentamisen, minkä tähden heidän rakennuksissaan tavataan holvikaaria, joita kreikkalaiset alkuaan eivät käyttäneet. Usein he vielä päättivät rakennuksensa suurella kuvulla eli kupolilla. — Roomalaisilla oli useammanlaisia julkisia rakennuksia kuin kreikkalaisilla.

Temppelit olivat yleensä paljoa suuremmat kuin Kreikassa. Tunnetuin kaikista Rooman temppeleistä oli Augustuksen rakentama Pāntheon, »kaikkien jumalien temppeli».

Basilikat olivat pitkänomaisia nelinurkkaisia rakennuksia, joissa tuomioistuimet pitivät istuntonsa ja joihin ritarit keräytyivät keskustelemaan tavarain hinnoista ja muista liikeasioista. Myöhemmin kristityt alkoivat pitää kokouksiaan niissä, joten niistä vähitellen tuli kristillisiä kirkkoja.

Amfiteatterit olivat soikion muotoisia rakennuksia eläintaisteluja varten. Ne muistuttivat kahta yhteenrakennettua teatteria. Keskellä oli hiekoitettu areena, jossa taistelut suoritettiin, ja kaikilla 202puolilla kohosivat istumarivit, yleten yhä taustaa kohti. Tunnetuin amfiteatteri oli Rooman Colossē´um, joka rakennettiin muutamia vuosikymmeniä Augustuksen kuoleman jälkeen.

Sirkuksia eli kilpa-ajoratoja rakennettiin muihinkin kaupunkeihin kuin Roomaan. Circus maximus koristettiin entistä muhkeammaksi.

Kuva 121. Roomalaisen vesijohdon rauniot.

Kylpylaitokset eli thermit tulivat keisariajalla Rooman ja muidenkin kaupunkien upeimmiksi rakennuksiksi. Ne olivat alaltaan niin laajat, että ne käsittäisivät kokonaisia kaupunginosia meikäläisissä kaupungeissa.

Vesijohdot eli aqvaeduktit [akvēduktit] johtivat jopa monien peninkulmien takaa Roomaan raikasta ja terveellistä vettä suuriin vesisäiliöihin, joista asukkaat saivat sitä noutaa. Vesijohtokanavat kulkivat usein korkeiden holvitettujen siltarakenteiden päällä.

Kuva 122. Triumfikaari.

Triumfikaaret olivat kunniaportteja, joiden läpi triumfin viettäjät seurueineen ajoivat. Ne olivat korkokuvilla ja kirjoituksilla koristetut.

Hautarakennukset olivat toisinaan palatsien kokoisia. Niinpä keisari Hadrianuksen hautarakennus myöhemmin voitiin sisustaa linnoitukseksi. Pienemmätkin hautarakennukset olivat upeita.

203□ Roomalaisten huvitukset. Kreikkalaiset olivat hartaita näyttämötaiteen ystäviä. Roomalaiset katselivat mieluummin miekkailijoita. Miekkailuja ja eläintaisteluja toimeenpantiin varta vasten rakennetussa Colossē´umissa, jossa oli istumasijoja 50,000 hengelle. Areena oli erotettu katsojapaikoista leveällä kanavalla, jonka yli pedot eivät päässeet hyppäämään. Areenan toisessa päässä oli keisarin aitio sekä sen molemmin puolin Vestan neitsyiden ja ulkomaisten lähettilästen aitiot. Näiden jälkeen seurasivat senaattorien penkkirivit. Niiden takana oli ritarien istumapaikat ja sitten muun yleisön.

Kuva 123. Hadrianuksen hautamuistomerkki Roomassa.

Toisinaan tuotiin areenalle villieläimiä: leijonia, tiikereitä, sarvikuonoja, elefantteja jne., jotka taistelivat keskenään. Joskus pantiin toimeen suuria metsästyksiä, jolloin tapettiin joukoittain kirahveja, strutseja, gaselleja ym. eläimiä.

Kuva 124. Rooman Colosseum.

Mutta eipä tyydytty vain eläintaisteluihin. Myöskin ihmiset mittelivät voimiaan areenalla. Rotevia orjia, joita sanottiin gladiaattoreiksi, harjoitettiin erityisissä gladiaattorikouluissa vartavasten näitä voimanäytöksiä varten. Ennen kuin gladiaattorit ryhtyivät keskenään taistelemaan, he pysähtyivät keisarin aition eteen ja huusivat: »Terve, keisari, kuolemaan menevät tervehtivät sinua!» Muutamat gladiaattorit olivat olevinaan kalamiehiä; heillä ei ollut muita aseita kuin verkko ja pitkä kolmikärki. Toiset olivat sotilaiksi pukeutuneet; heillä oli haarniska, kilpi ja lyhyt miekka. Välistä kokonaiset gladiaattoriryhmät taistelivat keskenään. Ennen kuin voittaja antoi vastustajalleen kuoliniskun, hän loi katseensa yleisöön. Jos yleisö tahtoi pelastaa voitetun, se käänsi peukalonsa ylös. Tavallisesti roomalaiset kuitenkin osoittivat maata kohti, ja silloin 204voittaja upotti miekkansa toisen rintaan. Tämän jälkeen tuli Manalan lauttamieheksi pukeutunut palvelija, joka hehkuvalla raudalla koetteli makaavan haavoja. Jollei tämä mitenkään hätkähtänyt, hän oli kuollut. Silloin lauttamies iski häneen koukun ja laahasi hänet ulos areenalta.

Kuva 125. Roomalaiset kilpa-ajot.

Useasti suljettiin pahantekijöitä areenalle petojen raadeltaviksi Ärsytetyt villihärät, verenhimoiset tiikerit tai muut villieläimet päästettiin heidän kimppuunsa. Myöhemmin annettiin monesti kristittyjenkin täten kärsiä tuskallinen kuolema.

Keisariajalla kilpa-ajotilaisuudet sirkuksissa muuttuivat paljon meluisammiksi kuin aikaisemmin. Yleisö oli jakautuneena eri puolueihin, sinisiin, viheriäisiin jne. ajajien käyttämien pukujen mukaan. Ennen kilpa-ajoja lyötiin vetoa siitä, kuka voittaisi. Kun ajajat sitten lähenivät päämääräänsä, katsojat innoissaan nousivat paikoiltaan, huusivat ja huitoivat käsiään. Häviävän puolueen ystävät puhkesivat kirouksiin, toiset huusivat heille pilkkasanoja, ja melu sirkuksessa oli suunnaton.

Vanhan ajan lopussa alettiin sirkuksessa esittää muutakin kuin kilpa-ajoja. Nuoralla tanssijat, temppujen tekijät, villieläinten kesyttäjät, tanssijattaret ym. esiintyivät toinen toisensa jälkeen. 205Roomalaiset rakastivat ylenmäärin kylpyjä ja he vetelehtivät kylpylaitoksissa eli thermeissä päivät päästään.

Rikkailla roomalaisilla oli suuret kylpylät oman palatsinsa yhteydessä, mutta köyhemmät käyttivät julkisia kylpylaitoksia. Nämä olivat kauniisti, jopa ylellisesti sisustetut marmoripylväillä, mosaiikkilattioilla ja kalliilla taidemaalauksilla. Thermeissä oli liuta valtion orjia, joista toiset toimivat lämmittäjinä, toiset vartioivat kylpijöiden vaatteita ja toiset hieroivat heitä hyvänhajuisilla öljyillä. Ennen kylpyä useimmat harjoittivat urheilua kylpylaitoksen yhteydessä olevilla suurilla urheilukentillä. Tämän jälkeen he heittäytyivät suuriin uima-altaisiin, joissa oli kuumaa, haaleata tai kylmää vettä, mitä vain kukin halusi. Useat kulkivat vuoron perään altaalta altaalle. Kuumaa vettä ei kuitenkaan ollut kaikkina vuorokauden aikoina saatavissa, vaan kuuman kylvyn aika ilmoitettiin kellonsoitolla. Muutamat eivät ollenkaan käyttäneet uima-altaita, vaan ottivat mieluummin ammekylpyjä. Toiset taas olivat ihastuneita hiotuskylpyihin. Jokainen voi valita, mikä hänelle oli mieluisinta. — Olipa kylpylaitosten yhteydessä vielä luentosaleja, joissa oppineet pitivät esitelmiä ja runoilijat lukivat julki teoksiaan. Toisin paikoin oli amfiteattereja tai teattereja, toisaalla taas kirjastoja. Useat roomalaiset viettivät puolet päivästään thermeissä. Vähitellen niistä tuli vetelehtimispaikkoja, jotka olivat omiaan veltostuttamaan roomalaisia.

□ Miten ylhäinen roomalainen vietti päivänsä. Kaikki roomalaiset, rikkaat niinkuin köyhätkin, nousivat päivän sarastaessa. Pukeuduttuaan tunikaansa isäntä kokosi perheensä ja palvelijansa kotijumalien pyhäkköön, lausui lyhyen rukouksen sekä uhrasi hyppysellisen jyviä. Atriumiin kokoontui sillä välin joukko odottavaa väkeä. Toisinaan siellä oli joku isännän säätytovereista, joka toivotti hänelle onnea virkanimityksen tai muun merkkitapauksen johdosta. Mutta parhaasta päästä nuo odottajat olivat klienttejä. Roomassa oli tapana, että rikkaat keräsivät ympärilleen köyhiä kansalaisia, jotka taputtivat käsiään heidän puheilleen, seurasivat heitä heidän kulkiessaan kaduilla ja tekivät heille muitakin palveluksia. Näitä kansalaisia sanottiin klienteiksi. Heidän isäntänsä antoivat heille vastalahjaksi vanhoja vaatteita, kutsuivat heidät silloin tällöin aterialle jne. — Isäntä lähti nyt atriumiin, vaihtoi muutamia sanoja klienttiensä kanssa sekä vetäytyi sitten työhuoneeseensa tarkastamaan tilikirjojaan, neuvottelemaan kartanoittensa hoitajien kanssa sekä suorittamaan muita esiintyviä askareita. Kaikki tämä kulutti pari tuntia.

Syötyään kevyen aterian: viiniin kastettua leipää, hunajaa ja taateleita ylimys otti togan yllensä ja lähti kaupungille orjien ja klienttien saattamana. Jos hänellä oli pitkä matka kuljettavana, hän kannatti 206itseään kantotuolissa. Milloin hänellä oli oikeusjuttu ajettavana, hän lähti johonkin Forumin varrella olevaan basilikaan antamaan selityksensä praetorille. Tasavallan aikana hän useasti kävi kansankokouksessa, mutta keisarikaudella se enää tapahtui harvoin. Senaatin kokouksissa hän sen sijaan kävi yhä edelleen.

Kuva 126. Roomalaista katuelämää.

Noin kello 12 ylimys palasi kotiinsa suurusta syömään. Ateria käsitti lihaa, vihanneksia, hedelmiä ja viiniä. Nyt hän tavallisesti piti lyhyen ruokalevon. Sitten seurasi ruumiinharjoituksia joko kotona tai harjoituskentällä ulkona kaupungissa. Sen jälkeen tuli kylpy, jonka varakkaimmat ottivat kotona, muut yleisissä kylpylaitoksissa. Myöhään iltapäivällä nautittiin pääateria, joka vastasi meidän päivällistämme. Se oli useasti kallis ja ylellinen. Jos oli vieraita, voitiin pitoja jatkaa kauan aterian jälkeen. Mutta tavallisissa oloissa roomalainen pani aikaisin levolle, sillä valaistus oli niin huono, ettei haluttanut istua iltaisin ylhäällä.

Naisten asema oli Roomassa paljon parempi kuin Kreikassa. Naiset eivät ainoastaan huolehtineet taloudesta, vaan he ottivat miesten kanssa osaa seuraelämään, olipa monella naisella vaikutusvaltaa valtion hallinnossakin.

207

Kuva 127. Pompejin häviö.

□ Vesuviuksen purkautuminen. Roomalaisten elämästä sekä heidän rakennuksistaan ja yleensä koko heidän sivistyksestään on saatu tarkkoja tietoja erään surullisen tapauksen johdosta, joka sattui vuonna 79 j. Kr. Silloin purkautui Vesuvius, joka kauan aikaa oli ollut sammuksissa, haudaten allensa kolme kaupunkia, niiden joukossa Pompē´jin. Purkautuminen tapahtui niin äkkiä, etteivät ihmiset päässeet pakenemaan, vaan laava ja tuhka yllätti monet keskellä heidän jokapäiväisiä toimiaan. Vesuviuksen purkauksesta roomalainen kirjailija Plī´nius nuorempi on antanut historioitsija Tacitukselle osoitetussa kirjeessä omiin näkemiinsä perustuvan kertomuksen. Hän asui äiteineen tuon tuhoisan luonnonmullistuksen tapahtuessa enonsa, kuuluisan luonnontutkijan Plinius vanhemman huvilassa, joka sijaitsi Napolin lahden rannalla. Näin hän kertoo:

Kello 1:n ajoissa i. p. äitini ilmoitti enolle, että oli näkyvissä suuri, oudonmuotoinen pilvi. Eno oli juuri ottanut aurinkokylvyn ja sen jälkeen kylmän kylvyn ja aterioituaan ruvennut jatkamaan tutkimuksiaan. Tämän kuultuaan hän pyysi sandaalinsa ja kapusi paikalle, josta saattoi hyvästi tarkastaa tuota merkillistä ilmiötä.

Pilvi kohosi joltakin vuorenkukkulalta, joka myöhemmin tunnettiin 208Vesuviukseksi, ja muistutti lähinnä puuta, joka ylhäällä haaraantui moneksi oksaksi. Se oli aika ajoin valkoinen, toisinaan lianvärinen ja kirjava, mikäli se kulloinkin lennätti muassaan maata ja tuhkaa.

Koska enoni oli luonnontutkija, tuntui hänestä tämä ilmiö mielenkiintoiselta ja lähemmän tutkimisen arvoiselta. Hän panetti kuntoon purjealuksen ja oli juuri lähdössä, kun saapui kirje eräältä Vesuviuksen juurella asuvalta roomattarelta. Uhkaavasta vaarasta pelästyneenä tämä pyysi enoani pelastamaan hänet meritse, koska se oli ainoa mahdollinen pakotie.

Enoni antoi nelisoutuisten lähteä matkaan ja kiiruhti pelastamaan ei ainoastaan kirjeen lähettäjää, vaan lukemattomia ihmisiä, joita rannikon luonnonihanuus oli houkutellut sinne asumaan. Hän riensi sinne, mistä muut pakenivat, ja purjehti suoraan kohti vaaraa, niin vapaana pelosta, että saneli muistiin merkittäväksi kaikki havaitsemansa onnettoman ilmiön vaihdokset.

Jo satoi tuhkaa laivoille, sitä lämpimämpää ja tiheämpää, mitä lähemmäksi tultiin, pian myös hohkakiveä sekä mustia, palaneita, tulen halkaisemia kiviä. Vuorelta syöksyvät kivilohkareet estivät maihin nousun. Hetken epäröityään hän virkkoi perämiehelleen: »Rohkea rokan syöpi» ja kehoitti ohjaamaan vähän syrjemmäksi, likellä olevaa Stabiæn (stă´biē) kaupunkia kohden, jossa muuan hänen ystävänsä asui. Sielläkin oli vaara jo silmien edessä, ja enoni ystävä oli valmis lähtemään pakoon. Maihin noustuaan eno syleili ja lohdutti ystäväänsä, jonka jälkeen hän aterioitsi ja paneutui tyynenä levolle.

Sillä välin kohosi Vesuviukselta monesta kohdin valtavia liekkejä ja korkeita tulipatsaita, jotka yön pimeydessä näyttivät vielä kirkkaammilta. Pian alkoi sen talon pihalle, jossa enoni nukkui, kerääntyä niin paljon tuhkaa ja hohkakiveä, että kotvan kuluttua olisi makuuhuoneesta ollut mahdoton päästä ulos. Hänet herätettiin, ja hän yhtyi toisten seuraan, jotka olivat valvoneet koko yön.

Kuva 128. Leipuri Paquius Proculus ja hänen vaimonsa. Pompejista löydetty maalaus.

Muualla oli jo päivä, mutta täällä oli yö, mustempi ja synkempi kaikkia öitä. Päätettiin neuvottelun jälkeen lähteä pakosalle, ja pakenijat sitoivat patjoja päälaelleen saadakseen suojaa putoilevia kiviä vastaan. Rannalla kohtasi heitä raivoisa vastatuuli, liekit lähenivät ja rikin haju täytti ilman. Toiset pakenivat kiireisesti, mutta enoni lankesi pitkäkseen ja pyysi 209ehtimiseen raikasta vettä. Kahden palvelijan tukemana hän nousi, mutta kaatui taas maahan luullakseni paksun savun tukahduttamana. Myöhemmin löydettiin hänen vammaton ruumiinsa puettuna samoihin vaatteisiin, jotka hänellä oli ollut yllään. Se muistutti enemmän nukkuvaa kuin kuollutta.

Näin Plinius kirjeessään Tacitukselle. Eräässä toisessa kirjeessä hän täydentää kuvaustaan, mainiten etäämpänäkin tulivuoresta maan huojuneen siihen määrään, että vaunut eivät pysyneet paikoillaan, vaikka kivillä tuettiin niiden pyöriä. Meri vetäytyi loitolle rannoilta. Ihmiset pakenivat huutaen ja valittaen, ja moni luuli ikuisen yön jo tulleen. Tuhkaa satoi niin tiheään, että sitä täytyi vähä väliä pudistaa pois vaatteistaan, ettei hautautuisi sen alle. Kun ilma lopulta seestyi ja aurinko pääsi valaisemaan maisemaa, niin näkyivät hirvittävän tuhon jäljet: koko seutu oli paksun tuhkakerroksen, ikään kuin luminietoksen, peitossa. Ja lähellä Vesuviusta oli kokonaista kolme kaupunkia tuhka- ja soraläjäin alle hautautuneina.

1700 vuotta Pompeji oli hautautuneena tuhkaan, mutta kun kerran 1700-luvulla kaivettiin perustusta taloa varten, työmiehet saivat esiin pylvään kauniisti koristetun pään. Kun he jatkoivat kaivauksia, paljastui kokonainen teatteri. Nykyjään useimmat kadut on avattu. Rakennukset ovat hyvästi säilyneet; seinien maalaukset ja porttien päällä olevat kirjoitukset näkyvät selvästi.

Kuva 129. Roomalaisia rahoja.

● Elinkeinot. Augustuksen ja seuraavien keisarien aikana vallinnut rauha oli omiaan kohottamaan elinkeinoja. Maanviljelys kehittyi varsinkin Afrikan ja Aasian provinsseissa. Teollisuus muodostui yhä enemmän suurteollisuudeksi. Sadat orjat työskentelivät suurissa leipomoissa, jalkinetyöpajoissa ja muissa tehtaissa. Kauppa kohosi ennen aavistamattomaan kukoistukseen. Rooman rinnalla oli monta muutakin mahtavaa kauppakaupunkia, ennen muita Aleksandria ja Antiokia. Kaikkialle perustettiin hyviä satamia ja oivallisia teitä. Valtakunta sai järjestetyn postilaitoksen. Rahat sekä pituus- ja 210painomitat määrättiin yhtäläisiksi valtakunnan kaikissa osissa. Rooman yleisimmäksi rahaksi tuli sestertsi.

Tärkein Rooman tuontitavaroista oli vilja. Kaikki ihmiset tarvitsivat leipää, ja sadoilletuhansille jaettiin viljaa ilmaiseksi. Vilja tuotiin Rooman satamakaupunkiin Ostiaan, josta se pienemmillä aluksilla kuljetettiin valtion ja yksityisten aittoihin Roomaan. Mutta Roomaan tuotiin paljon muitakin ruokatavaroita, kuten lihaa, juustoa, kalaa, hunajaa, hedelmiä, öljyä ja viiniä. Edelleen tuotiin rakennusaineita, puuta ja marmoria. Lisäksi tuli purppurakankaita Foinikiasta, nahkoja Mustan meren rantamilta, hopeata, tinaa ym. metalleja Espanjasta, norsunluuta Afrikasta jne. Rooman kauppiaat kävivät Intiassa ja Ceylonissa saakka. Heidän karavaaninsa tunkeutuivat kauas Aitiopiaan ja Saharan keitaisiin. Mustan meren satamissa he joutuivat tekemisiin niin monen kansallisuuden kanssa, että tarvitsivat toista sataa tulkkia.

ROOMA KEISARIKUNTANA.

● Juliaaniset ja flaaviset keisarit. Augustukselta ei jäänyt poikaa, joten keisarinarvo joutui hänen poikapuolelleen Tiberiukselle, jonka suku yli 50 vuoden pysyi vallassa. Nämä juliaaniset keisarit (14–68) olivat julmia ja luulevaisia hallitsijoita, joista toiset tuntuvat suorastaan huvikseen panneen toimeen ihmisteurastuksia. Juliaanisista keisareista viimeinen oli Nĕ´ro, jonka aikana tulipalo hävitti Rooman. Kun kansa epäili keisaria sen sytyttäjäksi, hän syytti kristittyjä ja pani toimeen ensimmäisen kristittyjen vainon.

Neron kuoleman jälkeen sotajoukko valitsi keisariksi Flā´vius Vespāsiā´nuksen, joka oli kunnollinen ja voimakas hallitsija. Hän rakennutti Roomaan Colosseumin, pani alulle Britannian valloittamisen, teki Palestiinasta maakunnan ja hävitti Jerusalemin. Vespasianuksen suku eli flaaviset keisarit hallitsivat lähes 30 vuotta (69–96). Heidän aikanaan tapahtui Vesuviuksen tuhoisa purkautuminen.

211□ Caligula ja Nero. Augustuksen jälkeen hallitsi Roomaa monta kunnotonta keisaria. Mielettömin kaikista oli Calĭ´gula, joka esiintyi enemmän pahankurisen pojan kuin järkevän hallitsijan tavoin. Hän julisti itsensä ensin Venus jumalattareksi ja sitten Juppiteriksi. Useilta Juppiterin-patsailta hän hakkautti pään poikki, asettaen oman kuvansa entiseen runkoon. Mielihevoselleen hän rakennutti komean palatsin; hevosen seimi oli norsunluuta, ja peitteenä sillä oli purppuraloimi. Ajattelipa keisari jo hevosen valituttamista konsuliksi. Kerran Caligula rakennutti sillan, jonka yli hän itse ensin ratsasti, kutsuen kansaa seuraamaan hallitsijaansa. Silta oli kuitenkin rakennettu siten, että se hajosi suuren taakan alla. Keisari katseli nautinnokseen, miten veteen joutuneet ihmiset kamppailivat kuolemaa vastaan. Suuttuessaan kerran roomalaisiin Caligula lausui toivomuksen, että koko kansalla olisi vain yksi pää, niin että se yhdellä iskulla voitaisiin katkaista.

Keisari Nĕ´ron ensimmäiset hallitusvuodet olivat Roomalle varsin onnelliset. Hän uskoi hallitustoimet kyvykkäille neuvonantajille, jotka lievensivät veroja ja valvoivat maaherrain hallintoa maakunnissa. Nero itse kulutti aikansa huvituksissa ja nautinnoissa. Hän esiintyi milloin ajajana sirkuksessa, milloin taas kitaransoittajana tai laulajana teatterissa, jossa palkatut henkilöt taputtivat hänelle käsiään. Luullen olevansa suuri taiteilija hän kärsi sen ylenkatseen, jonka julkinen näyttämöllä esiintyminen hänelle tuotti, sillä roomalaiset pitivät sitä vapaalle miehelle tuiki sopimattomana. Tekipä hän myöhemmin matkan Kreikkaankin, jossa otti osaa olympialaisiin kisoihin saaden kaikki palkinnot, vaikka oli pudonnut kilpa-ajovaunuista.

Valta turmeli heikkoluonteisen Neron; turhamainen taiteenharrastaja muuttui julmaksi tyranniksi, joka säälimättä surmautti kaikki epäluulonalaiset, yksinpä lähimmät omaisensa. Surmansa saaneiden joukossa oli hänen oma äitinsäkin. Viekkaasti Nero lähetti hänet merelle laivassa, joka oli niin rakennettu, että se ulapalle tultuaan hajosi. Kun äiti tästä huolimatta pelastui uimalla, poika lähetti erityiset murhaajat hänen kotiinsa. Kaksi puolisoansa hän niinikään surmautti, ja jalon opettajansa hän pakotti tekemään itsemurhan, valiten sen jälkeen neuvonantajikseen onnenonkijoita, jotka olivat valmiit noudattamaan jokaista hänen oikkuaan ja ylistämään hänen järjettömimpiä tekojaan.

Hänen hallituksensa loppupuolella syttyi (v. 64 j. Kr.) Roomassa tulipalo, jossa suurin osa kaupunkia paloi poroksi ja tuhannet ihmiset saivat surmansa. Pian levisi huhu, että Nero oli tulipalon sytyttänyt. Kerrottiin, että hän pukeutuneena kitaransoittajan pukuun, laakeriseppele päässään oli palatsinsa parvekkeelta ihaillut tulipaloa 212ja laulanut laulua Troian häviöstä. Puhdistuakseen epäilyksistä Nero syytti kristittyjä, jonka johdosta alkoi ensimmäinen kristittyjen vaino.

Kuva 130. Nero ihailemassa Rooman paloa.

Palon jälkeen kaupunki rakennettiin entistä komeammaksi. Itselleen keisari rakennutti suunnattoman suuren palatsin, jota sanottiin »Neron kultaiseksi taloksi». Huoneet välkkyivät kullasta ja helmistä, ja rakennuksen yhteydessä oli pihoja ja pylväskäytäviä, vieläpä lammikoita, lehtoja ja niittyjäkin. Palatsin valmistuttua keisarin kerrotaan sanoneen: »Vihdoinkin saan asua ihmisiksi».

Mutta kansa tuskastui lopulta Neron julmuuksiin ja tuhlaukseen. Legioonat tekivät kapinan ja marssivat Roomaan. Silloin keisarin ystävät ja palvelijat luopuivat hänestä, ja valepukuun pukeutuneena hän pakeni Roomasta. Päästyään erääseen kaupungin lähistössä olevaan maataloon hän piiloutui lammikon kaislikkoon. Mutta kun takaa-ajajat lähestyivät, hän työnsi tikarin rintaansa. »Minkä taiteilijan maailma minussa kadottaakaan!» olivat hänen viimeiset sanansa.

● Maakuntakeisarit (98–180). Flaavisen suvun sammuessa roomalaiset jo olivat niin veltostuneet, ettei heistä enää ollut kunnollisiksi hallitsijoiksi. Siitä syystä pääsikin valtaistuimelle kohoamaan 213sarja voimakkaita maakuntakeisareita, joiden hallitusaika oli koko keisarikauden onnellisin. Ensimmäinen maakuntakeisareista oli Trajā´nus, jonka hallitessa valtakunta saavutti suurimman laajuutensa. Hänen aikanaan oli Roomalla kaksi mahtavaa naapuria, daakialaiset Tonavan pohjoispuolella ja parthialaiset idässä. Heitä vastaan Trajanus lähti taistelemaan, voitti ensin daakialaiset ja teki Daakian provinssiksi sekä riisti sen jälkeen parthialaisilta Armenian ja Assyyrian, joista niin ikään tehtiin maakuntia. Mutta Trajanus piti myös huolta Rooman kansasta. Varsinkin hänen hyväntekeväisyys toimintansa oli suurenmoinen. Roomaan perustettiin orpolastenkoteja, vaivaistaloja ja sairaaloita, joissa kaikkien hyljeksimät huono-osaiset saivat tyyssijan. Niin ikään Trajanus suosi sivistystä, kaunisti Roomaa monella ihanalla loistorakennuksella sekä avusti kirjailijoita ja tiedemiehiä.

Rooman valtakunta laajimmillaan.

Kuva 131. Trajanus.

214

Rooman valtakunta verrattuna laajuudeltaan vanhan ajan muihin suurvaltoihin.

Trajanuksen seuraaja Hadriā´nus oli rauhaa rakastava mies. Sen tähden hän luovutti parthialaisille takaisin osan niitä maita, jotka Trajanus oli heiltä valloittanut. Hadrianus ei viihtynyt kauan yhdessä paikassa, vaan oli alati matkoilla maakunnissa. Useimmiten hän kulki ilman monia saattajia, jopa toisinaan jalkaisin ja valepuvussa. Kaikkialla hän otti selville, miten virkamiehet hoitivat tehtäviään, rankaisi ankarasti petollisia virkailijoita ja poisti epäkohtia, missä vain niitä havaitsi. Kaupunkeja hän koristi palatseilla, kuten Roomaa suurella hautarakennuksellaan (Katso kuv. 123!).

Viimeinen maakuntakeisari Marcus Aurē´lius on tunnettu filosofisena kirjailijana ja taitavana sotapäällikkönä.

● Sivistyksen hopeakausi. Maakuntakeisarien aikana eli joukko eteviä roomalaisia kirjailijoita, niin runoilijoita kuin tiedemiehiä. Myöhempien sukupolvien roomalaiset sanoivatkin tätä aikaa sivistyksen hopea-ajaksi.

Varsinkin ansaitsee mainitsemista kaksi historioitsijaa, joista toinen, Tă´citus, kirjoitti Rooman keisariajan historian latinan kielellä, toinen, Plū´tarkhos, jätti jälkeensä vanhan ajan kuuluisimpien miesten kreikankieliset elämäkerrat.

Eräässä historioitsija Tacituksen teoksessa mainitaan ensi kerran nimi fe´nni, suomalaiset. Tästä kansasta Tacitus kirjoittaa seuraavasti: »Fennien raakuus on erinomaisen suuri ja heidän köyhyytensä inhottava: ei aseita, ei hevosia eikä asuntoja ole heillä; heidän ravintonaan on metsänriista, heidän pukunaan taljat, heidän vuoteenaan 215maa; heidän ainoa turvansa on nuolissa, joita he raudan puutteessa varustavat luukärjillä. Ja sama metsästys elättää yhdellä lailla miehet ja vaimot; sillä jälkimmäiset seuraavat kaikkialla mukana ja vaativat saaliista osansa. Eikä ole lapsillakaan muuta suojaa petoja ja sadetta vastaan kuin jonkinlainen vitsakota; tänne palaavat nuorukaiset, tämä on vanhusten turvapaikka. Mutta tätä elämää he pitävät onnellisempana kuin hikoilla pelloilla, vaivaantua talonpuuhissa tai toivon ja pelon vaiheilla ajatella omaa ja muiden omaisuutta; välittämättä ihmisistä, välittämättä jumalista he ovat saavuttaneet vaikeimman asian, ettei heillä ole edes toivomisen tarvetta.»

Nykyajan tiedemiehet arvelevat, että Tacitus on saanut vääriä tietoja suomalaisista, sillä he olivat epäilemättä tähän aikaan korkeammalla kehityskannalla kuin Tacituksen mainitsema kansa. Ehkäpä hänen kuvauksensa tarkoittaakin lappalaisia.

● Tämän ajan filosofeista useimmat liittyivät joko stoalaiseen tai epikurolaiseen koulukuntaan. Varsinkin oli monta lahjakasta stoalaista filosofia. Niistä mainittakoon keisari Neron opettaja Sĕ´neca sekä viimeinen maakuntakeisari Marcus Aurē´lius.

□ Stoalainen filosofia oli aikojen kuluessa kehittynyt yhä ihmisystävällisemmäksi. Niinpä teroitettiin kaikkien ihmisten samanarvoisuutta. Se ikään kuin raivasi tietä kristinuskolle. Voimakkaasti korostettiin myös asettumista kaikkien onnenvaihdosten yläpuolelle. Jos olot muodostuivat sellaisiksi, ettei ihminen voinut elää vakaumuksensa mukaisesti, tuli hänen vapaaehtoisesti luopua elämästään surmaamalla itsensä. Monet jalot roomalaiset seurasivatkin viimeksimainittua neuvoa, kuten esim. Cato nuorempi ja Brutus.

Filosofi Senecan ihmisystävällisyys käy ilmi esim. siitä, että hän piti orjuutta epäoikeutettuna ja vastusti gladiaattorileikkejä. Eräässä kirjeessään hän sanoi: »Sattumalta jouduin gladiaattorinäytäntöön. Odotin jotain hauskaa, sukkelaa ja virkistävää. Päinvastoin! Näytännöstä oli leikki kaukana; siellä vain tapettiin ihmisiä. Taistelijoilla ei ollut mitään suojuksia; koko ruumis oli iskuille altis eikä kertaakaan isketty harhaan. Taistelevia odotti kuolema. Miekka ja tuli olivat toimessa, ja sitä kesti, kunnes tanner oli tyhjä. Palaamme tällaisista näytännöistä ahnaampina, turhamaisempina, ylellisempinä, vieläpä julmempina ja epäinhimillisempinä.»

Marcus Aurelius on jättänyt jälkeensä kokoelman mietelmiä. Eräässä hän vaatii ihmisrakkautta seuraavin sanoin: »Sano itsellesi aamupuhteessa: tänään joudun tekemisiin uteliaan, kiittämättömän, röyhkeän, petollisen, kateellisen ja jörön ihmisen kanssa! Kaikki nämä viat johtuvat siitä, ettei hän tiedä erotusta hyvän ja pahan 216välillä. Minä sen sijaan olen selvästi oppinut huomaamaan, että hyvä on kaunista ja paha rumaa. Sen tähden ei kukaan voi minua vahingoittaa, sillä minä en anna houkutella itseäni rumaan. Siitä syystä en myöskään voi suuttua minulle sukua olevaan olentoon ja häntä vihata, sillä olemme luodut yhteiseen työhön aivan samalla tavalla kuin molemmat jalat, kädet, silmät tai leuat.»

● Roomalaiset olivat oppineet kreikkalaisilta kaikki muut tieteensä, mutta oli kuitenkin eräs, jonka he itse loivat. Se oli lakitiede. Kun Rooman valtakunnan alue polvi polvelta kasvoi, kahdentoista taulun lait eivät riittäneet pitkällekään; ne olivat aiotut pienelle kaupunkivaltiolle, ja Roomasta oli tullut suuri maailmanvalta. Myöhemmin olikin välttämätöntä julkaista yhä uusia lakeja. Tasavallan aikana päättivät niistä osittain kenturiakokous, osittain tribuskokous, osittain vihdoin senaatti. Keisarivallan aikana taas keisarit antoivat asetuksia. Kaikkia näitä lakeja kokoilivat, järjestivät ja selittivät lainoppineet. Heidän selityksiään pidettiin niin suuressa arvossa, että keisarit vihdoin määräsivät ne lain veroisiksi; jos jostakin seikasta ei ollut lakimääräystä olemassa, mutta tunnettu lainoppinut oli lausunut siitä mielipiteensä, tuli tuomarin ratkaista asia annetun selityksen mukaisesti.

● Sotilasväkivallan aika (180–284). Maakuntakeisarien jälkeen Rooman valtakunta alkoi nopeasti rappeutua. Henkivartiosto asetti ja erotti keisareita mielensä mukaan, mennen kerran julkeudessa niin pitkälle, että möi huutokaupalla keisarin arvon. Toisinaan oli monta keisaria samalla kertaa, joten koko valtakunta oli hajoamaisillaan. Kaikeksi onnettomuudeksi Rooma sai näihin aikoihin kaksi vaarallista vihollista. Idässä persialaiset perustivat voimakkaan valtakunnan. Ja pohjoisessa germaanit muodostivat suuria liittokuntia. Roomalaiset itse olivat jo veltostuneet, ja heidän sotajoukossaan oli parhaasta päästä barbaareja. Näin ollen roomalaisten täytyi tehdä kummallekin viholliselle erinäisiä aluemyönnytyksiä.

● Rooman viimeinen kukoistus (284–395). Keisari Dioclētiā´nus teki lopun sotilasväkivallan ajasta. Hän huomasi, ettei Augustuksen laatima hallitusmuoto enää kyennyt pitämään valtakuntaa koossa ja 217sen tähden hän pani alulle hallitusmuodon muutoksen. Uudistuksen toteutti lopullisesti Constantī´nus Suuri (312–337).

Uuden hallitusmuodon mukaan keisarilla oli rajaton yksinvalta, aivan kuin itämaisilla hallitsijoilla aikaisemmin. Keisaria avustivat hallituksessa ministerit. Kullakin ministerillä oli erityinen hallinnonhaara, josta hän piti huolta; eräs hoiti valtion rahastoa, toinen huolehti sotajoukosta, kolmas valmisti lakiehdotukset jne. Jokaisella ministerillä oli virastonsa, joka avusti häntä hänen työssään. — Hallintoa varten koko valtakunta oli jaettu neljään osaan, joissa kussakin oli oma päämiehensä, prefekti. Prefektien alueet oli jaettu piirikuntiin, joiden johtajat olivat prefektien valvonnan alaisia. Samaten piirikunnat oli jaettu pienempiin alueisiin. Alempi virkamies oli aina vastuussa ylemmälle ja kaikkein ylimmät olivat suorastaan keisarille vastuussa. Koko valtakunta oli kuin suuri kone, jonka keisarit panivat käyntiin.

Keisari Constantinus oli kristityille suosiollinen eikä enää viihtynyt Roomassa, jossa oli paljon pakanoita ja jossa myös liiaksi muisteltiin entistä vapaampaa hallitusmuotoa. Hän perusti uuden pääkaupungin Bosporoksen rannalle muinaisen Byza´ntionin paikalle. Kaupunki sai nimekseen Uusi Rooma, mutta kansa sanoi sitä Konstantinopoliksi eli Constantinuksen kaupungiksi, ja sitä nimeä käytetään vielä meidän päivinämme, vaikka turkkilaiset nykyisin ovat ristineet sen Istanbuliksi. Kaupunkia koristettiin upeilla loistorakennuksilla, ja ennen pitkää se oli yhtä komea kuin Rooma, vieläpä komeampikin.

Diocletianuksen ja Constantinuksen uudistukset tuottivat valtakunnalle viimeisen kukoistuksen. Ulkoiset viholliset eivät saaneet siltä riistetyksi alueita ja sisäisesti järjestys pysyi yllä. Mutta tätä kukoistusta kesti vain satakunta vuotta. Varsinkin tuli aikaa voittaen näkyviin pyrkimys hajaantumiseen. Valtakunnan itäosissa puhuttiin kreikkaa ja länsiosissa latinaa, ja molemmat puoliskot vieraantuivat toisistaan. Kun vihdoin voimakas keisari Theodŏ´sius kuoli v. 395, valtakunta lopullisesti jakautui kahtia: Itä-Rooman ja Länsi-Rooman keisarikuntiin.

218

KRISTINUSKO VALLOITTAA MAAILMAN.

● Pakanauskonnot rappeutuvat. Tasavallan loppuaikoina sivistyneet lakkasivat uskomasta jumaliin. Kreikassa usko jo aikoja sitten oli hälvennyt, ja Kreikasta uskonnottomuus siirtyi Roomaan. Toiset hakivat lohdutusta filosofiasta, mutta filosofiakaan ei voinut kaikkia tyydyttää, vaan monet kaipasivat uutta jalompaa uskontoa.

Alhainen kansa luotti yhä vanhoihin jumaliin. Mutta he eivät rakastaneet, vaan pelkäsivät niitä. Siksi he mielellään vaihtoivat ne vieraisiin jumaliin. Varsinkin itämaiden uskonnot salaperäisine menoineen saivat Roomassa monta tunnustajaa. Mutta eivätpä vieraatkaan jumalat ajan pitkään voineet antaa lohdutusta. Ihmisten sydämiin jäi yhä sammumaton kaipuu.

Roomalaiset olivat uskonnon asioissa hyvin suvaitsevaisia. Jokainen sai palvella sitä jumalaa, jota hän piti oikeana. Erään vaatimuksen he kuitenkin asettivat kaikille ihmisille. Omien jumaliensa ohessa heidän tuli palvella myös Rooman valtakunnan keisareita. Keisarit julistettiin jo eläessään jumaliksi, heidän kuvapatsaansa pystytettiin temppeleihin ja kaikkien ihmisten oli uhrattava niille. Joka ei palvellut keisareita jumalina, hän osoitti sillä halveksimista ja vihamielisyyttä Rooman valtakuntaa kohtaan, ja hän oli muka vaarallinen henkilö, joka oli kuolemalla rangaistava.

● Kristinusko syntyy. Juuri kun ihmiset enimmän kaipasivat uutta lohdullista oppia, syntyi uskonto, joka saattoi ihmismieltä tyydyttää, syntyi kristinusko.

Kristinuskoa saarnattiin aluksi vain juutalaisten keskuudessa, jotka olivat hajaantuneet Rooman valtakunnan kaikkiin osiin. Apostoli Paavalin ajoista pakanoitakin otettiin kristillisiin seurakuntiin. Köyhät ja sorronalaiset ottivat riemulla vastaan uuden opin, sillä se lupasi heille kuoleman jälkeen uuden elämän, jossa ei ollut kärsimyksiä eikä erotusta köyhän ja rikkaan, orjan ja herran välillä. Paljon vaikutti myös se, että kristittyjen Jumala oli rakkauden Jumala, joka ei tahtonut ketään rangaista eikä työntänyt ketään luotaan, vaan otti vastaan jokaisen, joka vilpittömin mielin etsi häneltä turvaa. Useita miellytti kristittyjen harjoittama hyvän-tekeväisyys, 219he kun auttoivat toinen toistaan, vieläpä holhosivat vihamiehiäänkin, milloin nämä olivat avun tarpeessa.

Syntyi kristittyjä seurakuntia kaikkialle valtakuntaan, jopa itse Roomaankin. Nopeimmin kristittyjen lukumäärä kasvoi Vähässä-Aasiassa. Erittäin suureksi hyödyksi lähetystyössä oli se seikka, että Rooman valtakunnassa oli hyvät tiet ja säännöllinen laivakulku ja että kaikkialla valtakunnassa ymmärrettiin kreikkaa ja latinaa. Olipa kristittyjen vainoaminenkin omiaan levittämään uutta uskontoa. Kun näet pakanat näkivät, miten alttiisti kristityt antautuivat kuolemaan uskonsa puolesta, he tulivat vakuuttuneiksi, että tämä oppi oli oikea.

● Vainot. Kristinuskon leviäminen ei saanut tapahtua ilman vastarintaa. Kristityt eivät voineet muita uskontoja tunnustavien tavoin osoittaa keisarien kuvapatsaille jumalallista kunnioitusta. Sen tähden heitä alettiin pitää Rooman valtakunnan vihollisina. Kuta voimakkaampi keisari oli ja kuta paremmin hän hoiti valtakuntaansa, sitä selvemmin hän huomasi, että kristityt erosivat muista ihmisistä, ja sitä enemmän hän pelkäsi, että he olisivat vaarallisia Rooman valtakunnan eheydelle. Sen tähden Rooman parhaimmat keisarit vainosivat kristittyjä. Keisari Neron vaino tosin johtui vain siitä, että keisari koetti itse puhdistua Rooman palon aiheuttamista epäluuloista syyttämällä kristittyjä, mutta niin Trajanus kuin Marcus Aurelius vainosivat kristittyjä syystä, että pitivät heitä valtiolle vaarallisina. Niitä kristittyjä, jotka uskon tähden joutuivat vainon alaisiksi, sanottiin marttyyreiksi.

Aluksi virkamiehet eivät etsimällä etsineet kristittyjä, vaan rankaisivat vain silloin, kun kristityitä heille ilmiannettiin. Mutta n. v. 250 julkaistiin määräys, joka velvoitti virkamiehiä kaikissa valtakunnan osissa ottamaan selville, ketkä tunnustivat kristinuskoa. Tämän johdosta vainot, jotka aikaisemmin olivat olleet ikään kuin satunnaisia, tulivat yleisiksi.

Vaikein oli se vaino, jonka keisari Diocletianus n. v. 300 pani toimeen, mutta se oli myös viimeinen.

□ Keisari Neron vainosta kertoo Tacitus, joka itse halveksi kristittyjä, seuraavasti: »Ei millään keinolla saatu vaikenemaan huhua, jonka mukaan tulipalo oli keisarin käskystä aikaansaatu. Senpä vuoksi 220Nero, tukahduttaakseen kulkupuheet, itse keksi syyllisiä ja rankaisi heitä mahdollisimman julmalla tavalla. Ne olivat niitä riettaudesta vihattuja, joita rahvas sanoo kristityiksi. Tämä nimitys johtuu eräästä Kristuksesta, joka kärsi kuolemanrangaistuksen Pontius Pilātuksen toimesta. Ensinnä kiinnipannut ja sitten tavaton paljous heidän ilmiantamiaan havaittiin tutkittaessa ei juuri murhapolttoon syypäiksi, mutta sitä enemmän koko ihmissuvun vihaajiksi. Ja kuolemaantuomittuja päälle päätteeksi kidutettiin keisarin huvitukseksi; niinpä heitettiin heitä, puettuina petojen nahkoihin, koirien raadeltaviksi tai naulittiin ristinpuihin tai sytytettiin, kun päivä oli mennyt mailleen, palamaan yövalaisuksi. Tälle näytelmälle Nero avasi puutarhansa, ja siellä vietettiin sirkusjuhlaa, Nero kilpa-ajajan puvussa itse ajaen tai seisoen pienissä vaunuissa.»