Vanha aika. N. vuoteen 400 jKr. (continued 2)

Muutamia vuosikymmeniä sen jälkeen kun Solon oli säätänyt lakinsa, puolueriidat alkoivat Ateenassa uudestaan. Tätä käytti eräs lahjakas ylimys Peisi´strātos hyväkseen hankkiakseen itselleen itsevaltiuden. Hän asettui kansan puolelle omia säätyveljiään vastaan, otti rynnäköllä haltuunsa Ateenan linnan ja tuli siten tyranniksi. Tällä nimellä kreikkalaiset sanoivat sellaisia miehiä, jotka väkivallalla olivat anastaneet itsevaltiuden. Peisistratos oli hyvä ja lempeä hallitsija, joten hänen hallituskautensa oli Ateenalle onnellinen. Pian Peisistratoksen kuoleman jälkeen hänen poikansa karkotettiin, ja Ateenasta tuli taas tasavalta.

□ Sparta ja Ateena. Kreikan huomattavimmat valtiot olivat Sparta Peloponnesoksen niemimaalla ja Ateena Keski-Kreikassa. Edellisessä asui vakavaluontoisia ja sotaisia doorilaisia, jälkimmäisessä iloisia ja sivistystä harrastavia joonialaisia.

Spartassa hallitsi kaksi kuningasta yhtaikaa, mutta heillä ei ollut paljon sanottavaa, sillä valta oli melkein kokonaan vanhain neuvoskunnalla. Ateena oli sen sijaan tasavalta. Sielläkin oli neuvoskunta, mutta asioiden lopullinen ratkaisu oli kuitenkin kansankokouksella, johon kaikki vapaat miehet ottivat osaa.

Spartalaiset olivat vihamielisten kansojen ympäröimiä, ja sen tähden heidän aina täytyi olla varuillaan hyökkäyksiä vastaan. Heidän lakinsa olivat erittäin ankaria, sillä toivottiin, että he täten kehittyisivät uljaaksi sotilaskansaksi. Spartalaiset väittivät, että ne olivat Lykū´rgos-nimisen lainsäätäjän laatimia noin vuonna 800 e. Kr. mutta tämä henkilö on luultavasti tarunomainen.

Kuva 57. Spartalainen tyttö juoksukilpailussa.

Varsinkin lastenkasvatukseen kiinnitettiin suurta huomiota. Kreikkalainen historioitsija Plū´tarkhos kertoo spartalaisten lastenkasvatuksesta seuraavaan tapaan: »Kun poika syntyi, heimovanhimmat tarkastivat häntä huolellisesti. Jos hän oli vahva ja hyvin muodostunut, he käskivät vanhempien kasvattaa häntä; jos hän taas oli heikko ja muodoton, he määräsivät hänet heitettäväksi erääseen syvään vuorenrotkoon. Hoitajat eivät käyttäneet kapaloita, että jäsenet vapaasti kehittyisivät; he totuttivat lapsia syömään kaikkia ruokia, pitivät huolta siitä, etteivät he pelänneet yksinäisyydessä ja pimeässä, eivätkä sallineet mitään oikkuja tai porailemista. 80Kun pojat täyttivät 7 vuotta, heidät pantiin asumaan ja syömään yhdessä ja heitä totutettiin leikkimään ja opiskelemaan yhdessä. Vanhemmat kansalaiset olivat usein läsnä heidän leikkiessään ja synnyttivät monesti riitoja, nähdäkseen, kuka oli peloton eikä epäröinyt ruveta tappelemaan vastustajansa kanssa. Varttuessaan pojat joutuivat yhä ankaramman kurin alaisiksi. He kävivät paljain jaloin ja leikkivät tavallisesti alasti. Heidän ruumiinsa oli likakerroksen peittämä. He makasivat yhdessä osastoittain kaisloilla, jotka he kokosivat joen rannalta. Kukin osasto sai itse valita esimiehekseen järkevimmän ja urhoollisimman 20-vuotisista nuorukaisista. Tämä johti ohjattaviaan kilpataisteluissa sekä harjoitti heitä hankkimaan ruokaa. Kaiken ruokansa he varastivat. Joka keksittiin, sai ruoskaa, koska hän varastaessaan oli käyttäytynyt kömpelösti. Heidän ateriansa olivat aina niukat, jotta he oppisivat rohkeiksi ja viekkaiksi.» — Spartalaisia poikia opetettiin myös lausumaan ajatuksensa lyhyesti ja sattuvasti. Kerrankin eräs ateenalainen moitti spartalaisia tietämättömiksi. »Aivan oikein», vastasi spartalainen, »sillä me olemme ainoat, jotka emme ole oppineet teiltä mitään pahaa.» Tällaisia vastauksia sanotaan vielä meidänkin aikoinamme lakonisiksi. Myös sotatansseja sekä soittoa ja laulua opetettiin pojille, jotta he sotaretkillä voisivat innostaa mieltänsä.

Kuuluisin sotalaulujen laatija oli Tyrta´ios. Hänen sepittämänsä on muun muassa seuraava laulu:

Kaunis on kuolla, kun joukkosi eessä sa urhona kaadut,

taistellen puolesta maas, puolesta heimosikin.

Hehkuvin mielin puoltaan nouse syntymämaatas!

Riemuiten, lastesi vuoks, uhriksi henkesi suo.

Eespäin voittaen siis, te sankarit vahvat ja nuoret;

väistymys mielestä pois, pelvosta tunnetta ei!

81Joukon maine mustuvi aina, kun vimmassa taiston

nuorien eessä sä vaan vanhuksen kuolevan näät.

Nuorukaiselle kuolla kuuluu, kun hällä vielä

kutrissa tuoksuavat nuorteat kukkaset on.

Naisista kaunein, miehistä uljain aina hän olkoon;

taistossa kaatuen hän kaunis on, kuolossa myös!

Kuva 58. Kreikkalaisten nuorukaisten asetanssi.

Spartalaiset tytöt kasvatettiin jotenkin samaan tapaan kuin pojat. Heistä piti tulla voimakkaita naisia, jotka synnyttäisivät Spartalle vahvoja ja terveitä poikia.

Täysikasvuisiksi tultuaan spartalaiset yhä elivät kuin sotaleirissä. He asuivat osastoittain yhdessä, pitivät yhteisiä aseharjoituksia ja aterioivat yhdessä. Eivät edes kuninkaat saaneet syödä itsekseen. Eräs kuningas pyysi kerran sotaretkeltä palattuaan lupaa aterioida kotona, mutta se virkamies, joka huolehti yhteisistä aterioista, antoi hänen pyyntöönsä kieltävän vastauksen. Kussakin pöydässä istui 14 henkeä. Kaikki lähettivät ateriaa varten kuukausittain säädetyn määrän vehnäjauhoja, viiniä, juustoa ja viikunoita. Ateriat olivat aivan yksinkertaisia; tavallinen ruokalaji oli »musta liemi», joka oli valmistettu sianlihasta, verestä, etikasta ja suolasta. Jotteivät ihmiset voisi rikastua, määrättiin raha valmistettavaksi raudasta. Se oli niin raskasta, että tarvittiin härkäpari vetämään 50 000 markan suuruista summaa ja iso aitta sen säilyttämiseen. Ylellisyyden estämiseksi kiellettiin spartalaisia myös matkustamasta muihin maihin, sillä melkein kaikkialla muualla elettiin komeammin kuin siellä. Samoin kiellettiin muukalaisia saapumasta Spartaan.

Ateenassa olot olivat aivan toisenlaiset kuin Spartassa. Siellä 82eli viisas lainsäätäjä nimeltä Sŏ´lōn, jonka tehtäväksi v. 594 annettiin kirjoittaa lait Ateenan valtiolle.

Solon kuului erääseen Ateenan ylhäisimmistä suvuista, mutta hänen isänsä oli köyhtynyt eikä voinut antaa pojalleen säätynsä mukaista kasvatusta. Täysikasvuiseksi tultuaan Solon rupesi kauppiaaksi. Ateenassa ei nimittäin maanviljelys ollut pääelinkeinona kuten Spartassa, vaan täällä oli kaupalla ja teollisuudella tärkeämpi merkitys. Laajoilla kauppamatkoillaan Solon hankki hyvät tiedot sekä joltisenkin omaisuuden. Luonteeltaan hän oli ilomielinen ja ystävällinen.

Solon oli myös taitava runoilija. Runoissaan hän moitti ylimyksiä siitä, että he rasittivat kansaa, ja kehoitti heitä säälimään talonpoikien köyhyyttä. Eräässä runossa hän sanoo:

Me näämme

köyhiä laumoittain siirtyvän maastamme pois;

halvasti myytyinä, kahleissa, kunniatonta he tietään

kulkevat kurjuuteen, vastassa orjan ies.

Omat kaupunkilaiset, rikkauden himon orjat,

nuo tuhon tuojat on uljahan kaupungin,

kuin myös turmeltuneet kaikk’ kansanjohtajat, jotka

varmaan synneistään heelmät karvahat saa.

Vanhoilla päivillään Solon vielä kerran lähti pitkille merimatkoille. Retkillään hän muun muassa joutui Kroisos kuninkaan luo, jolloin sattui se keskustelu, josta aikaisemmin on ollut puhe. Tältä retkeltä palattuaan Solon iäkkäänä ja kaikkien kunnioittamana kuoli.

Kuten spartalaiset Solonkin kiinnitti paljon huomiota lastenkasvatukseen. Hän ei kuitenkaan tahtonut kehittää poikia yksinomaan sotilaiksi. Tosin oli välttämätöntä, että he tulivat karaistuneiksi ja voimakkaiksi, niin että saattoivat puolustaa isänmaatansa vihollisia vastaan. Mutta heidän piti lisäksi harjoittaa hengenlahjojaankin voidakseen täysikasvuisiksi tultuaan ottaa osaa kansankokoukseen ja tehdä maalle hyödyllisiä päätöksiä. Sen tähden pojat painiskelun, juoksun, keihäänheiton ja muiden ruumiinharjoitusten lisäksi saivat oppia lukemaan, kirjoittamaan, laskemaan ja soittamaan. Kouluissa luettiin Homeroksen runoja ja totutettiin oppilaita pitämään puheita. Oppilaat eivät kuten Spartassa asuneet kasvatuslaitoksissa, vaan he saivat olla kotonaan ja kävivät vain päivittäin koulussa opiskelemassa, niin kuin meidänkin maassamme on tavallista. Kun pojat täyttivät 18 vuotta, heidän varsinainen koulunkäyntinsä päättyi, ja silloin he olivat velvolliset kaksi vuotta tekemään sotapalvelusta. Asevelvollisuutensa suoritettuaan heidät luettiin aikuisiksi, mutta sodan syttyessä kaikki asekuntoiset miehet taas astuivat rintamaan.

83

Kuva 59. Kreikkalainen koulu.

Tyttöjen kasvatuksesta ateenalaiset eivät huolehtineet yhtä hyvästi kuin spartalaiset. Ateenassa naiset elivät syrjäytetyssä asemassa, pitivät vain huolta kodista eivätkä edes julkisesti seurustelleet miesten kanssa.

PERSIALAISSODAT (500–449).

● Joonialaisten kapina (500–494). Kun Kyyros laski Lyydian valtansa alle, Vähän Aasian kreikkalaiset siirtokunnat joutuivat suurkuninkaan haltuun. Kreikkalaiset olivat kuitenkin tyytymätttömiä Dareioksen määräämiin veroihin ja hänen asettamiinsa hallitsijoihin. Ylpeinä omasta sivistyksestään he sitä paitsi halveksivat kaikkia muukalaisia, joita he sanoivat barbaareiksi. Vihdoin vuonna 500 e. Kr. siirtokunnat, Miletos ensimmäisenä, nousivat kapinaan Persiaa vastaan. Vaikka ne saivat apua Ateenasta, ne eivät kuitenkaan ajanpitkään jaksaneet puolustautua Persian ylivaltaa vastaan, vaan kuuden vuoden kuluttua kapina kukistettiin ja Miletos hävitettiin.

● Marathonin taistelu (490). Dareios ei voinut unohtaa, että Ateena oli uskaltanut asettua häntä vastaan. Hän tahtoi rangaista tuota uhkarohkeata kääpiövaltiota sekä samalla valloittaa koko Kreikan. Vuonna 490 hän lähetti sotajoukon Aigeian meren yli Kreikkaan. Mutta ateenalaiset eivät kadottaneet rohkeuttansa, vaan lähtivät Miltiă´dēen johtamina vihollisia vastaan ja voittivat heidät Marathō´nin taistelussa.

84□ Mahtava Persian valtakunta ja pieni Kreikka joutuivat kuningas Dareioksen aikana sotaan keskenään. Suurkuningas tahtoi näet rangaista ateenalaisia siitä, että he olivat avustaneet hänen kapinoivia alamaisiaan. Hän lähetti suuren sotajoukon Aigeian meren yli Attikan rannikolle, jossa se astui maihin Marathō´nin kylän luona. Kreikkalaiset historioitsijat väittävät persialaisia olleen 100,000 miestä, mutta nykyajan tiedemiehet laskevat heitä olleen kaikkiaan ehkä 20,000. Ateenalaisia sitä vastoin oli n. 10,000. Ateenalaiset lähettivät nopeasti sanansaattajia Spartaan pyytämään sieltä apua. Spartalaiset ilmoittivatkin olevansa halukkaita avustamaan, mutta vasta 10 päivän kuluttua, sillä heillä oli sellainen tapa, ettei sopinut kutsua kansankokousta ennen täyttäkuuta. Muutkaan Kreikan kaupungit eivät lähettäneet apua, lukuunottamatta pientä Plataiaa, josta saapui 1000 miestä. Useat ateenalaisetkin epäilivät, tokko olisi ollenkaan ryhdyttävä taistelemaan, kun persialaisten ylivoima oli niin suuri. Mutta eräs heidän päällikkönsä Miltiă´dēs rohkaisi epäröiviä, ja niin päätettiin koettaa taisteluonnea. Taistelun kulusta Herodotos kertoo seuraavalla tavalla: »Kun Miltiades teki ateenalaisten rintaman yhtä pitkäksi kuin persialaisten, sen keskusta tuli vain muutaman rivin vahvuiseksi, joten sotajoukko siltä kohtaa oli varsin heikko, mutta kumpikin siipi oli vahvempi. Kun ateenalaiset olivat järjestäytyneet, he juoksujalkaa riensivät barbaareja vastaan. Persialaiset luulivat heidän olevan hulluja, kun näkivät heidän harvalukuisina, vieläpä juoksujalkaa kiiruhtavan suoraan turmioonsa. Mutta kun ateenalaiset olivat joutuneet käsikähmään barbaarien kanssa, he taistelivat maineikkaasti. — Marathonin kedolla taisteltiin kauan aikaa. Sotajoukon keskustassa barbaarit voittivat ja mursivat rintaman sekä ajoivat ateenalaisia takaa sisämaahan, mutta kummallakin sivustalla ateenalaiset voittivat. Ja voitettuaan he antoivat barbaarien paeta, mutta vetivät molemmat siipensä yhteen ja taistelivat niitä vastaan, jotka olivat murtaneet heidän keskustansa, ja ateenalaiset voittivat. Ja he seurasivat iskien persialaisia, kunnes saapuivat merenrantaan. Siellä he tarttuivat laivoihin ja vaativat tulta. Seitsemän laivaa kreikkalaiset saivat haltuunsa, mutta barbaarit työnsivät muut merille.»

Kärsittyään tappion persialaiset kiiruhtivat laivastollaan kiertämään Attikan etelänientä hävittääkseen Ateenan, ennen kuin sotajoukko ehtisi palata. Mutta ateenalaiset huomasivat ajoissa vihollisen aikeen ja kiiruhtivat pikamarssissa kaupunkiin. Muuan ateenalainen riensi ennen muita tuon neljän peninkulman matkan, ilmoittaakseen kansalaisilleen voitonsanoman. Perille päästyään hän hengästyneenä huusi: »Riemuitkaa, ateenalaiset, olemme voittaneet!» — ja näin huudettuaan hän kaatui kuoliaana maahan. — Meidän aikoinamme 85urheilijat kilpailuissaan useasti juoksevat juuri yhtä pitkän välimatkan kuin tuo ateenalainen pikajuoksija. Tämä kilpailulaji onkin nimeltään maratonjuoksu.

Marathonin voitosta oli ateenalaisten kiittäminen suurempaa isänmaanrakkauttaan, sillä persialaisten tuomat voitetut kansat taistelivat vain pakosta, jota vastoin kreikkalaiset tiesivät itsenäisyytensä olevan vaarassa. Ateenalaisten aseet ja varustukset osoittautuivat myöskin sopivammiksi kuin persialaisten. Heidän suojavarusteensa olivat kypärä ja kilpi sekä haarniska ja säärystimet. Hyökkäysaseinaan he käyttivät miekkaa ja keihästä. Persialaisten haarniskat olivat paljon yksinkertaisemmat kuin kreikkalaisten, ja heidän pääaseensa jousi ei ollut sanottavaksi hyödyksi, kun kreikkalaiset juoksujalkaa heittäytyivät käsikähmään.

Kuva 60. Kreikkalaisia sotureja varustautumassa sota-asuun.

Marathonin taistelun jälkeen Miltiades aikoi kokonaan karkottaa persialaiset Aigeian mereltä. Ateenalaiset uskoivatkin laivastonsa hänen johtoonsa. Mutta Miltiades haavoittui, jonka takia hänen oli pakko palata Ateenaan. Täällä häntä syytettiin ateenalaisten pettämisestä. Pahasti sairaana hän ei voinut itse saapua oikeuden istuntoihin, mutta hänen ystävänsä puolustivat häntä parhaansa mukaan. Siitä huolimatta hänet tuomittiin syylliseksi ja määrättiin maksamaan sakkoa 20,000,000 markkaa. Kun hän ei voinut sitä tehdä, heitettiin hänet vankeuteen. Siellä hänen terveytensä huononi ja jonkin ajan kuluttua hän kuoli.

● Themistokles. Marathonin taistelun jälkeen useimmat luulivat, että persialaisvaara oli ohi. Mutta Ateenassa oli kuitenkin eräs kansalainen, joka muita selvänäkoisempänä huomasi, etteivät persialaiset 86jättäisi yritystään kesken. Tämä kansalainen oli Themistoklē´s. Hän oli kunnianhimoinen mies, joka ei voinut sietää, että ketään muuta ylistettiin ennen häntä. Mutta hän rakasti myös isänmaataan ja halusi saavuttaa mainetta estämällä Ateenaa joutumasta persialaisten valtaan. Sen tähden hän taivutti ateenalaiset rakentamaan 100 laivan suuruisen laivaston sekä perustamaan mainion Peiraie´un sataman. Ainoastaan merellä, niin selitti Themistokles, voisivat ateenalaiset torjua persialaiset.

Kuva 61. Kreikkalainen sotalaiva.

□ Miltiadeen kuoleman jälkeen Themistoklē´s oli Ateenan huomattavin kansalainen. Lapsena hän mieluummin työskenteli kuin leikki. Niihin tieteisiin ja taiteisiin, jotka olivat vain ylimysten huviksi, hän ei osoittanut harrastusta. Kun ystävät kerran laskivat hänestä leikkiä siitä syystä, että hän ei osannut soittaa lyyryä, hän vastasi: »Lyyryä kyllä en osaa soittaa, mutta antakaa minulle heikko kaupunki, niin teen sen pian vahvaksi ja voimakkaaksi!» Nuorukaisena hän harrasti puhetaitoa, koska hän ymmärsi, että hän täten voisi paljon vaikuttaa kansankokouksessa. Themistokleella oli niin hyvä muisti, että hän tiesi kaikkien Ateenan kansalaisten nimet.

Kun Miltiades persialaissotien syttyessä tuli Ateenan johtajaksi ja saavutti kansalaisten suosion, Themistokles kävi synkkämieliseksi. Hän karttoi ystäviään, ja kun nämä tiedustelivat syytä tähän, hän vastasi, että Miltiadeen voitot riistivät häneltä unen.

Miltiadeen kuoleman jälkeen Themistokles ehdotti, että rakennettaisiin 87100 laivaa persialaisten uusien hyökkäyksien torjumiseksi. Tätä ehdotusta vastusti Ariste´idēs, joka rehellisyydellään oli saavuttanut yhtä paljon suosiota kuin Themistokles lahjakkuudellaan. Mutta Themistokles väitti, että Aristeides tavoitti kuninkaan arvoa, ja sai hänet sillä perusteella karkotetuksi. Tämän jälkeen Themistokleen ehdotus hyväksyttiin ilman vastustusta.

● Thermopylai ja Salamis (480). Themistokles olikin arvannut oikein. Saatuaan tiedon Marathonin tappiosta Dareios kohta alkoi valmistaa uutta retkeä. Hän tosin kuoli kesken varustuksiaan, mutta hänen poikansa Kse´rksēs (pers. Khšājaršā) jatkoi isänsä työtä, ja v. 480 hän lähti Sardeista liikkeelle mukanaan sotajoukko, suurempi kuin ainoallakaan hallitsijalla sitä ennen oli ollut.

Kun Kserkses laumoineen lähestyi Kreikkaa, useat valtiot lähettivät alamaisuuden merkiksi hänelle vettä ja maata. Toiset, etunenässä Sparta ja Ateena, kieltäytyivät sitä tekemästä. Lähtipä 300 spartalaista uljaan kuninkaansa Leōnĭ´dāan johtamina kapeaan Thermopy´lain solaan estämään persialaisten pääsyä varsinaiseen Hellaaseen. Urhean vastarinnan jälkeen he kaatuivat kaikki, ja Kserkses lähti samoilemaan etelää kohti.

Kserkseen laivasto oli rannikkoja pitkin seurannut maajoukkoja niiden tunkeutuessa yhä etelämmäksi. Thermopylain taistelun jälkeen koko Kreikan laivasto oli kerääntynyt Salamis saaren ja Attikan manteren väliseen kapeaan Salamiin salmeen. Siellä Persian laivasto yllätti sen, mutta taistelu päättyikin vastoin hyökkääjien odotuksia kreikkalaisten täydelliseen voittoon.

□ Themistokleen laivasto tuli pian hyvään käytäntöön. Persian kuningas Kse´rksēs varusti mahdottoman suuren sotajoukon, johon kreikkalaisten historioitsijoiden mukaan kuului 1,700,000 miestä jalkaväkeä sekä lisäksi ratsuväkeä ja suuri laivasto. Sitä paitsi seurasi joukkoa saman verran käsityöläisiä ja palvelijoita, joten koko armeijassa oli väkeä kuudetta miljoonaa. Sotajoukon miesluku saatiin muka selville siten, että 10,000 miestä sullottiin yhteen ja heidän ympärilleen tehtiin aitaus, joka ulottui vyötäisiin saakka. Sitten miehet astuivat ulos ja uusia marssi sijaan. Nykyajan historioitsijat laskevat kuitenkin Kserkseen sotajoukkoon kuuluneen vain noin 100,000 miestä.

Kreikkalaiset valtasi levottomuus, kun he kuulivat Kserkseen olevan tulossa. He lähettivät vakoojia ottamaan selville sotavoimien 88suuruutta. Vakoojat saatiin kiinni, mutta Kserkses kielsi tappamasta heitä. Sen sijaan oli heille näytettävä kaikki. Hämmästyksen ja kauhun valtaamina he palasivat Kreikkaan, jossa useat valtiot, vastarintaa ajattelemattakaan, antautuivat. Mutta Ateena ja Sparta sekä moniaat muut valtiot päättivät kaikesta huolimatta koetella sotaonnea.

Aluksi ne kreikkalaiset, jotka olivat päättäneet taistella, olivat erimielisiä siitä, missä ensimmäiseksi ryhdyttäisiin vastarintaan. Vihdoin sovittiin, että tämä tapahtuisi Thermopy̆´lain kapeassa vuorisolassa. Sinne Spartan kuningas Leōnĭ´dās lähti 300 miehen kera odottamaan persialaisia.

Kun Kserkses kuuli, että Leonidas aikoi tehdä hänelle vastarintaa, hän ei ottanut sitä uskoakseen, vaan rämähti nauramaan. Hän ei sen tähden antanutkaan taistelumerkkiä, vaan kirjoitti Leonidaalle: »Jätä minulle aseesi!» »Tule ottamaan ne!» oli lakoninen vastaus. Silloin Kserkses lähetti erään päälliköistään vakoilemaan, mitä spartalaiset tekivät. Palatessaan vakooja ilmoitti: »Toiset pitävät aseharjoituksia, toiset kiilloittavat aseitaan ja toiset harjaavat tukkaansa kuin lähteäkseen juhlaan». »Lähettäkää meedialaiset heidän kimppuunsa!» suurkuningas huusi kiukuissaan. Meedialaiset tekivät hyökkäyksen, mutta heidän oli pakko verissä päin vetäytyä takaisin. »Lähettäkää persialaiset nujertamaan heidät!» kuningas huusi uudestaan. Mutta persialaisten ei käynyt sen paremmin. Kaksi päivää spartalaiset kapealla solatiellä pitivät puoliaan itse »kuolemattomia», s. o. kuninkaan henkivartiostoa, vastaan. Kolmantena kavaltaja, nimeltään Efia´ltēs, saapui kuninkaan luo ilmoittaen tuntevansa polun Oita vuoren harjanteen yli, josta persialaiset saattoivat hyökätä kreikkalaisten selkään. Yöllä persialainen sotaväenosasto lähti solapolkua myöten vuoren yli. Leonidaalla olisi vielä ollut aikaa paeta, mutta hän jäi paikalleen miestensä kanssa valmiina kuolemaan, sillä Spartan lait kielsivät sotilaita pakenemasta taistelutanterelta. Hetken kuluttua persialaiset ympäröivät taistelijat joka puolelta, mutta nämä puolustautuivat viimeiseen hengenvetoon saakka, taistellen kynsin hampain, kun miekat olivat katkenneet. Kaikki he kaatuivat rinnakkain siihen paikkaan, jossa olivat taistelun aloittaneet. — Myöhemmin kreikkalaiset pystyttivät heidän kunniakseen kivileijonan, johon oli kaiverrettu seuraava kirjoitus:

»Vieras, Spartaan vie tämä viesti: me uinumme tässä,

täyttäen käskyä lain, maallemme uhrautuen!»

Thermopylain taistelun jälkeen Persian sotajoukko tunkeutui Keski-Kreikkaan eli Hellaaseen. Kaupunkeja poltettiin ja niiden asukkaat tehtiin orjiksi. Kserkseen lähin päämäärä oli nyt Ateena. Tämän 89kaupungin asukkaat olivat ennen persialaisten tunkeutumista Hellaaseen kääntyneet Delfoin oraakkelin puoleen saadakseen neuvoja. Oraakkeli ilmoitti, että Ateenan suoja oli puisissa muureissa. Näiden sanojen Themistokles selitti tarkoittavan laivastoa. Hän saikin ateenalaiset taivutetuiksi jättämään kaupunkinsa autioksi. Naiset, lapset ja tavarat vietiin Salamis saareen, mutta miehet astuivat laivoihin. Samoihin aikoihin kreikkalaisten koko laivasto kokoontui Salamiin salmeen. Themistokles koetti taivuttaa yhtyneen laivaston päälliköitä täällä yrittämään ratkaisevaa taistelua. Kun hän ei saanut kaikkia päälliköitä suostumaan tuumaansa, vaan muutamat uhkasivat ensi tilassa purjehtia etelään suojellakseen Peloponnesosta, hän päätti turvautua salajuoneen. Hän lähetti uskotun orjan Kserkseelle ilmoittamaan, että Kreikan laivasto oli koolla Salamiin salmessa. Jos kuningas yhdellä iskulla tahtoi saada koko laivaston muserretuksi, tuli hänen viipymättä ryhtyä hyökkäykseen. Kserkses ihastui suuresti ja antoi laivastolleen käskyn hyökätä aamun valjetessa. Themistokles toimitti kuitenkin niin, että kreikkalaiset saivat tiedon suurkuninkaan aikeista.

Kuva 62. Salamiin taistelu.

Kun siis persialaiset seuraavana aamuna päivän koittaessa hyökkäsivät, 90he eivät tavanneetkaan kreikkalaisia hämmentyneinä, kuten olivat toivoneet, vaan järjestyneinä taistelurintamaan. Helleenit kohottivat raikuvan sotahuudon: »Taisteluun, miehet, synnyinmaan, naistemme ja lastemme vapauden puolesta!» Myös persialaiset rohkaisivat toisiaan kehoitushuudoilla. Syntyi tulinen ottelu. Mutta persialaisten laivasto, joka oli koottu foinikialaisista ja egyptiläisistä laivoista, ei voinut alusten suuruuden takia vapaasti liikkua ahtaassa salmessa. Sen tähden kreikkalaisten kevyet alukset puskivat kokkapuskimillaan toisen vihollislaivan toisensa jälkeen upoksiin. Vihdoin Persian koko laivasto kääntyi pakosalle.

Kuva 63. Themistokles.

Kserkses itse istui kultaisella valtaistuimellaan Attikan rannikolla seuraten taistelun kulkua. Hänen vieressään seisoi kirjureita merkitsemässä tauluihin kunnostautuneiden persialaisten nimiä. Kun Kserkses huomasi, miten onnettomasti persialaisille taistelussa kävi, hän suutuksissaan hypähti kolme kertaa valtaistuimellaan. Taistelun jälkeen hän pelästyneenä palasi Aasiaan.

Salamiin taistelun jälkeen Themistokles vielä teki monta palvelusta Ateenalle. Hänen kehoituksestaan ateenalaiset alkoivat rakentaa uutta muuria kaupunkinsa ympärille, vaikka spartalaiset kaikin keinoin koettivat sitä estää. Spartalaiset väittivät, että persialaiset muka saisivat tästä muurista suojaa, jos he uudestaan hyökkäisivät Kreikkaan. Oikea syy oli kuitenkin se, että he tahtoivat estää Ateenaa kohoamasta mahtavaksi. Themistokles kehoitti ateenalaisia pidättämään Spartan lähettiläitä, kunnes he olivat saaneet muurit niin korkeiksi, että ne voivat suojella kaupunkia. Itse hän matkusti Spartaan viivyttelemään ratkaisua. Ateenalaiset työskentelivät yötä päivää, käyttäen rakennusaineena mitä kiireessä vain käsiinsä saivat; he purkivat omat asumuksensa ja jumalien alttaritkin tätä tarkoitusta varten. Työ valmistuikin eivätkä spartalaiset enää tohtineet hätyyttää Ateenaa.

Themistokleella oli paljon kadehtijoita, jotka yllyttivät kansaa häntä vastaan, niin että hänet vihdoin ajettiin maanpakoon. Aluksi hän oleskeli Kreikassa, mutta kun hänen henkeään siellä vaanittiin, hän pakeni Persian suurkuninkaan luo. Kuningas otti hänet ystävällisesti vastaan, sillä hän toivoi hänen avullaan voivansa laskea koko Kreikan valtansa alle. Mutta kun kuningas vaati, että 91hän kavaltaisi isänmaansa, hän otti myrkkyä, sillä hän rakasti yhä Ateenaa.

● Sodan loppuvaiheet. Salamiin taistelun jälkeen Kserkses ei vielä kokonaan heittänyt Kreikan valloittamista. Suuri osa sotajoukkoa jäi Thessaliaan talveksi, ja seuraavana keväänä (479) se hyökkäsi uudestaan Hellaaseen. Spartalaiset ja ateenalaiset kohtasivat yhdistynein voimin Spartan kuninkaan Pausanĭ´āan johtamina vihollisen Plă´taian luona, jossa persialaiset lopullisesti voitettiin. Tämän jälkeen persialaiset jättivät Kreikan rauhaan.

Nyt oli kreikkalaisten vuoro hyökätä Persian alueelle. Hyökkäykset eivät enää tapahtuneet Spartan johdolla. Kun näet spartalaiset saivat selville, että heidän kuninkaansa Pausanias, Plataian voittaja, rupesi vehkeilemään persialaisten kanssa päästäkseen koko Kreikan satraapiksi, he tuomitsivat hänet kuolemaan ja vetäytyivät sen jälkeen pois sodasta, jottei vallan- ja kullanhimo pääsisi tarttumaan muihin kansalaisiin. Kreikkalaiset uskoivat silloin (477) hegemonian Ateenalle, joka laivojensa lukumäärän ja uhrautuvaisuutensa takia jo kauan olikin ansainnut sen. Muodostettiinpa varsinainen Ateenan johtama meriliitto. Jokainen liiton jäsen maksoi määrätyn summan laivojen rakentamiseksi. Liiton rahastoa säilytettiin Delos saarella.

Ateenalaiset hätyyttivät vielä kolme vuosikymmentä Persiaa sen omilla vesillä. Kun rauha vihdoin vuonna 449 palautui, täytyi persialaisten tunnustaa Vähän-Aasian kreikkalaiset siirtokunnat itsenäisiksi.

□ Salamiin taistelun jälkeen suurkuningas palasi Aasiaan, mutta suurin osa hänen sotajoukkoaan jäi Thessaliaan, josta se seuraavana vuonna Mardŏ´nioksen johtamana taas hyökkäsi Hellaaseen. Spartalaiset ja ateenalaiset lähtivät Mardoniosta vastaan kaikkine sotavoimineen. Ylipäällikkönä oli Spartan kuningas Pausanĭ´ās, ja ateenalaisia johti Aristeides. Kreikkalaiset asettuivat leiriin erään lähteen ympärille, jotta heiltä ei puuttuisi juomavettä. Mardonios sijoittui heitä vastapäätä. Näin sotajoukot seisoivat 10 päivää, sillä kumpikin epäröi aloittaa taistelua. Vihdoin persialaiset tekivät hyökkäyksen, jolloin saivat hävitetyksi kreikkalaisten lähteen. Pausanias aikoi silloin 92vetäytyä kauemmas, mutta eräs hänen alipäälliköistään piti enempää vitkastelua häpeällisenä ja aloitti taistelun. Spartalaiset seisoivat Persian pääjoukkoja vastassa. Niin kauan kuin Mardonios eli, taistelu pysyi ratkeamatta, mutta kun persialaisten ylipäällikkö oli kaatunut, hänen joukkonsa vetäytyivät erään vallituksen taa. Sen edustalla spartalaiset jäivät odottamaan ateenalaisia, jotka olivat tottuneempia piirittämään linnoituksia. Tällä välin ateenalaiset olivat ajaneet pakosalle persialaisten kreikkalaiset apujoukot. Nyt he liittyivät spartalaisiin ja anastivat vallituksen. Persialaisista pääsi vain muutama tuhat pakenemaan; kaikki muut kaatuivat.

Plataian voiton jälkeen Pausanias vapautti useita Vähän-Aasian siirtokuntia. Mutta menestyksestään hän kävi ylpeäksi ja alkoi hautoa suuria tuumia. Hän lähetti salaa kirjeen Kserkseelle, luvaten saattaa koko Kreikan Persian valtaan, jos suurkuningas tekisi hänet tämän maan satraapiksi. Hänen vehkeensä tulivat kuitenkin ilmi, ja hänet kutsuttiin kotiin. Täältä hän yhä jatkoi kirjeenvaihtoa Kserkseen kanssa. Jokaisessa kirjeessä hän pyysi Kserksestä tappamaan kirjeenkantajan, ettei kukaan voisi antaa häntä ilmi. Mutta muuan kirjeenkantaja alkoi epäillä kuningasta, koska ei kukaan aikaisemmista sanansaattajista ollut palannut. Hän aukaisi kirjeen, luki sen ja antoi sen sitten Spartan viranomaisille. Kun Pausanias huomasi sanansaattajan palanneen, hän kiiruhti erääseen temppeliin etsien suojaa alttarin juurelta. Spartalaiset eivät uskaltaneet loukata jumalan suojelusoikeutta. Silloin Pausaniaan vanha äiti kantoi kiven temppelin ovelle. Muut seurasivat esimerkkiä, ja pian oli sisäänkäytävä suljettu. Jonkin ajan kuluttua kuningas kuoli nälkään.

PERIKLES

● Persialaissotien jälkeen Ateena oli Kreikan huomattavin valtio. Se ei ollut ainoastaan ulkonaisesti mahtavin, vaan myös tieteet ja taiteet sekä elinkeinot kohosivat siellä korkeammalle kuin muualla. Jo persialaissotien viimeisinä vuosina tuli Ateenan johtavaksi mieheksi Periklē´s, ja kaupungin nopea kehitys on luettava erittäinkin hänen ansiokseen.

Kuva 64. Perikles.

□ Periklē´s oli ylhäissukuinen ja rikas, ja hänessä yhtyivät kreikkalaisten parhaat ominaisuudet. Hänellä oli ollut mitä etevimmät opettajat, 93ja sen tähden hänen tietonsa olivat perinpohjaiset. Hänen ollessaan kerran laivamatkalla sattui auringonpimennys. Perämies pelästyi ja oli ohjaamaisillaan laivan karille. Perikles yksin säilytti kylmäverisyytensä, otti viittansa ja heitti sen perämiehen kasvoille, kysyen: »Tuntuuko tämä sinusta pelottavalta?» »Ei lainkaan», vastasi toinen. »Miksi siis vapiset?» Perikles kysyi. »Eihän ole muuta erotusta minun viittani ja auringonpimennystä vaikuttavan seikan välillä kuin se, että pimennyksen aikaansaa paljoa suurempi kappale kuin minun viittani».

Perikles ei koskaan poikennut velvollisuuden tieltä ja käytti kaikki kykynsä hyödyttääkseen kansalaisiaan. Hän esiintyi vain harvoin kansankokouksessa, mutta kun hän joskus puhui, teki hän sen niin taitavasti, että hän aina voitti vastustajansa. »Hänellä on salama ja ukkonen kielessään», sanoivatkin ateenalaiset. Perikleen elämäntavat olivat yksinkertaiset. Kun valtion asiat eivät sitä vaatineet, hän harvoin poistui talostaan. Hänen luokseen tuli muutamia ystäviä, tavallisesti kirjailijoita tai tiedemiehiä, joiden kanssa hän seurusteli. Eivät edes hänen vihamiehensä voineet eksyttää häntä poikkeamaan tyyneyden ja arvokkuuden tieltä. Kerran eräs näistä seurasi häntä kadulla hänen asuntoonsa saakka koko ajan sättien häntä. Perikles ei vastannut hänelle sanaakaan. Mutta kun tultiin portille, Perikles käski erään orjistaan ottaa tulisoihdun ja saattaa kotiin tuon miehen, koska jo oli myöhä ja kadut olivat pimeät.

Perikleellä ei ollut mitään huomattavaa virka-asemaa, jonka nojalla hän olisi voinut esiintyä käskijänä. Mutta kansa luotti hänen rehellisyyteensä ja taitoonsa, ja hyväksyi aina hänen ehdotuksensa. Lisäksi kansa siitäkin syystä rakasti häntä, että hän rakennuttamalla komeita temppeleitä hankki työtä köyhille.

● Suurta valtaansa Perikles käytti yksinomaan kotikaupunkinsa hyödyksi. Hän laajensi Ateenan meriliittoa, niin että siihen tuli kuulumaan n. 300 valtiota. Liiton rahasto siirrettiin Delos saarelta Ateenaan, ja Perikles käytti empimättä liiton varoja Ateenan kaupungin omiin tarkoituksiin. Näin muodostui liittolaisista vähitellen alamaisia, joiden täytyi suorittaa Ateenalle määrätty veronsa. Useat liittolaiset yrittivät vapautua Ateenan holhouksesta, mutta asevoimin tyytymättömät pakotettiin alistumaan.

94Erikoisen suurta suosiota Perikles osoitti tiedemiehille ja taiteilijoille. Heille annettiin virkoja ja heiltä tehtiin suuria tilauksia, joten melkein kaikki tämän ajan tiedemiehet ja taideniekat kerääntyivät Ateenaan.

Myös elinkeinojensa ja hyvinvointinsa puolesta Ateenasta Perikleen johtamana tuli Kreikan tärkein valtio.

KREIKAN TAIDE.

● Eri taidelajit. Taiteet jaetaan kolmeen pääryhmään. Nämä ovat kuvaamataiteet, säveltaide eli musiikki ja runous. Pääryhmät jaetaan alaryhmiin seuraavalla tavalla:

A.

Kuvaamataiteet:

1. Rakennustaide.

2. Kuvanveistotaide.

3. Maalaustaide.

B.

Säveltaide.

C.

Runous:

1. Eepillinen runous.

2. Lyyrillinen runous.

3. Draamallinen runous.

Eepillinen eli kertomarunous esittää tapauksia. Lyyrillisessä eli tunnelmarunoudessa runoilija tekee selkoa suruistaan, rakkaudestaan tai muista tunteistaan. Draamallinen eli näytelmärunous on kirjoitettu vuoropuhelun muotoon ja sitä esitetään kuuntelijoille näyttelemällä.

Kuva 65. Kreikkalaisten temppelien pohjapiirroksia.

● Kuvaamataiteet. Kreikassa yksityisten talot olivat yksinkertaisia ja koruttomia. Sen sijaan tahdottiin kunnioittaa jumalia rakentamalla heille niin komeita ja kauniita rakennuksia kuin suinkin. Kaikki temppelit rakennettiin jotenkin samaan malliin. Itse 95temppelikammio oli suunnikkaan muotoinen. Sen eteen ja myöhemmin myös sivuille pystytettiin pylväsrivejä, joiden varaan katto rakennettiin. Varsinaisessa Kreikassa oli doorilainen temppeli tavallisin; Vähän-Aasian siirtokunnissa taas kehittyi joonialainen temppelimuoto. Edellinen oli yksinkertaisempi, jälkimmäinen enemmän koristettu. Varsinkin pylvään yläpää eli kapiteeli oli joonialaisessa temppelissä upeampi. Myöhemmin tuli käytäntöön ko-rinthoslainen temppelimuoto, jossa oli vieläkin runsaammin koristuksia kuin joonialaisessa.

Kuva 66. Pylväsmuodot.

96

Kuva 67. Hautamuistomerkki.

Temppeleitä kaunistivat tavallisesti kuvanveistokset. Kuvapatsaita pystytettiin temppelikammioihin, päätykolmioihin tai temppelien edustalle. Katonreunukset koristettiin korkokuvilla. Myöhemmin pystytettiin kuvia muuallekin kuin temppelien läheisyyteen; Ateenassa esimerkiksi oli Hermeen tai muiden jumalien kuvia kaikissa kadunkulmissa.

Kuva 68. Jumalia. Osa Parthenonin reunusveistoksista.

Vanhempina aikoina kuvanveistokset olivat kaavamaisia ja kömpelöitä, kuten Egyptissä ja Babyloniassa. Mutta kun taiteilijat Olympian juhlissa saivat tutkia alastomien urheilijoiden kauniiksi kehittyneitä ruumiita, heidän teoksensa tulivat luonnollisemmiksi. Perikleen aikoina kuvanveistotaide kehittyi niin korkealle, etteivät meidänkään aikamme taiteilijat osaa muovailla kauniimpia patsaita ja korkokuvia. Kreikan kuuluisimmat kuvanveistäjät olivat Feidĭ´ās sekä jonkin verran myöhemmin elänyt Praksitĕ´lēs.

Temppelien seinille maalattiin kohtauksia jumalien elämästä. Maalauksissaan kreikkalaiset vanhempina aikoina eivät käyttäneet kuin neljää väriä: mustaa, valkeata, punaista ja keltaista. Valitettavasti ei meidän aikoihimme ole säilynyt kuin aivan vähäpätöisiä jälkiä kreikkalaisista maalauksista.

97

Kuva 69. Akropolis ennalleen suunniteltuna.

Kuva 70. Parthenon nykyisessä kunnossaan.

□ Useimmat temppelit Perikles rakennutti Akrŏ´polis kukkulalle. Akropolis oli vuori, joka kohosi keskellä Ateenaa. Aikaisemmin se oli ollut kaupungin linnoituksena. Mutta kun Ateenaan persialaissotien jälkeen rakennettiin korkeat ja vahvat muurit, jotka ympäröivät kaupungin ja yhdistivät sen Peiraieun satamaan, ei enää tarvittu linnaa, ja silloin siitä tehtiin Ateenan juhlapaikka. Tarvittavat varat otettiin sen liiton rahastosta, jonka Ateena persialaissotien aikana oli solminut muiden merivaltojen kanssa. Perikleen ystävä Feidĭ´ās johti järjestämistöitä. Ensin hän laajensi kukkulan laen. Kallion juurelta muurattiin pystysuorat muurit, jotka olivat kukkulan korkuiset. Sitten täytettiin kukkulan ja muurien väli persialaisten hävittämien rakennusten ja särkemien kuvapatsaiden jätteillä, jotka tiedemiehet meidän aikoinamme taas ovat kaivaneet esiin. Ylös kukkulalle johtivat propy̆´laiat, marmoriset pylväistöllä katetut portaat. Kukkulan laella veti enimmän huomiota puoleensa Pallas Athenelle pyhitetty Parthenō´nin temppeli. Se rakennettiin doorilaiseen malliin ja oli kaikilta puolin pylväsrivin ympäröimä. Temppeliin tehtiin kolme kammiota. Takimmaiseen sijoitettiin suuri liiton rahasto, joka nousi meidän rahassamme moneen sataan miljoonaan. Keskellä oli suuri temppelisali. Sen ja sisäänkäytävän välissä oli eteinen. — Nykyään Akropolis on soraläjänä; alastomana ja puoleksi rappeutuneena Parthenon törröttää paikoillaan. Ne monet raakalaiskansat, joiden saaliina ihana Ateena myöhemmin on ollut, ovat ryöstäneet ja hävittäneet kaupunkia kukin vuorostaan. 98Viime vuosina sitä on kuitenkin ruvettu entisöimään. Sitä tehtäessä käytetään rakennusaineena ympärillä säilyneitä särkyneitä kiviä; missä ei niitä ole riittänyt, on käytetty hiukan erinäköistä ainetta, jotta katselijat näkisivät, mikä on alkuperäistä, mikä nyt pantua.

Kuva 71. Parthenonin temppelin pohjapiirros.

Feidias veisti Parthenonin suureen temppelisaliin Pallas Athenen kuvan. (Katso kuv. 39!) Kasvot ja ruumiin näkyvät osat olivat norsunluuta, puku puhdasta kultaa. Kun mietittiin, mistä aineesta jumalattaren kuva tehtäisiin, Feidias ehdotti kansalle, että käytettäisiin marmoria eikä kultaa ja norsunluuta, jotta työ tulisi huokeammaksi. Mutta kaikki huusivat yhdestä suusta: »Ei marmorista, vaan kullasta ja norsunluusta!» Temppelin ulkopuolella oli toinen Pallas Athenen patsas, sekin Feidiaan tekemä, 20 metrin korkuinen ja pronssista valettu. Tämän patsaan keihäänkärki loisti kauas Aigeian merelle, ja sen mukaan merenkulkijat ohjasivat laivansa Peiraieun satamaan. — Feidiaan muista veistoksista on erikoisesti kuuluisa Olympian kentälle pystytetty 13 metrin korkuinen Zeus-patsas. Ylijumala istui rauhallisesti valtaistuimellaan, pää vähän alas painuneena kultainen viitta yllään ja erilaisista metalleista valmistettu valtikka kädessään. — Perikleellä oli mahtavia vihamiehiä Ateenassa. Mutta he eivät uskaltaneet tehdä syytöksiä häntä itseään vastaan, minkä takia he kävivät hänen ystäviensä kimppuun. Niinpä Feidiasta syytettiin siitä, että hän muka oli ottanut itselleen osan sitä kultaa, joka oli käytettävä jumalattaren kuvapatsaaseen. Perikles oli kuitenkin käskenyt Feidiaan valmistaa jumalattaren puvun siten, että se voitiin irroittaa patsaasta, sillä hänen tarkoituksensa oli, että kaupunki voisi käyttää kultakerrosta hädän hetkenä. Kun siis Feidiasta syytettiin, irroitettiin kulta patsaasta ja punnittiin. Tällöin Feidiaan syyttömyys kävi ilmi. Mutta silloin vihamiehet keksivät toisen syytöksen. Pallas Athenen kilpeen Feidias oli veistänyt useita henkilökuvia. Eräälle ukolle hän 99oli antanut omat kasvonpiirteensä; erään toisen hän oli veistänyt Perikleen näköiseksi. Tätä pidettiin jumalattaren pilkkaamisena. Feidias vangittiin ja kuoli jonkin ajan kuluttua myrkkyyn.

Muuan toinen taiteilija Praksitĕ´lēs kuvasi mieluimmin nuoria, notkeita, alastomia nuorukaisia ja neitosia. Olympian kentällä on vieläkin Praksiteleen veistämä Hermes samassa paikassa, jonne se taiteilijan aikana pystytettiin. Se on nähtävästi muovailtu jonkun Olympiassa voitonseppeleen saaneen urheilijan hyvästi muodostunut ruumis esikuvana. Jumala seisoo oikealla jalallaan, nojaten vasemmalla kyynärpäällään puuntynkään. Käsivarrellaan hän kantaa pientä Dionysos lasta, joka kurottaa kätensä viinirypäleterttua kohti. (Katso kuv. 43!) — Praksiteles veisti myös onnistuneita rintakuvia oman aikansa kuuluisista miehistä.

Maalaustaiteilijoiltakin Perikles teki tilauksia. Heidän taulunsa olivat yhtä taitavasti valmistettuja kuin kuvanveistäjien patsaat. Kaksi taiteilijaa pani kerran toimeen kilpailun. Toinen maalasi niin luonnollisen rypäletertun, että linnut lensivät maistamaan marjoja. Tämän jälkeen toi toinen taiteilija taulunsa nähtäväksi. Se oli peitetty hienolla verholla. »Otappa verho pois, että saan katsella tauluasi!», sanoi toveri. Mutta toinen vain naurahti, sillä verho oli juuri maalaus. Toinen taiteilijoista oli erehdyttänyt vain lintuja, mutta toinen ihmisiä.

Toisen kerran muuan taiteilija oli maalannut hevosen. Makedonian kuningas Aleksanteri Suuri sattui näkemään taulun. Kuningas ei erikoisemmin ymmärtänyt taidetta, mutta rupesi kuitenkin moittimaan maalausta. Lopuksi hän käski tuoda oman hevosensa vertailtavaksi. Kohta nähtyään taulun Aleksanterin hevonen hirnui. »Katsoppas», sanoi maalari, »hevosesi ymmärtää taidetta paremmin kuin sinä!»

● Säveltaide. Soittokappalten esittämistä varten Perikles rakennutti Ateenaan Ode´ion-nimisen rakennuksen. Kreikkalaisten tärkeimmät soittimet olivat kitara eli lyyry sekä huilu, joilla säestettiin lauluja. Tavallisesti kreikkalaiset harjoittivat kuorolaulua, jolloin laulajat tahdin mukaisesti liikkuivat edes takaisin ikäänkuin hitaasti tanssien.

● Eepillinen ja lyyrillinen runous. Eepillinen runous on kreikkalaisilla kaikista runouden lajeista vanhin. Parhaat eepilliset runoelmat ovat Homeroksen laulut, joista jo aikaisemmin on ollut puhe.

Myöskin lyyrillinen runous oli Kreikassa jo saavuttanut suurimman 100kukoistuksensa ennen Perikleen aikoja. Taitavia tunnelmarunojen sepittäjiä olivat Tyrtaios, joka kirjoitti innostuttavia sotalauluja, sekä Solon, joka kehoitti Ateenan ylimyksiä sääliväisemmin kohtelemaan köyhiä kansalaisia.

Kuva 72. Tragediassa esiintyvä näyttelijä.

● Draamallinen runous. Perikleen aikana näytelmärunous kehittyi Ateenassa erittäin korkealle. Näytelmistä olivat toiset murhenäytelmiä eli tragedioja, toiset huvinäytelmiä eli komedioja. Tunnetuimmat murhenäytelmäin kirjoittajat olivat Aiskhy̆´los, Sofoklē´s ja Eurīpĭ´dēs. Huvinäytelmäin kirjoittajista on mainittava Aristofă´nēs.

Murhenäytelmissä on vakavaluontoinen sisällys; kuvatut henkilöt joutuvat monien onnettomuuksien alaisiksi, ja vihdoin he aivan sortuvat kovaan kohtaloonsa.

Aristofanes koetti huvinäytelmissään saattaa kreikkalaisten huonot ominaisuudet naurunalaisiksi. Hän oli itse ylimyspuolueeseen kuuluva, ja sen tähden hän pilkkasi varsinkin kansanpuolueen johtajia, kutsuen näytelmäinsä henkilöitä heidän nimillään ja naamioittaen näyttelijät heidän näköisikseen.

□ Perikles rakennutti ensimmäisen teatterin Akropoliin juurelle Dionysos jumalan kunniaksi. Penkkirivit hakattiin kallioon puoliympyrän muotoon, niin että taempi rivi aina oli ylempänä kuin edellinen. Kattoa ei ollut, sillä Kreikassa harvoin sataa. Alimman penkkirivin edustalla oli puoliympyrän muotoinen avoin paikka, orkhē´strā, jossa kuoro lauloi ja tanssi. Orkhestran takana oli näyttämö, jolla näyttelijät esiintyivät. Takaseinä esitti rakennusta, jossa oli kolme ovea. Sen lisäksi voitiin käyttää erilaisia kulisseja. Näyttelijät pukeutuivat räikeävärisiin naamioihin ja korkeakorkoisiin kenkiin sekä komeihin miehen tai naisen pukuihin. Ainoastaan mieshenkilöt saivat esiintyä näyttelijöinä; naisten osia esittivät puolikasvuiset pojat. Koska katselijapaikat olivat etäällä, täytyi näyttelijäin puhua hitaasti ja kovalla äänellä.

101

Kuva 73. Kreikkalainen teatteri.

Eräs Aiskhy̆´loksen tunnetuimpia näytelmiä on nimeltään Prometheus. Siinä tehdään selkoa jumalien ja titaanien välisistä taisteluista. Eräs titaaneista nimeltä Promēthe´us asettui jumalien puolelle ja viisailla neuvoillaan hankki Zeulle voiton. Myöhemmin Prometheus kuitenkin joutui Zeun epäsuosioon. Järjestäessään valtakuntaansa Zeus oli aikonut hävittää kurjan ihmissuvun, luodakseen sen sijalle uuden. Ihmiset olivat näet näihin aikoihin vielä kovin alhaisella sivistyskannalla. He eivät tunteneet tulta eivätkä osanneet valmistaa ruokaansa, vaan söivät sen raakana kuin villipedot. Maata he myöskään eivät osanneet viljellä. Eipä heillä edes ollut hirsimajoja, vaan he elivät luolissa, joissa heitä kuhisi kuin muurahaisia. Mutta Prometheus pelasti surkean suvun, vieläpä varasti taivaasta tulen ja antoi sen ihmisille lahjaksi. Sitten hän opetti heille maanviljelyksen ja kesytti kotieläimet. Lopuksi hän antoi heille kirjoitus- ja laskutaidon. Suuttuneena Zeus määräsi titaanille hirveän rangaistuksen. Hän käski Hefaistoksen takoa hänet rautakahleilla Kaukasos vuoreen ja lähetti kotkansa ikuisesti nokkimaan onnettoman maksaa. Minkä kotka päivällä repi titaanin ruumiista, se yön aikana kasvoi jälleen ehjäksi. Tuhansia vuosia ihmiskunnan hyväntekijä jo oli kärsinyt rangaistustaan, kun vihdoin Herakles sankari hänet vapautti.

Sofoklē´en etevin näytelmä on nimeltään Kuningas Oidipus. Aihe on otettu sankaritarustosta samoin kuin Prometheus näytelmän. Thebain kuningas Lāios ja hänen puolisonsa Ioka´stē saivat pojan, jolle antoivat nimeksi Oidĭ´pūs. Delfoin oraakkeli ilmoitti, että poika oli tappava isänsä ja ottava puolisokseen äitinsä. Välttääkseen tällaista rikosta vanhemmat panivat lapsen heitteille. Mutta armeliaat ihmiset löysivät pojan ja veivät hänet Peloponnesokseen. Vartuttuaan nuorukaiseksi Oidipus tiedusteli oraakkelilta tulevaisuuttaan. »Olet tappava isäsi ja naiva äitisi», vastaus kuului. Nyt Oidipus päätti jättää Peloponnesoksen, koska hän luuli olevansa sieltä kotoisin. Vaelluksillaan hän joutui Thebain alueelle. Tienhaarassa Laios kuningas tuli poikaansa vastaan. Miehet eivät tunteneet toisiaan, vaan joutuivat riitaan, jolloin Oidipus tappoi Laioksen. Suoritettuaan sen jälkeen suuria urotöitä Oidipus sai tekojensa palkinnoksi Iokasteen puolisokseen sekä Thebain kuninkuuden. Kaksikymmentä vuotta hän hallitsi onnellisesti ja taitavasti. Silloin 102puhkesi rutto. Delfoin oraakkeli ilmoitti ruton johtuvan siitä, että Laioksen murha vielä oli kostamatta. Kun ruvettiin ottamaan selkoa, kuka oli murhamies, kävi ilmi Oidipuksen syntyperä. Oidipus oli siis tehnyt vaikeita rikoksia, vaikka tietämättään; jumalat vaativat kostoa. Epätoivoissaan Iokaste riisti itseltään hengen hirttäytymällä.

Kuva 74. Koomillinen näytös.

Tään nähdessään mies parka tuskissansa

kiljaisi, päästi hirttopaulan irti —

naisraukan ruumis putos’ — mutta

sitten tapahtui, mik’ oli nähdä kamalinta.

Hän kuollehelta kultasoljet riisti

sen vaatteista ja ylhäälle ne nostain

niill’ iski, pisti, viilsi silmiään.

Jumalien käskystä Thebain asukkaat ajoivat vanhan Oidipuksen kaupungistaan. Kirottuna hänen oli lähdettävä ankaraan maailmaan. 103Sokeata Oidipusta saattoi vaelluksilla hänen uskollinen tyttärensä Antigŏ´nē.

Eräs Eurīpĭ´dēen murhenäytelmistä on nimeltään Medeia. Siinä kerrotaan, miten Iā´sōn sankari hylkäsi puolisonsa Mē´deian, solmiakseen avioliiton erään kuninkaantyttären kanssa. Medeia joutui silloin mustasukkaisuudesta raivoihinsa. Hän surmasi Iasonin uuden morsiamen ja apen, ja lopuksi hän päätti riistää hengen omilta pojiltaan saadakseen siten vielä täydellisemmin kostetuksi poikien isälle. Kun hän seisoi poikiensa edessä, tuntui kuitenkin työ liian vaikealta ja hän sanoi:

Voi mua! Miksi katsotte noin minuun,

noin hymyätte kerran viimeisen?

Oi kallis käsi! Oi armas kutripää!

Oi hento ruumis, huulten hellä henkäys!

Voi menkää! Jos ma teidät vielä näen,

niin tuskat tarmoltani voiman vie.

Ma tunnen, mitä kauhun tekoja

nyt täyttämähän käyn. Mutt’ miettimiset

ja säälin voittaa viha valtainen.

Itse poikien tappaminen tapahtuu näyttämön takana, mutta lasten valitushuudot kuuluvat ulos, ja naisiksi puettu kuoro lausuu ilmi kauhunsa ja inhonsa teon johdosta.

Poika: Voi mua! Mitä teen ma? Veli armas!

Ma missä äidin käsist’ turvaa etsin?

Kuoro: Äit’ onneton! Lapset vaikertaa.

Avuks’ jumalat! Voitteko tuota te kestää?

Poika: Voi hätää! Apuun kautta jumalten!

Niin läheltä jo kuolon kalpa kiertää!

Vasta sen jälkeen kuin Medeia jo on pahan rikostyönsä tehnyt, Iason rientää esiin pelastaakseen poikansa. Nyt on kuitenkin jo myöhäistä. Pääseepä Medeia vielä pakenemaan Iasonin käsistä.

KREIKKALAINEN TIEDE.

● Filosofia. Filosofia eli viisaustiede käsittää kolme eri tieteenhaaraa: 1) metafysiikan, 2) siveysopin eli etiikan ja 3) sielutieteen eli psykologian. Metafysiikka tutkii, 104miten maailma ja koko luomakunta on syntynyt ja minkälaisista osista se on kokoonpantu. Siveysoppi antaa ohjeita, joiden mukaan ihmisen tulee elää ja toimia. Sielutiede vihdoin koettaa selvittää, mikä sielu on ja miten se ajattelee, tuntee ja tahtoo.

Vanhemmat kreikkalaiset filosofit kiinnittivät huomionsa melkein yksinomaan metafysiikkaan. Eräs väitti, että aluksi oli olemassa vain yksi aine: vesi. Vedestä syntyi sitten muka tiivistymällä ja harventumalla maa ja ilma sekä kaikki, mitä maailmassa on. Toisen filosofin mielestä tuli oli se alkuaine, josta kaikki oli syntynyt. Vihdoin oppineet tulivat siihen lopputulokseen, että alkuaineita oli neljä: vesi, tuli, maa ja ilma.

Myöhemmin ilmestyi toinen ryhmä filosofeja, n. s. sofistat, jotka sanoivat, että oli mahdotonta tietää mitään maailman synnystä ja kokoonpanosta. Sen tähden he jättivät metafyysilliset kysymykset siksensä ja alkoivat tutkia siveysoppia. Useat heistä väittivät, ettei ihmisen tarvinnut välittää siitä, tekikö hän oikein vai väärin, kunhan vain hänen toimintansa tuotti hänelle hyötyä. He opettivat Ateenan nuorisolle näitä uusia oppejaan, ja sen tähden he maksua vastaan pitivät esitelmiä. Vakavammat kansalaiset eivät kuitenkaan hyväksyneet heidän oppejaan.

Sofistain vastustajien joukossa oli myös filosofi Sōkră´tēs, joka esiintyi Perikleen aikana. Sokrates tahtoi opettaa kansalaisilleen, miten he tulisivat onnellisiksi. Tähän on vain yksi keino Sokrateen mielestä. Ihmisen ei pidä työskennellä yksinomaan hankkiakseen itselleen etuja, vaan hänen tulee auttaa ja opastaa toisia sekä aina menetellä oikein. Se, joka tekee väärin, hänen on itsensä paha olla.

Sokrateen vihamiehet uskottelivat kansalle, että hän oli sofista ja että hän vietteli nuorisoa opeillaan. Siitä syystä Sokrates 70-vuotiaana haastettiin oikeuteen ja tuomittiin vuonna 399 kuolemaan.

□ Sōkră´tēs oli ammatiltaan kuvanveistäjä, mutta myöhemmin hän jätti tämän toimen omistaakseen kaiken aikansa ajattelemiseen ja muiden opettamiseen. Tavoiltaan hän oli tuiki yksinkertainen. Hänellä ei ollut ollenkaan alusvaatteita, vaan ainoastaan pitkä viitta, ja läpi vuoden hän kävi avojaloin. Hänen ruokansakin oli yksinkertaista, mutta hän ei kuitenkaan kiusannut ruumistaan liiallisella nälällä ja vilulla ja moitti oppilaitaankin, jos he niin tekivät.

105

Kuva 75. Sokrates.

Luonteeltaan Sokrates oli kiivas, mutta hän piti tarkasti vaaria itsestään, niin että hän vähitellen voitti tämän virheen. Kun kerran eräs kansalainen vihoissaan löi häntä korvalle, hän vain sanoi hymyillen: »Kas, kun ei edeltäpäin voi arvata, milloin lakki olisi tarpeen». Sokrates täytti myös kaikki kansalaisvelvollisuutensa, ollen siinäkin kohden hyvä esikuva. Niinpä hän sotaretkillä urhoollisesti taisteli kotikaupunkinsa puolesta, vaikka ei välittänytkään julkisesta kiitoksesta. Hän ei pitänyt esitelmiä eikä ottanut maksua opetuksestaan. Missä tahansa hän tiesi ihmisiä olevan koolla, sinne hän suuntasi kulkunsa antautuakseen keskusteluun jokaisen kanssa, joka vain tahtoi häntä kuunnella. Aluksi keskustelu koski jokapäiväisiä asioita, mutta pian hän käänsi puheen sellaiselle alalle, että kuulijan täytyi syventyä milloin mihinkin kysymykseen. Muutamat suuttuivat Sokrateeseen, kun hän osoitti heille, miten pienet ja sekavat heidän tietonsa olivat; heistä hän sai leppymättömiä vihamiehiä. Mutta toiset olivat hänelle kiitollisia, kun hän avasi heidän silmänsä huomaamaan heidän tietämättömyytensä, ja he halusivat seurustelemalla opettajan kanssa päästä todellisen viisauden perille; nämä hänen oppilaansa rakastivat häntä sydämellisesti.

Kerran Sokrates tahtoi saattaa järkiinsä erään nuoren miehen, johon hän oli mieltynyt. Tämä pyrki nimittäin valtion johtomiesten joukkoon ja esiintyi ehtimiseen kansankokouksissa, vaikkei hän nuoruutensa tähden vielä ymmärtänyt hallitusasioita. Kun Sokrates kohtasi hänet kadulla, hän pysäytti hänet ja sanoi: »Onko aikomuksesi päästä johtavaksi mieheksi valtioomme?» — »Onpa niinkin, Sokrates.» — »No Zeus, sepä on mainiota», Sokrates sanoi, »silloin tuotat kunniaa isäsi huoneelle ja hyötyä isänmaallesi». Kun nuorukainen kuuli tämän, hän oli mielissään ja jäi kernaasti kuulemaan pitemmälti. Sokrates jatkoi: »Eikö ole ilmeistä, että sinun pitää myös hyödyttää valtiota, jos tahdot saada kunniata?» — »Onpa tietenkin.» — »No älä sitten, taivahisten nimessä, salaa tuumiasi, vaan sano, mistä aiot aloittaa hyvät työsi valtiota kohtaan!» Kun nuorukainen hämillään vaikeni, Sokrates jatkoi: »Kenties aiot koettaa tehdä valtiota entistä rikkaammaksi?» — »Niinpä kyllä.» — »Ja eiköhän rikastumiseen olisi tarpeen tulojen suureneminen?» — »Tietysti.» — »No ilmoitapas», sanoi siihen Sokrates, »miten suuret valtion nykyiset tulot ovat, sillä 106tietysti olet tutkinut tämän seikan, jotta voisit täydentää, missä vajausta on?» — »Enpä, Zeus paratkoon, ole sitä vielä tutkinut.» — »Mutta annapas edes kuulla, mitkä ovat valtion menot; sillä totta kai on aikomuksesi saada turhat menot poistetuiksi.» — »Auta armias, enpä ole joutanut siitäkään vielä ottamaan selkoa.» — Näin jatkoi Sokrates kyselemistään, kunnes sai nuorukaisen ymmärtämään, että hän vielä oli liian nuori ja kokematon puuttuakseen valtion asioihin.

Sokrateen vihamiehet panettelivat häntä ja koettivat kaikin keinoin tehdä hänet naurun alaiseksi. Kun Sokrates ei tästä välittänyt, he syyttivät häntä jumalien halveksimisesta ja nuorison turmelemisesta. Hänet vietiin 70 vuoden vanhana tuomarien eteen. Nämä olisivat olleet taipuvaisia vapauttamaan hänet, jos hän olisi esiintynyt heidän mielensä mukaan. Mutta hän sanoi: »Joku voi ehkä sanoa: ’Etkö häpeä, Sokrates, että olet ruvennut puuhaamaan sellaisia asioita, jotka saattavat henkesi vaaraan?’ Tähän minä vain vastaan: ’Luuletko miehen, joka vähänkään pitää itseään arvossa, ajattelevan vaaroja ja elämää taikka kuolemaa? Ei, hän ei välitä muusta kuin siitä, mikä on oikein tai väärin ja tekeekö hän kunnon vai kehnon miehen tavoin!´» — Tästä puheesta tuomarit suuttuivat ja tuomitsivat hänet kuolemaan.

Sokrates sai viettää 30 päivää vankilassa, ennen kuin kuolemantuomio pantiin toimeen. Hänen ystävänsä ja oppilaansa toimittivat hänelle tilaisuuden paeta, mutta hän ei tahtonut rikkoa maansa lakeja. Päivä päivältä hän kävi yhä iloisemmaksi, rupesipa runoilemaankin. Oppilailleen, jotka vapaasti saivat käydä hänen luonaan, hän antoi hyviä neuvoja sekä lohdutti heitä heidän murheessaan. Viimeisenä päivänä oppilaat kokoontuivat vielä kerran vanhuksen ympärille. Eräs ystävistä kysyi, mitä oli tehtävä hänen ruumiilleen, kun hän oli kuollut. »Mitä tahdotte», Sokrates vastasi. Samassa katsoi hän heihin ja sanoi: »Te luulette, että ruumiini yhä on sama Sokrates, joka puhuu teidän kanssanne. Ruumistani haudattaessa ei sovi sanoa: Sokrates nostetaan paareille, sillä minä olen jo silloin aikoja asunut autuasten luona.»

Sokrateen viimeisistä hetkistä hänen oppilaansa Plă´tōn kertoo seuraavalla tavalla: »Kun oikeudenpalvelija toi myrkkymaljan sisään, Sokrates sanoi: ’Ystäväni! Sinä ymmärrät tällaisia asioita. Mitä minun siis on tehtävä?’ ’Ei mitään muuta´, mies sanoi, ’kuin juotava ja sitten käveltävä hieman, kunnes jalat tuntuvat painavan, sekä sitten asetuttava pitkäksesi. Sen jälkeen myrkky vaikuttaa.’ Näin sanoen hän ojensi Sokrateelle maljan. Tämä otti sen vastaan iloisesti ja vitkastelematta; hän ei värissyt, ei kalvennut, ei muuttanut ilmettäkään, vaan nosti arvokkaasti maljan huulilleen ja tyhjensi sen rauhallisesti. Tähän saakka useimmat meistä olivat jotenkuten voineet pidättää kyyneliämme, mutta nähdessämme hänen 107tyhjentävän maljan, kyynelemme juoksivat virtanaan. Mutta Sokrates sanoi: ’Mitä te teette, kummalliset ihmiset? Ja kuitenkin lähetin pois vaimoni ja lapseni varta vasten, etteivät he panisi toimeen tällaista kohtausta. Ei, teidän täytyy osoittaa tyyneyttä ja miehuutta.’ Kun kuulimme tämän, häpesimme ja pidätimme itkumme. Mutta Sokrates käveli edes takaisin, kunnes hän ilmoitti jalkansa käyvän painaviksi. Silloin hän asettui selälleen, sillä niin oli mies käskenyt. Oikeudenpalvelija tunnusteli lyhyin väliajoin hänen jalkojaan ja sääriään, kysyen, tunsiko hän mitään. Sokrates vastasi kieltävästi. Mies näytti meille, kuinka ruumis kylmeni, ja sanoi, että kaikki oli lopussa, kun kylmyys nousi sydämeen saakka. Jo se oli noussut vatsanpohjaan asti, kun Sokrates, jonka kasvot olivat peitetyt, kohotti verhoa ja sanoi: ’Olemme velkaa lääketaidon jumalalle kiitosuhrin, sillä nyt olen terve´. Hetken kuluttua Sokrates vähän liikahti, jonka jälkeen mies poisti verhon, ja Sokrateen silmät olivat kankeat.»

Kuva 76. Sokrates tyhjentää myrkkymaljan.

● Sokrates ei kirjoittanut ajatuksiaan muistiin, mutta hänen oppilaansa Plătōn on antanut jälkimaailmalle tietoja hänestä ja hänen opistaan.

108Platon oli kuuluisin Sokrateen oppilaista. Hän oli erittäin tietorikas ja lahjakas, joten hänen ympärilleen vuorostaan kertyi runsaasti oppilaita. Platon esitti oppinsa mainiosti kirjoitetuissa vuoropuheissa eli dialogeissa, joissa hän antoi Sokrateen väitellä jonkun sofistan tai muun henkilön kanssa suurista elämänkysymyksistä. Hänen välityksellään on myös säilynyt Sokrateen kuuluisa puolustuspuhe, jossa hän tuomareilleen koetti vakuuttaa viattomuuttaan, sekä edellä olleet tiedot Sokrateen viime hetkistä.

Kuva 77. Herodotos.

Platonin oppilaista oli huomattavin Aristotĕ´lēs, joka oli yhtä perehtynyt kaikkiin tieteisiin.

● Historia. Perikleen aikana eli Ateenassa Kreikan ensimmäinen varsinainen historiankirjoittaja Hērŏ´dotos, joka oli Vähästä Aasiasta kotoisin. Hän oli pitkillä ulkomaanmatkoilla tutustunut moneen kansaan, niiden elämään ja tapoihin. Suuressa historiateoksessaan hän antaa kuvauksia egyptiläisistä, babylonialaisista ja persialaisista. Tärkein osa hänen teostaan tekee kuitenkin selkoa persialaissodista. Herodotoksen historiateos on käännetty monelle kielelle, myös suomeksi.

Parikymmentä vuotta Herodotosta nuorempi oli Thūkȳdĭ´dēs, joka kirjoitti peloponnesolaissodista, joihin kohta saamme tutustua. Hän osasi erittäin taitavasti tehdä selkoa tapausten syistä ja seurauksista.

KREIKAN PÄÄELINKEINOT.

● Orjat. Jo vanhimpina aikoina kreikkalaiset halveksivat ruumiillista työtä. Maanviljelijää ja varsinkin käsityöläistä pidettiin vain vähäisessä arvossa. Myöhemmin vapaa mies ei enää millään ehdolla tahtonut antautua työläiseksi, vaan orjat suorittivat 109kaiken ruumiillisen työn. Ateenassa pidettiin kuitenkin ruumiillista työtä suuremmassa arvossa kuin muualla. Spartassa sen sijaan oli sotiminen, urheileminen ja valtion virkojen hoitaminen ainoa, mikä soveltui vapaalle miehelle.

Eri valtioissa kohdeltiin orjia eri tavalla. Spartassa heloottien asema oli kerrassaan sietämätön. Saivatpa Spartan nuorukaiset, harjoittautuakseen taisteluun, panna aika ajoin toimeen orjametsästyksiä. Ateenalaiset sen sijaan, jotka yleensäkin olivat lempeäluontoisia, kohtelivat orjiaan sangen hyvästi. — Orjan hinta oli jokseenkin yhtä suuri kuin vetojuhdan. Ateenassa maksettiin tavallisesta työorjasta kymmeniätuhansia markkoja.

Ruumiillisen työn ja työläisten halveksiminen oli Kreikalle onnettomuudeksi, sillä vähitellen kansa veltostui, niin ettei se muutamien vuosisatojen kuluttua enää kyennyt puolustautumaan vihollisten hyökkäyksiä vastaan, vaan kadotti vapautensa.

● Maanviljelys. Elinkeinoista oli maanviljelys vanhin ja vähimmin halveksittu. Kuitenkin kreikkalaiset tässäkin työssä käyttivät pääasiallisesti orjia työntekijöinä. Muutamissa valtioissa, kuten Spartassa, maanviljelys aina pysyi tärkeimpänä elinkeinona. Mutta Attika oli karua, joten siellä toiset elinkeinot työnsivät maanviljelyksen syrjään. Nekin attikalaiset, jotka vielä pysyivät maanviljelijöinä, lakkasivat kasvattamasta viljaa ja hoitivat sen sijaan öljypuita ja viiniköynnöstä.

● Teollisuus. Kun maanviljelys ei enää elättänyt kaikkia Ateenan kansalaisia, alkoivat toiset harjoittaa käsitöitä. Käsityöläisetkin käyttivät parhaasta päästä orjia työntekijöinä. Tavallisesti käsityöläinen omisti neljä tai viisi orjaa, mutta jollakulla saattoi olla jopa parisataa, jolloin työpaja paisui suureksi tehtaaksi. Ateenalaiset käsityöläismestarit suorittivat työnsä erittäin hienosti ja taitavasti, niin että heidän valmistamansa tavarat olivat kuin parhaita taideteoksia. Tällaista arvokasta teollisuutta sanotaan taideteollisuudeksi.

110

Kuva 78. Kreikkalainen koristellinen ruukku.

Varsinkin Ateenan savenvalajat olivat kuuluisia taidostaan. Heidän saviastioitaan ja savesta valmistamiaan pikku patsaita sanottiin keramiikkaesineiksi ja tällä nimellä sanotaan vieläkin taidokkaita savenvalantatöitä.

Ateenalaiset metallitavaratkin olivat suuressa arvossa ympäri Kreikkaa. Rikkailla ateenalaisilla rahamiehillä oli kaivoksia niin Attikassa kuin muualla. Näistä kaivoksista saatiin kultaa, hopeata ja muita metalleja, joista käsityöläiset valmistivat koruesineitä, kuten lamppuja ja peilejä.

Kuva 79. Maljakkojen valmistaminen.

111

Kuva 80. Muinaiskreikkalaisia astiamaalauksia. Naisten askartelua.

● Kauppa. Teollisuutensa tuotteita ateenalaiset kuljettivat ympäri tunnettua maailmaa. Heidän saviastiansa olivat kaikkialla haluttua tavaraa ja hyvässä hinnassa. Myös metalliesineet menivät hyvästi kaupaksi. Lisäksi ateenalaiset lähettivät ulkomaille myytäväksi öljypuun hedelmistä puristettua öljyä. Sen sijaan oli Ateenaan tuotava muualta viljaa, jota ei saatu riittävästi omasta maasta. Tärkeä tuontitavara olivat myös orjat. Ateenasta tuli Kreikan tärkein kauppakaupunki, ja Peiraieuksen satama oli aina täynnä lähteviä ja tulevia laivoja. Aikojen kuluessa asettui Ateenaan ja olletikin Peiraieuksen satamakaupunkiin ulkomaalaisiakin kauppiaita, niin että niiden lukumäärä vihdoin nousi kymmeniin tuhansiin. Ateenalaiset antoivat muukalaisten vapaasti harjoittaa elinkeinojaan, mutta Ateenan kansalaisiksi he eivät päässeet.

□ Kuinka varakas ateenalainen vietti päivänsä. Kreikkalaisten asunnot olivat yksinkertaisia. Ne olivat miltei aina yksikerroksisia. Keskellä oli pylväskäytävän ympäröimä piha. Toisella puolen pihaa olivat miesten, toisella naisten huoneet.

Varakas ateenalainen jätti vuoteensa viimeistään auringon noustessa, minkä jälkeen hän hieroi ruumistansa öljyllä, pesi kasvonsa kylmällä vedellä, voiteli hyvänhajuisilla voiteilla nenänsä ja korvansa sekä rasvasi ja kampasi tukkansa. Naisetkin pitivät hyvää huolta ulkomuodostaan; he kähersivät hiuksensa ja sitoivat ne taidokkaihin solmuihin sekä käyttivät mielellään ihomaaleja. Ruumiinverhona käyttivät sekä miehet että naiset, joiden vaatekappaleet verraten vähän erosivat toisistaan, erilaisia viittoja, joista muutamat vain vaillinaisesti peittivät ruumiin. Jalkineina olivat sandaalit ilman sukkia. Päähinettä käytettiin vain matkoilla.

Aamuvalmistusten jälkeen mies lähti askareihinsa.

Auringon ollessa korkeimmillaan nautittiin yksinkertainen väliateria: keitettyjä vihanneksia, hunajaa sekä mietoa viiniä. Ruokapöydässä kreikkalaiset eivät istuneet, kuten nykyään on tapana, vaan makasivat lepovuoteilla nojaten vasempaan kyynärpäähän.

Kuva 81. Kreikkalainen talo.

Vapaan miehen askareet olivat monenlaiset. Useilta veivät tieteelliset ja taiteelliset harrastukset paljon aikaa. Toiset taas riensivät virkojaan hoitamaan tai kansankokoukseen taikka keräytyivät muutoin torille tavatakseen tuttujaan ja jutellakseen heidän kanssaan päivän kysymyksistä. Torin ympärillä sijaitsivat rihkamapuodit, voidekaupat, kultasepänpajat ja muut tärkeät kauppaliikkeet. Monet kävivät tarkastamassa tehtaitaan, hoitivat kauppakirjeenvaihtoaan tai lähtivät maatilaansa katsomaan. Mutta olkoonpa, että ateenalaisella 112oli kuinka kiire tahansa, hän ei koskaan laiminlyönyt ruumiinharjoituksiaan. Jollei hänellä ollut aikaa lähteä metsästysretkille tai harjoituskentälle, yhdisti hän ruumiinhoidon muihin askareihinsa. Kun esim. tilanhaltija aamulla lähti kaupungista maatilalleen, suoritti hän tämän matkan jalan, ja tarkastettuaan töitä sekä annettuaan voutiorjalle tarpeelliset käskyt hän palasi kävellen, jopa useasti juosten, kaupunkiin.

Pääaterian edellä, joka syötiin vähän ennen auringon laskua, ateenalainen kylpi. Tämäkin ateria oli yleensä yksinkertainen; pääruokana oli nyt liha tai kala. Jos oli vieraita, valmistukset saattoivat kuitenkin olla jonkin verran ylellisemmät. Pidoissa miehet makasivat lepovuoteillaan seppelöidyin päin. Vieraitten huviksi esiintyi laulajia, soittajia, tanssijattaria ja temppujen tekijöitä, mutta useasti katsottiin mieluisammaksi keskustella filosofisista tai muista kysymyksistä. — Illalla orja saattoi isäntäänsä kotiin, valaisten pimeät kadut tulisoihdullaan.

KREIKAN RAPPEUTUMINEN.

● Peloponnesolaissodat (431–404). Sparta ei ajan pitkään voinut tyynin mielin nähdä Ateenan vallan jatkuvaa kasvamista. Se odotti tilaisuutta hyökätäkseen Ateenan kimppuun. Kun se siis näki, miten Ateenan liittolaisten tyytymättömyys päivä päivältä kasvoi, se vihdoin uskalsi ryhtyä julki sotaan onnellista kilpailijaansa vastaan. Näin alkoivat peloponnesolaissodat.

Kuva 82. Alkibiades.

Ateenalla oli käytettävänään suuri liittolaislaivasto ja siis ehdoton ylivalta merellä. Tätä asemaansa se käytti hävittääkseen Peloponnesoksen rantamaita. Spartalla taas oli lujempi 113maasotajoukko. Tästä syystä ateenalaiset eivät uskaltaneet antautua maataisteluun, vaan kaikki Attikan talonpojat vetäytyivät Perikleen kehoituksesta Ateenan pitkien muurien suojaan, antaen spartalaisten mielin määrin hävittää maaseutua. Pian puhkesi kuitenkin Ateenassa tiheästi yhteen sullottujen asukasten keskuudessa rutto. Muiden muassa Perikles joutui ruton saaliiksi (429), ja silloin valta joutui arvottomien ja kykenemättömien kansankiihottajien käsiin.

Voitot ja tappiot vaihtelivat, ja vuosi vuodelta sota kävi kummaltakin puolelta yhä julmemmaksi. Vihdoin eräs kansanjohtaja Alkibiă´dēs sai ateenalaiset taivutetuiksi lähettämään suuren laivaston kukistamaan Spartalle ystävällistä Syrakusan kaupunkia, koska muka koko Välimeren kauppa näin joutuisi ateenalaisten käsiin. Retki Syrakusaa vastaan epäonnistui kuitenkin täydellisesti. Ateenan laivasto voitettiin perinpohjin ja koko heidän sotajoukkonsa tuhottiin (413).

Vielä tämänkin jälkeen sota jatkui vaihtelevalla onnella useita vuosia, kunnes spartalaisten päällikkö Lȳ´sandros voitti Ateenan laivaston Aigospŏ´tamoin taistelussa (405) ja vihdoin valloitti itse Ateenan (404) sitkeän ja epätoivoisen vastarinnan jälkeen.

□ Alkibiades. Alkibiă´dēs herätti jo lapsena huomiota lahjakkuudellaan. Tuo kaunis ja vilkas poika oli sukkela ja kekseliäs puheissaan ja vastauksissaan sekä rohkea leikeissään, mutta hän oli myös ylimielinen ja röyhkeä. Vaikka hän keksi mitä pahimpia koiranjuonia, niin ateenalaiset pitivät sitä sittenkin hullunkurisena ja hauskana ja pilasivat hänet imartelullaan. Kerrankin Alkibiades löi vetoa, että hän sivaltaisi erästä kunnioitettua Ateenan kansalaista korvalle, ja sen hän tekikin julkisesti keskellä katua. Kaikki olivat tästä hävyttömyydestä kiihdyksissään. Mutta seuraavana päivänä Alkibiades meni tuon kansalaisen luo, kertoi vedostaan ja paljasti selkänsä piestäväksi. Kohta mies oli valmis suomaan anteeksi ja mieltyi Alkibiadeeseen vähässä ajassa niin suuresti, että antoi hänelle tyttärensä puolisoksi. 114Näin Alkibiadeesta tuli itsekäs ja kunnianhimoinen mies, joka ei välittänyt paljoa isänmaastaan, kunhan hänestä itsestään vain tuli kuuluisa ja mahtava mies. Jonkin aikaa Alkibiades kuului Sokrateen oppilaihin, mutta kun tuo suuri filosofi koetti kitkeä hänestä itsekkyyden rikkaruohon, hän alkoi välttää opettajaansa.

Pian Alkibiades pyrki johtavaan asemaan Ateenassa. Hän ehdotti laivaston lähettämistä valloittamaan Syrakusaa, ja ateenalaiset hyväksyivät hänen ehdotuksensa.

Alkibiades määrättiin Sisilian retken johtajaksi. Samoihin aikoihin kuin laivaston piti lähteä matkalle, särjettiin eräänä yönä Ateenan kadunkulmiin pystytetyt jumalain patsaat. Alkibiadesta epäiltiin tuon vallattomuuden tekijäksi, mutta hänen vihamiehensä eivät uskaltaneet syyttää häntä uskonnon loukkaamisesta, ennen kuin laivasto oli hyvän matkaa kotisatamasta. Kun Alkibiades Sisiliaan sai sanan oikeudenkäynnistä, hän pakeni Spartaan; ja saatuaan kuulla tulleensa kuolemaan tuomituksi hän huudahti: »Olen näyttävä heille, että vielä elän!» Retki Sisiliaan sai tämän jälkeen varsin onnettoman käänteen. Alkibiades yllytti Spartan hallitusta omaa isänmaataan Ateenaa vastaan. Spartalaiset toimittivatkin syrakusalaisten avuksi laivaston ja sotamiehiä. Monta tappiota kärsittyään oli ateenalaisten vihdoin antauduttava syrakusalaisten vangeiksi. Nämä lähettivät heidät orjina vuorikaivoksiinsa, joissa he nääntyivät kurjuuteen. Vain ani harva ateenalainen pääsi takaisin isänmaahansa.

Spartassa Alkibiades hämmästytti kaikkia omaksumalla uusien ystäviensä tavat. Hän söi heidän karkeata leipäänsä ja mustaa lientänsä niin suurella mielihalulla, ettei hän näyttänyt muuta ravintoa maistaneenkaan, ja ankariin ruumiinharjoituksiin hän antautui niin innokkaasti, että oli vaikeata tuntea häntä entiseksi nautinnonhaluiseksi ylimykseksi.

Jonkin ajan kuluttua rikkoutuivat kuitenkin hänen välinsä spartalaisten kanssa. Spartan hallitus aikoi jo salaisesti tappaa hänet. Mutta hän sai tiedon aikeesta ja pakeni Persian maaherran luo Vähään-Aasiaan. Täälläkin kaikki ihastuivat hänen hienoon käytöstapaansa ja lahjakkuuteensa. Helposti Alkibiades sai maaherran taivutetuksi auttamaan ateenalaisia, vaikka tämä aikaisemmin oli ollut liitossa Spartan kanssa.

Nyt ateenalaiset unohtivat Alkibiadeen entisen petoksen. He kutsuivat hänet takaisin Ateenaan ja tekivät hänet jälleen sotajoukon ylipäälliköksi. Kohta sotaonni kääntyikin ateenalaisille suotuisaksi. He vapauttivat spartalaisten vallasta toisen saaren toisensa jälkeen.

Mutta kansansuosio ei ollut missään sen epävarmempi kuin Ateenassa. Jo vuoden kuluttua Alkibiadeelta taas riistettiin ylipäällikkyys. 115Hän pakeni silloin Traakiaan, jonne hän jo aikaisemmin oli rakennuttanut itselleen huvilan.

Samoihin aikoihin, jolloin Alkibiades toisen kerran joutui ateenalaisten epäsuosioon, spartalaiset saivat oivan päällikön, nimeltä Lȳ´sandros. Hän sai useasti viekkaudella enemmän aikaan kuin urhoollisuudella; hänellä olikin tapana sanoa: »Mihin leijonanvuota ei riitä, siitä on jatkettava ketunnahalla». Kerran molemmat laivastot saapuivat toistensa lähistölle Aigospŏ´tamoin puron suulle Hellespontoksen salmeen. Ateenalaiset asettivat aluksensa taistelujärjestykseen, mutta Lysandros pysytteli rannikon suojassa. Vakuuttuneina siitä, ettei hän uskaltanut antautua taisteluun, ateenalaiset nousivat maihin etsimään muonavaroja. Neljä päivää toistui sama näytelmä ja ateenalaiset kävivät päivä päivältä yhä huolettomammiksi. Alkibiades, joka oleskeli läheisyydessä, varotti ateenalaisten päällikköjä, mutta he vastasivat kopeasti: »Alkibiadeella ei ole enää mitään käskemistä». Viidentenä päivänä ateenalaiset eivät enää lainkaan välittäneet Lysandroksesta. Silloin hän äkkiarvaamatta hyökkäsi heidän kimppuunsa ja valtasi melkein kaikki laivat, ennen kuin ateenalaiset maalta ehtivät kiiruhtaa laivoihinsa.

Tämä taistelu ratkaisi sodan. Ateenalaisten oli sulkeutuminen pitkien muuriensa suojaan. Spartalaiset piirittivät kaupungin kaikilta puolilta. Vihdoin nälänhätä pakotti Ateenan antautumaan spartalaisten armoille. Huilujen soidessa täytyi ateenalaisten itsensä repiä pitkät muurit.

Spartalaiset eivät kuitenkaan olleet rauhallisia, niin kauan kuin Alkibiades eli, vaikka hän olikin muuttanut Vähään-Aasiaan. He lähettivät kaksi salamurhaajaa hänen kimppuunsa. Nämä eivät uskaltaneet ryhtyä julkisesti taistelemaan Alkibiadeen kanssa, vaan sytyttivät yöllä tuleen sen talon, jossa hän oleskeli. Kun Alkibiades heräsi ja syöksyi ulos tikari kädessä, he ampuivat hänet jousella v. 404, samana vuonna kuin Ateena kukistui.

● Theban hegemonia (371–362). Ateenan kukistumisen jälkeen spartalaiset olivat herroina Kreikassa. Tosin Ateena jo seuraavana vuonna vapautui Spartan asettamasta hallituksesta, mutta se ei koskaan saavuttanut entistä mahtavuuttaan. Ja monessa muussa valtiossa spartalaiset hallitsivat mielensä mukaan. Theba oli eräs niistä kaupungeista, joihin Sparta keskellä rauhaa asetti vartioväkensä ja aristokraattisen hallituksen. Muutaman vuoden kuluttua murhattiin kuitenkin hallituksen jäsenet, vartioväki karkotettiin, ja kansa otti vallan käsiinsä. Kansan johtajana esiintyi Epameinō´ndās, joka tästä alkaen kuolemaansa saakka hallitsi Theban valtiota samalla tavalla kuin Perikles aikoinaan Ateenaa.

116Epameinondas järjesti Theban sotajoukot uudella tavalla, niin että rintaman toisella sivulla oli kolmion muotoinen joukko, jossa oli 50 miestä. Tämä »Epameinondaan vinorintama» syöksyi vihollisen rintaman keskustaa vasten ja halkaisi sen kahtia. Epameinondaan pääjoukko löi sitten ensin vihollisen toisen sivustan ja sen jälkeen toisen. Näin uudistettuaan sotajoukon Epameinondas kävi rohkeasti spartalaisia vastaan, voitti heidät Leuktran taistelussa (371) perinpohjaisesti ja hankki siten synnyinkaupungilleen Kreikan hegemonian. Samalla usko Spartan voittamattomuuteen oli järkytetty.

Theban ylivalta ei kuitenkaan kestänyt kauan. Sparta sai muodostetuksi suuren liittokunnan, jonka avustamana se uskalsi ryhtyä ratkaisevaan taisteluun Mantĭ´neian luona (362). Tässäkin taistelussa thebalaiset voittivat, mutta he kärsivät samalla korvaamattoman tappion, sillä Epameinondas kaatui.

□ Epameinondas. Thebalainen Epameinondas polveutui jalosta, mutta köyhästä suvusta. Hänellä oli vain yksi viitta, ja kun sitä pestiin, oli hänen pysyteltävä kotona. Hänellä oli perinpohjaiset tiedot, mutta hän ei koskaan ylvästellyt niistä, minkä tähden sanottiin: »Ei kukaan ole milloinkaan ollut niin laajatietoinen ja puhunut tiedoistaan niin vähän». Hän ei koskaan tahtonut tehdä mitään väärää tai alhaista, ja totuutta hän piti niin suuressa arvossa, ettei pilallakaan valehdellut. Eräälle persialaiselle ylimykselle, joka suurkuninkaan nimessä tarjosi hänelle kultaa, hän sanoi: »Jos kuninkaalla on hyvät aikomukset kaupunkiamme kohtaan, niin kultasi ei ole tarpeen, mutta jos hänen tarkoituksensa ovat huonot, niin hän ei kullalla voi saada minua kavaltamaan isänmaatani. Joka tapauksessa tulee sinun kohta lähteä kaupungista, ettet viekoittele muita.» — Urheilemalla hän oli kehittänyt ruumiinsa notkeaksi ja vahvaksi, ja sodassa hän oli urhoollinen. Tämä rehellinen mies oli myös taitava sotapäällikkö. Hän voitti spartalaisetkin monessa taistelussa ja hankki johtovallan Kreikassa kotikaupungilleen Theballe. Vihdoin Sparta muodosti suuren liittokunnan Theban vastustamiseksi. Mutta Epameinondas voitti senkin Mantĭ´neian taistelussa.

Epameinondas mursi mainitussa taistelussa jo vihollisten sotarintaman, kun keihäs lävisti hänen rintansa. Päällikkö kannettiin silloin syrjään. Lääkärit sanoivat hänen kuolevan heti, jos keihäs vedettiin ruumiista. Silloin Epameinondas pyysi, että se jätettäisiin paikoilleen, kunnes taistelu oli ratkaistu. Kun hän sitten kuuli thebailaisten voittaneen, hän irroitti keihään ruumiistaan ja sanoi: »Olen elänyt tarpeeksi, sillä kuolen 117voittamattomana». Kun hänen ystävänsä surivat sitä, ettei hän jättänyt jälkeensä poikaa heidän johtajakseen, hän vastasi: »Jätänhän kaksi kuolematonta tytärtä, Leuktran ja Mantineian voitot».

● Makedonian hegemonia. Makedonian kansa oli läheistä sukua kreikkalaisille. Jälkimmäisten veltostuessa makedonialaiset pysyivät karaistuneena talonpoikaiskansana. Mahtavaksi valtioksi Makedonia paisui vasta Filippos II:n aikana. Tämä mies oli nuoruudessaan elänyt panttivankina Thebassa Epameinondaan perheessä ja oli siellä oppinut huomaamaan kaksi asiaa, jotka olivat hänelle myöhemmin kuninkaana erittäin suureksi hyödyksi, nimittäin hyvin järjestetyn sotajoukon merkityksen ja kreikkalaisten tapainturmeluksen.

Hallitsijaksi tultuaan hän opetti raa´at maanmiehensä oivallisiksi sotamiehiksi; järjestettyinä makedonialaiseksi falangiksi he olivat voittamattomia. Makedonialaisen falangin muodosti 16 peräkkäistä riviä. Kaikki sotilaat olivat aseistetut 7 metrin pituisilla peitsillä, jotka viiden ensimmäisen rivin miehet pitivät ojossa, niin että ne ulottuivat koko rintaman eteen, mutta seuraavien rivien sotilaat vinosti ylöspäin. Kun joku ensimmäisten rivien miehistä kaatui, laski kohta taempana oleva peitsensä ojoon, niin että vihollisella aina oli vastassaan taaja kärkirintama.

Sen jälkeen Filippos jakamalla auliisti lahjuksia hankki itselleen vahvan puolueen kaikissa Kreikan valtioissa. Kreikassa oli kuitenkin vielä muutamia ylevämielisiä henkilöitä, jotka huomasivat, että Filippos pyrki valtaamaan koko Kreikan. He käyttivät voimansa ja kykynsä maansa vapauden pelastamiseksi. Tällainen mies oli ateenalainen Dēmosthĕ´nēs, joka tulisilla puheillaan Filipposta ja hänen kätyreitään vastaan koetti jälleen herättää ateenalaisissa heidän isänmaanrakkautensa.

Demosthenes saikin puheillaan Ateenan kansan tarttumaan aseisiin. Khairō´neian lähettyvillä syttyi ratkaiseva taistelu (338). Makedonialainen falangi oli kuitenkin voittamaton. Ateenalaiset ja heidän liittolaisensa pakenivat, ja Filippos tuli Kreikan herraksi. Kauan kuningas ei saanut vallastaan nauttia. Pari vuotta Khaironeian taistelun jälkeen (336) hänen makedonialaisten henkivartijainsa päällikkö murhasi hänet, ja valtakunta jäi hänen 20-vuotiaalle pojalleen Aleksanterille.

118

120□ Filippos ja Demosthenes. Kreikkalaisten veltostuessa johtovalta siirtyi Makedonialle Kreikan pohjoispuolelle. Makedoniaa hallitsi silloin kuningas Filippos. Tämä tahtoi kokonaan vallata Kreikan ja sen tähden hän auliisti jakoi lahjuksia eri valtioiden johtaville miehille. Veltostuessaan kreikkalaiset olivat näet menettäneet entisen rehellisyytensä; Filippos kuninkaalla olikin tapana sanoa: »Kreikassa ei ole muuria niin korkeata, ettei kultakuormaa kantava aasi kapuaisi sen yli». Lahjuksillaan ja oivallisella sotajoukollaan, makedonialaisella falangilla, Filippos saikin kaupungin toisensa jälkeen valtaansa.

Kuva 83. Demosthenes.

Ateenassa oli kuitenkin mies, joka suri Kreikan kohtaloa ja kaikin keinoin koetti kiihottaa kansalaisiaan Filipposta vastaan, nimittäin vanhan ajan kuuluisin puhuja Dēmosthĕ´nēs. Demosthenes oli saavuttanut puhujataidon vasta ankarien harjoitusten jälkeen. Hän tutki peilistä kasvojensa liikkeitä, kävi vastamäkeä vahvistaakseen keuhkojaan, piti puhuessaan pieniä kiviä suussaan tottuakseen lausumaan äänteet selvästi, keritsi puolen päätänsä estääkseen itseään harjoitusaikaan liikkumasta ihmisten parissa. Tällä rautaisella ahkeruudellaan hän kehittyi vanhan ajan etevimmäksi puhujaksi.

Ja nyt hän ei lakannut kiihottamasta kansalaisiaan Filipposta vastaan ja herättämästä vanhaa rehellisyyttä eloon. Eräässä puheessaan hän muun muassa lausui: »Täytyy olla järjellisiä syitä siihen, että helleenit muinoin olivat valmiit puolustamaan vapauttaan ja nyt heittäytymään orjuuteen. Silloin, te Ateenan miehet, silloin oli kansan hengessä jotakin, joka nyt puuttuu, joka voitti Persian aarteet ja pelasti Hellaan vapauden. Mutta nyt, kun se on kadotettu, on kaikki häpeän tahraamaa, ja helleenien keskuudessa on se, minkä pitäisi olla alinna, tullut ylimmäksi. Ja mikä tuo seikka on? Se ei ole mitään sellaista, johon vaaditaan suuria tietoja, vaan se on sitä, että kaikki vihasivat niitä, jotka ottivat vastaan rahoja Kreikan vihollisilta. Nyt sen sijaan on kaikki myytävänä ikäänkuin torilla, ja tuodaan kaupaksi sellaista tavaraa, joka on Kreikan perikadon lähteenä. Ja mikä tämä tavara sitten on? Kateus, jos toinen on saanut itselleen lahjuksia hankituksi; naurun-hohotus, 121jos hän sen tunnustaa; välinpitämättömyys, jos hänet todistetaan syylliseksi. Sotalaivoja, miehistöä, rahaa, sotatarpeita ja mitä muuta tarvitaan kaupungin puolustamiseksi, sitä on kaikilla paljon enemmän nykyään kuin ennen; mutta kaikki tämä on hyödytöntä ja turhaa, koska se kaikki on kaupan.»

Vihdoin ateenalaiset nousivatkin aseisiin ja thebalaiset yhtyivät heihin. Molemmat sotivat urhoollisesti, mutta sittenkin he kärsivät vakavan tappion Khairō´neian luona. Koko Kreikka oli nyt Filippoksen vallassa, lukuunottamatta Spartaa. Filippos kirjoitti spartalaisille: »Jos tulen Spartaan, ei yksikään teistä ole jäävä maahansa». Vastaukseksi spartalaiset kirjoittivat sanan: »Jos», eivätkä mitään muuta. Filippos ei elänyt kauan tämän tapauksen jälkeen. Kun hän parhaillaan vietti tyttärensä häitä, henkivartioston päällikkö murhasi hänet kostoksi eräästä hänen lausumastaan tuomiosta.

Demosthenes eli vielä toistakymmentä vuotta tämän jälkeen. Silloin hän uudestaan nostatti kreikkalaiset aseisiin Makedoniaa vastaan. Mutta tälläkin kertaa kapina epäonnistui ja Demosthenes joutui vihollisten käsiin. Silloin suuri puhuja alkoi pureskella kirjoitusruokoansa, johon hän oli kätkenyt väkevää myrkkyä.

ALEKSANTERI SUURI (336–323).

● Aleksanterin nuoruus. Filippos kasvatti poikaansa Aleksanteria kreikkalaiseen tapaan. Opettajaksi hän hankki Kreikan oppineimman miehen, filosofi Aristoteleen. Opettajansa johdolla Aleksanteri lueskeli Homeroksen lauluja ja ihastui niin tähän teokseen, että sotaretkilläänkin piti sitä mukanaan ja koko elämänsä koetti jäljitellä Homeroksen sankareita urhoollisuudessa.

Kuva 84. Aleksanteri Suuri.

□ Filippoksen kuoleman jälkeen tuli Makedonian kuninkaaksi Aleksanteri, liikanimeltä »Suuri». Jo nuorena Aleksanteri osoitti kiihkeätä halua urotöiden suorittamiseen. Kerran tarjottiin hänen isälleen kaunista, mutta hurjaa ratsua. 122Parhaat ratsastajat koettivat turhaan kesyttää sitä. Aleksanteri pyysi saada hänkin koettaa. Hän oli huomannut, että hevonen pelkäsi varjoaan, talutti sen tähden oriin vasten aurinkoa, antoi viittansa pudota maahan ja oli yhdellä hyppäyksellä sen selässä. Kuin nuoli ori lehahti kiitämään yli ketojen. Mutta eipä aikaakaan, niin Aleksanteri jo ratsasti takaisin säikähtyneiden hovilaisten luo, ja hevonen totteli säyseänä ratsastajan ohjausta. Iloisena isä huusi Aleksanterille: »Hae, poikaseni, toinen valtakunta! Makedonia on sinulle liian pieni.» — Kun Aleksanteri kuuli kerrottavan isänsä suurtöistä, hän sanoi huolissaan: »Voi kuitenkin, isäni valloittaa koko maailman eikä jätä minun tehtäväkseni mitään».

Kuva 85. Issoksen taistelu.

● Aleksanterin valloitukset (334–323). Filippos oli jo suunnitellut valloitusretkeä heikontuneeseen Persiaan. Tämän aikeen toteutti vasta Aleksanteri. Makedonialais-kreikkalainen sotajoukko mukanaan hän kulki Hellespontoksen yli, voitti suuren persialaisjoukon ja valloitti koko Vähän-Aasian. Persian kuningas Dareios III koetti tukkia häneltä tien Syyriaan, mutta Aleksanteri voitti hänet Isso´s-nimisen kaupungin luona ja anasti hänen leirinsä saaden vangiksi kuninkaan äidin, puolison ja useita lapsia. Tämän jälkeen Aleksanteri kulki etelää kohti valloittaen alueen toisensa jälkeen. Tyros teki ankaraa vastarintaa, mutta Egypti antautui vastustelematta. Dareios pyysi jo rauhaa tarjoten laajoja maa-alueita, mutta sai kieltävän vastauksen. Vielä kerran hän kokosi suuren sotajoukon, mutta Aleksanteri voitti senkin perinpohjin Gaugă´mēlan taistelussa. Nyt oli persialaisten vastarinta murrettu, koko valtakunta joutui 123Aleksanterin haltuun, ja Dareios kaatui salamurhaajan kädestä. Tämän jälkeen Aleksanteri teki retken Intiaan, valloittaen Indus joen ympäristön. Palattuaan hän alkoi järjestää valtakuntansa sisäisiä oloja. Aikainen kuolema katkaisi kuitenkin hänen toimintansa vuonna 323.

□ Hallitsijaksi tultuaan Aleksanteri päätti valloittaa koko Persian valtakunnan, joka persialaissotien jälkeen oli rappeutunut. Ennen kuin hän lähti matkaan, hän kävi Delfoissa tiedustelemassa ennustajapapeilta retken onnistumista. Pythia kieltäytyi kuitenkin ilmaisemasta jumalan tahtoa, koska Aleksanteri oli saapunut ennustamiseen sopimattomana päivänä. Silloin kuningas tarttui papitarta käsivarteen ja vei hänet hänen istuimelleen. Pythia huudahti suutahtaen: »Sinä olet vastustamaton, poikani». Kohta Aleksanteri päästi papittaren, vaatimatta pitempää vastausta, ja riensi sotajoukolleen ilmoittamaan, mitä Delfoissa hänelle oli ennustettu.

Sotaretkellään Aleksanteri osoittautui yleväluontoiseksi, lempeäksi ja jaloksi. Sattuipa esim. kerran, että kuningas hikisenä heittäytyi uimaan. Silloin hänet valtasi äkillinen vilustus, ja hän sairastui ankaraan kuumeeseen. Seuraavana päivänä oltiin jo huolissaan hänen hengestänsä. Hänen lääkärinsä valmisti voimakkaan lääkejuoman. Mutta muuan lääkärin kadehtijoista kirjoitti kuninkaalle varotuskirjeen, jossa ilmoitti lääkärin muka persialaisten lahjomana aikovan myrkyttää hänet. Kirjeen luettuaan Aleksanteri mitään virkkamatta ojensi sen lääkärilleen ja nautti sillä välin juoman. Hänen jalon luottamuksensa palkitsi pikainen paraneminen.

Sotaretkensä alussa Aleksanteri saapui muun muassa Gordionin kaupunkiin. Siellä oli vaunut, joiden hihnat olivat niin taidokkaasti yhteensolmitut, ettei kukaan niitä voinut aukaista. Vanha ennustus tiesi, että solmun avaaja oli tuleva koko Aasian herraksi. Aleksanteri koetti hetken selvittää solmua, mutta sitten hän veti miekkansa ja katkaisi hihnan, väittäen siten täyttäneensä ennustuksen.

Laskettuaan Vähän-Aasian valtansa alle Aleksanteri valloitti Syyrian ja Egyptin. Tällä välin Persian kuningas Dareios III kokosi viimeisen suuren sotajoukkonsa. Gaugă´mēlan luona tapahtui ratkaiseva taistelu. Jo aikaisemmin Dareios oli tarjonnut Aleksanterille edullisilla ehdoilla rauhaa. Parmenĭ´ōn, joka oli etevin Aleksanterin sotapäälliköistä, kehoitti häntä suostumaan ehtoihin. »Niin minä tekisin», hän sanoi, »jos olisin Aleksanteri». — »Niin minäkin», vastasi Aleksanteri, »jos olisin Parmenion». Dareiokselle hän kirjoitti, että taivaallakin on vain yksi aurinko. — Kun kreikkalaiset sotapäälliköt 124näkivät persialaisten laumat Gaugamelan lakeuksilla, hämmästyivät he niiden suuruutta ja kehoittivat Aleksanteria yöllä tekemään äkkirynnäkön niitä vastaan. Mutta Aleksanteri vastasi: »En tahdo varastaa voittoa», ja aloitti taistelun vasta seuraavana päivänä. Persialaiset voitettiinkin perin juurin, ja Dareios pakeni valtakuntansa sisäosiin. Siellä eräs uskoton maaherra murhasi hänet, toivoen siten saavuttavansa Aleksanterin suosion. Mutta Aleksanteri ristiinnaulituttikin hänet hänen uskottomuutensa tähden.

Nyt koko Persian valtakunta oli Aleksanterin vallassa. Aleksanteri ei kuitenkaan vielä ollut tyytyväinen, vaan lähti Intiaan. Erään joen takana oli muuan intialainen kuningas nimeltä Pōros sotaelefantteineen häntä vastassa. Kauan piti Poros uljaasti puoliaan, mutta eräänä pimeänä yönä Aleksanterin onnistui kulkea joen yli. Intialaiset voitettiin, ja Poros joutui vangiksi. Aleksanteri ihmetteli Poroksen komeutta ja uljasta käytöstä sekä kysyi häneltä: »Miten soisit itseäsi kohdeltavan?» — »Kuninkaana», Poros vastasi. — »Eikö sinulla ole muuta toivomusta?» Aleksanteri kysyi. — »Ei mitään», toinen lausui, »sana kuningas sisältää kaiken». Aleksanteri lahjoitti hänelle silloin takaisin kaikki hänen maansa, vieläpä laajensi hänen valtakuntaansa.

Aleksanteri olisi tahtonut jatkaa täältäkin edemmäs, mutta hänen sotamiehensä alkoivat napista, ja silloin hän palasi Babyloniin.

Ensimmäisinä sotavuosina Aleksanteri säilytti ne yksinkertaiset elintavat, joihin hän Makedoniassa oli tottunut, mutta mitä kauemmin hän sai nauttia Persian aarteista, sitä ylellisemmäksi ja komeammaksi hänen elämänsä kävi. Viimeisinä elinvuosinaan, jolloin hän asui komeassa Babylonissa, yksi ainoa ateria voi maksaa jopa omaisuuksia. Sotaretkillään hän kuitenkin saattoi, jos tarvittiin, kestää nälkää ja janoa yhtä uljaasti kuin halvin sotamies. Niinpä hän palatessaan Intian retkeltä kulki erään joukko-osaston kanssa Etelä-Iraanin autiomaiden kautta, jolloin sotamiehet veden puutteessa kärsivät sanomattomia vaikeuksia. Eräänä päivänä muutamat ratsumiehet vuoren rotkosta löysivät tilkan vettä ja toivat sen kypärässään kuninkaalle. Mutta kuningas sanoi: »Pitääkö minun yksin juoda?», ja kaatoi veden maahan. Kun sitten saavuttiin asutuille maille, alkoi toinen elämä. Silloin syötiin ja juotiin ylenmäärin.

Aleksanterin taipumus ylellisyyteen tuli näkyviin varsinkin siinä, että hän käytti kohtuuttomasti väkijuomia. Sotaretkillään hän kyllä tässäkin kelpasi muille esikuvaksi, mutta juhlapidoissa tuo vika tuli näkyviin. Päihtyneenä hän rakasti imartelua, saattoipa tehdä tekoja, joita myöhemmin katui. Niinpä hän eräissä pidoissa suuttui Kleitos ystäväänsä, joka kerran taistelussa oli pelastanut hänen henkensä. Ystävä, hänkin päissään, soimasi kuningasta hänen persialaisista tavoistaan ja itserakkaudestaan. Aleksanteri nousi synkkänä istuimeltaan, 125hänen silmänsä säihkyivät vihasta. Läsnäolijat koettivat saada Kleitosta vaikenemaan ja toimittivat hänet ulos salista. Hetken kuluttua Kleitos kuitenkin palasi ja soimasi Aleksanteria vielä kiivaammin. Mutta silloin Aleksanteri hypähti istuimeltaan, sieppasi henkivartijan kädestä keihään ja lävisti sillä ystävänsä. Kohta kun hän oli tehnyt tämän verityön, valtasi hänet katkera katumus, hän oli kolme vuorokautta nauttimatta ruokaa ja juomaa, ja vain vaivoin päälliköt saivat hänet taas näyttäytymään ihmisille. Tuollaisia väkivallantöitä sattui Aleksanterille vain harvoin; mutta hänen hallituksensa loppuaikoina, kun hänen elämänsä muutoinkin alkoi käydä epäsäännöllisemmäksi, ne kuitenkin joskus toistuivat.

Sotaretkelle lähtiessään Aleksanteri tahtoi lähinnä vain kostaa persialaisille kärsimykset, jotka Kserkses persialaissotien aikana oli tuottanut Kreikalle. Mutta kuta pitemmälle aika kului, sitä enemmän hän muutti suunnitelmaansa. Myöhemmin hänen tarkoituksensa oli sulattaa yhteen kaikki nuo eri kansallisuudet ja muodostaa suuri maailmanvalta. Sen tähden hän kohteli lempeästi voitettuja kansoja. Egyptissä hän julistautui Ammon-Ren pojaksi. Tällä hän osoitti, ettei hän tullut valloittajana, vaan että hän tahtoi olla Egyptin muinaisten faraoiden seuraaja. Persiassa hän otti neuvoskuntaansa persialaisia ylimyksiä, alkoi käyttää persialaista pukua ja osoitti muutoinkin suurta suosiota persialaisille. Niinpä hän heidänkin silmissään oli enemmän vapauttaja raskaista veroista kuin valloittaja. Makedonialaiset osoittivat usein tyytymättömyyttä kuninkaan persialaismielisyyteen, jonka tähden hän toisinaan lähetti suuria sotaväenosastoja takaisin Makedoniaan, kiittäen heitä hyvästä palveluksesta ja lahjoittaen heille melkoisia rahasummia.

Saadakseen makedonialaiset ja voitetut kansat paremmin sulautumaan toisiinsa Aleksanteri kehoitti sotamiehiään valitsemaan puolisonsa Aasian tyttäristä. Yhtenä ainoana päivänä hän täten solmitutti 10,000 avioliittoa. Itse hän näytti esimerkkiä, ottaen Dareioksen tyttären vaimokseen.

Kansojen lähentämistä toisiinsa tarkoitti myös kreikkalaisten siirtokuntain perustaminen valloitetulle alueelle. Kaikkiaan Aleksanteri lienee perustanut noin 70 kaupunkia, joista useilla oli hänen nimensä. Tärkeimmäksi muodostui ajan pitkään Egyptiin Niilin suulle rakennettu Aleksa´ndria. Kreikkalaisten siirtokuntien perustamista itämaille jatkui vielä Aleksanterin kuoleman jälkeen. Niissä kauppa ja teollisuus pian kohosivat korkealle kannalle.

Kerran Aleksanteri oli Babyloniassa ystäviensä seurassa viettänyt juomingeissa kokonaisen yön. Seuraavana päivänä hän sairastui ankaraan kuumeeseen, joka Babylonin lämpimässä ja kosteassa ilmanalassa on tavallista. Kymmenen päivää kesti kuumetta. Aluksi kuningas ei 126tahtonut sairaudestaan tietää, vaan kannatti itseään kantovuoteessa sotaväenkatselmukseen ja neuvotteli sotapäällikköjensä kanssa valtion asioista. Mutta päivä päivältä taudin valta kasvoi. Vihdoin kuningas makasi liikkumattomana vuoteellaan. Sotamiehet seisoivat henkeään pidätellen palatsin edustalla. Lopulta he kävivät levottomiksi ja lausuivat kiivaita uhkauksia kuninkaan ystäville, koska pelkäsivät heidän myrkyttävän hänet. Heidät laskettiin silloin sisään. Yksitellen he kulkivat varpaillaan hallitsijansa ohi, joka kalman kalpeana makasi vuoteellaan. Muutamat kuninkaan ystävistä tiedustelivat, kenen hän määräsi hallitsijaksi jälkeensä, koska häneltä ei jäänyt poikaa. »Arvokkaimman», kuningas vastasi hiljaisella äänellä. Pian sen jälkeen Aleksanteri kuoli 32 vuoden vanhana, hallittuaan lähes 13 vuotta.

● Aleksanterin seuraajat. Aleksanterin kuoleman jälkeen hänen sotapäällikkönsä joutuivat ilmi taisteluun keskenään. Jokainen heistä tahtoi saada osansa, ja niin valtakunta hajosi moneen pieneen valtioon. Tätä sisäistä sotaa kesti noin 50 vuotta, joiden kuluessa Aleksanterin valtakunnasta muodostui kolme päävaltiota: Makedonia Eurooppaan, Syyria Aasiaan ja Egypti Afrikkaan.

Makedonia, johon myös Kreikka kuului, pysyi itsenäisenä vuoteen 146 e. Kr., jolloin se joutui Rooman valtaan.

Syyria oli kaikista Aleksanterin jälkeisistä valtioista laajin, mutta se oli silti heikko. Ehtimiseen siitä lohkesi pois jokin maakunta, joka muodostui itsenäiseksi valtioksi. Näistä tytärvaltioista olivat tärkeimmät Parthia, Pontos, Pergamos ja Palestiina. Vuonna 64 e. Kr. roomalaiset laskivat Syyriankin valtansa alle.

Huomattavin Aleksanterin jälkeisistä valtioista oli Egypti, jonka Ptolema´ios sai osallensa. Egypti oli ajoittain sangen voimakas, ja sen hallitsijat suojelivat elinkeinoja ja kohottivat henkistä sivistystä. Vihdoin tämäkin maa v. 30 e. Kr. joutui roomalaisille.

HELLENISTINEN SIVISTYS.

● Aleksandria. Aleksanterin elämä oli ollut lyhyt ja vielä lyhyempi hänen hallituskautensa, mutta hänen toiminnallaan oli kuitenkin 127pysyvät seuraukset. Hänen onnistui lähentää toisiinsa kreikkalaiset ja itämaiset kansat. He joutuivat liikesuhteisiin toistensa kanssa, joten elinkeinot nopeasti kehittyivät. Ja he tutustuivat toistensa henkiseen sivistykseen, joten myös tieteitten ja taiteitten alalla tapahtui huomattavaa edistystä. Tätä uutta sivistystä, joka pohjaltaan oli helleeninen, mutta johon itämaisuus on osaltaan vaikuttanut, sanotaan hellenistiseksi sivistykseksi. Aleksa´ndria, jonka ptolemaioslaiset hallitsijat tekivät pääkaupungikseen, oli tämän sivistyksen keskus.

□ Aleksandriassa oli pitkät, leveät ja suorat kadut, joiden varrelle rakennettiin komeita loistopalatseja. Sillä oli erinomainen satama, ja sen loistomajakka oli kuuluisa yli Välimeren. Aleksandriaan tuotiin tavaroita sekä meritse että maitse, jopa Arabiasta ja Intiasta saakka. Kaupungissa oli suuria lasi-, kangas- ja papyrustehtaita, joissa käytettiin parhaastaan vapaita työntekijöitä. Asukasluku nousi lähes kahteen miljoonaan; kreikkalaiset, egyptiläiset, neekerit, juutalaiset ja monet muut kansallisuudet olivat siellä edustettuina. Ja kaikki nämä ihmiset palvelivat sekaisin kreikkalaisia ja egyptiläisiä jumalia, jotka osittain sulautuivat toisiinsa; niinpä ei enää puhuttu Ammon-Resta, vaan Zeus-Ammonista. Kansan huvittamiseksi hallitsijat panivat silloin tällöin toimeen suuria uskonnollisia juhlia, jotka komeudessa ja ylellisyydessä veivät voiton muinaisten itämaistenkin hallitsijoiden loistojuhlista. Eräässäkin juhlassa 600 miestä kantoi kukin jumalankuvaansa, jotka olivat purppuravaatteisiin verhotut. Lisäksi lukemattomat hovipojat kantoivat suitsutusaineita kultaisissa ja hopeisissa astioissa. Sitä paitsi talutettiin kulkueessa elefantteja, leijonia ja muita villejä eläimiä. Samaan juhlaan oli järjestetty luola, josta virtasi kaksi puroa, toinen viiniä ja toinen maitoa; niillä kansa sai sammuttaa janonsa.

● Ptolemaiokset tahtoivat tehdä Aleksandriasta sivistyksen keskuksen, ja sen tähden he perustivat sinne Mūse´ion-nimisen yliopiston jossa tiedemiehet saivat asunnon ja palkan.

Estääkseen muita hallitsijoita kilpailemasta kanssaan sivistyksen suosimisessa ptolemaiokset kielsivät papyruksen viennin maastaan. Silloin Pergamoksessa ruvettiin valmistamaan kirjoituspohjaa hienosta vasikan- tai lampaannahasta. Tällaista ainetta sanotaan pergamentiksi.

128● Luonnontieteet. Hellenistisellä ajalla varsinkin luonnontieteet kohosivat kukoistukseen. Tärkeimmät luonnontieteet ryhmitetään seuraavalla tavalla:

A.

Luonnonoppi, joka käsittelee ilmiöitä, s.o. luonnossa tapahtuvia muutoksia ja liikkeitä.

1. Astronomia eli tähtitiede.

2. Fysiikka eli oppi sellaisista muutoksista, joissa aineen laatu ei muutu.

3. Kemia eli oppi sellaisista muutoksista, joissa aineen laatu tulee toiseksi.

B.

Luonnonhistoria, joka käsittelee esineitä, varsinkin elollista luontoa.

1. Botaniikka eli kasvitiede.

2. Zoologia eli eläintiede.

C.

Maantiede.

D.

Lääketiede.

Luonnonhistoriaa ei hellenistisellä ajalla vielä tutkittu, mutta sekä luonnonoppi, lukuunottamatta kemiaa, että maantiede ja lääketiede kohosivat huomattavasti. Tämä olikin luonnollista, koska itämailla juuri näitä tieteitä oli aikaisemminkin harrastettu.

Tähtitieteilijät oppivat tuntemaan yhä useampia tähtiä ja tähtisikermiä. Päästiin myös selville siitä, että maa oli pallon muotoinen. Esittivätpä jotkut oppineet sen mielipiteen, että maapallo oli vain tavallinen kiertotähti, joka liikkui akselinsa ja auringon ympäri. Tämä mielipide ei kuitenkaan saavuttanut kannatusta, sillä arveltiin, että edellisessä tapauksessa irtonaiset kappaleet kiertoliikkeen nopeuden takia olisivat repeytyneet irti ja jääneet jälkeen ja jälkimmäisessä tähtien keskinäinen asento eri vuodenaikoina olisi ollut erilainen, vaan tiedemiehet hyväksyivät Ptolemaios-nimisen oppineen katsantokannan, että maa oli avaruuden keskus ja aurinko kiersi maan ympäri.

Fysiikan tutkijoista oli kuuluisin Arkhimē´dēs, joka eli Sisiliassa. Hän keksi muun muassa joukon merkillisiä sotakoneita, joiden avulla Syrakusan asukkaat kauan aikaa pitivät puoliaan ylivoimaisia roomalaisia vastaan. Niinpä hän keksi muurin yli kurottautuvia vipulaitoksia, joista laskettiin rautakoukkuja vihollisten 129laivoihin; näillä nostettiin laivan toinen pää ilmaan, kunnes koko laiva keikahti kumoon.

Maantiedettä kehittivät kaupparetket, jotka vuosi vuodelta ulotettiin yhä etäisempiin seutuihin. Paljon pitemmälle kuin foinikialaiset kreikkalaiset eivät kuitenkaan matkoillaan kulkeneet. Idässä heidän laivansa purjehtivat Intiaan asti, pohjoisessa taas Britanniaan ja Skandinavian niemimaahan saakka. Skandinaviaa he sanoivat Thulēksi.

Lääketiede sai kaikista luonnontieteistä enimmän vaikutuksia muinaisesta Egyptistä. Kreikkalaiset lääkärit rupesivat egyptiläisten palsamoitsijoiden tavoin avaamaan ruumiita, ja siten he saivat tarkkoja tietoja niiden rakenteesta. Niinpä päästiin selville hermoston olemassaolosta.

● Matematiikka. Hellenistisen ajan monista etevistä matematiikan tutkijoista on ensi sijassa mainittava Eukle´idēs, joka kirjoitti geometrian oppikirjan, mikä vielä satakunta vuotta takaperin oli käytännössä Suomenkin kouluissa.

● Filosofia. Filosofian alalla syntyi hellenistisellä aikakaudella kaksi huomattavaa oppisuuntaa: stoalaisuus ja epikurolaisuus, jotka molemmat kiinnittivät päähuomion siveysoppiin. Stoalaisuuden perustaja oli nimeltään Zē´nōn, epikurolaisuuden Epĭ´kūros.

Stoalaiset opettivat, että ihmiset olivat onnellisia, jos he elivät yksinkertaisesti ja kohtuullisesti. Heidän tuli asettua kaikkien onnenvaihdoksien yläpuolelle; he eivät saaneet masentua vastoinkäymisestä, yhtä vähän kuin paisua myötäkäymisestä.

Epikurolaiset taas olivat sitä mieltä, että ihmisten tuli pyrkiä nauttimaan elämästä niin paljon kuin suinkin. Nauttimisella he eivät kuitenkaan tarkoittaneet ylensyömistä tai muita ruumiillisia nautintoja, vaan he ymmärsivät sillä ennen kaikkea terveyttä ja rauhallista elämää.

Yhtä vähän stoalaiset kuin epikurolaiset uskoivat vanhoihin kreikkalaisiin tai muihin pakanallisiin jumaliin. He eivät kuitenkaan tunteneet yksijumalaisuuttakaan. He luulivat, etteivät ihmiset mitään uskontoa tarvitsisi, vaan että filosofia riittäisi tyydyttämään uskonnollista tarvetta.

130● Taiteet. Hellenistisen ajan taiteista oli kuvanveistotaide huomattavin. Se ei kuitenkaan ollut yhtä korkealla kannalla kuin Perikleen aikakaudella. Kuvanveistoksissa koetettiin, asettamalla esitettävät henkilöt väkinäisiin asentoihin, saada tulkituksi heidän tunteitaan ja mielentilojaan. Usein veistokset tehtiin luonnottoman suuriksi.

Kuva 86. Laokoon.

Vieressä olevassa kuvassa esitetään kohtaus Troian sodasta. Kaksi valtavaa käärmettä kietoutuu Laokoonin ja hänen molempien poikiensa ympäri. Isä ponnistaa kaikki voimansa vapauttaakseen itsensä ja lapsensa hirviöiden puserruksesta, mutta turhaan. Hänen kasvonsa ovat tuskasta vääntyneet, hänen lihaksensa jännittyneet, mutta tuuma tuumalta on hänen annettava myöten. Pojat ovat hekin pelästyksissään, mutta heidän hennot jäsenensä eivät jaksa tehdä käärmeille yhtä ankaraa vastarintaa, ja sentähden he epätoivoissaan eivät edes yritäkään voimakkaasti puolustautua. Kuvanveistos on hellenistiseltä ajalta.

III. Rooma.

MAA JA KANSAT.

● Maa. Italiaa rajoittavat idässä Adrian meri, etelässä Joonian meri ja Tarentumin lahti sekä lännessä Tyrrhēnan meri. Sitä ympäröivät Sisilian, Sardinian ja Korsikan saaret. Italialla ymmärrettiin vanhalla ajalla vain itse niemimaata. Po-joen laaksoa mainittiin 131nimellä Gallia cisalpī´na eli Alppien tämänpuoleinen Gallia ja sen katsottiin kuuluvan läheisesti nykyiseen Ranskaan, joka oli nimeltään Gallia transalpī´na eli Alppien tuonpuoleinen Gallia. Niemimaan halki kulkevat korkeat Apenniinit, jotka muinoin olivat mahtavien tammimetsien peittämät. Niiden länsipuolella on joukko suoperäisiä laaksomaita ja tasankoja, joilla kullakin oli oma nimensä. Pohjoisimpana oli Etrū´ria, sitten seurasi Lă´tium ja eteläisimpänä oli Campā´nia. Apenniinien itäpuolella olevista maakunnista oli vuorinen Samnium tärkein. Rannikot ovat tasaiset ja hyvistä satamista köyhät, joten kauppa myöhään pääsi kehittymään. Maanviljelys pysyi kauan pääelinkeinona, mikä olikin luonnollista, kun ilmanala oli lauhkea ja maa hedelmällinen.

● Kansat. Suurin osa niemimaata oli 1) italialaisten kansojen hallussa, joista huomattavimmat olivat Latiumin latinalaiset ja Samniumissa asuvat samnilaiset. Näiden lisäksi asui Italiassa joukko muitakin kansoja. 2) Kreikkalaiset olivat Etelä-Italiaan, jota sanottiin Suur-Kreikaksi, perustaneet useita siirtokuntia, muun muassa Tarentumin. Heidän hallussaan oli niin ikään koko itäosa Sisiliaa, jossa sijaitsi mahtava Syrakusan kaupunki. Muun osan Sisiliaa sekä Sardinian ja Korsikan rannikot olivat 3) karthagolaiset alistaneet valtansa alle. Po-joen laaksossa asui 4) kelttiläisiä, joita roomalaiset sanoivat gallialaisiksi. Kaikki luetellut kansat olivat indo-eurooppalaisia tai seemiläisiä. Sen sijaan Etruriassa asuvien 5) etruskien sukuperä on tuntematon.

132

133

Kuva 87. Etruskilainen hauta-arkku.

● Etruskit. Italian kansoista etruskit ensimmäiseksi saavuttivat jonkinlaisen sivistyksen. He olivat taitavia kauppamiehiä ja karthagolaisten kanssa he kilpailivat meriliikkeestä ja kauppaherruudesta Välimeren länsiosissa. Heidän rakennuksensa olivat taidokkaita; heiltä roomalaiset myöhemmin oppivat holvien rakentamisen. Kuvanveistotaiteen ja taideteollisuuden etruskit oppivat kreikkalaisilta ja jäljittelivät näitä niin hyvästi, että usein on vaikea erottaa etruskilaisia taide-esineitä kreikkalaisista. Tunsivatpa etruskit kirjoitustaidonkin, mutta nykyajan tiedemiehet eivät vielä ole oppineet ymmärtämään heidän kieltään. Etruskien maa oli jaettu moneen pieneen valtioon, jotka jo varhain, viimeiset n. v. 270 e. Kr., joutuivat roomalaisten käsiin. Sen jälkeen etruskit latinalaistuivat nopeasti, niin että heidän kielensä jo Kristuksen syntymän aikoihin alkoi unohtua.

● Latinalaiset. Latinalaiset olivat vanhimpina aikoina jakautuneet pieniin kaupunkivaltioihin, jotka muodostivat keskenään valtioliiton. Liiton johdossa oli aluksi Alba Longan kaupunki, mutta myöhemmin kohosi tähän asemaan Rooma. Latinalaiset kaupunkivaltiot pysyivät sitten Rooman liittolaisina, kunnes ne v. 338 e. Kr. joutuivat täydellisesti Rooman valtaan.

ROOMA KUNINGASKUNTANA.

● Rooman perustaminen. Latiumin ja Etrurian rajalla Tĭ´ber-joen vasemmalla rannalla sijaitsi vanhan ajan merkillisin kaupunki Rooma. Se oli rakennettu seitsemälle kukkulalle, jonka takia sitä sanottiinkin »seitsemän kukkulan kaupungiksi». Kukkuloista tärkeimmät olivat Capitōlī´nus, Palātī´nus ja Aventī´nus; näiden välillä oli epäterveellinen suo. Milloin kaupunki perustettiin, siitä ei ole luotettavia tietoja. Roomalaiset historioitsijat väittivät, että sen oli muka rakentanut kuningas Rōmulus vuonna 753 e. Kr.

□ Tarina Rooman perustamisesta. Troian hävityksestä pelastui vain ani harva. Näiden joukossa oli Aeneas [ēnē´as]-niminen urhoollinen sankari. Hän harhaili kauan tuntemattomilla vesillä, kunnes hän saapui Italiaan Latiumin maakuntaan, jossa asui latinalais-ten 134kansa. Sinne hänen poikansa perusti Alba Longan kaupungin.

Kuva 88. Romulus ja Remus.

Neljäsataa vuotta Aeneaan kuoleman jälkeen Nŭ´mitor-niminen kuningas tuli Alba Longan hallitsijaksi. Hänet syöksi hänen nuorempi veljensä Amŭ´lius valtaistuimelta ruveten itse hallitsijaksi. Sen jälkeen Amulius karkotti Numitorin etäiseen maataloon, tapatti hänen poikansa ja vihitti hänen tyttärensä Rhĕa Sylvian Vestan neitsyeksi, s. o. Vesta jumalattaren papittareksi, joka ei koskaan saanut solmia avioliittoa. Kerran kun Rhea Sylvia oli noutamassa vettä, ilmestyi hänelle sodan jumala Mars, joka otti hänet puolisokseen. Jonkin aikaa tämän jälkeen Rhea Sylvia sai kaksoset. Hänet tuomittiin silloin naimattomuuslupauksensa rikkomisesta kuolemaan, ja pojat asetettiin pajukopassa Tiber-jokeen. Lipuessaan hiljalleen jokea alas koppa tarttui viikunapuun oksaan. Sinne pojat olisivat kuolleet nälkään, ellei Marsin lähettämä naarassusi olisi saapunut paikalle, kantanut heitä luolaansa ja siellä imettänyt heitä. Palātī´nus kukkulalla asuva Amuliuksen paimen löysi kaksoset luolasta ja vei heidät kotiin vaimolleen, jolta juuri oli kuollut lapsi. Täällä Rōmulus ja Rĕmus, niin poikia nimitettiin, kasvoivat Amuliuksen paimenten joukossa. He varjelivat karjaa pedoilta ja rosvoilta ja kävivät usein tappelemassa Aventī´nus kukkulalla asuvien Numitorin paimenten kanssa. Kerran nämä saivat pojat vangeikseen ja veivät heidät Numitorin eteen, joka ihmetteli heidän reippauttaan ja sen johdosta alkoi tutkia heidän syntyperäänsä. Vihdoin kävi ilmi että nuorukaiset olivat Numitorin tyttärenpoikia. Romulus ja Remus kokosivat silloin joukon tovereita, tappoivat Amuliuksen ja tekivät jälleen Numitorin kuninkaaksi.

Siihen paikkaan, jossa nuorukaiset olivat viettäneet lapsuusaikansa, he sitten perustivat Rooman kaupungin. Romulus kynti härällä vaon kaupungin ympäri neliskulmaan, ja vaosta käsin luotiin multavalli. Tämän piirin sisään rakennettiin mitättömiä olkikattoisia savimajoja. Kun veljesten kesken sittemmin tuli riita siitä, kenen mukaan kaupunkia nimitettäisiin ja kuka tulisi sen kuninkaaksi, Remus teki pilkkaa koko kaupungista, hypäten vallin yli. Silloin 135Romulus suutuksissaan tappoi hänet ja sanoi: »Käyköön samoin jokaiselle, joka hyppää tämän muurin yli!» Sen jälkeen sanottiin kaupunkia Romuluksen mukaan Roomaksi, ja hän tuli sen ensimmäiseksi kuninkaaksi.

Saadakseen kaupunkiinsa asukkaita Romulus julisti sen turvapaikaksi, jossa kaikki vainotut, vieläpä pahantekijätkin, saivat suojaa. Näin kerääntyi Roomaan paljon miehiä, mutta naisista oli puute. Silloin Romulus pani toimeen uskonnollisen juhlan, johon naapurikansat kutsuttiin. Varsinkin tuli lukuisasti sabiinilaisia vaimoineen ja tyttärineen. Mutta keskellä juhlaa roomalaiset nuorukaiset, kuninkaan annettua merkin, syöksyivät vierastensa joukkoon, tempasivat kukin neitosensa sekä kantoivat hänet kaupunkiin. Ryöstetyt naiset leppyivät pian miehilleen, mutta heidän isänsä miettivät kostoa ja lähtivät sotaretkelle Roomaa vastaan. Kesken kahakkaa ryöstetyt sabiinittaret kuitenkin riensivät riiteleviä sovittamaan, ja niin saatiin rauha solmituksi.

● Hallitusmuoto. Rooman vanhin hallitusmuoto oli rajoitettu yksinvalta. Kuningas oli ylimmäinen pappi, ylimmäinen tuomari ja ylimmäinen sotapäällikkö. Hänen rinnallaan johti valtiota neuvosto, jota sanottiin senaatiksi. Sen muodostivat vanhimmat ja kokeneimmat kansalaiset. Senaattorien lukumäärä vaihteli eri aikoina, kohoten tavallisesti muutamaan sataan. Tärkeissä asioissa kysyttiin vielä kansankokouksen mielipidettä aivan kuin Kreikassa. Kansankokoukseen pääsivät kaikki perheenisät.

Vanhimpina aikoina oli Roomassa kaksi kansanluokkaa. Patriisit olivat varakkaita ylimyksiä, jotka omistivat suurehkoja maatiloja Rooman ympäristössä. Plebeijit sen sijaan olivat köyhiä käsityöläisiä tai talonpoikia. Heillä ei ollut täysiä kansalaisoikeuksia; he eivät päässeet senaattiin, eivät saaneet solmia avioliittoja patriisien kanssa eivätkä käyttää äänioikeutta kansankokouksessa.

Kun kuninkaat ajan oloon alkoivat pelätä, että patriisit riistäisivät heiltä vallan, he syrjäyttivät vanhan kansankokouksen ja antoivat sen sijaan sotajoukon toimia kansankokouksena. Roomalainen sotajoukko oli kokoonpantu 100 miehen suuruisista osastoista eli kenturioista. Siitä syystä sanotaankin tätä uutta kokousta kenturiakokoukseksi. Aluksi kansalaiset kokoontuivat aseistettuina ikään kuin sotaan lähteäkseen, mutta myöhemmin 136jätettiin aseet kotiin ja kokoonnuttiin aivan rauhallisesti kuin kansankokoukseen ainakin. Koska plebeijitkin suorittivat sotapalvelusta, hekin siis saivat äänestää. Äänestäminen tosin toimitettiin niin, että patriiseilla yhä oli ratkaisuvalta. Plebeijit saivat kuitenkin ottaa osaa asioiden käsittelemiseen ja toistaiseksi he tyytyivät siihen.

Kuva 89. Cloaca maximan suu.

● Rooma kasvaa. Mitä enemmän Rooman väkiluku kasvoi ja mitä mahtavammaksi kaupunki kävi naapurivaltioiden rinnalla, sitä enemmän huolehdittiin myös sen ulkonäöstä. Ryhdyttiin suurenmoisiin rakennustöihin, joita enimmäkseen etruskilaiset arkkitehdit johtivat. Kukkuloiden välinen suo kuivattiin rakentamalla likaviemärejä, jotka suuren pääputken, Cloā´ca mā´ximan, kautta purkautuivat Tiberiin. Capitolinukselle rakennettiin Juppiter jumalalle suuri temppeli, jota sanottiin Capitō´liumiksi. Tämän kukkulan ja Palatinuksen välinen tasanko raivattiin toriksi, jota sanottiin Fŏ´rumiksi. Palatinuksen ja Aventinuksen väliin rakennettiin suuri soikea kilparata, Circus mā´ximus.

● Kuningasvalta kukistetaan. Kuninkaiden yritys lujittaa valtaansa plebeijien avulla epäonnistui. Päinvastoin senaatti syrjäytti yhä enemmän kuninkaat, joille lopuksi jäi vain erikoisten uskonnollisten menojen toimittaminen. Vihdoin Rooma muuttui tasavallaksi n. v. 500 e. Kr. Kuninkaan vallan vähetessä sotajoukon johto ja 137tuomio-oikeus joutuivat erikoisille vuodeksi kerrallaan valituille virkamiehille, joita sanottiin praetoreiksi [prētori]. Praetoreita oli kolme, ja he jakoivat vallan keskenään siten, että kaksi heistä toimi sotapäällikköinä ja kolmas istui oikeutta Forumilla. Myöhemmin sotapäällikköpraetoreita alettiin sanoa konsuleiksi, ja heistä tuli arvokkaampia virkamiehiä kuin tuomaripraetoreista, joiden lukumäärää suuresti lisättiin.

Rooman kaupunki keisariajalla.

□ Horatiukset ja Curiatiukset. Roomassa oli tarinain mukaan kaikkiaan seitsemän kuningasta. Useimmat heistä olivat sotaisia hallitsijoita. Sellainen oli myös Tullus Hostī´lius, jonka aikana Rooma ja Alba Longa joutuivat sotaan keskenään. Kun sotajoukot kohtasivat toisensa, albalaisten päällikkö astui esiin ja sanoi: »Eikö ole hulluutta kahden heimolaiskansan vuodattaa toistensa verta? Ennen ratkaiskoon kaksintaistelu koko asian!»

138Kummassakin sotajoukossa palvelivat kolmoset, jotka iältään ja asekuntoisuudeltaan olivat toistensa veroiset. Roomalaiset kolmoset olivat nimeltään Horā´tius ja albalaiset Curiā´tius. Nämä suostuivat keskenään ratkaisemaan taistelun. Sotajoukot asettuivat aseettomina katselemaan taistelun kulkua. Kun sovittu merkki annettiin, veljeskolmikot hyökkäsivät toisiaan vastaan. Kauan ottelu oli ratkaisematta. Vihdoin kaksi Horatiusta vaipui kuolleena maahan, mutta myös Curiatiukset olivat pahasti haavoittuneet. Albalaiset kohottivat voimakkaan riemuhuudon, ja roomalaiset kadottivat jo kaiken toivonsa. Mutta viimeinen Horatius oli vielä haavoittumatta. Jotta hänen ei tarvitsisi taistella kaikkien vastustajiensa kanssa samalla kertaa, hän lähti pakenemaan. Juostuaan aimo matkan hän kääntyi ja huomasi, että takaa-ajajat olivat kaukana toisistaan, sillä jokainen heistä oli juossut niin kovaa kuin haavoiltaan jaksoi. Silloin Horatius karkasi lähimmän kimppuun ja sai hänet surmatuksi, ennen kuin seuraava ehti avuksi. Sitten hän voitti tämän ja vihdoin kolmannenkin veljen. Iloisina Rooman päälliköt kiiruhtivat eloon jääneen sankarin luo, syleilivät häntä ja tervehtivät häntä voittajana. Mutta albalaiset antautuivat roomalaisten valtaan.

Ylpeänä Horatius palasi kotiin kantaen kolmen voitetun Curiatiuksen sotapukuja. Portilla sisar tuli häntä vastaan. Tämä oli erään Curiatiuksen kihlattu morsian, ja nähdessään sulhonsa vaatteet, jotka hän itse oli ommellut, hän puhkesi äänekkäihin valituksiin. Tästä veli raivostui, paljasti miekkansa ja surmasi sisarensa huudahtaen: »Näin käyköön jokaiselle roomattarelle, joka suree vihollisen kuolemaa!»

□ Kuningasten karkottaminen. n. v. 500 e. Kr. Rooman viimeinen kuningas Tarqvĭ´nius Supe´rbus oli julma ja vallanhimoinen mies, joka sorti sekä ylhäisiä että alhaisia. Eivätpä hänen omat sukulaisensakaan olleet turvassa hänen epäluuloltaan. Ainoastaan eräs hänen omaisistaan, nimeltä Jūnius Brūtus, osasi välttää hänen julmuuttaan tekeytymällä mielipuoleksi. Kun Tarqvinius vihdoin käytöksellään oli kiihottanut koko kansan vastaansa, Brutus katsoi toiminnan ajan tulleen. Hän piti Fŏ´rumilla tulisen puheen ja sai kansan tarttumaan aseisiin ja karkottamaan kuninkaan Roomasta.

Nyt oli Rooma tasavaltana. Kansalaiset vannoivat pyhän valan, etteivät milloinkaan enää kärsisi yksinvaltaa keskuudessaan. Hallituksen johtoon asetettiin kaksi konsulia, jotka valittiin vuodeksi kerrallaan. Ensimmäisiksi konsuleiksi tulivat Junius Brutus ja muuan Collātī´nus, taitavaksi ja rohkeaksi tunnettu mies. Heidän aikanaan Tarqvinius yritti päästä uudelleen Rooman kuninkaaksi. Hän solmi salaliiton muutamien roomalaisten ylimysnuorukaisten kanssa, jotka lupasivat salaa avata hänelle kaupungin portin. Salaliitto 139saatiin kuitenkin paljastetuksi. Silloin havaittiin, että salaliittolaisten joukossa oli kaksi Brutuksen poikaa sekä kaksi Collatinuksen veljenpoikaa. Rikokselliset vietiin konsulien eteen, jotka istuivat Forumilla oikeutta. Ensin tuotiin Brutuksen pojat esiin. Isä lausui kuolemantuomion, ja vartijat panivat sen toimeen. Kun sitten Collatinuksen veljenpoikien vuoro tuli, setä tahtoi pelastaa heidän henkensä ja ehdotti maanpakoa. Mutta Brutuksen vaatimuksesta heidätkin mestattiin. Collatinus, joka oli pitänyt sukulaistensa henkeä suuremmassa arvossa kuin valtion lakeja, karkotettiin Roomasta.

Nyt Tarqvinius ryhtyi puuhaamaan sotaa Roomaa vastaan. Eräs etruskilaisten kuningas Porse´nna lupasi hänelle apuaan ja marssi suuri sotajoukko muassaan Roomaa kohti. Jo yritti Porsenna hyökätä Tiberin yli johtavalle paalusillalle. Hämmästyneinä roomalaiset lähtivät pakosalle. Ainoastaan urhoollinen Horātius Cocles kahden toverin avustamana jäi sillan korvalle torjumaan vihollisten hyökkäystä, sillä aikaa kun silta revittiin heidän takanaan. Kun yksi lauta vain enää oli jäljellä, toverit riensivät sitä pitkin toiselle rannalle, mutta Horatius jäi yhä paikalleen. Vasta kuullessaan sillan romahduksen selkänsä takana hän hyppäsi varustukset yllään veteen ja ui onnellisesti joen yli.

Kuva 90. Mucius Scaevola Porsennan leirissä.

140Huomattuaan Rooman valloittamisen äkkirynnäköllä mahdottomaksi Porsenna asettui lujaan leiriin estääkseen muonantuonnin kaupunkiin ja pakottaakseen sen nälällä antautumaan. Jalo ylimysnuorukainen Mūcius päätti silloin pelastaa kaupungin. Hän kätki tikarin viittansa laskoksiin ja hiipi salaisesti Porsennan leiriin. Koska hän ei tuntenut kuningasta, hän erehdyksessä hyökkäsi erään kirjurin kimppuun ja tappoi hänet. Läsnäolijat kohta vangitsivat Muciuksen ja veivät hänet kuninkaan eteen, joka alkoi tutkia nuorukaista. Pelottaakseen Porsennaa Mucius ilmoitti, että muka oli joukko muitakin nuorukaisia, jotka olivat luvanneet murhata hänet, jos ensimmäinen yritys epäonnistuisi. Kuningas pelästyi ja uhkasi polttaa Muciuksen, ellei hän kohta ilmaisisi salaliittolaisia. Mutta Mucius meni sanaa sanomatta tulen ääreen, paljasti oikean kätensä ja antoi kasvojaan räväyttämättä sen hiljakseen hiiltyä. Porsenna ihmetteli niin suuresti miehen rohkeutta, että lahjoitti hänelle vapauden. Mutta peläten roomalaisten väijytyksiä hän heitti piirityksen kesken ja lähti omaan maahansa. Tästä päivästä alkaen tuli Muciukselle kunniakas lisänimi Scaevola [skē´vola], joka merkitsee vasenkätistä.

● Uskonto. Roomalaisilla oli tavattoman suuri määrä jumalia, jotka olivat osittain naapureilta, vallankin etruskeilta, saatuja. Erikoinen jumala huolehti kehtolapsista, toinen opetti lapsia syömään ja juomaan, toinen taas kävelemään; jokaisessa elämänvaiheessa aina kuolinhetkeensä saakka ihminen saattoi turvautua yhä uusiin jumaliin. Jokaisella lähteellä ja vuorella, jokaisella talolla, ovella ja kotiliedellä, jokaisella puulajilla ja viljakasvilla oli oma jumalansa eli haltijansa. Mutta roomalaiset eivät tietäneet paljoa näistä jumalista; he eivät osanneet sanoa, minkä näköisiä he olivat, eivätkä he tunteneet heidän elämäntarinoitaan, niinkuin kreikkalaiset. He olivat tehneet ikään kuin sopimuksen jumalien kanssa; jos he rukoilivat määrätyt rukoukset tai uhrasivat määrätyt eläimet, niin jumalat olivat velvolliset heitä auttamaan määrätyissä toimissa; mutta jos he laiminlöivät velvollisuutensa jumalia kohtaan, niin nämäkään eivät auttaneet heitä. Huomattavimmat roomalaisten jumalista olivat taivaan jumala Juppiter, maanviljelyksen ja sodan jumala Mars sekä kotilieden jumalatar Vesta.

Jokainen perheenisä saattoi itse uhrata jumalille, mutta sitä paitsi oli pappeja, jotka uhrasivat koko kansan puolesta. 1) Ylimmäiset papit muodostivat pontifexien pappiskunnan ja heidän tehtävänään 141oli huolehtia yleisestä jumalanpalveluksesta. Monella jumalalla oli sitä paitsi omat 2) erikoispappinsa. Sellaisia olivat esim. Vestan neitsyet, jotka vaalivat valtion pyhää liesitulta. Huomattava asema oli vielä 3) ennustajapapeilla, jotka erikoisten enteiden nojalla ilmoittivat, olivatko aiotut toimet jumalille mieluisia vaiko eivät. Ennustajapapeista olivat tärkeimpiä augŭrit, jotka ennustivat lintujen lennosta.

Kuva 91. Suovetaurilia, uhri, jossa jumalien kunniaksi teurastettiin karju, oinas ja sonni.

PATRIISIT JA PLEBEIJIT.

● Plebeijien asema huononee. Kuningasvallan lakatessa plebeijien asema kävi entistä vaikeammaksi. Patriisit riistivät nyt kaiken vallan itselleen. Plebeijit saivat tosin yhä olla läsnä kenturiakokouksissa, mutta praetoreiksi heidän ei sallittu päästä. Sotia käytiin entistä runsaammin, jonka vuoksi he köyhtymistään köyhtyivät. Kun patriisit olivat sotaretkillä, heidän orjansa huolehtivat maanviljelyksestä, mutta köyhillä plebeijeillä ei ollut varaa pitää orjia, ja sen tähden heidän pienet tilansa joutuivat rappiolle sotien aikana. Heidän 142oli siitä syystä pakko ottaa patriiseilta lainoja. Jolleivät he määräpäivänä voineet suorittaa velkaansa, he joutuivat velkaorjuuteen. Kaiken lisäksi vihollisilta anastetut pellot, jotka tehtiin valtion maaksi, jätettiin kaikki patriisien viljeltäviksi, joten plebeijit jäivät saaliista osattomiksi.

● Kansantribuunit. Vihdoin plebeijit rupesivat napisemaan ja olivat jo tarttumaisillaan aseisiin patriiseja vastaan. Silloin oli patriisien taipuminen, ja vähitellen plebeijit saivat toisen tärkeän oikeuden toisensa jälkeen. Ensimmäiseksi heille tehtiin se myönnytys, että kaupunginosien eli trĭbuksien päämiehet, jotka valittiin tribuskokouksissa, saivat kumota senaatin päätökset ja praetorien toimenpiteet. Näitä tribuksien päämiehiä sanottiin kansantribuuneiksi. Pitäessään jotain tehtyä päätöstä kansalle epäedullisena heidän ei tarvinnut kuin lausua vĕ´tō (kiellän), niin päätös menetti voimansa.

□ Jo kuningasvallan aikana oli Roomassa muodostunut kaksi kansanluokkaa, patriisit ja plebeijit. Patriisit olivat varakkaita maanviljelijöitä, ja heillä oli hallussaan valtion virat. Plebeijit taas olivat köyhiä käsityöläisiä tai pikkutilallisia, jotka eivät päässeet senaattiin eli neuvostoon eivätkä valtion virkoihin. Plebeijien taloudellinen tila oli huono, ja kun roomalaiset kävivät alinomaa sotia naapurikansoja vastaan, niin se huononi huononemistaan. Plebeijienkin täytyi näet tehdä sotapalvelusta, ja heidän sotaretkillä ollessaan pellot jäivät viljelemättä.

Kerran vihollisen uhatessa Roomaa syöksyi torille velkavankeudesta karannut sodassa kunnostautunut ja sen johdosta päällikön asemaan kohonnut plebeijisoturi, rääsyihin puettuna, tukka hajallaan ja rääkkäyksen verijäljet ruumiissa. Hän kertoi, että hän oli ottanut osaa lähes 30 taisteluun, jona aikana hänen talonsa oli ryöstetty ja poltettu, hänen oli täytynyt tehdä velkaa henkensä pitimiksi ja viimein velkamiehet olivat teljenneet hänet vankilaan, kun hän ei kyennyt velkaansa maksamaan. Nähdessään entisen urhoollisen päällikkönsä noin kurjassa tilassa plebeijit alkoivat nurista ja kieltäytyivät lähtemästä sotaan. Konsuli lupasi nyt huojentaa velkavankien tilaa. Plebeijit tyytyivät siihen ja lähtivät vihollista vastaan. Mutta sodan päätyttyä sama kurja tila uusiutui. Vihdoin plebeijien kärsivällisyys loppui.

143Roomalaiset historioitsijat kertovatkin plebeijien ryhtyneen suorastaan kapinaan, ennen kuin patriisit tekivät myönnytyksiä. Eräänä päivänä, Rooman ollessa parhaillaan sodassa muuatta naapurikansaa vastaan, plebeijit marssivat kaupungista, sijoittuen Pyhälle vuorelle parin peninkulman päähän Roomasta. Sinne he aikoivat perustaa oman valtion. Pelästyneinä patriisit lähettivät kansan puheille Menē´nius Agri´ppan johtaman lähetystön. Tämä plebeijien suosima ylimys kertoi kokoontuneelle kansalle seuraavan jutun: »Kerran kaikki ruumiin jäsenet tekivät kapinan vatsaa vastaan. Ne valittivat, että vatsa yksin suloisessa levossa nautti sen, mitä muut ahkeralla työllä ansaitsivat. Senpä tähden ne heittäytyivät toimettomiksi; kädet eivät vieneet ruokaa suuhun, hampaat eivät sitä purreet, ja kaikki muut jäsenet olivat samaten lakossa. Mutta kun vatsa ei enää saanut ravintoa, koko ruumis alkoi nääntyä, ja kaikki jäsenet heikkenivät. Silloin ne huomasivat vatsan merkityksen ja heittivät mielettömän tuumansa.»

Plebeijit ymmärsivät Meneniuksen vertauksen ja palasivat Roomaan. Kuitenkin patriisien täytyi tehdä heille eräitä myönnytyksiä. Velkavankien tuli päästä vapaiksi, eikä vast´edes saanut ketään velan tähden vangita. Lisäksi tuli plebeijien joka vuosi saada omissa kokouksissaan valita kansantribuuneiksi sanottuja virkamiehiä. Näiden tuli valvoa, ettei plebeijeille tehty vääryyttä. Kansantribuuneilla ei ollut kuten muilla Rooman virkamiehillä erityistä virkapukua, ja senaatissa asetettiin heille vain puinen penkki kokoushuoneen ovelle. Mutta heille annettiin tieto senaatin päätöksistä. Jos päätökset olivat heidän mielestään plebeijeille vahingolliset, niin he lausuivat vain sanan vĕ´tō (kiellän), ja ne olivat mitättömät. Samoin täytyi konsulien peruuttaa kansankokoukselle tekemänsä ehdotus, jos kansantribuuni lausui siitä veto-sanansa. Täten tribuunit saattoivat estää sotaväen kutsunnat ja veronkannon sekä muut hallitustoimet, jos ne tuottivat plebeijeille vahinkoa.

Tribuunit julistettiin loukkaamattomiksi. Jos joku teki heille väkivaltaa, niin hän joutui lainsuojattomaksi ja jumalain vihan alaiseksi. Heidän talonsa olivat avoinna yöt päivät, jotta plebeijit aina voisivat tulla pyytämään heidän suojelustaan. Virkavuotenaan he eivät saaneet poistua kaupungin muurien ulkopuolelle.

Tämän perästä plebeijit jatkoivat kansantribuunien johtamina taisteluaan patriiseja vastaan, kunnes saavuttivat samat oikeudet kuin patriiseilla oli.

□ Coriolanus. Pakosta eivätkä mielisuosiosta patriisit olivat myöntäneet plebeijeille oikeuden valita kansantribuuneja etujansa valvomaan. Moni patriisi tunsi ylpeää suuttumusta näitä uusia virkamiehiä kohtaan. 144Niiden joukossa oli rohkea ylimys, nimeltä Coriolā´nus. Hän oli taistellut urhoollisesti erästä viholliskansaa volskeja vastaan ja saavuttanut kansalaistensa kunnioituksen. Mutta Coriolanus oli tyly ja kova köyhälle kansalle. Kaikkein vähimmän hän saattoi kärsiä kansantribuuneja. Kun siis Roomassa vallitsi viljan puute ja varsinkin plebeijit näkivät nälkää, niin hän neuvoi senaattia, ettei se jakaisi viljaa, ennen kuin plebeijit olivat panneet viralta kansantribuuninsa ja lakkauttaneet koko toimen. Tämän johdosta hänen nauttimansa kunnioitus pian muuttui vihaksi. Vihdoin hänet karkotettiin maanpakoon Roomasta.

Loukkaantuneena Coriolanus vannoi kostavansa roomalaisille. Hän pakeni volskien, Rooman vihollisten, luo ja lupasi saattaa heidät voitolle taistelussa roomalaisia vastaan. Volskit valitsivat hänet päällikökseen ja hyökkäsivät hävittäen Rooman alueelle. Roomalaisille tuli hätä käteen, sillä he eivät olleet sotaan varustautuneita. Senaatti lähetti hätääntyneenä sanansaattajia anomaan Coriolanukselta rauhaa, luvaten juhlallisesti saattaa hänet kaikkiin entisiin oikeuksiinsa. Mutta Coriolanus ajoi lähettiläät pilkaten takaisin. Samalla tavalla hän kohteli pappeja, jotka pyhiin vaatteisiin puettuina ja kantaen pyhiä astioita saapuivat hänen puheilleen.

Silloin muutamia jalosukuisia roomalaisnaisia riensi Coriolanuksen äidin, vanhan Vetū´rian luo pyytäen häntä lähtemään poikaansa taivuttamaan. Veturia lähtikin ottaen mukaansa Coriolanuksen puolison ja lapset. Vanha äiti lankesi polvilleen poikansa eteen, vuoroin rukoillen ja moittien. Kun äiti vihdoin vihastuneena kysyi, pitikö hänen olla isänmaanpetturin synnyttäjä, suli miehen sydän. Hän lankesi äitinsä kaulaan ja huudahti: »Oi, äiti, äiti! Rooman olet pelastanut, mutta poikasi menettänyt.»

Coriolanus antoi volskeille käskyn peräytyä, mutta suuttuneina he riistivät häneltä hengen.

□ Cincinnatus. Suuren vaaran uhatessa senaatti toisinaan valitsi diktaattorin, jolla oli rajaton valta. Ei kukaan kuitenkaan saanut olla diktaattorina kauemmin kuin kuusi kuukautta.

Kun roomalaiset olivat sodassa aeqvejä [ēkvit] vastaan, oli vihollisen onnistunut saartaa koko Rooman armeija konsuleineen. Ainoa, joka tässä hädässä tuntui voivan pelastaa kaupungin, oli Cincinnā´tus-niminen jaloluontoinen patriisi, ja senaatti nimitti hänet diktaattoriksi. Kun airuet saapuivat ilmoittamaan Cincinnatukselle asiasta, oli hän parhaillaan kyntämässä peltoaan. Cincinnatus muutti kiireellisesti pukua ja lähti sitten Roomaan. Koottuaan siellä olevat sotamiehet hän marssi vielä samana yönä aeqvejä vastaan, antaen kunkin miehen kuljettaa mukanaan kaksitoista vallituspaalua. Perille 145päästyään roomalaiset loivat multavallin aeqvien aseman ympäri ja vahvistivat vallin paaluilla. Samalla he kohottivat sotahuudon, jonka johdosta aeqvien piirittämä sotajoukonosasto teki hyökkäyksen. Ennen pitkää aeqvit, joita ahdistettiin kahdelta puolen, huomasivat asemansa niin vaikeaksi, että heidän oli antautuminen. Voitetun sotajoukon Cincinnatus pakotti kulkemaan ikeen alta. Asetettiin kaksi keihästä pystyyn maahan ja kolmas sidottiin vaakasuoraan niiden väliin, joten muodostui matala portti. Siitä täytyi vihollisten kumartuneina kulkea yksitellen läpi. Ikeen alta kulkeminen oli suurin häpeä, mikä saattoi tulla sotajoukon osaksi.

Kuva 92. Senaatin airuet ilmoittamassa Cincinnatukselle, että hänet on nimitetty diktaattoriksi.

Lopetettuaan sodan näin nopeasti Cincinnatus 16 päivän kuluttua luopui diktaattorin vallasta ja palasi peltotöihinsä.

● Kahdentoista taulun lait (449). Kansantribuunit ryhtyivät kohta tarmokkaaseen työhön kansan tilan parantamiseksi. Roomassa ei ollut tähän saakka kirjoitettuja lakeja, minkä tähden praetorit, jotka tuomitsivat vanhan perinnäistavan mukaan, saattoivat menetellä mielivaltaisesti. Kansantribuunit saivat aikaan sen, että lakien kirjoittamista 146varten valittiin kymmenen patriisia, joita sanottiin dekemvireiksi. Kahdessa vuodessa he suorittivat työnsä. Lait kaiverrettiin kahteentoista vaskitauluun, jotka asetettiin Forumille kaikkien nähtäviksi (449). Näitä lakeja sanottiin kahdentoista taulun laeiksi. Uudet lait myönsivät plebeijeille monta oikeutta, joita heillä ei aikaisemmin ollut. Niinpä ei ketään enää saanut tehdä velkojen tähden orjaksi.

● Plebeijit saavuttavat täydellisen tasa-arvon. Lakien kirjoittamisen jälkeen kesti vielä pari sataa vuotta taisteluja säätyluokkien välillä. Vähä vähältä ylimysten oli tehtävä myönnytyksiä. Muun muassa poistettiin patriisien ja plebeijien välillä vallinnut aviokielto. Sen jälkeen plebeijit saivat oikeuden päästä konsuleiksi ja praetoreiksi sekä kaikkiin muihin valtion virkoihin. Hyvin suuresti plebeijien vaikutusvalta lisääntyi, kun tribuskokoukselle annettiin oikeus päättää koko kansaa koskevista asioista, sillä tässä kokouksessa äänestettiin pääluvun mukaan, joten plebeijeillä oli enemmistö. N. v. 280 e. Kr. plebeijit vihdoin olivat saavuttaneet melkein täydellisen tasa-arvon patriisien kanssa. Tämän jälkeen patriisit vielä säilyttivät yksinoikeutensa muutamiin pappisvirkoihin.

● Rooman virkamiehet. Säätyriitain aikana Rooman valtakunta oli alueeltaan ja väkiluvultaan kasvanut niin suureksi, etteivät konsulit ja praetorit enää ehtineet suorittaa kaikkia tehtäviä, vaan heidän rinnalleen valittiin joukko muitakin virkamiehiä. Seuraavat olivat enin arvossa pidetyt:

Censorien virka oli arvokkain ja siihen asetettiin vain entisiä konsuleja. Censorit valittiin joka viides vuosi. Heidän tehtävänään oli valvoa roomalaisten tapoja sekä jakaa kansalaiset kenturioihin ja nimittää senaattorit.

Konsulit toimivat hallituksen johtajina ja sotajoukon päällikköinä.

Praetorit olivat ylituomareita.

Kansantribuunit olivat alemman kansan puoltomiehiä.

Aedilit [ēdīli] panivat toimeen uskonnolliset juhlat ja yleiset huvit sekä valvoivat yleistä järjestystä.

147Quaestorit [kvēstori] olivat valtion rahastonhoitajia.

Kaikki luetellut virkamiehet paitsi kansantribuunit valittiin kenturiakokouksessa. Virka-aika kesti vain yhden vuoden; censorit valittiin kuitenkin pitemmäksi aikaa. Suuren vaaran uhatessa katsottiin tarpeelliseksi antaa kaikki valta yhdelle ainoalle miehelle. Silloin nimitettiin kuudeksi kuukaudeksi diktaattori, jolla oli rajaton valta.

ITALIAN VALLOITUS.

● Gallialaisten retki (387). Sotaisat roomalaiset taistelivat yleensä menestyksellisesti naapureitaan vastaan. Mutta v. 387 he saivat vihollisen, joka oli heitäkin voimakkaampi. Silloin raa´at gallialaiset hyökkäsivät Pohjois-Italiasta etelää kohti. He voittivat Rooman sotajoukon, saivat haltuunsa kaupungin ja hävittivät sen. Capitolinuksella roomalaiset kuitenkin sitkeästi puolustautuivat, kunnes saivat vihollisen suurilla lunnailla lähtemään matkaansa.

● Keski-Italian valloitus. Gallialaisten lähdettyä kesti monta vuosikymmentä, ennen kuin Rooma oli uudestaan rakennettu, kivisellä muurilla ympäröity ja entiselleen voimistunut. Vähitellen se kuitenkin taas saattoi laskea vapautuneet kansat valtansa alle. Ruvettiinpa uusiakin valloituksia tekemään. Latinalaiset kukistettiin (v. 338) ja viimeiset etruskilaiskaupungit valloitettiin (n. v. 270). Sitkeintä vastarintaa tekivät samnilaiset. Roomalaiset taistelivat heitä vastaan 30 vuotta ja kävivät kolme pitkää sotaa, ennen kuin he saivat samnilaisten vastarinnan murretuksi v. 290. Mutta silloin olikin koko Keski-Italia tämänpuoleisesta Galliasta Suur-Kreikkaan saakka Rooman hallussa.

□ Camillus. Porsennan ajoista alkaen roomalaiset lakkaamatta taistelivat etruskeja vastaan. Varsinkin Vēji-niminen etruskilaiskaupunki teki sitkeästi vastarintaa. Kymmenen vuotta roomalaiset turhaan piirittivät sitä. Vihdoin diktaattori Cami´llus kaivatti maanalaisen käytävän kaupungin muurin alitse. Sitä myöten sotamiehet 148tunkeutuivat Vejiin, valloittivat sen ja saivat suunnattoman saaliin. Kun Camillus voiton johdosta paisui sietämättömän ylpeäksi ja sitä paitsi otti omalle osalleen kohtuuttoman paljon saalista, roomalaiset suuttuivat häneen niin suuresti, että hänen oli lähteminen maanpakoon. Lähtiessään hän rukoili jumalia saattamaan Rooman niin suureen vaaraan, että kansan olisi pakko kutsua hänet takaisin.

Camilluksen toivomus toteutuikin ennen pitkää. Pohjois-Italiassa asuvat raa´at gallialaiset tekivät raivokkaan hyökkäyksen etelää kohti. Kun heiltä kysyttiin, millä oikeudella he tulivat vapaiden miesten maahan, he vastasivat ylpeästi: »Meillä on oikeus miekkamme kärjessä». Roomalaiset lähettivät sotajoukon heitä vastaan, mutta se voitettiin. Sitten viholliset ottivat itse Rooman kaupunginkin haltuunsa. Osa Rooman sotajoukkoa pelastui Capitōliumin linnaan keskelle Rooman kaupunkia, toinen osa pääsi pakenemaan kaupungista.

Kerrotaan 80 vanhan senaattorin ja papin kuolemaan vihkiytyneinä jääneen Forumille odottamaan gallialaisten tuloa. Gallialaiset hämmästyivät noita liikkumattomia harmaapäitä ukkoja, jotka istuivat loistavilla istuimillaan. He luulivat heitä ensin Rooman suojelusjumaliksi. Vihdoin eräs gallialaisista nykäisi muuatta pappia parrasta, nähdäkseen, oliko hänessä henkeä. Vihastunut pappi sivalsi häiritsijää sauvallaan korvalle. Silloin gallialaiset syöksyivät ukkojen kimppuun ja tappoivat heidät. Sen jälkeen he sytyttivät kaupungin, joka muutamissa tunneissa muuttui suitsuaviksi raunioiksi.

Pakoon päässeet roomalaiset ikävöivät hädässään Camillusta diktaattoriksi. Mutta siihen tarvittiin Capitoliumilla olevan senaatin suostumus, ja tämä kukkula oli gallialaisten piirittämä. Silloin eräs uskalikko otti hankkiakseen senaatin myöntymyksen. Hän hiipi salaa kukkulan juurelle ja kapusi onnellisesti ylös sen jyrkimmältä kohdalta, jonka gallialaiset olivat jättäneet vartioimatta. Senaatin suostumus mukanaan hän samaa tietä palasi sotajoukon luo. Gallialaiset kuitenkin huomasivat sanansaattajan jäljet. Eräänä pimeänä yönä he seurasivat hänen esimerkkiään. He olivat juuri pääsemäisillään kukkulan harjalle, kun pyhät hanhet nostivat kimakan huudon. Siitä roomalaiset heräsivät ja syöksivät viholliset alas syvyyteen.

Kun gallialaiset kuulivat Camilluksen olevan tulossa sotajoukkoineen, he ryhtyivät neuvotteluihin Capitoliumilla olevan senaatin kanssa. Roomalaiset, jotka kärsivät ankaraa nälänhätää, maksoivat suuren rahasumman päästäkseen vihollisistaan. Kultaa punnittaessa kerrotaan gallialaisten kuninkaan käyttäneen vääriä punnuksia. Roomalaiset 149valittivat tätä, mutta kuningas huudahti »vae victis!» [vē vi´ktīs] (voi voitettuja!) ja heitti vielä miekkansa punnusten lisäksi.

Kuva 93. Gallialaiset punnitsemassa kulta-aarteita.

□ Curtius. Jonkin aikaa gallialaisten hyökkäyksen jälkeen puhkesi Roomassa hirvittävä rutto. Hätä tuli kahta suuremmaksi, kun sattui ankara maanjäristys, joka repi suuren halkeaman keskelle Forumia. Ennustajapapit augŭrit ilmoittivat halkeaman jälleen sulkeutuvan, jos siihen heitettäisiin, mitä kaupungissa oli voimakkainta. Silloin nuori Curtius täydessä sota-asussa istuutui ratsunsa selkään, vihkiytyi jumalille ja heittäytyi rohkeasti syvyyteen. Heti sulkeutui nielu hänen jälkeensä.

□ Manlius ja Decius. Kerran syntyi riita roomalaisten ja latinalaisten välillä. Jälkimmäiset tahtoivat ottaa osaa konsulien valitsemiseen, mutta siihen ylpeät roomalaiset eivät antaneet suostumustaan. Silloin alkoi sota latinalaisia vastaan. Rooman sotajoukon päällikkönä oli Manlius-niminen konsuli. Koska latinalaiset olivat taitavia sotilaita, oli järjestys ja kuri roomalaisten keskuudessa hyvin tarkka. Konsuli kielsi ketään yksityistä kuoleman uhalla antautumasta taisteluun ilman hänen määräystään. Eräänä päivänä Manliuksen poika lähti 150tiedusteluretkelle muutamien sotilaiden seurassa. Matkalla hän tapasi latinalaisen ratsuväenpäällikön, joka vaati häntä kaksintaisteluun. Nuori roomalainen katsoi häpeäksi paeta ja rupesi, unohtaen isänsä kiellon, taisteluun. Hän tappoi vastustajansa ja palasi riemuiten roomalaisten leiriin. Isä antoi pojalleen urhoollisuuden palkinnoksi seppeleen, mutta tottelemattomuudesta hän tuomitsi hänet kuolemaan. Turhaan sotamiehet rukoilivat hänen puolestaan. Konsuli tahtoi osoittaa, että laki oli kaikkia kansalaisia korkeampi, ja poika mestattiin.

Sitten konsulit veivät sotajoukon latinalaisia vastaan. Toista sotaväenosastoa johti konsuli Manlius, toista konsuli Dĕcius. Ennen taistelua molemmat konsulit teurastuttivat uhrieläimen. Uhripapit tarkastivat eläinten sisälmyksiä ja selittivät, että Manliuksen uhri oli jumalille kaikin puolin otollinen, mutta Deciuksen uhrieläimessä maksa oli viallinen. Siitä huolimatta Decius ilmoitti olevansa valmis taistelemaan, joten rynnättiin latinalaisia vastaan. Aluksi roomalaisten molemmat osastot taistelivat yhtä miehuullisesti, mutta pian Deciuksen rivit alkoivat horjua. Silloin Decius vihkiytyi kuolemaan. Hän huusi luokseen ylimmän papin, peitti tukkansa valkoisella liinalla, kohotti kätensä taivasta kohti ja rukoili: »Juppiter, isä Mars ja te kaikki elämän ja kuoleman jumalat, joiden vallassa me ja meidän vihollisemme ovat! Minä rukoilen teitä, sallikaa roomalaisten päästä taistelussa voitolle ja lähettäkää heidän vihollistensa yli kauhua ja kuolemaa! Minä vihin roomalaisten hyväksi itseni ja viholliset Manalan jumalille.» Sitten hän nousi ratsunsa selkään ja syöksyi keskelle vihollisjoukkoa. Latinalaiset säikähtivät kuolemaan vihkiytyneen uljasta hahmoa, ikäänkuin hän olisi levittänyt ruttotautia heidän keskelleen. Kun hän vihdoin nuolituiskun lävistämänä vaipui maahan, latinalaiset pelästyneinä lähtivät pakosalle. Samalla roomalaiset tekivät hyökkäyksen ja pääsivät taistelussa voitolle.