Keskiaika. N. v:sta 400 n. v:een 1500 j. Kr.

I. Kansainvaellusten aika.

GERMAANIEN MUINAISET OLOT.

● Germaanien aiemmat asuinpaikat. Niitä kansoja, jotka v:n 400 tienoilla tunkeutuivat Tonavan ja Reinin yli Rooman valtakunnan alueille ja vähitellen anastivat sen maat, sanotaan yhteisellä nimellä germaaneiksi. Germaanit olivat indo-eurooppalaista kansaa niin kuin kreikkalaiset ja roomalaiset, joista he kuitenkin erosivat sekä kieleltään että ulkomuodoltaan. He olivat näitä kookkaampia, vaaleaverisiä ja sinisilmäisiä.

Caesarin aikoina germaanit asuivat nykyisessä Saksassa ja Tanskassa sekä Norjan ja Ruotsin eteläosissa. Nämä maat olivat silloin toisen näköisiä kuin nykyään. Kaikkialla kasvoi jylhää metsää, jossa alkuhärät, karhut ja sudet majailivat. Vuolaat virrat halkoivat maata, ja niiden välillä oli Pohjois-Saksassa ylipääsemättömiä soita. Vain sieltä täältä metsän keskeltä pilkotti vähäinen viljelty maa-ala tai ryhmä pienoisia puumajoja.

● Germaanien elinkeinot ja tavat. Germaanit harjoittivat metsästyksen ja kalastuksen ohella karjanhoitoa, osasivatpa jo maatakin viljellä. Heidän maanviljelyksensä oli kumminkin hyvin puutteellista, he kun eivät ymmärtäneet syvältä muokata maata tai lannoittaa sitä. He kaatoivat kasken, polttivat sen ja kylvivät siemenen tuhkaan. Kun vilja oli korjattu ja ruoho syöty laitumelta, he muuttivat uusille asuinpaikoille. Muuttaessaan he veivät usein talonsakin mukanaan, sillä ne olivat keveitä puusta rakennettuja majoja. Kaupunkeja ei ollut ollenkaan, ja kylätkin olivat pieniä.

228Germaanit eivät vielä olleet järjestyneet valtioksi, kuten kreikkalaiset ja roomalaiset. Kumminkin sukulaisuussiteet ja taistelu yhteisiä vihollisia vastaan yhdistivät ihmisiä toisiinsa. Perheet, jotka polveutuivat samasta kantaisästä, muodostivat suvun. Saman suvun jäsenet pysyttelivät lapsineen samoilla asuinpaikoilla, viljelivät yhdessä maata ja yhdessä taistelivat vihollista vastaan. Jos joku suvun jäsen surmattiin, oli suvun velvollisuus kostaa hänen kuolemansa. Sitä sanotaan verikostoksi.

Kuva 137. Germaanikylä.

Suvut liittyivät vähitellen yhteisen päällikön johdossa heimoiksi. Vuoden 200 tienoilla useat heimot yhtyivät liittokunniksi. Niinpä muodostuivat eri liittokunniksi nykyisessä Hollannissa asuvat frankit, Pohjanmeren etelärannalla majailevat saksit sekä Itämeren ja Tonavan alajuoksun välillä asustavat gootit, joista idempänä asuvia sanottiin itägooteiksi, lännempänä asuvia länsigooteiksi.

Kansan johtajana oli kuningas. Hänen valtansa oli kumminkin vähäinen, sillä yhteiset asiat, kuten kysymys sodasta ja rauhasta sekä maan jakamisesta, päätettiin käräjissä, joihin kaikki perheenisät saivat ottaa osaa. Niissä ratkaistiin myös henkilöiden väliset riita-asiat. Sodan johto oli hallitsijan tärkein tehtävä. Toisinaan ei valittu lainkaan kuningasta. Silloin asetettiin sotaan lähdettäessä herttua sotajoukon johtajaksi.

229

Kuva 138. Germaaniperhe.

□ Kuningas valittiin tavallisesti vanhasta arvoon kohonneesta suvusta. Vaali tapahtui kansankokouksessa eli käräjillä, jotka pidettiin taivasalla metsän aukeamassa tai avoimella niityllä. Siellä ei äänestetty samalla tavoin kuin nykyajan kokouksissa, vaan hyväksyminen ilmaistiin lyömällä kilpiin, vastustus äänekkäällä murinalla. Valittu kuningas nostettiin kilvelle, häntä tervehdittiin raikuvin huudoin ja hänelle annettiin keihäs saavutetun arvon merkiksi. Se sopikin germaanikuninkaalle paremmin kuin kruunu tai muu koriste, koska hän ennen kaikkea oli sotapäällikkö. Hän oli nyt ensimmäinen mies käräjillä, ja hän saattoi paljonkin vaikuttaa asiain menoon, jos hän pyrki edistämään yhteistä hyvää. Mutta kansan tahtoa vastaan hän ei mahtanut mitään, sillä asiain ratkaisu oli kansan käsissä.

Valloitetusta maasta ja sotasaaliista germaanikuningas sai suuremman osan kuin muut. Siksi hän saattoi ylläpitää aseellista seuruetta, jota heidän kielellään sanottiin »hirdiksi». Siihen kuului noin pari sataa harjaantunutta soturia. He vannoivat kuninkaalle uskollisuuden valan, saivat häneltä aseet, söivät hänen pöydässään ja asuivat hänen talossaan. Heillä itsellään ei ollut vaimoa eikä lapsia, ei taloa eikä tannerta. Yhteiset ateriat syötiin suuressa salissa. Silloin juteltiin äänekkäästi; milloin laskettiin pilapuheita, milloin keskusteltiin vakavasti; vanhimmat urhot kertoivat muinaisista mittelöistä, ja runoilijat lauloivat maineikkaista sankareista ja sankari-teoista. 230Iltaisin he usein istuivat myöhään yöhön oluthaarikkain ääressä, ja silloin saattoi toinen loukata toista, niin että tartuttiin aseisiin. Yöksi jäi muutamia saliin. Istuimet työnnettiin seinille, ja miehet heittäytyivät lattialle eläinten nahat peittoina. Jos aika oli epävarma, he nukkuivat kilpi ja kypärä, haarniska ja keihäs sivullaan, valmiina hyökkäämään vaaran uhatessa. He seurasivat kuningasta kansankokoukseen, matkoille ja sotaretkille. Jos kuningas kaatui taistelussa, niin he halusivat kiihkeästi kostaa hänen kuolemansa tai kaatua hänen viereensä taistelutanterelle. Jos hän joutui vangiksi tai hänet karkotettiin maasta, niin he seurasivat häntä vankeuteen ja maanpakoon. Mutta ne, jotka jäivät henkiin päällikön kaatuessa, nostivat hänet korkealle roviolle, jolla hänet poltettiin ratsuineen ja varustuksineen, koirineen ja haukkoineen. Sitten luotiin paikalle mahtava hautakumpu, jonka ympäri miehet laulaen ja ääneen huutaen ratsastivat. Mutta jos hän oli merikansan kuningas, niin hänen ruumiinsa pantiin laivaan maston juurelle aseineen ja koristuksineen; pään ympäri ommeltiin lippu, sitten köydet, jotka sitoivat laivan rantaan, irroitettiin ja vainaja lähetettiin meren syliin, josta jumalat saivat ottaa hänet luoksensa.

● Germaanienkaan keskuudessa kaikki eivät olleet samanarvoisia: vapaiden rinnalla oli myös epävapaita eli orjia. Orjaa kohdeltiin tylysti, ja omistaja sai, jos halusi, tappaakin hänet. Orjat ja naiset tekivät kaikki raskaimmat työt, hoitivat karjan ja viljelivät pellot; vapaa germaanimies piti tällaisia töitä arvolleen sopimattomina. Metsästys ja sodankäynti olivat hänen mielitoimiaan. Joutoaikansa hän kulutti arpapelissä tai juomingeissa.

Veron maksaminen, joka roomalaisille keisarivallan aikana oli käynyt ylen rasittavaksi, oli germaaneille tuntematon; vapaat miehet pitivät sitä orjuuden merkkinä. Mutta valtion hoitoon ei varoja tarvittukaan, kun ei ollut virkamiehiä, vaan kukin hoiti itse asiansa, ja sotapalvelus oli jokaisen vapaan miehen velvollisuus.

□ Perheenisä oli perheensä päämies ja hallitsi sitä kuin kuningas valtakuntaansa. Vaimo oli hänen alamaisensa ja palvelijansa. Häneltä vaadittiin ehdotonta uskollisuutta miestään kohtaan. Jos hän teki itsensä syypääksi aviorikokseen, mies kutsui koko sukunsa koolle, riisui sen nähden vaimonsa alasti, leikkasi hänen tukkansa ja karkotti hänet ruoskan lyönneillä talostaan ja koko kylästä. Siveysrikokset olivat harvinaisia, sillä yleinen katsantotapa tuomitsi ne ankarasti. Uskollista ja kelpo vaimoa kohdeltiin kunnioituksella, ja mies antoi 231arvoa hänen neuvoillensa. Sodassa vaimot olivat usein mukana, ja taisteluissa he huudoillaan kiihottivat miesten urhoollisuutta, ottivatpa itsekin toisinaan osaa taisteluun. Uskoivatpa germaanit, että naisessa oli jotain yliluonnollista, että hän saattoi nähdä tulevaisia asioita ja tapahtumia. Muutamia naisia kunnioitettiin sen vuoksi jumalallisina olentoina.

Kuva 139. Germaanien käräjät.

● Germaanien uskonto. Germaanien muinainen uskonto oli heidän sotaisen luonteensa mukainen. Se oli alkuaan luonnonvoimien palvelemista. Pääjumala oli Wodan eli Odin. Hän antoi sodassa onnea, ja hänen luokseen Walhallaan pääsivät taistelussa kaatuneet urhoolliset miehet. Sielläkin he yhtä mittaa ottelevat ja juovat kuohuvaa simaa. Ukkosen jumala oli Donar eli Thor. Salamat olivat hänen nuoliaan, ja kun hän vaunuineen ajoi taivaan kantta, syntyi pelottava jyrinä. Naisjumalia olivat Freija, rakkauden jumala, sekä kaunis ja siveä Hulda, joka kulkiessaan talviöinä kylvi lumen maahan. Valkyyriat taas ratsastivat taistelun telmeessä kiihottaen soturien intoa sekä kantaen kaatuneita 232sankareita Wodanin luokse Walhallaan. Vielä oli lukematon joukko ylempiä ja alempia jumaluusolentoja. Vuorissa, lehdoissa, lähteissä ja noroissa, järvissä ja joissa asui haltijoita ja henkiä. Maan alla ja vuorenrotkoissakin oli kääpiöitä ja tonttuja, näkkejä ja keijukaisia. Niiden vastakohtana olivat jättiläiset, jotka asuivat ihmisten kammona erämaissa. Temppeleitä germaaneilla ei ollut, vaan he palvelivat jumaliaan pyhissä lehdoissa, niinkuin meidänkin pakanalliset esi-isämme, uhrein ja rukouksin.

● Germaanit saavat vaikutteita roomalaisilta ja kreikkalaisilta. Germaanit joutuivat keisariajalla yhä vilkkaampaan yhteyteen roomalaisten ja kreikkalaisten kanssa. Reinin ja Tonavan rannoille roomalaiset perustivat leiripaikkoja ja uudisasumuksia, ja germaanien ja roomalaisten kesken syntyi kauppayhteys, joka vuosien vieriessä vilkastumistaan vilkastui. Kreikkalais-roomalaisen sivistyksen siemenet kylvettiin tällöin germaanien maahan. Niinpä he oppivat kreikkalaisilta kirjoitustaidon; heidän kirjoitustaan sanotaan riimukirjoitukseksi. Riimukirjaimet eivät ole pyöreitä, vaan melkein järkiään teräväkulmaisia. Tämä johtuu siitä, että germaanit pergamentin ja papyruksen puutteessa leikkasivat kirjaimet puuhun tai hakkasivat ne kiviin.

Kuva 140. Germaaninen koruraha riimukirjoituksineen.

Roomalaisten kauppiaiden, käsityöläisten ja sotilaiden mukana kristinuskokin alkoi tulla tunnetuksi germaanien keskuudessa. Jo ennen kuin germaaniheimot saapuivat Rooman valtakunnan alueelle, olivat toiset niistä omaksuneet uuden uskon ja tunnustivat areiolaisten oppia. Niinpä »goottien Mooses» Wulfila alkoi neljännen vuosisadan keskivaiheilla saarnata kristinoppia länsigooteille. Wulfilan kuolematon teko oli Raamatun kääntäminen gootin kielelle.

● Germaanit pyrkivät Rooman alueelle. Kuta enemmän germaanien luku lisääntyi, sitä vaikeampi heidän oli tulla toimeen 233kaskenpoltolla entisessä kotimaassaan. Heidän mielensä paloi »etelän ihanaan maahan», jonka rikkaista kaupungeista ja aaltoilevista viljavainioista he olivat kuulleet kerrottavan. Toisinaan kokonaiset heimot, miehet, vaimot ja lapset, matkasivat kohti Rooman valtakunnan rajoja. Tiet olivat silloin täynnä kansaa. Miehet kulkivat edellä ratsujen selässä, vaimot ja lapset seurasivat jäljessä härkien, aasien tai hevosten vetämissä vankkureissa, joissa myös omaisuus ja ryöstetty saalis kuljetettiin. Jo Mariuksen aikana teutonit ja kimbrit yrittivät tunkeutua Italiaan asettuakseen sinne asumaan, mutta heidät voitettiin ja karkotettiin takaisin. Caesar teki Galliasta kaksi retkeä germaanien maahan herättääkseen heissä kunnioitusta Rooman valtaa kohtaan. Keisariajalla roomalaiset ja germaanit törmäsivät usein vastakkain. Vielä roomalaiset edistyneemmän sotataitonsa takia olivat voimakkaammat, ja usein heidän legioonissaan urhoollisia germaanejakin taisteli palkkasotureina omia heimolaisiaan vastaan. Mutta v:n 400 tienoilla germaanit heittäytyivät Tonavaa ja Reiniä vastaan niin monilukuisina ja niin valtavalla voimalla, että Rooman legioonain oli pakko väistyä heidän tieltään.

Suuri germaaninen kansainvaellus oli alkamassa.

ITALIA KANSAINVAELLUSTEN PYÖRTEESSÄ.

● Hunnit. Suurten kansainvaellusten lähtökohtana oli hunnien, erään mongolisen raakalaiskansan, hyökkäys Eurooppaan.

□ Hunnit saapuivat neljännellä vuosisadalla Kaspian meren pohjoispuolitse Itä-Eurooppaan, asettuen joksikin aikaa Kaakkois-Venäjän aroille. Heidän ulkomuotonsa kuvataan kammottavan rumaksi: heillä oli leveät kasvot, hyvin ulkonevat poskiluut, pienet silmät, suuret korvat ja litteä nenä. Ravinnokseen he käyttivät kasvien juuria ja raakaa lihaa, joka tehtiin mureaksi siten, että se ratsastettaessa pidettiin satulan alla. Vaatteitaan he eivät milloinkaan muuttaneet eivätkä pesseet, vaan pitivät niitä siksi, kunnes ne repaleina putosivat päältä. Miehet olivat aina hevosen selässä: siinä he söivät ja joivat, siinä he nukkuivatkin. Taistelussa hunnit olivat pelottavia: hirveästi huutaen he ratsastivat hajallisina joukkoina päin vihollista kadotakseen samassa näkymättömiin, kunnes 234uudistivat hyökkäyksen. Kaukaa he ampuivat teräviä luukärkisiä nuolia, mutta lähelle tultuaan he taistelivat miekoin. Jos he saivat voiton, niin he useinkin surmasivat kaikki viholliset ja hävittivät kaiken, mikä eteen sattui.

● Länsigootit. Hunnit eivät kauan tyytyneet asumaan Venäjän aroilla, jonne aluksi olivat asettuneet. He halusivat lännen rikkaampiin maihin, joista maine oli levinnyt heidänkin keskuuteensa. V. 375 he hyökkäsivät goottien kimppuun. Itägootit joutuivat vuosikymmeniksi heidän valtansa alaisiksi; länsigootit pakenivat. He saivat Itä-Rooman keisarilta luvan asettua Tonavan eteläpuolelle, nykyiseen Bulgariaan. Keisari Theodosius lupasi maksaa heille palkkaakin, jos he puolustaisivat valtakunnan rajaa muiden kansojen hyökkäyksiltä.

Kuva 141. Alarikin sinetti. Kaiverrettu jalokivi.

Parikymmentä vuotta länsigootit pysyivätkin rauhallisina uudessa kotimaassaan. Mutta sitten he lähtivät jälleen liikkeelle, matkan määränä Italia. Heidän johtajanaan oli nyt nuori, mainetta ja sankaritekoja tavoitteleva Alarik kuningas. Ensi yritys tunkeutua Italiaan epäonnistui. Mutta jonkin vuoden kuluttua Alarik gootteineen saapui uudestaan, ja v. 410 täytyi Rooman, tuon mahtavan maailmankaupungin, jota Pyrrhos ja Hannibal turhaan olivat yrittäneet valloittaa, antautua goottien armoille. »Mitä tiheämmässä ruoho kasvaa, sitä helpompi sitä on niittää», Alarik oli sanonut, kun häntä pelotettiin Rooman väen paljoudella. Gootit olivat nyt valtiaina siinä kaupungissa, jossa germaanit ennen muinoin sotavankeina kulkivat keisarien riemusaatossa; ja ylhäiset roomalaiset, joiden esivanhemmat olivat sirkuksessa huvikseen katselleet germaanimiekkailijain taistelua joko toisiaan tai villipetoja vastaan, tarjosivat gooteille kultamaljoista viiniä. Rooman silloinen keisari Honō´rius oleskeli toimetonna lujasti linnoitetussa Ravennassa ja kulutti aikaansa hoitamalla siipikarjaa.

Ryöstettyään kaupunkia kolme päivää gootit jatkoivat kuninkaansa johtamina matkaansa etelään Roomasta. Jo mietti Alarik uusia valloitusretkiä, kun hän äkkiä kuoli.

235□ Pyhä Pietari — niin kansa sanoi — oli rangaissut Alarikia Rooman ryöstöstä. Surren gootit valmistivat sankarilleen kuninkaallisen haudan. He johtivat seudulla kulkevan pienen joen urastaan ja muurasivat sen tyhjään uomaan hautakammion. Sinne vietiin Alarik hevosen selässä istuen, täysissä sotavarustuksissa sekä kuninkaallisessa asussa, ja kaikki hänen aarteensa hänen mukanaan. Sitten hauta muurattiin umpeen ja joki johdettiin takaisin entiseen uraansa. Orjat, jotka olivat toimittaneet työn, surmattiin, jottei kukaan saisi tietoa siitä paikasta, jossa suuri länsigoottien kuningas aarteineen lepäsi.

● Alarikin kuoltua länsigootit lähtivät Italiasta ja vaelsivat Etelä-Galliaan. Sinne he perustivat v. 419 valtakunnan, joka sittemmin laajeni niin, että siihen kuului koko Pyreneitten niemimaa. Siellä he hallitsivat lähes 300 vuotta ja omaksuivat vähitellen roomalaisten sivistyksen ja kielen.

● Vandaalit. Niihin aikoihin, jolloin länsigootit hyökkäsivät Italiaan, kutsuttiin Rooman legioonat pois Reinin varsilta puolustamaan tätä valtakunnan päämaata. Mutta silloinpa monet germaanikansat pääsivät joen poikki Galliaan ja anastivat kaikki Rooman läntiset maakunnat. Näitä kansoja olivat myös vandaalit. Vandaalit kulkivat Gallian halki Pyreneitten niemimaahan jo ennen kuin länsigootit sinne tulivat. Viimein he menivät salmen poikki Pohjois-Afrikkaan, jonne perustivat lyhytikäisen valtakunnan. Sieltä he meren yli saapuivat hävitysretkelle Italiaan ja ryöstivät Roomaa parin viikon ajan mitä julmimmalla tavalla. Useissa kielissä merkitsee sana »vandalismi» vieläkin raakaa hävittämistä. Pohjois-Afrikassa vandaalit pian veltostuivat ja menettivät n. 100 vuoden kuluttua maansa Itä-Rooman keisarille. Pian he hävisivät jäljettömiin.

□ »Kaikista tuntemistani kansoista — muuan roomalainen kirjailija lausuu — on vandaalien kansa turmeltunein. Valloitettuaan Afrikan he rupesivat ottamaan päivittäin lämpimiä kylpyjä, kattamaan pöytänsä hienoimmilla herkuilla, mitä maa ja meri saattoi tarjota. He pukeutuivat silkkiin ja koristivat itseään lukuisilla kultahelyillä. Päivänsä he kuluttivat teattereissa, kilpa-ajoissa ja sentapaisissa leikeissä, mutta heidän mielitoimenaan oli metsästys. Tanssijat, ilveilijät, näyttelijät ja soittajat, sanalla sanoen kaikki, jotka osasivat tarjota silmälle ja korvalle nautintoa, saapuivat heidän luokseen kuin kotiinsa. 236Taloja ympäröivät komeat puutarhat lähteineen ja pensaineen. He rakastivat juominkeja ja irstasta elämää.» Mutta sepä olikin heidän tuhonsa.

● Attila. Majailtuaan noin 70 vuotta Tiszan [tĭsa] ja Tonavan välisillä tasangoilla nykyisessä Unkarissa hunnit lähtivät jälleen liikkeelle. Heidän kuninkaansa oli Attila, joka kopeasti vaati Länsi-Rooman keisarilta puolta hänen valtakuntaansa.

□ Hunnilaisylimykset olivat tähän aikaan jo omaksuneet roomalaisten loistokkaan ulkonaisen esiintymisen. Heillä oli kullalla ja hopealla koristetut vaatteet, ja he söivät kulta- ja hopea-astioista herkkuruokia. Mutta Attila käyttäytyi toisin. Hän pukeutui yksinkertaiseen pukuun; hänen ruoka- ja juoma-astiansa olivat puusta, ja liha oli hänen tärkein ruokansa. Hän tahtoi näet säilyttää hunnien vanhat tavat. Puisella istuimella hän otti vastaan Itä-Rooman keisarin lähettilään, joka hunnien oloista on näkemänsä perustuksella kertonut. Hänen sodankäyntinsä oli raakaa kuin hunnien konsanaan. Kerskuen hän nimitti itseään »Jumalan vitsaksi», ja ylvästellen hävittämiskyvyllään hänen kerrotaan sanoneen: »Ei kasva ruoho siinä, mihin Attilan hevonen on tallannut.»

● Hävittäen kylät ja kaupungit Attila saapui laumoineen Reinin yli Galliaan. Monen germaanikansankin oli pakko taistella hänen joukoissaan. Tuho näytti uhkaavan koko länsiroomalaista sivistystä. Mutta onneksi Rooman maaherra sai Gallian germaanit taistelemaan yksissä voimin roomalaisten kanssa Attilaa vastaan. Ja Katalaunisten kentällä Seinen yläjuoksun rannalla hänet perin pohjin voitettiin (v. 451).

Seuraavana vuonna Attila teki hyökkäyksen Italiaan. Murhaten ja ryöstäen hänen hurjat soturinsa samosivat Pohjois-Italiaan aikoen hyökätä Roomaa vastaan, jonka asukkaat pelkäsivät perikatonsa lähenevän. Mutta Rooman silloinen piispa meni keisarin lähettiläiden kanssa Attilan leiriin ja taivutti hänet, lahjoja ja veroakin lupaamalla, kääntymään takaisin. Attila palasi Unkariin, jossa hän pian sen jälkeen kuoli. Silloin hunnien valtakunta hajosi, ja orjuutetut kansat, niiden joukossa itägootit, vapautuivat.

● Itägootit. Vandaalit ja hunnit olivat ainoastaan ryöstäneet Italiaa; itägootit sitä vastoin ottivat sen joksikin aikaa haltuunsa. 237Kun he kuninkaansa Te´odorikin (488–526) johdossa saapuivat (v. 488) tähän kaikkien germaanikansain ihailemaan maahan, hallitsi siellä entinen germaaninen palkkasoturien päällikkö Odovakar. Hän oli v. 476 syössyt valtaistuimelta Länsi-Rooman viimeisen keisarin Rōmulus Augu´stuluksen, jonka jälkeen palkkasoturit huusivat hänet kuninkaaksi. Kaksitoista vuotta Odovakar hallitsi yksin Italiaa ennen itägoottien tuloa. Sen jälkeen Odovakar ja Teodorik jonkin aikaa hallitsivat yhdessä. Mutta sitten Teodorik surmasi eräissä pidoissa Odovakarin ja kohosi yksin Italian valtiaaksi.

□ Teodorik hankki itselleen vallan tekemällä julman rikoksen. Mutta hänen kunniakseen on mainittava, että hän käytti valtaansa hallittaviensa eduksi. Teodorik oli sivistyneempi kuin useimmat muut germaanikuninkaat. Hän oli nuorena oleskellut Konstantinopolin hovissa panttivankina ja siellä oppinut roomalaista sivistystä ja valtiotaitoa.

Hallitsijaksi tultuaan Teodorik vaati, että maassa noudatettaisiin lakia ja oikeutta. »Ken loukkaa oikeutta, hän tekee vääryyttä minulle», kerrotaan hänen sanoneen. Ja usein hän lausui tahtovansa suojella vähäväkisiä suurten ja mahtavain väkivallalta. Germaanikansojen keskuudessa oli ollut tapana, että itsekukin puolusti oikeuttaan ja asevoimin kosti sille, jolta oli kärsinyt vääryyttä. Teodorik kielsi näin tekemästä. Tuomioistuimilla vain oli oikeus rangaista rikollista lain mukaan. Eräille germaaneille, jotka asuivat Tonavan pohjoispuolella ja jotka tunnustivat hänet hallitsijakseen, hän kirjoitti kerran: »Minä pyydän, että taistelette vihollista vastaan ettekä keskenänne. Miksi tartutte aseeseen, kun teillä on oikeamielinen tuomari? On väärin nousta sukulaistansa vastaan; hänen puolestaan tulisi mieluummin kunnialla kuolla. Tehkää niinkuin gootit tekevät: he saattavat kyllä taistella vieraissa, mutta kotona he elävät rauhassa!»

Uskonnoltaan Teodorik oli areiolainen, mutta toisuskoiset olivat hänestä yhtä hyviä alamaisia. »Minä en saata pakottaa ihmistä uskomaan toisin kuin hän itse tahtoo», oli hänen tapana sanoa. Juutalaisillekin hän soi lain turvan. »Jos tahdomme olla sivistyneitä ihmisiä, emme voi menetellä väärin niitä kohtaan, jotka vielä vaeltavat pimeyden tiellä», hän sanoi. Hänen hallitessaan ei ketään vainottu uskonnon takia.

Teodorik oli peloton soturi, mutta hän rakasti rauhaa enemmän kuin sotaa. »Jokaisen valtakunnan tulee kaivaten toivoa rauhaa», 238hän sanoi. »Sillä siitä kaikki hyötyvät. Rauha on hyvien toimien äiti. Se lahjoittaa ihmisille monenkaltaista onnea, se enentää varallisuutta, se edistää sivistystä. Se, joka ei halua rauhaa, ei ymmärrä, mikä on hyvää ja hyödyllistä.» — »Toiset kuninkaat huvittelevat ryöstämällä kaupunkeja; he kokoovat suunnattomat saaliit. Minä puolestani tahdon valtani sellaiseksi, että voitetut kansat eivät huomaisi olevansa kukistettuja.» Niin turvalliset olivat olot Italiassa, että kauppiaat voivat säilyttää kultansa ja hopeansa ulkosalla yhtä varmasti kuin muulloin lujissa linnoissa, ja pelotta saattoi jokainen hoitaa tehtäviään, olipa yö taikka päivä. Kaupunkien muuriaukkoihin ei ollut tarpeen rakentaa portteja, ja entisetkin portit saivat olla auki.

Teodorik tahtoi käyttää rauhan ajan herättääkseen eloon Rooman entisen sivistyselämän. Teitä, jotka olivat joutuneet rappiolle, parannettiin, ja autioiksi jääneet pellot otettiin uudelleen viljeltäviksi. Hän kutsutti kuvanveistäjiä ja maalaajia pääkaupunkiinsa Ravennaan, jonne hän rakennutti kauniita kirkkoja ja muita taloja. Ja hän käytti suuria summia vanhojen rakennusten ja veistosten korjaamiseen. Hän keräsi ympärilleen laulajia ja näyttelijöitä, runoilijoita ja oppineita. Boë´thius kirjoitti tähän aikaan »Filosofian antamasta lohdutuksesta», josta tuli haluttu hartauskirja vuosisadoiksi. Siinä hän m. m. lausuu: »Maallinen onni vaihtuu; pysyvästi hyvää on yksin elämä Jumalassa. Huono ihminen on orja, ja ihminen rankaisee kovimmin itseään tekemällä pahaa. Mutta hyvä ihminen on vapaa, ja hän omistaa onnen, jota kukaan ei voi häneltä riistää.»

Tämän kirjansa Boëthius kirjoitti vankeudessa, jonne hän oli joutunut aiheettomasti syytettynä petollisesta vehkeilystä Konstantinopolin hovin kanssa. Ehtimättä kirjoittaa teostaan loppuun hänet tuomittiin kuolemaan ja mestattiin. Tämmöinen teko himmensi sitä lempeyden mainetta, jonka Teodorik oli itselleen hankkinut. Hän kuolikin omantunnon vaivaamana v. 526. Satoja vuosia hänen kuolemansa jälkeen germaanikansat kertoivat vielä tarinoita urhoollisesta sankarista »Bernin Didrikistä», s. o. Veronan Teodorikista.

● Langobardit. Noin 30 vuotta Teodorikin kuoleman jälkeen itägootit menettivät maansa Itä-Roomalle, mutta pian saapui Italiaan uusi germaanikansa, langobardit (568), joista Lombardia on saanut nimensä. He ottivat haltuunsa melkein koko Pohjois- ja Keski-Italian ja hallitsivat maata enemmän kuin 200 vuotta.

239

FRANKKIEN VALTAKUNNAN SYNTY.

● Klodovig (481–511). Uudet germaanivaltakunnat olivat enimmäkseen lyhytikäisiä. Elinvoimaisin oli frankkien valtakunta Galliassa.

Viidennellä vuosisadalla Gallia oli jakautunut neljän eri kansan kesken. 1) Frankit, jotka vielä palvelivat vanhoja pakanajumaliaan ja olivat tavoiltaan raakoja, olivat vähitellen siirtyneet Reinin yli Koillis-Galliaan eli nykyisen Ranskan koillisosaan ja jääneet sinne asumaan. 2) Heistä länteen Loire-jokeen saakka oli maa itsenäiseksi hallitsijaksi kohonneen Rooman entisen maaherran hallussa. 3) Loire-joen etelärannalta alkoivat länsigoottien maat. 4) Rhône-joen laaksossa Gallian kaakkoiskulmassa asuivat burgundit.

Kuva 142. Frankkilaispäällikkö.

Kuva 143. Frankkilaissotilas.

Frankkien asuma-ala oli varsin ahdas, ja he olivat jakautuneina moneen pieneen heimoon, joilla kullakin oli oma kuninkaansa. Muuan tällainen heimokuningas oli Klodovig, joka oli merovinkien sukua. Hän oli frankkien kuninkaana samaan aikaan kuin Teodorik hallitsi Italiassa.

Klodovig oli sivistymätön, petollinen ja julma, mutta samalla tarmokas ja ovela. Frankkien valtakunta laajeni suuresti hänen aikanaan. Ensiksi hän valloitti tuon viimeisen jäännöksen Länsi-Roomasta, otti Pariisinkin haltuunsa ja teki sen pääkaupungikseen.

240□ Klodovig voitti roomalaiset Soissons´in [suasõ´] kaupungin pohjoispuolella. Oli saatu paljon ryöstösaalista, joka oli jaettava miesten kesken germaanien tavan mukaan arvalla. Ryöstettyjen kalleuksien joukossa oli muuan kaunis kirkonastia, jonka kuningas oli luvannut toimittaa kirkolle takaisin, jos se sattuisi lankeamaan hänen osalleen. Ennen arvanheittoa kuningas pyysi miehiltään astiaa. Toiset suostuivatkin pyyntöön, mutta muuan frankkilainen löi uhkamielisesti tapparallansa astian rikki huudahtaen: »Sinun ei pidä muuta saaman kuin mikä oikeuden mukaan osaksesi tulee!» Kaikki hämmästyivät. Mutta kuningas tukahdutti vihansa ja mietti kostoa.

Kun sotajoukko ensi kerran tämän jälkeen kokoontui aseiden katselmukseen, niin Klodovig, rivejä pitkin kulkiessaan, huomasi, että sillä miehellä, joka Soissons´issa oli lyönyt astian rikki, ei ollut aseet tarpeenmukaisessa kunnossa. Kuningas nuhteli miestä, sieppasi tapparan hänen kädestään ja paiskasi sen maahan. Kun mies kumartui ottaakseen aseensa ylös, kuningas äkisti kohotti miekkansa ja löi sillä miehen pään halki, sanoen: »Näinpä sinäkin teit kirkonastialle Soissons´issa». Mies makasi kuolleena maassa, mutta uskaltamatta nurista kuningasta vastaan muut lähtivät hänen käskyään noudattaen kotiinsa.

● Vuosikymmen näiden tapausten jälkeen Klodovig voitti keskisen Reinin varrella asuvat alemannit, jolloin hän kastatti itsensä kristinuskoon. Hän oli useita vuosia ollut naimisissa kristityn burgundilaisprinsessan kanssa, jonka kertomuksia Jeesuksen elämästä ja kärsimyksistä hän hartaasti kuunteli. Kun hän sitten eräässä taistelussa oli joutumaisillaan tappiolle, hän kutsui avuksensa puolisonsa Jumalaa, luvaten ruveta häntä palvelemaan, jos saisi voiton. Sotaonni kääntyi — niin kerrotaan — frankit voittivat, ja Klodovig sekä joukko frankkilaisia kastatti itsensä.

□ Reimsin [rä̃s] piispa toimitti kasteen Reimsin tuomiokirkossa. Kadut olivat koristetut maalatuilla tapeteilla, kun Klodovig valkeaan kastepukuun puettujen ylimysten saattamana saapui kirkolle, joka myös oli ihanimmalla tavalla koristettu. Kun ovet avattiin ja frankit tunsivat pappien heiluttamista suitsutusastioista lähtevän hyvän tuoksun, niin he luulivat hengittävänsä paratiisin ilmaa. Ilmi ihastuneena Klodovig kysyi piispalta, joka astui hänen rinnallaan: »Pyhä isä, onko tämä se taivaan valtakunta, josta olette minulle kertonut?» »Ei», piispa vastasi, »tämä on vain tie, joka sinne viepi.» Kun kuningas oli lausunut uskontunnustuksensa, kastettiin hänet kastemaljassa, voideltiin pyhällä öljyllä ja siunattiin ristinmerkillä. Ja piispa lausui hänelle: »Kumarru ja kunnioita sitä, jota ennen olet vainonnut, ja vainoa sitä, jota ennen olet kunnioittanut!» Sitten kastettiin Klodovigin kaksi sisarta ja neljättä tuhatta frankkilaista. Taru kertoo, että kastetta toimitettaessa kyyhkynen toi taivaasta voidetta, jolla Klodovig voideltiin, ja enkeli liljoilla kirjaillun lipun. Siitä pitäen kruunattiin kaikki frankkilaiset ja myöhemmin Ranskan kuninkaat Reimsissä ja voideltiin pyhällä öljyllä; ja sotaretkillään he käyttivät liljakoristeista lippua. Mutta kauan kesti, ennen kuin kristinusko tunkeutui syvemmälle frankkien mieliin.

241

242● Useimmat muut germaanikansat tunnustivat areiolaista oppia, mutta frankit yhtyivät katoliseen kirkkoon. Siten he saavuttivat katolisuskoisen roomalaisväestön ja papiston suosion, kun taas areiolaisia vihattiin vääräuskoisina. Gallian väestö näki mielellään, että frankkien valta levisi yhä laajemmalle. Pian Klodovig pakotti burgundien kuninkaan suorittamaan veroa, ja länsigooteilta hän valloitti Etelä-Gallian Garonne jokeen asti.

Näin frankit olivat saaneet haltuunsa melkein koko Gallian. Samalla Klodovig oli raivannut tieltään frankkilaisheimojen muut kuninkaat, niin että hän elämänsä lopulla oli yksin frankkien hallitsijana.

□ Muuan noita frankkilaiskuninkaita, Klodovigin entinen liittolainen, oli heikko ja huonojen tapojensa takia alamaistensa halveksima. Klodovig sai puolellensa muutamia hänen miehiänsä lahjoittamalla heille kullatusta vaskesta tehtyjä koristeita, joiden hän uskotteli olevan puhdasta kultaa. He vangitsivat kuninkaan ja hänen veljensä ja veivät heidät Klodovigin eteen. »Miksi olet», Klodovig virkkoi kuninkaalle, »tuottanut häpeätä suvullemme antamalla sitoa itsesi? Parempi sinun olisi ollut kuolla.» Samassa hän tapparallaan surmasi kuninkaan. Veljelle hän sanoi: »Jos olisit auttanut veljeäsi, ei häntä olisi sidottu», jonka sanottuaan hän löi hänetkin kuoliaaksi. Kun sitten kavaltajat, havaittuaan saaneensa väärennettyjä koristeita, tulivat siitä valittamaan, Klodovig kylmästi virkkoi: »Vääristä töistä annetaan väärää kultaa. Saatte olla iloiset, etten kavalluksestanne ole rääkkäyttänyt teitä kuoliaiksi.»

Samantapaista kavaluutta Klodovig käytti muitakin sukulaiskuninkaita kohtaan. Tours´in [tūr] arkkipiispa Gregō´rius, joka kirjoitti 243frankkien historian, kertoo näistä tapahtumista sangen avomielisesti, mutta siitä huolimatta hän lisää: »Täten Jumala laski joka päivä hänen vihollisensa hänen jalkainsa juureen ja laajensi hänen valtaansa, sillä hän vaelsi puhtaana sydämestään hänen tietään ja teki mitä Herralle oli otollista». Ja kirkko antoi hänelle nimen »kristillinen majesteetti». Niin löyhä oli sen ajan kirkonmiestenkin siveellinen tunto.

Kauan Klodovig ei saanut nauttia rikoksilla hankkimastaan vallasta. Hän kuoli Pariisissa ainoastaan 45 vuoden vanhana.

● Klodovigin kuoltua hänen jälkeisensä merovinkikuninkaat hallitsivat vielä 2½ vuosisataa frankkien maassa. Mutta vähitellen he irstaassa elämässä veltostuivat siihen määrään, etteivät kyenneet ollenkaan käyttämään kuninkaan valtaa, joka joutui ylimmälle hovivirkamiehelle, hovimestarille eli mājordomūkselle. Tämä sulki lopuksi viimeisen merovinkikuninkaan luostariin ja nousi itse valtaistuimelle. Sinä aikana frankkilaiset sulautuivat yhä enemmän Gallian roomalaiseen väestöön, omaksuen pääasiassa sen kielenkin. Näin sai alkunsa nykyinen Ranskan kansa ja muodostui uusi roomalaisperäinen eli romaaninen kieli, ranskan kieli.

Kuva 144. Merovinkilaiskartano. Piirretty säilyneiden kuvausten perusteella.

244

ANGLOSAKSIT.

● Britannian kelttiläiset. Keisariajalla roomalaiset ulottivat valtansa Galliasta salmen yli Britanniaankin. Siellä asui kelttiläistä kansaa, samaa, jonka roomalaiset olivat jo aikaisemmin laskeneet valtansa alle Galliassa ja Espanjassa. Roomalainen sivistys ja latinan kieli eivät päässeet oikein kotiutumaan tähän kaukaiseen maahan, ja kristinuskokin saapui sinne myöhään. Mutta uusi usko alkoi kumminkin vaikutuksensa jo roomalaisvallan aikana, ja varsinkin Irlannin kelttiläisistä tuli hartaita kristityitä, jotka sitten innokkaina lähetyssaarnaajina levittivät kristinuskoa muidenkin kansain keskuuteen.

● Anglosaksit. Irlanti säilyikin rauhassa kansainvaellusten myrskyiltä; mutta Englanti sai uudet asukkaat. Sinne saapui n. v. 450 nykyisestä Luoteis-Saksasta kaksi germaanisukuista kansaa, anglit ja saksit, joita yhteisesti sanotaan anglosakseiksi (Englanti = »anglien maa»). He anastivat maat, muodostaen monta pientä kuningaskuntaa, ja kelttiläinen väestö pakeni Walesin [ue´lz] vuoristoon taikka Englannin kanaalin yli Bretagnen [brəta´nj] niemimaahan.

Palveltuaan noin puolentoista vuosisataa Odinia ja Thoria anglosaksitkin saivat tiedon kristinuskosta, ja n. v. 600 he kääntyivät uuteen uskoon. Uuden opin levittäjistä on mainittava ennen muita benediktiinimunkki Augustī´nus, josta sitten tuli Canterburyn [kä´ntə̄bəri] arkkipiispa.

□ Anglosaksien käännyttämistä kristinuskoon harrasti innokkaasti silloinen Rooman paavi Gregorius Suuri. Tarina kertoo, että Gregorius, ollessaan vielä munkkina, näki Rooman torilla muutamia vaaleaverisiä nuorukaisia orjiksi myötävien joukossa. Kummastellen heidän vaaleata tukkaansa ja vaaleahkoa ihonväriään hän tiedusteli heidän syntyperäänsä. Kuultuaan heidän olevan pakanallisia angleja Britanniasta hän virkkoi: »Kuinka surullista, että ihmiset, joilla on enkelien nimi ja ulkomuoto, kuuluvat pimeyden ruhtinaan valtakuntaan!»

Gregorius aikoi itse lähteä lähetysmatkalle Britanniaan. Se aie jäi häneltä kumminkin toteuttamatta. Mutta paaviksi tultuaan hän sai aikaan, että joukko munkkeja Augustinuksen johdossa lähti saarnaamaan uutta oppia anglosakseille. Muuan heidän kuninkaansa 245ottikin lähetyssaarnaajat ystävällisesti vastaan sallien heidän harjoittaa käännytystyötä.

● Beowulf-laulu. Vaikka anglosaksit olivatkin ottaneet kristillisen kasteen, säilyi heissä kauan sotainen into. Sitä todistaa muun ohessa vielä tallella oleva anglosaksilainen runoteos. Siinä kerrotaan Beowulf sankarista ja hänen urotöistään. Näin kertoo vanha tarina:

□ Hroar, Tanskan kuningas, istui korkeassa ja koristetussa salissaan ja piti pitoja miehilleen runoilijain laulaessa. Mutta syvällä järven pohjassa asui Grendel jättiläinen, ihmisten vihollinen. Yöllä hän saapui vedellisestä luolastaan, astui saliin ja tarttui uroiden nukkuessa erääseen heistä vieden hänet mukanaan. Ja niin hän teki seuraavinakin öinä.

Nuori Beowulf sai sanoman anglosaksien maahan tästä onnettomuudesta. Hän oli kaikkia ikäisiään väkevämpi. Viidentoista nuoren sankarin kera hän purjehti Tanskaan ja haastoi taisteluun tuon yöllisen hirviön. Hroar otti hänet iloisesti vastaan, ja illan tullen tanskalaiset asettuivat levolle, mutta Beowulf miehineen jäi saliin odottamaan jättiläisen tuloa.

Nuori sankari riisui yltään rautapaitansa ja kypärinsä sekä koristetun miekkansa. Aseettomana, käsivoimin hän halusi taistella jättiläisen kanssa. Niin hän heittäytyi pitkäkseen lavitsalle ja hänen viereensä moni muu merisankari. Ei kukaan uskonut saavansa enää lämmitellä kotilieden ääressä.

Jo astui sumuisesta suostaan Grendel hirviö, suuri kuin vuori, kohti uroiden kultaista salia saalista vainuten. Se tarttui rautaiseen ovenripaan, mursihen sisään ja seisoi lattialla silmät säihkyen kammottavaa tulta. Jo sieppasi se yhden joukosta, surmasi ja joi veren. Se astui lähemmäksi Beowulf sankaria ja tarttui häneen. Silloinpa Beowulf nousi äkisti ja iskeytyi jättiläiseen. Tämä ei ollut milloinkaan kokenut moista voimaa ja koetti paeta. Salissa nousi ryske ja telme, tanskalaiset säikkyneinä vapisivat, lavitsat liikkuivat liitoksistaan. Mutta Beowulf ei päästänyt otettaan. Silloin jättiläisen jänteet katkesivat, ja menetettyään toisen käsivartensa hän pääsi pakenemaan järven alaiseen luolaansa. Mutta Hroar piti juhlan Beowulfin kunniaksi, lahjoitti hänelle kultaisen lipun, kultaisen sotisovan ja kallisarvoisen miekan sekä ratsuja kahdeksan.

Pitojen päätyttyä Beowulf sankari miehineen asettui tanskalaisten kera levolle. Mutta yöllä saapui jättiläisen äiti kostamaan poikansa puolesta. Ennen kuin uroot selvisivät hämmästyksestään, hän oli tart-tunut 246erääseen sankariin ja vienyt hänet mukanaan. Murheissaan Hroar valitti sankarin kuolemaa. Mutta Beowulf lohdutti häntä:

»Älä murehdi, vanha ystävä, on parempi kostaa kuin huollen suruun vaipua! Kerran kohtaa kuolo itsekutakin; paras on voittaa mainetta, joka elää kautta aikojen. Nouse, valtias, etsikäämme Grendelin äiti, ja minä vannon, ettei hän voi lymytä minulta enempää maan alle kuin metsän korpeen tai meren syvyyksiin!»

Järven pohjassa olevasta luolasta Beowulf löysi viimein jättiläisen äidin. Hirveä taistelu syntyi. Mutta se päättyi voitoksi sankarin väkevän. Jättiläisen miekan hän toi mukanaan ja antoi sen Hroar kuninkaalle. Iloiten kuningas ylisti nuoren sankarin mainetyötä, mutta muistutti samalla vakavasti elämän katoavaisuudesta näin sanoen:

On kukassaan

miehuutes kotvan, mutt’ kohtapa kumoon

voi taittaa tarmosi peitsi ja tauti,

palava tuli tai pauhaava vesi,

kaatava kalpa tai noutava nuoli

tai iän taakka — tai silmies loisto

pimentyy, peittyy; ja pianpa kuolo

sulkee sun, soturi, ruhtovin sylin.

● Beda Venerabilis. Mutta elipä tähän aikaan jo huomattava oppinutkin anglosaksien maassa: kristitty munkki Bēda Venerā´bilis (»kunnianarvoinen»), josta tuli englantilaisen tieteen isä. Hän kirjoitti suuren joukon latinankielisiä kirjoja, joita keskiajan nuoriso kouluissa luki. Mutta hänen kuuluisin teoksensa on »Anglien kansan kirkkohistoria», jossa hän kuvailee heimonsa vaiheita Caesarin ajoista aina omaan aikaansa asti. Ilman tätä kirjaa tietomme anglosaksien varhaisemmista vaiheista olisivat monin verroin niukemmat.

□ Viimeiseksi työkseen Beda käänsi Johanneksen evankeliumin anglosaksien kielelle. Kaksi viikkoa ennen pääsiäistä v. 735 hän sai vaikean tukehtumiskohtauksen, ja sen jälkeen hänellä oli kovia tuskia. Vaikka hän suuresti heikkeni, hän jatkoi työtään. Kun muut kehoittivat häntä säästämään voimiaan, hän vastasi: »Tahtoisin, ettei mikään asiani jäisi teille epäselväksi, kun kerran olen poissa.» Yöllä vasten helatorstaita hän saneli kuumeentapaisella innolla käännöstään. »Vielä puuttuu yksi luku», sanoi kirjuri. »Meidän täytyy jatkaa, ota kynäsi ja kirjoita!», Beda kehoitti kuumeisena. Pienestä kammiosta ei kuulunut muuta kuin kynän rapinaa ja sairaan 247raskasta hengitystä. Ja yön pitkät hetket lyhenivät. »Nyt puuttuu vain pari riviä», kirjuri sanoi. »Kirjoita, kirjoita!» kuiskasi kuoleva. »Nyt koittaa uusi päivä, ja nyt on kaikki valmista», virkkoi nuorukainen. »Sinä sanot oikein, nyt koittaa uusi päivä, ja nyt on kaikki täytetty. Kohota minut istualleni — auta minua rukousmatolle!»

Oppilaat kantoivat mestarinsa rukousmatolle ristiinnaulitun kuvan eli krusifiksin alle, jota aamunsarastuksesta kalpeneva hopealamppu valaisi. Polvistuneena Beda lauloi siinä heikolla äänellä: »Glō´ria in exce´lsīs Dĕ´ō» (= kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa), samoin kuin hän oli tehnyt joka päivä viidenkymmenen neljän vuoden kuluessa. Ääni petti vihdoin, laulu kuoli hänen huuliltaan, ja heikosti huokaisten vanhus vaipui oppilaittensa syliin.

SIVISTYKSEN RAPPEUTUMINEN ENTISEN LÄNSI-ROOMAN MAISSA.

● Kauppa ja teollisuus. Se levoton sotatila, joka suurten germaanisten kansainvaellusten aikakaudella jatkuvasti vallitsi entisissä Länsi-Rooman maissa, vaikutti haitallisesti rauhallisten elinkeinojen harjoittamiseen. Enimmän kärsivät kauppa ja teollisuus. Raha katosi liikkeestä, ja maksun välineenä alettiin sen sijasta käyttää elintarvikkeita, kuten viljaa, öljyä, suolaa, karjaa ym. Tiet olivat monin paikoin rappiolla, sillat hävitetyt ja majapaikat tuhotut, joten liikenne pakostakin seisahtui, ja kauppiaat pelkäsivät lähettää tavaroitaan paikasta toiseen, koska ne milloin tahansa saattoivat joutua rosvojen saaliiksi. Se vähäinen kauppa, jota harjoitettiin, oli etupäässä juutalaisten hallussa. Kaupan rappeutuessa väkirikkaat kaupungit joutuivat häviölle.

Samoin teollisuuskin taantui. Alhaisella sivistystasolla olevat germaanikansat eivät kaivanneet asumuksissaan eivätkä puvuissaan siroa kauneutta. Kotona omalla tilalla valmistettiin melkein kaikki, mitä tarvittiin. Kotivilloista ja kotipellavista tehtiin vaatteet, kotiohrista pantiin olut, kotiviljasta leivottiin leipä, kotikarjasta saatiin maito, voi ja liha. Kotona valmistettiin myös huone- ja tarvekalut. Näin ollen rahan käyttö supistui hyvin vähään. Ihmisten talous oli luontoistaloutta. Kaikkia tarve-esineitä ei kumminkaan voitu kotona valmistaa, 248vaan ne täytyi hankkia kauempaa joltakin ammattilaiselta. Ne olivat tavallisesti hyvin kalliita: soturin rintahaarniska maksoi kaksitoista kertaa enemmän kuin lehmä, ja kuolaimet maksoivat usein yhtä paljon kuin hevonen. Sepän ammatti olikin erikoisesti arvossa pidetty.

● Maanviljelys. Levoton aika ei voinut olla otollinen maanviljelyksellekään; kumminkin germaanikansat edistyivät tämän elinkeinon harjoituksessa tullessaan likeisempään kosketukseen roomalaisten kanssa. Siirryttyään Germaniasta Länsi-Rooman entisiin maihin germaanit omaksuivat maanviljelyksen lopullisesti pääelinkeinokseen. He asettuivat nyt pysyväisille olinpaikoille ja oppivat roomalaisilta kehittyneempiä viljelystapoja, kuten maan lannoittamisen ja entistä paremman muokkaamisen. Valloitetuissa maissa suuri osa tiluksia jäi entisille omistajille, mutta osan ottivat germaanit. Ne jaettiin pikku tiloina germaanisotureille, mutta germaaniylimykset ottivat haltuunsa suurtiloja, joita sitten viljelivät orjien avulla, kuten roomalaisetkin.

Orjia käytettiin kotiaskareissa, mutta toiset saivat maatilkun isännältä viljelläksensä. Siten kehittyi varsinaisesta orjuudesta sen lievempi muoto, maaorjuus. Ennen pitkää vapaat pikkutilain omistajatkin tulivat riippuvaisiksi suurtilallisista, he kun kaipasivat näinä rauhattomina aikoina mahtavaa suojelijaa. Täten katosivat vähitellen itsenäiset pikkutilat, ja niiden entiset omistajat muuttuivat hekin mahtavien naapurien maaorjiksi. Maaorjuus sai siis alkunsa kahdesta lähteestä, osittain varsinaisista orjista, osittain pikkutilallisista.

● Henkinen tila. Kansainvaellusten ajan rauhattomissa oloissa järjestys hävisi yhteiskunnasta, väkivalta ja sekasorto tulivat tilalle.

Tieteitä ja taiteita ei pitkiin aikoihin harjoitettu samalla menestyksellä kuin muinoin Kreikassa ja Roomassa, tietämättömyys ja taikausko olivat yleiseen vallalla.

Myös tavat raaistuivat. Veltostuneet roomalaiset, vaikka olivat germaaneja sivistyneempiä, omaksuivat näiden väkivaltaisen käytöstavan, ja germaanit vuorostaan rupesivat jäljittelemään roomalaisten monia paheellisia, turmeltuneita elintapoja. Eteläisten maiden 249luonto jo vaikutti herpaisevasti germaaneihin, jotka varhemmin olivat asuneet kylmemmän ja karumman luonnon ympäröiminä, mutta vielä enemmän ylellinen elämä ja aistilliset nautinnot. Avioliittoa ei enää pidetty kunniassa, vaan jollakin ylimyksellä saattoi olla yhtaikaa monta vaimoa ja niiden ohella vielä sivuvaimoja. Ylensyöminen ja väkijuomain liiallinen käyttö tulivat yleisiksi, niin että varakkaiden pidoissa toisinaan kaikki vieraat juopuneina uupuivat uneen. Raaka puhetapa, tappelut ja murhat olivat perin tavallisia kaikissa kansankerroksissa. Raakuus rehotti papistonkin keskuudessa. Niinpä kerrotaan erään piispan panettaneen papin, joka ei suostunut antamaan maataan hänelle, samaan ruumisarkkuun mätänevän ruumiin kanssa. Kirkoissakin, joiden tuli olla rauhoitettuja kaikelta väkivallalta ja vainottujenkin turvapaikkoja, tehtiin usein rikoksia, meluttiin ja tapeltiin.

□ Erittäin kuuluisiksi väkivaltaisesta esiintymisestään on tullut kaksi frankkilaiskuningatarta, Brunhilda ja Fredegunda, jotka elivät v:n 600 tienoilla. Kaksi frankkilaiskuningasta, veljekset Kilperik ja Sigebert, joista edellinen hallitsi Neustriaa (Länsi-Frankkia) ja jälkimmäinen Austrasiaa (Itä-Frankkia), naivat sisarukset, länsigoottien kuninkaan tyttäret, Galsvintan ja Brunhildan. Sigebert ja Brunhilda elivät sovussa keskenään, mutta Kilperik oli uskoton puolisolleen. Hän oli kyllä valallaan vannonut olevansa uskollinen goottilaiskuninkaan tyttärelle, mutta pian ilmestyi hoviin hänen entinen sivuvaimonsa Fredegunda. Tämän houkutuksesta Kilperik surmautti Galsvintan, joka turhaan oli pyrkinyt isänsä kotiin. Saatuaan sanoman sisarensa onnettomasta kohtalosta Brunhilda kehoitti puolisoaan kostamaan Kilperikille ja Fredegundalle. Ankara vaino ja kostosota alkoi Neustrian ja Austrasian välillä. Brunhildan ja Sigebertin puoli oli aluksi voitolla, mutta Fredegundan palkkaamat salamurhaajat tappoivat Sigebertin keskellä kansankokousta. Fredegundan raivo kääntyi nyt Kilperikiä kohtaan, joka sai surmansa nähtävästi hänen toimestaan. Kilperikin ja Galsvintan kaksi poikaa hän myös surmautti raivatakseen omalle pojalleen tien valtaistuimelle. Tyttärensä hän aikoi tappaa kuristamalla hänet arkun ja sen kannen väliin, mutta palvelija kiiruhti tytön hätähuudot kuultuaan apuun. Erään ylimyksen, joka tuli haastamaan häntä hänen julmista töistään vastuuseen, hän niinikään murhasi antamalla hänelle väkevällä myrkyllä sekoitettua viiniä. Brunhilda, jonka henkeä Fredegunda myös tavoitteli, raivosi loppuiällään samalla tavoin valtakunnassaan. Tikaria 250ja myrkkyä käytettiin ylimyksiä vastaan. Fredegunda eli vanhaksi ja kuoli luonnollisen kuoleman, mutta Brunhildan raivostuneet ylimykset luovuttivat Fredegundan pojalle, joka sidotti hänet villin hevosen häntään. Siten hän sai surmansa.

ITÄ-ROOMA KANSAINVAELLUSTEN AIKANA.

● Itä-Rooma eli Kreikan keisarikunta. Syrjässä suurten germaanisten kansainvaellusten valtaväylältä Itä-Rooma säilyi eheänä Länsi-Rooman kukistuessa ja pysyi voimassa vielä lähes tuhat vuotta, aina keskiajan lopulle. Itä-Rooman keisarikuntaa sanotaan usein myös Kreikan keisarikunnaksi; ja se nimi sille hyvin soveltuukin, koska kreikan kieli oli siellä vallitsevana: sillä kielellä toimitettiin jumalanpalvelus, sillä kirjoitettiin kirjat ja sitä virkamiehetkin käyttivät. Mutta tätä valtakuntaa on sanottu myös bysanttilaiseksi, koska sen pääkaupunki Konstantinopoli oli perustettu entisen kreikkalaisen siirtokunnan Byzantionin paikalle.

Kuva 145. Kilpa-ajot sirkuksessa.

Itä-Rooman keisarikunnan turvissa säilyi myöhemmillekin sukupolville kreikkalais-roomalainen sivistys: vanhat lait, tieteet, runous ja kuvaamataide. Siellä kukoistivat myös teollisuus ja kauppa. Konstantinopoli välitti yhteyttä idän ja lännen välillä, ollen samalla Euroopan etuvartiona Aasiaa vastaan; Kiinasta asti tuotiin sinne karavaaniteitse Aasian halki tavaroita, varsinkin silkkiä. Silkkiä ruvettiin viljelemään kotimaassakin, kun kaksi munkkia oli tuonut ontoissa sauvoissaan silk-kiäisperhosen 251munia Konstantinopoliin. Mutta kansa eli köyhyydessä ja tietämättömyydessä. Sitä rasittivat raskaat verot sekä maalla että kaupungeissa, ja virkamiehet tekivät usein vääryyttä, olivat mielivaltaisia ja puolueellisia.

Kuva 146. Bysanttilaisia sotilaita.

Keisarin valta oli rajaton, ja jokaisen, joka lähestyi häntä, oli itämaisen tavan mukaan osoitettava alamaista nöyryyttään heittäytymällä hänen jalkoihinsa. Kansaa hän tapasi sirkusleikeissä, joita Konstantinopolinkin keisarit yhä toimeenpanivat.

Kuva 147. Justinianus seurueineen. Mosaiikkikuva Ravennassa.

● Justinianus. Kansainvaellusten aikana hallitsi Itä-Roomassa kuuluisa keisari Justīniā´nus (527–565). Hän oli talonpojan poika Traakiasta, mutta kohosi kyvykkäänä nuorukaisena enonsa hovissa suureen arvoon ja vihdoin tämän kuoltua keisariksi. Puolisoksensa hän otti kyproslaisen villipetojen vartijan tyttären Theodō´ran, joka oli yhtä kuuluisa älystään kuin kauneudestaan ja usein neuvoillaan vaikutti ratkaisevasti hallitusasioihin. Justinianus tahtoi palauttaa Rooman valtakunnan entiselleen yhdistämällä 252germaanien valloittamat läntiset maat omaan valtakuntaansa. Hän lähetti oivalliset sotajoukkonsa taistelemaan Pohjois-Afrikkaan vandaaleja vastaan. Heidät voitettiin helposti ja maa yhdistettiin Itä-Roomaan. Pitkällisten sotien jälkeen valloitettiin Italia itägooteilta. Mutta Justinianuksen kuoltua nämä maat menetettiin jälleen: suurin osa Italiaa langobardeille ja Afrikka arabialaisille.

Kuva 148. Sofian kirkko nykyisellään.

Tärkein Justinianuksen hallitustoimista oli suuren lakikokoelman toimittaminen. Se on latinankielinen ja tunnetaan nimellä Corpus jūris cīvī´lis. Siihen sisältyvät asianmukaisesti järjestettyinä tärkeimmät Rooman vanhoista laeista, jotka siihen saakka olivat olleet hajallaan ja vaikeasti käytettävinä, sekä myös lainoppineiden selityksiä ja Justinianuksen antamia asetuksia. Lisäksi se käsittää lainopin oppikirjan. Justinianuksen lakikokoelma on vielä nytkin useimmissa Euroopan maissa lainsäädännön pohjana.

Toinen muistomerkki, joka on säilyttänyt Justinianuksen nimen 253kautta aikojen, on Sofian kirkko Konstantinopolissa. Se on bysanttilaisen rakennustaiteen kuuluisin tuote.

□ Bysanttilaisen rakennustaiteen huomattavimmat tunnusmerkit ovat ristin muotoinen pohjakaava ja korkealle kohoava pyöreä kupukatto eli kupoli, joka lepää holvikaarien varassa. Sofian kirkossa kupoli kaareutui 56 metriä lattian yläpuolelle. Tämä kirkko ei ole ulkopuolelta erikoisen huomattava, mutta sisältä se on harvinaisen upea. Valo virtaa kirkkoon korkealla olevista tiheään asetetuista ikkunoista. Seinät olivat päällystetyt erivärisillä hohtavilla marmorilaatoilla, ja kultapohjalta loistivat mosaiikkikuvat, jotka esittivät pyhimyksiä ja enkeleitä ja jotka olivat taidokkaasti laaditut pienistä erivärisistä osasista. Kultaa, hopeata ja kalliita kiviä oli käytetty runsaasti, yksin alttarin koristamista varten 40,000 naulaa. Sofian kirkon komeus oli maankuulu, ja Justinianuksen kerrotaan sen valmistuttua huudahtaneen: »Olen voittanut sinutkin, Salomo!» — Bysanttilaisen rakennustaiteen vaikutus oli tuntuva Euroopassakin, varsinkin muutamissa Italian kaupungeissa ja Venäjällä. Pyhän Markuksen kirkko Veneziassa on siitä parhaana todistuksena.

MUNKKILAISUUS JA LUOSTARIELÄMÄ.

● Erakot. Jo varhain tavataan kristittyjen joukossa niitä, jotka karttoivat elämän nautintoja ja elivät naimattomina. Se käsitys tuli vallitsevaksi, että ruumis tarpeineen ja haluineen oli jotakin alhaista ja synnillistä ja että se oli esteenä ihmisen lähestyessä Jumalaa. Kieltäytymällä avioelämästä ja kiduttamalla ruumistaan ihminen lähestyi siveellistä ihannetta. Tällaista itsensä kiduttamista sanotaan askeesiksi (kreikk. a´skēsis = harjoitus) ja niitä, jotka sitä harjoittavat, askeeteiksi.

Aluksi askeetit elivät seurakuntansa yhteydessä ja omaistensa parissa. Mutta kun seurakuntiin liittyi paljon nimikristittyjä, mikä vaikutti turmiollisesti niiden elämään, ja kun askeesin harjoitus kävi vaikeaksi toisten seurassa eläjälle, niin he läksivät kotoaan ja asettuivat yksinäisyyteen asumaan. Aluksi he oleskelivat kotiseutunsa lähistössä, mutta sitten he muuttivat kauas erämaahan. He saivat nimen eremiitta (erē´mos = autiomaa), mutta meidän kielessä heidän 254nimenään on erakko. Ensimmäinen kristitty erakko oli egyptiläinen Antō´nios, joka syntyi kolmannen vuosisadan keskivaiheilla Aleksandriassa ja saavutti harvinaisen korkean iän.

□ Antoniuksen vanhemmat, jotka olivat kristittyjä, saattoivat kehua sekä ylhäisestä sukuperästään että rikkaudestaan. Mutta Antonios ei pannut sellaiselle arvoa. Hän tahtoi mieluummin elää »yksivakaisena miehenä majassaan». Ainoastaan kirkossa hän kävi ahkerasti vanhempainsa kanssa. Kun vanhemmat olivat kuolleet, Antonios, joka silloin oli noin 20 vuoden vanha, eräänä päivänä meni kirkkoon syviin mietteisiin vaipuneena. Hän ajatteli opetuslapsia, jotka olivat jättäneet kaikki seuratakseen mestariaan, ja ensimmäistä seurakuntaa, jossa kaikki oli yhteistä. Kirkossa hän kuuli luettavan Jeesuksen sanat rikkaalle nuorukaiselle: »Myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna köyhille, ja sinulla on oleva aarre taivaassa!» Sanat vaikuttivat häneen niin, että hän myi perimänsä maatilan ja jakoi rahat köyhille. Vietettyään jonkin aikaa askeettista elämää kotikaupungissaan hän asettui erääseen hautaluolaan, jonne muuan ystävä toi hänelle leipää. Sieltä hän siirtyi suureen autiomaahan, jossa asui elämänsä loppuun saakka, saavuttaen pyhän miehen maineen ja herättäen lukemattomissa muissa halun seurata hänen esimerkkiään.

Monet kristityt alkoivat nyt Antonioksen tavoin viettää erakkoelämää autiomaissa. Mutta Antiokiassa eli mies, Simeon nimeltään, joka erosi maailmasta asettuen kaupungin edustalla olevan 18 metrin korkuisen pylvään päähän. Siinä hänen kerrotaan eläneen kolmattakymmentä vuotta, ja pylvään juurelle vaelsi joukoittain ihmisiä anomaan hänen siunaustaan. Erakon kuoltua asetettiin hänen kuvansa jonkinlaiseksi taikakaluksi kaikkialle itämaille, ja Simeon »pylväspyhimyksen» pylvään ympärille rakennettiin suuria rakennuksia, mm. majataloja niille ihmisille, jotka saapuivat pyhiinvaeltajina eli toivioretkeläisinä tälle pyhälle paikalle rukoilemaan.

● Luostarit. Kun erakkoja ilmestyi autiomaihin runsaasti, niin että toisin paikoin oli erakkomaja erakkomajan vieressä, muodostui heidän kesken jonkinlaista yhdyselämää. Antonioksen maanmies, entinen pakanallinen sotilas Pakum, laati 4:nnen vuosisadan (300-luvun) alkupuolella muutamia sääntöjä eräälle erakkoryhmälle, joka asettui asumaan Niilin saarella olevan kylän raunioille. Näin syntyi ensimmäinen erakkoyhdistys eli luostari (ruots. kloster, latin. claustrum = suljettu). Tällaisten yhdistysten jäseniä alettiin sanoa munkeiksi 255(kreikk. monakh´os = yksineläjä, erakko). Heidän esimiehensä sai nimen apotti, joka merkitsee »isää».

Aluksi luostareissa asui yksinomaan miehiä. Mutta jo Pakumin kerrotaan perustaneen sisarelleen luostarin, ja pian kohosi itämailla yhteisiä asuntoja naisillekin. Naispuolisia luostarinasukkaita sanottiin nunniksi, joka nimi merkitsee »siveää» tai »pyhää»; naisluostarin johtajaa sanottiin abbedissaksi.

Egyptistä luostarilaitos levisi nopeasti muuallekin itämaihin. Piispa Basĭ´leios Vähässä-Aasiassa antoi sitten yhteisen luostarisäännön, jonka mukaan idän munkkien elämä järjestyi ja jota myöhemmin meidänkin maamme kreikkalais-katolisissa luostareissa on noudatettu.

● Pyhä Benedictus. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin munkkilaisuus juurtui länsimaille. Vasta kun Benedi´ctus Nursialainen v. 529 perusti Monte Cassī´non luostarin Italiaan, länsimaitten munkkilaisuus järjestyi vakaalle kannalle ja kohosi suureen historialliseen merkitykseen.

□ Benedictus oli varhaisesta lapsuudestaan saakka vakavamielinen, ja koko elämänsä ajan hän halveksi maailmaa kuten kuihtunutta kukkaa. Hänet lähetettiin Roomaan oppimaan ajan korkeinta sivistystä, mutta nähdessään, kuinka moni opintoja harjoittaessaan hairahtui paheiden poluille, hän päätti erota maailmasta ja mennä yksinäisyyteen miettimään, miten parhaiten kelpaisi Jumalalle. Ei rakkaus nuoreen neitoon liioin voinut pidättää häntä, kun hän 18 vuoden iässä uskollisen imettäjänsä seuraamana lähti Abruzzein vuorille. Siellä legenda eli pyhimystaru tietää kertoa hänen tehneen ihmeellisiä töitä, ja siellä sielun vihollinen ilmestyi hänelle ihanan naisen muodossa vietelläkseen häntä syntiin ja paheeseen.

Hän asettui erääseen jyrkässä kalliossa olevaan ahtaaseen luolaan. Kallion juurella syöksyy esiin vähäinen virta purkaakseen nopeasti kiitävän vedentulvansa Tiberiin. Eräs hurskas munkki, joka asui ylempänä samalla vuorenselänteellä, laski joka päivä nuoralla kehnon ateriansa jäännökset Benedictukselle. Virran vilpoisella vedellä hän sammutti janonsa. Jotkut paimenet, jotka ensin olivat pitäneet nahkaan puettua erakkoa petoeläimenä, kertoivat naapuriseuduilla siitä hengellisestä ruoasta, jota he saivat joka kerran, kun tulivat hänen luokseen.

256Legenda kertoo paikkakunnan papin käyttäytyneen ynseästi hurskaita erakkoja kohtaan, heidän maineensa kun herätti hänessä kateutta, ja Benedictus päätti vihdoin siirtyä toiselle paikkakunnalle. Hän lähti kauemmas etelään ja asettui Campaniaan, puolitiehen Rooman ja Napolin välille. Vuorelta oli viehättävä näköala Abruzzien jylhään kallioseutuun. Benedictuksen tullessa tähän paikkaan oli vuorella ikivanha Apollolle pyhitetty temppeli, ja seudun asukkaat kokoontuivat sinne uhraamaan pakanallisille jumalille. Hän muutti Apollon temppelin rukoushuoneeksi, ja asukkaat kerääntyivät pian vanhalle uhripaikalle kuuntelemaan evankeliumia ristiinnaulitusta Vapahtajasta. V. 529 Benedictus rakensi tälle paikalle Monte Cassinon luostarin, josta tuli monien eri maissa olevien luostarien emäluostari. Hänen sisarensa asettui läheisyyteen asumaan, mutta hurskas veli ja hurskas sisar tapasivat toisensa vain kerran vuodessa ja silloin aina ulkopuolella luostaria, jonka kynnyksen yli ei yksikään nainen saanut astua.

Legenda kertoo, että Benedictus myöhään eräänä iltana, seisoessaan siinä tornissa, jossa hänellä oli makuusijansa, ja hartaasti katsellessaan ulos yön pimeyteen, yhtäkkiä keksi ylhäältä tulevan, päivänvaloa kirkkaamman valon, »ja koko maailma, yhteen auringonsäteeseen koottuna, näyttäytyi hänen silmiinsä.» Tätä tapausta benediktiinit, Benedictuksen munkkikuntaan kuuluvat munkit, pitivät sitten todistuksena siitä, että heidän suuri munkki-isänsä oli aavistanut veljeskuntansa leviävän koko maailmaan, joka täyttyisi sen valosta.

● Niitä ohjeita ja määräyksiä, joilla Benedictus järjesti munkkiensa elämän, sanotaan Benedictuksen säännöksi. Jokaisen, joka haluaa liittyä veljeskuntaan, tulee sitoutua sitä noudattamaan. Hänen tulee tehdä kolme munkkilupausta: hän lupaa 1) pysyä luostarissaan, 2) elää köyhänä ja naimattomana ja 3) olla apotille sekä luostarin laeille kuuliainen.

□ Ken haluaa ruveta benediktiiniksi, hänen pitää neljä tai viisi päivää turhaan kolkuttaa luostarin portille, ja usein hänet käsketään tiuskivin sanoin menemään tiehensä. Kun hän viimein pääsee sisälle, hän ensin saa asua vierasmajassa, sitten noviisien eli uusikkojen huoneessa, jossa joku kokenut munkki pitää häntä visusti silmällä päästäkseen selville siitä, etsiikö hän todella Jumalaa ja onko hän taipuvainen kuuliaisuuteen ja altis kärsimään kaikenlaista vaivaa. Jos hän kahden kuukauden kuluttua yhä edelleen haluaa päästä munkiksi, luetaan hänelle se sääntö, jota hänen luostarissa on noudattaminen. Jos hän tätä sääntöä säikähtää, hän vielä voi palata maailmaan. Mutta 257jos hänellä on rohkeutta käydä eteenpäin luostarielämän tietä, viedään hänet jälleen uusikkojen huoneeseen. Puolen vuoden perästä hän saa uudelleen kuulla säännön, ja kun neljä kuukautta on tämän jälkeen kulunut, on koe- eli uusikkoaika, joka siis on kestänyt kokonaisen vuoden, päättynyt, ja hänelle luetaan sääntö kolmannen kerran. Jos hän yhä pysyy aikeessaan, hän siitä päivästä alkaen ei saa luostaria jättää eikä lakata noudattamasta säännön määräyksiä.

Luostarissa ruhtinaan ja orjan pojat olivat samanarvoisia, ja munkeilla piti kaiken olla yhteistä, kuten ensimmäisellä seurakunnalla. Puku vaihteli olinpaikan ja vuodenajan mukaan. Säännöllisiä vaatekappaleita olivat paita ja kaapu, joka talvella oli vahvemmasta, kesällä ohuemmasta kankaasta; väriltään kaapu oli ensi aikoina valkea, sittemmin musta. Työssä ollessaan munkki piti kaavun päällä lyhyttä, mustaa, hihatonta päällysvaatetta. Jos hänen oli tehtävä hevosmatka, sai hän luostarin vaatevarastosta housut, jotka hänen kotiin palattuaan oli annettava takaisin pestyinä. Vuode laitettiin isohkoon makuuhuoneeseen, joka oli aina valaistuna. Vuoteen muodostivat matto, päänalus, lakana ja peite. Ruoka oli kehnoa, mutta ylellistä verrattuna idän erakkojen niukkaan ravintoon. Kukin munkki sai kaksi ruoka-annosta päivässä, ja jos luostarin puutarhasta riitti, myöskin hedelmiä ja vihanneksia jälkiruoaksi. Noihin kahteen jokapäiväiseen ruoka-annokseen kuului kalaa, munaa ja palkohedelmiä, myöhemmin silloin tällöin myös metsälinnun lihaa. Jokainen munkki sai niinikään päivittäin määrämitan viiniä. Ateriat olivat yhteisiä ja niiden aikana luettiin ääneen. Keittiössä jokainen veli palveli vuoroviikkonsa, ellei apotti häntä siitä muiden tointen takia vapauttanut.

Päivä oli tarkasti jaettu työtä, hartautta ja lepoa varten. »Laiskuus on sielun vihollinen», sanotaan Benedictuksen säännössä, ja rukouksen ja työn säännöllinen vaihtelu sekä työajan järkiperäinen jako olivat sen vahvoja puolia. Osa päivää kului talousaskareihin, toinen puutarha- ja peltotöihin, ja työajan lomassa oli lepohetkiä ja jumalanpalveluksia. Viimeksimainittuja oli 8 vuorokaudessa, 7 päivällä ja 1 yöllä.

Benediktiinit ovat tehneet suuren työn lähetyssaarnaajina levittäessään kristinuskoa monien pakanakansain keskuuteen.

Ennen kaikkea he kuitenkin olivat loistavia esikuvia ja hyväntekijöitä ympäristöllensä. Minne he saapuivat »risteineen ja auroineen», siellä voitiin heidän vaikutuksensa havaita sekä maassa että kansassa. Ei yksikään matkustaja turhaan kolkuttanut luostarin porttia, sillä Benedictus oli opettanut munkkejaan ottamaan vieraan vastaan, niinkuin hän olisi Kristus. Benedictus teroitti munkkiensa mieliin, että heidän velvollisuutensa oli virvoittaa köyhiä, vaatettaa alastomia, käydä sairaiden luona ja haudata kuolleita. Sen tähden köyhät ja sairaat voivat turvallisesti käydä luostarissa.

258

Kuva 149. Luostarin piha.

Armeliaisuudentöiden kanssa rinnan tehtiin työtä aineellisen sivistyksen palveluksessa. Benediktiinimunkit kaatoivat metsiä, kuivasivat soita, muuttivat nummia hedelmällisiksi vainioiksi ja viljelivät puutarhoja. Kun he suurimmaksi osaksi elivät kala- ja kasvisruoilla, niin he harrastivat varsinkin kalastusta ja puutarhanhoitoa. Mutta mehiläishoitokin menestyi luostareissa, ja Pohjois-Euroopan luostarien asukkaat vaihtoivat itselleen etelän munkeilta viiniä ja vahakynttilöitä. Useat munkit olivat myös taitavia käsityöläisiä.

Lopuksi on mainittava luostarien vaikutus henkisen sivistyksen kohottamiseksi. Luostarista tuli tavallisesti koko seutunsa keskus, ei ainoastaan lähetysasema, vaan myös koulu. Ympäristön asukkaat veivät lapsensa munkkien luo, jotta nämä antaisivat heille opetusta lukemisessa ja kirjoittamisessa, vieläpä muissakin tiedoissa ja taidoissa. Aikojen kuluessa benediktiinit uhrasivat yhä enemmän voimia kirjalliseen työskentelyyn; he jäljensivät muinaisajan kirjailijain ynnä kirkkoisien käsikirjoituksia sekä sepittivät ajan tapahtumista laajoja kertomuksia (kronikoita) ja vuosikirjoja (annaaleja), joista on ollut mitä suurin hyöty myöhemmän ajan historiantutkimukselle. Ne veljet, joilla oli taiteellisia lahjoja, saivat työskennellä maalareina ja arkkitehteinä.

259Benediktiiniveljeskunnan rinnalla kaikki muut länsimaiden munkkiyhdistykset joutuivat varjoon. Tämän munkkikunnan sanotaan antaneen kirkolle 24 paavia, 200 kardinaalia, 1,600 arkkipiispaa, 1,600 pyhimystä ja 16,000 kirjailijaa. Mutta tälle veljeskunnalle kävi kuitenkin samoin kuin myöhemmin monelle muulle: rikkaus ja valta tuottivat sille tuhon. Hempeät ja veltot elämäntavat sekä ylellisyys saivat valtaa benediktiinien keskuudessa. Kun toinen sukupolvi tarmokkaalla työllä oli hankkinut luostarille suotuisat elinehdot, seurasi sitä usein toinen, joka kerätyillä rikkauksilla eli suurellisesti. Luostarielämä saattoi myös synnyttää raskasmielisyyttä ja henkistä tylsyyttä. Muuan luostariveli kuvaa tällaista sieluntilaa näin: »Usein kun olet yksinäsi kammiossasi, valtaa sinut jonkinlainen toimettomuus, henkinen velttous ja sisäinen kyllästyminen. Olet vakavasti tyytymätön itseesi, olet taakkanna itsellesi. Sinulla ei enää ole sisäistä iloa, joka ennen teki sinut niin onnelliseksi; se makeus, joka sinussa ennen oli, on muuttunut karvaudeksi. Rikas kyynellähteesi on ehtynyt, hengellinen kevääsi on kuihtunut. Sielusi on särkynyt, eikä sinulla ole mitään keinoa, millä saada se levolliseksi. Lukeminen ei sinulle maistu; rukouksen makeus on ohi.»

KIRKKO JÄRJESTYY.

● Rooma kristikunnan keskus. Kun suuret germaanien kansainvaellukset panivat hajalle Länsi-Rooman valtakunnan, Rooma lopullisesti lakkasi olemasta maailman pääkaupunki. Mutta juuri samaan aikaan Rooma kohosi kristikunnan pääkaupungiksi, siksi paikaksi, josta kristinuskoa levitettiin yhä kauemmas pakanakansain keskuuteen ja josta koko länsimaista katolista kirkkoa voimakkaasti hallittiin. Siellä asui Rooman piispa, joka pyhän Pietarin seuraajana kohosi koko katolisen kristikunnan päämieheksi ja jota sanottiin paaviksi. Itämainen eli kreikkalais-katolinen kirkko sitä vastoin erkaantui yhä täydellisemmin lännen kirkosta ja Rooman paavien alaisuudesta, vaikka lopullinen kirkkokuntain ero tapahtui vasta paljon myöhemmin.

Kuva 150. Pyhän Pietarin tuoli Pietarin kirkossa Roomassa. Renkaat kantotankoja varten.

260● Gregorius Suuri (590–604). Kirkon sisäisen järjestyksen lujittamisessa ja sen ulkonaisen vallan vahvistamisessa oli paavi Gregō´rius Suurella huomattavat ansiot.

□ Gregorius oli ylhäistä roomalaista virkamiessukua. Hän sai hyvän kasvatuksen, ja vanhemmat toivoivat hänen saavuttavan mainetta valtion virkamiehenä. Hän kohosikin 35 vuoden ikäisenä Rooman kaupunginpäälliköksi, ja jonkin aikaa hänen nähtiin kulkevan kaduilla jalokivillä koristetussa silkkipuvussa. Mutta maallinen mahti, loisto ja komeus eivät viehättäneet häntä. Gregorius halusi yksinäisyyteen, ja isänsä kuoltua hän vetäytyi maatiloilleen Sisiliaan. Sinne hän perusti kuusi luostaria ja Roomassa sijaitsevaan taloonsa seitsemännen, jonne itsekin asettui munkkina elämään, noudattaen kuuluisan sukulaisensa, pyhän Benedictuksen, esimerkkiä. Mutta pian hänen oli jätettävä luostari, kun Rooman piispa nimitti hänet lähettilääkseen Konstantinopoliin, jossa hän oleskeli seitsemän vuotta, nauttien hovin suosiota ja arvonantoa. Kotiin palattuaan hän meni jälleen luostariin, jonka apotiksi hänet pian valittiin.

V. 590 roomalaiset valitsivat hänet paaviksi. Kerrotaan, että Gregorius ensin kieltäytyi vastaanottamasta tätä ylhäistä virkaa, ja että hän pakeni kaupungista piileskellen metsässä kolme vuorokautta. Levottomina hänen paostaan roomalaiset etsivät häntä, ja säteilevän valkoinen kyyhkynen — niin tarina kertoo — lensi heidän edellään tietä osoittaen. Riemusaatossa he veivät piispansa kaupunkiin, jossa hänet juhlallisesti vihittiin Pietarin kirkossa.

Kuva 151. Gregorius Suuri.

Paaviksi tultuaan Gregorius säilytti lempeän ja armahtavaisen mielenlaatunsa. Niillä varoilla, joita hän sai paavillisista tiloista sekä omista perintötiloistaan, hänelle kävi mahdolliseksi antaa almuja köyhille, joista maallinen esivalta ei enää pitänyt huolta. Jokaisen kuukauden ensimmäisenä päivänä jaettiin kirkkojen ja luostarien esipihoilla tarvitseville viljaa, viiniä ja juustoa. Ennen kuin Gregorius maistoi hänen eteensä pantua ruokaa, hän otti siitä vähän ja käski viedä sen niille köyhille, jotka seisoivat hänen ovensa suussa. Kuultuaan kerran, että kerjäläinen oli kuollut nälkään Rooman kadulla, hän sulkeutui moneksi päiväksi huoneeseensa 261uskaltamatta lähestyä alttaria. Sellainen tapaus tuntui hänestä osoittavan, että kirkon varoja oli huonosti hoidettu. Vaikka hän oli kristikunnan päämies, kutsui hän itseään nimellä »Jumalan palvelijain palvelija» (lat. servus servô´rum Dĕ´ī).

1) Paavin toimessa Gregorius osoitti harvinaista jäntevyyttä. Paavin valta oli yhä kohoamassa. Italiassa toimitettiin tuskin ainoatakaan piispan vaalia, ennen kuin oltiin varmoja Gregoriuksen suostumuksesta, ja se käsitys pääsi vallalle, että piispalla piti olla virkaansa paavin hyväksyminen. Ennen pitkää paavi vahvisti kaikki piispat virkoihinsa. Niitä kirkon jäseniä vastaan, jotka eivät alistuneet paavin tahtoon, hän saattoi rangaistuskeinona käyttää pannaa eli kirkonkirousta. Pannaan julistettu ei saanut käydä pyhällä ehtoollisella; häntä ei saatu vihkiä avioliittoon; hänen lapsiaan ei kastettu, ja jos hän pannanalaisena kuoli, niin häntä ei haudattu siunattuun maahan. Kirkonkirous saattoi kohdata kokonaisia seurakuntia, jopa koko valtakuntaakin. Sitä sanottiin silloin interdiktiksi. Interdiktiin julistetulla alueella lakkasivat kaikki kirkolliset toimitukset. Tällaisia rangaistuksia peläten ihmiset taipuivat paavin ja pappien määräyksiin.

2) Gregorius järjesti katolisen jumalanpalveluksen entistä loistavammaksi ja juhlallisemmaksi. Erittäin vaikuttavana osana oli kirkkolaulu, jonka Gregorius järjesti valikoimalla kirkkovuoden juhla- ja pyhäpäiviksi raamatusta laulettaviksi sopivia lauselmia. Sävelmät kehittyivät yhä juhlallisemmiksi. Kirkkokuoro esitti vaikeammat sävelmät. N. s. gregoriaaninen kirkkolaulu on meidän virsi- ja koraalilaulumme pohjana. Jumalanpalveluksen keskeisin toimitus oli Herran ehtoollinen, jota kaikkine siihen kuuluvine menoineen sanottiin messuksi.

□ Jumalanpalveluksessa seurakuntalaiset seisoivat tai olivat polvillaan lattialla, sillä kirkoissa ei ollut penkkejä. Juhlallista valoa levisi kirkkoon vahakynttilöistä, joita paloi kattokruunuissa sekä pyhimysten kuvain eteen sijoitetuissa kynttiläjaloissa. Kirkon itäpäässä oli alttari, jolle koruompeleilla kirjailtu valkea liina oli levitetty. Alttarilla oli hopeinen ehtoolliskalkki sekä astia pyhää leipää varten. Alttarin edessä seisoi pappi. Hänellä oli yllään valkea 262vaate, joka ulottui maahan asti, sekä polviin päättyvä kullalla kuvitettu messukasukka. Messussa pappi laskeutui polvilleen ja kohosi jälleen, kääntyi välistä seurakuntaan, välistä taas alttariin päin sekä pirskotti pyhää vihkivettä seurakuntalaisten päälle. Hänen ympärillään kirkonpalvelijat heiluttivat suitsutusastioita, joista hyvänhajuista tuoksua levisi kirkkoon. Pappi luki latinankielisiä rukouksia, ja kuoripojat lauloivat. Sitten pieni kello kilisi, pappi otti pyhän astian alttarilta, kohotti sen ilmaan ja kehoitti läsnäolevia »ylentämään sydämensä». Hartaina seurakuntalaiset lankesivat polvilleen ja vastaanottivat pyhän ehtoollisen.

Kuva 152. Pyhäinjäännössäiliö.

● 3) Gregorius opetti, että herranehtoollisen nautitseminen on uhri, se on Kristuksen kärsimisen veretöntä uudistamista. »Joka kerran kun uhraamme Kristukselle hänen kärsimisensä uhria, toistamme me hänen kärsimistään omien syntiemme päästöksi.» Mutta pyhän sakramentin nauttimiseen tulee liittyä hyviä töitä, ihmisten on myös uhrattava Jumalalle maalliset etunsa ja aikeensa sekä sydämensä syntiset taipumukset.

Kuva 153. Suitsutusastia.

Gregoriuksen käsityksen mukaan sielu ihmisen kuoltua joutui kiirastulen vaivaan puhdistuakseen synneistä. Kumminkin saattoivat papit lieventää vainajan tuskia ja lyhentää puhdistusaikaa messuillaan. Tämä oppi tuotti sittemmin kirkolle ja luostareille suunnattomia rikkauksia, varakkaat henkilöt kun eläessään testamenttasivat omaisuutensa kirkolle, jotta papit ja munkit heidän kuoltuaan lukisivat sielumessuja heidän puolestaan.

Oppi pyhimyksistä ja pyhäinjäännösten ihmeitä tekevästä voimasta juurtui tähän aikaan katoliseen kristi-kuntaan. 263Konstantinopolista palatessaan Gregorius toi mukanaan kallisarvoisina pyhäinjäännöksinä Andreaan ja Luukkaan käsivarret, ja paaviksi tultuaan hän lähetteli ruhtinaallisille henkilöille suuriarvoisimpina lahjoina Kristuksen ristin siruja.

Kuva 154. Pyhäinjäännöslipas.

4) Gregorius harrasti myös innokkaasti lähetystointa. Hänen aikanaan areiolaisuuden valta heikkeni. Langobardit hylkäsivät sen ja jo aikaisemmin oli länsigoottien kuningas Espanjassa omaksunut katolisen opin. Gregorius niin ikään harrasti, niin kuin jo aikaisemmin on mainittu, pakanain käännyttämistä.

● Bonifatius. Gregoriuksen kuoleman jälkeen alettiin levittää kristinuskoa nykyiseen Saksaan. Tämän maan varsinainen kääntäjä oli Wynfrith [ui´nfriþ] eli Bonifā´tius, »saksalaisten apostoli». Hänen toimestaan kristinusko sai 8:nnen vuosisadan (700-luvun) alkupuolella lopullisen voiton Keski- ja Etelä-Saksassa. Lisäksi koko frankkilaisvaltio hänen toimestaan jaettiin hiippakuntiin, joiden piispat velvoitettiin kuuliaisuuteen paaville, ja luostareissa pantiin voimaan benediktiinisääntö. Täten torjuttiin vaara roomalais-katolisen kirkkokunnan hajoamisesta moneen kansalliskirkkoon. Bonifatiuksen itsensä paavi nimitti arkkipiispaksi.

□ Bonifatius oli anglosaksilaisen maanviljelijän poika. Hän meni nuorena benediktiiniluostariin ja 30-vuotiaana hänet vihittiin papiksi. Hänet valtasi niin kuin niin monen muunkin luostariveljen vaellushalu, ja hän päätti lähteä ventovierasten joukkoon työskennelläkseen Jumalan valtakunnan leviämisen hyväksi ja pelastaakseen sielunsa.

Hän lähti ensin friisien maahan vaikuttaakseen sikäläisten pakanain joukossa. Huomattuaan työnsä turhaksi hän teki matkan Roomaan, jossa vaihtoi alkuperäisen Wynfrith nimensä latinankieliseen Bonifatius 264nimeen ja saavutti paavin suosion. Kun paavi huomasi anglosaksilaisen munkin harvinaisen kyvyn, hän lähetti hänet taivuttamaan saksalaiset katolisen kirkon yhteyteen. Bonifatius lähti Thüringeniin aloittaen työn, jolla oli suuri merkitys kristinuskon ja katolisen kirkon leviämiselle.

Ollessaan kahdeksannellakymmenennellä Bonifatius halusi jälleen lähteä lähetysmatkalle. Annettuaan piispan tehtävät eräälle oppilaalleen hän suuntasi matkansa Mainzista Reiniä pitkin friisien maahan nykyiseen Hollantiin. Siellä Bonifatius kärsi marttyyrikuoleman. Kun eräs pakanallinen friisi veti miekkansa piispaa vastaan, tämä piti evankeliumikirjaa päänsä suojana. Hän tahtoi, kuten legenda kertoo, kuolemassa suojata itseään tällä kirjalla, jonka lukeminen oli elämässä tuottanut hänelle iloa. Kuolettavasti haavoitettuna hän kehoitti seuralaisiaan herkeämään taistelusta.

ISLAM JA ARABIALAISET

● Arabia ja beduiinit. Arabialaiset, jotka kuuluvat seemiläiseen kansanryhmään, olivat aina 7:nnen vuosisadan alkuun asti eläneet omissa oloissaan vaikuttamatta varsinaisesti muiden kansojen kohtaloihin. Heidän maansa, laaja Arabian niemimaa, on suurimmaksi osaksi hiekkaista autiomaata, jossa vuorenharjanteet paikka paikoin katkaisevat tasaisen hiekka-aavikon yksitoikkoisuutta. Aurinko paahtaa kuumasti tätä muutoinkin kuivaa maata. Sade on harvinaista, ja kun joskus sataa, kuiva maa nielee nopeasti veden. Ainoastaan siellä täällä on keitaita, jotka tekevät ihmiselämän mahdolliseksi. Kasvisto on köyhä. Vain merenrannikkoseudut niemimaan lounaisosassa ovat hedelmällisiä. Siellä viihtyvät etelämaiden kasvit, sieltä saatiin jo vanhalla ajalla hajuaineita, siellä kasvaa taatelipalmu, ja se on myös kahvipensaan kotimaa.

Maan luonto painoi leimansa kansaankin. Köyhänä se eleli autiomaassaan, mutta sen luonto oli tulinen kuin auringon polttava paahde. Se oli sotaista, kostonhimoista ja rosvoelämään taipuvaista. Mutta sillä oli myös suurenmoinen mielikuvitus, jolle öiset retket rannattomissa autiomaissa alati antoivat uutta lentoa. Värikkäitä satuja, arvoituksia ja tunnelmallisia runoja oli jo vanhoina aikoina 265syntynyt Arabiassa. Sellainen oli autiomaan kansa, beduiinit, joka oli suurin ja tärkein osa Arabian asukkaita. He elivät heimokunnittain päällikköjensä johdossa, käyden alituiseen sotaa toisia heimoja vastaan ja ryöstellen autiomaan halki kulkevia kauppakaravaaneja. Uskonnossakin vallitsi suuri hajanaisuus. Useimmat palvelivat aurinkoa, kuuta tai tähtiä; mutta juutalaisten ja kristittyjen uskonnollakin oli tunnustajia Arabiassa. Jonkinlaisena yhdyssiteenä oli pyhä Kaaban temppeli Mekan kaupungissa, jonne Arabian heimot vuosittain saapuivat yhteistä juhlaa ja markkinoita pitämään. Kaabassa oli kuuluisa »musta kivi», tarun mukaan taivaasta pudonnut rubiini, joka ihmisten syntien tähden oli muuttunut mustaksi.

● Muhammed (570–632). Nuo sotaiset, keskenään riitaisat heimot liitti yhdeksi kansaksi uuden uskonnon siteillä arabialaisten profeetta Muhammed.

Muhammed (suom. = Korkeasti ylistetty) syntyi v. 570 Mekassa köyhistä vanhemmista, jotka kuuluivat arvokkaaseen kureišin heimoon. Menetettyään heti syntymänsä jälkeen isänsä ja 6-vuotiaana äitinsä Muhammed tuli setänsä ottopojaksi. Hän tottui aikaisin työhön, ja hänen tehtävänään oli lammas- ja vuohilaumain paimentaminen Mekan lähistössä olevilla laitumilla. Aikuiseksi tultuaan Muhammed joutui äveriään kauppiaanlesken Khadīdžan palvelukseen ja teki karavaanimatkoja kaukaisiin kaupunkeihin. Khadidža ihastui muhkeaan, haaveelliseen nuorukaiseen, ja hän meni naimisiin Muhammedin kanssa, vaikka olikin häntä 15 vuotta vanhempi. Avioliitto oli ikäerosta huolimatta onnellinen, ja Muhammed saavutti arvokkaan yhteiskunnallisen aseman ja taloudellisesti huolettoman elämän.

Naimisiin mennessään Muhammed palveli vielä vanhoja pakanajumalia kuten useimmat muutkin mekkalaiset. Mutta sitten hän matkoillaan ja myös Mekassa, vieläpä omassa talossaan tutustui kristittyjen ja juutalaisten uskontoon. Hän muuttui mietiskeleväksi ja araksi. Usein hän vetäytyi kotoaan autiomaahan paastoamaan ja rukoilemaan. Tämä huononsi hänen lapsesta saakka heikkoa terveyttään. Hän vaipui toisinaan omituiseen hurmiotilaan, 266näki näkyjä ja kuuli ääniä, jotka kehoittivat häntä nousemaan kansansa profeetaksi.

□ Eräänä kevätiltana Muhammed saapui tapansa mukaan Hira vuorelle rukoilemaan. Silloin hän näki näyn: enkeli tuli hänen luoksensa silkkikankainen kirja kädessään ja lausui: »Lue!» Muhammed vastusteli, mutta silloin enkeli tarttui häneen niin kovakouraisesti, että hän luuli viime hetkensä tulleen. Tämä uudistui kolmasti. Kolmannella kerralla Muhammed kysyi: »Mitä minun tulee lukea?» Enkeli lausui: »Lue tämä! Puhu nimessä Herran, joka loi ihmisen! Herrasi on ylevämielinen; hän opetti kynän avulla ihmisille, mitä he eivät ennen tienneet.»

● Ankarien epäilysten jälkeen Muhammed tuli vakuuttuneeksi, että Jumala oli valinnut hänet profeetakseen ja saaden Khadidžalta vahvistusta tälle uskolleen hän päätti ruveta julistamaan uutta uskontoa. Hän oli silloin 40 vuoden ikäinen.

Harvat uskoivat häneen. Enimmät pilkkasivat »omatekoista» profeettaa, ja pian mekkalaiset, jotka pelkäsivät uuden uskonnon vähentävän pyhiinvaeltajain retkiä, joista heidän kaupunkinsa pääasiallisesti eli, rupesivat vainoamaan Muhammedia ja hänen kannattajiaan. Muhammed päätti silloin paeta Medinaan, joka kaupunki Mekan kilpailijana oli hänelle suosiollisempi.

□ Muhammedin kiivaimmat vihamiehet olivat päättäneet yöllä tappaa hänet. He jo vartioitsivat profeetan taloa, kun enkeli Gabriel — niin Muhammed on itse kertonut — ilmoitti vaarasta, ja hänen onnistui pelastua. Hänen orpanansa Alī, joka oli hänen uskollisin kannattajansa, pukeutui profeetan viheriään vaippaan ja laskeutui hänen vuoteelleen sellaiseen paikkaan, josta vartioivat viholliset saattoivat nähdä hänet. Sillä välin kuin nämä lakkaamatta pitivät varalla tuota luultua profeettaa, Muhammed nousi talon vastaisella puolella erään muurin yli ja pakeni yön pimeyteen yhden ainoan miehen saattamana. Keskiyön aikaan profeetan viholliset tunkeutuivat hänen taloonsa ja löysivät Alin vaipuneena teeskenneltyyn uneen. He huomasivat pian juonen. Mutta antamatta Alin viivyttää itseänsä he lähtivät heti ajamaan takaa Muhammedia ja lupasivat hänen päästään sadan kamelin palkinnon.

Pakolaiset olivat piiloutuneet erääseen Mekan ulkopuolella olevaan luolaan. Aamun koittaessa — niin taru kertoo — he kuulivat 267takaa-ajajien askelia ja ääniä ulkoa. »Meitä on vain kaksi», Muhammedin seuralainen virkkoi pelokkaana. »Niin», Muhammed vastasi, »mutta Jumala on kolmantena». Samassa hämähäkki kutoi verkkonsa luolan suulle. Takaa-ajajat, arvellen, ettei kukaan olisi voinut päästä luolaan rikkomatta verkkoa, poistuivat ja pakolaiset olivat pelastuneet.

Kuva 155. Muhammed valloittaa erään linnan.

Muhammedin Medinassa olevat kannattajat olivat joka päivä, häntä odotellen, kulkeneet kaupungistaan kappaleen matkaa Mekkaan päin ottaakseen profeetan juhlallisesti vastaan. Kun hän nyt viimein saapui, vaeltaen polttavassa keskipäivän helteessä, ei yksikään ystävä ollut häntä vastassa. Hän antoi kamelinsa harhailla ympäri kaupunkia odottaen, missä se haluaisi levätä — siinä tahtoi profeetta asua. — Näin päättyi Muhammedin pako. Arabialaiset kutsuvat sitä nimellä hidžra. Heinäkuun 16 p. v. 622, jolloin he arvelevat sen tapahtuneen, on heidän ajanlaskunsa lähtökohta.

● Medinassa Muhammedin uskolaisten piiri nopeasti kasvoi, ja kun hän vähälukuisella joukolla saavutti voiton mekkalaisista, hän kohosi yhä enemmän arvossa. Kahdeksanvuotisen paon jäljestä Muhammed saapui voitokkaana Mekkaan, valloitti kaupungin ja särki epäjumalankuvat Kaabasta. »Totuus on tullut», sanottiin, »hävitköön valhe!» Muhammedin kuollessa (632) koko Arabia oli yhtyneenä yhdeksi valtakunnaksi yhteisen uskonnon siteellä.

● Islam. Muhammedin perustamaa uskontoa sanotaan islāmiksi joka merkitsee »antautumista» Jumalan tahtoon. Se on esitetty muhamettilaisten pyhässä kirjassa koraanissa, joka pantiin kokoon 268vasta profeetan kuoleman jälkeen. Islamia luodessaan Muhammed sai vaikutuksia, paitsi oman heimonsa pakanauskonnosta, juutalaisuudesta ja kristinuskosta. Islamin ydinlause on: »Ei ole muuta kuin yksi Jumala, Allāh, ja Muhammed on hänen profeettansa». Jumala, joka on iankaikkinen, on luonut taivaan ja maan ja antanut ihmisille kuolemattoman sielun. Profeettoja ovat olleet myös Aatami, Noa, Aabraham, Mooses ja Jeesus, mutta Muhammed on viimeinen ja kaikkia edeltäjiään suurempi — hän on »profetian sinetti». Viimeisenä päivänä hyvä saa palkkansa, paha rangaistuksensa. Tuomion tullessa ihmiset ovat kuin ilmassa leijaileva tomu: se, jonka vaakakuppi on hyvistä töistä raskas, pääsee viettämään ihanaa elämää paratiisissa, mutta jonka vaakakuppi on liian kevyt, se syöstään helvetin syvyyteen ja palavaan tuleen. Paratiisissa on siimestä, vilpoista vettä, maitoa ja säihkyvää viiniä, ja hurskaita odottavat iäti nuoret mustasilmäiset neitoset, jotka ovat »kuni vielä näkinkenkään kätketyt helmet». Ihminen ei voi välttää kohtaloaan, sillä sen Allah on ennakolta määrännyt (fatalismi).

Yhtä tärkeätä kuin opinkappaleihin uskominen, on määrättyjen ulkonaisten menojen suorittaminen. On varsinkin viisi seikkaa, jotka Allahin silmissä ovat ansiokkaita: 1) sotiminen islamin puolesta; 2) rukous; 3) paasto; 4) almut; 5) pyhiinvaellusretki Mekkaan. Joka perjantai uskovaiset eli muslimit kokoontuvat jumalanpalvelukseen moskeijaan, joksi muhamettilaisten temppeliä sanotaan.

Koraani on muhamettilaisten lakikirjakin. Se kieltää muun muassa viinin nauttimisen. Sitä vastoin on monivaimoisuus sallittu, mutta enempää kuin neljä vaimoa ei uskovaisella saa olla; avioero on sallittu pienestäkin syystä. Ulkopuolella kotia tulee naisten esiintyä peitetyin kasvoin. Sitä talonosaa, jossa vaimot asuvat, sanotaan haaremiksi.

Koraani (suom. »lukeminen») jakautuu 114 lukuun eli suraan, jotka ovat niin järjestetyt, että pisimmät ilmestykset ovat kirjan alussa, lyhimmät lopussa. Poikkeuksen tästä tekee ensimmäinen luku, jossa on seitsemän säettä ja jolla islamissa on Isä meidän rukouksen arvo ja asema. Se kuuluu: »Jumalan, armollisen armahtajan, nimessä! Kiitos Jumalalle, maailman herralle, armolliselle armahtajalle, tuomiopäivän valtiaalle! Sinua me palvelemme ja sinulta 269me rukoilemme apua. Johda meitä oikealle tielle, niitten tielle, joille olet hyvyyttä osoittanut, joita et vihaa ja jotka eivät ole eksyksissä!» Kullakin luvulla on oma nimensä, joka ei kumminkaan vähääkään ilmaise sen sisällystä. lystä. Niitä ovat esim. »lehmä», »tähti», »yö», »sarastus», »historia», »liittoutuneet». Esitystapa on usein runollisen lennokasta, vaikka se onkin suorasanaista. Koraani sisältää monta korkeata ajatusta, monta viisasta elämänohjetta, mutta myös monta siveellisesti arvotonta ja monta keskenään ristiriitaista kohtaa.

Kuva 156. Muhamettilaisten rukousasentoja.

Kuva 157. Koraanin alkulehti.

2:sen suran 172:s värssy: »Ei hurskaus ole sitä, että käännätte kasvonne länteen tai itään; hurskas on se, joka uskoo Allahiin ja viimeiseen tuomioon ja enkeleihin ja kirjoituksiin ja profeettoihin ja joka rakkaudesta Häneen antaa rahansa omaisilleen, vaivaisille ja köyhille ja tien pojalle (matkaajalle) ja kerjäläisille ja vangeille; ja joka rukoilee rukouksensa ja maksaa veronsa köyhille; ja joka velvollisuutensa täyttää ja miehuullisena kestää onnettomuuden, hädän ja ahdistuksen aikana; hurskaita ovat ne, jotka ovat puhtaita, 270ne, jotka ovat Jumalaa pelkääväisiä.» — 265:s värssy: »Hyvä puhe ja anteeksianto on parempi kuin almu, jota seuraa väärä teko; ja Allah on rikas ja lempeä.»

Kuva 158. Arabialaisjoukko.

● »Pyhä sota» (632–732). Muhammedin kuoltua hallitsivat valtakuntaa kalifit (suom. = sijaiset), joiden hallussa oli sekä valtion ja sotaväen että uskonnon johto. Uuden uskonsa innostamina arabialaiset lähtivät pian valloitusretkille oman maansa ulkopuolelle. Ensin hyökättiin Itä-Rooman keisarikunnan omistamiin maihin, Syyriaan ja Palestiinaan. Jerusalem valloitettiin ja Salomon temppelin paikalle rakennettiin muhammettilainen moskeija, jota suurimman valloittajakalifin nimen mukaan sanotaan »Omārin moskeijaksi». Pian hävitettiin myös Persian valtakunta, ja kohta sen jälkeen arabialaiset ottivat haltuunsa Egyptin, edeten sieltä pitkin Pohjois-Afrikan rannikkoa aina Atlantin merelle saakka. Konstantinopolia he ryhtyivät piirittämään, mutta käyttämällä »kreikkalaista tulta», joka paloi vedessäkin, saatiin arabialaiset karkotetuiksi, ja kaupunki pelastui. Mutta Pohjois-Afrikasta he hyökkäsivät päällikkönsä Tarikin johtamina v. 711 Pyreneitten niemimaahan, jossa laskivat länsigootit valtansa alle. Jatkoivatpa he matkaansa Pyreneitten yli frankkienkin maahan, mutta 271siellä heidät voitettiin Poitiers´n [puatje´] taistelussa v. 732, joten Eurooppa pelastui islamin vallalta. — Sata vuotta arabialaisten voittoretki oli kestänyt. Sinä aikana he olivat muodostaneet valtakunnan, johon kuului maita kolmesta maanosasta ja joka oli Aleksanteri Suurenkin valtakuntaa laajempi.

Voitetut kansat saivat pitää uskontonsa muualla paitsi Arabiassa, jossa vierasta uskontoa ei sallittu. Mutta niiden tuli maksaa veroja voittajalle. Kenraalikuvernöörit hallitsivat kalifin nimessä eri maakuntia. Aluksi oli Mekka, tuo »pyhä kaupunki», arabialaisen maailmanvallan pääkaupunki. Sitten otettiin pääkaupungiksi Syyrian erämaan keitaalla sijaitseva Damasko´s, kunnes kalifit 8:nnen vuosisadan keskivaiheilla muuttivat hoveineen Bagdā´diin Tigriin rannalle.

● Valtakunnan hajoaminen (732–1000). Arabialaisten maailmanvalta ei tullut pitkälliseksi. Jo n. v. 750 Espanja irtausi itsenäiseasi valtioksi, jota pääkaupunkinsa mukaan sanottiin Córdoban kalifikunnaksi. 10:nnellä vuosisadalla Egypti, Pohjois-Afrikka ja Sisiilia muodostuivat eri kalifikunnaksi, jonka pääkaupunki oli Kairo. Aasiassakin syntyi eri valtioita. Niinpä Persia irtaantui v:n 1000 paikkeilla. Bagdadin kalifikunta oli tällöin vähäinen jäännös entisestä.

Mutta valtakunnan hajoamisen jälkeen kukoisti kauan arabialainen sivistys, josta tuonnempana kerrotaan.

II. Kaarle Suuri ja hänen aikansa.

KAARLE SUURI (768–814).

Kaarle Suuren sukuperä. Frankkilaisten taistellessa arabialaisia vastaan Poitiers´n taistelussa oli heidän johtajanaan frankkilaisvaltakunnan majordomus Kaarle, jolle voiton johdosta annettiin nimeksi Martell, s. o. »Vasara». Tähän aikaan majordomus oli frankkien todellinen hallitsija, sillä Klodovigin jälkeen merovinkikuninkaat olivat veltostuneet ja elivät enimmäkseen toimettomina maakartanoissaan. Kaarle Martellin poika Pipin Lyhyt syrjäytti 272viimeisen merovinkikuninkaan nousten itse valtaistuimelle. Pipinin poika oli Kaarle, joka historiassa on saanut »Suuren» nimen ja jonka mukaan koko sukua sanotaan karolinkien suvuksi. Hän hallitsi frankkien valtakuntaa vv. 768–814.

Kuva 159. Kaarle Suuri. Pieni pronssipatsas.

● Kaarlen valloitukset. Kaarle kävi hallitusaikanaan monta sotaa, joista toiset olivat hyvin pitkällisiä. Ensiksi hän kukisti Italian langobardit turvatakseen paavin heidän hyökkäyksiltään. Jo Pipin Lyhyt oli käynyt sotaa langobardeja vastaan ja silloin muodostanut Rooman ja Ravennan ympäristöistä Kirkkovaltion, jota paavi hallitsi. Siten paavin maallinen valta sai alkunsa. Kun langobardit uudelleen hätyyttelivät Kirkkovaltion alueita, niin Kaarle, noudattaen paavin kutsua, saapui Italiaan, kukisti langobardien vallan, vahvisti paavin oikeudet Kirkkovaltioon ja kruunautti itsensä Italian kuninkaaksi (774).

Vuotta ennen Italian retkeänsä Kaarle aloitti sodan pakanallisia saksilaisia vastaan, jotka asuivat Reinin ja Elben välillä. Yli 30 vuoden tuo sitkeä kansa kävi vimmattua taistelua uskonsa ja vapautensa puolesta. Järjestelmällisellä sotataidolla ja ankarilla tuomioilla Kaarlen viimein onnistui lamauttaa sen vastarinta (804). Pyhät uhrilehdot hävitettiin, linnoitukset hajotettiin, ja niiden tilalle rakennettiin temppeleitä ja luostareja.

Käyttäen hyväkseen maurilaisten keskinäisiä riitoja Kaarle marssi Espanjaan ja valloitti maan melkein Ebroon saakka. Vielä Kaarle voitti Elben ja Oderin välillä asuvat slaavit sekä pakotti tanskalaiset pysymään Eider-joen takana. Hän kukisti myös turkkilaisheimoiset avaarit, joten valtakunta levisi Unkarin tasangolle asti. Valloitusten jälkeen Kaarle Suuren valtakunta ulottui Atlantin merestä Oder-jokeen, Tiszaan ja Adrianmereen sekä Eider-joesta Napolin seuduille ja Ebroon.

273Näiden sotien aikana Kaarle oli tullut Rooman keisariksi. Hän oli v. 800 saapunut Roomaan turvaamaan paavia vastustajain hyökkäyksiä vastaan. Kun Kaarle sitten joulupäivänä meni Pietarin kirkkoon harjoittamaan hartautta, paavi laski hänen päähänsä kultaisen keisarinkruunun läsnäolevien roomalaisten toivottaessa »pitkää ikää ja voittoa Kaarlelle, hurskaimmalle Augustukselle, Jumalan kruunaamalle, suurelle rauhaa rakastavalle keisarille».

Kuva 160. Sotilas Kaarle Suuren ajalta.

□ »Rautainen Kaarle.» Puolisen vuosisataa Kaarlen kuoleman jälkeen muuan munkki kirjoitti suusanallisen muistitiedon pohjalla seuraavan kuvauksen Kaarlen langobardiretkestä:

»Langobardien kuningas Dēsíde´rius päätti linnoitetussa Pavian kaupungissa ryhtyä vastustamaan voittamattoman Kaarlen etenemistä. Oli sattunut muutama vuosi aikaisemmin, että eräs ylhäinen frankkilaisruhtinas Otker oli herättänyt vastaansa Kaarlen vihan ja sen takia paennut Desideriuksen turviin. Kuullessaan kauhistuttavan Kaarlen saapumisesta he nousivat korkeaan torniin, josta saattoi jo kaukaa nähdä lähestyvän vihollisen tulon. Kun kuormasto tuli näkyviin, Desiderius kysyi Otkerilta: ’Onko Kaarle tuossa joukossa?’ Otker vastasi: ’Ei vielä´. Mutta kun Desiderius näki eri kansoista kokoonpannut etujoukot, silloin hän virkkoi asiasta varmana Otkerille: ’Varmaan voittoisa Kaarle ratsastaa tuon joukon keskessä´. Tämä vastasi: ’Ei vieläkään´. Silloin langobardikuninkaan valtasi pelko, ja hän lausui: ’Mitä teemmekään, jos hän tuo mukanaan vielä suurempia joukkoja?’ Otker virkkoi: ’Kohta olet näkevä hänen tulonsa. Miten meidän on käyvä, sitä en tiedä.’ Samassa tuli näkyviin tuo aina valpas henkivartiosto. ’Siinä on Kaarle´, Desiderius hätkähti. Mutta Otker virkkoi: ’Ei vieläkään´. Nyt saapuivat piispat, apotit ja muut hengelliset seurueineen. Nähtyään nämä ruhtinas sammalsi kuolonkalpeana: ’Menkäämme alas ja kätkeytykäämme maan alle tämän pelottavan vihollisen näkyvistä!’ Mutta Otker, joka aikoinaan oli oppinut tuntemaan verrattoman Kaarlen voiman ja varustukset, lausui pelon valtaamana: 274’Kun näet kedoilla rautaisen viljavainion törröttävän ja Pon ja Ticinon vierittävän tummia, raudanharmaita laineitaan kaupungin muureja vastaan, silloin voit odottaa Kaarlen lähestyvän´. Tuskin hän oli tämän sanonut, kun lännessä ja pohjoisessa alkoi näkyä kuin mustan pilven nousu, joka peloittavaan varjoon kätkee kirkkaimman päivän. Mutta kun Kaarle saapui lähemmäksi, niin aseiden välke hohti piiritetyille kuni päivä, joka heistä tuntui pimeämmältä kuin pimein yö. Silloinpa ilmestyi näkyviin hän itsekin, rautainen Kaarle, rautakypärä päässään, rautaisissa käsivarsivarusteissa, rinta ja leveät olkapäät rautahaarniskan peitossa; vasemmassa kädessä hänellä oli rautainen keihäs, sillä oikea oli aina valmis tarttumaan voittoisaan miekkaan. Reidet ja sääretkin olivat rautasuomusten peitossa. Kilpi oli niinikään pelkkää rautaa. Hänen hevosensakin hohti väriltään ja rohkeudeltaan raudalle. Näin varustettuja olivat kaikki, jotka kulkivat hänen edellään, jotka ratsastivat hänen sivullaan, kaikki, jotka tulivat hänen jäljessään. Rauta täytti tiet ja kedot.

275Raudalle osoitti kunnioitustaan kauhun valtaama kansa. Rauta pani lujat muurit vapisemaan, ja nuorten rohkeus lamautui vanhusten raudan nähdessään. Tämän kaiken näki tornissa tähystelevä Otker, katsahti kerran ja lausui Desideriukselle: ’Katso, tuossa on hän, jonka tulosta olet niin innokkaasti tiedustellut.’ Näin sanoen hän lysähti tiedottomana kokoon.»

□ Satu Rolandista. II:nnen vuosisadan jälkipuoliskolla syntyi Pohjois-Ranskassa kertovainen runoelma, Rolandi´n [rolā´] laulu, johon aihe on saatu Kaarle Suuren Espanjan retkestä. Kaarlen palatessa hyökkäsivät vuoristokansat Pyreneitten Roncevaux-[rõsvo´] laaksossa jälkijoukon kimppuun ja tuhosivat sen. Silloin kaatui mm. Bretagnen kreivi Roland, jonka sankarillista rohkeutta laulussa erittäin ylistetään.

Näin kertoo Rolandin laulu: Paluumatkalla Espanjasta syntyi frankkien leirissä Roland´in ja kiivasluontoisen kreivi Ganelonin [ganlõ´] kesken kiista siitä, kumpi veisi kuninkaan rauhanehdot Espanjan emiirille. Roland tarjoutui lähtemään, mutta kuningas ei tahtonut antaa näin vaarallista tointa kenellekään pääsankareista. Silloin Roland ehdotti kilpailijaansa Ganelonia. Suuttuneena tämä astui satulaan ja ratsasti leiristä. Emiirin hovissa Ganelon ilmaisi vihansa Roland´ia kohtaan, ja ilolla maurit tarjosivat hänelle kultaa ja kallisarvoisia aseita, kunhan hän vain kavaltaisi heille vihatun ja pelätyn Roland´in. Ganelon suostui ja mukanaan sata muulia täyteen sälytettyinä arabialaisten kullalla sekä kokonaiset kuormalliset komeita pukuja ja hohtavia aseita hän palasi frankkien leiriin tuoden kuninkaalleen sen sanoman, että maurit olivat hyväksyneet kaikki hänen rauhanehtonsa. Tyytyväisenä suuri kuningas puhallutti lähtömerkin, ja torvien iloisesti soidessa frankit järjestyivät kulkemaan kotiin. Heidän saavuttuaan Pyreneitten rinteille, ahtaaseen Roncevaux´n laaksoon, Ganelon ehdotti, että Roland saisi jälkijoukon päällikkyyden. Ehdotus hyväksyttiin, ja pääjoukko kulki eteenpäin kadoten pian pilvenkorkuisten vuorten taakse.

Mutta Ganelonin kanssa tehdyn sopimuksen mukaisesti maurit olivat asettuneet väijyksiin laaksoon ja karkasivat nyt esiin nopein ratsuin. Heidän lukemattomat joukkonsa täyttivät vuoret ja vuorisolat. Kaikkialla vilisi valkoisia haarniskoita, kiiltäviä kypäriä ja säkenöiviä käyräsäiliä.

Roland´illa oli Olifant [olifã´]-niminen norsunluinen torvi, jonka ääni kuului peninkulmien päähän, ja hänen ystävänsä Olivier [olivje´] kehoitti häntä siihen puhaltaen kutsumaan kuninkaan takaisin. Mutta ylpeänä Roland kieltäytyi sitä tekemästä; hän kutsui miehensä kokoon, astui ratsunsa selkään ja vyötti kupeelleen miekkansa Durendalin [dyrãda´l], jolla saattoi paaden kahdeksi halkaista. 276Urhoollinen arkkipiispa, joka ratsasti hänen rinnallaan, puhui frankkilaissankareille: »Tähän on kuninkaamme asettanut meidät, ja tässä me taistelemme ja kaadumme kristinuskon puolesta. Rukoilkaa siis Jumalalta armoa syntiemme tähden, että pyhinä marttyyreinä pääsisimme taivaan autuuteen!» Ja frankkien langettua polvilleen hän antoi heille synninpäästön ja kehoitti heitä, Jumalan armon saadakseen, taistelemaan uskottomia vastaan.

Syttyi kiivas taistelu. Iskuja vaihdettiin kasvavalla tulisuudella, ja tuhansittain maureja kaatui tappotanterelle. Revittyjä lippuja, särjetyitä kypäriä, runneltuja ruumiita näkyi kaikkialla ruohikossa. Frankkien uljuus oli loistossaan. Ihastuneena piispa huudahti: »Koko maan piirissä ei ole kuningasta, jolla olisi miehuullisempia miehiä. Frankkien aikakirjat tietävät kauan kertoa, kuinka uljaita ovat sankarit suuren Kaarlen.»

Mutta jo saivat maurilaiset lisäjoukkoja. Onni kääntyi, Olivier kaatui, ja pian taisteli Roland´in rinnalla vain piispa ja muutamia urheita sankareja, kaikki veren tahraamina. Piispan kehoituksesta Roland puhalsi torveensa kutsuakseen kuninkaansa kostamaan, ei auttamaan. Puhaltaessa ohimo repesi Roland´ilta ja veri purskahti hänen suustaan. Ääni kulki kuninkaan kuuluviin, ja Kaarle arvasi Roland´in olevan vaarassa. »Eipä olekaan», Ganelon vakuutti, »hän vain huvittelee jäniksen metsästyksellä». Pian kuului uusi torventoitotus. »Kavaltaja se, joka kieltää Roland´in olevan vaarassa!», kaikki huusivat, ja Ganelon vangittiin Kaarlen rientäessä harmistuneena sankarinsa avuksi.

Mutta Roland tunsi loppunsa lähestyvän. Hän otti rakkaan miekkansa, löi sen terän kallioon, josta se särkymättä kalskahti takaisin, ja puhkesi lausumaan: »Surullinen on sinun kohtalosi, kelpo Durendal. En voi sinua enää suojata, meidän on erottava. Pelkuri älköön sinua milloinkaan kantako, ja niin kauan kuin elän, ei kukaan ole sinua minulta riistävä. Sinut omisti sankari, jonka vertaista ei ole oleva vapaassa frankkien maassa.» Hän asetti miekkansa ja torvensa päänsä alle ja paneutui kuolevana pinjapuun juurelle kasvot käännettyinä vihollisiin päin.

Kostettuaan maurilaisille Roland´in kuoleman Kaarle palasi joukkoineen Aacheniin. Siellä nuori, ihana Aude [õd] kysyi kuninkaalta: »Missä on Roland? Hän lupasi pyhästi ottaa minut vaimokseen.» Kyynelsilmin kuningas ilmoitti sankarin kuolleen ja tarjosi poikaansa neidolle puolisoksi. »Puheesi on kummallista», virkkoi Aude. »Jumala ja pyhät enkelit antakoot minun seurata kreivi Roland´ia hautaan!» Hän lausui näin ja vaipui kalveten kuolleena maahan.

277● Sisäinen hallitus. Kaarle ei ollut ainoastaan etevä sotapäällikkö, hän oli suuri ennen kaikkea rauhan toimissa. Hänen alituisena huolenpitonaan oli rauhan ja järjestyksen aikaansaaminen tuohon laajaan valtakuntaan. Sitä varten hän sääti monta viisasta lakia. Varsinkin jos ne koskivat koko valtakuntaa, hän esitti ne valtiokokouksen pohdittaviksi. Valtiokokouksia pidettiin kahdesti vuodessa, syksyisin ja keväisin. Niihin saapui maallisia ja hengellisiä ylimyksiä. Kevätkokouksessa tarkastettiin myös sotaväki. Aikaisemmin kaikki vapaat miehet olivat olleet velvolliset palvelemaan sotureina; nyt tämä velvollisuus kuului yksistään maanomistajille. Jos maaomaisuus oli pieni, yhtyi 3–4 tilallista yhdessä asettamaan sotamiehen, siten että yksi lähti sotamieheksi toisten hankkiessa aseet ja ruoan.

Kuva 161. Kaarle Suuren valtaistuin.

Mutta tärkeätä oli myös valvoa, että säädettyjä lakeja noudatettaisiin kaikkialla valtakunnassa. Kun valtakunta oli suuri, se oli hallintoa varten jaettuna piireihin, joissa kuninkaan asettama virkamies hoiti hallintoa. Näitä virkamiehiä sanottiin kreiveiksi. Heidän tehtävänään oli, paitsi yleinen hallinnon hoito, huolenpito kreivikunnassa olevista kuninkaan tiluksista ja verojen kokoaminen. Kreivi oli sitä paitsi tuomioistuimen esimies, ja sodan syttyessä hän toimi kreivikuntansa soturien päällikkönä.

Mutta kreivienkin toimia kuningas vuosittain tarkastutti erityisillä lähettiläskreiveillä. Se olikin tarpeen, sillä usein kreivit harjoittivat laittomuutta kiskomalla liiallisia veroja sekä käyttäytymällä väkivaltaisesti. Tästä kansa sai valittaa lähettiläskreiville, jotka kuninkaan nimissä ryhtyivät asiaa tutkimaan ja korjaamaan.

□ Kapitulaarit. Kaarle Suuren antamia lakeja ja asetuksia sanotaan kapitulaareiksi. Niitä on toista tuhatta, ja ne koskevat mitä erilaisimpia asioita. Milloin hän niissä vastustaa ylimystön paisuvaa valtaa turvaten pikkutilojen omistajia heidän oikeuksissaan, milloin kieltää kerjäämisen, milloin määrää kaupassa käytettävät mitat ja painot, milloin 278säätää ankaria rangaistuksia varkaudesta. Otamme tähän osan sitä kapitulaaria, joka v. 785 annettiin saksilaisten noudatettavaksi.

»Ensiksi päätettiin, että Kristuksen kirkkojen, jotka Saksiin on rakennettu ja Jumalalle pyhitetty, ei tule olla vähemmän kunnioitettuja, vaan enemmän ja korkeammasti kuin epäjumalain temppelien.

Jos ken pakenee kirkkoon turvaa etsien, niin älköön kukaan häntä väkivalloin ajako sieltä ulos, vaan hän olkoon rauhassa, kunnes tuomioistuin on hänet langettanut; ja Jumalan kunniaksi ja kirkon pyhäin kunnioittamiseksi lahjoitettakoon hänelle henki ja jäsenet. Mutta hän sovittakoon rikoksensa, siinä määrin kuin hänen voimassaan on ja tuomioistuin hänelle määrää, ja sitten hänet tuotakoon kuninkaan eteen, ja hän lähettäköön hänet sinne, minne armossaan suvaitsee.

Jos ken tunkeutuu kirkkoon väkivaltaisesti ja sieltä jotakin ryöstää tai varastaa taikka sytyttää kirkon tuleen, niin kuolkoon kuolemalla.

Jos ken halveksien kristinuskoa on pitämättä pyhää 40 päivän paastoa ja syö lihaa, niin kuolkoon kuolemalla. Kumminkin tutkikoon pappi, onko kukaties hätä saattanut hänet lihaa syömään.

Jos ken tappaa piispan tai papin, niin häntä tuomittakoon kuolemaan.

Jos ken pakanalliseen tapaan polttaa vainajan ruumiin tulella, niin hänet rangaistakoon kuolemalla.

Jos ken surmaa isäntänsä tai emäntänsä, niin häntä rangaistakoon samoin.»

● Kaarlen toimet henkisen sivistyksen hyväksi. Ennen on mainittu, kuinka alhaisella kannalla henkinen sivistys kansainvaellusten aikakaudella oli frankkien valtakunnassa samoin kuin muissakin entisen Länsi-Rooman maissa. Kaarle Suuri teki voitavansa saadakseen parannusta aikaan. Hänen oma opillinen sivistyksensä samoin kuin muidenkin sen ajan ruhtinaiden ja ylimysten oli puutteellinen, mutta hänessä asui elävä sivistysharrastus. Ikämiehenä hän harjoitteli uutterasti kirjoitustaitoa, ja vielä vanhoilla päivillä hän hallitustointensa lomassa opiskeli latinan ja kreikan kieltä. Hän suosi kirkkoa ja papistoa, sillä papit ja munkit olivat hänen auttajiaan henkisen sivistyksen levittämisessä. Hoviinsa Kaarle keräsi aikansa oppineimmat miehet. Kuuluisimmat heistä olivat frankkilainen Einhard, joka kirjoitti Kaarlen elämäkerran latinan kielellä, sekä oppinut anglosaksilainen munkki Alkuin, joka kirjoitti sarjan oivallisia oppikirjoja sekä järjesti koulut 279Kaarlen valtakunnassa. Hän pani uuteen kuntoon hovissa olevan koulun ja hänen johdollaan perustettiin kaikkiin suurempiin kaupunkeihin ylempiä ja alempia kouluja. Luostarien yhteydessä toimivat luostarikoulut ja tuomiokirkkojen yhteydessä katedraali- eli tuomiokoulut. Niihin valmistettiin pääsymahdollisuus köyhänkin kansan lapsille. Opetusta saivat etupäässä papeiksi aikovat, mutta ns. »ulkokouluun» otettiin oppilaiksi muitakin.

Kuva 162. Syntiinlankeemus. Kuva Alkuinin raamatusta.

Aluksi opetettiin oppilaille luku- ja kirjoitustaito, hiukan laulua, luvunlaskua sekä latinan kielen alkeet. Pitemmälle menevässä opetuksessa pantiin oppimääräksi Rooman valtakunnan julkisten koulujen oppisuunnitelmasta lainatut seitsemän vapaata taidetta. Ne jakautuivat kahteen ryhmään. Ensimmäiseen, kolmi-oppiin (trĭ´vium), kuuluivat grammatiikka, retoriikka ja dialektiikka (väittelytaito); toiseen, nelioppiin (quadrĭ´vium), aritmetiikka, astronomia, musiikki ja geometria. Nämä opinnot suorittanut katsottiin kypsyneeksi syventymään pyhiin kirjoihin. — Kaarle tahtoi tehdä jokaisesta pappilasta koulun; ajattelipa hän koulupakolla toteuttaa yleisen kansanopetuksenkin. Tämä supistui kumminkin pääasiassa siihen, että papit velvoitettiin joka sunnuntai- ja juhlapäivä saarnaamaan kirkossa ja kansan käskettiin käydä ahkerasti jumalanpalveluksessa.

□ Kaarle valvoi henkilökohtaisesti koulujen toimintaa, käyden tilaisuuden tarjoutuessa niitä tarkastamassa. Edellä mainittu St Gallenin munkki kertoo eräästä Kaarlen koulussa käynnistä seuraavaa:

»Kun voittoisa Kaarle pitkän poissaolon jälkeen saapui Galliaan, hän kutsui luokseen pojat, jotka oli uskonut irlantilaiselle munkille 280ja käski heitä näyttämään kirjeitään ja vihkojaan. Käskyä noudattaen köyhemmät ja alempisäätyiset pojat toivat vihkonsa, jotka olivat yli kaiken odotuksen viisauden mausteilla makeoituja, mutta ylhäiset näyttivät tyhjää ja vallan arvotonta tavaraa. Mutta Kaarle, joka oli erittäin viisas keisari, teki ikuisen tuomarin tavoin: hän erotti hyvät työntekijät eroon, pani ne oikealle puolelleen ja lausui heille näin: »Kiitän teitä, poikani, hartaasti siitä, että voimainne mukaan olette koettaneet täyttää käskyni, joka tarkoittaa parastanne. Pyrkikää nyt täyttämään, mitä teiltä vielä puuttuu, niin minä olen antava teille ihania hiippakuntia ja luostareita ja olen aina pitävä teitä suuressa arvossa!» Tämän jälkeen hän kääntyi ankarana vasemmalla puolellansa oleviin, vavahdutti heidän omiatuntojaan leimuavin silmäyksin ja singahdutti heille pelottavan pilkallisesti, pikemmin jyristen kuin puhuen, seuraavat sanat: »Te ylhäissäätyiset, te ruhtinaiden pojat, te hienosteleva, korea väki, jotka luotatte ylhäiseen sukuperäänne ja rikkauksiinne, unohtaen minun määräykseni ja oman kunnianne, olette laiminlyöneet tieteet ja kuluttaneet aikanne ylellisyydessä, pelissä, laiskuudessa ja tyhjäntoimituksessa». Ja tämän sanottuaan hän kohotti ylvään päänsä ja voittamattoman nyrkkinsä kohti korkeutta ja ärjäisi ukkosen tavoin: »Taivaan nimessä! Minä en välitä teidän aatelisesta suvustanne ja kauniista ulkomuodostanne, olkoonpa että muut teitä ihaillen katselevat. Ja siitä saatte olla varmat: ellette nopeasti ahkeroiden korjaa, mitä olette tähän asti laiminlyöneet, niin Kaarlelta teillä ei ole mitään hyvää odotettavana.»

● Kaarle suosi myös runoutta ja kuvaamataiteita. Hänen toimestaan ruvettiin kokoamaan vanhoja sankarirunoja, ja etenkin Kaarlen lempikaupunkiin Aacheniin rakennettiin komeita kirkkoja ja palatseja. Kuuluisaksi on tullut bysanttilaiseen tyyliin rakennettu kupolikattoinen Aachenin tuomiokirkko, joka on säilynyt meidän aikaamme asti.

□ Kaarle Suuren elintavat. Kaarle oli kookas ja muodoltaan ryhdikäs. Toimissaan hän oli nopea ja tarmokas, mutta samalla luonteeltaan kiivas. Einhard kertoo Kaarle Suuren elintavoista mm. seuraavaa:

»Kaarle harjoitti alinomaa ratsastusta ja metsästystä, niin kuin hänen kansansa tapa oli; sillä ei ole helppo löytää toista kansaa, joka näissä taidoissa pystyisi kilpailemaan frankkien kanssa. Hän oli myös ahkera uimaan ja oli siinäkin niin taitava, ettei kukaan häntä voittanut.

281Kaarle pukeutui frankkilaiseen tapaan. Hänellä oli liinainen paita ja liinaiset alushousut ja niiden päällä silkkireunainen nuttu sekä housut. Sääriä peittivät siteet ja jalassa hänellä oli kengät. Talvella riippui hartioilta saukon- tai majavannahkainen turkki. Lisäksi oli hänellä sininen vaippa sekä sivullaan aina miekka, jonka kahva ja kannike olivat kullasta ja hopeasta. Juhlatiloissa tai ottaessaan vastaan vieraiden kansain lähettiläitä hän vyötti vyölleen jalokivillä koristetun miekan. Ulkolaisia vaatteita hän ei halunnut, olivatpa ne kuinka kauniita hyvänsä. Vain Roomassa hän pukeutui kerran paavi Hadrianuksen pyynnöstä ja toisen kerran paavi Leon pyynnöstä pitkään tunikaan, keisarivaippaan ja roomalaisiin jalkineisiin. Juhlatiloissa hänellä oli kullalla kirjailtu puku, jalokivillä koristetut kengät ja kultasoljella sidottu vaippa, päässä jalokivillä koristettu kultainen otsaripa. Muina päivinä hänen pukunsa ei suuresti eronnut tavallisesta kansanpuvusta.

Ruoassa ja juomassa Kaarle noudatti kohtuutta, juomassa vieläkin suurempaa, sillä hän inhosi juoppoutta, lankesipa siihen kuka tahansa, puhumattakaan itsestään tai omaisistaan. Ruoassa hän ei voinut olla yhtä pidättyväinen, vaan valitti usein, että paastoaminen oli haitaksi hänen terveydelleen. Harvoin hän piti pitoja, vain joskus juhlain yhteydessä ja silloin suurelle seuralle. Jokapäiväiseen ateriaan kuului paitsi paistia neljä ruokalajia. Aterian aikana hän kuunteli mielellään musiikkia taikka hän luetti ääneen. Luettiin muinaisaikaisista tapahtumista ja sankareista taikka Augustinuksen kirjaa »Jumalan valtakunnasta». Päivällisen jälkeen hän riisuutui ja nukkui pari kolme tuntia. Öisin hän heräsi usein, jopa nousikin. Pukeutuessaan hän otti vastaan ystäviään, ratkaisipa usein tärkeitä riita-asioitakin.»

KAROLINKISEN VALTAKUNNAN HAJOAMINEN.

● Ludvig Hurskas (814–840). Kaarle Suuri oli muodostanut laajan valtakunnan ja luonut siihen sisäisen rauhan ja järjestyksen alamaistensa turvallisuuden ja hyvinvoinnin pohjaksi. Pysyväiseksi hän ei kumminkaan saanut luomaansa valtiojärjestystä, sillä kohta hänen kuoltuaan hajanaisuus ja turvattomuus pääsivät vallalle länsimaissa. Tuon laajan valtakunnan jatkuva koossapitäminen ei ollutkaan helppo tehtävä. Siihenhän kuului monta kansaa, joilla oli eri kieli sekä erilaiset tavat ja laitokset. Kukin kansa tahtoi 282saada oman kuninkaan, jokainen prinssi oman valtakunnan, ja suuret maanomistajat ja ylhäiset virkamiehet, haluttomina tottelemaan ketään, pyrkivät itsenäisiksi.

Kuva 163. Ludvig Hurskas.

Kaarle Suuren kuoltua hänen ainoa elossa oleva poikansa Ludvig peri valtakunnan. Hän oli hyväntahtoinen, hurskas ja tavoiltaan puhdas, jonka takia hän on saanutkin historiassa nimen Hurskas. Mutta hän oli samalla tarmoton ja heikko. Paavi laski keisarinkruunun hänen päähänsä niin kuin aiemmin hänen isänsä päähän, selittäen samalla sen lahjaksi, jonka kirkko antoi hallitsijalle saamiensa vapauksien ja oikeuksien hyvitykseksi.

Poikainsa kanssa Ludvig oli alituiseen riidassa. Kahdesti he erottivat hänet valtaistuimeltakin, mutta paavin ja piispain avulla hänen onnistui saada valtansa takaisin.

● Verdunin sovinto v. 843. Isän kuoltua veljekset riitaantuivat keskenään. Nuoremmat veljet, Kaarle Kaljupää ja Ludvig Saksalainen, vaativat valtakuntaa jaettavaksi, mutta vanhin veli, Lothar, koetti pakottaa molempia toisia tunnustamaan hänet yliherrakseen. Seurauksena oli sota, jossa nuoremmat veljet voittivat. Sen päätyttyä tehtiin v. 843 Verdunin [verdö̃´] sovinto. Valtakunta jaettiin kolmeen osaan. Lothar sai Italian sekä kapean maakaistaleen Reinin länsipuolelta, Kaarle siitä länteen olevat maat eli Länsi-Frankin, Ludvig taas Reinin itäpuolella olevat maat eli Itä-Frankin. Länsi-Frankista muodostui sitten Ranska, jossa kelttiläiset, roomalaiset ja germaanit vuosisatain vieriessä sulautuivat ranskan kieltä puhuvaksi Ranskan kansaksi. Itä-Frankista muodostui Saksa, jossa asui puhdasta germaanista väestöä. Sen puhumaa kieltä sanotaan 283saksan kieleksi. Lotharin valtakunta hajaantui pian vielä kolmeen osaan: Italiaan, jossa entinen latinan kieli kehittyi italian kieleksi, Lothringeniin ja Burgundiin. Nämäkin jakautuivat vielä useihin pikku valtioihin.

LÄÄNITYSLAITOS.

Säätyluokkien kehitys keskiajalla.

● Läänityslaitoksen synty. Niitä maatiloja, joita germaanit kansainvaellusten aikana ottivat haltuunsa, sanottiin allodiumeiksi. Allodiumit olivat vapaan miehen täyttä omaisuutta. Kansainvaellusten jälkeisinä rauhattomina aikoina olivat varsinkin pienten allodiumien omistajat tukalassa tilassa, sillä he eivät voineet pitää puoliaan mahtavia ja väkivaltaisia naapureitaan vastaan. Useat pientilalliset antoivat sen tähden maansa jollekin naapurilleen päästäkseen hänen suojelukseensa. Varhaisempina aikoina heistä tavallisesti tuli suojelijansa maaorjia. Mutta myöhemmin, kun suurtilalliset keskinäisissä sodissaan rupesivat arabialaisten esikuvan mukaan käyttämään ratsuväkeä, he eivät tehneetkään suojaa etsiviä naapureitaan aina maaorjiksi, vaan antoivat heille usein joko entisen tilansa tai muita alueita lääniksi eli beneficiumiksi, jolloin läänin saaja sitoutui tekemään antajalle ratsupalvelusta. Maa-alue oli lääninantajan eli senjöörin (lat. sĕ´nior = »vanhempi») omistama, mutta lääninsaajalla eli vasallilla (sanasta vassus = »orja») oli siihen käyttöoikeus. Varsinaisen 284viljelystyön suorittivat maaorjatalonpojat, sillä vasalli oli aatelisherra, jonka toimena oli vain sotiminen.

Ennen pitkää rupesivat hallitsijatkin, jotka tarvitsivat sotiinsa ratsuväkeä, jakamaan läänejä. Vähitellen katosivat toisissa maissa kaikki allodiumit. Silloin syntyi käsitys, että kuningas omisti kaiken maan, joka oli jaettu monilukuisina lääneinä vasalleille.

Karolinkilaisvaltakunnan hajotessa läänit, jotka aikaisemmin oli annettu määrävuosiksi, muuttuivat perinnöllisiksi. Tällöin niistä ruvettiin käyttämään nimeä feodum, jonka takia läänityslaitosta sanotaan myös feodaalilaitokseksi.

Niitä vasalleja, jotka saivat lääninsä suoraan kuninkailta, sanottiin kruununvasalleiksi eli suurvasalleiksi. He olivat herttuoita, kreivejä, piispoja ja apotteja. Nämä taas antoivat alueistaan pienempiä läänejä toisille henkilöille, alavasalleilleen. Alavasallitkin jakoivat usein vielä maansa lääneihin, joten heilläkin oli vasalleja. Sama henkilö oli siis usein yhtaikaa lääninherra ja vasalli. Saattoipa käydä niinkin, että lääninherra omassa vasallikunnassaan vastaanotti jonkin alueen, jolloin hän oli vasallinsa vasalli. Olipa itse Ranskan kuningas muun muassa erään apotin vasalli, koska hänellä oli lääninä luostarille kuuluva tila. Myös saattoi sama henkilö olla kahden tai useamman lääninherran vasalli.

Kuva 164. Kuningas vastaanottaa vasallilupauksen.

□ Lääninherra ja vasalli. Kun lääninherra antoi läänin tulevalle vasallilleen, se tapahtui määrätyin menoin. Niitä oli kolme. Ensin lääninsaaja astui lääninantajan eteen, polvistui hänen jalkainsa juureen, laski molemmat kätensä hänen toiseen käteensä ja lupasi tulla hänen miehekseen. Sitä seurasi vala, jossa hän vannoi uskollisuutta ja kuuliaisuutta tulevalle herralleen. Sitten tapahtui investituura (»pukeminen», asuun pano), kun lääninherra antoi läänin vasallin haltuun, ojentaen hänelle tämän merkiksi hansikkaan, puunoksan, turpeen tai suuremmista lääneistä lipun.

285Vasallin tärkein velvollisuus oli sotapalvelus ratsain. Sitä oli tehtävä vuosittain määräpäivät, tavallisesti 40 päivää vuodessa. Lisäksi tuli hovipalvelus: vasallin tuli kutsuttaessa saapua lääninherran hoviin, auttaa lääninherraa neuvoillansa sekä ottaa osaa lääninherran lääninoikeuden istuntoihin ja alistaa asiansa sen tuomittaviksi. Kuninkaan hovipäivistä kehittyivät myöhemmin säätykokoukset eli valtiopäivät. Varsinaisesti verovelvollinen vasalli ei ollut, mutta kumminkin hänen tuli maksaa lunnaita lääninherransa vapauttamiseksi, jos tämä oli joutunut vankeuteen, sekä suorittaa apurahoja, kun lääninherran vanhin tytär meni naimisiin tai hänen vanhin poikansa lyötiin ritariksi. — Toiselta puolen tuli vasallin tarvittaessa saada lääninherralta apua ja turvaa, eikä lääniä saanut häneltä riistää, niin kauan kuin hän pysyi uskollisena.

□ Valtio hajanainen. Läänityslaitoksen voimaan tultua valtio meni hajalleen. Kuninkaan herruus oli nimellinen. Hän oli kyllä ylin lääninherra, mutta todellinen hallitus- ja tuomiovalta oli kullakin lääninsaajalla omalla alueellaan. Nämä lääninherrat, joita esim. Ranskassa oli 10–20,000, olivat järkiään pikku kuninkaita. Tietenkään kaikki eivät olleet yhtä mahtavia. Herttua tai kreivi, jonka hallittavana oli muutamien satojen neliökilometrien laajuiset alueet sekä lukuisa joukko alavasalleja, jotka kuuluivat hänen ratsumiesjoukkoonsa, oli tietenkin mahtavampi kuin pieni paroni tai senjööri, jolla ei ollut valtansa alla kuin jokin määrä maaorjatalonpoikia. Mutta niin pitkälle kuin kunkin voimat riittivät, hän oli herra maallaan. Kilpailu oli suuri näiden mahtavain herrain kesken. Naapurit joutuivat vähän väliä sotiin, ja sangen tavallista oli sekin, että lääninherran ja vasallin välinen uskollisuudenside katkesi, jolloin tartuttiin aseisiin, koska mikään korkeampi mahti ei ollut sitä estämässä.

● Talonpojat. Mahtavat herrat muodostivat erityisen säätyluokan, ratsumiesluokan, »vapaiden» säädyn. He asuivat varustetuissa linnoissa, liittivät ristimänimensä jälkeen lääninsä nimen ja sen eteen sanan de [də], englanniksi of ja saksaksi von, joka vastaa meidän kielen -sta päätettä. Mutta alustalaiset, ollen ulkopuolella tätä »vapaiden» luokkaa, viljelivät maaorjatalonpoikina heidän maataan, suorittivat heille veroja ja tekivät päivätöitä päätilalle eli kartanoon. Verojen runsauden ja päivätöiden luvun herra sai määrätä oman mielensä mukaan. Maaorja ei omistanut irtainta omaisuuttaankaan, vaan senkin herra saattoi milloin hyvänsä häneltä ottaa. 286Naittamisoikeuskin oli herralla. Kuitenkin maaorjuutta on katsottava edistykseksi ennen vallinneen orjuuden rinnalla.

□ Alustalaisen piti jauhattaa viljansa herransa myllyssä, paistaa leipänsä hänen uunissaan, pusertaa viinirypäleensä hänen pusertimessaan — kaikki tietenkin veroa vastaan. Vaadittaessa hänen tuli antaa yösija herralle ja hänen seuralaisilleen. Herralla yksin oli oikeus metsästää kaikkina vuodenaikoina, ja usein hänen ja hänen seuralaistensa hevoset tallasivat talonpoikain kukoistavat viljapellot, mutta siitä hän ei joutunut vastuuseen. Kaikkia näitä talonpoikien velvollisuuksia sanotaan feodaalirasituksiksi.

Seurauksena oli, että talonpojat elivät huonoissa oloissa. Maa tuli huonosti viljellyksi, ja sodat, joita herrat alituiseen kävivät, tuottivat paljon vauriota. Kadot olivat niinikään tavallisia, ja kun liikeyhteys teiden kehnouden ja kulkuneuvojen puutteellisuuden takia oli huono, ei tarpeen tullessa voitu saada viljaa varakkaammilta seuduilta. Kaupankäyntiäkin häiritsi yleinen turvattomuus sekä lisäksi rosvot, jotka vaanivat teiden varsilla. Linnanisännätkään eivät pitäneet rosvoilemista häpeällisenä. Nälkävuosia sattui usein, ja silloin kuoli kaikissa Euroopan maissa tuhansittain ihmisiä.

Joskus talonpojat, vimmastuneina herrojensa mielivallasta, hyökkäsivät heidän kimppuunsa, raatelivat ja surmasivat heitä. Näin kävi, kun ei ollut esivaltaa, joka olisi suojellut kansalaisia vääryydeltä, eikä myöskään mitään voimaa, joka olisi ehkäissyt heidän hurjia tekojaan. Valtio- ja yhteiskuntasiteet olivat ratkenneet ja yksilöt jätetyt oman onnensa nojaan. Sellaisissa oloissa yhteiskunnan vähäväkiset kärsivät enimmän.

VIIKINKIRETKET.

● Skandinavian muinaisuus. Samaan aikaan kuin Länsi-Euroopan maat karolinkilaisvaltakunnan hajotessa ja läänityslaitoksen voimaan päästessä olivat heikkouden tilassa, saapui sinne Skandinaviasta, johon historiassa Ruotsin ja Norjan lisäksi Tanskakin luetaan, sodan-ja saaliinhaluisia miehiä polttamaan ja ryöstämään.

Skandinavian germaanit olivat tähän aikaan vielä pakanoita.

Yhteiskuntalaitoksessa sitä vastoin tapahtui muutos, kun pikku kuninkaat kukistettiin ja heimot yhdistettiin saman kuninkaan hallittaviksi. Niin syntyi Skandinaviaan 287kolme kuningaskuntaa: Ruotsi, Norja ja Tanska, johon myös nykyinen Etelä-Ruotsi kuului.

Kuva 165. Viikinkilaiva.

□ Sadut kertovat, että Ruotsissa lopetti heimokuninkuuden jo 7:nnellä vuosisadalla (600-luvulla) Upsalan kuningas Ingjald. Hän piti pidot isänsä kuoleman johdosta ja kutsui niihin muut heimokuninkaat. Oli tapana, että poika, ennen kuin astui isänsä istuimelle, juoma-astia kädessä juhlallisesti lupasi suorittaa jonkin sankarityön ja vasta sen jälkeen joi maljansa pohjaan. Ingjald nousi, kohotti juomasarvensa ja vannoi laajentavansa valtakuntansa kahdenkertaiseksi joka ilmansuuntaan taikka sitten panevansa henkensä alttiiksi. Illalla, vieraiden maatessa humaltuneina, hän sytytti tuleen talon, jossa heimokuninkaat nukkuivat; ne, jotka pelastuivat palosta, hän hakkautti kuoliaiksi. Tämän-kaltaisia keinoja käyttäen hänen sanotaan surmauttaneen kaikkiaan 12 pikku kuningasta, »pettäen heidät viekkaasti rauhan ollessa, josta sai nimen Illråde» (»Pahaneuvo»).

Kuva 166. Muinaisskandinavialainen riimukivi kirjoituksineen.

Norjassa yhdistämistyön suoritti kuningas Harald 9:nnen vuosisadan (800-luvun) loppu-puoliskolla. Hänen sanotaan nuorena vannoneen, ettei leikkauttaisi tukkaansa, ennen kuin Norja oli kokonaan hänen hallittavanaan. Hän lähtikin sotaan pikku kuninkaita vastaan, voitti heidät ja taivutti ylhäiset miehet joko hyvällä tai pahalla valtansa alle. V. 872 hän sai voiton viimeisistäkin vastustajistaan. Nyt Norja oli hänen; hän leikkautti 288tukkansa, joka 10 vuotta oli saanut vapaasti kasvaa, ja sai nimen Harfagri (»Kaunotukka»).

Samoihin aikoihin tapahtui Tanskankin yhdistäminen.

● Viiklnkiretket (800–1000). Näihin aikoihin Skandinavian maat olivat vielä köyhiä, ja maanviljelys oli alkeellisella kannalla. Yhä lisääntyvän väestön oli vaikea saada kotona riittävää elatusta. Silloin monet lähtivät vieraisiin maihin ryöstösaalista etsimään. Tällainen elatuksen hankkiminen myös tyydytti pohjan-miesten, normannien, sotaista luonnetta, ja moni mahtava ylimyskin rupesi mielellään ryöstöretken johtajaksi. Näitä retkiä sanotaan viikinkiretkiksi. Skandinavian kansat tekivät niitä itään, etelään ja länteen melkein lakkaamatta n. vuodesta 800 n. vuoteen 1000.

Ruotsalaiset viikingit kulkivat etupäässä Itämeren ja Suomenlahden takaisiin maihin, Suomen sekä Viron- ja Liivinmaan rannikoille ja kauas nykyisen Venäjän sisäosiin. Matkasivatpa nuo rohkeat seikkailijat Venäjän jokia pitkin Mustalle merelle ja Konstantinopoliin, jopa Kaspianmerelle saakka. Näin he tulivat kosketukseen Itä-Rooman keisarikunnan ja arabialaisten kanssa ja toivat kotimaahansa hedelmiä ja kankaita sekä aseita ja jaloja metalleja. Ruotsin viikingit perustivat myös Ilmajärven rannalle 9:nnellä vuosisadalla Venäjän valtakunnan.

Kuva 167. Normannilaisia sotilaita.

Norjalaiset purjehtivat pääasiassa länteen hävittäen ja valloittaen Britannian pohjoispuolella olevia saaria sekä Skotlannin ja Irlannin rannikoita. Toiset matkasivat Islantiin ja asettuivat sinne asumaan. Islannista jatkettiin matkaa Grönlantiin, jopa Pohjois-Amerikan itärannallekin.

Islannissa viikinkipäälliköt miehineen jatkoivat vapaata sankari-elämäänsä. Pitkinä talvi-iltoina kuunneltiin hartaina jumalais- ja 289sankarirunoja sekä kertomuksia etevistä päälliköistä. Siten säilyi ja kehittyi Islannissa se kertovainen runosto, joka tunnetaan Edda-runojen nimellä ja joka on luonut valoa Skandinavian kansain muinaisuskontoon ja muinaisiin oloihin.

Viikinkiretket.

Tanskalaiset suuntasivat kulkunsa yleensä Englannin, Saksan ja Ranskan rannikoille, purjehtivatpa he Välimerelle ja aina Napoliin saakka. Ranskan jokia pitkin he kulkivat syvälle sisämaahan, uskalsivatpa hyökätä varustetun pääkaupunginkin kimppuun.

● Kesällä v. 885 kerrotaan suurten viikinki- eli normannijoukkojen taas kerran kulkeneen Seine-jokea ylös ja ryöstäen hävittäneen maata. Kun he syyskuussa ennättivät Pariisin edustalle, he ihmeeksensä huomasivat, että sen asukkaat eivät aikoneetkaan tällä kertaa päästää heitä kaupunkinsa sivuitse etemmäksi sisämaahan. Pariisi sijaitsi vielä siihen aikaan yksinomaan Seine-joen saaressa. Saaren ympärille oli äskettäin rakennettu uudet muurit, ja ne kaksi siltaa, jotka pohjoisessa ja etelässä johtivat joen rannoille, oli varustettu vahvoilla torneilla. Normannit vaativat, että heidät nyt niin kuin ennenkin päästettäisiin aluksineen vapaasti siltojen läpi, luvaten jättää kaupungin siitä hyvästä koskematta. Mutta Pariisin piispa vastasi, että hän ja kreivi Odo, joiden haltuun keisari oli kaupungin uskonut, aikoivat sitä miehuullisesti puolustaa.

Tämä vastaus suututti normanneja. Jo seuraavana päivänä he ryntäsivät pohjoisen sillan tornia vastaan, ja kaksi päivää taisteltiin sitkeästi. Soturit, munkit ja papit kilvoittelivat urhoollisuudessa 290ja itse piispa haavoittui. Vihdoin ryntääjät ajettiin takaisin, ja heidän oli pakko ryhtyä säännölliseen piiritykseen. Sen kestäessä he valmistivat korkean liikkuvan hyökkäystornin, jonka vierittivät sillan päätä vastaan. He tekivät itselleen katoksia raaoista vuodista, yrittivät kaivamalla uurtaa sillan suojatornin perustukset ja päästivät palavia puulauttoja siltaa kohden. Mutta kaikki yritykset olivat turhia. Pariisilaisten miehuus pelasti sekä sillan että suojatornin, ja normannien täytyi polttaa kojeensa ja peräytyä leiriinsä. Kymmenen kuukautta leirissä oltuaan he viimein vetivät kevyet laivansa maalle, kuljettivat ne, kiertäen kaupunkia, ylisille vesille ja lähtivät hävittämään Burgundia.

Kuva 168. Viikinkiläismiekan kahva.

● Niin suuri oli Ranskassa viikinki-kauhu, että kirkoissa joka pyhä rukoiltiin: »Pohjanmiesten raivolta varjele meitä, laupias Herra Jumala!» Viimein maa pääsi heistä rauhaan siten, että erään heidän päällikkönsä Rollon sallittiin (v. 911) asettua asumaan Pohjois-Ranskaan, jonka kuningas antoi hänelle lääniksi. Normanneista Normandian maakunta sitten sai nimensä. Uudessa kotimaassaan normannit kääntyivät kristinuskoon ja omaksuivat ennen pitkää ranskan kielen ja ranskalaiset tavat.

● Alfred Suuri (871–901). Englannissa viikingit saivat suuremman vallan kuin muissa länsimaissa, kunnes kuningas Alfred vapautti maan joksikin aikaa tanskalaisherruudesta.

Muutamia vuosia sen jälkeen kun Alfred 22-vuotiaana oli noussut valtaistuimelle, tanskalaiset viikingit saapuivat entistä lukuisampina hätyyttämään anglosakseja. Anglosaksit pitivät vastarintaa turhana, ja vuosia kesti, ennen kuin Alfred sai joukkonsa järjestetyiksi viikinkien kukistamiseksi.

□ Epätoivo sydämessä nuori Alfred pakeni Lounais-Englantiin, jossa hän yksinäisenä ja valepukuun pukeutuneena harhaili kaukaisessa 291metsäseudussa. Hänen kansansa piti häntä jo kuolleena. Samaan aikaan tanskalaiset hävittivät maata, ja kaikkialla vallitsi laittomuus ja epäjärjestys. Masentuneet anglosaksit eivät tienneet, miten pääsisivät vapaiksi villeistä vieraistaan. Silloin Alfred näyttäytyi urhoollisimmille heistä, ja hänet otettiin ilomielin vastaan. Salaa lähetettiin sanoma kaikille, jotka vielä tahtoivat taistella vapauden puolesta, että he kokoontuisivat aseistettuina määrättyyn paikkaan.

Sillä välin, niin tarina kertoo, Alfred kuningas asuskeli paimenmökissä, yhä pukeutuneena valepukuun, ettei ennen aikojaan tulisi ilmi. Siinä hän taas kerran istui lieden ääressä jousia ja nuolia vuoleskellen. Paimenen vaimo, joka paraikaa leipoi, pyysi häntä pitämään silmällä leipiä, jotka olivat uunissa paistumassa; hänen itsensä piti mennä hetkiseksi muihin toimiin. Mutta kuningas ajatteli enemmän kansansa pelastamista kuin leipien paistumista, ja vaimon palatessa leivät olivat palaneet. »Sinä laiskuri», vaimo suuttuneena huudahti lyöden häntä leipävartaalla, »leipäämme kyllä osaat syödä, mutta sitä paistamaan sinussa ei ole miestä». Samassa kuninkaan lähettiläät astuivat sisään tuoden sen sanoman, että anglosaksilaiset soturit jo olivat kokoontuneet ja odottivat vain kuningasta. Siten talonpoikaisvaimo sai tietää, ketä hän niin kovakouraisesti oli kohdellut. Vaimo säikähti, mutta kuningas kiitti hymysuin isäntäväkeänsä ja lähti sotajoukkoonsa, joka taisteluintoisena odotti häntä määräpaikassa.

● Suuressa taistelussa Alfred viimein voitti viikingit. Heidän päällikkönsä suostui kastettavaksi kristinuskoon, mutta Englannin koillinen osa jäi heidän haltuunsa.

Tämän jälkeen Alfred ryhtyi innokkaasti järjestämään maansa hallitusta. Sitä tehdessään hän säilytti entiset kansan vapautta turvaavat laitokset, sillä hänen periaatteensa oli, että »anglosaksien tulee olla vapaat, niin kuin heidän ajatuksensakin». Valtio oli jaettuna kreivikuntiin, joita johtivat kreivit ja heidän apunaan šeriffit. Jokaisessa kreivikunnassa oli tuomioistuin, jonka paikkakunnan huomattavimmat maanomistajat muodostivat. Niistä on saanut alkunsa Englannin valamiesoikeus (jury-oikeus).

Henkisestä sivistyksestä Alfred piti hyvää huolta. Häntä on siinä suhteessa verrattu Kaarle Suureen. Hän oli itse oppinut ja käänsi mm. latinankielisiä kirjoja anglosaksin kieleen. Luostareita rakennettiin sekä miehille että naisille; niihin perustettiin kouluja, ja Alfredin tarkoituksena, tosin saavuttamattomana, 292oli, että »koko kansan vapaa nuoriso, jolla siihen oli varoja, oli velvoitettava jotakin oppimaan sinä ikäkautena, jona sillä ei vielä ollut muuta tekemistä».

● Myöhempi tanskalaisvalta Englannissa (1013–1042). Enemmän kuin sata vuotta Alfredin kuoleman jälkeen anglosaksien vapaus säilyi. Mutta 11:nnen vuosisadan alussa tanskalaiset valloittivat heidän maansa jälleen. Kolmatta vuosikymmentä hallitsi Englantia Tanskan kuningas Knuut Suuri, joka samalla oli myös Norjan kuningas. Hän oli alussa julma ja ankara, mutta saatuaan valtansa vahvistetuksi hän osoittautui lempeäksi, sääti suopeita lakeja tai uudisti Alfred Suuren säätämiä eikä sallinut tanskalaisten sortaa anglosakseja. V. 1042 tanskalaisvalta päättyi, ja anglosaksit valitsivat kotimaisen kuninkaan.

● Ansgarius, Skandinavian apostoli. Viikinkien julmat hävitys-retket herättivät Keski-Euroopan kansat ajattelemaan skandinavialaisten käännyttämistä kristinuskoon. Ludvig Hurskaan hallitessa benediktiinimunkki Ansgarius ryhtyi saarnaamaan kristinuskoa näissä pohjoisissa maissa.

□ Ansgarius oli kotoisin Pohjois-Ranskasta. Hän jäi aikaisin orvoksi ja joutui erääseen luostarikouluun kasvatettavaksi. Aluksi vallattomat leikit kiinnittivät enemmän hänen mieltänsä kuin koulutehtävät. Mutta eräänä yönä, niin pyhä taru kertoo, hän näki unessa joukon kauniita, valkeihin pukeutuneita naisia vaeltavan viheriällä niityllä. Muuan heistä oli muita ihanampi, ja hänellä oli kruunu päässä. Poika arvasi, että se oli Neitsyt Maria. Muiden joukosta hän tunsi äitinsä. Riemuissaan hän aikoi juosta äitinsä syliin. Mutta hän ei voinut liikahtaakaan paikaltaan: hän oli kiinni loassa, ja kuta enemmän hän ponnisteli irti päästäkseen, sitä syvemmälle hän vaipui. Silloin hän purskahti katkeraan itkuun. Mutta pyhä neitsyt kysyi häneltä: »Tahtoisitko mielelläsi tulla äitisi luo?» »Tahtoisin», poika nyyhkytti. »Silloin sinun on luovuttava», Maria virkkoi, »lapsellisesta vallattomuudestasi, sillä ei kukaan, joka sellaista rakastaa, pääse meidän seuraamme». Siitä hetkestä lähtien Ansgariuksesta tuli vakava lapsi. Hän lopetti sekä kujeet että leikitkin, luki ahkerasti ja rukoili usein. Kumppanit ihmettelivät sitä muutosta, joka hänessä oli tapahtunut.

293Jo 13-vuotiaana Ansgarius tuli munkiksi. Hän pukeutui munkkikaapuun, ajeli päälakensa paljaaksi ja lupasi uhrata elämänsä kokonaan Jumalalle. Tänä aikana muuan tapaus järkytti pahoin hänen mieltänsä. Hän sai kuulla, että keisari Kaarle Suuri, eräs maailman mahtavimpia valtiaita, oli kuollut. Ansgarius oli kerran poikasena nähnyt tuon mainion hallitsijan kaikessa loistossaan, ja hän tiesi, kuinka laajalle hänen valtansa ulottui. Hänestä näytti kuin ei keisarin vallalla ja voimalla ääriä olisikaan. Ja nyt tuo mahtava valtias oli poissa. Väkevämmin kuin ennen hän tunsi kaiken maallisen mahdin ja komeuden katoavaisuuden. Hän ajatteli omaa kuolemaansa, ja pelko valtasi hänen mielensä.

Vanhemmaksi tultuaan Ansgarius alkoi kiihkeästi toivoa kerran saavansa kuolla marttyyrikuoleman kristinuskon puolesta. Se toivo tosin ei toteutunut, mutta rohkea pakanain apostoli hänestä kumminkin tuli.

Eräänä päivänä keisari Ludvig Hurskas kutsutti Ansgariuksen luoksensa. Keisari tahtoi levittää kristinuskoa pohjoisten pakanain keskuuteen ja vapauttaa maansa rannikot heidän hävityksiltään. Hän kysyi Ansgariukselta, tahtoiko tämä lähteä kauas pohjoiseen saarnaamaan Jeesuksen evankeliumia pakanallisille tanskalaisille. Sellainen matka oli monen mielestä sama kuin varma kuolema, mutta Ansgariuksen mielen valtasi syvä ilo.

● Ansgarius lähti ensin Tanskaan ja sieltä Ruotsiin. Svealaisten kuningas otti hänet ystävällisesti vastaan, sallien hänen esteettömästi saarnata uutta oppia, joka oikeus hänelle Tanskassakin oli suotu. Palavalla innolla sekä suurella taidolla Ansgarius osasi taivuttaa pakanallisia tanskalaisia ja ruotsalaisia luopumaan Odinin ja Thorin palveluksesta. Mutta pakanuutta hän ei kuitenkaan saanut tyyten hävitetyksi, siksi syvällä sen juuret olivat näidenkin kansain mielessä. Ansgarius kuoli v. 865. Vasta kolmisen sataa vuotta sen jälkeen, 12:nnen vuosisadan keskivaiheilla, voi sanoa Ruotsin lopullisesti muuttuneen kristityksi maaksi. Tanskaan ja Norjaan uusi usko juurtui jonkin verran aikaisemmin (n. v. 1000).

294

III. Keisarit ja paavit.

OTTO SUURI.

● Kuningas ja herttuat. Karolinkisen suvun sammuessa Saksassa (v. 911) tämä valtakunta oli jakautuneena moneen lääniin, joissa herttuat ja kreivit sangen itsenäisinä hallitsivat. Saksan huomattavimmat herttuakunnat olivat seuraavat: Saksin herttuakunta Reinin ja Elben välillä, jossa jäykkä saksilainen heimo asui; Schwabenin herttuakunta, joka käsitti nykyisen Württembergin ja Badenin; Frankenin herttuakunta Mainin ympärillä, jossa Reinin itäpuolelle jääneet frankit asuivat, sekä Baijerin herttuakunta, baijerilaisen heimon asuma-ala. Lotharin valtakunnan hajaannuttua kuului Saksaan myös Ylä- ja Ala-Lothringenin herttuakunnat. Eri herttuakuntain asujaimet olivat säilyttäneet omat lakinsa ja tapansa, ja he puhuivat kukin omaa kielimurrettansa. Tämä heimojen eroavaisuus höllensi yhteydentunnetta ja oli osaltansa itsenäistyttämässä herttuain asemaa. — Monet mahtavat kirkkoruhtinaat, piispat ja apotit, olivat arvossa, vallassa ja oikeuksissa kohonneet maallisten ruhtinaitten rinnalle heidän vertaisikseen. Mahtavimmat olivat Mainzin, Trierin ja Kölnin arkkipiispat.

Saksan läänit.

Kuninkuus ei karolinkilaissuvun sammuttua ollut enää perinnöllinen, niin että kruunu ja hallitsijanvalta ilman muuta olisi mennyt perintönä isältä pojalle, vaan kuningas valittiin, joskin tavallisesti samasta suvusta. Vaalin toimittivat arvokkaimmat ruhtinaat, jotka sitä varten kokoontuivat Frankfurt am Mainin kaupunkiin. Kuningas 295oli tosin valtakunnan päämies, mutta hänen valtansa oli useinkin varsin vähäinen.

● Vasallit kukistetaan. Saksilaisen suvun (919–1024) kuninkaista voimakkain oli Otto I (936–973), joka on saanut nimen Suuri. Hän ei tyytynyt pelkkään kuninkaannimeen, vaan hän pyrki todella hallitsemaan valtakuntaa. Tässä pyrinnössä hänellä olikin menestystä. Niskoittelevat herttuat hän asevoimin pakotti kuuliaisiksi. Hän asetti myös tärkeimpien kirkonvirkain haltijat.

● Saksalaisuus leviää itään. Tähän aikaan saksalaisuus levisi yhä kauemmas itään. Kansainvaellusten jälkeen slaavilaisia kansoja asui Keski-Euroopassa aina Adrian mereen ja Elbe jokeen saakka lännessä. He olivat pakanoita ja sekä taloudellisessa että henkisessä sivistyksessä naapureitaan Saksan germaaneja jäljessä. Kirkon lähetystoimi ulotettiin heidänkin keskuuteensa, ja Saksan kuninkaat kannattivat sitä. Saksalaisia uudisasukkaita siirtyi näihin rajamaihin, jotka vähitellen saksalaistuivat. Näin Saksan valtakunta laajeni itään. Saksin itäpuolelle muodostui Nordmark, josta sitten Brandenburg sai alkunsa, ja Baijerin itäpuolelle Ostmark, joka oli Itävallan perusmaa. Böömin tšekkiläiset, jotka myös ovat slaaveja, pakotettiin niin ikään tunnustamaan Saksan keisarin yliherruutta, mutta kansallisuuttaan he eivät menettäneet. Puolalaiset, jotka asuivat Oderin ja Veikselin välissä, käännettiin kristinuskoon, mutta Saksan herruus ei siellä tullut pysyväiseksi. Otto Suuri voitti myös suomalais-ugrilaisen magyarien [ma´djarit] kansan, joka n. v. 900 oli asettunut Unkariin ja sieltä teki ryöstöretkiä Saksan alueelle; mutta Saksan keisarin valta ei sielläkään jäänyt pysyväiseksi. Unkarissa pääsi kuitenkin kristinusko voitolle vuoden 1000 vaiheilla.

● Otto Suuri Italiassa. Italiassa vallitsi karolinkilaisvaltakunnan hajottua vielä suurempi hajaannus ja sekasorto kuin Saksassa. Siellä asui kansainvaellusten ajoilta alkaen monta eri kansallisuutta, ja maa oli jakautuneena useaan eri ruhtinaskuntaan. Yhteistä hallitsijaa ei ollut, mutta kuninkaankruunusta kyllä monet kilpailivat. Silloin Otto Suuri saapui Italiaan järjestämään sekavia oloja, valloitti 296osan maata ja julistautui Italian kuninkaaksi. Myöhemmin (v. 962) paavi kruunasi hänet, niin kuin ennen oli tapahtunut Kaarle Suurelle, Rooman keisariksi. Siten sai alkunsa Saksan kuninkaiden keisarin arvo. Tavaksi tuli, että Saksan kuninkaaksi valittu matkusti Roomaan saamaan paavilta keisarinkruunun. Saksan valtakuntaa sanottiin »pyhäksi Rooman keisarikunnaksi». Keisarien Italian herruus aiheutti kumminkin paljon sotia ja selkkauksia estäen heitä lujasti kiinnittämästä huomiotaan Saksan asioihin.