Keskiaika. N. v:sta 400 n. v:een 1500 j. Kr. (continued 3)

Kuva 237. Rudolf, Habsburgin kreivi.

Rudolfilla oli valtaistuimelle noustessaan vähäiset tilukset, mutta hän laajensi ne pian varsin huomattaviksi. Kun Böömin kuningas ylpeästi kieltäytyi vannomasta läänivalaa vasta valitulle kuninkaalle, Rudolf aloitti sodan häntä vastaan ja anasti hänen maistaan Itävallan, Steiermarkin, Kärntin ja Krainin. Ne jäivät sitten perinnöksi Habsburgin suvulle ja niitä sanottiin Itävallan perintömaiksi.

Pontevasti Rudolf toimi myöskin järjestyksen ja sisällisen rauhan palauttamiseksi valtakuntaan. Hän ahdisteli lakkaamatta rosvoritareja, rankaisi heitä ankarasti ja hävitti heidän linnojansa.

376□ Thüringenissä Rudolfin sanotaan yhtenä vuotena hävittäneen seitsemättäkymmentä rosvolinnaa. Sen jälkeen hän puhdisti Reinin seudut. Siellä hän eräästä linnasta pelasti joukon kauppiaita, jotka rosvoritarit olivat ryöstäneet puti puhtaiksi ja joita he pitivät vangittuina kiskoakseen lunnaita heidän kotiseudultaan. Rudolf vangitutti ritarit ja tuomitsi heidät kaikki hirtettäviksi. Muuan kuninkaan seurueessa oleva aatelismies huomautti, että moinen rangaistus häpäisisi koko aatelissäätyä. Mutta Rudolf vastasi: »Aateli ei siitä kärsi häpeätä, sillä nämä eivät ole mitään ritareita, vaan varkaita, rosvoja ja murhamiehiä. He ovat käyneet rauhallisten kansalaisten kimppuun, rikkoneet maan rauhan ja pilkanneet tuomioistuimia. Oikea aateli pitää uskollisuutta kunniassa, harrastaa hyviä tapoja, ei tee kenellekään vääryyttä ja suojelee heikkoja.» Kun linna oli hävitetty maan tasalle, pystytettiin sen raunioille hirsipuut, joihin vangit ripustettiin. Vuoren laelle asetettiin marmoritaulu, johon piirrettiin hirtettyjen nimet ynnä seuraavat sanat: »Niin rankaisee Habsburgin Rudolf rauhanrikkojia, rosvoja ja murhamiehiä sukuun tai säätyyn katsomatta».

Kuva 238. Maksimilian I.

● Maksimilian. Rudolfin jälkeen oli Saksan keisarinistuimella erisukuisia ruhtinaita, kunnes v. 1437 kruunu joutui pysyväisesti Habsburgin suvulle. Keskiajan päättyessä oli valtaistuimella Maksimilian I, joka oli, kuten edellä on mainittu, naimisissa Kaarle Rohkean tyttären kanssa ja liitti valtakuntaansa Alankomaat ja Franche-Comtén.

● Sveitsiläisten vapaustaistelu. Rudolfin seuraajain aikana Itävallan habsburgilaiset herttuat koettivat alistaa valtaansa Sveitsin vuorimaiden vapaita talonpoikia. Herttua Leopold päätti pakottaa talonpojat alamaisuuteen ja lähti loistavan ritarijoukon johdossa Sveitsiin. Mutta valppaat, vapautta rakastavat talonpojat olivat häntä vas tassa Morgarienin vuorisolassa Schwyzin kantonin rajalla. Siinä syntyi taistelu (1315), jossa Leopoldin ritarijoukko täydellisesti tuhottiin. Sveitsiläisillä oli kuten englantilaisillakin järjestyneet jalkaväkijoukot, jotka toimivat suunnitelmallisesti, jota vastoin Leopoldilla oli kurittomia ritarijoukkoja.

377

378□ Sveitsiläisten vapaustaistelujen ajoilta kerrotaan mm. tarina urhoollisesta jousimiehestä Wilhelm Tellistä.

Altdorfissa, Urin kantonissa, pidettiin markkinoita. Nöyryyttääkseen seudun asukkaita Gessler vouti pystytti kaupungin torille pitkän riu´un, jonka päähän hän panetti Itävallan herttuan hatun. Jokaisen ohikulkijan tuli tervehtiä hattua yhtä kohteliaasti kuin itse Itävallan herttuaa. Monet olivat jo kulkeneet ohitse, uskaltamatta olla tervehtimättä, kun Wilhelm Tell, taluttaen pientä poikaansa kädestä, saapui torille ja astui hatun ohi tervehtimättä. Silloin sotamiehet, jotka lähimmässä kadunkulmassa vartioitsivat ohikulkijoita, vangitsivat hänet ja veivät hänet Gesslerin eteen.

Gessler tuomitsi Teliin ampumaan omenan poikansa pään päältä. Tell, vaikka olikin tarkka jousimies, kalpeni ja pyysi päästä kokeesta. Mutta siihen ei suostuttu. Poikanen asetettiin, omena pään päällä, selin erästä puuta vastaan torin toiseen laitaan, kun Tell toisessa laidassa nosti joustaan. Nuoli suhahti ilmassa, ja palasina omena putosi maahan. Kansa riemuitsi, ja iloisena Tell syleili poikaansa, jolle ei ollut mitään vahinkoa tapahtunut. Samassa Gessler huomasi Tellin vyötäisillä toisen nuolen ja kysyi, kenelle se oli aiottu. Hetken epäröityään Tell vastasi synkästi: »Sinulle se oli aiottu, jos olisin tappanut lapseni. Ja se nuoli olisi varmasti osunut maaliin.» Suuttuneena Gessler panetti Tellin kahleisiin ja lähti viemään häntä Vierwaldstätter järven halki linnaansa.

Mutta järvellä nousi ankara myrsky. Vene oli hukkumaisillaan, ja kaikki huusivat, että Tell, joka oli taitava purjehtija, yksin voi sen pelastaa. Silloin Gessler irroitutti Tellin kahleista ja asetti hänet peräsimeen. Tell ohjasi veneen lähelle rantaa, tarttui sitten äkkiä jouseensa ja hyppäsi kallion kielekkeelle, kadoten pian hämmästyneiden vihollisten näkyvistä.

Gessler pääsi miehineen kumminkin onnellisesti maihin. Kun hän seuraavana päivänä ratsasti tietä pitkin linnaansa, sattui ahtaalla rotkotiellä nuoli hänen rintaansa, ja hän putosi hevosen selästä taaksepäin sotamiestensä syliin. Kuollessaan hän kädellään viittasi nuoleen ja virkkoi: »Se on Tellin nuoli, minä tunnen sen.» Samassa sotamiehet näkivät tuon rohkean jousimiehen nousevan väijytyspaikastaan ja katoavan puiden taakse. Vielä tänä päivänä on sillä kallion kielekkeellä, jolle Tell hyppäsi Gesslerin veneestä, nimenä »Teliin paasi».

Leopoldin sanotaan uhanneen »kurittaa kapinoitsijat ja hevosillaan maahan tallata nuo röyhkeät talonpojat». Hänellä oli 2000–3000 miehen suuruinen ritarijoukko, kun talonpoikia oli 3000–4000. Viimeksi mainitut leiriytyivät ahtaan Morgartenin solan taakse: toisella puolen oli pieni sisäjärvi, toisella metsäinen vuori. He olivat varustautuneet 379tapparakeihäillä, sotakirveillä ja seipäillä. 50 miestä oli miehittänyt erään kallion kielekkeen, johon oli vaikea päästä. Sen reunalle he vierittivät joukon isoja kiviä ja puunrunkoja. Tuskin itävaltalaiset ratsumiehet olivat ratsastaneet ahtaaseen solaan, kun nuo viisikymmentä ylhäältäpäin vierittivät kiviä ja puunrunkoja heidän päällensä. Monta ritaria kuoli tai haavoittui, hevoset säikähtyivät. Syntyi yleinen sekasorto ja hämminki. Nyt solan suulla olevat sveitsiläiset tekivät hyökkäyksen, ja rautapukuiset ritarit kärsivät musertavan tappion. Toiset tungettiin järveen, jonne he hukkuivat, toiset putosivat satulasta voimatta raskaine varustuksineen liikkua paikaltaan, toiset kaatoi talonpoikain tapparakeihäs tai kirves. Leopold hädin tuskin pelastui pakenemalla. Näin Sveitsin vapaus pelastui; Morgartenin voittoa ei ole suotta sanottu »sveitsiläisten Marathoniksi».

● Morgartenin voiton jälkeen kolme maakuntaa eli kantonia teki keskenään »ikuisen» liiton, luvaten yksissä voimin puolustaa vapauttaan. Myöhemmin liittoon yhtyi Sveitsin muitakin kantoneja. Se olikin tarpeen, sillä Habsburgit eivät luopuneet valtausaikeistaan, ennen kuin heidät oli uudestaan perin pohjin voitettu. Kun Kaarle Rohkeankin aiemmin mainittu yritys sveitsiläisten kukistamiseksi oli rauennut tyhjiin, niin Sveitsin talonpoikain vapaus oli turvattu. Keskiajan lopulla (1499) Habsburgit tunnustivat Sveitsin Itävallasta riippumattomaksi itsenäiseksi valtioksi, jolla kuitenkin oli keisari yliherranaan.

Sveitsin vapaussodan aikana Habsburgit saivat Tirolin liitetyksi perintömaihinsa.

● Kirkon hajaannus ja Juhana Hus. Vuoden 1400 vaiheilla huomio alkoi kääntyä erikoisesti kirkon asioihin. Paavit olivat kauan asuneet Avignonissa ja olleet Ranskan kuninkaiden nöyriä käskyläisiä. Vihdoin Rooman kardinaalit valitsivat paaviksi italialaisen miehen, joka asettui Roomaan. Mutta Ranskassa valittiin toinen paavi Avignoniin. Näin oli katolisella kristikunnalla kaksi paavia, jotka kumpikin julistivat toisensa kannattajineen pannaan. Kirkolliskokouskaan ei voinut asiaa auttaa. Se kyllä tuomitsi kummankin paavin erotettavaksi, ja uusi valittiin tilalle. Mutta edelliset eivät totelleet kirkolliskokouksen päätöstä, joten kahden sijasta saatiin kolme paavia. Tämä sekaannuksen aika kesti useita vuosikymmeniä ja sitä sanotaan hajaannuksen eli suuren skisman ajaksi. Se päättyi 380vasta Konstanzin kirkolliskokouksessa (1414–1418). Siellä päätettiin, että kirkolliskokous oli paavia ylempi. Sitten nuo kolme paavia erotettiin virasta ja tilalle valittiin uusi paavi.

Suuri skisma.

Täten kirkon ulkonainen yhteys saatiin aikaan. Mutta kirkon arvo oli pahasti kärsinyt. Kirkko oli sitä paitsi sisällisesti heikko, sillä ilmaantui henkilöitä, jotka arvostelivat sen oppia ja järjestystä ja perustivat lahkokuntia, jotka osoittivat tyytymättömyyttä kirkkoa kohtaan.

Englannissa oli jo aikaisemmin, 14:nnen vuosisadan keskivaiheilla, kuuluisa yliopiston professori Wycliff [ui´klif] arvostellut kirkon eräitä oppeja ja vaatinut, että Raamattu oli pantava uskonnon ylimmäksi ohjeeksi. Hän sai monta kannattajaa Englannissa; mutta muissakin maissa hänen mielipiteensä saavuttivat suosiota, ja uudistusliike jatkui kirkon vastarinnasta huolimatta. Tämän liikkeen pelkäämättömin johtaja oli böömiläinen talonpojanpoika Juhana Hus.

Harhaoppisena Hus kutsuttiin Konstanzin kirkolliskokoukseen vastaamaan opistaan. Kirkolliskokous julisti Husin opit vääriksi, tahtoen väkivalloin tukahduttaa hänen johtamansa uskonnollisen uudistusliikkeen. Hus tuomittiin elävänä poltettavaksi.

□ Hus oli professori samoin kuin Wycliff ja opetti Prahan yliopistossa. Mutta samalla hän saarnasi tšekin kielellä kaupungin kirkossa. Husin saarnoilla oli syvä vaikutus kuulijoihin, sillä hän oli etevä puhuja ja hänen sanoistaan virtasi syvän uskonnollisen vakaumuksen voima. Wycliffin tavoin hän hylkäsi eräät kirkon opit ja nousi pontevasti vastustamaan anekauppaa, jota kirkko tähän aikaan julkisesti harjoitti, niin että ihmisissä se käsitys pääsi valtaan, että 381rahalla voi ostaa synninpäästön. Hus samoin kuin Wycliff rupesi vastustamaan tätä väärinkäytöstä selittäen, että Jumalan armo annetaan katuvaiselle ilmaiseksi. Mutta seurauksena oli, että Hus julistettiin kirkonkiroukseen ja hänen täytyi paeta Prahasta. Kun Hus sitten kutsuttiin Konstanziin vastaamaan opistaan, monet ystävät varottivat häntä sinne menemästä. Mutta Husilla oli palava halu puhua vakaumuksensa puolesta. Pelottomasti hän puolustikin mielipiteitään, vedoten Raamattuun. Siitä huolimatta hänet julistettiin kerettiläiseksi ja tuomittiin poltettavaksi.

Kuva 239. Juhana Husin kuolema.

Kuva 240. Husin muistoksi lyöty raha.

Kun tuomio lausuttiin Konstanzin tuomiokirkossa, oli Hus polvillaan rukoillen, kädet ylöspäin ojennettuina. Yltympäri kirkon penkeissä istuivat kokouksen jäsenet. Eräs piispa luki julki tuomion, jonka mukaan kaikki Husin kirjoitukset oli hävitettävä. Hus itse oli parantumattomana kerettiläisenä poltettava. Husin yltä riisuttiin nyt hänen papillinen pukunsa ja hänen päänsä ajeltiin paljaaksi. Muuan piispa lausui kiroussanat: »Kirkko on työntänyt sinut keskuudestaan. Me jätämme sinun ruumiisi maallisille virastoille, sinun 382sielusi perkeleelle.» »Ja minä», Hus virkkoi tähän, »jätän sen Vapahtajani Kristuksen haltuun.» Hänen yllensä puettiin nyt tavallinen kerettiläispuku, väljä pitkäliepeinen viitta ja puolen metrin korkuinen paperilakki, johon oli kuvattu pahoja henkiä ja tulenliekkejä ja johon oli kirjoitettu: pääkerettiläinen. »Vapahtajani», Hus sanoi, »on minun tähteni kantanut orjantappurakruunua; ilolla kannan kerettiläiskruunua hänen pyhän totuutensa tähden.»

Näin puettuna Hus vietiin roviolle, joka oli pystytetty Konstanzin torille. Kun rovio sytytettiin, Hus alkoi veisata virttä. Mutta tuuli ajoi savua ja tulenhehkua hänen kasvojansa vasten, niin että hän pian tukehtui. Kun rovio oli palanut loppuun, koottiin tuhka ja siroteltiin Rein-jokeen.

● Kun Hus oli poltettu, Böömin tšekit, jotka olivat slaavilaista kansaa ja joiden kieltä ja kansallisia oikeuksia Hus oli puolustanut, nousivat kapinaan uskontonsa ja kansallisuutensa puolesta. Kapina kukistettiin kuitenkin ennen pitkää.

ITALIAN OLOT.

● Valtiollinen hajanaisuus. Keskiajan kahtena viimeisenä vuosisatana Italia kohosi yhä suurempaan taloudelliseen vaurauteen ja henkiseen kukoistukseen, mutta maa oli valtiollisesti hajalla. Saksan keisarien yritys saada Italia valtaansa oli lopullisesti epäonnistunut. Sen jälkeen ei liioin muodostunut yhtenäistä Italian valtiota Ranskan ja Englannin tapaan, vaan maa oli jakautuneena moneen pikku valtioon. Etelä-Italiassa oli Napolin kuningaskunta, Keski-Italiassa Kirkkovaltio ja Firenze, Pohjois-Italian valtioista olivat tärkeimmät Milano, Venezia ja Genova.

Kuva 241. Kondottieri Colleonin muistomerkki Veneziassa.

Kaikkialla oli vilkasta valtiollista toimintaa. Kansa oli jakautuneena edelleen puolueisiin, guelfeihin ja ghibelliineihin, jotka kävivät keskenään kiivasta taistelua valtion ylivallasta. Tavallista oli, että voitolle päässyt puolue karkotti vastapuolueen johtavat miehet valtion 383piiristä. Niinpä kuuluisa firenzeläinen runoilija Dante, josta tuonnempana kerrotaan, vietti suuren osan elämäänsä maanpaossa. Sodan johto uskottiin palkkajoukkojen päälliköille, joita sanottiin kondottiereiksi. He taistelivat vain palkan takia ja menivät usein puolelta toiselle. Toisinaan he taas anastivat valtiossa yksinvallan, jota ylläpitivät asevoimin, menetellen usein ylen väkivaltaisesti. Yksinvaltiaita sanottiin sen tähden tyranneiksi, ja tällaisen hallitusmiehen murhaa pidettiin luvallisena, jopa ylistettävänä tekona. Tikarin ja myrkyn käyttäminen olikin hyvin tavallista tämän ajan Italiassa.

Mutta monessa Italian valtiossa järjestettiin hallinto oivalliselle kannalle. Valtion palkkaamat virkamiehet hoitivat eri hallinnonaloja, kansalaisten maksettavaksi määrättiin vakinainen vero, valtiolle laadittiin tarkka tulo- ja menoarvio, ja hallitus piti velvollisuutenaan huolehtia elinkeinojen edistämisestä rakentamalla maanteitä, parantamalla satamia jne. Monet tyrannitkin osoittivat valpasta huolenpitoa alamaisten hyvinvoinnista ja olivat samalla väkivaltaisuudestaan huolimatta lämpimiä tieteen ja taiteen suosijoita.

● Napolin kuningaskunta. Kaarle Anjoulainen, jonka paavi oli kutsunut karkottamaan Hohenstaufeja Molempain Sisiliain kuningaskunnasta, menetti pian Sisilian, joka joutui Aragonialle. Etelä-Italiaa sanottiin tämän jälkeen Napolin kuningaskunnaksi. Sekin liitettiin Aragoniaan v. 1504.

● Kirkkovaltio. Paavien ollessa Avignonissa yritti muuan alhaissukuinen haaveilija Cola di Rienzi uudistaa Rooman muinaisen tasavallan ja saada aikaan Italian yhteyden. Kaunopuheisuudellaan ja tulisella innostuksellaan hän sai kansan puolelleen ja hänestä tuli »tribuuni», jolla oli kaikki valta käsissään. Pian hän alkoi kumminkin käyttäytyä tyrannimaisesti, jolloin hänet kukistettiin ja tapettiin. Paavit hallitsivat Roomaan palattuaan jälleen Kirkkovaltiota, pitäen loistavaa hovia ja esiintyen anteliaina tieteiden ja taiteiden suosijoina. Heistä oli kuuluisimpia Aleksanteri Borgia [bordža], joka häikäilemättä myi aneita saadakseen varoja tuhlaavaiseen elämäänsä, monille lapsilleen ja taideharrastuksiinsa.

384● Firenze. Firenze sai haltuunsa läheisen ympäristönsä kaupungit, mm. Pisan. Valtion johto oli kaupungin varakkailla teollisuudenharjoittajilla. Puolueet taistelivat ankarasti vallasta, ja runoilija Dante vertasi kaupunkia kuumetta sairastavaan henkilöön, joka saadakseen hiukankaan helpotusta heittelehti vuoteellaan kyljeltä toiselle. Kun guelfit, jotka olivat etupäässä porvarispuolue, pääsivät voitolle, tehtiin sellainen päätös, etteivät aateliset saisi valtionvirkoja; saadakseen täydet kansalaisoikeudet heidän tuli liittyä porvarillisiin ammattikuntiin. Määrättiinpä toisinaan, kuten muinoin Ateenassa, arvalla virkamiehiä.

Kuva 242. Lorenzo de’ Medici.

15:nnellä vuosisadalla valtion johto joutui varakkaalle ja lahjakkaalle Medicin [mē´ditši] kauppiassuvulle. Varsinkin Lorenzo de’ Medici, jota sanotaan »loistavaksi», esiintyi Perikleen tavoin yksinvaltiaana. Taiteiden harrastus oli silloin korkeimmillaan, ja Firenzessä vietettiin iloista, huoletonta elämää. Lorenzon kuoltua (1492) dominikaanimunkki Savonarola [-rō´-], jonka uskonnollista mieltä muinaisaikaisen taiteen harrastus ja iloisten juhlain pito syvästi loukkasi, aloitti ankarat parannussaarnansa. Hetkeksi hän tempasi kansan puolelleen, mutta pian hän jälleen menetti sen suosion ja hänet poltettiin harhaoppisena. Valta joutui uudelleen Mediceille, jotka nyt nimellisestikin tulivat hallitseviksi herttuoiksi.

Kuva 243. Savonarola.

● Venezia. Venezia kilpaili kauan Genovan kanssa kauppaherruudesta saaden voiton 14:nnen vuosisadan loppupuolella. Sillä oli sen jälkeen pitkät ajat kaupan ja meriliikkeen johto Välimerellä. 1) Doge [dō´dže] (lat. dux = johtaja, herttua) edusti valtion päämiehenä tasavaltaa. Mutta varsinainen toimivalta oli 2) neuvoskunnalla, 385johon paitsi dogea kuului kuusi jäsentä. Lainsäätäjävalta oli ylimyssukujen jäsenistä kokoonpannulla 3) suurella neuvostolla. Näiden rinnalla toimi 4) kymmenmiehistö, jonka tehtävänä oli valvoa, että hallitusmuoto pysyi muuttumatta voimassa. Sen käytettävänä oli suuri joukko urkkijoita, jotka ilmiantoivat voimassa olevan valtiojärjestyksen vastustajat. Monet kansalaiset saivat kitua Venezian kammottavissa vankiloissa, joita lyijykattojensa takia sanottiin lyijykamareiksi. Lyijy teki vankilat talvella tavattoman kylmiksi, kesällä sietämättömän kuumiksi.

Kuva 244. Dogen palatsi Veneziassa.

PYRENEITTEN NIEMIMAAN OLOT.

● Taistelu maureja vastaan. Ristiretkien aikana ja niiden jälkeenkin Pyreneitten niemimaan kristityt jatkoivat herkeämätöntä taisteluaan sekä islaminuskoisia maureja että juutalaisia vastaan. Vähä vähältä he tunkivat vastustajansa yhä kauemmas etelään. Ratkaiseva voitto saavutettiin Tolosan [-lo´-] luona v. 1212. Pian sen jälkeen valloitettiin Córdoba, jonka jälkeen maureilla oli hallussaan ainoastaan Granada [-na´-] ympäristöineen.

□ Laulu el Cidistä. Näissä taisteluissa tuli kuuluisaksi muuan kastilialainen ritari Rodrigo Diaz [dia´þ], jota maurit sanoivat el Cidiksi [sid], herraksi. Hän riitaantui kuninkaansa kanssa ja karkotettiin maasta. Pian hän keräsi ympärilleen vapaajoukon ja ryhtyi omin päin käymään sotaa, taistellen milloin maureja, milloin kristittyjä vastaan. Hänen onnistui valloittaa Valencian [vale´nþia] kaupunki, jota hän piti hallussaan kuolemaansa asti.

12:nnella vuosisadalla syntyi Diazin taistelujen pohjalla sankarirunoelma, Laulu el Cidistä, jossa ihastuksella kerrotaan hänen uroteoistaan ja ylistetään hänen vasalliuskollisuuttaan.

● Valtiollinen tila. Taistelujen kestäessä muodostui Pyreneitten niemimaalle useita kristittyjä valtioita, joista tärkeimmiksi tulivat 386Portugali länsirannikolla sekä Kastilia keskellä maata ja Aragonia itärannikolla. Aateli oli sotaista ja väkivaltaista, ja kirkon vaikutusvalta kansaan kasvoi taisteluissa »uskottomia» vastaan. Mutta kaupunkien porvaritkin hankkivat aikaiseen itselleen oikeuksia: he saivat valita virkamiehensä ja heillä oli omia sotajoukkoja. Muodostuipa mainituissa valtioissa jo 12:nnella vuosisadalla, varhemmin kuin missään muualla, valtiopäivätkin, cortes, joilla hengelliset ja maalliset ylimykset, alempi aateli sekä kaupunkien porvarit olivat edustettuina. Ne säätivät lait, määräsivät verot, olipa niillä oikeus valvoa hallituksenkin toimia. Kuninkaan valta oli näin muodoin heikko, mutta se kohosi keskiajan lopulla.

Kuva 245. Ferdinand.

Kuva 246. Isabella.

● Ferdinand ja Isabella. Nykyinen Espanjan kuningaskunta sai alkunsa, kun Aragonian kuningas Ferdinand ja Kastilian kuningatar 387Isabella solmivat avioliiton v. 1469. He olivat lahjakkaita ja tarmokkaita hallitsijoita.

Heidän aikanaan a) Espanja laajeni. V. 1492 valloitettiin Granada, maurien viimeinen varustus, joten islamin valta, kestettyään lähes kahdeksan vuosisataa, lakkasi Espanjassa. Samana vuonna Columbus purjehti löytöretkelle Amerikkaan, pannen alulle Espanjan siirtomaavallan. Teollisuus ja kauppa alkoivat kukoistaa. Napoli liitettiin Espanjaan v. 1504. Espanjan menestykseen sotatanterella vaikutti sotalaitoksen uudistus. Sveitsiläisten esimerkin mukaan pantiin pääpaino jalkaväkeen, joka järjestettiin kolmeksi suureksi jopa 20.000 miestä käsittäväksi neliöksi. Neliöiden keskustan muodostivat piikkimiehet ja tapparamiehet ja niitä reunustivat muskettimiehet. Nämä neliöt muodostivat kuin eläviä linnoituksia, joita vastaan ratsujoukkojen hyökkäykset kilpistyivät, tulivatpa miltä taholta tahansa.

Samalla b) kuninkaan valta kasvoi. Kuninkaan neuvoskuntaan, jossa ennen oli ollut pelkästään suuraatelin jäseniä, kutsuttiin aatelittomiakin lakimiehiä, jotka alistuivat kuninkaan tahtoon. Kirkon tärkeimpiin virkoihin hallitsija nimitti hoitajat, ja kaupunkien itsehallintaoikeutta supistettiin. Valtiopäiväinkin arvo aleni: säädyt osoittivat lausunnoissaan suurta nöyryyttä, ja ne kutsuttiin koolle entistä harvemmin. Kuninkaan valtaa lisäsi myös se, että hallitsijan käytettävänä oli pysyvä sotajoukko ja vakinainen vero.

Huolehtiessaan lujan kuninkuuden aikaansaamisesta Ferdinand ja Isabella koettivat saada voimaan myös c) yhden ainoan uskonnon valtakunnissaan. Niin aloitettiin synkkä taistelu sekä vääräuskoisia että maureja vastaan. Katolisen kirkon kerettiläistuomioistuin, inkvisitio, toimi täällä hirvittävällä ankaruudella. Polttoroviot roihusivat, ja kymmenet tuhannet ihmisraukat saivat niillä uskonsa takia surmansa. Myöskin valtiollisesti epäillyt vedettiin inkvisition tuomittaviksi.

□ Autodafee. Espanjan inkvisitio toimi kuninkaan nimittämän yli-inkvisiittorin johdossa. Hänellä oli kokonainen lauma ylempiä ja alempia apulaisia. Uskonnollisesti tai valtiollisesti epäilty tuotiin inkvisitiotuomioistuimen tutkittavaksi. Ellei hän tunnustanut syyllisyyttään, alettiin häntä kiduttaa varta vasten keksityillä kidutuskoneilla 388tai suljettiin hänet maanalaisiin vankikomeroihin nääntymään. Todistajiakin kidutettiin. Tämän takia moni puhui vasten parempaa tietoaan säästyäkseen hirveiltä kärsimyksiltä.

Kuva 247. Autodafee.

Rangaistuksena oli omaisuuden menetys tai elinkautinen vankeus taikka kuolema polttoroviolla. Polttaminen tapahtui usein suurten kirkollisten juhlain yhteydessä. Tuomioistuimen jäsenet sekä joukko maan ylimyksiä ja pappeja olivat saapuvilla, ja uteliaat kansanjoukot seisoivat ympärillä. Saapuipa toisinaan itse kuningaskin noihin juhlatilaisuuksiin, joiden nimenä oli autodafee [fē], »uskontoimitus».

Näin juurtui kansan mieleen yhä syvemmälle uskonnollinen kiihko, joka hävitti kaiken jalomman inhimillisen tunteen.

POHJOIS-EUROOPPA.

● Tanska Valdemarien aikana (1157–1375). Knuut Suuren kuoltua Tanska joutui pitkiksi ajoiksi valtiollisen heikkouden 389tilaan. Englanti ja Norja vapautuivat sen yliherruudesta, ja maassa oli verisiä valtaistuinriitoja. Sisäiset taistelut lakkasivat, kun Valdemar Suuri nousi valtaistuimelle v. 1157. Valdemarin ja hänen seuraajansa Knuut VI:n aikana valloitettiin Holstein, Mecklenburg ja Pommeri. Knuutin seuraaja Valdemar Sejr (Voittaja) ylläpiti aluksi Tanskan mahtavuutta. Tekipä hän v. 1219 retken Viroonkin, valloitti maan ja pakotti virolaiset kasteeseen. Mutta myöhemmin Valdemar Sejr menetti Mecklenburgin ja Pommerin ja hänen kuoltuaan Viro luovutettiin v. 1346 kalpaveljesten ritarikunnalle. Edellä mainittujen sotien aikana oli maassa muodostunut aatelissääty, kun varakkaat talonpojat olivat ruvenneet tekemään sotapalvelusta ratsain ja siten vähitellen kohonneet säätyveljiensä yläpuolelle. Samaan aikaan katolinen kirkkokin järjestyi Tanskassa. Maassa oli monta piispaa ja arkkipiispaa, ja kirkon omaisuus lisääntyi lisääntymistään. Papisto ja aatelisto saavuttivat kuninkaan rinnalla vaikutusta valtioasiain johdossa, kaupunkien porvaristo sitä vastoin oli heikko, sillä kauppa oli melkein kokonaan Hansan hallussa.

Valdemarien valtakunta laajimmillaan.

Kuva 248. Valdemar IV Atterdag.

Aluksi kuningas ja ylimykset pysyivät hyvässä sovussa, mutta Valdemar Sejrin kuoltua (1241) 390syntyi kiivaita riitoja kuninkaan ja ylimyskunnan välillä. Sen johdosta Tanska vaipui jälleen heikkouden tilaan. Sen kohotti siitä myöhemmin Valdemar Atterdag kukistamalla suuraatelin vallan. Valdemar Atterdagin kuoltua joutui kruunu hänen tyttärelleen Margareetalle, josta tuli myös Norjan ja Ruotsin hallitsija.

● Norja. Samoin kuin Tanskassa riehui Norjassakin kauan ankaroita valtaistuinriitoja, kun monet kuningassukuun kuuluvat prinssit, »kuninkaanalut», pyrkivät kannattajiensa avulla saamaan Norjan kruunun. Vasta 13:nnen vuosisadan alkupuolella taistelut taukosivat, ja maahan tuli sisäinen rauha. Norjan kruunu joutui joksikin aikaa Ruotsin Folkunga-kuninkaille, mutta v. 1380 Norja yhdistettiin vuosisadoiksi Tanskaan. Sisällisten riitain aikana Norjan papisto kohosi suureen mahtavuuteen. Vaikutusvaltaista aatelissäätyä Norjassa sitä vastoin ei muodostunut, ja talonpojat pysyivät vapaina. Kauppa oli Hansan hallussa.

● Ruotsi Folkungain hallitessa (1250–365). Ruotsissakin oli sisällistä rauhattomuutta, kunnes Folkunga-suku nousi valtaistuimelle v. 1250. Suvun kantaisä oli Birger-jaarli, joka vanhimman poikansa Valdemarin nimessä hoiti hallitusta kuolemaansa asti. Heikon Valdemarin hänen nuorempi veljensä Maunu Ladonlukko syöksi valtaistuimelta. Suvun viimeinen hallitsija oli Maunu Liehakko.

Folkungain aikana Suomen yhdistäminen valtakuntaan saatiin lopullisesti päätetyksi.

Folkunga-suvun hallitsijat ovat muistettavat etenkin etevinä lainlaatijoina. Näihin aikoihin ei Ruotsin valtakunnalla ollut yhteistä lakia, vaan kussakin maakunnassa tuomittiin sen omien lakien mukaan. Tästä oli haittaa varsinkin sen jälkeen, kun liike eri maakuntien välillä vilkastui. Folkungat alkoivatkin säätää koko valtakunnalle yhteisiä lakeja. Birger-jaarli sääti rauhanlait, joissa kiellettiin tekemästä toisille väkivaltaa kirkoissa, käräjillä ja kodissa sekä kohtelemasta naisia väkivaltaisesti. Hän kielsi myös raudankannon. Siksi sanottiin vanhaa perinnäistapaa, että syytetyn oli todistettava syyllisyytensä tai syyttömyytensä kantamalla kuumaa rautaa käsissään tai kävelemällä avojaloin sitä pitkin. Joka suoritti kokeen vioittumatta, oli syytön. Katsottiin Jumalan tulleen hänelle 391avuksi. Maunu Liehakko kielsi orjuuden Ruotsin valtakunnassa. Hän julkaisi myös v. 1347 ensimmäisen yleisen maanlain, jota koko valtakunnan tuli noudattaa.

Näihin aikoihin syntyi Ruotsissakin aatelinen säätyluokka, ns. maallinen rälssi. Syy sen syntymiseen oli sama kuin Tanskassakin ja muissa Euroopan maissa: valtakunta tarvitsi ratsumiesjoukkoja. Sen tähden Maunu Ladonlukko määräsi v. 1280, että kaikki, jotka palvelivat sotajoukossa ratsain, pääsivät vapaiksi veronmaksusta. Niin saattoivat tehdä vain varakkaammat tilalliset, joista siten muodostui rälssimiesluokka. Koska papistokin oli veroista vapaa, sanottiin sitä hengelliseksi rälssiksi. Maalliset ja hengelliset rälssimiehet muodostivat siten ylimysluokan. Heidän keskuudestaan kuninkaat valitsivat jäsenet valtaneuvoskuntaan, jolta kysyttiin neuvoa hallitusasioissa, ja he kokoontuivat kuninkaan kutsusta herrainpäiville, milloin erittäin tärkeitä asioita oli pohdittavina. Varsinaista läänityslaitosta ei Ruotsissa kumminkaan syntynyt, vaikka ylimyksillä toisinaan olikin suuret alat valtakunnan maata hallussaan ja vaikka he linnanisäntinä hoitivat hallintoa valtakunnan eri osissa. Siten Ruotsin talonpojat säilyivät vapaina maanomistajina.

● Kalmarin unionin aika (1397–1523). Ruotsissakin ylimyskunta tuli pian mahtavaksi ja kävi kuninkaan vallalle vaaralliseksi. Saadakseen mielensä mukaan järjestää Ruotsin olot ylimykset tarjosivat kruunun Tanskan ja Norjan kuningattarelle Margareetalle (1389–1412), joka kuitenkin vasten aatelisherrojen odotusta oli jäntevä nainen. Nyt oli Tanskalla, Ruotsilla ja Norjalla yhteinen hallitsija.

Tehdäkseen näin syntyneen yhteyden pysyväiseksi Margareetta suunnitteli varsinaista liittoa eli unionia kolmen pohjoisen valtakunnan välille. Yhtyneinä ne olisivat voimakkaampia sekä Hansan että Pohjois-Saksan ruhtinaita vastaan. Asian toteuttamiseksi hän kutsui kaikista kolmesta valtakunnasta ylimyksiä Kalmarin kaupunkiin v. 1397. Siellä solmittiin Kalmarin unioni. Sopimuksen mukaan kaikilla kolmella maalla oli oleva yhteinen hallitsija, mutta kutakin maata oli hallittava omien lakiensa mukaan ja omien virkamiestensä avulla.

Margareetan viisaan ja jäntevän hallituksen aikana säilyi järjestys 392valtakunnassa. Mutta jo hänen seuraajansa Eerik Pommerilaisen hallitusaikana ruotsalaiset tulivat tyytymättömiksi. Kuninkaat asettivat Ruotsin linnoihin tanskalaisia ja saksalaisia vouteja, jotka pahasti sortivat kansaa. Viimein talonpojat nousivat Engelbrekt Engelbrektinpojan johtamina kapinaan.

Vapaussodan päätyttyä pidettiin v. 1435 valtiopäivät Arbogassa, jonne kutsuttiin maallisten ja hengellisten rälssimiesten lisäksi kaupunkien porvareita sekä muutamia talonpoikia. Siten säätyvaltiopäivät saivat Ruotsissa alkunsa. Engelbrekt valittiin »valtionhoitajaksi». Mutta hänet murhattiin jo seuraavana vuonna.

Tuhoisa unioniriita jatkui tämän jälkeen lähes 90 vuotta. Ruotsissa syntyi kaksi puoluetta: unionipuolue ja kansallinen puolue. Edellinen, johon maalliset ja hengelliset ylimykset kuuluivat, kannatti edelleen liittoa Tanskan kanssa, koska sille oli eduksi, että kuningas asui kaukana. Kansallinen puolue, johon talonpojat ja jotkut aateliset kuuluivat, halusi eroa Tanskasta ja täysin itsenäistä Ruotsia. Toisin ajoin tanskalaiset unionikuninkaat saivat Ruotsin haltuunsa; toisin ajoin oma kuningas tai valtionhoitaja hallitsi Ruotsia. Lopulta Tanskan kuningas Kristian II Tyranni päätti kaikiksi ajoiksi musertaa ruotsalaisten vastarinnan ja pani toimeen hirveän Tukholman verilöylyn (1520), jossa monta kymmentä Ruotsin etevintä miestä sai surmansa. Mutta se oli omansa yllyttämään ruotsalaisia entistä kiivaampaan vastarintaan. Kustaa Vaasa, jonka isä oli toisten mukana surmattu, rupesi vapaussodan johtajaksi. V. 1523 tanskalaiset oli voitettu, ja Kustaa Vaasa valittiin kuninkaaksi.

ITÄ-EUROOPAN OLOT.

● Itä-Euroopan kansat. Euroopan itäisissä maissa asui useita eri kansoja. Enimmät niistä olivat 1) slaaveja. Ennen on jo mainittu, että heidän asuma-alansa vuoden 900 vaiheilla ulottui aina Elbeen saakka lännessä. Heitä olivat puolalaiset ja venäläiset Veikselin ja Dniepr-joen ympärillä ja Böömissä asuvat tšekit. Tonavan maissa etelässä asuivat bulgarialaiset ja 393serbialaiset. Itämeren rannikolla Veikselistä Väinäjokeen asui 2) liettualais-lättiläisiä, joihin myös preussilaiset kuuluivat ja jotka samoin kuin slaavilaiset ovat indo-eurooppalaisia kansoja. Pohjoisemmat maat, Viron- ja Inkerinmaa sekä Keski- ja Pohjois-Venäjän laajat alueet aina Volgaan ja sen syrjäjokeen Okahan [okā´] asti olivat 3) suomensukuisten kansain hallussa. Tähän kansanheimoon kuuluivat myös magyarit eli unkarilaiset. Nykyinen Etelä-Venäjä oli 4) turkkilais-tataarilaisten kansain asuttama.

Näistä kohosivat keskiajalla pysyvään, huomattavaan valtiolliseen merkitykseen puolalaiset, venäläiset ja unkarilaiset.

● Puola. Puolan valtakunta syntyi Oderin ja Veikselin välissä asuvain slaavilaisten heimojen liittyessä yhteisen hallitsijan johtoon, 10:nnellä vuosisadalla tuotiin Saksasta kristinusko, joten puolalaiset joutuivat katolisen kirkon ja länsi-eurooppalaisen sivistyksen yhteyteen.

Myöhemmin Puola sai vaarallisen kilpailijan Saksalaisesta ritarikunnasta, joka, kuten ennen on mainittu, alkoi käännyttää Itämeren etelärannikolla olevia pakanaheimoja, perustaen sinne samalla mahtavan hengellisen valtion. Aluksi ritarikunta oli Puolaa voimakkaampi, mutta suuressa Tannenbergin taistelussa v. 1410 puolalaiset voittivat ritarikunnan joukot. Taistelua jatkui, kunnes ritarikunta 15:nnen vuosisadan keskivaiheilla luovutti Puolalle Länsi-Preussin, ja ritarikunnan suurmestari, joka vielä hallitsi Itä-Preussia, tunnusti Puolan kuninkaan yliherrakseen. Puola oli nyt Itä-Euroopan mahtavin valtio.

● Venäjä. Vanhan aikakirjan mukaan viikinkipäällikkö Rurik v. 862 kohosi venäläisten hallitsijaksi ja asettui Novgorodiin. Hänen sukunsa jäi sitten pysyväisesti Venäjän valtaistuimelle. Rurikin seuraajat levittivät valtaansa etelään slaavilaisten heimojen keskuuteen. Pian tehtiin Kiova hallituskaupungiksi, ja hallitsijat ottivat suuriruhtinaan arvonimen. Mutta Novgorod pysyi edelleen mahtavana kauppakaupunkina, josta sitten muodostui itsenäinen vapaavalta, »Suuri Novgorodin herra», niin kuin sen kansa sitä sanoi.

Vladimir Suuren hallitessa vuoden 1000 vaiheilla kristinusko levisi yli koko valtakunnan. Kreikasta tulleet papit sitä levittivät 394tuoden mukanaan kristillisen sivistyksen siemenet: kirkkoja ja luostareita perustettiin, kirjakieli ja kirjallisuus saivat alkunsa. Kreikkalais-katolinen kirkko tuli Venäjällä vallitsevaksi, ja maa jäi siten yhä täydellisemmin länsi-eurooppalaisen sivistyspiirin ulkopuolelle.

V. 1240 Venäjää kohtasi kova onnettomuus. Kun maa moniin keskenään riidassa oleviin ruhtinaskuntiin jakaantuneena oli heikko, Aasiasta tulleet mongolit eli tataarit alistivat sen valtaansa. Ainoastaan Novgorod säilytti vapautensa. Mongolien valtakunta oli Džingis kaanin perustama; se ulottui Isosta valtamerestä Saksan rajoille saakka. Kun valtakunta myöhemmin hajosi, Venäjälle siirtyneet tataarit muodostivat »Kultaisen hordin» (s. o. leirin) valtakunnan, jonka pääkaupunki Sarai oli Volgan alajuoksun varrella. Maa oli edelleen jakautunut lukuisiin pikku ruhtinaskuntiin, joiden hallitsijat nöyrästi tavoittelivat kaanin suosiota. Vihdoin Moskovan ruhtinaan onnistui saada suuriruhtinaan asema.

□ Raskas aika koitti nyt Venäjän kansalle. Maa oli laajalti hävitetty, ja kansan täytyi entisten rasitustensa lisäksi suorittaa suuret verot kaanille, joka lähetti virkamiehensä niitä kantamaan. Usein veronkantajat tekivät julkeata väkivaltaa turvattomalle kansalle. Kansanlaulu kertoo:

»Sata ruplaa ruhtinaalta otti,

viisikymmentä vei pajarilta,

talonpojalta vei viisi ruplaa,

kell’ ei rahaa ollut, raastoi lapsen,

kell’ ei lasta, siltä otti vaimon,

kell’ ei naista, itsensä sen otti».

Hädissään kansa nousi toisinaan kapinaankin. Mutta kapinaa seurasi verinen kosto ja kokonaisen seutukunnan hävitys. Ruhtinaat saivat pitää alueensa, mutta heidän täytyi totella kaanin käskyjä, käydä hänen luonansa, viedä lahjoja sekä muutoinkin osoittaa alamaisuuttansa. Myöhemmin ruhtinaat kokosivat verot ja maksoivat ne kaanille, jolloin kansan tila kävi helpommaksi. Ruhtinaat olivat edelleen eripuraisia keskenään, jokainen halusi suuriruhtinaan arvoa. Toinen toisensa jäljessä he ilmestyivät kaanin luo, panettelivat kilpailijaansa, vieläpä pestasivat mongolilaisjoukkojakin hätyyttääkseen toisiaan. Tämä oli kaaneille mieleen, sillä siten he paremmin voivat pitää ruhtinaat vallassaan.

395

Kuva 249. Uskonnollinen juhlakulkue.

Kirkon etuja kaanit eivät loukanneet, sillä he tahtoivat pappien avulla pitää kansan kuuliaisena. Ja papisto juurruttikin kansaan sen ajatuksen, että hallitsijan käskyn totteleminen oli ihmisen korkein velvollisuus ja paras hyve, sen vastustaminen taas, olivatpa käskyt oikeita tai vääriä, pahin rikos.

● Mongolien herruus kesti Venäjällä puolen kolmatta sataa vuotta (1240–1480). Se lakkasi vasta Iivana III:n hallitessa. Iivana teki myös lopun Novgorodin itsenäisyydestä.

Moskovan suuriruhtinaat rupesivat käyttämään tsaarin, s. o. Caesarin, nimeä, jota Venäjällä aikaisemmin oli käytetty Itä-Rooman keisarin ja tataarien kaanin arvonimenä. Hänellä oli valtakunnassa rajaton valta; kuten itämaiden hallitsijoilla oli hänelläkin alamaisten omaisuus ja henki vallassaan.

Ruhtinaanvallan rinnalle muodostui Venäjälläkin aateli, pajarit. Heitä kuului suuriruhtinaan neuvoskuntaan eli duumaan, jonka neuvoa hallitsija kysyi tärkeissä asioissa, mutta jonka päätöksistä hän ei ollut riippuvainen. Venäjän kirkon päämies oli Konstantinopolin patriarkka. Maa joutui pajarien, kirkon ja valtion haltuun; talonpojista tuli vuokramiehiä ja vähitellen maaorjia. Kansan elämässä oli paljon itämaista. Miehet pukeutuivat pitkään, leveähihaiseen kauhtanaan ja turbaanin kaltaiseen lakkiin. Naiset oleskelivat erillään omassa huoneessaan, eikä heidän suostumustaan kysytty avioliittoa solmittaessa.

396● Unkari. Tultuaan vuoden 900 tienoissa Karpatien yli ja otettuaan haltuunsa sen maan, joka heistä on saanut nimensä, unkarilaiset tekivät kauan ryöstöretkiä Keski- ja Etelä-Euroopan maihin. Mutta kun keisari Otto Suuri voitti perinpohjaisesti heidän joukkonsa (955) ja kun kristinusko vuoden 1000 vaiheilla levisi unkarilaisten keskuuteen, retket loppuivat ja kansa alkoi rauhassa viljellä maataan. Unkari oli jonkin aikaa vasallisuhteessa Saksan keisareihin, mutta vapautui pian ja pysyi sitten itsenäisenä koko keskiajan. Keskiajan lopulla turkkilaiset eli osmannit, joista kohta tulee puhe, rupesivat hätyyttämään Unkaria. Silloin alkoi pitkällinen taistelu näitä uusia »kristikunnan vihollisia» vastaan. Näissä sodissa kohosi maineeseen unkarilainen aatelismies Hunyady [hu´njadi], jonka poika, soturikunnostaan ja sivistyksestään kuuluisa Matias Corvī´nus, valittiin Unkarin kuninkaaksi.

Kuva 250. Matias Corvinus.

ITÄ-ROOMAN KEISARIKUNNAN HÄVIÖ.

● Keisarikunta pienenee. Jo arabialaiset valloittivat Itä-Rooman keisarikunnalta laajoja maita. Myöhemmin seldžukit ottivat suurimman osan Vähää-Aasiaa. Venezialaiset anastivat monta Välimeren saarta, ja neljännellä ristiretkellä hävitettiin koko keisarikunta, vaikkakin se pian jälleen uudistui. Mutta 1300-luvulla tuli Aasiasta turkkilainen kansa, joka teki lopun Itä-Rooman keisarikunnasta.

● Osmannit. Osmā´n-nimisen sulttaaninsa eli päällikkönsä mukaan tätä kansaa sanottiin osmanneiksi. He tunnustivat islamin 397oppia. Aluksi he valloittivat Vähän-Aasian, mutta sieltä he tunkeutuivat Balkanin niemimaalle ja tekivät aluksi Adrianopolin pääkaupungikseen.

Kuva 251. Kristittyjä vankeja turkkilaisleirissä.

● Konstantinopolin valloitus. V. 1453 vihdoin osmannien sulttaani Muhammed II valloitti Konstantinopolin. Keisari Constantinus XI puolusti kaupunkia urhoollisesti. Mutta se voitettiin väkirynnäköllä ja tehtiin osmannien pääkaupungiksi.

Kuva 252. Muhammed II.

□ Useita kuukausia turkkilaiset olivat piirittäneet Konstantinopolia ja tehneet rynnäkköjä sitä vastaan, mutta yhä kaupunki piti puoliaan urhokkaan keisarinsa johdolla. Vihdoin alkoi yleinen rynnäkkö. Kellot soivat kaupungissa, ja kirkoissa naiset, lapset ja vanhukset rukoilivat maaten kasvoillaan 398maassa. Kaikki asekuntoiset miehet olivat muureilla, ja keisari johti puolustusta. Kaksi ensimmäistä rynnäkköä torjuttiin, eikä turkkilaisten kolmaskaan hyökkäys onnistunut. Mutta sitten haavoittui genovalaisten apujoukkojen päällikkö, aiheuttaen hämmingin kristityissä puolustusjoukoissa. Sitä hyväkseen käyttäen turkkilaiset kiipesivät muurille ja syöksyivät kaupunkiin. Taistelu jatkui kaduilla. Constantinus taisteli jalan niin kuin halpa sotamies, kunnes kaatui tuntemattomana muiden joukkoon.

Puolenpäivän aikaan taistelu oli lopussa. Turkkilaiset sotamiehet hajaantuivat ryöstämään kaupunkia. Mutta sulttaani kiiruhti Sofian kirkkoon. »Allah on taivaan ja maan valo», hän huudahti ja astui sisään. Kultaristi otettiin alas keskikuvun katolta ja puolikuu asetettiin tilalle. Sofian kirkko oli muuttunut muhamettilaiseksi moskeijaksi.

VII. Uuden ajan sarastus.

VARHAISRENESSANSSI ITALIASSA.

● Italia uuden sivistyksen maa. Renessanssi on ranskan kielestä lainattu sana ja merkitsee uudestaan syntymistä eli elpymistä. Historiassa renessanssilla ymmärretään sitä uutta sivistysliikettä, joka alkoi Italiassa muinaisen roomalaisen ja kreikkalaisen sivistyksen pohjalla 14:nnellä vuosisadalla ja, leviten muuhunkin Eurooppaan, jatkui 15:nnellä ja 16:nnella vuosisadalla. Sen aikaisempaa vaihetta sanotaan varhaisrenessanssiksi.

Antiikkinen eli Rooman ja Kreikan muinainen sivistys ei koskaan ollut Italiassa kokonaan unohtunut. Italian kaupungeissa, varsinkin Roomassa, monet rakennukset ja patsaat, vaikkakin enimmäkseen särkyneinä, muistuttivat entisestä suuruuden ajasta. Siellä säilyi myös moni roomalaisen tutkijan ja runoilijan teos. Olihan italian kielikin likeistä sukua latinalle, muinaisten roomalaisten kielelle. Elipä kansassa läpi vuosisatojen sukupolvesta sukupolveen henkisenä perintönä muisto niistä ajoista, jolloin Rooman senaatti ja Rooman keisarit hallitsivat maailmaa. Näiden muistojen innostuttamana Cola di Rienzi yritti uudistaa Rooman tasavallan ja kohottaa Italian sen muinaiseen suuruuteen.

399Italia oli myös lähellä Balkania, jossa muinainen kreikkalainen sivistys oli kukoistanut. Vähitellen opittiin kreikan kieli ja alettiin innokkaasti tutkia entisajan kreikkalaisten ajattelijain ja runoilijain teoksia.

Näin syntyi Italiassa, jossa taloudellinenkin elämä tähän aikaan kukoisti, virkeä sivistysharrastus, ilmeten varsinkin vilkkaana tieteen ja taiteen harjoituksena.

● Runous ja tiede. Italian ensimmäinen suuri kansankielinen runoilija oli Dante (k. 1321), maailman kirjallisuuden mahtavimpia neroja.

Danten kuuluisin teos on Jumalallinen näytelmä (Divī´na Commē´dia). Se on ilmestyksen muotoon kirjoitettu runoelma, jonka runoilija sepitti maanpaossa ollessaan. Siinä on kolme laajaa osaa: Helvetti, Kiirastuli ja Paratiisi. Se onkin kuvaus helvetin kauhuista, kiirastulen vaivasta ja taivaan ilosta, niin kuin keskiajan ihmiset niitä kuvittelivat. Teoksesta huokuu voimakas runoilijahenki, ja se on rohkean ja rikkaan mielikuvituksen synnyttämä.

Kuva 253. Dante.

□ Dante oli ylhäistä firenzeläistä sukua. Hän näyttää saaneen huolellisen kasvatuksen ja tutustuneen perinpohjaisesti aikansa tieteeseen ja runouteen. Häntä miellyttivät suuresti vanhat latinalaiset runoilijat, varsinkin Vergilius. Varhain hän rupesi itsekin runoilemaan, sepittäen kauniita säkeitä rakkaudestaan nuoreen firenzeläiseen tyttöön, Beatriceen [beatri´tše]. Dante sekaantui myöskin valtiolliseen elämään, ja hänestä tuli vähitellen ghibelliini. Kiivaissa taisteluissa hänen kannattamansa puolue joutui tappiolle, ja hänet karkotettiin v. 1302 syntymäkaupungistaan, jonne hän ei sen jälkeen enää milloinkaan saanut palata. Maanpakolaisena ja sairaana hän sitten kuljeskeli ympäri Italiaa. Elämänsä viime vuodet hän vietti Ravennassa, jossa kuoli v. 1321.

Jumalallisen näytelmän johtorunossa Dante kertoo, miten hän unissa näki eksyneensä synkkään laaksoon, josta turhaan pyrki valoisammille 400ilmoille. Häntä esti siitä pantteri, leijona ja naarassusi, kaikki eri syntien vertauskuvia. Viimein hän kohtasi Vergiliuksen, joka kertoi, että Danten nuoruuden lemmitty, varhain kuollut Beatrice, oli taivaasta huomannut runoilijan hädän, kiiruhtanut Manalaan ja sieltä lähettänyt Vergiliuksen runoilijalle oppaaksi. Mutta hänen oli kulkeminen noiden kolmen henkimaailman kautta.

Dante saapui oppaineen ensin helvettiin. Se kuvataan keskiaikaisen käsitystavan mukaan suppilonmuotoiseksi kuiluksi. Sen pohjakärki on maapallon keskipisteessä suoraan Jerusalemin alla. Kuilu jakautuu useaan eri kehään eli piiriin, ja kuta alemmaksi tullaan, sitä ankarampia ovat vainajain tuskat. Portin kamanassa on kirjoitettuna seuraavat kammottavat sanat: »Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää.»

Portilta Dante aloitti vaelluksensa. Helvetin esipihassa hän kohtasi kastamattomia lapsia ja ylevämielisiä pakanoita. Dante antaa Vergiliuksen, jota hän kunnioittaen sanoo Mestariksi, selittää heidän kohtalonsa näin:

»Et kysy,

keit’ ovat henget, jotka täällä näet?

Siis tiedä, ennen kuin sa eespäin astut,

nää ettei tehneet syntiä, mutt’ riitä

ei hyvät työnsä, koska kaste heiltä,

sun uskos pyhä tie ja portti, puuttuu.

Ne, jotka ennen Ristin aikaa eli,

osanneet palvella ei oikein Herraa;

ja minä itse olen niistä yksi.

Tuon puutteen tähden, emme syystä muusta

olemme tuomitut, mutt’ ainoastaan

toivotta ikävöimään iäisesti.»

Dante jatkaa:

»Kun kuulin tuon, mun mieltäin tuska kiersi,

näät monta tunsin miestä arvokasta,

jotk’ empi partailla tään esipihan».

Siellä Dante näki Homeroksen, siellä Horatiuksen ja Ovidiuksen sekä monta muuta maineikasta henkeä.

Sitten matka jatkui ja tultiin helvetin eri piireihin. Siellä hän näki, miten iäti raivoava myrsky ajoi hillittömään irstailuun vaipuneita 401vainajia, miten sade, rakeet ja lumi pieksivät ahmatteja jne. Hän näki vilpillisiä virkamiehiä keitettävän piessä ja tyrannien uiskentelevan polttavassa verivirrassa. Raukeina ja horjuen kulkivat teeskentelijät puettuina raskaisiin lyijykaapuihin, jotka ulkoapäin loistivat kullalta. Hehkuvan kuumasta raudasta tehdyissä haudoissa makasivat kerettiläiset, jotka olivat hylänneet kirkon armonvälikappaleet. Heidän joukossaan oli Fredrik II. Ne, jotka olivat harjoittaneet simoniaa, seisoivat päällään maan sisässä; jalat vain pistivät näkyviin, ja niiden päällä paloi ikuinen tuli. Paavi Bonifatius VIII:lle oli sinne paikka valmistettu.

Kuva 254. Dante ja Vergilius kolmannessa helvetin piirissä.

Kuilun pohjalla oli itse saatana, jolla oli kolme päätä. Yhdessä suussa, hirveiden hammasten välissä, oli Juudas, joka petti Jeesuksen, hengellisen vallan perustajan, ja toisissa Brutus ja Cassius, jotka olivat pettäneet Caesarin, keisarinvallan perustajan. Saatanan karvaista ruumista pitkin matkaajat kiipesivät ulos kuilusta. »Tulimme tuosta, jälleen näimme tähdet.»

Matka jatkui sitten ylös kiirastulivuorelle, joka oli maapallon vastaisella puolella ja joka myös oli jaettu eri piireihin. Sen huipulla oli maallinen paratiisi, ihmeen ihana lehto, jossa leppoisat tuulet puhaltelivat. Vihdoin Dante saapuu oppaineen taivaan portille. Mutta siitäpä Vergilius ei voikaan häntä enää eteenpäin opastaa. Siellä tulee Dantea vastaan hänen nuoruuden rakastettunsa Beatrice, joka nyt saattelee häntä taivaasta taivaaseen. Sielläkin hän näkee monta kuu-luisaa 402henkilöä, kuten Aqvinon Tuomaan, Franciscus Assisilaisen ja Bouillonin Gottfriedin. Ylimmässä taivaassa, häikäisevässä valossa, ovat Neitsyt Maria ja kolmiyhteinen Jumala.

Kuva 255. Petrarca.

● Toinen suuri italialainen runoilija oli Petrarca (k. 1374), mainioitten lyyrillisten rakkausrunojen sepittäjä ja muinaisajan latinankielisen kirjallisuuden tutkija.

Tieteelliset teokset Petrarca kirjoitti latinaksi. Käyttipä hän sitä joskus runoillessaankin. Mutta parhaiten ovat hänen runoilijamaineensa säilyttäneet hänen italiankieliset Sonettinsa Lauralle.

□ Petrarcan isä oli firenzeläinen lainoppinut, joka eli karkotettuna syntymäkaupungistaan. Poika opiskeli isän toivomuksesta lakitiedettä, mutta antiikin kirjallisuus veti häntä vastustamattomasti puoleensa. Kerrotaan, että isä, huolestuneena poikansa herkeämättömästä vanhojen kirjailijain tutkimisesta, sieppasi kerran useita vanhoja niteitä ja paiskasi ne tuleen. Mutta kun hän näki poikansa kyynelet ja epätoivoisen katseen, hän heltyi ja pelasti tulesta Ciceron puheet ja Vergiliuksen runot.

Täysi-ikäiseksi tultuaan Petrarca antautui kokonaan rakkaisiin opintoihinsa ja runoiluun. Hän vaelsi useissa Euroopan maissa, etsi vanhoja käsikirjoituksia ja keräsi ne kirjastoonsa. Ja hän pyysi kirjeissä ystäviään ja tuttaviaan tekemään samoin, antoi heille neuvoja, jopa rahaakin. Siten sai alkunsa innokas antiikkisten kirjateosten etsintä ja suuria kirjastoja muodostui vähitellen Firenzeen, Roomaan ja muuallekin. Löytämiään kirjoja Petrarca luki ja tutki ahkerasti. Hän oppi niitä ymmärtämään yhä paremmin, ja hänelle avautui muinaisajan maailma, joka oli niin erilainen kuin keskiajan. Siinä tuntui olevan enemmän vapautta, enemmän elämäniloa, enemmän ymmärtämystä kaikelle inhimilliselle.

Kirjoituksissaan Petrarca rupesi muillekin selittämään noita muinaisajan kirjailijoita. Siten hänestä tuli oppinut kirjailija, ensimmäinen 403humanisti (lat. homo = ihminen; humānum = inhimillinen). Niin nimitettiin myöhemminkin niitä oppineita, jotka tutkivat ja selittivät muinaisen Kreikan ja Rooman kirjallisuutta ja oloja.

Petrarca saavutti aikalaistensa jakamattoman kunnioituksen, ja Rooman Capitolinuksella hänet seppelöitiin runoilijain kuninkaaksi.

Laura oli Petrarcan nuoruuden lemmitty samoin kuin Beatrice Danten. Hänestä runoilija laulaa:

Niin ihanana vielä loistossansa

en nähnyt aurinkoa keväimen,

en sateen konsa lomaan pilvien

väikettä moista luovan kaarestansa

kuin hohde, min näin hänen kasvoillansa,

kun Amor taivutti mun ikeesen;

ei päällä maan — en puhu kerskuen —

vois’ mikään kilpailla tuon loisteen kanssa.

Näin Amorin, kun hymys silmin hän

niin sulosti, ett’ yöksi kaikki jääpi

muut näyt tuon rinnalla, min silloin näin.

Näin Amorin ja nuolen terävän,

min vielä polte rintaa kirveltääpi —

mutt’ sentään soisin taas sen näkeväin.

● Italian kolmas suuri kirjailija varhaisemman renessanssin aikana oli Boccaccio [bokka´tšo] (k. 1375). Hänkin oli innokas humanisti, mutta hänen mainioin teoksensa oli Decamerō´ne, sata jutelmaa sisältävä novellikokoelma. Sillä hän laski perustuksen italiankieliselle suorasanaiselle kirjallisuudelle, samoin kuin Dante ja Petrarca runokielelle.

Boccacciokin oli firenzeläistä sukua, vaikka syntyi Pariisissa. Hän oli lainoppinut ja toimi jonkin aikaa valtiomiehenä. Pian hän kumminkin antautui kokonaan kirjallisiin harrastuksiin. Hänen toimestaan käännettiin Homeroksen runot latinaksi, joten kreikkalaiseen runouteenkin alettiin tutustua.

□ »Decamerone» kirjansa Boccaccio kertoo syntyneen »mustan surman» aikana Firenzessä. Tuo hävittävä rutto raivosi hirveänä Firen-zessäkin. 404»Kuinka moni voimakas mies, kuinka moni ihana nainen, kuinka moni nuorukainen söikään aamulla omaistensa, tuttaviensa ja ystäväinsä seurassa, mutta illalla istui toisessa maailmassa esi-isäinsä parissa!» »Oli niitä, jotka arvelivat, että tautia voi vastustaa parhaiten elämällä kohtuullisesti, pidättäytymällä kaikesta ylellisyydestä. He muodostivat pieniä piirejä ja elivät erossa muista sulkeutuneina sellaisiin huoneisiin, joissa ei ollut ketään ruttoon sairastunutta. He söivät hienoimpia ruokia ja joivat parhaita viinejä, mutta ylen kohtuullisesti, kuuntelivat soittoa ja laulua, antautumatta keskusteluun kenenkään kanssa taudista ja kuolemasta. Toiset olivat vastakkaista mieltä pitäen viisaimpana syödä ja juoda mielin määrin, kulkea laulaen ja tanssien ja tyydyttää, mikäli mahdollista, kaikki halunsa. He kulkivat ravintolasta ravintolaan juoden ilman mittaa ja määrää.» Näin Boccaccio kirjoittaa kirjansa alkulauseessa. Hän kertoo, miten seurue, johon kuului seitsemän naista ja kolme miestä, lähti tautia pakoon erääseen kaupungin lähistössä olevaan maakartanoon. Siellä he viettivät 10 päivää kertomalla juttuja toisilleen. Kukin kertoi jutelman päivässä, joten kymmenessä päivässä tuli kerrotuksi 100 jutelmaa. Siitä kirja sai nimensäkin (Decamerone = kymmenen päivää).

Boccaccio sai kertomustensa aiheet eri tahoilta: suupuheina kulkeneista kaskuista, arabialaisista ja ranskalaisista tarinoista, vanhan ajan kirjailijain teoksista ym. Mutta Boccaccion tarkoitus on kumminkin antaa kuva oman aikansa elämästä. Erittäin purevasti hän pilkkaa pappien ja munkkien tietämättömyyttä ja siveellistä turmelusta sekä naisten kevytmielisyyttä.

● Kuvaamataiteet. Kirjallisten harrastusten elpyessä heräsi eloon myös entistä vireämpi kuvaamataiteiden harrastus. Siinäkin opittiin paljon muinaisajan eli antiikin taiteesta, jonka jäännöksiä ihaillen katseltiin ja kaikkialta, usein kuokka ja lapio kädessä, etsittiin. Noiden vanhojen taideteosten harras tarkkaaminen kehitti taiteilijain muotoaistia; jälleen ruvettiin ihailemaan luontoa ja ilomielin antauduttiin sen kuvaamiseen. Taiteilijat valtasi väkevä luomisinto, monet heistä eivät tyytyneet harjoittamaan yhtä taidealaa, vaan koettelivat voimiaan sekä arkkitehteinä että kuvanveistäjinä ja maalareina.

Rakennustaide synnytti muutamia mahtavia kirkkoja sekä komeita palatseja, jotka eivät olleet goottilaistyylisiä, vaan erityistä renessanssityyliä. Kirkoissa tuli basilika-muoto käytäntöön, 405ja ne varustettiin usein mahtavalla kupolilla. Palatsit, joita kaupunkien, varsinkin Firenzen, varakkaat kauppiaat rakennuttivat asunnoikseen, olivat suuria ja jykeviä, linnamaisia. Ulkoseinät olivat sileitä, vailla koristelua: palatsin keskellä oli usein pylväsrivien kaunistama piha.

Kuva 256. Palazzo Ricardi Firenzessä.

Kuvanveisto muodostuu nyt täysin itsenäiseksi taiteenhaaraksi kehkeytyen jo varhaisrenessanssin ajalla kauniiseen kukoistukseen. Tämän ajan etevin kuvanveistäjä, italialaisen veistotaiteen varsinainen perustaja, oli Donatello [te´l-]. Kotikaupungissaan Firenzessä, eläen Medicien suosiossa, hän loi monta todellista mestariteosta. Niistä on kuuluisimpia pronssinen David-patsas, joka siinäkin suhteessa 406on huomattava, että siinä ensi kerran antiikin taidekauden jälkeen ihminen esitetään täysin alastomana.

Kuva 257. Donatello: David.

Maalaustaide vapautuu niin ikään itsenäiseksi taiteeksi ja kohoo nopeasti ihmeelliseen rikkauteen ja loistoon. Varsinkin harrastettiin ns. fresko-maalausta (ital. ai fresco = tuoreelle pinnalle). Se tapahtuu siten, että seinä, johon kuva on maalattava, peitetään märällä laastilla, johon terävällä puikolla piirretään kuvan ääriviivat paperille tehdyn piirustuksen mukaan. Sitten suoritetaan itse maalaus nopeasti tuoreelle seinälle käyttämällä värejä, jotka yhtyvät muurilaastiin ja kuivuvat yhdessä sen kanssa. Näin syntyneet maalaukset, freskot, ovat hyvin kestäviä. Freskoja maalattiin sekä kirkkojen että palatsien seinille. Kankaalle maalattaessa käytettiin temperavärejä, jotka saatiin siten, että väriaineet liuotettiin munankeltuaiseen tai hunajaan. Vasta uuden ajan taitteessa tulivat Alankomaissa keksityt öljyvärit käytäntöön.

Monta etevää maalaria työskenteli Italian kaupungeissa jo varhaisrenessanssin aikana. Firenze oli maalaustaiteenkin ensimmäinen tyyssija. Siellä loi 15:nnen vuosisadan loppupuolella monet ihmeen ihanat kuvansa Botticelli [bottitše´lli], joka oli varhaisrenessanssin etevimpiä maalareita. Hänen kuuluisimpia taulujaan on Kevät, jossa taiteilija esittää joukon solakoita nuoria naisia luonnon helmassa liikkuvina. Siinä kulkee Kevät kukkia sirotellen oranssipuiden alla, ja sulottaret pitävät karkeloaan kukkanurmella. Keskellä seisoo Venus mietteissään. — Pohjois-Italian lukuisissa ruhtinashoveissa oli myös monta 407etevää taiteilijaa. Heistä on ennen muita mainittava Mantovassa toiminut Mantegna [mante´nja]. Hänen kuuluisimpia taulujaan on Voiton madonna, jossa Mantovan herttua rukoilee palavasti Neitsyt Mariaa, ja tämä siunaten laskee kätensä hänen ylitseen.

Kuva 258. Botticelli: Kevät.

Kuva 259. Osa Mantegnan maalauksesta Voiton madonna.

KEKSINNÖT.

● Paperi. Egyptiläisten käyttämä papyrus oli haurasta ja helposti särkyvää, myöhemmin keksitty pergamentti sangen kallista. Mutta keskiajan lopussa alettiin Euroopassa käyttää liinalumpuista valmistettua paperia, jonka käytäntöön otto suuresti halvensi kirjojen valmistamista. 408Paperin valmistamisen taito oli Kiinasta käsin arabialaisten välityksellä levinnyt Eurooppaan.

Kuva 260. Juhana Gutenberg.

● Kirjapainon keksiminen. Keskiajan lopulla tehdyistä keksinnöistä oli kirjapainon keksiminen tärkein.

15:nnen vuosisadan alussa oli ruvettu valmistamaan pelikortteja ja pyhimysten kuvia leikkaamalla puulaatalle kohokuvia, jotka jäljennettiin paperille painamalla. Pian liitettiin pyhimysten kuviin myös selityksiä, jolloin kirjaimetkin leikattiin puuhun. Lopuksi leikattiin puulaatalle pelkästään kirjaimia ja siten ruvettiin entisten käsinkirjoitettujen kirjojen rinnalla valmistamaan kirjoja myös painamalla niitä puulaatoilla.

Kuva 261. Kirjapaino.

Tämä oli kumminkin hankalaa, jokainen kirjansivu kun oli puulaatalle leikattava. Silloin Juhana Gutenberg teki 15:nnen vuosisadan puolivälissä yksinkertaisen, mutta tärkeän keksinnön. Puulaattojen sijasta hän rupesi käyttämään metallista valmistettuja irtonaisia kirjasimia. Ne voitiin asetella eli latoa rivi riviltä ja sivu sivulta tarpeen mukaiseen järjestykseen. Kun sitten tarpeellinen määrä sivuja oli valmiina, painettiin ne paperille niin monena kappaleena kuin oli tarpeen. Sen jälkeen saatiin latous purkaa, ja kirjasimet 409voitiin latoa uuteen järjestykseen. Kirjan valmistaminen kävi silloin paljoa nopeammin, kirjat tulivat entistä huokeammiksi, niitä voitiin valmistaa suurissa määrin, ja ne levisivät paljoa laajemmalle kuin ennen. Siten kirjapainon keksiminen vaikutti edistävästi henkiseen sivistykseen.

□ Juhana Gutenberg. Kirjapainotaidon maineikas keksijä oli saksalainen, syntyisin Mainzin kaupungista. Hän harjoitti nuoruudessaan taideteollisuutta, valmisti peilejä ja hioi timantteja sekä suoritti erilaisia metallitöitä. Keksittyään irtokirjasimet hän alkoi tehdä kokeita kirjain valmistamisessa. Kokeet kuluttivat hänen vähäiset varansa, joten hänen oli pakko etsiä henkilö, joka kiinnittäisi varoja uuteen yritykseen. Muuan varakas mainzilainen kultaseppä Fust, jolle Gutenberg kertoi keksinnöstään, rupesi hänen liikekumppanikseen antaen tarvittavat varat. Voitto jaettaisiin tasan. Työmiesten, jotka otettiin kirjapainoon, täytyi vannoa, etteivät kenellekään ilmaisisi uutta menettelytapaa. Ensimmäinen huomattava kirja, joka Gutenbergin painossa valmistettiin, oli latinankielinen Raamattu (v. 1455).

Mutta Fust oli omanvoitonpyyteinen mies. Saatuaan kylläksi tietoa keksinnöstä hän vaati yhtäkkiä Gutenbergiltä rahojansa takaisin. Kun Gutenberg ei voinut niitä suorittaa, tuomittiin hänet luovuttamaan kirjapaino Fustille. Mutta jonkin ajan kuluttua syttyi Mainzissa suuri tulipalo, jossa kirjapaino paloi. Suuri keksijä kuoli köyhänä.

Kirjapainon työmiehet hajaantuivat nyt ympäri Saksan ja perustivat uusia kirjapainoja. Saksasta Gutenbergin hyödyllinen keksintö levisi nopeasti muihinkin maihin. Vuoden 1500 vaiheilla oli kirjapainoja jo kaikkialla Euroopassa. Meidän maahamme perustettiin ensimmäinen kirjapaino kuitenkin vasta v. 1642.

Uudet aatteet pääsivät nyt nopeammin leviämään, ja kansanvalistus rupesi kohoamaan.

● Ruuti. Jo ennen kirjapainotaidon keksimistä ruvettiin käyttämään ruutia ampuma-aseissa. Sekä kiinalaiset että bysanttilaiset ja arabialaiset tunsivat ruudintapaisia räjähtäviä aineita. Olipa niitä ristiretkien aikana käytetty taisteluissakin. Länsi-Euroopassa tavataan tykkejä ensi kerran, kuten aikaisemmin on mainittu, Crécyn taistelussa (1346). Ne olivat aluksi kömpelötekoisia ja tavattoman raskaita, joten niitä oli vaikea kuljettaa. Vähän myöhemmin ruvettiin myös valmistamaan pyssyjä, joista kuula pantiin liikkeelle 410ruudin avulla. Pyssytkin olivat ensi aikoina niin raskaita, että niillä ammuttiin erityisen haarukan nojassa.

Vähitellen uudet ampuma-aseet paranivat ja tulivat yleisesti käytäntöön. Silloin tapahtui muutos sodankäynnissä. Ritariratsujoukot ja varustetut linnat menettivät suuresti merkitystänsä; ne eivät pystyneet pitämään puoliaan uusia »tuliaseita» vastaan. Tykki- ja jalkaväki, jota hallitsijat valtion varoilla palkkasivat, tuli nyt sodassa ratkaisevaksi. Mutta samalla kun aatelin sotilaallinen arvo aleni, heikontui sen valtiollinenkin mahti.

● Kompassi. Kompassin keksijää ei tunneta. Tiedetään vain että kiinalaiset käyttivät kompassia, aluksi maamatkoilla, sitten myös merimatkoilla, pitkiä ajanjaksoja, ennen kuin se Länsi-Euroopassa opittiin tuntemaan. Länsi-Euroopan kansat tutustuivat siihen 13:nnella vuosisadalla. Kompassi teki mahdolliseksi aavoilla ulapoilla purjehtimisen sekä suuret löytömatkat.

LÖYTÖRETKET.

● Ensi löydöt. Jo 14:nnellä vuosisadalla italialaiset, jotka olivat sen ajan etevimpiä merimiehiä, purjehtivat Välimereltä Atlantin merelle, jatkaen matkaa aina Kanarian saarille, Madeiraan ja Azoreille saakka, jotka nyt tulivat tunnetuiksi. Se kiihotti löytöretki-intoa. Yhä hartaammaksi kasvoi halu löytää meritie rikkaaseen Intiaan, josta niin monta kallisarvoista tavaraa oli saatavana, mutta joiden kuljetus Aasian halki oli kovin hankalaa.

□ Marco Polo. Jo 13:nnen vuosisadan lopulla oli venezialainen kauppias Marco Pōlo tehnyt matkan maitse Aasian itäosiin, käyden Kiinassa, Tibetissä ja Intiassa. Hän oli 17 vuotta mongolilaisen suurkaanin palveluksessa ja oppi hyvästi tuntemaan Kiinan silloiset olot. Kotiin palattuaan hän julkaisi matkakertomuksen »Maailman ihmeet», jossa hän ihastuneena kuvailee idän oloja. Siellä oli suuria ja vauraita kaupunkeja, kultaa ja silkkiä runsaasti, maantiet oivallisia ja paperiraha kaupan välineenä. Kaupungeissa oli katuvalaistus, ja järjestystä valvoivat poliisit, jotka samalla toimivat palosammutuskuntana. — Polon kertomusta luettiin ahkerasti, ja se lisäsi intoa löytää meritie noihin »ihmeiden maihin».

411

412● Meritie Intiaan. 15:nnellä vuosisadalla portugalilaiset alkoivat innokkaasti etsiä meritietä Intiaan purjehtimalla Afrikan ympäri. Prinssi Henrik Merenkulkija lähetti retkikunnan toisensa jälkeen purjehtimaan pitkin Afrikan länsirannikkoa. Madeira ja Azorit löydettiin uudelleen. Vuosisadan puolivälissä saavuttiin Guinean lahteen, ja rannikolta tuotiin kotiin kultahiekkaa ja neekeriorjia. Se luulo, että täällä tukahduttavan kuumuuden ja kammottavien merihirviöiden takia olisi mahdoton purjehtia, oli osoittautunut vääräksi.

V. 1486 Bartholomeus Diaz [-ē´os diä´š] saapui Afrikan eteläkärkeen, jolle annettiin »Hyvän toivon niemen» nimi, koska nyt oli olemassa hyviä takeita Intiaan purjehtimisesta. 12 vuotta myöhemmin, v. 1498, onnistuikin Vasco da Gaman [gā´ma] purjehtia mainitun niemen ohitse ja saapua onnellisesti Etu-Intian läntiselle rannikolle, Kalikutin kaupunkiin. Tämän jälkeen toinen portugalilainen laivasto toisensa perästä lähti Intiaan, ja tuottava kauppa tämän etäisen, mutta rikkaan maan kanssa joutui suureksi osaksi portugalilaisten haltuun.

● Amerikan löytö. Kuutta vuotta ennen Intian meritien löytöä tehtiin seurauksiltaan vieläkin merkillisempi löytömatka, joka johti eurooppalaiset aivan tuntemattomaan uuteen maanosaan. V. 1492 Kristoffer Columbus löysi Amerikan.

□ Columbus syntyi Genovassa. Isä oli varaton villankehrääjä. Poika sai ainakin jonkin verran koulukasvatusta, mutta jo neljäntoista vuoden ikäisenä hän lähti merimatkoille, joilla hän nuoruutensa kulutti. Matkoilla hän kulki Englannissa ja luultavasti Islannissa asti. Viimein hän lähti Portugaliin, samoin kuin monet italialaiset purjehtijat ennen häntä, etsimään onneaan tämän meriliikettään laajentavan nuoren valtakunnan palveluksessa. Siellä hänessä rupesi kypsymään se ajatus, että Intiaan saattoi päästä purjehtimalla suoraan länteen.

Tähän aikaan näet jo tiedettiin, että maa on pallonmuotoinen. Lisäksi luultiin, että maapallo oli verraten pieni. Siksi Columbuskin arveli, että matka Euroopasta Intiaan ei olisi varsin pitkä. Se käsitys oli mm. ajan ehkä etevimmällä maantieteen tuntijalla, firenzeläisellä lääkärillä Toscanellilla [-ne´lli], joka piirsi 413Atlantin meren kartan ja kirjeessä Portugalin hallitukselle ehdotti läntistä merimatkaa Intiaan.

Kuva 262. Kristoffer Columbus.

Niinpä Columbus esitti aikeensa Portugalin kuninkaalle. Mutta hänen ehdotuksensa hylättiin. Silloin hän lähti Espanjaan, jossa teki saman ehdotuksen Isabellalle. Kuningatar halusi kuulla varta vasten asetetun valiokunnan lausunnon asiasta. Se oli suorastaan masentava, ja Columbus joutui naurunalaiseksi. Innokas purjehtija päätti silloin lähteä Ranskaan, saadakseen sieltä avustusta aikeelleen. Mutta nyt Isabella oli vakuuttunut yrityksen suuresta merkityksestä, ja kun muut epäröivät, niin hän lupasi antaa pantiksi omat jalokivensä, ellei muutoin varoja saataisi. Columbus kutsuttiin matkaltaan takaisin ja hänen kanssaan tehtiin sopimus löytöretkestä.

Elokuun 3 päivänä 1492 Columbuksen pieni laivasto nosti ankkurinsa ja lasketti meren ulapalle. Ilma oli lauhkea ja suopea. Purjehdittiin Kanarian saarten sivuitse ja saavuttiin pasaatituulten piiriin laivain kiitäessä herkeämättä länttä kohti. Kun näin oli purjehdittu viikkokausia, merimiehet kävivät levottomiksi: tällä tuulellahan ei päästäisi takaisin milloinkaan. Toiset pelkäsivät jouduttavan kiirastulivuorelle ja Jumalan rankaisevan julkeita purjehtijoita. Merilintuparvia lenteli silloin tällöin laivojen ympärillä, mutta ne katosivat jälleen, ja joka ilta aurinko laski ihanana ehyen vedenrajan taakse läntiselle taivaanrannalle. Ei merkkiäkään maasta. Rauhoittaakseen laivaväkeä Columbus ilmoitti kuljetun matkan joka päivä lyhyemmäksi kuin miksi oli sen laskenut. Hän osoitti järkähtämätöntä luottamusta ja vakuutti, että Jumalan avulla pian saavuttaisiin Intiaan.

Lokakuun alussa nähtiin ensimmäiset todelliset merkit maan läheisyydestä. Raskaasti lentäviä lintuja matkasi lounatta kohti. Eräänä päivänä nähtiin vihantaa kaislaa ajelehtivan meressä. Eräästä toisesta laivasta tuotiin laudanpätkä sekä keppi, jossa oli ihmiskäden tekemiä leikkauksia. Laivoissa vallitsi nyt mitä suurin ilo. Illalla riippaluoti tavoitti pohjan. Ja kun Columbus tähysteli tarkasti eteenpäin, hän huomasi säännöttömästi liikkuvan valon taivaanrannalla. Muuan merimies huusi riemuissaan: »Maata, maata!» Kun kuu sitten nousi, ranta näkyi selvästi. Oli lokakuun 12 päivä. Columbus oli saapunut Amerikan saaristoon.

● Kolmatta kuukautta kestäneen purjehduksen jälkeen Columbus oli päässyt Bahama-saaristoon Guanahanin saarelle, jolle suuri purjehtija 414riemuissaan antoi nimen San Salvador [sansalvadō´r], »Pyhä Vapahtaja». Hän luuli tulleensa Intian edustalla oleville saarille, ja siinä uskossa hän kuolikin. Siksi saaria vieläkin sanotaan Länsi-Intian saariksi ja Amerikan alkuasukkaita intiaaneiksi. Matkaa jatkettiin vielä eteenpäin ja löydettiin Cuba ja Haiti. Seuraavan vuoden alussa saavuttiin takaisin. Columbus sai kunnioittavan vastaanoton. Tämän jälkeen hän teki vielä kolme matkaa Amerikkaan, saapuen eräällä matkallaan Etelä-Amerikan manterellekin. Mutta iloa hänellä ei enää ollut löydöistään. Löytämiensä maiden varakuninkaana hänen piti huolehtia niiden hallinnosta. Se oli kumminkin vaikeata, espanjalaiset kun koettivat nopeasti koota määrättömiä rikkauksia ja sortivat alkuasukkaita. Columbus ei olisi sitä sallinut. Syntyi levottomuuksia, ja Espanjasta lähetettiin henkilö asioita tutkimaan. Hän vangitutti Columbuksen ja lähetti hänet kahleissa Espanjaan. Suuri löytömatkailija pääsi kyllä kohta vapaaksi, mutta entiseen asemaansa hän ei enää kohonnut. Masentuneena ja yksinäisenä Columbus kuoli v. 1506.

Seuraavina vuosikymmeninä jatkettiin löytömatkoja Amerikkaan. Niinpä portugalilaiset saapuivat Brasiliaan ja valtasivat sen. V. 1522 suoritettiin loppuun ensimmäinen maan ympäri purjehdus. Silloin kävi täysin selville, että maa on pallonmuotoinen ja että Columbus oli löytänyt uuden maanosan.

Kuva 263. Columbuksen laivat.

415