YLEISÖLLE!

Aikana, jolloin kauniimpi sukupuoli sekä meillä että ulkomailla melkein yksinomaan on ottanut kaunokirjallisuuden haltuunsa, ja naiskirjailijat vuosittain vedenpaisumuksen tavoin täyttävät kaikki paikat ikävillä ja tekopyhillä romaanipostilloilla, on todellakin ilahduttavaa tutustua nuoreen kirjailijattareen, joka tarkastelee elämää iloisin ja veitikkamaisin katsein ja leikillisellä kynällä kuvaa näkemäänsä sekä hyvää että pahaa, kuitenkin kiinnittäen huomionsa pääasiallisesti edellisen puoleen.

Tälläinen kirjailijatar nyt lähettää ensikerran teoksensa julkisuuteen, suoden minulle kunnian hankkia niille kustantajan, koska hän itse, syrjäisellä maaseudulla asuen, ei ole ollut tilaisuudessa tutustua maan kirjailijoihin, jotka paremmin tämän luottamuksen ansaitsisivat, ja ainoastaan kustantajan erityisestä pyynnöstä rohkenen tähän siis esipuheen laatia, varmasti kuitenkin tietäen, ett'ei se mainitun teoksen arvoa enennä.

Mutta tutustuttaakseni yleisöä itse kirjailijattareen, tahdon kertoa erään vähäisen muiston.

Kun minä monta vuotta sitten oleskelin Carlshamn'issa, olin tilaisuudessa joka päivä ikkunastani näkemään kuinka tuossa kahden tienoossa kokonainen liuta tyttökoululaisia kokoontui kadulle piirittäen erään kirkassilmäisen, punaposkisen toverinsa, joka heille aina näytti pitävän pitkiä puheita, säestäen sanojaan vilkkailla liikkeillä, ja herättäen kuulijoissaan mitä sydämellisintä iloa ja naurua. Muuan ystäväni, joka kerran käydessään luonani sattui näkemään tuon ryhmän, selitti minulle, että tyttö tuossa keskessä oli koulun teräväpäisin oppilas, sekä kertoi hänen kirjoitelleen koko joukon runoja ja pikku novelleja, joista useimmat olivat sisällöltään leikillisen ivallisia ja kuten tavallista kirjailijoilla, jotka vielä koulupenkillä istuvat, kohdistui niissä iva pääasiallisesti opettajiin, opettajattariin ja naurettaviin tovereihin. Olin sitte tilaisuudessa lukemaan useita noista nerontuotteista, ja täytyy minun myöntää, että niissä ilmeni eväämätön taipumus koomilliseen suuntaan ja hänen ikäänsä nähden tavaton kyky käytellä kieltä vapaasti.

Missä määrin nämä taipumukset ovat kehittyneet, on lukija itse tilaisuudessa päättämään seuraavasta kertomuskokoelmasta, joka varmaan voisi esiintyä vaativammallakin nimellä kuin "Pikkupätkiä", joksi tekijä kainoudessaan on sen kutsunut.

Sekä kirjan- että ottamastaan kirjailijanimestä "Lea", kirjoittaa hän tavallisella leikillisellä tavallaan minulle; "Nyt vielä eräs tärkeä kysymys: mikä kirjalle nimeksi. "Pikku pätkiä kertomusten ja runojen muodossa, kirjoittanut Lea." Tuo nimi on kauan pyörinyt mielessäni — ei siltä, että minulla juuri olisi minkäänlaista yhdenlaisuutta tuon Vanhan Testamentin kaimani kanssa, Jumalan kiitos ei! — sillä enpä tiedä ketään kieroin silmin katselleeni, niinkuin myös aina olen toisen omistusoikeutta kunniassa pitänyt, niin paljon kuin voimani ovat suoneet mutta sittenkin…"

Allekirjoittaneen mielestä sopii parhaiten tämän esipuheen lopuksi osa kirjailijattaren kirjeestä, joka seurasi käsikirjoitusta:

"Niin, tässä ne nyt tulevat, ne minun "teokseni!" Miten suurelliselta se kuuluukaan! Vavisten niiden vaiheita minä ne lähetän. En saata selittää tunteitani tällä hetkellä. Samanlaiset ne lienevät kuin köyhän äidin, joka ainoan lapsensa lähettää maailmaan, omin voimin onneaan koettamaan. Kyllähän äiti mielestään on parastaan tehnyt sitä kasvattaessaan, mutta varma on, että lasta toisenkin kerran maailmassa tyrkitään, nipistellään ja tukistellaan. — Mutta mitäpä siitä, kuin se vaan tapahtuu järkevästi, silloinhan se on sille hyödyksi vain, ja äiti voi toivoa lapsestaan kerran koituvan kunnon ihmisen — ja onhan sekin jotakin."

Näyttäytykööt nuoren ja iloisen kirjailijattaren pelonaiheet turhiksi!

Wilh. von Braun.