UUSI ARKKI

Vaimoni ja minä olemme rauhallista väkeä. Elämme vaan toisillemme ja annamme muun maailman hoitaa itseään, miten parhaiten taitaa. Meistä on hyvä siten — ja maailmasta luultavasti myöskin, huolimatta siitä, mitä jotkut haaveilijat puhuvat ja kirjoittavat yleisestä suosiosta, ihmisrakkaudesta, anteliaisuudesta ja monista muista n.s. hyveistä, joista ei ole muuta hyötyä, kuin että kehittävät puolestaan päinvastaisia paheita; niin olemme ainakin vaimoni ja minä tuumineet.

Mutta kukaan ihminen, eläköön miten yksinäistä elämää tahansa, ei voi paeta harmiansa ja vastoinkäymisiänsä, ja niinpä on meilläkin olleet omamme.

Ennenkuin alan niistä kertoa, tulisi minun varmaan esitellä itseni, kuten sivistyneillä ihmisillä on tapana, ja kysyä, haluaako kukaan minua kuulla?

Siis: nimeni on Andersson, Lars Johan Andersson, ja minun pikku vaimoani kutsuu sekä minä että hänen ystävänsä tavallisesti Laraksi, vaikka hänen oikea nimensä onkin Laura, mutta meistä se on tuntunut niin liian vaativaiselta ja romanttiselta senjälkeen, kun tulimme tietämään, että joku herra oli kirjoittanut "Sonettia Lauralle." Minä en suinkaan kehottaisi ketään kirjoittamaan sonetteja muijalleni. Me olemme yksinkertaista väkeä, meissä ei ole romantillisuutta eikä runollisuutta, kuljemme suoraa tietämme vain.

Jos minä joskus kynään tartun — kuten nyt, tapahtuu se sen vuoksi, että olen äkeissäni, ja että puhtaassa rahassa olen saanut sivu sivulta harmini maksaa; siis kaksinkertainen syy.

Ja suuttua saattaa sävyisä ihminen vähemmästäkin kuin siitä, mitä Lara ja minä olemme saaneet kokea. Ikävyydet ovat nyt, kuten sanoin, tosin jo olleet ja menneet, mutta suuttumus on yhä jälellä, ja silloin minä aina olen sangen avomielinen.

Uskallanko siis toivoa teiltä hetkisen huomaavaisuutta?

Kuten sanoin: vaimoni ja minä olemme rauhallista väkeä, jotka emme pienistä asioista harmistu; mutta toisinaan voipi sellaistakin tapahtua.

Oli suuri puute asunnoista. Me olimme onnistuneet saamaan pari pientä huonetta Kissamäellä neljännessä kerroksessa, ja melkein mahdoton on käsittää sitä nerokasta kekseliäisyyttä, jota vaimoni osoitti saadakseen kaikki kunnollisesti sovitetuksi noitten ahtaitten rajojen sisälle.

Joll'ei vaimollani olisi ollut vähäistä vammaa polvessaan, olisimme antaneet palttua kaikelle, mitä palvelijoiksi kutsutaan, mutta näin ollen, täytyi meidän hankkia sellainenkin.

"Mihin asetamme hänet nukkumaan?" kysyin huolissani.

"Vaatekonttoriin tietysti", vastasi Lara.

"Vaatekonttoriinko, joka on vaan kahden kyynärän pituinen — mahdotonta!"

"No, minä menen palvelijainvälitysliikkeesen ja valitsen sieltä tarpeeksi pienen ihmisen palvelukseemme; mutta jos hän nyt olisikin muutaman tuumaa yli mitan, — niin mitäpä tuosta? Minä sahaan siihen vaatekonttoorin seinään, joka on vieraskamariimme päin, pienen loukon, ja annan tytön koreasti maata pää kamarissa sohvapöydällä, jonka voi nostaa yöksi siihen seinäviereen…"

"Lara, sinä kyllä tiedät, ett'en ole herkkä säikkymään; mutta, jos jonakin iltana kotiin tullessani en sattuisi muistamaan koko sinun laitostasi ja silloin yht'äkkiä huomaisin pörröisen pään sohvapöydällä…

"No, asettakoon jalkansa siihen sitte; panen vaan paksun pyyheliinan alle… Usko pois, ystäväni, että tähän tällaiseen asettelemiseen tarvitaan taitoa. Kävin tänään paikanvälitystoimistossa ja olisin saanut oikein rivakan maalaistytön, mutta hän oli täsmälleen yhdeksän tuumaa liian pitkä ja — minun täytyy antaa hänen mennä menojaan. Ei voi asettaa puolta piikaakaan sohvapöydälle nukkumaan."

"Mutta miten peitetään päiviksi reikä seinässä?"

"Pyh — se nyt on pieni asia! Ripustetaan sanomalehtipidin siihen taikka asetetaan John Erikssonin iso kipsikuva eteen…"

"Mutta jos piika makaa vaatekonttoorissa, niin missä sitte pidämme vaatteitamme?"

"Vieraskamarin sohvassa, ainakin minun silkkileninkini ja sinun univormusi."

"Mokomakin konttoorin tapainen, jossa ei ole niin ainoata hyllyäkään!… mihin aijot sijoittaa minun kolmikulmaisen hattuni?"

"Suuren sänkymme alle, ukkoseni; siellä se puulaatikossaan on erinomaisessa säilössä eikä näy mihinkään. Valkonen peitto ulottuu maahan asti."

"Entä pieni kirjahylly? Minä en ainakaan näe sille mitään paikkaa."

"En minäkään; mutta minä tarvitsen juuri sellaista kellariin maitohyllyksi; eihän täällä ole minkäänlaista ruokahuonetta."

"Mutta kirjat…"

"Ne ladomme päällekkäin kahteen vierashuoneen nurkkaan, poimuttelemme vihreää vaatetta ympärille ja asetamme sitte toiselle kultakalasäiliön ja toiselle Minervan…"

Kun parahiksi olimme saaneet nämä hommamme toteutumaan, piika siihen laskettuna, kuoli isäntämme. Puolisen vuotta saimme näistä nauttia, kunnes uusi isäntä, joka ei millään ehdoilla tahtonut noista loistosokkeloistaan luopua, käski meitä muuttamaan. Tämä oli ensimmäinen harmi.

Minä raivosin.

"Pyh — pikku asia!" puheli taaskin Lara, joka pian tointui hämmästyksestään, "jos emme mistään huoneita saa, niin tiedätkö, mitä teemme?"

"En."

"Me muutamme enon purjeveneesen, joka on joella ankkurissa, ja jota hän ei kykene, kivuloinen kun on, kesällä käyttämään."

Mitä oli minulla tähän sanomista?

Emme saaneet huoneita; eno luovutti meille purjeveneensä; eräs ystävä otti hoitaakseen (ja pilatakseen) vähäiset huonekalumme; toverini, jotka tähän saakka olivat pitäneet minua ainoastaan hiukan omituisena ihmisenä, luulivat minua nyt pähkähulluksi; Lara riemuitsi — ja me viihdyimme mainiosti uudessa kodissamme, jonka ristimme Arkiksi.

Ihana, unohtumaton aika, miksi olitkaan niin lyhyt!

Vieläkin näen, milloin vaan tahdon, kuinka Lara aamusin kapeassa hameessa ja tilaisuuteen sopivassa ruudullisessa aamunutussaan keitteli kahvia sprii-keittiöllä; liikutuksella ajattelen aikoja, jolloin kävimme päivällisemme syömässä vaatimattomassa kolmannen luokan ravintolassa ja illoin huolettomina loikoilimme suojeluskankailla, nautinnolla katsellen pilvien kulkua ja kalalokkien kevyttä retkeilyä ilmassa…

Mutta tuli sitte syksy mukanaan tuoden hallayöt, sateet, henkikirjoitukset sekä esimiesteni huomautukset, että jos tahtoisin virastossani edelleenkin pysyä, tulisi minun mukautua asumaan kuten muutkin ihmiset…

Aivan kuin ihmisen, tuon luonnon vapaan hallitsijan pitäisi olla kiinnitettynä johonkin maapalaseen kuin minkäkin mäyrän!

Minä siis, niinkuin minulla jo äsken oli kunnia ilmoittaa, suutuin vahvasti, ja Lara myös, ja tämä tapahtui toisen kerran.

Lyhyen neuvottelun jälkeen päätimme muuttaa pois ja lausuimme vakavan paheksumisemme tämän maailman turhuudesta; minä jätin virastooni erohakemukseni, johon huomattavalla auliudella suostuttiin. Ja sanomalehdet, jotka tähän asti eivät minua vähimmälläkään huomaavaisuudellaan olleet kunnioittaneet, tekivät nyt häikäilemättä ja mitä epähienoimmalla tavalla pilkkaa venheestä, Larasta ja minusta ja nimittelivät minua Noak'iksi, aprikoiden, onnistuisinko minä, arkin karille ajettua, pääsemään yhtä ehein nahoin koko jutusta kuin ennen minun kuuluisa kaimani…

Vihdoin löysin minäkin Ararat'ini — vähäisen lainakonttooriin Skinnarvikissä; ja että tämä liike oli kannattavainen, voitte päättää siitäkin, että me Laran kanssa viiden vuoden perästä todenteolla aijoimme ostaa itsellemme pienen talon omilla rahoillamme.

Mutta se ei saanut olla kaupungissa; siitä olimme jo saaneet tarpeeksemme. Ei sen myöskään pitänyt kovin kaukana kaupungista olla, korkeintaan tunnin matkan päässä, sillä minä en suinkaan aikonut hylätä pientä liikettäni siellä.

Äkkiä välähti Laran päässä eräs tuuma:

"Mitä, jos rakentaisit itse", hän ehdotti, "ja rakentaisit oikeen ison talon, josta ottaisimme sitte aimo vuokrat. Ihmiset vuokraavat nykyään mielellään asuntoja maalla."

"Mutta eiväthän meidän rahamme riitä sinnepäinkään."

"Siihen ei tarvita rahoja ensinkään."

Kyllähän suuresti kunnioitin Laran käytännöllistä älyä, mutta tällä kertaa oli minun mahdoton häntä oivaltaa.

"Otaksutaan", jatkoi Lara, huomatessaan hämmästykseni, "otaksutaan, että sinä aiot rakentaa ison kaksinkertaisen puutalon Tukholman läheisyyteen, vaikka — annas kun mietin! — vaikka kolmellakymmenellä tuhannella markalla. Otaksutaan edelleen, kuten jo sanoin, ett'ei sinulla ole rahoja niin nimeksikään — niitä silloin teet? Sinä paikkaat muurarit, kivenhakkaajat, puusepät ja muut asiaan kuuluvat hommamiehet, joille sinun tietystikään ei tarvitse maksaa, ennenkuin talo on valmis. Mutta silloin sinä lainaat kolmekymmentä tuhatta markkaa kiinnityksellä taloon. Siten jää sinulle maksettavaksi ainoastaan lainan korot, ja kun sitte vähitellen kalleilla hyyryillä ja pienestä liikkeestäsi olet saanut rahoja kootuksi, maksat koko velan ja — talo on omasi. Mitäs sanot tästä tuumasta?"

"Sanon, että sellaisia käsityöläisiä, kuin sinä äsken mainitsit, ei ole olemassa…"

"Niitä on kyllä, jos sinussa vaan olisi miestä niitä etsimään."

"Mahdollisesti, jollakin toisella taivaankappaleella, ystäväni, mutta ei tällä. Mutta pysykäämme nyt todellisuudessa. Me siis ostamme itsellemme pienen, vaatimattoman, mutta kodikkaan talon Tukholman läheisyydessä…

"Mutta ei semmoisessa paikassa", keskeytti Lara, "jossa jo ennestään on paljon asukkaita. En saata sietää siirtokuntia. En tahdo myöskään asua kovin yksinäisessä seudussa. Sinä olet kaupungissa päivät päästään, ja sill'aikaa voisi vaikka mikä maankiertäjä säikäyttää minut pahanpäiväiseksi; kuleksijoita löytyy kaikkialla. Kyllä meillä luullakseni pitää pari kolme naapuria olla noin kivenheiton matkan päässä. Siis: ostamme pienen, sievän yksikerroksisen talon siihen kuuluvine peltotilkkuineen, puutarhoineen, latoineen, tallilleen ja navettoineen, sillä tietysti meillä lehmä pitää olla. Ja kuistin (se on tärkein osa koko talossa) eteen laitamme pienen pyöreän penkin georginineen — niin, mutta älkäämme puhumalla aikaamme tuhlatko, vaan käykäämme etsimään paikkaa!…"

Ja me etsimme sekä löysimme, missä, se lienee yhdentekevä lukijasta, pääasia on, että olimme tyytyväisiä. Talli ja navetta olivat valmiina, ei puuttunut muuta kuin hevosta ja lehmää, jotka nekin kyllä aikanaan saataisiin; kaikkia ei voinut vaatia yhdellä kertaa. Muutimme asuntoomme vanhat huonekalumme ja hankimme uutta vähän lisäksi, ja niin koitui:

Ensimäinen ilta uudessa kodissamme.

Mikä tyytyväisyys, mikä turvallisuuden, rauhan ja kodikkuuden tunne nyt mielemme täytti! Täällä ei tarvinnut pelätä tulevansa ulosajetuksi, ei piikojen jalkoja sohvapöydille asetella, ei kirjahyllyjä kellarissa säilytellä, eikä kipsikuvilla peitellä reikiä seinissä. Kaikki oli yksinkertaista, mutta sievää. Kiitollisina ja iloisin mielin me Laran kanssa käsikädessä kuljimme huoneesta huoneeseen.

"Senjälkeen kun Arkissa asuimme, ei meillä ole ainoatakaan näin hauskaa asuntoa ollut, puheli Lara. Jospa kutsuisimme tätä kotiamme Uudeksi Arkiksi, vaikka se maalla onkin? Mitä tuumit nimestä? Minun luullakseni arkilla oikeastaan käsitetään mitä useammanlaisten eläinten säilytyspaikkaa. Olemmehan täällä nyt ensiksi me kaksi, ja sitte, ukkoseni, et saata arvatakkaan, mitä kaikkia kaksi ja nelijalkaisia olentoja aijon tänne sijoittaa, kun tässä oikeen kotiudun! Lehmän ja vasikan, hevosen ja kanoja, porsaan ja… No, mutta sanoppas nyt: nimitämmekö kotimme Uudeksi Arkiksi?"

"Nimitä se, rakkaani, miksi vaan tahdot, omammehan se on, ja vaikka nimi nyt hiukan omituinen olisikin, niin ei se kehenkään kuulu. Piiasta, jonka olet palkannut, pidän myöskin, vaik'ei häntä kyynärämitalla olekkaan otettu, ja minä toivon, että saat hänestä sekä apua että päivillä hiukan seuraakin sill'aikaa, kun minun pitää olla poissa."

"Aivan varmaan. Mutta istuuduhan nyt tähän kuistille vetelemään ensimäisiä savujasi — hauskuuden savuja, niin laitan minä sillä aikaa oikeen hyvän ja kunnon illallisen. Ah, katsoppas, Lars Johan, miten kauniisti aurinko laskee tuonne mäntyjen taakse. Kohta hiipivät varjot kuin hiljaiset ystävät meidän pieneen kotiimme… tiedätkö ystäväni, nyt en tahtoisi hinnasta niin mistään enää muuttaa Tukholmaan takaisin. Kuules! tuolla sirkka sirkuttaa — aivan kuin minä itsekin ennen nuorna ollessani! Ja nyt kukkuu käkönen — se olet sinä, Lars Johan! Tuolla kulkee piika Sara, jota ei tarvitse jatkaa eikä lyhentää, vaan sopii hän sellaisenaan vuoteesensa. Tules, niin syleilen sinua, ukkoseni, olen nyt niin tyytyväinen!"

Tuollaisia puheita pitää varovaisesti suustaan päästää; ne vaan härnäävät kohtaloa. Sen sai Lara, ikävä kyllä, piankin kokea.

Sara oli alussa kuten uudet vastat ainakin: aivan mallikelpoinen, mutta sitä iloa ei kestänyt kauan. Noin neljäntoista päivän kuluttua alkoi hän ottaa itselleen kaikenmoisia hänelle kuulumattomia oikeuksia, pysyen kuitenkin edelleenkin ystävällisenä ja iloisena. Mutta — missä ihmeessä oleskeli hän illoilla tuossa kymmenen ja yhdentoista välillä. Vaimoni puheli hänelle niin liikuttavasti kuin suinkin osasi, niin, toisinaan hän harmistuikin, mutta Sara aina vaan hymyillen vastasi: "minä en ilmaise mitään ennenkuin ensi viikolla…"

Tuli siitä sitte seuraava viikko — ja mitä saikaan vaimoni nähdä eräänä aamuna, kun astui kuistille! Pyöreän kukkapenkkimme ympärille, joka Saran vakuutuksen mukaan oli koko paikkamme kaunistus, oli laitettu aitaus luista jos minkinmoisista; oli siinä posson luita, oli vasikan, mitkä keitettyjä, mitkä paistettuja, mitkä milläkin tavoin kaluttuja, ja luitten sisään ydinreikään oli Sara paraikaa työntämässä multaa ja kylvämässä kukan siemeniä… "olisi erinomaisen kaunista", vakuutti Sara, "kun niissä jokaisessa tuhatkauno heloittaisi…"

Tuuma, hullunkurinen jo semmoisenaankin, tuotti meille sangen ikäviä seurauksia.

Oikealta ja vasemmalta lähettivät naapurimme pilkallisesti kyselemään minun syyttömältä Laraltani, oliko hänellä tapana myyskennellä vanhoja luita, koska hän joka yö lähetti piikansa toisten takapihoille penkomaan… Heillä oli kyllä koiria, jotka kalusivat tähteeksi jääneet luut, ja jos sitä tapaa vieläkin vaan jatkuu, niin osaavat he kyllä hankkia oikeutta itselleen y.m., y.m.

Siinä Lara nyt sai selityksen siihen, missä hänen piikansa illoilla kuljeskeli! "Sinä onneton, miks'et puhunut minulle heti tuumastasi?"

"No, mikä yllätys siitä sitte olisi tullut!" kysäsi Sara, ja syystä kyllä.

Vaimollani ei ollut sisua ruveta häntä siitä torumaan; selitti vaan naapureillemme Saran onnettoman päähänpiston, käski tämän viemään luut takaisin sekä antamaan naapurien olla rauhassa.

Mutta Saran hauskuus oli tullut häirityksi. Hänen hyväntahtoisuuttaan ja kauneudenaistiaan ei oltu käsitetty; hänen viattomia iltakävelyjään ymmärrettiin väärin; ja kun hän vielä sai kuulla, että naapurit eivät häntä muuksi maininneetkaan kuin ydinpiipuksi, niin ei hän voinut kauempaa kestää: kuukauden lopussa muutti hän tiehensä.

Lara kaipasi häntä todenteolla. Rivakampaa ja hauskempaa tyttöä ei hän mistään saisi, ja jos…

Niin, sitä asiaa ei nyt enää kannattanut ajatella. Sara oli poissa ja hänen mukanaan osa meidän kotoista hauskuuttamme, jota meidän uusi "kuukausiruusumme", joksi Lara nimitti meidän taas kuukaudeksi palkattua piikaamme, ei likimainkaan samassa määrin kyennyt lisäämään.

Kun eräänä iltana, muutama viikko näiden tapahtumain jälkeen, tapani mukaan palasin kaupungista, seisoi Lara puutarhaportilla minua odottamassa. Nähtävästi oli hänellä jotain erityistä sydämellään.

"Onko jotain tapahtunut, armaani?" kysyin häneltä.

"Muuan maankiertäjä… hiljaa, älä herätä häntä; hän nukkuu!"

"Nukkuu — meilläkö?" (Tämä oli kolmas harmi).

"Voi hyvä ystävä, kyllähän tiedät, ett'en minä mikään turhan helläluonteinen ole, mutta on eroitus maankiertäjän ja maankiertäjän välillä. Tämä raukka on joku puolihöperö entinen kauppias ja on nyt menossa poikansa luo, joka elää hyvissä varoissa Vesterås'issa. Hän sanoo menettäneensä omaisuutensa paraimman ystävänsä kautta, jolle oli takuussa; sinä et voi uskoa, miten kohtelias hän on… olin vähällä itkeä katsellessani hänen rikkinäisiä kenkiään ja kuluneita vaatteitaan… ajatteles, hän on kerran syntymäkaupungissaan ollut raatimiehenäkin! Sen sanoi hän itse — ja nyt makaa hän keittiössä mattokasan päällä!"

"Mutta jos hänen poikansa on hyvissä varoissa…"

"Lars Johan, sinä et tunne ihmissydäntä! Minä huomautin hänelle juuri tuota samaa asiaa, mutta vanhus vastasi, että pahat ihmiset ovat kertoneet hänestä valheita pojalle, mutta kun poika vaan saisi nähdä isänsä, niin kaikki kyllä vielä muuttuisi hyväksi."

"No, mennään katsomaan miestä", sanoin hiukan epäillen ja astuimme sitte yhdessä keittiöön.

Siellä makasi nyt entinen raatimies tilalla, joka oli kaikkea muuta kuin kunnioitusta herättävä, ja kasvonsa olivat, ainakin minusta, ilkeimmät roiston kasvot, mitä tavata voi.

Pörröinen tukka törrötti räsyisen lakin lävestä; kyynärpäät takin hihoista ja varpaat kenkärahjuksista. Ainoa vaatekappale, joka ei mistään reijästä pilkistänyt esiin, oli paita, luultavasti aivan luonnollisesta syystä. Mutta uni oli hänellä hyvä ja kasvot punaisemmat, kuin asiaan olisi kuulunut.

"Täällä haisee viina", oli ensimäinen huomautukseni! ethän sinä vaan ole sitä hänelle antanut?"

"Kuinka sellaista kysyt? Mies itse sanoi olevansa pahoillaan siitä, peläten että häntä ehkä väärin käsitetään, mutta hän oli koettanut viinalla saada likapilkkuja vaatteistaan…"

"Tietysti… missä piika on?"

"Tänään on hänen vapaapäivänsä."

"Pane hattu päähäsi, niin kävelemme asemalle, en ole yhtään väsyksissä tänään."

Vaimoni, joka minun tavattomasta vakavuudestani arvasi käyttäytyneensä varomattomasti sekä myöskin huomasi, että minulla oli hänen holhokistaan hiukan toisenlaiset käsitykset kuin hänellä, täytti hiljaisesti pyyntöni.

Lyhyen keskustelun jälkeen asemapäällikön kanssa, sain mukaani kaksi miestä ja tavarapaarit, ja niin suuntasimme kaikki kulkumme kotia kohti.

Tuntematon vieraamme yhä vaan veti täyttä unta, niinkuin keittiön ovelta kurkistaessamme selvästi huomasimme. Asetimme nyt tavarapaarit maahan, hääräsimme miehen vilttiin, kuitenkin niin, että käsivarret jäivät vapaiksi, ja vieritimme sitte paarille.

Minun helläsydäminen Larani ei ollut tyytyväinen; voihan kuitenkin olla mahdollista, että mies ennen oli ollut raatimies, ja että hän oli matkalla poikansa luokse Vesterås'iin… Niin, nythän hän muisti sen sanoneen poikansa nimenkin, eihän ihminen nyt niin paljoa kuitenkaan voine valehdella.

"No, mikä hänen poikansa nimi sitte oli?"

"Hallenberg, muistan sen ihan selvästi."

"Vesteråsissa ei ole ainoatakaan sen nimistä kauppiasta, sen tiedän minä, joka syksyllä siellä asioissa matkustelin. Mutta samapa se; hänen pitää sinne pääsemän."

Juoksin hakemaan huoneestani paperia, johon somasti kirjoitin osoitteen:

Kauppias Hallenberg'ille Vesterås'issa, lähetetään kolli kappaletavaraa. Rahti maksettu.

Paperi kiinnitettiin nukkujan selkään, ja niin kuletettiin hän asemalle, miehen kertaakaan heräämättä, ja lähetettiin rahtitavarana, koskapa häntä ei semmoisenaan voitu matkustajienkaan seuraan liittää. Arvaan, että rautatievirkamiehet sähköteitse asian toisilleen selvittivät, koska sellaista tosiaankin saattoi tapahtua.

Ja kun minä sitte olin ottanut vaimoltani vakaan lupauksen, ett'ei hän ikinä enää huoneisiimme majoita vaeltavia, raatimiehiä, olkoot he sitten tuttuja tai tuntemattomia, ilmoitin minä seuraavan päivän lehdessä haluavani ostaa äkäisen vahtikoiran.

Neljäkymmentäseitsemän koiraa asianomaisille isäntineen kävi kahden päivän kuluessa minun pienessä konttorissani kaupungissa, ja niistä valitsin peloittavimman koirannaaman, minkä ikinä olin nähnyt.

"Pitäkää se nyt kiinni viisi, kuusi päivää ja jos tahdotte sen itsellenne uskolliseksi, niin piiskatkaa vahvasti", neuvoi sen entinen omistaja… Silloin se ymmärtää kuuluvansa teille… mutta teidän on hankittava sille pitemmät ketjut, nämä ovat liian lyhyet."

"Ettekö tahtoisi olla hyvä ja tulla kanssani maatilalleni tutustuttamaan eläintä uuteen ympäristöönsä? Koira näyttää todella niin äkäiseltä, että… Ketjut minulla on kotona."

Isäntä ja koira seurasivat minua, ja minä sain maksaa kummankin piletit — paitsi sitä 50 markkaa, jonka rotukoirasta sinänsä maksoin. Lara tarjosi illallista, ja Nero sidottiin vanhoilla ketjuilla, sillä "kuukausiruusu" oli korjannut uudet, niin ett'ei niitä löydetty.

Illalla, kun koiran entinen omistaja oli lähtenyt, koetimme me Laran kanssa kaikilla mahdollisilla keinoilla miellyttää uutta kotivahtiamme.

"Poju — kunnon poju — pikku Nero raukka", kuului joka puolelta, ja mehukkaita luukonkaleita putoili Neron eteen niin paljon, kuin hän suinkin armollisesti suvaitsi niitä kaluta.

"Tuo koirapappa neuvoi minua eläintä pieksämään", puhelin minä paheksuvasti, "mutta eihän tuommoisilta raakaluontoisilta ihmisiltä muuta voi vaatiakaan. Lempeydellä sen kanssa paraiten toimeentullaan; saat nähdä, kuinka uskallan sitä jo silittääkin…" — "Nero, poika", puhelin suloisimmalla äänelläni ja ojensin käteni…

Mutta en minä sitä eläintä taputtanut. Se päästi haukunnan, joka kajahteli kautta koko seudun; nousi takakäpälilleen silmät säihkyvinä; kohotti irvistäen ylähuultaan, niin että terävät hampaat vaan välkkyivät ja hyppi ketjuissaan niin vimmatusti, että joka hetki pelkäsin niiden katkeavan.

"Nyt voim… voim… voimme nukkua rauhassa", puhelin kalisevin hampain ja poistuin käsikädessä Laran kanssa raivoavan eläimen luota.

"Niin", sanoi vavisten Lara, "ei meiltä nyt varastamaan tulla; mutta sensijaan voi tuo hirmuinen Cerberus meidät palaisiksi repiä. Riippuu nyt siitä, kumpaa tässä parempana pitää…"

Seuraavana aamuna oli Nero poissa; se oli katkaissut kahleensa ja juossut entisen isäntänsä luo.

Juuri, kun pareillaan olimme tuumiskelemassa, vaatisimmeko koiraa takaisin, vai ei, — sillä Lara oli epäilemättä oikeassa: jos koiran antaa itsensä palasiksi repiä, niin voi antaa varastaakin, — näimme tiellä Neron ja hänen entisen isäntänsä, joka kantoi kädessään pitkiä ketjuja.

"Pitäkää itse, hyvä herra, tuo petonne, ja ketjut myöskin", puhelin vihoissani, kun tulijat olivat päässeet kartanolle. "Minä tahdoin vahdin talooni enkä suinkaan tuollaista verikoiraa; eihän yksikään ihminen saata olla hengestään varma sen läheisyydessä".

"Mutta se nyt kuitenkin on varma, että te koiran olette ostaneet, ja on teidän siis se minulta otettava. Jos tahdotte antaa ampua sen, niin on se teidän vallassanne, mutta sitä ennen saatte kuitenkin maksaa minulle 3:60, sillä sen maksavat ketjut ja piletti yhteensä. Minä en ole edes ottanut itselleni kuin kolmannen luokan piletin. Uskokaa minua, herra, koira ei pure muita kuin pelkureita. Kas noin, nyt se on sidottu sillä tavoin, ett'ei siitä ikinä irti pääse. Jos se ulvoo, niin pieksäkää".

Minä kyllä nahassani tunsin, kuka piiskaa parhaiten olisi tarvinnut, mutta enempien ikävyyksien välttämiseksi, maksoin rahat ja vaikenin.

"Nyt on aika kuuma", sanoi herra ja katseli pitkään kuistille, toivoen saavansa jotakin virvoketta.

"Tuolla alhaalla on järvi; hypätkää sinne!" neuvoin minä vierasvaraisesti ja käänsin hänelle selkäni. Ja niin oli Nero nyt toisen kerran majoitettu kotiimme, saatettuaan meille neljännen harmin uudessa kodissamme.

Viikon päivät vallitsi kodissamme täydellinen rauha.

Mutta sunnuntaiaamuna, kun juuri olin pukeutunut ja aijoin asettua kuistille kahvia juomaan, kuulin sydäntäsärkevän kirkaisun — kaksikin, ja Neron haukkuvan tavalla, joka sai jäseneni pelosta vapisemaan.

Huolimatta säikäyksestäni, ryntäsin ulos. Yhä vieläkin kuului sama kirkuna, mutta korkealla ilmassa, ja kun kohotin katseeni sinne, josta huuto kuului, näin ylhäällä navetan katolla minun hellän puolisoni ja "kuukausiruusun", joka ratsasti pitkin katon harjaa, ja aina väliin yhdessä parkasivat he koko sielunsa syvyydestä.

"Nero on irti — tule tänne!" huusi Lara kuoleman kauhu kasvoissaan. Siinä nyt oli viides harmimme.

Ehkä minun olisi pitänyt kerrassaan tappaa tuo koira, mutta — en sitä nähnytkään, toisella puolen navettaa kun oli, ja sitäpaitsi täytyy minun tunnustaa, että seurasin vaistoani ja kiipesin — kiipesin navetan katolle toisten luo, ja lukijani voinee jo edelläkerrotusta päättää, millaisella urhoollisuudella siellä kestin Neron raivokkaita hyökkäyksiä seinää vastaan.

Asemamme oli sangen tukala. "Ah", nyyhkytti Lara, "miks'emme antaneet varastaa itseltämme; se olisi ollut paljoa parempi! Täällä nyt saamme kuolla nälkään, sillä emmehän me voi mennä alas, eikä yksikään vieras voi meitä lähestyä. Oi, Lars Johan, kallis puolisoni! Kuukauden päästä ei täällä katolla ole muuta kuin kolme luurankoa sen harjalla, kertoen maailmalle meidän surullisesta kohtalostamme."

"Tuolla tulee joku", huusin minä kuin hukkumaisillaan oleva, joka yht'äkkiä huomaa maan edessään.

Muuan naisihminen lähestyi hitaasti vähääkään välittämättä rajun koiran haukkumisesta, tuskin sitä kuullenkaan.

Vaikka päivä paistoi hänelle aivan vasten kasvoja, kulki hän päivänvarjo kainalossa. Toisessa kädessä oli sakset, joilla hän varmaankin oli avannut kirjan lehtiä, jota paraillaan luki; niillä hän yhä vieläkin ajatuksissaan ilmaa leikkaeli kävellessään, ikäänkuin omia ajatuksiaan säestäen.

"Tukkukauppias Frommel'in kotiopettajatar sieltä tulee, se, joka kirjoittaa, tiedäthän…" selitti minulle vavisten Lara; mutta kun hän nyt näki koiran kääntävän huomionsa vieraasen, sai hänen hyvä sydämensä voiton, ja hän huusi kovalla äänellä: "Älkää tulko tänne, jos teille henkenne on rakas!! Koira repii teidät palasiksi. Juoskaa takasin hakemaan joku ampumaan se kuoliaaksi."

Neiti katseli pitkään meidän surullista ryhmäämme, hymyili sitten tavalla, joka ainakaan minun mielestäni ei häntä kaunistanut… Sill'aikaa ryntäsi koira häntä kohti hurjaa vauhtia, ja lähelle päästyään hyppi ylös ja alas haukkuen niin kauheasti, että me ummistimme silmämme päästäksemme näkemästä mitä nyt oli tapahtuva.

Mutta yht'äkkiä hiljeni koira. Ja kun me uskalsimme katsoa sinne, seisoi nuori neiti aivan rauhallisena, selaillen kirjaansa, ja Nero häpeissään, häntä koipien välissä kierteli ja nuuski häntä joka puolelta, tosin vielä hiljaa muristen, mutta täydellisesti voitettuna.

Neiti lähestyi nyt meitä ja koira seurasi häntä hiljaa ja rauhallisena.

"Osaatteko noitua, neitiseni", huudahdin tälle saatuani jälleen takaisin entisen mielenmalttini ja tottuneen käytöstapani… "Näette millaisessa asemassa vaimoni ja piikamme täällä olivat, ja minä olin juuri kivunnut tänne rauhoittaakseni ja suojatakseni heitä tuolta hengenvaaralliselta pedolta, kun te tulette ja sanaakaan sanomatta, tekemättä vähintäkään liikettä…"

"Se on riuhtaissut itsensä irti, eikä kukaan uskaltanut mennä sitomaan sitä uudelleen kiinni", selitti vaimoni totuudenmukaisesti, tavalla, joka ei juuri minun rohkeuttani mairitellut… "tuolla on koirakoppi…"

Opettajatar katsoi vaimoni viittaamaan suuntaan. "Aina sitä jotakin kirjoista oppii", tuumi hän, kääntyessään uudelleen meihin ja voiton varmuudella napsahuttaen saksillaan kirjansa kansiin. "Eilen vielä ehkä minäkin olisin juossut koiraanne pakoon, vaikka kyllä silloinkin tiesin, että ihmisen vakavalla katseella on suuri vaikutus eläimiin; mutta vaikka useinkin olemme kuulleet taikka lukeneet jonkin järkevän ajatuksen, jota kuitenkin käytännössä emme ole kokeneet ja meille sattuu tilaisuus koettamaan sen kestävyyttä, niin silloin on kuin kuulisimme sen vasta ensi kerran eläissämme, ja sen vuoksi minäkään nyt en juossut koiraanne pakoon. Kuulkaahan vaan!" Ja hän alkoi näpähytellen saksiaan ilmassa, lukea meille kirjastaan seuraavaa:

"Lordi E. käveli verkalleen ylös ja alas leveää ja synkkää puistokäytävää, kun raivoisa koira hyppäsi hänen eteensä pensaikosta. Vanhan linnan haltijattaret vapisivat: minkä todistajiksi heidän nyt piti tuleman? Maako itseensä imisi jaloimman nuorukaisen veren? Näkisivätkö… mutta ei! Hänen sankarillisuutensa todistajana he saivat olla, sillä lordi E. ei keskeyttänyt kävelyään; ei hän edes kääntänyt päätään, tuota ihanaa päätä, raivoavaan eläimeen. Hitaasti kuin ehtootähti taivaalla asteli hän edelleen, hymyn leikkiessä hänen hienopiirteisillä huulillaan… Hän tiesi, että jos hän tuokionkaan osoittaisi pelkäävänsä, olisi hän mennyttä miestä. Ja koira tunsi vaistomaisesti, että tuolla miehellä oli oikeus liikkua paikalla, jossa hän osoitti tuollaista rohkeutta — ja näin oli rohkein rohkeitten joukossa pelastettu". — "Ja nyt, luulen ma, tahdotte te, että sidon koiran", puheli hän edelleen, läimäytti kirjansa kiinni ja tarttui vakavalla otteella Neron ketjun palaseen, joka vielä oli jäänyt kaulaan riippumaan.

Nähdessäni miten neiti hallitsi koiraa, en tahtonut minäkään jättäytyä huonommaksi, kuin lordi E. oli ollut. Yks' kaks' hyppäsin alas korkealta istuimeltani, ennättääkseni parhaaksi näkemään, kuinka neiti lopetti työnsä…

Pyysin niin ystävällisesti kuin suinkin taisin häntä tulemaan luoksemme, vaikka puoleksi tunniksi vain, että vaimoni, jonka aijoin nyt auttaa katolta alas, saisi häntä kiittää tästä odottamattomasta avusta. Mutta mahdotonta. Neiti nyökäytti vaan kevyesti päätään hyvästiksi, leikkasi saksillaan ilmaa ja poistui. Hän oli tullut vakuutetuksi erään lukemansa ajatuksen todenperäisyydestä; kolmen ihmisen pelastaminen hengenvaarasta ei hänelle merkinnyt mitään: siksipä emme voineetkaan toisiamme käsittää.

Mahdotonta on kuvailla vainioni ja piikamme riemua, kun taasen tunsivat maan jalkainsa alla. Lara heittäytyi syliini, ja piika kulki ympäri koko päivän: kuin päivänpaiste, hyräillen yhtä mittaa laulua: "Lukkari-isä se kaikesta huolen pitää", —laulu, joka ei mielestäni mitenkään tähän tilaisuuteen sopinut, mutta oli ainoa, jonka tyttö osasi.

Nero alkoi vähitellen mukautua uusiin olosuhteisin. Opettajattaren urhollisuuden vahvistamana, kasvoi minunkin rohkeuteni niin, että neljäntoista, päivän kuluttua uskalsin jo sekä taputtaa, irroittaa ja sitoa jälleen kiinni tuota kauheata kummitusta.

"Nyt ystäväni", puheli eräänä päivänä Lara minulle, "pitää meidän ruveta miettimään lehmien ostoa, jott'ei paikkamme nimitys jäisi pelkäksi sanaksi vaan. Muista pienemmistä eläimistä otan minä kyllä itse pitääkseni huolen".

Koska Laran tahto yleensä oli minun lakini, niin jo kolmannen päivän illalla edellämainitun huomautuksen jälkeen hyväili lempeä lehmän ammunta hänen korvaansa. Punikki oli saapunut.

Millainen perhejuhla! Lara lehmää vallan syleili, ja suuri oli minunkin iloni, joskin hiukan hiljaisempaa laatua, kun lehmä, meidän oma lehmämme, hitaasti ja arvokkain askelin tallusteli takapihalla, pureskellen apilasta ruohikostamme.

Miten sitä tarkastelimme ja ihailimme, aivan kuin olisi se ollut gaselli taikka joku Afrikalainen ihme-eläin! Mittasimme leveyttä sarvien välillä, nostimme hiljaa hännän päätä, silittelimme pitkin selkärankaa ja ihailimme sen lempeitä silmiä. Meidän oma lehmämme!

"Nyt sitä pitää lypsää — etkös luule?" kysyi vihdoin vaimoni piialta.

"Pitää-ä", vastasi tämä vitkalleen.

"Tottahan sinä osannet lypsää?"

"Osaa-an", kuului hiukan epävarma vastaus.

"Kiiruhda sitte, niin me tässä katselemme, miten se käy päinsä," kehoitti Lara, ja piika toi jakkaran ja kiulun. Ja hän lypsi ja lypsi — mutta maitoa ei herunnut niin tippaakaan.

"Tämäpä vasta kummallinen lehmä on," äänsi piika viimeinkin ja katseli ihmeissään meitä, juuri kuin me olisimme voineet selittää syytä työn onnistumattomuuteen.

"Sinä et osaa lypsää, siinä koko asia," tuumaili Lara vähän tulisemmin.

"Enkö minä osaa!" sanoi tyttö puoli-itkussa. "Näytän teille, että saan sen lypsämään, vaikka se sitten olisi itse mullikka. Mutta ehkä se on tottunut vaan namusin lypsettäväksi…"

Lara katsoi minuun ja minä Laraan. Kumpikaan meistä ei ollut ennen maataloutta hoitanut. Ehkä oli tyttö oikeassa.

Siispä talutimme hyväillen lehmämme navettaan, liittäen kaiken toivomme huomisaamuun.

Mutta keskellä yötä, kun vaimoni nukkui suloisinta untaan, aloin minä kuulla navetasta kummallisia ääniä: ammuntaa, töminää; hillittyä puhetta ja koirakopista kiivasta haukuntaa…

Nyt ne varastavat Punikin, oli ensimäinen ajatukseni ja toinen kohdistui anteeksi annettavista syistä, tuntemattomaan raatimieheen, joka jo hyvin olisi ehtinyt Vesterås'ista takaisin kostamaan meille.

Hiivin nopeasti ja hiljaa vuoteeltani, heitin muutamia vaatekappaleita ylleni ja kiiruhdin ulos. Aivan oikein, Nero haukkui vimmatusti, navetan ovi oli raollaan; heikko valon juova näkyi raosta, ja — niin, minulla oli vaan yksi ajatus: päästää koira valloilleen. Varovaisuuden vuoksi pidin sitä kuitenkin ketjuista kiinni ja niin sitte yhdessä kiiruhdimme pelastamaan lehmää varkaitten käsistä.

Mutta, kunnioitettu lukijani, mitä näinkään minä! Punikki seisoo tavallisella paikallaan, vaikka rauhattomasti potkien; piika vieressä lyhdyllä valaisten lehmää, ja jakkaralla, kiulu laihain polvien välissä, istuu itse seurakunnan lukkari, antaen ensimäisiä ohjeita lehmänlypsyssä…

Kuultuaan koiran haukunnan ja oven avautuvan, hyppäsi hän jakkaraltaan, ja minä puristin tiukemmin Neron ketjua, mutta en kuitenkaan ehtinyt tehdä sitä tarpeeksi ajoissa, pelastaakseni lukkarin vanhaa mädännyttä takinlievettä, johon Nero jo oli ehtinyt iskeä hampaansa.

Lukkari huusi, minä nauroin, ja piika itki ja lupasi kertoa koko asian oikean laidan. Hän ei osannutkaan lypsää, mutta ei uskaltanut sitä myöntää, peläten menettävänsä paikkansa. Eikä hän myöskään olisi suonut naapuritalojen piikain saavan tietää hänen taitamattomuuttaan tässä suhteessa — maalaistyttö kun vielä olikin! Ja juuri kun hän seisoi veräjällä näitä asioita tuumimassa, astui lukkari siitä ohi.

Tunnettu asiahan on, että paljon lukeneilta ihmisiltä usein puuttuu ajatuksen omintakeisuus, joka vähemmin lukeneilla taas monasti löytyy. Meidän piikamme ei osannut kuin yhden ainoan laulun, mutta se johti hänen mieleensä rohkean ajatuksen:

"Lukkari-isä se kaikesta huolen pitää", huusi sisäinen ääni voimakkaasti hänelle, ja hän huusi avukseen lukkaria, vanhaa leskimiestä, joka aina oli ystävällinen ja avulias, ja viiden minuutin kuluttua tunsi tämä hänen huolensa.

Niin, olihan tästä jo aikoja kulunut, kun lukkari sitä työtä oli tehnyt, mutta vaimovainajansa eläessä, oli usein sattunut, että hänen apuaan siinä tarvittiin, ja jos hän nyt voi auttaa rehellistä tyttöä säilyttämään hyvän paikkansa, niin… Mutta puhua siitä ei saanut kellenkään, sillä miksikään pilkan esineeksi ei lukkari suinkaan enää vanhoilla päivillään halunnut tulla…

Tapaus itsessään olisi ollut erinomaisen hauska, — joll'ei kunniani olisi vaatinut minua hankkimaan lukkarille uutta takkia; ja kun tuo seikka minulle oikeen selveni, ei minua enää naurattanut. Olihan meitä kohdannut jo kuudes harmi.

No, lukkari teki itse asiassa tässä hyvät kaupat, enkä minäkään niin kovin huonoja, sillä, miten olikaan, oppi piikamme lypsämään ja hoitamaan lehmää erinomaisesti — mutta vakaalla vaitiolon ehdolla. Ei edes Laralle ilmoitettu salaisuutta, vaan luuli hän, kun huomasi, että lehmämme lypsää sekä illoin että aamuin, sitä meidän erinomaisen apilaamme ansioksi, eikä voinut kyllin kiitellä onneamme, kun olimme saaneet noin viljavan maan ja niin hyvin itäviä apilaan siemeniä.

Ja niin olimme jonkun aikaa taas kaikki tyytyväisiä.

"Ystäväni", puheli sitte taasen eräänä päivänä Lara, "minä luulisin, että nyt olisi aika ostaa hevonen".

"Niinkö luulet", kysyin hiukan vastenmielisesti, sillä kukkaroni oli hoikanpuoleinen. "Halvemmaksi tulee palkata hevonen silloin, kuin joskus pienellä tilallamme sitä tarvitsemme ja ajohevostahan emme tarvitsekaan, kun rautatie on näin lähellä".

"Ajohevostahan me juuri tarvitsemmekin", väitti Lara. "Minä, näet, olen saanut päähäni erinomaisia aatteita kananhoidosta, joka meidät kerrassaan rikastuttaa, mutta enhän minä jalkasin voi kulkea joka paikkaan, mihin niissä asioissa on tarvis. Kanoja on pidettävä suurissa määrin, jos mielii saada liikkeen kannattamaan. Voimmehan silloin, kuin itse emme tarvitse hevosta, vuokrata se toisille. Ansaitseehan silläkin jotain".

"Ansaitsee kyllä; mutta renki… sinä et tiedä, mitä semmonen maksaa".

"Kanoista ne rahat saadaan. Tahdon hankkia englantilaisia, intialaisia ja ruotsalaisia, oikeita Ruotsin maatiaisrotuisia. Englantilaisia sentähden, että ovat niin hyviä munimaan, intialaisia taas suuruutensa ja kauneutensa tähden ja tavallisia maatiaisrotuisiamme, ne kun hautovat niin ahkeraan."

"Me myymme ja syömme englantilaisia ja ruotsalaisia munia ja annamme ruotsalaisten kanojen hautoa intialaisten munia — ja sinä tulet näkemään, miten erinomaisesti se onnistuu."

"Mutta ystävä hyvä, tämä järjestelmähän on kokonaan riidassa luonnonlakien kanssa. Englantilaiset kanat jäävät niinmuodoin aina tarpeettomiksi, ja vaikka intialaisten kanojen munista tuleekin poikasia, ei heidän itsensä kuitenkaan anneta niitä kasvattaa… Voitko vastata moisesta menettelystäsi?"

"Kanoilla ei ole tässä mitään sananvaltaa", päätti Lara. "Me emme hoida kanoja huvittaaksemme niitä, vaan itse rikastuaksemme. Neljäntoista päivän kuluessa en ole mitään muuta lukenut kuin kanakirjallisuutta, ja siitä saa paljon viisautta. Toimita nyt vaan meille hevonen ja kanahuone, muusta minä kyllä pidän huolen."

Nyt on hevonen ostettu, ja se on hyvin sävyisä. Minun nähdäkseni ei siltä puutu muuta kuin hampaita. Muistan joskus kuulleeni, että se olisi vanhuuden merkki ja sanoinkin sen sekä Laralle että myyjälle; mutta tämä "vakuutti", ett'eivät kaikki hampaat vielä ole ilmestyneetkään, hevonen oli vielä niin nuori. Voihan sekin olla mahdollista; minä en ole mikään hevostuntija. Varma vaan on, että se on niin sävyisä, että vaikka pistoolin korvan vieressä laukaisee, niin ei se höristele… Lara oli ihastuksissaan.

Kanat ovat myöskin saapuneet. Matkusteltuaan yhtämittaa neljätoista päivää, joll'aikaa minun piti rakentaa suuri kanatalo ja kanapiha, Lara vihdoin eräänä kauniina päivänä ilmaantui kotiin, silmät ilokyynelistä loistaen, ja sylissään jättiläiskokoinen Bramakukko. Sitäpaitsi oli hänellä kymmenkunta rotukananpoikaa vaatekorissa.

"Nyt, ystäväiseni", sanoi Lara, asettaen kukon lattialle ja syleillen minua, "selitän sinulle oikein tarkoin kanala-aatteen, jota matkalla paljon olen tuuminut. Kas niin, nytpä ne jo ovatkin kanahuoneessa — luulisinpa, että ne näyttävät vähän muhkeilta! Sara, etkö kuule, Sara! Anna niille muutama hyppysellinen ryyniä ja hiukan ohria sieltä ruokakamarista! Ja sinä, Lars Johan, tule nyt sisään, minulla on niin palava halu saada sinulle oikeen selittää aatteeni".

Ja siinä sitte pyöreän pöydän ääressä istuimme, Lara ja minä, Lara niin innoissaan, ett'ei hattuaankaan malttanut päästään heittää, paperi ja lyijykynä edessään pöydällä.

"Uusi Arkki on kyllä hauska asunto, mutta ei kuitenkaan koti, joka meille sopisi. Minä ja kanat, me hankimme toisenlaisen kodin, kolme kertaa näin suuren kuin tämä, kodin, jossa on pilarikuistit, kasviuurnat, kipsikuvat ja yläkerta, mistä on esteetön näköala…

"Kanapihalleko?…"

"Älä tee pilaa, Lars Johan, sittepähän näet. Kuten tiedät, lasken päävoiton tavallisista kanoista, jonka vuoksi minulla noiden kymmenen kananpoikasen joukossa onkin neljä sellaista. Otaksutaan nyt, (hän kostutti lyijykynää ja katseli loistavin silmin kattoon kuin tuntemattomaan avaruuteen), otaksutaan, että minä jonkun ajan kuluttua panen esim. kolmetoista munaa kunkin kymmenen kananpojan haudottavaksi… otaksutaan myöskin, että noista kolmestatoista munasta tulee ainoastaan kymmenen poikasta ja noista kymmenestäkin vielä ketut taikka rotat syövät viisi (näet, että voin laskea vahingotkin suurissa suhteissa!), niin saan sittenkin viisikymmentä kananpoikaa; siis mammoineen laskettuna olisi minulla vuoden lopussa kuusikymmentä siivellistä. Seuraavana vuonna asetan hautomaan kaikki kuusikymmentä — laskien saavani vähintäin viisi poikasta joka sarjasta — ja silloin on meillä entisten kanssa kokonaista kolmesataa kuusikymmentä kanaa. Kolmantena vuotena on meillä kaksituhatta sata kuusikymmentä; neljäntenä kaksitoista tuhatta yhdeksän sataa kuusikymmentä; viidentenä kuusikymmentäneljä tuhatta kahdeksan sataa kananpoikaa — niin pitemmälle minun kai ei tarvinne laskujani kehittää, toivon, että hämmästyt! Siis, jos joka kana tuottaa vaan 75 äyriä — jotenkin alhainen lasku — tekisi se sittenkin viidessä vuodessa 48,600 kruunua — eikö kelpaisi? Pitääkö vielä tämmöiset laskut silmäin edessä epäillä uhratessaan vähän rahaa kanahuoneisiin, pihaan, ohriin ja ryyniin?"

"Luonnollisesti ei… Mutta sinähän ensin tuumit panna hautomaan vaan nuo neljä tavallista äidillisen hellää kanaa, eikä yhtään noista toisista. Luuletko sinä, että nuo neljä kanaa viiden vuoden ajan jaksavat hautoa ja hoitaa kuuttakymmentäneljää tuhatta poikasta?"

"Oh, älä lörpöttele, ystäväni…"

"Otaksutaan vielä yksi seikka (nyt minä otaksun!) Otaksutaan ett'eivät nuo neljä tavallista poikasta olekaan kaikki kananpoikasia… ne ovat vielä liian pieniä, voidaksesi niitä oikein eroittaa, ja asia on nyt niin, että joukossa on kukkopoikasiakin, jotka ensimäisellä veisuullaan tekevät tyhjäksi viisaimmatkin laskut… otaksutaan, että saat liittää toiveesi ainoastaan kahteen kananpoikaseen — mitä siitä sanot?"

"Mitäs minä siihen", myölisi Lara tappiolle joutuneen näköisenä. "Mutta siinä tapauksessa saisimme tyytyä puoleen summaan eli 24,300 kruunuun…"

"Erinomaista, rakkaani; sinä lasket kuin — kana, ja minä olen ilolla muuttava sinun tulevaan maakartanoosi — taikka kanahoviisi, joksi sitä yhtä hyvin sopii nimittää. Mutta Uuden Arkin tahdon saada myydyksi, ennenkuin seitsemäs harmi, joka suinkaan ei jäisi viimeiseksi, meitä täällä kohtaa. Luulenpa melkein, että meidän taidollamme maatilan hoidossa tilamme tai ainakin sen arvo pian kutistuisi sellaiseksi, että se mahtuisi vaikka yhteen munakuoreen."

Ja tämän jälkeen kirjoitin minä edelläkerrotun, syvästi ivallisen luonnokseni.

Suurimmalla kunnioituksella kysyn nyt täten:

Onko ketään, jota haluttaa ostaa Uutta Arkkia, johon kuuluu hevonen, lehmä, kukko ja piika, niin käyköön siitä ilmoittamassa.

Lainakonttorissa Skinnarvikin kadun 99:issä.

Lars Johan Andersson.