KUINKA ARVOON KOHOTAAN.

"Sinä et niin pitkään aikaan ole ilahduttanut minua käynnilläsi, paras Ernestine, ja siksi tänä iltana en millään ehdolla päästä sinua pois!"

Näin jutteli rouva v. B. eräälle nuorelle rouvatuttavalleen, päästellessään tämän hatun nauhoja ja viedessään hänet hellän päättäväisesti vieraskamari mukavan sohvan nurkkaan istumaan, asettuen itse hienolla huolimattomuudella ja kallisarvoista silkkipukuaan levitellen toiseen nurkkaan, ensin kuitenkin käskettyään soman palvelijattarensa toimittamaan sisään niin pian kuin suinkin hyvää teetä.

"Kuuleppas, enkelini", jatkoi rouva v. B. taannoista puhettaan, suloisesti sormellaan uhaten vierastaan ja neljäkymmenvuotiaan kiemailulla lähestyen tätä, "tiedätkös, että sinä melkein kuin halveksit vanhoja tuttaviasi! onkos tämä nyt laitaa, kun antaa kuukausia kulua, ett'ei kertaakaan käy tervehtimässä niin vanhaa tuttua, kun minä olen, äitisi parasta ystävää. Tiedäthän, kuinka kaipaan sinua".

Ah, paras tätini", vastasi nuori nainen, istuessaan siinä kuin vangittu lintunen", "enpä juuri uskalla toivoa, että täti, jonka on itsensä käytävä niin paljon vieraisilla, tanssiaisissa, illallisilla ja teaattereissa, ennättäisi minua kaipaamaan, se olisi jo liikaa hyvyyttä."

"Sinä pikkuinen häijy veitikka!" puheli hymyillen rouva v. B. mielissään. "Tottahan on, että minun on oltava mukana maailmassa. Elämällä on omat vaatimuksensa. Mutta ei se estä minua ajattelemasta muitakin ystäviäni, joitten joukossa sinä olet ensimmäisiä, vaikka itsepäisyytesi vuoksi sinun jo oikeastaan olisi pitänyt menettää minun armoni… etkö koskaan esimerkiksi voi saada tuohon somaan, kauniisen mutta oikulliseen päähäsi, ett'ei sinun tarvitse kutsua minua tädiksi? Olinhan kyllä äitisi hyvä ystävä, mutta, hyvä Jumala, rakkaani, olihan ijässämme kuitenkin kokonaista viisi vuotta väliä, eikähän se suinkaan aivan mitätön asia ole, vai kuinka?

"Mutta, täti hyvä, olenhan teitä 20 vuotta nuorempi, kuinka siis uskaltaisin…"

Rouva v. B. punehtui vahvasti keinotekoisen punan alla, ja hänen äänensä värisi vaivoin salatusta mielenliikutuksesta, kun hän vastasi:

"On ikävää, pikku Ernestine, että minun täytyy muistuttaa sinulle, ett'ei koskaan nainen, joka tahtoo olla hienotunteinen ja käyttäytyä sopivasti, puhu toiselle tämän ijästä, kun tämä toinen on sattunut täyttämään 25 vuotta. Ei silti, lapseni, että minä siitä loukkaantuisin, mutta toiset ihmiset eivät yhtä helposti anna anteeksi sellaista yleisten tapojen loukkausta, ja ihmisen tulee, niinkuin kyllä tiedät, välttää joutumasta toisten ihmisten kanssa huonoihin väleihin."

"Niin, eikös olekkin, niinkuin sanoin" puheli avomielisesti, puoleksi hymyillen, puoleksi huolissaan nuori rouva, "että tulenpa tänne kuinka harvoin tahansa, tulen kuitenkin liian usein, sillä joka kerta minä tottumattomalla käytökselläni saatan tädille ikävyyttä".

"No, kas niin, enkelini! emme puhu nyt siitä sen enempää. Minä olen jokseenkin vakuutettu, ett'et sinä toista kertaa enää tee itseäsi syypääksi moiseen hajamielisyyteen. Mutta koko syy on siinä, että sinä liian vähän, usko minua, ystäväni! aivan liian harvoin yleensä olet mukana seuraelämässä. Monta kertaa minua oikein harmittaa nähdessäni, miten sinä ja miehesi, jolla kuitenkin on kylläkin huomattava asema yhteiskunnassa, ette ollenkaan ymmärrä hankkia itsellenne asemanne mukaista arvoa, vaan annatte toisten, paljoa alemmassa asemassa olevain, tuppautua ohitsenne ja kohota yläpuolelle itseänne".

"Tietääkö täti, asia on niin, että me olemme niin onnelliset näinkin."

"Sa, sa, saa, ruususeni! noin voi puhella joku pikkukauppiaan rouva; kuulostaa niin kovin poroporvarilliselta kun puhuu 'kotoisesta onnesta'. Säätyläisten on muunkin vuoksi eläminen, pitää itse elää ja antaa toisten elää; nähdä ja antaa toisten nähdä… niinkuin tässä juuri äsken sinulle sanoin… elämällä on omat vaatimuksensa."

"Mutta", kysyi nuori rouva epäilevästi hymyillen, "mitä antaa maailma sitte palkaksi sille, joka sen vaatimukset täyttää?"

"Arvoa, lapseni, toisinaan myös rikkautta ja huomatun aseman; kaikki asioita, joita kypsyneemmällä ijällä kyllä ymmärtää pitää arvossa. Mutta tuo arvo on osaksi taistelun kautta saavutettava…"

"Mutta, täti hyvä, nyt en oikeen ymmärrä: täytyykö elää yli varojensa saadakseen vaan olla mukana?"

"Täytyy sitäkin, jos niin tarvitaan".

"Mutta siitähän ei muuta seuraa kuin konkurssi, häviö ja kaikkien kunniallisten ihmisten ylenkatse?"

"Jaa, jos ihmiseltä puuttuu neroa, silloin kyllä, ystäväni, ei muuten. Katsos tukkukauppias K:ta perheineen! he ovat tehneet kolme kertaa konkurssin, ja nyt on heillä maatila, johon vaunuilla ja parihevosilla ajavat; he ovat kaikkialla mukana ja istuutuvat ainakin kolmea penkkiä ylemmäs sekä sinua että sinun miestäsi. Jumalani! tuollainen pikku onnettomuus voi sattua kelle tahansa, ja on häpeä vaan siinä tapauksessa, ett'ei siitä kykene nousemaan."

"Entä kaikki ne, jotka ovat tulleet petetyiksi?"

"Niin, siinä sitä nyt taas ollaan! He olivat tyhmiä ja saavat nyt vastata teoistaan. Heidän pitäisi oikeastaan olla kiitollisia, sillä tällaisen tapauksen kautta ovat he jotakin oppineet vastaisuuden varalle".

"Vai sillä tavoin sitä siis arvoon kohotaan", huudahti nuori rouva harmin puna poskilla.

"Niin hätätilassa, enkelini. Sitäpaitsi on muita paljon viattomampia keinoja, jotka eivät suinkaan ole halveksittavat, sillä yhdeksässä tapauksessa kymmenestä täyttävät ne tarkoituksensa. Jos tulet esim. tanssi- taikka teaatterisalonkiin, ei ole moukkamaisen kainosti asetuttava heti ensimäiseen paikkaan oven vieressä, taikka johonkin muuanne syrjään, vaan astuttava niin etunenään kuin pääsee; puhella ja nauraa ääneen itse esityksenkin aikana, joll'ei joku kuuluisa taiteilija, joku maailman kuulu tietysti, esiinny. Jos taas joku sellainen, esim. erinomainen viuluniekka näytöksien välillä esiintyisi, on huomio oleva käännetty yksinomaan häneen, sitten voi näytösten ajalla häikäilemättä keskustella ja olla varma siitä, ett'ei yksikään uskalla silti ulos viheltää. Tottuneen maailman ihmisen tuntee juuri siitä, ett'ei hän missään häikäile. Vähennettäköön kernaasti jonkunverran laiskan palvelusväen ruuasta ja juomasta, mutta muotia täytyy aina seurata; se on pääehto arvon saamisessa, eikä koskaan, kun meidän mielipidettämme kysytään joko taiteen, kirjallisuuden tai muun suhteen, saa epäillä sitä lausua. Maailman ihmisen täytyy ymmärtää, tai ainakin olla ymmärtävinään kaikkia asioita. Edelleen ei pidä kuten sinä, enkelini, istua vaan kotonaan runollisessa rauhassa ja seurustella ainoastaan herransa ja miehensä kanssa, vaan teidän pitää yhdessä käydä vieraisilla ja ottaa vastaan vieraita, muutoin maailma pian unohtaa, että teitä on olemassakaan, ja se on pahin mitä ihmiselle voi tapahtua, sillä se estää kerrassaan kaiken mahdollisuuden arvoon ja kunniaan pääsemiselle. Voisin lisätä tähän vielä paljonkin, mutta huomaan, että sinä, pikku Ernestineni, et hyväksy minun katsantokantaani."

"Enpä todellakaan, täti, ja minun täytyy tunnustaa, vaikka pelkäänkin pahoittavani teidän mieltänne, että se tuntuu minusta suuressa määrin halpamaiselta. Miehelläni ja minulla on aivan toisellainen käsitys kunniasta ja arvosta, ja ne eivät sovellu yhteen maailman ja yleisen ajatuksen kanssa, ja sen vuoksi pysymmekin niistä erillämme".

"Mutta", vastasi loukkaantuneena rouva von B., "minun halpamaiset ajatukseni johtavat kuitenkin kunniaan, loistoon ja arvoon, sen sijaan kun teidän mielipiteenne luultavasti vievät suoraapäätä vaivaistaloon. Mutta jokaisella on oma makunsa… sinua on nyt ainakin varoitettu. — No, vihdoinkin, Johanna, tulet teetäkin tarjoamaan. — Näen, hyvä Ernestine, etten voi pidättää sinua luonani kauemmin… näyt jo ikävöivän kotiisi."

"Kylläpä täti on tarkkanäköinen! Istun tässä todellakin ja ajattelen, että mieheni mahtaa tuossa tuokiossa joutua kotiin…"

"Liian imelää, aivan liian imelää, etkös huoli vähän piparikakkua lisää?"

Kun nuori rouva vihdoinkin kevein sydämin seisoi alhaalla rapuilla, kutsui rouva v. B. palvelijansa ja puheli tälle otsa rypyissä:

"Kun tuo rouva toisten tulee meille, niin muista, että minä juuri olin lähtenyt viereisille!"