KULKURI SVEN.

I.

Moni häntä, Kulkuri Sven’iä, hassuna piti, sillä mies­muistiin ei hänen oltu nähty säännöllisellä työllä elatustaan hankkivan. Paikasta toiseen hän harhaili vaan kuin tomu tuulessa, paremmin tuntien jokaisen niityn mättään kuin ihmiset kotiseudullaan. Lieneekö kirjoissakaan ollut, kuten muut kunnon kansalaiset. Tuskinpa vaan. Usein hän, auringon ensi säteiden taivaalle kohotessa, ilmestyi ihmisten pariin ja taas iltavarjojen lähetessä katosi, taikka päinvastoin. Mutta kaikkialla hän tervetullut oli; aina suojan sai; ei puuttunut sydämellisiä sanoja, ja nuorison joukossa varsinkin hänellä hartaimmat ystävänsä oli.

Mutta hänpä omasikin taikavoiman, jolla nuorten sydämet avasi, hellyttelipä vielä vanhustenkin mieliä — ja se voima oli hänen soittonsa, hänen tuohitorvensa; sillä puhalteli hän tanssinsäveliä niin pirteitä ja eloisia kuin nuori mieli ikinä toivoa voi. Kulkuri Sven oli mestari soittamaan, vaikka hänelle itselleen sitä tuskin kukaan lie ilmaissut, ja epäiltävää on, kykenikö Pan aikoinaan ylistetyllä soitollaan herättämään suurempaa ihastusta dryadein joukossa, kuin Kulkuri Sven tuohitorvellaan Blekinkiläistyttöjen mielissä; Blekinki, näet, oikeastaan oli Sven'in kotitienoo, vaik'ei hän viihtynyt kauempaa siellä kuin muuallakaan. Mutta varma on, ett'eivät hänen torvensa säveleet missään kirkkaampina kajahdelleet, eikä tytöt hänestä missään ihanammat olleet kuin Blekingissä; sen hän heille kyllä ilmaisikin; hyvä vaan, ett'eivät lähiseudun neitoset sitä kuulleet, sillä semmoiset puheet eivät juuri naapurusten sopua paranna. Olihan sitä yhtä ja toista painamassa Kulkuri Svenin omaatuntoakin, mutta se paino oli kuin kastehelmen, joka hentoa, vihannoivaa heinänkortta notkistaa.

Useinhan esim. oli sattunut, että nuori tyttönen työnsä unohti, kaidepuu sai levähtää, rukin surina tauota, valkaisemattomat lankavyyhdet hetkeksi tuvan seinämälle levittämättä jäädä, kun Kulkuri Sven'in tuohitorven ääni kajahti. Ja työmies, joka auran kurjessa laajoilla pelloillaan laahusteli, väsynyt selkä kumarassa, kohottautui ehdottomasti nuo tutut sävelet kuullessaan tuokioksi levähtämään, pyyhkäsi karkealla paitansa hihalla hikikarpalot otsaltaan ja puheli myhäillen itsekseen:

"Sven houkkio se taasen näillä mailla vaeltaa; kyllä hänet soitostaan tuntee, paremmin soittaa kuin yksikään toinen, vaikka muuten on sellainen hölmö, ett'ei edes perunamaata mullatuksi saa."

Mutta ystävällisesti hän päätään tervehdykseksi nyökäytti, kun Sven Jumalan rauhaa toivottaen häntä lähestyi. Aina toi Sven mukanaan jotain lämmintä ja valoisaa, vaikk'ei kansa yksinkertaisuudessaan voinut sen tunteen syytä selittää. Ehkä herättivät Sven'in sävelet eloon jonkun suloisen lapsuuden muiston, karkoittivat halpamaiset ajatukset, tai toivat ne mieleen ihanan, jo aikoja sitten haaveksitun unelman, toivat sen hetkeksi vaan, kirkkaine välkehtivine kesäpäivineen, riemuilleen, ihanine öineen valkorunkoisissa, lehtevissä koivikoissa, loihtivat esiin puoleksi pois kääntyneet, rusoposkiset kasvot, loistavine tummansinisine silmineen. Taikka kuvastui mieleen ehkä pienoinen tupa tienvieressä, edustalla omenapuu kukkineen, ikkunassa palsamikukka ja elämänlanka ja kynnyksellä pellavapää pikkuinen, sinisilmät ilosta loistavina.

Niin, jotain tänkaltaista se Sven'in soitto mielissä herätti, puhtaampaa, parempaa kuin jokapäiväinen tavallisuus, ja kun vielä moni iloinen tanssinsävel hänen torvestaan ilmoille kajahti, niin saattaa kyllä käsittää, miksi hän niin tervetullut kaikkialla oli, ja miksi hänen tulonsa aina vaikutti kuin aurinkoinen sunnuntai-aamu raskaan työviikon loputtua, jolloin havumetsän suloinen tuoksu ilmassa leijailee ja raikas tuuli lahden laineilla leikittelee, niinkuin taiteilijan hyppyset koneen kielillä.

Tänään Sven taasen oli istunut koko pitkän kirkkaan kesäisen päivän aamusta iltaan metsän siimeksessä; kesäyön hämärä alkoi jo kiehtoa luontoa vaippaansa, ja puitten oksilta siellä täällä kuulin hiljaista kahinata, kun siellä lintunen pesäänsä haki. Ruisrääkän ääni halkoili ilmaa, ja kaukaa kuului kotiin palajavan karjan ammunta. Hetkiseksi häiritsi illan hiljaisuutta rattaitten ratina maantiellä. Liekö ajanut siellä seudun posti kuljettaen viestejä sydämistä sydämiin. Kuiskailivatpa vienosti keskenään myös puitten lehdet; kerrottavaa heilläkin toisilleen oli, mutta Kulkuri Sven, joka muuten kyllä luonnon kieltä ymmärsi, ei tänään heidän kuiskettaan kuunnellut.

Hänen polvillaan oli nyt levällään toisenlainen lehti — sanomalehti — johon koko hänen huomionsa oli kiintynyt.

Itsekseen puheli hän puoliääneen:

"Huomenna hän laulaa, ja minä saan kuulla häntä ja saan nähdä hänet, hänet, mutta hän ei näe minua. Huomanneeko metsän komea honka vähäistä kieloa, joka hiljaa sen juurella kasvaa? Ei suinkaan! — ja niin olla pitääkin. Honka katselee kauas suurta, avaraa maailmaa, jonne sen oksatkin ojenteleivat, ja jossa aurinko niihin kultiaan valaa, ja vienot tuuloset humisten niille laulujaan laulavat, milloin herätellen, milloin lepoon viihdytellen. Niin, niin; ja minä tässä yhä vain kyliä kiertelen ja olen tuskin tuon pikku taimenkaan vertainen, joka kiven vieressä vihoittaa… Kas vaan sinua, pikku hupakko (siksi kutsui Sven etanaa), etkös sittenkin matanut sinne hakemaan suojaa pimeän ja kylmän tullen! Hm… olihan sekin jotain; jotenkin samanlainen lohdutus kuin Kulkuri Sven'illä, kun hän iloisilla tanssinsävelillä hetkeksi karkoittaa surun luotaan. Jaa, jaa, kylläpähän Herramme itse tiennee, milloin kunkin päivätyö on tehty. Ei sitä taida niin tarkoin toinen tietää, kuka täällä on toimittanut enimmän, kuka vähimmän. Kyllä mahtaa tuntua ihanalta sitten, kun Sven'kin kerran saa todella levätä! Mutta vielä siihen taitaa toinenkin päivä vierähtää. Jotain tahtoisin minäkin saada tehdyksi, jotain oikeen kunnollista, ennenkuin Herramme puhaltaa suureen tuohitorveensa… Hm! ihmeellistä sentään, ett'en minä ole voinut kiintyä yhteenkään paikkaan maailmassa, niinkuin muut kunnon ihmiset! Olenhan koettanut, mutta ei se ole onnistunut, ei yhtään. En koskaan ole päässyt selville siitä, mikä työ minulle oikein sopisi… Ulkotyö? (Sven katseli laihoja käsiään ja hinteräistä, mitätöntä vartaloaan) ei, ei siitä mitään olisi tullut. En minä olisi osannut auran kurjessa kulkea, sillä enhän olisi voinut olla tarkastelematta pilvien kulkua. Ja sitäpaitsi, kun toisinaan seison ja katson, miten auran kärki viiltää vihantaa maata ja nyhtää siitä sadottain pikku kukkia juurineen, niin tuntuu minusta kuin kynnettäisiin oman sydämeni juuria ja mullistettaisiin siellä kaikki sekaisin, ja silloin voittaa minut taas vaeltamisen halu, ja minä riennän pois koko hommista hiljaiseen metsään tai vihannille niityille. Toisinaan olen seisonut ja katsellut käsityöläisiä heidän työssään ja miettinyt: "Tuohon toimeen sinun olisi pitänyt ruveta". Mutta kun taas ajattelen sen ajatuksen loppuun saakka, kun kuvittelen istuvani jalat ristissä räätälin pöydällä taikka veteleväni pikilankoja suutarin pölkyllä taikka käytteleväni satulasepän pitkää neulaa, niin tunnen kuin pistoksen sydämessäni, ja taas minä pakenen kuin henki olisi kysymyksessä, pakenen kaikkia heidän silitysrautojaan sormistimiaan ja neulojaan, enkä saa rauhaa ennen, kuin olen keskellä synkkää metsää, jossa hongat humisevat ja sammaltaneet kivet vihertävät. Siellä mä taasen torveeni tartun ja puhaltelen… mutta en noita raikkaita tanssinsäveleitä joilla kylän nuorisoa ilahutan. Salon hongille, sen kallioille, kukille ja itselleni minä silloin soittelen, soittelen kaikesta mikä sisässäni laulaa, ja silloin helpottaa ihmeellisesti sydänalassa. Niin, enpä tuota oikeen itsekään ymmärrä, mutta — sellainen minä vaan olen…"

Kulkuri Sven kääri sanomalehden hellän huolellisesti kokoon, pisti sen takkinsa taskuun, oikasihe sitte maahan pitkäkseen, asetti kätensä ristiin niskan alle ja tähysteli läpi puitten lehvien ehtootaivasta, jolle tähtönen toisensa jälkeen syttyi. Suloinen kukkien tuoksu täytti ilman; yhä hiljaisemmaksi muuttui metsä, kunnes lopulta ei muuta kuulunut kuin kaukaa viidakosta yksinäisen satakielen surunvoittoinen liverrys. Koko luonto uneksi huoaten. Niin teki Svenkin, vaikka hän uneksi valveillaan. Hän teki, kuten niin monasti ennenkin oli tehnyt: ajatteli entisiä elämänsä vaiheita. Hän muisteli aikaa, jolloin oli pappilassa paimenpoikana ollut, kuinka siellä jokaisella oli omat kiireensä ja touhunsa eikä kukaan muu joutanut häntä ajattelemaan kuin talon pieni tyttönen… Sven näki vieläkin, miten tuo lapsonen vaaleat kutrit tuulessa liehuen ja katse kirkkaana, kuin lähteensilmä, köyhän paimenpojan luokse riensi, tarttui hänen käteensä ja kuljetti häntä yli mättäitten ja kumpujen, kunnes vihdoin väsyneinä mutta onnellisina istahtivat riippakoivujen suojaan levähtämään. Sanasta sanaan muisti Sven kaikki sadut keijukaisista, kristallipalatseista ja lumotuista prinssessoista, jotka "pikku Viva" hänelle oli kertonut. Kuin suloiset harpun sävelet soivat hänen korvissaan vieläkin ne monet laulut, joita tuo samainen "Viva" hänelle oli laulellut, ja jotka hän heti virheettömästi oli tuohitorvellaan toistanut. Hymy huulilla muisteli hän, kuinka monta kertaa nuo ilot olivat tuottaneet hänelle aimo selkäsaunan taikka nälkärangaistuksen, joilla auttamatonta paimenpoikaa koetettiin kurittaa, kun hän ei illalla lampaitaan löytänyt. Nälkä haihtui, ja vitsan jäljet tasoittuivat, mutta pikku Vivan sävelet pysyivät järkkymättä pojan muistissa ja sydämessä ja seuraavana päivänä oli hän niitä jälleen torvellaan ystävälleen raiutellut. Ilosta oli tämä silloin käsiään taputellut ja palkinnoksi viheriän lehvän paimenpojan kuluneeseen lakkiin sovitellut. Ylpeämmäksi kuin kuningas oli paimenpoika silloin itsensä tuntenut ja koko seuraavan yön uneksinut olevansa suuri taiteilija, joka vaan valtakunnasta toiseen vaelsi ja kultaa ja kunniaa niitti…

Johtuipa muistiin myös surun päivä, jona eräs rovastin ylhäinen sukulainen Tukholmasta tuli pappilaan viemisille, sai kuulla "pikku Vivan" ihmeellisen äänen, kehoitti tämän isää noudattamaan luonnon vaatimusta ja kasvattamaan tyttärensä laulajattareksi… Se päivä oli ollut raskas heille kummallekin, sekä Svenille että Vivalle, moni kyynel oli silloin vierähtänyt…

Mutta pikku Vivan täytyi ensin käydä rippikoulu; Sven'in, joka kahdesti jo oli yrittänyt mutta ei kummallakaan kertaa päässyt, piti samalla tehdä kolmas yrityksensä. Yhtä helposti, kuin sävelet hänen muistissaan tyyssijan saivat, yhtä vaikea sinne oli katkismuksen kappaleita pysäyttää ja tuona elämän tärkeänä aikana oli tuohitorvi Sven'ille enemmän vahingoksi kuin hyödyksi. Se ei tehnyt pienintäkään palvelusta kirkolle. Pulleaposkisia pasuunaa puhaltavia enkeleitä meillä maalaiskirkossamme on ennestäänkin tarpeeksi, ja sitä paitsi on sinulla tavattoman huonot tiedot, oli rovasti sanonut, ja puku yhtä huono, oli sanonut Sven'in serkku, nimismiehen Pekka, lainatessaan hänelle juhlapäiväksi housunsa, ja lisänyt vielä, että: "varo vaan itseäsi, jos niitä perässäsi laahaat!" Eikä paremmin sopinut lainatakkikaan hänen hentoon vartaloonsa. Hihat riippuivat hyvän matkaa käsien alapuolella, ja siinä tarvittiin taitoa saada niiden avulla hiukset silmiltä pois taikka kuivatuksi kirkkaat ja lämpöiset kyynelpisarat, jotka melkein estivät köyhän ja hiljaisen poikaparan, joka siellä kaikkein takimmaisena seisoi, näkemästä alttaria, mihin aurinko kultiaan valeli läpi kirkkaiden akkunaruutujen, joitten alla korkeat lehmukset vihannoivat ja varjojaan akkunan syvennyksiin heittelivät. Alttari ja penkit olivat vihannilla koivun lehvillä koristellut ja alttarikehyksen ympärillä luikerteli valkoisista ja punaisista ruusuista sidottu köynnös. Mutta etumaisna, valkoisempana, rusoposkisempana kuin yksikään toinen seisoi pikku Viva, ja auringon säteet leikittelivät hänen pitkillä, vaaleilla kiharoillaan. Siskosikseen niitä varmaan luulivat, ja se oli Sven'istä aivan luonnollista.

Senkin hän muisti, miten pikku Viva, kirkonmenojen loputtua, kun rovasti kirkkomäellä muutamain tuttavien kanssa puheli, haki Sven'in, joka yksinään äitinsä haudalla seisoi. Vieläkin näki hän kirkkaat kyynelet Vivan poskilla, kuin tämä kätensä Sven'ille ojensi ja kuiskasi hätäisesti ja murheissaan: "Kuules, Sven, nyt on leikin ja satujen aika lopussa. Minun täytyy lähteä kauas pois, tulla kuuluisaksi laulajattareksi, sanoo Tukholman setä, presidentti, ja ehk'en enää koskaan tänne palaja. Mutta sinun pitää luvata, Sven, ett'et säre meidän kivirakennustamme, "linnaamme", honkamäellä, tiedäthän. Ja muista kitkeä joka lauantai-ilta peikkokiven ympäristö rikkaruohoista puhtaaksi, ett'ei pikku peikkojen pääsy sinne kävisi vaikeaksi". (Sven muisti selvästi miten Viva tätä sanoessaan oli läpi kyynelten hymyillyt ja tahtonut ikäänkuin ilmaista, ett'ei hän enään sellaisiin uskonut, mutta muisteli kuitenkin mielellään, kuinka vielä vähän aikaa sitten niitä ajatellessaan oli tuntenut "suloista kauhua" mielessään) — "ja sitten" — oli pikku Viva edelleen puhellut — "pitää sinun kaiken mokomin luvata olla pienelle Gerda-siskolle yhtä hyvä kuin olet ollut minullekin. Hänhän on vasta kuusivuotias ja tuskin äitiä muistaakaan ja tiedäthän, ett'ei Borcka suinkaan hyvä ole eikä lasten kanssa osaa olla. Pikku Gerda parka! Hänen tähtensä jättäisin laulut ja muut ja jäisin kotiin, vaan isä ja setä eivät siihen suostu. Mutta sinä, Sven, ole aivan kuin äiti hänelle, nouki hänelle kukkia ja kerro satuja ja puhaltele torvellasi meidän kauneinta lauluamme: "Kultaisessa kartanossa", niin on se oleva hänelle kuin tervehdys äidiltä, joka haudassaan lepää, ja minulta myös. Lupaatko sen tehdä, Sven? Kiitos siitä! Sittepä minäkin lupaan muistaa sinua siellä suuressa kaupungissa ja vieraissa maissa, joihin setä sanoo minun myös pitävän mennä. Ja kun ne sitten siellä minulle käsiään taputtelevat ja kukkia heittelevät, niin muistelen, miten me täällä ennen käsikädessä metsiä kuljimme taikka rannalla kilpaa aaltojen kanssa hyppelimme. Ja aina kun kotiin kirjoitan, lähetän sinullekin terveisiä. Kuulusta vaan, milloin ne saavat minulta kirjeitä! Mutta sinä et saa muuttaa meiltä pois, sillä sitten ei pikku Gerdalla maailmassa olisi ketään, kehen turvautua, tiedä se! Kyllä sinä voit pappilassa renkinä olla, jos vaan tahdot. Ne syyttävät sinua sekä tuhmaksi että laiskaksi, mutta sitä minä en usko, sinä vaan et ole samanlainen kuin muut ihmiset. Osaisikohan yksikään heistä puhaltaa niin kauniita lauluja kuin sinä tuohitorvellasi? Ja kuka sinua on opettanut? Ei kukaan! Sinäkö tuhma olisit! Mahdotonta. Vaikka kaikki muut sen uskoisivat, niin minä vaan en usko sitä konsanaan. "Ja sitäpaitsi" oli pikku Viva vielä lisännyt (tätä muistellessa painoi Sven silmänsä umpeen, ett'ei mikään ulkoa tullut ajatus häiritsisi hänen elämänsä ihaninta muistoa), "sitäpaitsi pidän minä sinusta, Sven, ja kiitos nyt vaan niistä iloisista hetkistä, jotka yhdessä olemme viettäneet — ja älä aivan heti unohda pikku Vivaa".

"Niin, hyvä Jumala", soperteli Sven puoliääneen itsekseen siinä loikoillessaan, ja kuivatessaan kyyneleen, jonka suloiset muistot olivat silmään herahuttaneet, "ihan sanasta sanaan näin hän puheli minulle, se Herran enkeli! Niin, pikku Gerda!… teinhän mitä voin, koska hän oli kuin Vivan testamentti köyhälle Sven'ille… tein ehkä enemmänkin, kun olisi pitänyt, sillä ajattelin enemmän hänen huvittamistansa kuin muita töitäni pappilassa, ja senvuoksi ajettiin minut sieltä pois. Rovasti itse antoi minulle todistuksen — selkääni. Hän on lujakätinen hengen mies, sen tiedän minä paremmin kuin kukaan muu. Sen jälkeen olen kuleksinut missä milloinkin, mutta aina pari kertaa vuodessa olen käynyt kuulustamassa, miten pikku Gerdan laita on. Nythän hän jo on iso tyttö, mutta vieläkin kun torveni ääni kajahtaa, niin hän ketteränä kuin metsävuohi luokseni rientää, aivan kuin pikku lasna ollessaan. Jos hän siihen aikaan oli tehnyt jotain pahaa taikka ollut häijy, sillä hänellä on kiivas luonto, kuin isälläänkin, niin soittelin vaan: "Kultaisessa kartanossa", kunnes kyynelet kihahtivat silmiin, ja silloin oli hän voitettu. Kyllä Gerda hyvä on ja ylpeä myöskin; mutta pikku Viva, hän oli hyvä vaan… ja huomenna — ajatteles, huomenna, saan minä taasen nähdä hänet, hänet, jota en kymmeneen vuoteen ole nähnyt, mutta jota en kymmeneksi minuutiksi ole mielestäni poistanut! Miten saanen aikani huomiseksi kulumaan. Miten monta maata, kuningasta ja keisaria hän onkaan nähnyt, senjälkeen kuin minut näki! Hm, omituinen sovitus, mutta jos kaiken maailman kuninkaat ja prinssit kultansa yhteen kohoaisivat, eivät he sittenkään hänelle enempää antaa voisi kuin köyhä Sven, sillä hän ei hetkeäkään epäile uhratessaan henkensäkin pikku Vivan edestä, jos siitä lahjasta hyötyä vaan olisi… Sen taitavat prinssit jättää tekemättä… Mutta annappas, kun luen kerran vielä, mitä tässä siunatussa lehdessä sanotaan".

Sven nousi ja kokoili muutamia kuivia risuja, sytytti ne ja luki sitten tuon hänelle niin arvokkaan uutisen, jossa kerrottiin, että ulkomailla suurta huomiota herättänyt, kiitetty ja suosittu etevä laulajatar Olivia Ferner, joka nyt oli kotimaassaan käymässä ja oli pääkaupungissa herättänyt yleistä ihastusta, aikoi ennen Pariisiin lähtöään, jonne oli lupautunut suureen Ooperaan koko talvikaudeksi, antaa konsertin M. kaupungissa, joka oli lähinnä hänen kotiseutuaan, missä hän myöskin samalla aikoi käväistä. Sitäpaitsi ylisteli sanomalehti laulajattaren sekä ulkomuotoa että hänen muita hyviä ominaisuuksiansa ja Sven imi itseensä jokaisen sanan aivan kuin kuiva maa imee kirkkaat sadepisarat.

"Annas kun ajattelen, miten pitkä matka minulla vielä mahtaa olla M:n kaupunkiin", puheli Sven, puoliääneen, sammutellessaan hiiltynyttä risukasaansa. Olen kävellyt aika paljon näinä kolmena päivänä, saatuani käsiini tuon siunatun sanomalehden… kaiketi sitä vielä on tuossa 4 tai 5 peninkulman vaiheilla, ja laulajaiset alkavat huomisiltana klo 7, luulen ma, mutta kyllä minä perille ehdin, minun täytyy ehtiä. Kyllähän tämä vasempi jalkani tiukkaa tekee, mutta olen nyt tässä huomiseen asti paikoillani, niin paremmin sitte jaksan. Eipä nuku keisari hienommalla vuoteella kuin minä tässä: pehmoinen sammal tuossa on sametti patjanani, ja mätäs pienoinen kukkineen on tyyny semmoinen, jota etsiä saa. Peitosta tässä vaan puute on, mutta onpa Kulkuri Sven ennenkin ilman peittoa nukkunut. En minä myöskään liian kauan saa nukkua, sillä pikku lintuset minut kyllä viserryksellään herättävät, joll'ei kaipaus sitä jo ennemmin tee, ja huomenna riemuitsen minä kilpaa lintusten kanssa, sillä saanhan silloin kuulla häntä ja nähdä hänet, joka minulle kallein maailmassa on: lapsuuden ystäväni, sydänkäpyseni, "pikku Vivan".

Ja ääneti kuin puoleksi kuihtunut kukkasen lehti laskeutui Sven viheriälle sammalvuoteelleen, rukoili tapansa mukaan hartaasti iltarukouksensa ja vaipui kohta unen helmaan kuin lintunen, joka päänsä siiven alle kätkettyään rauhallisesti nukahtaa.

II.

Kirkkaasti valaisi kesäkuun aurinko Fernebon pappilaa, joka sijaitsi kummulla lahden pohjukassa. Vaikka olikin varhainen aamu — kello vasta vähää vailla neljä — oli koko talo jo jalkeilla. Punaposkiset ja valkotukkaiset piiat juoksivat askareissa aittojen ja keittiön väliä, unen pöpperöinen renki veti vaunuja liiteristä ja varusteli valjaita kuntoon, vielä kerran tarkastellen, olivatko ne kyllin hyvin puhdistetut. Rovasti ei hataraa työtä suvainnut, sen hän hyvin tiesi, ja tahtoi välttää sekä suullista että ruumiillista ojennusta, joita kumpaakaan rovasti ei säästänyt, silloin kuin hän, todellinen vanhan kansan mies, katsoi semmoista tarvittavan.

Vilkkautta ja eloa näkyi eräässä pappilan päätyikkunassakin tänä varhaisena aamuhetkenä. Nuori, pirteä tyttönen astua sipsutti ikkunan luo, veti rivakasti raidallisen, kotikutoisen käärekaihtimen syrjään, niin että auringon säteet estämättä pääsivät huoneeseen, jossa niitä kohtasi näky niin viehättävä, että ilokseen siinä viivähtivät. Tuuhea, tummanruskea tukka hulmusi kiiltävinä kiharoina hienolle valkoiselle aamunutulle, ja noista ruusuisista kasvoista tummine, säkenöivine silmineen, loisti valoisa, häikäisevä nuoruuden kauneus. Vähäinen, tuskin huomattava uhmaileva piirre suun ympärillä ei rumentanut noita kasvoja, joitten ilme näytti voivan vaihetella kuin värivivahdukset meren aalloissa.

Hän avasi pienen, neliskulmaisen akkunan selko seljälleen ja hengitti mielihyvällä raikasta aamuilmaa; sitten kohotti hän hetkiseksi katseensa kohti korkeutta. Aamurukouksensa hän sinne lähetti, ja huokaus kuusitoistavuotisen sydämestä liitti siihen amenensa.

Silloin juuri astui huoneeseen rovastin taloudenhoitajatar, mamseli Ulla Katariina Borck, jokapäiväisyys itse, joka neljätoista vuotta oli sisukkaalla luonnollaan pitänyt talossa mitä ankarinta järjestystä. Näitten kahden viimeksi mainitun ominaisuuden vuoksi rovasti häntä juuri niin kauan oli pitänytkin, sillä järjestyksestä oli talossa suoranainen hyöty, ja hänen kiukkuinen luonteensa taas vaikutti palvelijoihin kuin hyvin asetetut suitset, joista on mahdoton irtaantua ja joitten avulla rautainen käsi heitä horjumatta johtaa. Rovastia peljättiin, mutta "Borckan" edessä, joksi mamselia tavallisesti selän takana sanottiin, vavistiin, ja oikeinpa hän itsekin iloitsi siitä pelosta, jonka hän ympäristössään herätti ja siitä melkein rajattomasta vallasta, minkä pappilassa oli saavuttanut, sillä itse rovastikin varoi joutumasta hänen kanssaan kiistaan. Ainoa, joka toisinaan uskalsi mamselia vastustaa, oli kuusitoistavuotias Gerda, jonka kiivauteen ja uhkamielisyyteen mamseli juuri voi pitää itseään syypäänä, kun aina vaan jankutti ja oli kärsimätön tälle.

"Arvasinhan sen!" huudahti mamseli harmissaan, nähtyään Gerdan, "ett'et vielä olisi päällesi saanut! Vaikka pitäisi Roomaan lähteä, niin ei olisi sinussa ihmistä kiiruhtamaan."

"Hyvää huomenta!" vastasi Gerda hiukan ivallisesti, kääntyen tulijaan, ja vähäisen varjon synkistäessä hänen muuten niin valoisia kasvojaan.

"Äh, ei sinun tarvitse neuvoa vanhaa ihmistä tervehtimään, ei ainakaan hyvää huomenta sellaiselle sanomaan, joka näyttää luulevan, että nyt on hyvä yö. Jos en minä vaan kaikesta huolta pitäisi tässä pesässä, niin tahtoisin nähdä, miltä täällä näyttäisi. Mutta voi sun laupias! ikkuna auki, eikä tuulihakakaan säpissä Ei, ei, kyllä asia niin on, että tässä talossa ei järjestystä saa… ja kaihdin aivan vinosti vedetty ylös! Tehkää hyvin neitiseni, ja siirtykää vähän syrjään, niin asetan minä sen niinkuin kaiken muunkin tässä talossa paikoilleen."

"Kyllähän minäkin sen korjaan ja panen tuuliha'ankin säppiin, jos täti nyt vaan on hyvä ja menee alas, ja koettaa olla niin vähän vihainen kuin mahdollista. Kaikki päivät eivät ole tällaisia juhlapäiviä, kuin tämä."

"Vaikkapa olisikin! Mutta sen sinulle sanon kuin sanonkin, ett'ei mikään juhla saa olla niin suuri, eikä mitkään rallatukset niin hienoja, että, niiden kautta järjestys talosta karkotetaan, sillä se on kuitenkin tärkein kaikesta."

"Rallatukset", toisti Gerda inholla, "kuinka täti uskaltaa tuolla tavoin puhua Vivan laulusta!"

"Ja miks'en uskaltaisi! Olenko minä koskaan hyväksynyt hänen maan kiertämistänsä? Mitä sellainen muuta on kuin tyhjää laiskottelemista? Ja hurmatkoon vaan sekä ruhtinaat että muut tämän maailman valtiaat, mutta minuun hän ei mitään vaikuta; minulla on ja pysyy omat ajatukseni asioista. Aiotko ottaa tuon puvun yllesi?"

"Aion, tädin suosiollisella luvalla!"

"Kyllä vaan, sitähän sinä taidat kuulustella! Sehän olisi kerrassaan uuden uutukainen tapa. Mutta mielipiteeni aion kuitenkin ilmoittaa, ja se on, ett'ei tuollainen vaatehetale siedä tämmöistä hellettä enemmän kuin yhtä vesipisaraakaan, se ei siedä niin mitään. Sanoinhan sinulle jo silloin, kun sen ostit, ett'ei siitä kannattaisi kunnolleen ompelupalkkaa maksaa, mutta kun sinuun koettaa järkeä saada, niin kuuroille korville silloin saa puhua."

"No, mitäpä sitten maksaa vaivaa koettuakaan", vastasi Gerda puoleksi harmissaan, puoleksi hymyillen, sillä tänään hänen oli mahdoton todella suuttua kenellekään taikka mistään asiasta. Olihan hän nyt niin onnellinen; saisihan hän tänään tavata sisarensa, jota ei vuosikausiin ollut nähnyt, ja jonka maine nyt loi hohdettaan koko Ferner'in nimelle, mikä seikka Gerdasta, niin nuori kuin olikin, ei suinkaan ollut vähäpätöinen. Sitäpaitsi hän jotenkin varmasti tiesi laulajaisissa tapaavansa erään henkilön, joka yhdessä hänen kanssaan iloitsisi päivän suuresta tapahtumasta. Se oli naapuripitäjän apulainen, jonka valoisa katse ja hiljaisa sävy aina vaikutti niin tyynnyttävästi Gerdan pieneen, vilkkaasen olentoon. Yhdessä olivat he kesäisin kisakentillä juosseet "viimeistä paria" ja talvi-iltoina "kätken kiveä" leikkineet, kunnes, vähitellen, melkein huomaamatta olivat kätkeytyneet toistensa sydämiin ja tulleet lausuneeksi sanat, jotka sitoivat heidät koko elämäksi toisiinsa.

Apulainen oli kyllä huomauttanut Gerdaa siitä, ettei hänellä ollut suuria tarjottavana, mahdollisesti köyhä komministerin paikka vaan ja sekin vasta parin vuoden perästä; mutta Gerda oli vakuuttanut kyllä sellaiseen kohtaloon-tyytyvänsä; eihän hän itsekään ollut kuin yksinkertainen papin tytär.

Että rovasti Ferner katseli hyvillä silmin tuota nuorta miestä, tiesi Gerda vallan hyvin, mutta hän oli päättänyt kuitenkin vasta vuoden perästä kertoa isälleen heidän keskinäisestä suhteestaan, sillä isän ankaruus esti Gerdaa arkaluontoisemmissa asioissa tuttavallisesti ja avomielisesti lähestymästä tätä. Tällä kannalla olivat asiat nykyään; samettikansinen, kultakoristeinen virsikirja Gerdalla ja kimppunen kuivaneita niityn kukkasia raamatun välissä pastorilla olivat ainoana liiton ulkonaisena merkkinä noilla kahdella nuorella, joita heidän luonteensa erilaisuus juuri näkyi lähentävän toisiinsa.

Ei Gerda myöskään mamseli Ulla-Katariinalle ollut sydämensä salaisuutta ilmaissut, vaikka tämä, vastoin tavallisuutta, ei nuoressa papissa havainnut mitään moitteen syytä; mutta mamseli oli kerran kaikkiaan vakuuttanut vihaavansa koko miehistä sukupuolta, ja tuntui hänen vihansa varsinkin silloin yltyvän, kun joku heistä sattui kihloihin menemään. Joka kerta, kun hän sanomalehdistä luki kihlaus- tai vihkimäilmoituksen, kävi hän sietämättömän kärttyisäksi; halveksien viskasi hän silloin lehden kädestään ja Surkutteli tätä maailmaa, joka vaan päivä päivältä tulee yhä hullummaksi, sekä kiitti Jumalaa, joka oli auttanut häntä jäämään noitten vähälukuisten viisasten joukkoon; mutta mamselin näin päivitellessä sattui toisinaan, että rovasti sanomalehtensä takana veti suunsa merkitsevään hymyyn, saaden toiset epäilemään hänen omistavan itselleen suurimman ansion siitä, että Ulla-Katariina oli jäänyt kuulumaan juuri noitten mainittujen viisasten joukkoon.

Eipä Gerdalta kuitenkaan uskottua puuttunut. Sydämensä vaistolla oli hän siksi valinnut juuri sen, jota muut halveksivat, ja jolle kaikkein viimeiseksi olisivat salaisuutensa uskoneet, Kulkuri Sven'in. Ja Sven oli hyväksynyt Gerdan valinnan ja tavoittanut lukemattomat kerrat nuoren papin hänen yksinäisillä kävelyillään metsän hiljaisuudessa kutsuakseen tälle rakkaat viestit hänen sydämensä lemmityltä. Vivan, pikku Vivan tähden Sven tämän oli tehnyt, sillä hän käsitti hyvin, miten tyytyväinen Viva olisi, kun sisar joutuisi sellaisen miehen omaksi kuin pastori oli. — Hän on Jumalaa pelkääväinen, vakuutti Sven, joka oli pastoria käynyt kirkossa kuulemassa, sekä vaeltaessaan paikasta toiseen muutenkin ottanut selkoa tämän sekä nykyisestä että entisestä elämästä. Siihen ei pieninkään varjo langennut: pastori oli ollut hyvä poika, hyvä veli ja uuttera virassaan: sellaisesta tulee varmaan myös hyvä puoliso.

Häntä ja sisartaan muistellen oli Gerda siis tänään niin iloinen, hänen sydämensä niin kevyt, ett'ei hän huolinut harmistua ei edes mamseli Ulla-Katariinallekaan, joka kuitenkin oli pahin ihminen maailmassa toista ärsyttämään. Kun mamselikin nyt huomasi turhaan kiukuttelevansa, lähti hän tiehensä, sitä ennen kuitenkin vielä muistuttaen Gerdaa ihan "siinä paikassa" joutumaan hänen avuksensa matkaeväitä laittamaan. Ei hänenkään ollut pakko henkensä kaupalla tässä työtä tehdä, "sill'aikaa, kun muutamat maita mantereita kiertelevät ja vaan laulavat, ja toiset taas eivät paljoakaan enempää toimita, matkustellessaan moisia kuulemaan."

"Mutta lähteehän täti itsekin mukaan", huomautti Gerda.

"Lähden kyllä pitämään teistä ja tavaroista huolta, enkä suinkaan minkään muun vuoksi. Jos minä jäisin kotiin, niin tahtoisin nähdä, miltä sekä sinä että isäsi näyttäisitte. Järjestyksestä täytyy ainakin pitää huolta sellaisessa kummallisessa ihmisjoukossa, kuin sinne kokoontuu".

"Täti näyttää yhä luulevan, että vieläkin olen vaan nelivuotias tyttöriepu."

"Mitä ainakin järjestykseen tulee, niin tuskinpa siinä koskaan ehtinet yli viidennen vuotesi; mutta kun on kysymyksessä itsepäisyys tai vanhojen ihmisten kanssa väitteleminen ja suun pieksäminen, niin silloin kyllä voisi luulla sinua yhtä hyvin kolmekymmentäkaksi- kuin kuusitoistavuotiaaksi… Mutta kiirehdi nyt vaan, että joudumme ajoissa lähtemään! Kuusi penikulmaa ei ole mikään leikkimatka varsinkaan Pollelle, joka vieläkin liikkaa sitä naulan jälkeä, jonka se Pekka lurjuksen huolimattomuuden vuoksi myllymatkalla jalkaansa sai. Mutta sanoinhan jo täpäin silloinkin, että niin kävisi, mutta kukaan ei ottanut sitä uskoakseen."

Vihdoin, Gerdan suureksi helpoitukseksi poistui mamseli Ulla-Katariina vielä mennessäänkin päivitellen palvelijain kelvottomuutta yleensä ja Pekan kunnottomuutta varsinkin.

Vähemmässä kuin neljännestunnissa oli Gerda pukeutunut ja alhaalla keittiössä ja auttoi, asetteli ja järjesteli niin vikkelästi, että Ulla-Katariina täti ei harmikseenkaan löytänyt mitään muistutuksen syytä.

"Näyttääpä melkein siltä, kuin olisi täti tyytyväinen minuun", hymyili Gerda.

"Älä luule liikoja itsestäsi! Ei yksi lintu kesää tee."

"Kas, tuos'on tuokin", puheli Gerda ja iski kannen pienen voipytyn päälle, joka piti panna eväskoriin.

"Millä tavalla sinä pyttyä pitelet", huudahti Ulla-Katariina vihaisesti; "jos se nyt siitä vaan ei halkea, niin kiitä onneasi, eikä taitoasi."

"Olkoon se sitte minun onneni, täti hyvä! Minä olen nyt niin onnellinen, että hiukan enemmän taikka vähemmän, ei paljoa vaikuta!" tätä sanoessaan otti hän mummoa vyötäisistä kiinni ja pyörähytteli häntä monet kerrat ympäri huonetta ja suuteli lopuksi kevyesti poskelle.

Mutta mamseli Ulla-Katariina huitoi molemmilla käsillään kuin olisi hänellä ollut kokonainen parvi mehiläisiä torjuttava luotaan ja pyysi saada olla rauhassa sellaisilta kujeilta sekä syytti Gerdan rypistäneen hänen esiliinansa niin, ett'ei sitä enää silittämättä voinut pitää. "Mutta", lopetti hän, "huolimattomuudella voi hävittää vaikka koko maailman."

Ja sitte tassutti mummo omaan huoneesensa, mutta Gerda ennätti kuitenkin huomata erään seikan, jota Ulla-Katariina suinkaan ei olisi suonut kenenkään näkevän: hän hymyili mennessään.

Ei ole niin kuivaa maaperää, ett'ei siinä jokunen heinänkorsi itää voisi.

Läpi Gerdan sielun välähti muuan jalo ajatus: "Jos minä aina voisin olla noin iloinen ja ystävällinen, olisi tätikin varmaan parempi. Mutta hänen alituinen moittimisensa ja muistuttamisensa ärsyttää minua niin sanomattomasti. Tahdon kuitenkin koettaa muuttua toisenlaiseksi."

Tunnin kuluttua olivat vanhat vaunut hevosineen rappujen edessä ja Pekka keskellä kesäkuumaa uusissa harmaissa sarkatamineissaan ja vaalea tukka lyhyeksi leikattuna istui kuskilaudalla. Rovasti, laajassa kesäkauhtanassaan, vanha patalakki päässä ja sytytetty piippu kädessä, asettui istumaan oikealle, mamseli Ulla-Katariina vasemmalle ja Gerda vastapäätä heitä. Eväskorit pulloineen olivat kaikki vaunuihin sullotut; mitään ei ollut unohtunut, ei ainakaan mamseli Ulla-Katariinan varoitukset palvelijoille. Mutta tuo ei kuitenkaan estänyt häntä vielä aivan viime hetkessä uhkaamasta Bollaa, jos tämä vaan ei oikeen hyvin hoitaisi vasikoita, taikka toistamasta ainakin yhdeksättätoista kertaa Lotalle, että vaan muistaisi pitää tulesta vaaria, ja muistuttamasta pikku Ollia kunnollisesti puhdistamaan puutarhan, siksi kunnes kotiin palattaisiin, taikka muuten "kylläs tiedät…"

Niin, niin kyllä Olli hyvin tiesi, mitä oli odotettavissa, jos vaan sen unohti, mikä muistaa tuli. Tiesiväthän ne piiatkin jotain, ja tämä tieto se näkyi heitä innostaneenkin iloitsemaan silloin, kuin on ilon aika. Niin pian kun vaunut olivat näkyvistä vierineet, puhkesi heidän riemunsa ilmoille ja hurjaa vauhtia he piirissä pyörien kiitivät ympäri pihamaata tehden lopuksi kädellään paljoa puhuvan liikkeen mamseli Ulla-Katariinan kunniaksi, mutta jota tämä kuitenkaan onneksi ei enää voinut nähdä, sillä jos hän sen olisi tehnyt, niin ainakin siksi päiväksi hän luonteensa tasapainon kadottanut olisi.

Pikku Ollia tämä jälkinäytös nauratti niin herttaisen makeasti, että nuoran pätkä, joka housun kannattimen virkaa toimitti, pingahti poikki, mutta vähät Olli vahingosta välitti, kun moisen huvin taas pitkistä ajoista sai, läksihän vaan kiireen kaupalla puutarhaan työtään toimittamaan, että sitte illan tultua joutuisi taas piikojen kanssa väentupaan kuulemaan, mitä povari-Reetalla, joka aina silloin, kuin Borcka valtakunnastaan poistui, saapui pappilaan, taasen olisi ennusteltavaa.

Pekka ajoi aluksi aivan verkalleen vaan. Pitkä oli taival edessä ja siksi ei hevosta heti kohta saanut väsyttää. Päivän kunniaksi oli rovasti tavattoman suopealla mielellä ja tupruutteli piipustaan sakeita savupilviä, joita raitis aamutuuli edelleen kuljetti, kunnes ne kokonaan ilmaan haihtuivat. Hän sanoi, että tänään on ilopäivä, niin suuri, että se saa unohtamaan kymmenen vuoden kaipuun ja kieltäymyksetkin, johon mamseli Ulla-Katariina vastasi, että on vallan surkeata, kun ruiskukat noin työntäytyvät viljan sekaan, että se tuskin pääsee kasvamaan sekä kerrassaan halpamaista, että kirkkoväärtti, joka on olevinaan sellainen valtias, pitää tiet keskellä kesää tällaisessa kunnossa, että ihmiset ja eläimet voivat siinä jalkansa taittaa. Rovasti katseli mamselia ja tuumiskeli mielessään, että mahtoiko tuolla ihmisellä sydäntä olla ollenkaan, mutta sitä samaa oli mamselikin kerran rovastista ajatellut, ja siksipä hän nyt ei välittänytkään tämän tuumista, tarkasteli vaan noita pahanilkisiä ruiskukkia, jotka mitään pahaa aavistamatta loistivat kesäisessä kauneudessaan. Gerda sitävastoin yhtyi sydämensä pohjasta rovastin iloon ja kertoili niistä monista kiittävistä kirjoituksista, joita sanomalehdet Vivan laulusta olivat sisältäneet, ja oli tätä tehdessään niin innoissaan, että tuskin malttoi paikoillaan pysyä. Huomaamattaan keinui hän edestakaisin kuin ruusu varressaan, ja hänen silmänsä säteilivät kuin taivaan tähtöset kuvastuessaan tummaan veden kalvoon.

Vihdoin pääsi häneltä kysymys, joka jo kauan oli hänen kielellään pyörinyt.

Hän kääntyi mamseli Ulla-Katariinaan ja sanoi: "Onko todellakin mahdollista, ett'ei täti ollenkaan välitä meidän ilostamme, kun taasen saamme nähdä Oliviamme? Nyt ei täti pääse mihinkään, vaan teidän täytyy vastata minun kysymykseeni."

Rovasti näytti olevan tyytyväinen, että asia oli tullut puheeksi hänen tarvitsemattaan sitä alottaa.

"Oh", vastasi mamseli Ulla-Katariina, "kukapa tuosta sitten niin välittänee, mikä minua liikuttaa, taikka ei liikuta."

"Miksi sitä muuten teiltä kysyttäisiin?" huomautti Gerda.

"Niin no, ymmärtäähän tuon nyt jokainen, että se hauskaa on", vastasi mamseli harmissaan, että hänet oli saatettu tällaiseen ahdinkotilaan, "mutta sanoissani sittenkin pysyn, että hyödytöntä sellainen elämä on, ja että…"

"— Mutta turhaahan sekin sitte on, että taivaan linnut laulelevat", huomautti Gerda, "ja kuitenkin on jumala heille laulun lahjan antanut — tahtooko täti moittia Jumalaa?"

Rovasti oli ihastuksissaan.

"Moittia Jumalaa", toisti mamseli Ulla-Katariina äkäisesti. "Kylläpä sinä puhut typerästi! En minä ketään moiti, enkä ymmärrä mytologiaa, mutta sen verran kuitenkin tiedän, että linnut tulevat toimeen pelkillä hyönteisilläkin, ja jos he sen ruokansa päälle laulavat, niin laulakoot vaan. Minulla ei suinkaan ole halu ruveta luomakuntaa tutkimaan, mutta sitä vaan en saata käsittää, miksi ihmisistä on kunnia osata matkia eläimiä. Jos lintu tuolla ilmassa visertää, pitääkö minun kohta tehdä samaten?"

"Mutta jos lintunen syöpi", tuumaili Gerda, "niin syöpi täti myös."

"Sen teen minä linnuilta lupaa kysymättä taikka heiltä esimerkkiä ottamatta; onhan se aivan toinen asia; ihminen syö elääkseen."

"Ja laulaa pysyäkseen raikkaalla mielellä", tuumi Gerda. "Sitäpaitsi olen aivan vakuutettu siitä, että täti ei voi olla pitämättä pikku linnuista, vaikka sitte sanoisitte mitä tahansa."

"En minä kiellä, silloin kuin jostakin pidän", vakuutti mamseli Ulla-Katariina itsetietoisesti, "mutta mitä minä sille mahdan, että linnut minusta aina ovat olleet tarkoituksettomia olentoja."

"Vaikka elävätkin hyönteisillä", huomautti Gerda leikillisesti.

"En minä nyt enää viitsi sinun kanssasi kiistellä", lopetti mamseli nyt, kuten aina ennenkin, kun huomasi alakynteen joutuvansa, ja vetäytyi arvokkaisuutensa läpäisemättömään vaippaan.

"Pidä vaari vain, ett'ei takkisi tapaa pyörään. Se olisi juuri sinun tapaistasi."

Ilme rovastin kasvoilla puhui yhtä selvästi, kuin jos hän sanoin olisi lausunut ajatuksensa: joll'ei tuo tuossa olisi niin tarkka järjestyksen ihminen, kuin on, niin ei mitenkään voisi häntä talossaan kärsiä.

Tuli pitkä hiljaisuus. Tavallisissa oloissa olisi varmaan jokainen heistä hiljaisuudessa torkahtanut, varsinkin kun päivä oli helteinen, mutta nyt oli kullakin niin paljon miettimistä, ett'ei uni silmään tullut. Isän rakkaus ja isällinen ylpeys pitivät rovastia vireillä; rakasta sisarta ja erästä toistakin ajatellen kului Gerdan aika, ja monenmoiset harmilliset ajatukset karkoittivat unen mamseli Ulla-Katariinan silmistä. Mikä oikeus muutamilla on tulla noin ylistellyiksi ja niittää vain kultaa ja kunniaa? Oliko häntä koskaan noin kiitetty ja ylistetty? Oliko hän saanut osakseen kultaa tai kunniaa? Oliko kukaan koskaan välittänyt hänestä muun kuin sen hyödyn vuoksi, jonka hän säästäväisyydellään ja järjestyksellään osasi taloon tuottaa? Oliko vanhus tuossa hänen vierellään oivaltanut, että mamseli hänen vaimonaan olisi ollut monta vertaa parempi kuin hänen taloutensa hoitajana? Ei, tuhat kertaa ei. Ajatellessaan kaikkia häntä kohdanneita vääryyksiä kiukustui mamseli Ulla-Katariina niin, että hänen täytyi kohottautua vaunuissaan ja lyödä napahuttaa Pekkaa päivänvarjonsa varrella selkään, niin että tämä oli vähällä pudota kuskilaudalta suinpäin hevosten jalkoihin.

"Pidä mies hevoset keskellä tietä, sinähän makaat kuin pölkky", syytti mamseli.

"Minäkö makaan?" kysyi Pekka kaikessa viattomuudessaan kääntäen leveän naamansa mamseliin päin.

"Makaathan sinä", väitti mamseli Ulla-Katariina vieläkin, vaikka hiukan hiljaisempana, sillä hän huomasi rovastin kasvoille kohoavan pilven, joka ilmaisi, että nyt oli mamseli ollut liian innokas perheen parasta valvoessaan. Eikä hän otaksumassaan erehtynytkään, sillä rovastin ääni ei juuri suopealta sointunut, kun hän kehoitti mamselia jättämään hänen asiakseen muistuttaa Pekkaa, silloin kuin tarvis vaati, sekä pitämään huolta vaan talouden asioista, joita hän, sen rovasti kyllä myönsi, harvinaisella taidolla kykeni ohjaamaan.

Tällaista puhetapaa käytti rovasti harvoin keskustellessaan taloudenhoitajattarensa kanssa, mutta jos se joskus tapahtui, vaikeni tämä aina, ja, kumma kyllä, muuttui paremmalle tuulelle. Oliko tämä ehkä seuraus siitä kunnioituksesta, jota hän tunsi henkilöä kohtaan, joka uskalsi otteluun hänen kanssansa, taikka tuliko hänen mieleensä ehkä sellainenkin ajatus, että hän voisi menettää paikkansa, ja sitä hän millään muotoa ei olisi suonut tapahtuvaksi. Kuten itsepäinen lapsi muuttuu hyväksi ja iloiseksi saatuaan oivallisen selkäsaunan, varsinkin kun se harvoin tapahtuu, niin mamseli Ulla-Katariinakin. Hetkisen tarkasteli hän riippakoivuja tienvieressä, toisen lehmiä, jotka rauhassa astelivat laitumillaan, koetti sitten pistää hiukan lauluksikin, kunnes lopulta asettautui vaunun nurkkaan harmaan päivänvalonsa suojaan aikeessa saada kiini rauhoittavasta unesta, joka onnistuikin niin mainiosti, että hän heräsi vasta kun vaunut pysähtyivät siihen paikkaan, missä oli päätetty syödä päivällistä.

Siitä muodostuikin koko hauska hetki ulkona vihannalla nurmella. Vastoin tavallisuutta oli mamseli Ulla-Katariina erinomaisen herttainen, kilisti lasia rovastin kanssa ja antoi Pekalle niin paksun kimpaleen juustoa voileivälle, ett'ei tämä tahtonut uskoa silmiään, vaan alkoi nyt todella luulla nukkuvansa ja vaan hyvää unta näkevänsä.

Kun ruoka oli korjattu ja tähteet koreihin pantu, hevoset tarpeeksi levänneet ja juotetut, istuuduttiin taasen vaunuihin, tällä kertaa kaikki hyvillä mielin ja jatkettiin matkaa. Mamseli Ulla-Katariina alkoi nyt itse niin kauniisti puhua illan suuresta ilojuhlasta ja arveli, ett'ei hän liikutuksetta saattaisi nähdä taasen pikku Vivaa, "vaikka laulu itsessään…"

"Ei, ei, hyvä, kiltti täti", huudahti Gerda hiukan hätäisesti, "älkää nyt taas alkako sitä samaa juttua, vaan sanokaa mieluummin, että laulu on yhtä erinomaista kuin Viva, ja Viva yhtä erinomainen kuin laulu, ja olkaamme sitte kaikki iloiset ja kiittäkäämme Jumalaa, joka on suonut meille tällaisen päivän."

Mamseli Ulla-Katariina vastasi tähän osoittamalla viheriäistä likapilkkua, jonka Viva ruohikossa oli vaaleanharmaasen kesätakkiinsa saanut, mutta ei puhunut sanaakaan enemmän laulusta kuin pilkustakaan. Nyt, kun hän oli sävyisemmällä päällä, piisasi sekin, että oli saanut laulua vähän moitiskella ja pilkusta vaan muuten huomauttaa.

Aurinko ei nyt enää niin helteisesti paahtanut, eikä tomu niin sakeana silmiin tupannut, kun oli päästy varjoisalle metsätielle. Hiljainen tuuli huojutteli puiden oksia. Melkein kuulumattomasti vierivät hyvin voidellut vaunujen pyörät. Melkeinpä juhlallinen tunne täytti heidän mielensä, ja Gerdan aamullinen virkeä iloisuus muuttui suloiseksi surumielisyydeksi. Kyllä hän edelleenkin tunsi olevansa onnellinen, mutta oli kuin tuo onni olisi vaatinut hiljaisen kyyneleen hymyn asemesta.

Tien vieressä lirisi pieni puronen, jonka reunamet olivat sinisenään lemmikkejä. Jos Gerda vaan olisi uskaltanut, olisi hän käskenyt Pekan pysäyttämään hevoset ja hypännyt alas poimiakseen käden täyden noita kesän antimia illan sankarittarelle viemisiksi, mutta tekemättä se jäi, ja vaunut vierivät hiljalleen eteenpäin.

Eräässä tienkäänteessä hyvän matkaa maantieojan toisella puolen kulki yksinäinen vaeltaja selkä kumarassa eteenpäin. Hänellä oli reppu selässä, ja saappaat, joita hän nähtävästi säästäväisyydestä ei raatsinut jaloissaan pitää, riippuivat olkapäälle asetetun kepin varassa. Tuo harmaapukuinen, hinteräruumiinen vaeltaja oli pieni kuin keskenkasvuinen poika. Kuultuaan vaunujen lähenevän, pysähtyi hän, pyyhkäsi hien otsaltaan, laski kepin ja saappaat maahan ja otti rintataskustaan pienen esineen sekä asetti sen huulilleen. Kohta raikuivat iloiset polkan säveleet yli tienoon, mutta soittaja ei vielä kohottanut katsetta torvestaan. Paljain päin, lakki kädessä seisoi hän nyt, nähtävästi aikeissa pyytää tulijoilta palkkaa kauniista soitostaan.

"No, Jumalavita", huudahti mamseli Ulla-Katariina ja kohottautui hiukan vaununsa nurkassa, "eikös ole kuin olekkin taas tuossa tuo Kulkuri Sven'in heittiö!"

"Niinpä näyttää", vastasi rovasti tyytymättömänä. "Joko hän nyt on alkanut kerjätäkin; sitä hän toki ei vielä tähän asti ole tehnyt."

"Voi isä, rakas isä, älkää sanoko mitään Sven'ille", rukoili Gerda säihkyvin silmin, "muistakaa miten hyvänä hän on pitänyt sekä Vivaa että minua!"

"Semmoiseen häneltä aikaa riittikin, sillä mitään hyödyllistä työtä hän ei koskaan toimittanut", sanoi mamseli Ulla-Katariina ja lisäsi vielä, muistellessaan kaikkea sitä harmia, jota Sven huolimattomuudellaan oli pappilassa ollessaan hänelle tuottanut, että jos se nyt vaan niin lähelle tulee että tapaa, niin lyödä läimäytän minä hatun hänen kädestään, niin että se singahtaa maahan kuin ammuttu varis.

"Koettakaahan vaan, täti!" huudahti Gerda säkenöivin silmin ja kohottautui aivan kuin suojellakseen Sven'iä, joka nyt jo oli ihan lähellä.

"No, olkaa nyt siivosti", rauhoitti rovasti. "Hän ei tule saamaan enemmän kuritusta kuin rahaakaan. Ajamme aivan rauhassa hänen ohitsensa."

"Mutta, isä, hän on väsynyt, varmaan on hän kulkenut pitkät matkat…"

"On kulkenut kauas kurjuudessa, sitä hän on", huomautti mamseli Ulla-Katariina.

"Paljon jalommin ja paremmin menettelisimme, kun ottaisimme Sven raukan tähän vaunuihimme", sanoi Gerda hätäisesti, kyyneleet silmissä, kiireesti hakien pikku kiukkuansa.

Nytpä olivatkin vaunut jo kulkijan kohdalla.

"Häpeä toki, heittiö!" huusi mamseli Ulla-Katariina kimakasti, istuessaan lähinnä Sven'iä.

"Hm!" äännähti rovasti kovalla äänellä, saadakseen mamselin äänen kuulumattomaksi. Hän muisteli pikku Vivaa.

"Päivää Sven, rakas, vanha Sven!" huusi Gerda, niin että hänen äänensä kuului ylinnä muita ja heitti samassa Sven'in kuluneesen hattuun koko pienen matkakassansa, parisen hopeakolikkoa, jotka Sven kuitenkin hattuneen päivineen pudotti tielle huomatessaan ketä matkustajat olivat.

Edelleen kiiruhtivat ajajat nopeaa vauhtia mäkeä alas; ei kuulunut enää vähintäkään pyörien ratinaa. Mutta paikallaan seisoi vaan Sven, seisoi ja katseli hattua ja rahoja.

Vihdoin otti hän ne maasta, pyyhkäsi käden selkämällä kyyneleen silmästään ja puheli itsekseen:

"Pitipä heidän nyt juuri sattua tästä ajamaan. Nyt se pikku Viva luulee minua pahemmaksi kuin olenkaan, luulee maankiertäjäksi, kerjäläiseksi, jolle ei enää riitä se, että saan puhallella torvellani nuorison huviksi, vaan vieläpä pakotan jokaisen vastaantulijan heittämään kolikkonsa hattuuni, päästäkseen rauhaan… mistäpä hän voisi tietää, että ensi kertaa eläissäni käteni kerjäämään ojennan — päästäkseni häntä kuulemaan!"

Kyynel toisensa jälkeen vieri pitkin Sven'in laihoja poskia. Olihan hänelläkin hänen ylpeytensä. Mutta taukosivat nekin lopulta ja kesäillan hiljaisuudessa kajahtelivat tuohitorven surumieliset sävelet, milloin alhaalta laaksoista, milloin kukkuloilta, mihin Sven oli levähtämään istuutunut, kajahtelivat nuo vanhat, tutut sävelet "Kultaisessa kartanossa".

Kun kaupungin kello lyödä kumahutteli seitsemää illalla, hiipi "tullista" väsynein askelin sisälle mies kehnoissa tamineissa. Näkyi koko hänen olennostaan, että pitkät oli matkat vaeltanut. Hattu puoleksi silmillä, saappaat vieläkin kepissä riippumassa, ohjasi hän askeleensa hiljaisimmalle syrjäkadulle, jossa hän pistäytyi erääseen taloon, missä maalaisten oli tapana markkina-aikoina taikka muutoin kaupungissa käydessään poiketa siistiytymässä ennen asioille lähtöään.

Tulija oli Sven; hän aikoi tehdä kuten muutkin maalaiset.

III.

M:n kaupungin raatihuoneen sali oli väkeä täpötäynnä, ja siellä vallitsi mitä vilkkain mieliala. Jokaista laulua, jonka tuo suosittu laulajatar esitti, seurasi suosionosoitukset, niin valtavat, että pilarien väliin ripustetut kauniit köynnöksetkin hiljaa edestakasin huojuilivat.

Kylläpä siinä olikin sekä kuultavaa että nähtävää. Sävelet kaikuivat kuin kellot, jotka parempaan maailmaan ihmishenkeä kutsuvat, ja pianissimo saavutti kuulijan korvan hiljaisena kuin hengen kuiskaus. Laulajatar itse yksinkertaisessa valkoisessa puvussaan, ilman minkäänlaisia koristeita, runsas, kullankeltainen tukka hajallaan, oli sanomattoman suloinen. Silmänsä säteilivät kuin kirkkaimmat jalokivet, ja ilme niissä oli kuin lapsen, joka pitkän eron jälkeen taasen tapaa äitinsä. Syvästi liikutettuna istui rovasti Ferner kuvernöörin ja veljensä presidentin välissä, ja jos hän toisinaan ei oikeen voinut eroittaa Vivansa rakkaita kasvoja, oli siihen syynä outo sumu, joka samensi silmät. Gerda oli aivan haltioissaan, eikä käsittänyt, miten hän voisi istua alallaan laulajaisten loppuun asti. Ympäri salin hän olisi tahtonut liidellä kilvan laulun sävelten kanssa, ja kun hän ei löytänyt muuta johdatinta tunteilleen, tarttui hän Borckan käsivarteen puristaen sitä aivan armotta.

"Häpeä nyt toki!" kuiskasi mamseli, "äläkä saata minua ihan huutamaan kynsissäsi, kaikkien noitten kanojen keskellä. Aika huonosti järjestetty muuten; ei pienintäkään varjoa, vaan päivä saa räköttää ihan vasten silmiä; se on niin kuvernöörin tapaista; hänellä sitte ei koskaan vielä pää ole paikallaan ollut."

Ja mamseli Ulla-Katariina vetäsi taskustaan kotikutoisen nenäliinansa, kuivasi sillä kyynelet, jotka Vivan ihana laulu oli hänen silmiinsä nostanut, vaikka hän tosin niistä aurinkoa syytti.

"Miten hauskaa!" kuiskasi Gerda, joka tänään jo toisen kerran sai todistuksen siitä, että oli sillä mamseli Ulla-Katariinallakin sydän, kuten muillakin ihmisillä, "nyt minä näen, että täti on "kääntynyt!"

"Soisi Jumala, että asiat niin hyvin olisivat", vastasi mamseli, "silloin paistaisi aurinkokin selkääni, eikä silmiini kuten nyt, ja minun ei tarvitsisi kuunnella sinun tyhmiä huomautuksia. Mitä ne nuokin presidentin pojat, mokomatkin kukot (tätä sanoessaan mamseli syrjäsilmin katseli paria nuorta luutnanttia, jotka istuivat presidentin takana) Tukholmasta asti ovat tänne laittautuneet. Nyt siellä kurjassa pappilassa varmaan pitää heidän tähtensä taas kaikki kääntää ylösalasin — hiljaa, nyt hän taas alkaa."

Niin hän tekikin. Joka numero ohjelmassa vaan enensi ihastusta; henkeään pidätellen kuunteli yleisö, ett'ei ainoakaan vivahdus, ei pieninkään sointu jäisi huomaamatta tuosta laulusta, joka tenhoten, aivan kuin väkiseltä jokaisen sydämen valloitti. Yksi oli joukossa, joka ei myrskyisiin suosionosoituksiin yhtynyt. Se oli Kulkuri Sven. Laiha ja pieni kun oli, sai hän työntäytyneeksi jotenkin keskelle salia erään penkin päähän ikkunasyvennyksen kohdalle ja seisoi siinä nyt kädet ristissä hattu rinnalla. Hievahtamatta hän lakkaamatta kyynelsilmin katseli tuota olentoa, johon kaikki hänen tunteensa, hänen nuoruutensa unelmat olivat kohdistuneet, katseli vaan, tietämättä paikasta taikka ajasta, näkemättä mitään muuta, kiinnittämättä huomiotaan muuhun kuin säveliin, huulillaan autuaallinen onnellinen hymy, joka ilmaisi enemmän kuin tuhannet kätten taputukset taikka esille huudot. Taasen oli yksi numero lopussa, suosionosoitukset tauonneet ja Olivia aikeessa lähteä viereiseen huoneesen kuten tavallisesti väliajaksi. Tuo muuten niin hiljainen ja kaino Kulkuri Sven unohti nyt kaiken muun ja saadakseen vielä nähdä edes joitakuita sekuntia kauemmin Vivaa, otti hän pitkän harppauksen eteenpäin, astuen suoraan erään vanhan hermoheikkoisen neidin syliin, jolloin tämä päästi huikean kirkaisun. Nyt Sven vasta havahtui huomaten, niissä oli, ja pyysi liikuttavan nöyrästi neidiltä anteeksi ja lupaa saada vieläkin seisoa hänen penkkinsä päässä, johon pyyntöön neiti suostuikin, varsinkin kun ei enää ollut kuin yksi numero jälellä.

Taas astui Olivia sisälle. Ilta-auringon viimeiset säteet valaisivat hänen kultaisia kiharoitaan, ja hetkisen viivähti hänen haaveileva katseensa kuulijoissa. Selvemmin kuin tähän saakka, näki Sven pikku Vivan nyt; lujemmin puristi hän hattuaan vasten rintaansa, ikäänkuin sillä estääkseen sydämmensä raivoisaa sykintää. Kului tavallista pitempi aika ennenkuin Olivia alotti laulunsa; mutta vihdoin kuuluu pianosta sävel toisensa jälkeen, ja niihin yhtyy Olivian ääni täyteläisenä, tuntehikkaana; sydämestä lähtevät nuoruuden lempilaulun sävelet: "Kultaisessa kartanossa". Nyt ei Sven enää jaksanut itseään hillitä; pois pudotti hän hattunsa ja painoi kasvot käsiinsä; hänen täytyi itkeä, itkeä niin suloisia kyyneleitä kuin ensimäisen kevätsateen pisarat, jotka hentoa, nousevata nurmea kostuttavat. Tämä oli onnellisin hetki Sven'in elämässä; muutamassa sekunnissa näki hän sielunsa silmillä koko muistorikkaan lapsuutensa; yli niityn mättäitten ja metsän mäkien hän karkeli, seurasi pienoisin jaloin kirkkaan puron hiljaista kulkua; orjantappuraruusuja ja rullakukkia hän poimiskeli, rakenteli linnoja kivistä ja veisteli kaarnasta valtameren laivoja; taasen kuuli hän metsän huminan ja lintujen liverrykset; seurasi sepän jykeviä iskuja pajassa ja näki säkenien syttyvän ja jälleen sammuvan hiljaisessa yössä; käden täydet hän noukki kieloja ja orvokkia; kutsui lampaitaan ja sai kokoon kaikki muut, paitsi kahta… ja vihdoin heittäysi hän selälleen puron reunamalle ja katseli, miten tähti toisensa jälkeen taivaalle syttyi ja kuvastui tummaan veteen, josta sumun seasta vähitellen yleni korkea olento… harpusta ja surumielisyydestään Sven hänet tunsi — Ahti se oli, joka morsiotaan etsi, mutta etsi häntä turhaan — aivan niinkuin Svenkin, sillä nuoruutensa rakastettua ei hänkään koskaan tässä elämässä saisi morsiamenaan tervehtiä, nyt juuri, kun hän ensikerran näin selvästi käsitti itsensä ja tunteensa, häipyi Olivian viimeinen värehtivä sävel, ja hetkisen vallitsi huoneessa haudan hiljaisuus. Mutta pian vaihtui tämä äänettömyys suosionosoituksiin ja esillehuutoihin, joista ei tahtonut loppua tulla ja kukkavihkoja, toinen toistaan kauniimpia, heitettiin loppumattomiin nuorelle laulajatarelle. Ei ollut Sven'illä kukkia, ja vaikka olisi ollutkin, niin ei hän niitä olisi uskaltanut laulajattaren jalkoihinkaan heittää, peläten siten kääntävänsä tämän huomion omaan mitättömään olentoonsa.

Kaikki nyt salista ulos kiiruhtivat välittämättä vaikka tungoksessa toisten varpaillekin astuivat, kunhan vaan ennättivät vielä vilahdukseltakin näkemään laulajatarta, kun tämä nousi vaunuihin, sillä oli saatu tietää, että hän ajaa presidentin kanssa kuvernöörin taloon, johon hän omaisineen jää yöksi, vasta huomenna lähteäkseen heidän kanssansa kotimatkalle.

Onneksi pääsi Sven aivan lähelle vaunuja, paikkaan, jota hän köyhyydestään huolimatta ei olisi hinnasta mistään vaihtanut. Vähän päästä tulikin Olivia kuvernöörin taluttamana, ja koko ryhmä ihmisiä ympärillään, niiden joukossa Fernerin perhe, kaupungin ylhäisempiä henkilöitä ja presidentti veljenpoikineen. Kuvernööri ojensi Olivialle kätensä auttaakseen häntä vaunuihin, istuutui sitte itse hänen viereensä ja oli juuri käskemäisillään ajuria ajamaan, kun Olivialta äkkiä pääsi ilon huudahdus, joka sai heidät vielä hetkiseksi viipymään. "Sven, rakas Sven, mitä näenkään!" puheli Olivia heleällä äänellään ja ojensi molemmat kätensä lapsuuden ystävälleen, jonka hän nyt juuri oli huomannut. Ilo loisti Sven'in rehellisistä silmistä, kun hän astui joukon keskeltä, joka kohta teki hänelle tilaa, niin pian kun huomasi Olivian tahtovan häntä puhutella. Olivia sanoi pari sanaa kuvernöörille, joka nyt uteliain katsein tarkasteli tuota hinterää olentoa edessään. Jo pääsi Sven vaunuihinkin.

"Sinä rakas uskollinen olento!" hymyili Olivia, tarttuen molemmilla käsillään Sven'in laihaan käteen, jonka tämä hänelle kainosti ojensi, "tiedätkö, Sven, paitsi omaisteni näkeminen, ei mikään ole kotia tultua minua niin ilahduttanut kun sinun tapaamisesi. Muistatko vielä ihanaa lapsuutemme aikaa, muistatko, Sven?"

"Viimeiseen hengenvetooni!" kuiskasi Sven liikutuksesta vapisevin huulin. "Ja kiitos Vi… kiitos jok'ikisestä sävelestä, jotka tänään kuulin, pikku Vi… mamseli Olivia! Sellaista en ole ikinä kuullut muulloin kuin mahdollisesti unissani."

"Sinä siis olet kuullut lauluani, Sven?"

"Enkö mä sitä olisi? Luin lehdistä, että olitte tulossa… ei muu kuin kuolema olisi voinut minua estää tänne saapumasta…"

"No, oletko sinä tyytyväinen", kysyi Olivia vakavasti, kuin olisi hänellä ollut edessään mitä perinpohjaisin arvostelija.

"En minä kykene siitä edes puhumaankaan", oli Sven'in arvostelu, samalla kuin kaksi kirkasta kyyneltä vierähti poskelle saaden Oliviankin silmät kostumaan. Hän kääntyi kuvernööriin ja puheli lämmöllä: "moni on matkustellut maita mantereita ja niittänyt kultaa ja kunniaa, vaik'ei hänellä ole ollut likimainkaan sellaisia musikaalisia lahjoja kuin Kulkuri Sven'illä. Mutta hänellä onkin suuri kuulijakunta, joka ymmärtää häntä ja hän sitä, niin — tuskinpa kenelläkään juuri suurempaa lienee!".

"Kuules Sven, pidä nyt varasi aikaseen huomisaamuna, kun me matkustamme kotiin; tahdon, että sinä tulet mukaan, sillä minulla on niin paljon sinun kanssasi puhuttavaa. Hyvästi nyt! — Jumala sinua siunatkoon!"

"Hyvästi", Sven kumarsi ja poistui vaunuista joukon keskeen, joka häntä nyt uteliaana ja kadehtien katseli, vaikka äsken ei huomannut enempää kuin höyhentä, jota tuuli lennättelee.

Kaupunkilaiset tunsivatkin sangen vähän Sven'iä, sillä ennen hän olisi vaikka ampiaispesään päänsä pistänyt kuin markkinoilla soitellut; joskus matkoilla täytyi hänen kuitenkin kulkea kaupungin läpi.

Seuraavana aamuna suuntasivat matkustajat kulkunsa kohti Ferner'in pappilaa, tyytyväisinä jutellen kaikki muut paitsi mamseli Ulla-Katariina, jonka mieltä mitä hirveimmät taloushommat painuivat. Maahan musertaa hän olisi tahtonut koko presidentin luutnanttineen, kun kuuli, että he läsnäolollaan aikoivat kunnioittaa pappilaa kokonaista kaksi viikkoa. Juuri kuin ei koko avarassa maailmassa muuta paikkaa heidän oleiltavakseen löytyisi kuin tämä pieni maalaispappila, jossa eivät muuta toimita kuin saattavat huolta ja hoppua ihmisille, joilla sitä on aivan tarpeeksi jo ennestäänkin! Tämä päivä oli mamseli Ulla-Katariinalle oikein kiusan päivä, sillä jo noitten vaunujen pelkkä näkeminenkin oli hänelle kauhistus. Etumaisina ajoivat rovasti, presidentti ja toinen luutnanteista, sitte Olivia, Gerda ja toinen luutnantti — ja vielä kaiken harmin lisäksi Kulkuri Sven kuskilaudalla, ja vasta viimeisenä mamseli itse yhden hevosen vedettävissä vaunuissa sullottuna korien ja myttyjen keskelle niin, että oli aivan siihen paikkaan puristua. Ehkäpä sekin puolestaan lisäsi hänen mielensä katkeruutta. Ja katsella tässä sitte vielä, miten tuo luutnantti tyttöjä "hakkailee", Gerdaa varsinkin; mutta kyllä minä vaan kotiin päästyä puhun suuni puhtaaksi, sillä Gerdaa minä toki vielä saanen muistuttaakin, kun niin kauan olen äidin sijassa hänellä ollut. Eivät kahta minuuttia pitäneet suutaan kiinni? Semmoista juttua ja kahlatusta, että vakava ihminen voi joutua ihan raivoihinsa sitä kuullessa. Toisellaiset olivat muistot mamselilla omasta nuoruudestaan; vuoroin keittiössä häärien, vuoroin rukin ääressä istuen, se hiljakseen kului, ja ainoastaan silloin tällöin uskalsi hän heittää kainon syrjäsilmäyksen isänsä apulaispappiin. Mutta nykyajan nuorista ei kannata puhuakaan. Se nyt oli päivän selvä mamselin mielestä, että sellainen maankiertäjä kuin Olivia on pakanaakin pahempi, vaan sitä ei enää voinut auttaa, mutta Gerdan hän, mamseli Ulla-Katariina, ainakin tahtoi pelastaa Olivian vaikutuksesta ja hänen huonoa esimerkkiään seuraamasta.

Parina ensimäisenä päivänä ei mamseli Ulla-Katariina tullutkaan "suutansa puhtaaksi" puhuneeksi, osaksi kovan kiireen tähden, osaksi senkin vuoksi, että presidentti oli hänen laittamiaan ruokia pilviin saakka ylistellyt, ja oli hän siis verrattain hyvällä tuulella. Oliviaa kohteli hän jonkunlaisella kunnioituksella, nähdessään, miten kaikki toiset häntä suosivat, ja Gerda puolestaan sai aikaan vallan ihmeitä keittiössä ja kellarissa ollessaan poissa vierasten luota. Mamselilla ei siis ollut mitään erikoista tyytymättömyyden syytä, varsinkin kun piiatkin tänä tärkeänä aikana erityisen huolellisesti toimittivat askareensa, pelosta tietenkin, mutta se oli mamseli Ulla-Katariinasta yhdentekevä, kunhan kaikki tehdyksi tuli, mikä pitikin.

Oli toisen päivän ehtoo. Pappilan asukkaat olivat menneet kukin haaralleen nauttimaan maalaiselämän vapaudesta. Presidentti ja rovasti istuivat varjoisassa lehtimajassa politikoiden, toinen luutnanteista koetti onneaan kalansaannissa, toinen taas etsi sitä Gerdan seurassa, osoittaen tälle vilpitöntä ihailuaan.

Mutta lahden rannalla kävelivät Olivia ja Kulkuri Sven, ei käsikädessä, kuten ennen muinoin, vaan vieretysten, sydän täynnä lapsuuden suloisia muistoja. Tulivat he siitä kummulle, jossa riippakoivut vihannoivat ja missä niin usein ennen leikeistä väsyneinä tapasivat levähtää.

"Istahdetaan tähän, Sven", ehdotti Olivia. "Voi, sinä rakas, vanha Sven", puheli hän katsellen ihastuneena lahden rasvatyyntä pintaa, sen vihantia, pehmeitä rannikoita ja sammaleisia paateroita, "miten koti sentään on suloinen, miten kaikki täällä on aurinkoista, on kuin koko luonto juhlisi, kuin vallitseisi rauha kaikkialla."

"Hm!… Mutta siitä, joka maailmassa on nähnyt niin paljon muuta koreaa, ei Fernebo kuitenkaan voine paras paikka olla."

"On, kaikkein kaunein, kaikkein parhain!" vakuutti Olivia lämmöllä. "Mutta minähän unohdin aivan, että sinä olet yleismaailmalainen…"

"Onko se jotain pahaa?" kysyi Sven nöyrästi.

"Ei sinussa, Sven. Se on vaan jonkunmoinen runollinen rauhattomuus, joka pakoittaa sinua liikkumaan paikasta toiseen."

"Niin minä olen kyllä itsekin monasti tuota seikkaa miettinyt, mutta ei se ole autettavissa", tuumaili Sven syvämietteisenä. "Mutta sanokaa minulle nyt, Viva mamseli, oletteko matkoillanne löytäneet sen, mitä toiset turhaan hakevat sekä kotoa että kylästä — onnen?"

Olivia ei vastannut heti "Tämä laulajan elämä on kummallista", hän virkkoi vihdoin, "eikä suinkaan ilman viehätystä. Itse innostua, innostuttaa muita, olla suosittu, kunnioitettu, kukitettu, melkein jumaloitu, se hurmaa, lumoaa ihmisen, antaa elämälle loisteen ja hohdon, joka melkein tuntuu todelliselta onnelta, mutta — ei sitä kuitenkaan liene. Sitäpaitsi on tällaisella elämällä suuri kiusaus turhamaisuuteen."

"Ei kuitenkaan sellaiselle luonteelle, kuin… kuin…"

"Onpa niinkin, Sven. Varmin todistus siitä on, että minä en enää haluaisi takaisin jokapäiväisen elämän touhuihin."

"Niin, sellainenhan se ihminen on, millaiseksi hän on luotu", huomautti Sven huoaten, "eihän voisi ilman lintunenkaan madon lailla kaalin lehdellä elostaa. Mutta eikö Viva mamseli suutu, jos uskallan kysyä erästä asiaa teiltä?"

"En, Sven, saat kysyä mitä ikinä tahdot!"

"Ettehän liene kihloissa jonkun herttuan tai ruhtinaan taikka jonkun muun sellaisen kanssa?"

"En ole, Sven hyvä, en! Olisitko ollut siitä iloissasi?"

"Kaikkea muuta", vastasi Sven, kasvot niin ilosta loistavina, että Olivia hymyillen häntä katseli.

"Mutta, jos minä siten tulisin oikeen onnelliseksi, Sven?"

"No, siinä tapauksessa", vastasi Sven vitkalleen, "täytyisi tyytyä siihenkin, ett'ei teitä koskaan enää saisi nähdä, sillä häpeä olisi, jos ei ajatteleisi toisen onnea enemmän kuin omaansa!"

"Sinä olet aina kaltaisesi, sinä uskollinen Sven! Sisäinen ihmisesi on aina sama, mutta ulkomuotosi — oletko ollut sairaana, kun olet noin kalpea ja laiha?"

"Eikö mitä, pikku Viva mamseli, mutta tiedättehän, miten hinterätekoinen aina olen ollut ja lieneehän tuulet ja aurinkokin jotain osaltaan vaikuttaneet, puhumattakaan minun 'runollisesta rauhattomuudestani', joksi te äsken vaeltamishaluani nimititte."

"Etkö sinä, Sven, kysy minulta vielä yhtä asiaa?"

"Ja mikä se olisi?"

"No vaikka, että olenko minä rikas?"

"Olenhan jo ennen kuullut, että teillä on varoja. Mutta se on minusta yhdentekevää."

"Onkohan, Sven? Jos minä nyt juuri haluaisin antaa sinulle jotain, jota eniten näytät tarvitsevan."

"Mitä se sitten olisi?" ihmetteli Sven. "Kahdet vaatteet minulla on ja metsästä saan uuden tuohipalasen niin usein kuin mieleni tekee."

"Luonnonlapsi!" huudahti Olivia hymyillen onnelliselle Sven'ille, "etkö tunne mitään tarvitsevasi?"

"En mitään — en ainakaan nyt."

"Mutta kun jälleennäkemisen ilo on ohitse, kun minä olen poissa ja jos en koskaan enää tule takaisin — voipihan sekin tapahtua — silloin sinä, Sven, taas vaellat koditonna kuten ennenkin; kylästä kylään, laaksosta laaksoon, kunnes tulet niin vanhaksi, ett'et enää jaksakkaan kulkea: kuinka silloin käypi?"

"Niinkuin käy varpuselle, kun se aikansa on viserrellyt: se putoaa maahan."

"Mutta varpusellakin on sitä ennen ollut oma pieni pesänsä — ja sen juuri minä sinullekin tahtoisin lahjoittaa. Tahdon, että sinulla on oma pieni tupasi muistona lapsuutesi ystävästä. Tahdon tietää, että kun vanhuutesi päivät koittavat, sinulla on katto pääsi päällä."

Sven ei vastannut heti, mutta jonkun ajan kuluttua loi hän Oliviaan katseen, jossa kuvastui niin syvä rakkaus, kunnioitus ja ihailu, kuin ihmissydän konsanaan saattaa tuntea. Vihdoin kykeni hän ajatuksensa sanoin ilmaisemaan:

"En ikinä unohda, pikku Viva, en ikinä, että olette tahtoneet minulle niin arvokkaan lahjan antaa, ja uskokaa minua, jos voisin teitä palvella vaikka viimeisin verenpisarani vuodattamalla, niin tekisin sen, mutta…"

"Mutta?"

"Tupaa en minä voi ottaa vastaan."

"Aivanhan sinä hämmästytät minua, Sven — ja miksi et voi ottaa?"

"Sillä se olisi minulle siteenä, joka ei tuottaisi hyviä seurauksia. Jos olisin talonomistaja" — Sven hymähti herttaisesti, — "täytyisi minun häpeän välttämiseksi pysyä enimmät ajat kotona, mutta sitä minä en voi tehdä, nähkääs pikku Viva! Jos olen iloinen, täytyy minun päästä ulos ilahduttamaan torvellani muitakin ihmisiä ja jos taas olen suruissani, täytyy minun silloinkin päästä ulos, metsän syvään hiljaisuuteen; — tuollainen suuri lahja ei siis sovi minulle, joka nyt kerran en ole niinkuin oikeat ihmiset."

"Ei tässä nyt muu auta; sinun pitää ottaa tupa", intti Olivia itsepäisesti. "Ei sinun sen vuoksi tarvitse pysyä ensinkään enemmän kotosalla. Saathan antaa tuvassasi asua, kenen tahdot, siksi kunnes väsähdät ja haluat itse asettua sinne. Tyydytkö sellaisiin ehtoihin?"

"Oletteko pahoillanne muuten?"

"Olen oikein pahoillani, Sven!"

"Sitä ette saa olla; täytyneehän minun sitte Jumalan nimessä ottaa tupa ja — kiitos siitä! enempää en sano!…"

"Enpä minäkään, mutta sen sanon sydämestäni. Nyt tiedän, että metsälinnullani on pesä, johon lentää levähtämään, kun varjot laskeutuvat, ja ilta joutuu. Olet tuottanut minulle nyt suuren ilon, Sven, ja sinun tulee muistaa, ett'ei tämä lahja sinua mitenkään sido."

"Hyvä on", vastasi Sven yksinkertaisesti, "sillä sitä en voisi kärsiä."

"Ja vielä", jatkoi Olivia melkein hämillään, "et saa kieltäytyä ottamasta vastaan hiukan käsirahoja pieniä tarpeitasi varten."

Tumma, puna levisi Sven'in kalpeille kasvoille.

"Tiesinhän sen", huudahti hän murheisena, "että ne ovat kertoneet, että minä… mutta sen saatte uskoa, Viva, ett'en ollut kerjännyt ennen enkä sen jälkeenkään — tein sen päästäkseni teitä kuulemaan ja sitä varten olisin tehnyt mitä hyvänsä, kun se vain ei ollut rikollista… hyvä Jumala, että ihmisen pitää olla tälläinen raukka, josta toiset saattavat ajatella mitä tahansa!"

"Rakas Sven, älä nyt ole pahoillasi! Enkö minä aina ole uskonut sinua. Niinpä nytkin. Enkä minä mitään pahaa tarjouksellani tarkoittanut. Mutta ei puhuta nyt siitä enää!"

"Kiitos siitä lupauksestanne! Kun pidoissa torvellani puhaltelen nuorison tansseja, otan siitä kolikkoni ja ruokani myös ja luulen itselläni siihen olevan oikeudenkin. Enempää en toimeentullakseni tarvitse enkä enempää huolikkaan. Vapaus on ainoa rikkauteni, jota paitsi en voi tulla toimeen."

"Väärin olisi riistää sitä sinulta", myönsi Olivia.

Kääntyi siitä sitte puhe aivan toisiin asioihin, m.m. Gerdan tulevaisuuteen. Olivia iloitsi sydämestään hänen tulevasta liitostaan, sillä nuori pastori, jonka hän edellisenä iltana kaupungissa oli tavannut, miellytti häntä suuresti. Olivia kertoi, että presidentti oli pyytänyt Gerdaa ensi talveksi Tukholmaan, eikä rovasti katsonut voivansa häntä siitä estää, eikä näkynyt Gerdalla itselläänkään olevan mitään sitä vastaan, joskin ero rakastetusta valoi hiukan katkeruutta hänen iloonsa.

Mutta Sven ei ollut ehdotukseen ollenkaan tyytyväinen.

"Pilaavat tytön siellä", arveli hän päätään pudistaen. "Tuo nuori luutnantti… ei, tiedättekös, Viva, minä en teidän sijassanne suostuisi ehdotukseen."

"Me emme voi kieltää, Sven! Ajatteles, miten suuressa kiitollisuuden velassa olemme sedälle!"

"Niinpä kyllä, mutta se tulisi liian kalliisti maksetuksi, jos Gerda sen kautta onnensa kadottaisi. Ja hän on niin ajattelematon, niin innokas…"

"Mutta joll'ei hänen rakkautensa koetusta kestä, niin minkä arvoinen se sitte on?"

"Kohtalainen koetus on paras hänen laisilleen luonteille. Jos hän pysyisi täällä siksi, kunnes on pastorin julkinen morsian, niin sitte ei mikään loisto enää hänen silmiään huikaiseisi, mutta nyt — kukapa tietää miten käy?"

"Luvattu kuin luvattu, sitä ei nyt enää voi peruuttaa", vastasi Olivia hiljaisesti. "Mutta kun hän palaa takaisin, niin pidä silloin hänestä huolta, Sven, kuten tähänkin saakka. Kellään ei ole niin suurta vaikutusta häneen kuin sinulla. Puhele hänen kanssaan minusta, se tukee häntä. Minä kirjoitan myöskin usein."

"Tehkää se", pyysi Sven vakaasti. "Minun olisi mieleni kovin paha, jos hän pettäisi rakastettunsa, sillä tiedän, että pastorin rakkaus tulee kestämään läpi elämän, ja tuollaisen hulivilin kanssa, kuin tuo luutnantti on, ei Gerda suinkaan olisi kauan aikaa tyytyväinen; siihen on hänessä liiaksi sydäntä, minä kyllä tunnen hänet pienestä pitäen."

"Toivokaamme parasta, rakas Sven", sanoi Olivia nousten istualtaan. "Tule nyt, niin mennään peikkokivelle ja linnalle — tahdon nähdä kaikki nuo rakkaat paikat, joissa läsnä niin monet leikit olen leikkinyt, ja jotka maailmassa kulkiessani niin usein ovat mielessäni väikkyneet!"

Kaikkialla kulkivat he surunsekainen ilo sydämissä, katsellen noita unohtumattomia leikkipaikkoja, ja Sven tuumaili itsekseen, että nyt hän varmaan on niin onnellinen, kuin ihminen vain kerran eläessään saattaa tulla. Aurinko teki jo laskuaan, ja yhä vielä seisoivat he kummulla, jolla heidän linnansa oli, ja josta näkyi osa lahden iltaruskon kuivaamaa pintaa. Siinä Olivia lauloi erään kauniin saksalaisen romansin linnaneidistä ja hänen uskollisesta hovipojastaan, ja hänestä tuntui kuin tässä juuri olisi sitä vastaava todellisuus. Sanoja Sven ei ymmärtänyt, mutta kädet ristissä kuunteli hän tuota ääntä, noita säveliä, joihin hänen mielestään sisältyi kaikki inhimilliset ilot, ja vielä hyvän aikaa sen jälkeen, kuin laulu oli tauonnut, istui hän liikkumatonna, pää käsien varassa, ikäänkuin olisi hän pelännyt ulkomaailman näkemisen häiritsevän sitä lumousta, johon hän oli vaipunut.

Hän heräsi unelmistaan vasta, kun Olivia häntä hiljaisesti olkapäähän kosketti.

"Tule, Sven, on myöhäinen jo, meidän täytyy kiirehtää kotiin."

"Tulen heti; saatan teidät kotiin, mutta sitten menen hiukkasen yksikseni ulos… tämmöisenä iltana ei oikein tahdo pysyä sisällä… tuhannet äänet kuiskaavat ruoikossa, pensaissa ja lahdella; niin on kuin juhannusyö. Tuntuu niin kummalliselta sydämessä, toivoisi vaan siipiä lentoon päästäkseen."

Hiljaisina astuivat ystävykset pappilaa kohden, jonka ikkunat ilta-auringon hohteessa kimaltelivat.

Talon edustalla istuivat toiset kaikki, mutta paljoa ei siinä puheltu, sillä tyyni, ihana ilta vaivutti jokaisen hiljaiseen mietiskelyyn ja vienoon surumielisyyteen. Yksin noihin muutoin niin puheliaihin ja iloisiin luutnantteihinkin vaikutti tämä luonnon juhlahetki niin, että hekin istuivat äänettöminä piirrellen kepeillään santaan käsittämättömiä kuvioita. Kun Olivia ritareineen lähestyi, vilkastui seurue kohta, ja Gerda ja luutnantit läksivät häntä vastaan. Sven oli yht'äkkiä tullut niin huomatuksi ja sellaisen suosion esineeksi, ett'ei hän vaatimattomuudessaan ikinä ollut sellaista osannut uneksiakaan. Ainoa, joka ei antanut itseensä siinä asiassa vaikuttaa, oli mamseli Ulla-Katariina, sillä hänen vastenmielisyytensä Sven'iä kohtaan eneni samassa määrin, kuin toiset osoittivat huomiotaan tälle.

Juuri nyt sattui hän kesken pinaattiastian koristelemista katsastamaan keittiön ikkunasta ulos ja huomasi tuon halveksimansa olennon Olivian rinnalla kävelevän kuin hienonkin herran.

"Hyi tuommoisia tapoja", sopersi hän itsekseen, "maleksia metsiä ja maita mokomankin kurjan rahjuksen kanssa! Mutta niin leivän palaa en sille tänä iltana anna, vaikka olisi vielä toista vertaa laihempi kuin onkaan, sen sanon ja sanassani pysyn!"

Aivan kuin olisi Kulkuri Sven kuullut mamselin uhkauksen, pysähtyi hän käytävälle, kohotti kunnioittaen hattuaan koko seurueelle ja poistui, ennenkuin Gerda ja luutnantit olivat Olivian luo päässeet.

"Että sillä kuitenkin oli sen verran järkeä!" jupisi mamseli Ulla-Katariina. "Odotin vaan, että hän istuutuisi presidentin viereen keinulaudalle ja löisi kättä luutnanteille. Se heittiö ei sitte nykyään enää välitä niin mistään. No, Kaisa, nukutko sinä siihen kinkun ääreen? Etkö näe, että minulla on jo pinaatti valmiina! Kyllä ne vaan syödä osaavat", putisi hän yhä, "vaikka sitte kaulaansa myöten uisivat niin kutsutussa runollisuudessaan."

Parin tunnin kuluttua oli koko pappila unen suloisessa helmassa. Presidentti liikkui hovipiireissä, luutnantit olivat kuninkaallisessa paraatissa, Olivia uudelleen lapsena juosten tukka tuulessa levällään pitkin metsiä ja niittyjä, rovasti saattoi naapuripitäjän uuden apulaisen tammipelissä saarroksen, Gerda hääräili pienoisessa pappilassa, ja mamseli Ulla-Katariinan piti valmistaa päivälliset viidellekymmenelle hengelle, mutta ei saanut käsiinsä kananpoikia, jotka olivat tapettavat, eikä ennättänyt saada päivällisiä ajoissa valmiiksi ja riiteli senvuoksi piioille ja pojille.

Mutta korkealta mäkien takaa kohosi kultainen kuu valaisten hempeällä hohteellaan yksinäisen olennon kalpeita, mutta onnellisia kasvoja ja vienon suloiset sävelet kiiriskelivät kevyessä kesäyön ilmassa. Kulkuri Sven siellä puhalteli metsän hongille ja sammaleisille kallioille, puhalleli riemukkain mielin tunteita, suuren onnensa syviä säveleitä, jotka koko hänen sielunsa täyttivät ja väreilemään saivat.

IV.

On kulunut vuosi eteenpäin. Vihannassa kesäpuvussaan kukoistaa taaskin Fernebon pappila. Leikkiin viekoittelevat kallioiden pehmoiset sammalpeitot vallattomia auringon säteitä, esteettä kuvastuu lahden tyyneen pintaan sinitaivas ja tuuheat lehtirannat, tuoksuvat kukat ympäröivät peikkokiveä ja perhoset kilvan kiitelivät yli niittyjen ja mättäitten.

Taaskin oli pappilassa vieraita. Toinen luutnanteista, joka jo viime kesänä ihastui Gerdan kauneuteen, ja sitte koko talven hänelle kunnioitustaan ja ihailuaan oli osoittanut, oli nyt tullut kahdeksanpäiväiselle vierailulle kuulustelemaan, "miten Gerda nyt maalle tultuaan voipi."

Niin, miten Gerda voi?

Tiesikö hän sitä itsekään! Terveydessä ei suinkaan vikaa liene ollut, sen osoittivat ruusut poskilla, jotka kukoistivat kilpaa puutarhakukkien kanssa. Mutta entä hänen sisäinen ihmisensä — ah! Kulkuri Sven'in varoitus Olivialle, ett'ei Gerdaa pitäisi laskea kodista pois, ei ollut syyttä lausuttu. Hänen kauneutensa oli siksi häikäisevä, ett'ei se voinut olla huomiota herättämättä, missä ikinä hän näyttäytyi, ja yksinkertainen maalaispapin tytär saavutti pääkaupungin hienoimmissa piireissä huomiota, joka ei ollut hänen herkälle, hiukan ylpeälle mielelleen eduksi. Kokonaisen talven oli hän ollut muodissa, ja jos silloin toisinaan sattuikin, että hän unohti lukea iltarukouksensa, niin ei hän koskaan unohtanut ajatella monia voittojaan seuraelämässä. Toisena hetkenä saattoi hän itselleen vakuuttaa, että hän tahtoi jättää koko tämän tenhopiirin ja kiiruhtaa pois, kun vielä voi sen tehdä, takaisin hiljaiseen pappilaan ja sen sydämen luo, joka yhä samanlaisella rakkaudella sykki vaan hänelle; toisena hetkenä hänestä taas tuntui, ett'ei voisi elää ilman noita loistavia juhlia, joissa hän oli ruusuna kukkien keskellä, liekkinä kipunani seassa; kävelyretkiä ja näytelmäiltoja, jolloin hän ei ajasta mitään tiennyt, ja vihdoin ilman tuota hienoa imartelua, valituin sanoin lausuttuja kohteliaisuuksia, jotka vaikuttavat heliotropin suloisen, mutta tukehduttavan tuoksun tavoin.

Ei yksikään hänen monista ihailijoistaan ollut innokkaampi ja lämpimämpi kuin pappilan nykyinen vieras, Gerdan kaukainen sukulainen, luutnantti Gösta M. Sukulaisuus presidentin talossa antoi myös hänelle suuremman tilaisuuden lähestyä ihailunsa esinettä, joka näytti hänestä sitä kalliimmalle, mitä useammat tätä ihailivat.

Gerda, joka vakaasti tahtoi pysyä uskollisena, kauhistui aivan, kun hän tunteitaan punniten huomasi, että naapuripitäjän nuoren papin kuva vaan hälvenemistään hälveni hänen mielestään. Sellaisina hetkinä hän aina päätti lähteä kotiin, ja sellaisena hetkenä hän vihdoin läksikin, kun leivo ensimäisiä kevään viserryksiään ilmassa liverteli, ja sinivuokot pälväillä ja mättäillä kainot päänsä näkyviin nostivat.

Taasen tapasi Gerda kihlattunsa, — sillä sehän pastori kuitenkin Gerdalle Jumalan edessä oli — mutta oliko tuo sama henkilö, oliko hän todellakin niin paljon muuttunut kuin Gerdasta tuntui, vai Gerda itsekö oli tullut niin toisenlaiseksi? Miksi tuntuivat hänestä nyt nuo hyvänsuovat, lempeät kasvot, jotka ennen olivat niin viehättävät olleet, yksitoikkoisilta, ja ääni sitten — olihan se tosin hellä ja sydämellinen, mutta ei siinä ollut tuota salaperäisen lämmintä värettä, jonka Gerda hyvin muisti äänessä voivan olla — niin ei ollut hänestä se juuri miellyttävämpi kuin kasvojenkaan piirteet… väristys puistatti hänen ruumistaan tuota ajatellessa, ja hänen kädenpuristuksensa muuttui kylmäksi ja hymyilynsä teeskennellyksi… Kului useita päiviä eikä pastoria kuulunut uudelleen pappilaan, mutta kun hän sitte vihdoinkin tuli, oli hän niin ujo ja hiljainen, että Gerda aivan kiukustui ja kiiruhti pois vieraansa luota ja koko talosta ja kuljeskeli metsissä ja laaksoissa melkein yhtä suurella innolla kuin Kulkuri Sven. Niin, Sven! Monen monituiset kerrat oli Gerda sydämestään toivonut, että hänellä olisi luonaan tuo taattu ystävä, mutta häntä ei ollut vuosikauteen näkynyt näillä mailla. Rovasti oli Olivian käynnin jälkeen taas muuttunut yhtä juroksi kuin ennenkin, ja mamseli Ulla-Katariina oli entistäänkin kiukkuisempi ja vakuutti, että Gerda Tukholman matkansa jälkeen veti jo melkein vertoja sietämättömyydessä itse Kulkuri Sven'illekin.

Tyytymättömänä itseensä, ympäristöönsä ja nykyiseen elämäänsä, eleli Gerda vaan menneisyyden muistoista, ja hänen mielensä oli alinomaa kuohuksissa. Eräänä iltana pyysi nuori pastori saada puhella kahdenkesken Gerdan kanssa. Gerdan sydän sykki rajusti. Pitikö hänen tulevaisuudelleen nyt tällä hetkellä laskettaman pohja; vapauttaisiko hän, jolle Gerda kerran vapaasta tahdostaan oli sydämensä luvannut, hänet nyt lupauksestaan, ja jos niin kävisi — millaiseksi tulisi Gerdan kohtalo sittemmin muodostumaan?

Vieretysten he istuivat, Gerda ja pastori, lahden rannalla. Gerdan katsetta haki pastori, mutta se tarkasteli veden vaihtelevia laineita.

"Gerda, minun hyvä, rakas tyttöseni", puheli pastori vihdoin liikutuksesta väräjävällä äänellä, "minusta tuntuu, kuin meidän välimme ei enää olisi samanlainen kuin ennen, ja että meidän täytyy puhella keskenämme pari vakavaa sanaa."

"Ethän sinä koskaan muuta puhukaan", vastasi Gerda kiivaanlaisesti.

"Mutta kuuntelithan ennen mielelläsi minun vakavaa puhettanikin, vaan nyt poissa ollessasi olet kuullut puheita toisenlaisia, eloisempia. En sinua soimaa, mutta — toivoisin, ett'et ikinä olisi kotoa poissa ollut!"

"No, joko sinäkin nyt sitä! On aivan kuin olisin tehnyt jotain erinomaisen pahaa. Te tahtoisitte tietysti, että koko ikäni istuisin Fernebossa ja maatuisin kuin näkinkenkä rannalla, aaltojen sitä alinomaa huuhdellessa".

"Se olisi ehkä ollut yhtä hyvä kuin lastun lailla ajalehtia myrskyisellä merellä, viimein sinne kokonaan kadotakseen."

"Onnettomuuden ennustajat ovat sangen ikäviä ihmisiä."

"Älkäämme lausuko toisillemme katkeruuksia, Gerda. Tiedäthän hyvin, miten suuresti epäilin ja taistelin, ennenkuin sinua uskalsin pyytää jakamaan huomaamatonta tulevaisuuttani. Sinä olit rohkea ennen — nyt et sitä enää ole, ja juuri siksi, että sinua niin suuresti rakastan, kieltäydyn siitä onnesta, jota kerran uneksuin. Sinä olet liian loistava, liian lahjakas köyhän maalaispapin vaimoksi; salongeissa on sinun paikkasi. Se minun olisi pitänyt jo ennemminkin huomata, ja siksi en voi syyttääkään ketään muuta kuin itseäni."

Gerda oli ääneti.

"Minähän olen niin vähän, tuskinpa ollenkaan ollut mukana suuressa maailmassa, mutta voin kuitenkin vallan hyvin käsittää, että sankarien joukossa siellä olisin jotenkin mitätön olento", puheli edelleen pastori. "Ja jos sinun nuori sydämesi olisi kiintynyt johonkuhun heistä siellä, niin ethän sille mitään mahda, sinä iloinen, kokematon lapsi! Mutta rangaistuksen ansainnut olisin minä, joll'en antaisi sinulle takaisin vapauttasi ja rauhaasi, vaan kiinnittäisin sinut omaan mitättömään olentooni."

"Sinä näytät itse olevan jotenkin kärkäs saamaan takaisin vapautesi", vastasi Gerda hiukan katkerasti.

"Gerda!" huudahti nuori mies lempeästi, "miten sallii sydämesi sinun puhua minulle noin?"

Nyt oli hänen äänessään niin lämmin, sydämellinen sointu, että Gerdan täytyi katsoa häntä suoraan silmiin. Ja kun hän sen teki, suli jää vähitellen hänen sydämestään, ja kyyneleet nousivat silmiin. Hän, jolle Gerda tavallaan oli ollut uskoton, jota hän oikullisuudellaan oli kiusannut ja melkein pakottanut luopumaan onnensa toivosta, hän istui siinä silmät rakkautta säteillen valmiina uhraamaan oman onnensa Gerdan vuoksi, sillä sen Gerda hyvin käsitti, että uhraus se oli, kun pastori Gerdalle vapauden takaisin antoi — ja kenen tähden tahtoi hän, Gerda, sitten uhrata pastorin? Nuoren miehen, jonka oli tuntenut ainoastaan muutaman kuukauden, josta ei muuta tietänyt, kuin että hän tanssi hyvin, oli hienokäytöksinen ja osasi lausua sukkeluuksia, jotka herättivät yleistä iloisuutta seuroissa!

Oli kuin salama äkkiä olisi iskenyt Gerdan sieluun ja valaissut siellä joka sopukan, näyttänyt selvästi sen elämän tyhjyyden, jota hän äsken oli elänyt ja osoittanut, kuinka sisältörikkaan elämän hän juuri oli hylkäämäisillään. Heti tuon tajuttuaan hän vilkkaalla tavallaan ojensi molemmat kätensä nuorelle miehelle ja kuiskasi tälle nöyrästi: "oi, anna anteeksi ja unohda! Sydämeni ei koskaan ole lakannut sinua rakastamasta, mutta loisto on vaan häikäissyt mieleni — voitko, tahdotko rakastaa minua niinkuin ennenkin?"

Ilo välähti pastorin silmissä, mutta sammui pian jälleen. Hetkisen istui hän ääneti, mutta vastasi sitten äänellä, jonka sävy oli yhtä rauhaisa kuin tavallisesti:

"Kyllä rakastan sinua nyt niinkuin ennenkin, mutta en tahdo tällä hetkellä käyttää hyvyyttäsi hyödykseni; ehkä jo toisena hetkenä sitä katuisit, sillä noin liikutettuna, kuin nyt olet, ei pidä mitään päättää. Lähden nyt kotia enkä tule ennenkuin neljäntoista päivän kuluttua. Tutki sill'aikaa sydäntäsi ja sano minulle sitte pelkäämättä suora totuus. Minä olen aina oleva ystäväsi enkä tuomarisi."

"Kiitän sinua siitä", vastasi Gerda, kasvot hehkuvina ja ääni harmista väristen, "mutta minä voin kyllä olla oma sekä ystäväni että tuomarini."

Ja kiireisin askelin riensi hän kotia kohti, katsahtamattakaan tuohon kiittämättömään olentoon, joka hänet oli "hylännyt!"

Mietteissään istui nuori pastori katsellen aaltoja, miten ne nousivat ja laskivat. Tuollainen oli Gerdankin mieli. Mutta pastori tiesi myöskin, että kun siinä tuuli asettuu, ja se tyyneeksi muuttuu, ei mikään niin selvästi voi taivaan sineä kuvastaa kuin se. Siitä nyt vaan oli kysymys, saisiko hän koskaan noita laineita tyyntymään.

Huoaten nousi hän istualtaan ja alkoi astella metsäpolkua yksinäiseen kotiinsa, illan varjojen yhä tummetessa hänen ympärillään.

Seuraavana aamuna, kun Gerda paraillaan seisoi pienen neliskulmaisen peilin edessä huoneessaan ja kampaili tukkaansa, kuuli hän vaunujen ratinaa lehtikujasta. Hän astui askeleen ikkunaa kohti, jonka alle vaunut juuri olivat pysähtyneet ja huomatessaan, kuka tulija oli, kohosi hänen kasvoilleen hohde, aamuruskoakin kirkkaampi, ja tavallista syvemmin täytyi hänen hengittää saadakseen keuhkoihinsa tarpeeksi ilmaa. Gösta luutnantti sieltä tuli — tuli hänen, eikä kenenkään muun vuoksi, sen ymmärsi Gerda vallan hyvin. Tosin oli Gerda sanomattoman iloinen, mutta sittenkin tuntui rinnassa outo ahdistus; hän riemuitsi ajatellessaan tällaista hauskaa keskeytystä jokapäiväisen elämän ikävässä yksitoikkoisuudessa, mutta toivoi samalla vierastaan satojen penikulmain päähän. Nyt oli kuitenkin hänen ensimäisenä ja suurimpana huolenaan osata tervehdyksessään osoittaa emännän arvokasta kohteliaisuutta, ja sitävarten hän par'aikaa koetti asetella kasvojansa niin rauhallisiksi kuin suinkin, kun samassa ovi riuhtastiin auki — ja mamseli Ulla-Katariina astui sisään kiukusta punasena, niin melkeinpä voisi sanoa sinisenäkin.

"Mitä minä sanoin viime vuonna, kun sinut sinne Tukholmaan piti lähettää?" alkoi hän. "Sanoin, että Fernebo, joka ennen on ollut kunniallinen talo, tästälähin muuttuu ryövärein pesäksi, ja niin on käynytkin tuolla ulkona on parast'aikaa muuan rosvo, joka saalistaan väijyy. Hyi, sellaisia nuoria! Jo minä toki sinun sijassasi häpeisin!"

"Kyllä minä häpeänkin — mutta vanhojen puolesta", vastasi Gerda tyyneesti; astuen mummon ohi ottamaan vastaan Göstaa, jonka kasvot loistivat jälleennäkemisen ilosta.

Rovastikin oli kuin päiväpaiste; hänkin iloitsi saadessaan hiukan vaihtelua yksitoikkoisessa elämässään, ja niin kului muutamia iloisia päiviä Fernebon pappilassa, huolimatta mamseli Ulla-Katariinan huonosta tuulesta, joka aina olikin pahin alussa. Talon järjestystä se koskaan ei häirinnyt, eikä yksikään voinut valittaa mamselin milloinkaan niin kuuman olleen, että ruoka liiaksi oli kärventynyt tai pohjaanpalanut.

Gösta luutnantin silmät puhuivat yhä selvempää kieltä, jota oli mahdoton väärin käsittää, varsinkaan Gerdan. Mutta kuitenkin pelkäsi Gerda, että tämä tunteensa sanoihin pukisi, sillä yhä vielä oli hän epäilevällä kannalla, ja nuoren papin suruinen, lempeä katse oli aina hänen mielessään. Hänet Gerda tunsi, tiesi mikä oli miehiään; tiesi hänen arvonsa, hänen tasaisen ystävällisen luonteensa, hänen osanottavaisuutensa kaikkien, mutta varsinkin kärsivien kohtaloon. Gerda muisti, miten usein he ennen olivat puhelleet siitä, miten maailmassa olisi elettävä, että heidän yhteytensä voisi jatkua vielä haudan tuollakin puolen. Olisikohan hän, Gerda, näin voinut jutella Göstankin kanssa, jos tämä olisi hänen kihlattunsa? Ei koskaan, sen Gerda selvästi tunsi. Gösta oli vilkas, täynnä tulta ja huomaavainen, mutta mitä hän ajatteli korkeammista asioista tai ajatteliko niitä ollenkaan, — sitä ei Gerda tiennyt, tuskin sitä uskoikaan. Göstan läheisyys vaikutti häneen aina huumaavasti, mutta nuoren papin sen sijaan rauhoittavasti ja ylentävästi. Ja kuitenkin! Göstan rinnalla saisi hän olla mukana suuren maailman iloissa ja nautinnoissa, sillä jos kuka, niin Gösta juuri kuului tuohon suureen maailmaan, sen sijaan että pastorin kanssa pitäisi elää jonkunmoista luostarielämää, huomaamatonna, seurustella aina vaan tuommoisten kunnon — mutta ikäväin ja kaikkia harrastuksia puuttuvain maalaisten kanssa! Jos ottaisi Göstan, niin ei hän ikinä voisi unohtaa rikkomaansa lupausta, jos taas pastorin, niin ajattelisi hän alinomaa maailman iloja, joista oli kieltäytynyt — niin todellakin Gerda taisteli vaikeaa taistelua; ja hän taisteli yksin, sillä vaikka hänen sydämestään toisinaan nousivatkin palavat rukoukset, ei hän niistä tuntenut lohtua löytävänsä, vielä vähemmin voimaa saavansa tekemään mitään varmaa päätöstä, ja kuitenkin hän tunsi, että nyt oli päätös tehtävä, sillä hän ymmärsi, ett'ei Gösta tällä kertaa ennen lähtisi kuin oli asiansa selville saanut. Hän arveli myöskin isänsä olevan suostuvaisen tähän liittoon, sillä luutnantilla oli tunnettu nimi ja toivoi saavansa omaisuuttakin, ja ne eivät kumpikaan rovastista olleet hyljättäviä.

Niin kului vieläkin pari päivää, joina luutnantin tunteet nähtävästi vaan lämpenivät, mutta hän ei saanut koskaan sopivaa hetkeä niiden ilmaisemiseen, sillä Gerda vältti aina niin taitavasti sellaiset tilaisuudet, että luutnantti oli melkein epätoivoon joutua.

Eräänä ihanana kuutamoiltana, kun oli tultu lahdelta soutelemasta, lausuivat kaikki toisilleen hyvää yötä, asettuakseen levolle. Mutta Gerda oli liian suuressa jännityksessä voidakseen nukkua. Kauan istui hän avonaisen akkunan ääressä käsi poskella, mutta liian ahtaaksi kävi hänestä olo siinä, tuntui kuin olisi tahtonut tukehtua. Ulos raittiiseen ilmaan hän tahtoi, vaikka hetkiseksi vain; hän kääri liinan hartioilleen, sipsutti hiljaa rappuja alas, sieltä puutarhan kautta puistoon, joka oli sen jatkona. Täällä kulki hän edestakaisin käytäviä pitkin, joille kuu lehvien välitse kultiaan valeli. Vihdoin istahti hän jalavan juurelle, jossa pehmeä sammalistuin houkutteli hetkiseksi levähtämään. Rauhattomain ajatusten kiusaamana hän kätki kasvonsa käsiinsä, joille hänen tummat kiharansa runsaina valuivat.

Tuskin oli hän ehtinyt siihen istahtaa, kun jo kuului askeleita hiekkakäytävältä ja ennenkuin aavistikaan, tunsi hän, miten kaksi lämmintä kättä hellästi tarttui hänen omiinsa ja puoleksi väkisten irroitti ne, ja katkonaisin sanoin, ääni, tuo liioinkin tuttu ääni, hellästi värähdellen, puheli hänelle:

"Suo anteeksi, kallis Gerda, että tässä paikassa ja tähän aikaan tavotin sinut, mutta minun täytyy saada kanssasi puhella, ett'ei sisäinen kuumuuteni minua aivan näännyttäisi!"

"Jumalan tähden, hiljaa, älä puhu mitään!" rukoili Gerda tuskissaan koettaen irroittaa käsiään, jotka Gösta päästikin, puristaakseen sitä innokkaammin Gerdaa vyötäisistä.

"Älä pyydä minua vaikenemaan, Gerda, sitä en voi" — ja nyt seurasi selitys hänen tunteistaan, selitys niin hehkuva, niin kiihkoisa, että Gerdan ajatuskyky melkein pysähtyi. Aivan ensi näkemältä oli Gösta häneen rakastunut, ja viimeiseen hengenvetoonsa hän häntä rakastaisi, eikä koskaan — sen hän pyhästi vannoi — toinen nainen voisi täydellisesti Gerdan sijaa hänen sydämessään täyttää.

Oli siinä eloa, oli tulta, oli kiihkeyttä, yhä laimeammaksi kävi Gerdan vastustus, hurmaus kasvoi, ja entiset lupaukset tuntuivat heikkonemistaan heikkonevan. Ja kuitenkin vaati omatunto häntä sitä tunnustamaan. Hetkiseksi hän siihen voimaa saikin, hän tunnusti vapaaehtoisesti antaneensa uskollisuuden lupauksen nuorelle papille, jonka Gösta viime vuonna pappilassa oli nähnyt, ja ett'ei hän koskaan voisi tuntea itseänsä onnelliseksi, jos rikkoisi tuon lupauksensa.

Taukosi nyt Göstan sanatulva, mutta tuokioksi vaan. Jo seuraavana hetkenä hän mitä suurimmalla kekseliäisyydellä koetti osoittaa, että tuollainen, melkein lapsena annettu lupaus ei mitenkään voinut olla sitova, ja että Gerda tekisi melkein itsemurhan antautuessaan elämään, jonka yksitoikkoisuus olisi kerrassaan kuolettava, ja miehelle, joka ei ymmärtäisi hänen arvoaan, niin, joka oli kylmä ja tunteeton, niinkuin jokainen kyllä saattoi huomata. Tekisipä Gerda vielä toisenkin murhan, sillä hänellä, Göstalla, sen hän selvästi tunsi, ei olisi rohkeutta elää ilman Gerdaa — ja jos Gerda kuitenkin tietäessään särkeneensä Göstan elämän voisi olla onnellinen, niin, silloin ei hänellä sydäntä olisikaan, silloin ei hän olisikaan se lämmin; enkelimäinen nainen, jommoiseksi Gösta hänet mielessään oli ajatellut — ja silloin — voimakkaasti sulki Gösta hänet syliinsä; hän tunsi miten Gerdan hento olento liikutuksesta värisi, ja Göstan huulet vaikenivat kohdatakseen kuumassa huumauksessa Gerdan, kun — mikä se oli! Kirkkaina kiiriskelivät kesäyön hiljaisuudessa tuohitorven surunvoittoiset säveleet, kaiutellen: "Kultaisessa kartanossa"… Kulkuri Sven se siellä soitteli, sen Gerda kyllä tunsi, ja siinä hetkessä oli koko nykyisyyden hurmaus ohi, ja lapsuuden muistot, äidin, sisaren ja kihlatun kuvat väikkyivät valojuovana hänen sielussaan. Tarmolla kohotti hän päänsä, silmissä omituinen loiste, hiljaa, mutta päättävästi työnsi hän hämmästyneen Göstan syrjään ja kevyesti, kuin kesäiset udut haihtuvat auringon tieltä, hän kiiruhti yli polkujen ja mättäiden, suuntaan, niistä sävelet tulivat, onnellisena tietäessään vihdoinkin tapaavansa olennon, jolle voi uskoa kaikki huolensa, epäilyksensä ja heikkoutensa.

Kun varhaisen kesäaamun ensimäiset säteet taivaan rannalta kohosivat, lankesi niiden hohde Gerdan ja Kulkuri Sven'in onnesta loistaville kasvoille. Nuo uskolliset ystävykset istuivat yhä riippakoivun alla samassa paikassa, jossa Sven niin usein Olivian kanssa ennen oli istunut, ja Gerda ojensi Sven'ille kätensä sanoen:

"Jumalan kiitos, Sven, että tulit! Nyt näen taas selvästi, ja sieluni on jälleen saavuttanut tasapainonsa, ja menneisyys tuntuu raskaalta unelta!"

"Näkyypä tällaisestakin toisinaan voivan olla jotain hyötyä", tuumaili Sven. "Sydän on herätessä täynnä kiitosta ja ylistystä."

"Niin, sinä olet oikeassa. En saata kyllin kiittää Jumalaa ja sinua siitä, että ajoissa tulin huomaamaan, kuinka imartelu, jota niin paljo on osakseni tullut, vähällä oli myrkyttää sieluni ja kääntää mieleni elämän todellisesta onnesta vaan näennäiseen sellaiseen. Aivan varmaan nyt olisin katunut, jos eilen olisin antautunut siihen hurmaukseen, joka minut silloin valtasi."

"Siitä voitte olla varma. Sydän, joka ei pysy uskollisena, ei tule koskaan saavuttamaan rauhaa. Ja vaikka te maailmassa muuttuisitte kuin kuivunut lehti, rakastaa pastori teitä kuitenkin, sen sijaan kuin tuollaiset korkeat herrat silloin eivät enää vähintäkään välittäisi, sellainen se on tämän maailman meno: tänään ruusu, huomenna toinen."

"Ja sinä sanot, Sven, että Teodor on sinulle sanonut yhä vieläkin rakastavansa minua?"

"Sanon, ja sanassani pysyn. Ajatelkaas, miten pastori hoiteli vanhaa äitiänsä, joka vanhuuttaan oli jo kuin lapsi, sellaisella kärsivällisyydellä, ettei sitä toinen olisi paremmin voinut tehdä. Sellaisissa asioissa se ihmisen sydämen laatu tulee ilmi, nähkääs. En tahdo sanoa, että te, Gerda, juuri olette hänelle tarpeeksi hyvä, mutta kiittäkää Luojaanne, joka sellaisen miehen on teidän tiellenne saattanut, hän on teille aivan kuin aitaus, joka estää teitä yli rajojenne rimpuilemasta."

"Toivoisin, että hän olisi täällä, voidakseni pyytää anteeksi sopimatonta käytöstäni", sanoi hiljaisesti Gerda.

"Nyt puhutte niin, että sitä kelpaisi Vivankin kuulla, ja kyllä minä teitä asiassa autan. Olkaa huoleti, pikku kultamuruseni, huomenna tähän aikaan on teillä asiat selvillä tuon kunnon miehen kanssa, ja tulevana vuonna tähän aikaan puhaltaa Kulkuri Sven tuohitorvellaan häämarssia, jonka pitää kuuluman yli kahden pitäjän, vieläpä vähän kolmanteenkin."

"Voi sinä vanha Sven! Miten hyvä ja uskollinen aina olet! Jos sinulla mielitietty olisi, niin ei varmaankaan mikään mahti maailmassa saisi sinua hänelle uskottomaksi!"

"Ei-ei", vastasi Sven tarkoittavasti, "ei vaikk'ei hänellä olisi aavistustakaan, että kannan hänen kuvaansa sydämessäni. Ja jos vielä on niin onnellinen, että saa vastarakkauttakin — äh, vielä tässä nyt mitä, yhtä helposti voisi pikku lintunen kovaksi kivimöhkäleeksi muuttua."

"Etkö sinä, Sven, koskaan ole rakastanut?

"Hm!" Sven punehtui kauniisti kuin nuori tyttönen, "voisihan sekin olla mahdollista."

"No, onko tyttö myös sinua rakastanut?"

"Oliko tuossa nyt järkeä? — rakastaa tällaista variksenpelättiä kuin minä olen!"

"Sven parka!" Gerda laski kätensä ystävällisesti Sven'in olalle. "Sillä tytöllä sitte ei ole sydäntä ollenkaan!"

"Onpa niinkin ja puhdas sydän onkin, niinkuin itse Herran enkelillä."

"Eikä kuitenkaan huomaa sinun ansioitasi."

"Huomasittekos te, Gerda neiti itse, pastorin ansioita? Minun ansioitani, jos niitä onkaan, lienee vaikeampi huomata, ja jos ne joskus tulisivatkin näkyviin, niin… Ei nyt enää niistä puhuta, Gerda, en jaksa sitä kuulla. Mutta sen minä sanon, että sellaista ilon hetkeä kuin illalla, jolloin minun tuohitorveni teitä ajoissa varoitti, ei minulla ole ollut vuoden ja vuorokauden kuluessa — sillä tiedän miten Viva olisi surrut, jos olisi saanut kuulla, että Gerda on pettänyt sen, joka ansaitsee hänen sekä kunnioituksensa että rakkautensa. Luvatkaa minulle, että kirjoitatte Vivalle tästä asiasta."

"Sen lupaan varmasti, Sven!"

"Kiitos kaunis siitä! Hyvä Jumala kuitenkin, kun minulle vielä sekin päivä koitti, jona tuohitorveni oli jollekin ihmiselle tosihyödyksi! Kun nyt maailmasta lähden, niin tiedän varmasti tehneeni ainakin yhden hyvän työn. Tunnen, että elämäni tämän jälkeen tulee kevyeksi kuin taivaan lintusen; on sillä elämälläkin ilohetkensä ja, tiedättekös, Gerda, tänään, kuten kerran ennenkin, jolloin Kulkuri Sven'illä oli hänen ilojuhlansa, hän ei muuta kaipaa kuin siipiä, jotka hänet korkealle kohottaisivat, sillä kun mieli on köykänen, tuntuu vaikealta olla maahan sidottuna."

"Kyllä sinä nekin saat, Sven, saat ehkä ennemmin kuin sinun ystäväsi, Viva ja minä, sitä toivoisimmekaan."

"Tarkoitatteko siis, että Viva joskus minuakin ajattelee?"

"Ajattelee, ja tiedäppäs, Sven, jos olisin häijy, niin tulisin melkein kateelliseksi sinulle, sillä niin paljon Viva kirjeissään sinusta puhuu."

"Enkö minä saisi kuulla, mitä hän kirjoittaa?" kysyi Sven nyhtäisten tukun nurmea maasta.

"Kyllä sinä ne saat kuulla, olen juuri sinun vuoksesi säästänyt kaikki Vivan kirjeet. Alinomaa hän niissä kuulustelee, onko sinulla koskaan tapana omassa pienessä tuvassasi levähtää, ja minä olen vastanut hänelle, mitä kotoa kirjeiden kautta olen saanut tietää, nimittäin että vaikka sinä tahtoisitkin, niin tuskin sinne mahtuisit, kun niin monelle köyhälle olet siellä asunnon luvannut."

"Onhan se niin muhkeata, kun voi pitää hyyryläisiä", tuumaili Sven.

"Niin ja lisäksi vielä sellaisia, jotka maksavat niin hyvin", jatkoi Gerda hymyillen.

"Aivan yhtä paljon kuin minäkin metsissä majaillessani, ja kuitenkin on minulla paljoa hienompi asunto; mutta se tupa on minulle kuitenkin niin rakas antajansa vuoksi. Mutta kas! jopa kohoaa aurinko yhä korkeammalle. Menkää nyt kotiinne ja levätkää oikeen rauhassa ja toimittakaa sitte luutnantti tiehensä vaikka jo huomispäivänä. Minä lähden suoraapäätä pastorin, luo, kertomaan millä kannalla hänen asiansa ovat. Ja sitte pitäisi teidän kummankin kertoa rovastille väleistänne, että voitte olla kihloissa oikeen rehellisellä tavalla. Tiedän, että arvoisa pastori sitä jo kauan on toivonut, mutta te olette panneet vastaan."

"Kyllähän sinä, Sven, paraiten tiedät, miten kiivas isä on, ja miten hartaasti hän toivoo, että minä joutuisin hienoihin naimisiin."

"Mutta tämä liitto, voi teille, tulla tieksi taivaaseen, ja sitä ei pappismiehen ainakaan sopisi paheksua, tiedän mä. Ja sitäpaitsi, jos teidät, Gerda, oikeen tunnen, niin tiedän, että teissä on sen verran isänne luonnetta, että kyllä voitte sietää vähäisen ottelun rakkautenne puolesta. Ja kaikki ihmisethän senkin tietävät, että pastori jo ensi vuonna saa oman paikan, enkä siis ymmärrä, mikä teillä on esteenä. Hyvästi nyt, kultamuruseni; huomisiltana tapaatte ystävänne!"

* * * * *

Oli kirkas päivä syyskuussa seuraavana vuonna. Metsä oli vielä tiivis ja tuuhea, vaikka sen punakellertävä värivivahdus jo ilmaisikin hävityksen enkelin kylmine henkäyksineen sen yli liidelleen. Hiljaista oli nyt laaksoissa Fernebon ympärillä, sillä pois etelään olivat laululintuset rientäneet. Orjantappurapensasten punaiset marjat hohtivat kuin rubinit, ja puitten oksain välissä hämähäkin verkot kastehelmistä kirkkaina kimaltelivat. Ikäänkuin ilokyynelten kostuttamana luikerteli muuriruoho Gerdan pienen vinnikamarin ikkunan ympärillä; siellä sisällä istui pari Gerdan parasta ystävää eroitellen tuuheimpia myrtin oksia Gerdan morsiusruunuksi, sillä tänä päivänä tulisi Gerda antamaan kätensä nuoruutensa rakastetulle, Vårsätran kappalaiselle.

"Kukahan tuolla tulee?" kysäsi toinen neitosista; "eikö vaan liene Kulkuri Sven!"

"Ei ole, eihän Sven noin hitaasti kävele."

"Mutta hän se sittenkin on, näkeehän sen jo kumarasta vartalostakin."

"Kyllähän Sven kumarassa kulkee, mutta ei sentään noin käyränä."

"Saanko minäkin nähdä", pyysi Gerda tullen ikkunan luo. Mutta ennenkuin hän ennätti tulijaa huomatakkaan, ratkaisi tämä itse kysymyksen puhaltaen tuohitorvellaan iloista marssia.

"Sven se on, Sven se on!" huusivat neitoset kilvan ja nyökäyttivät ystävällisesti päätään tervehdykseksi tutulle tulijalle, joka herttaisesti hymyillen heille uutta lakkiaan kohotti.

Sven oli nyt oikeen hieno uudessa puvussaan ja kukka napinlävessä. Mutta hän olikin kutsuvieras eikä millään ehdolla olisi häistä pois jäänyt. Tänään oli hän varustautunut kestämään mamseli Ulla-Katariinankin kiukkuisia katseita. Ja kiukkuiset ne todella olivatkin, sekä katseet että koko ihminen, mutta ruokien vuoksi ei mamselin ainakaan tarvitseisi hävetä, sen oli hän pyhästi luvannut, vaikka sitte morsiusparin tähden sen saikin tehdä.

Sven tuli jo hiukan aikasemmin päivällä, sillä hän ajatteli, että Gerda ehkä haluaisi antaa hänelle vielä jotain toimitettavaksi tai mahdollisesti tahtoi vielä jostakin asiasta hänen kanssaan ennen vihkiäisiä jutella. Ja siinä hän ei erehtynytkään. Sven oli tervetullut ja tarpeellinen henkilö ja — verrattain onnellinen. Mutta vaikka hän sitä olikin, kohosi kuitenkin hänen rinnastaan tuon tuostakin syvä huokaus, sillä hän ei voinut olla muistelematta vierasta, joka juhlasta puuttui, vierasta, joka sille moninkertaisen loiston ja virkeyden olisi antanut, — hän ei voinut olla ajattelematta Oliviaa.

Mutta myöhemmin illalla toivottiin Olivialta kirjettä, koska nyt oli postipäivä, ja hän jo aikoja ennen, oli saanut tiedon juhlapäivästä.

Ei siinä kyllin, että koko pappila sisältä oli koristettu köynnöksillä, olipa vielä luhtikin kaunistettu; siellä piti väen myöhemmällä saada tanssissa, pyörähdellä, ja soittajan virkaa hoitaisi luonnollisesti Kulkuri Sven.

Vihkiminen oli ohi. Se toimitettiin kirkossa, jonne mennessä. Sven, lupauksensa mukaan, puhalsi häämarssin, joka, joll'ei juuri "yli kahden pitäjän, vieläpä vähän kolmanteenkin", kuulunutkaan, kuitenkin kauniisti kajahteli. Väki pyörähteli paraillaan luhtilla, Sven'in lumoavan tuohitorven sävelten tahdissa, jotka milloinkaan eivät viehättävämmästi olleet nuorta kansaa ilohon kutsuneet. Hehkuvin poskin ja loistavin silmin, paksuanturaisissa jalkineissaan, siinä pari toisensa jälkeen pyörähteli, aina väliin ilosta hypähdellen ja hihkaisten mennessään niin, että koko luhti kajahteli; välillä kävivät he tyytyväisinä taputelemassa Sven'iä, joka istui nurkassaan ylösalasin käännetyllä ja lehvillä koristetulla oluttynnyrillä. Morsiuspari, rovasti ja kaikki vieraat kävivät useamman kerran katsomassa tanssia; täytyipä mamseli Ulla-Katariinankin vähäksi aikaa jättää vispilä ja kauha ja tulla katsomaan nuorten iloa.

"Niin", puheli hän itsekseen, "hyvähän niiden on huvitteleida, jotka eivät muuta tee kuin syövät sitä, mitä toiset suurella vaivalla saavat heille laittaneeksi; osaisin sitä minäkin iloita, jos joku minulle ruuan valmiiksi laittaisi, mutta sitäpä ei kukaan vielä tähän asti ole tehnyt."

"Hauska on katsella noiden iloa", puheli tuomarin rouva, joka seisoi lähinnä mamseli Ulla-Katariinaa, jotakin tälle sanoakseen.

"Enpä minä sitä voi sanoa!" kuului vastaus. "Ihanhan ne ovat kuin villejä kaikkityyni, Minä en koskaan ole tanssia suvainnut."

"Emmeköhän sentään nuoruudessamme liene vähän tanssineet jokainen."

"En minä ainakaan enempää kuin kellotapuli kirkkomäellä. Minulla oli kyllä muutakin tekemistä. Jos minä jalkojani tanssittelin, niin tein sen rukkia pyörittäessä tai kankaan ääressä suksia polkien. Mutta toiset ajat, toiset tavat; nykyään ihmiset tuskin voivat yhtä sikaa tappaa, jollei heti pidä toimittaa pitoja ja tanssia sen johdosta."

"Mutta kun on tällainen ilojuhla kuin tänään, niin silloin toki lienee luvallista hiukan pyörähdellä…"

"Ilojuhla, no niin, niinhän se on. Lopussa kiitos seisoo, vaikka Jumala sen tietäköön, ett'en minä heille muuta toivo kuin hyvää. No, nyt ne vihdoinkin saivat tämän tanssin loppuun ja pääsee hetkiseksi kuulemasta Kulkurin torven toitotusta. Hiljaa, mikä se oli? Joko se nyt taas alkaa?"

"Ei, posti siellä vaan tullessaan päivän kunniaksi torveensa puhaltaa."

"Kas niin, nyt sillekin pitää toimittaa ruokaa ja muuta suuhun pantavaa; parasta on mennä takaisin sisään, taikka muuten ne piian hutaleet ottavat mitä eteen sattuu; niinhän tämä talo muuten onkin kuin, paras kievari, toiset tulevat, toiset menevät, niin ettei ole hetken lepoa."

Myöhempään illalla syötiin salissa vanhan tavan mukaan vahva illallinen hevosenkengän muotoon katetussa ja kukilla koristellussa pöydässä. Morsiamen erityisestä pyynnöstä oli Kulkuri Sven saanut paikan pöydän toisessa päässä "hienojen" vierasten joukossa. Hämillään, melkeinpä nolona hän siinä istui, vähän väliä tukkaansa korjaillen. Sillä oli ihmeellinen vetovoima alaspäin. Sven tuskin ruokaa maistoikaan, ja noita monia viinilajeja hän sitäkin vähemmin nautti. Kauas vieraille maille riensivät aina uudelleen ja uudelleen hänen ajatuksensa, rakkaan henkilön luo, eikä mikään noita hänen retkeilyjään estänyt, sillä yksikään ei Sven'iä puhutellut.

Kun malja morsiusparin kunniaksi juotiin, rukoili Sven sydämestään Jumalalta heille onnea ja siunausta. Toisia maljoja esitettäessä nousi hän seisomaan kuten muutkin, osoittaakseen, että hän sekä kuuli että näki, mutta ajatukset ne olivat uudelleen karanneet toisaalle. Lopuksi pyysi rovasti itse hetkiseksi hiljaisuutta, hänellä oli morsiusparille lausuttava sisaren tervehdys rakkaalta Olivia tyttäreltään…

Nyt sai Svenkin eloa ja väriä ja loistavin silmin ahmi hän jokaisen sanan rovastin huulilta.

"Minulla oli ilo äsken juuri saada Olivialta kirje", alotti rovasti, "jossa hän pyytää sanomaan teille, rakkaat lapseni, että hän kaikkine tunteineen ja ajatuksineen on tänään teidän tykönänne. Suuresti pahoittelee hän sitä, ett'ei voi olla luonanne tänä ilojuhlana, jonka merkityksen hän nyt sitä syvemmin tuntee, kun itsekin juuri näinä päivinä on kätensä ja sydämensä pois luvannut… niin, hyvät ystävät! tämä on ilosanoma, odottamaton ilosanoma pyydän teitä siis juomaan maljan vanhemman tyttäreni onneksi hänen kihlauksensa johdosta Itävallan lähettilään, kreivi Herman von Steinert'in, kanssa Pariisissa."

Syntyi hälinää yhä vilkastuvien vieraiden joukossa; laseja kilisteltiin, ja hämmästyksen ja ilon ilmauksia kuului kaikkialta; mutta kukaan ei huomannut, että yksi lasi jäi koskematta eikä sitäkään, kuinka avoimesta ovesta äänetönnä kuin varjo yksi vieraista hiipi ulos, eikä senjälkeen enää iloiseen hääjuhlaan ilmestynyt…

Mutta vielä kauan senjälkeen, kun tulet häätalon ikkunoista olivat sammuneet ja vieraat poistuneet kukin kotiansa, kajahteli vuoroin metsissä ja rannikoilla tuohitorven sävelet, vihlovina, katkonaisina, milloin surkeasti valittavina, milloin vienon surullisina, milloin taas raivoisina kuin epätoivon kirkuna, kunnes vihdoin heikkonemistaan heikkonivat ja aamuauringon sarastaessa kuulumattomiin häipyivät.

Toisena hääpäivänä kohtasi morsianta hänen ensimäinen surunsa uudessa elämänsä jaksossa. Pari palvelijaa, jotka olivat olleet ulkona asioilla, tulivat pelästyksissään kotiin ja kertoivat löytäneensä kummulla riippakoivujen alla Kulkuri Sven'in — kuolleena, mutta hymy huulilla, aivan kuin olisi vaan nukkunut. Ensin olivat he luulleetkin hänen nukkuvan, sillä olihan niin tavallista, että hän yönsä puitten ja pensaitten suojassa vietti; mutta kun he koettivat häntä herättää ja yrittivät leikkiä laskea siitä, ett'ei hän vielä ollut hereillä, vaikka aurinko jo korkealla taivaalla paistoi, huomasivat he, ett'eivät auringon säteet enää, eloa noihin kangistuneisiin kasvoihin ikinä loisi, eikä valo konsana enää sammuvista silmistä heijastaisi. Tuohitorvi oli kovasti puristettuna vielä kädessä, ja pää lepäsi raskaasti koivun runkoa vasten.

Syvästi liikutettuna kiiruhti Gerda puolisoineen ystävänsä ruumiin luo; surullisen saattueen muodosti joukko, joka Kulkuri Sven'iä kantoi hänen tupaansa, jonka hän nyt ensimäisen kerran itselleen omisti. Kunnioittaen siirtyivät "hyyryläiset" nyt syrjään, kun talon isäntä täten tuloansa teki.

"Kyllä se Sven raukka paleltui kuoliaaksi", puheli muuan rengeistä, "sillä yöllä oli kovanlainen halla, ja varmaan oli hän, kuten me toisetkin, kallistanut lasia tällä kertaa vähän liiemmältä, vaikka muuten ei suinkaan sitä tapaa pitänyt. Ja hän ei sietänyt mitään. Kun hän lämpimistä huoneista tuli kylmään yöilmaan ja sellaisella raihnaisella ruumiillaan asettui kostealle maalle nukkumaan, niin muuta ei tarvittukaan."

"Niin, kyllä hän lie ollut vähän päästään pyörällä, sillä myöhään yöhön kuulin minä hänen torvellaan puhaltelevan, kuin olisi hän kokonaiselle rykmentille marssia soitellut, milloin nopeaan, milloin hitaasti, mutta ei siinä mitään oikeaa nuottia ollut — ja soittamaan hän jäi vielä, kun minä nukuin", puheli toinen renki.

"Mutta nyt hymyilee hän kaikelle", sanoi kolmas, "yhtä lempeästi ja iloisesti kuin eläissäänkin. Kyllä saa etsiä hänen laistaan, eikä tule toista, joka hänen tavallaan saa eloa sekä nuoriin että vanhoihin.

"Teodor", sanoi nuori rouva kyynelsilmin. "Ota tuohitorvi hänen kädestään; pannaan se säästöön Oliviaa varten."

Nuori pappi teki niin, ja kun Gerda otti tuon pikku kappaleen, joka niin kauniisti oli osannut tulkita niitä rikkaitten tunteitten monia eri vivahduksia, mitkä olivat liikkuneet henkilön sielussa, joka ei koskaan oikeen tähän maailmaan kuulunut, putosivat siihen kuumat kyyneleet, ja hän astui vainajan luokse, vielä kerran katsellakseen hänen lempeitä kasvojansa.

"Nyt sinä siis jo sait ikävöimäsi siivet, sinä, yksinäinen laululintu raukka!" kuiskasi Gerda, hiljaa: sivellen uinuvan kalpeata otsaa. "Lepää rauhassa! Kauan muistelevat sinua kaikki, jotka sinun tunsivat, mutta Viva ja minä, me emme unohda sinua koskaan, ei koskaan!"

Samassa pilkisti kirkas valonsäde tuvan pienestä ikkunasta, yhtyen hymyyn Svenin huulilla. Kirkas hohde valaisi tuvan, kaikki tunsivat, että Jumalan rauha siellä vierailee.

Kun Kulkuri Svenin kuolemasta kerrottiin mamseli Ulla-Katariinalle, näytti hän ensin hämmästyneeltä, mutta puheli kohta tavallisella ärtyisellä, äänellään:

"No, jos maailmassa on yksi heittiö vähemmän, niin eihän se vahingoksi ole, ja senhän voi tietää jo, edeltäkäsin, että hän metsissä ja mailla henkensä heittäisi. Sitä minä aina ajattelin. Minulla tuosta vainajasta eläessään oli enemmän harmia, kuin hän olisi ansainnut. Tuntuu oikeen levolliselta, kun hän on poissa."

Mutta kun Sven'ille parin päivän jälkeen tuotiin hänen kaunis kirstunsa, oli siihen asetettu päänaluisiksi pehmoinen, kauneilla, vaikkakin kellastuneilla pitseillä koristettu tyyny. Ken sen siihen oli pannut? Kenkään ei myöntänyt lahjaa antaneensa. Mutta Gerda oli nähnyt nuo pitsit ennen — mamseli Ulla-Katariinan piirongin laatikossa.

* * * * *

Taasen vuoden perästä vietettiin Fernebon pappilassa häät, niin loistavat ja suurenmoiset, että mamseli Ulla-Katariina oli äkeissään kolme viikkoa ennen ja kolme jälkeenpäin. Olivia se ulkomailta oli tullut sulhasineen ja monien muitten hienojen vierasten seurassa vahvistamaan liittoaan kodin pyhyyden piirissä.

Hääpäivänsä aamupäivällä yllätti hänet sulhasensa, kun hän paraillaan surumielisenä tarkasteli erästä silkkipaperiin käärittyä esinettä, jonka hän avonaisesta laatikosta oli ottanut esille.

"Mitä! kyyneleet silmissä, rakkaani!" huudahti sulho hellän huolekkaasti, suudellen hänen vaaleita kutrejaan. "Etkö tahdo uskoa huoliasi minulle?"

Hiljaisesti työnsi Olivia pikku esineen hänen käteensä.

"Tuohipalanen, luulen ma. Varmaan on siihen joku muisto taikka kertomus liittynyt?"

"Niin on, ystäväni; kertomus laululintusesta ja sydämestä — toisten tahdon sen sinulle kertoa."

ERÄS KALARETKI. <<< <<< <<< 45 s. 84

Koko kaupunki tiesi, että kauppias Öbom oli iskenyt silmänsä Kaarin Kaunoseen, mutta koko kaupunki tiesi senkin, että tyttö ei hänestä välittänyt, ja se harmitti Öbom'ia. Mitä se sitte oikeen tahtoi tuo nyrppä Liisa? Olihan hänellä, Öbom'illa, torin varrella komea kaksinkertainen talo, ja siinä heijastuspeili vierashuoneen ikkunassa, oma hevonen ja rattaat, oli maatila puutarhoineen likellä kaupunkia ja oma vene ylpeästi liehuvine lippuineen, jonka valkealla pohjalla suurilla punaisilla kirjaimilla oli luettavana nimi Kaija, hauska kyllä itsessään, vaikk'ei juuri veneen nimeksi kovinkaan sopiva, koska mainittua eläintä ei oikeen saata lukea vesieläimiin. Mutta semmoisesta ei Öbom välittänyt; hän piti nimestä, ja siinä kyllä, ja hänen nuori kauppa-apulaisensa arveli, että hänen isäntänsä tuon nimen valitsi siksi, että se hiukan vivahti Kaarin'iin, jota nimeä isäntä semmoisenaan ei lippuunsa uskaltanut panna.

Öbom ei ollut sen kaupungin lapsia; rakkautensa kautta hän siellä tosin oli uudestaan syntynyt, mutta ei muuta. Noin kahdeksan tai kymmenen vuoden vaiheilla oli hän kaupungissa asunut, ja yleinen ajatus oli, että hän oli toimelias, kunnioitusta ansaitseva mies; hiukan toista mieltä tässä asiassa oli kuitenkin eräs kaupungin kauppiaista, jonka liike ennen oli ollut suurin, mutta Öbom'in kautta joutunut toiseen sijaan. Tuommoiset alennukset eivät hevillä unehdu, sen tietää jokainen, joka sitä on saanut koettaa. Hän väitti, että Öbom on vanha, jäsenkolotusta kärsivä narri, mutta kateudesta sellainen puhe vaan lienee tullut. Varmaa on, ett'ei Öbom ollut paljoa yli viidenkymmenen; että hän tanssitilaisuuksissa moitteettoman kohteliaasti, kuten nuoren miehen sopii, talutti pormestarinnaa poloneesiin, ja että hänellä oli erinomaisen kaunis tumma tukka, joka otsalla ja niskassa hiukan kähertyi, ja kasvojen väri sellainen, että kaksikymmenvuotiaskin sitä voi kadehtia ja lasikakkulat nenällä, antaen kasvoille hieman erikoisemman, huomattavamman piirteen.

Kuten sanottu; millainen hänelle oikeastaan olisi pitänyt olla, tuolle nyrppä Liisalle, Kaarin Kaunoselle?

Eihän hän tosin ollut kuin kahdeksantoista vuotias, mutta, jos hän nuo kahdeksantoista vuotta olisi uskonut Öbom'in viidenkymmenen haltuun, niin olisi nuoruus ja viisaus sopivasti sulaneet yhteen. Kaarin oli tosin kaunis, mutta eihän ollut Öbom'kaan ruma; Kaarin oli iloinen ja Öbom kerrassaan repäisevä, kuin niikseen tuli, ja lopuksi: tyttö oli köyhä kuin kirkon rotta ja Öbom rikas, niin että riitti. Sehän olisi Kaarinille aivan erinomainen naimiskauppa, arveli koko kaupunki, paitsi Kaarin itse ja — Öbom'in nuori kaupanhoitaja; nuo kaksi nuorta, jotka liian syvälle olivat toistensa silmiin katsoneet, mutta josta ei muut kuin he mitään tietäneet, sillä se oli tapahtunut aivan äsken.

"Sinun täytyy ottaa Öbom", puheli Kaarinin lempeä isä, vanha värjäri Kaunonen, joka päivät päästään vetelehti pitkin katuja, pitkät viheriät takinliepeet takana liehuen ja kengänkantoja hyväillen.

"Mutta minä en voi", vastasi nuori Kaarin, "hän on minusta niin inhottava."

"Inhottava, hänkö inhottava, jolla on oma kaksinkertainen talo ja liike, joka vuosi vuodelta suurenee!"

"Mutta hänen liikkeensä, isä, ei ikinä liikuta minua!"

"Ei tarvitsekkaan, kunhan vaan otat hänet. Ja sitäpaitsi: kun ensin kaikki muut ainekset on saatu väripataan, tulee rakkaus perästä, eikä väri siitä pilaannu. Voi se jäädä kokonaan poiskin; sitä kestävämmäksi tulee väri."

"Voi, voi, miten saattaa isä puhua tuolla tavoin!"

"Katso, lapseni, viisaus sen tekee, viisaus sen tekee!"

"Kunpa en minä sitte ikinä viisaaksi tulisi!"

Tuollaiseen toivotukseen ei isän mielestä kannattanut vastata. Vetäisihän vaan tavallista syvemmän siemauksen savua piipustaan ja puikahti kamariinsa, jossa kaapin ovi kuului narahtaneen, otti sitte hattunsa ja keppinsä ja tallusteli ulos.

Nuori Kaarin vuodatti harmin ja murheen kyyneleitä ja ajatteli, että jos äiti vielä elossa olisi, niin hän ei ainakaan olisi lastansa tuollaiseen pahoittanut. Nousi siitä sitte järjestellen yhtä ja toista tuossa puutteellisessa kodissaan ja pukeutui hänkin lähteäkseen ulos, koska nyt oli sunnuntai ja hänen mielensä sangen apea, kun ei kolmeen päivään ollut rakastettuansakaan nähnyt.

Menisiköhän kirkkoon — kellot kutsuivat niin kauniisti? Ei, hän tahtoi olla aivan yksin ja suuntasi askeleensa joelle, kulkien pitkin sen rantaa kunnes saapui sen suulle asti. Ilma oli sopusoinnussa hänen mielensä kanssa; sateinen ja painostava; synkät pilvet ajelehtivat taivaalla. Rannoilta huokaili vastaan surumielisyys ja kaislojen kahina kuului niin salaperäiseltä — aivan kuin ne olisivat toisilleen kuiskailleet tarinaa viattomasta, mutta onnettomasta rakkaudesta — niin ainakin Kaarinista tuntui.

Hän huokasi syvään, eikä nostanut katsettaan maasta, jossa hänen astuessaan täytyi tallata moni kesän hento kukkanen, aivan niinkuin kohtalo hänen nuoren rakkautensa jalkainsa alle polki.

"Nöyrin palvelijanne!" kuului ääni äkkiä "syvyydestä" aivan hänen vieressään, ja Kaijan onnellinen omistaja seisoi venheessään hymy huulilla ja olkihattu kädessä, ja takana istui — hänen nuori kauppa-apulaisensa.

Kaarin punastui, ja katseeseen tuli lämmin loiste, mitkä kummatkin Öbom empimättä itselleen omisti.

"Enkö saisi pyytää pikku armoa vähäiselle kalaretkelle pitkin jokea? Olen vakuutettu, että silloin saisin sellaisen kalaonnen, että haukia tulisi leivisköittäin vaan. Paras, herttaisin pikku mamseli Kaunoinen, suokaa nyt Kaijalle ja minulle se onni!"

Nuori kauppa-apulainen laski toisen käden sydämelleen ja toisella viittoili Kaarinia tulemaan, tehden kaikki temppunsa isäntänsä leveän selän takana, jota tuulen liehuttamat takin liepeet vieläkin levensivät.

"Kiitos vaan, en tiedä uskallanko", sopersi Kaarin, jota vastenmielisyys vanhaan kosijaansa esti venheeseeni menemästä, mutta toiselta puolen halu saada taas tavata nuorta, häntä sinne veti.

"Päätös ja toimi ovat yksi asia naiselle", puheli Öbom, "ja parin tunnin kuluttua lupaan minä kyyditä teidät takaisin isänne luo. (No, senkin vietävä, eikö herra osaa ohjata venettä tuon kiven luo, että neiti pääsee kuivin jaloin veneesen)."

Nuori kauppa-apulainen ohjasi ja viittoili paraimpansa mukaan, ja parin minuutin kuluttua oli Öbom'illa ilo käteensä sulkea ihanan Kaarinin pieni kätönen, auttaessaan häntä venheesen.

"Tämäpä oli koko onnen potkaus!" puheli hän kohteliaasti, sijoittaen kaunottaren viereensä veneen perään. "Antaa mennä nyt", sanoi hän apulaiselleen, joka ei muuta hartaammin toivonut kun antaa isäntänsä mennä niin kauas, kuin pippuri kasvaa ja niin sitte soudettiin pitkin jokea, veneen omistajan yhä ylistellessä onneaan, kun oli saanut sellaisen soudettavan.

"Mutta älkää unohtako heittää uistinta veteen", sanoi Kaarin vähän hämillään, "minä olen hyvin huvitettu kalastamisesta!"

"Todellako? Silloin ennustan teille koituvan hauskan hetken, sillä joll'ei nyt tartu, niin ei sitt koskaan…"

"Ilma on nyt sangen suotuisa", huomautti Kaarin; "sateisella säällä ne paraiten syövät."

"Joka tapauksessa täytyy niiden tänään syödä, se on niiden sula velvollisuus (vetäkää vähän jalkaanne herra, ettekö näe; että se hankaa neidin hameen helmaa!) Tahdotteko omalla pienellä kädellänne pitää tästä rihmasta ja antaa sen siitä vähitellen suljua… ah, minä ennustan, että meillä neljännestunnin kuluttua on leiviskän painoinen hauki koukussamme, ihan leiviskän painoinen."

"Niinpä luulen minäkin", sanoi hiukan ivallisesti apulainen — "Jumala ties, vaikka jo olisi nyt siinä…"

"Ennenkuin uistinkaan on heitetty? Ei toki, herraseni, kyllähän hauit toisinaan saattavat sukkeliakin olla, mutta te taidatte olla heitäkin sukkelampi, luulen ma."

"Kullakin on hänen mestarinsa", tuumaili kauppa-apulainen. "Mutta mamseli Kaunonen on niin ohuissa vaatteissa, ja tuuli on kylmänlainen; saisinko ehkä tarjota teille päällystakini…"

"Ei tarvitse, herraseni, niin kauan kuin ruotsin lippu liehuu! Teissä sitte ei ole runollisuutta niin rahtuakaan… tarjota nyt naiselle palttoota, jonka pitkät hihat riippuvat kuin etanan sarvet kuorestaan… kas tässä, armollisin mamseli, asetetaan lippu harteille kuin saali — olkaa hyvä!"

"Kiitos vaan", vastasi Kaarin lyhyeen, "en tarvitse palttoota enkä lippua, ei minulla kylmä ole."

"Olette sitte aivan kuin minäkin", huudahti Öbom iloissaan, "ja niin kauan kuin ei palele, on ihminen nuori. Ah, mamseli, miten minä olen iloinen, tietäessäni omaavani niin paljon käyttämätöntä voimaa! Kun näen paljaspäisiä ja kalpeita kolmekymmenvuotiaita, surkuttelen heitä ja luulen melkein näkeväni esi-isiäni. Eläköön nuoruus! Taivas, nyt nykäsi! Heittäkää, armollisin mamseli, ja antakaa minun vetää leiviskän haukeni, jota tässä ennustelin saavani! Katsokaas, näin siinä menetellään!" Öbom teki rohkean kumarruksen, liian rohkean hänen jäykille jaloilleen, ja kadottaen tasapainonsa, kohotti ilmoille erään tähän saakka vähänpuoleisesti huomatun ruumiinosansa, potkieli siinä aivan tarpeettomasti hetkisen ja — katosi syvyyteen.

Kaksiääninen pelästyksen huudahdus seurasi häntä pohjavaelluksellaan, mutta kumpikaan veneessä olijoista ei ensi hetkessä kyennyt mitään tekemään. Neuvottomina ja säikäyksissään he istuivat ja tuijottivat paikkaan, johon hän oli vajonnut…

Muutaman minuutin kuluttua tarttui käsi vahvalla otteella veneen vasempaan laitaan, ja kuolon kalpeat kasvot kohosivat aalloista. Nuo kasvot kuuluivat päähän, joka oli paljas kuin kuorittu muna, ja koko olento oli vähintään kymmenen vuotta vanhempi kuin se, joka veneen oikealle puolen upposi.

"Hyi kuitenkin, mikä veden kummitus sieltä nyt nousee! Takasin syvyyteen, taikka annan airolla päähän."

"Minähän se olen, senkin hölmöläinen! Auttakaa minut ylös, taikka…"

"Tukkukauppiasko! Se nyt on selvä valhe… missä tukka on, ja missä kasvojen väri?"

"Auttakaa, murhaaja! Ettekö käsitä, että olen, kadottanut peruukkini!"

"Peruukinko? Ei minun herrallani sellaista ollutkaan. Te olette aivan varmaan joku hänen esi-isistään, joista hän tässä puhui. Mutta jos te olette hän itse, niin vannokaa tämän nuoren naisen kuullen, että otatte minut liikekumppaniksenne, niin koetan teitä auttaa!"

"Hävitön roisto! Minä kaadan veneen kumoon."

"Olkaa hyvä; minä uin kuin kala ja otan Kaarin mamselin selkääni. No — vannottuko!

"Kirottu…"

"Ei sillä tavoin! Teidän pitää luvata ottaa minut liikekumppaniksenne huomisesta päivästä alkaen" muuten tietää kohta koko kaupunki, että olette kadottaneet värinne ja peruukkinne."

"Paatunut konna! Käärme, jota olen elättänyt…"

"Ah, näettehän itse, ett'ette kauempaa jaksa itseänne kannattaa. Kunniasananne, mutta heti. Kunnia ihmisellä silti voi olla, vaikka peruukkinsa onkin kadottanut."

"No, lupaan kunniasanallani — hirviö!"

"Kunnioitettava liikekumppani — kas tässä käteni! Olipa se oiva kylpy. Istukaa nyt tuossa vastapäätä!"

Kun Öbom'ia ei nyt enää mikään vaara uhannut, oli Kaarinilla työ pidättäessään nauruansa, katsellessaan millaisessa tilassa hänen vanha kosijansa oli. Hän otti silkkiliinan kaulastaan ja sitoi sen tämän paljaasen päähän, jossa asussaan Öbom kieltämättä muistutti vanhaa apumuijaa, ja tätä katsellessaan ei hänen nykyinen liikekumppaninsa, jota ylimielinen ja turhanaikainen isäntänsä niin kauan oli kiusannut, malttanut olla ääneen nauramatta. Mutta samalla hän kuitenkin otti oman palttoonsa, kääri sen isäntänsä ympärille ja istuutui Kaarinin viereen soutamaan kotiin päin. Päiväkin paistoi nyt kirkkaasti pilvien lomitse, suoraan Öbom'in paljaaseen päälakeen; kauppa-apulainen, jolla tukka oli lujasti päässä, otti vanhan olkihattunsa ja asetti sen onnettoman päähän, painaen sen uhrinsa silmille ja käyttäen tilaisuutta hyväkseen, suudella maiskautti kihlattuaan aivan kauppiaan nenän edessä. Maiskauksen tukkukauppias hyvin kuuli ja antoi hatun olla silmillään hyvän aikaa. Mitä saisikaan hän nähdä? Nuoren miehen, jota hän oli pahoin kohdellut, suuteleman hänen rakastettuaan!