KUN PETTERSSON'IN HERRASVÄKI ON HOPEAHÄIHIN LÄHDÖSSÄ.

Yksinäytöksinen perhekohtaus.

HERRA PETTERSSON (kulkee kiireisin askelin edestakaisin huoneessaan, paperi kädessä, itsekseen epäselvästi mutisten, yöviitan nauhat perässä riippuen ja haraa aina vähän päästä sormillaan tukkaansa).

ROUVA PETTERSSON (tukka otsalla kovilla palmikoilla, katsoo ovelta). Etköhän sinä jo alkaisi pukeutua!

HERRA: Liian aikaista, rakkaani, aivan liian aikaista; eihän ihmisen toki tarvinne kiusautua enemmän kuin pakko vaatii!

ROUVA: Mutta ajatteles, jos tulemme liian myöhään! Kello on jo kuusi, ja seitsemäksi olemme kutsutut.

HERRA: Sitä ei ainakaan sinusta voisi päättää; sarvet törröttävät otsallasi aivan koskemattomina…

ROUVA: Päivällinen, ystäväni, ja tyttöjen puvut — ne ovat vieneet minun aikani!

HERRA: No entäs puhe sitten — sinä kaiketi luulet, että se kirjoittaa itse itsensä? Hyi hävytöntä sitä hikoilemista, ennenkuin sen kokoon sain; mutta nytpä luulenkin että…

ROUVA: Aivan varmaan, ystäväni, on se erinomainen; mutta pukeudu nyt vaan kaikenmokomin!

HERRA: Erityisesti, mitä lauseiden sulavuuteen tulee…

ROUVA: Minä levensin housujasi takaa, mutta elä kuitenkaan liiaksi niissä kumartele; sinä alat käydä lihavaksi.

HERRA: Hyvä on. — Odota nyt hiukan ja kuuntele!

ROUVA: Mutta aivan varmaan tulemme liian myöh…

HERRA: Sh! — "Hyvä herrasväki!"

ROUVA (avaa oven keittiöön): Pidä tuli hellassa, Stiina, ett'ei partavesi jäähdy!

HERRA: — "Päivänä tämmöisenä, jona menneisyyden kuvat…"

STIINA (pistää päänsä ovesta): Sisässä on vieras, joka tahtoisi puhutella herraa!

HERRA: Laita hänet hii… — pyydä häntä odottamaan! — — "jona menneisyyden kuvat, kuin siivekkäät haltijat laskeutuvat sieluumme ja sulautuvat nykyisyyden näköpiiriin (nykyisyyden näköpiiriin — sellaista lausetapaa ei keksi kuka tahansa!); kun neljännesvuosisadan häiritsemätön onni…"

ROUVA: Mutta, Jumala varjelkoon, Pettersson, tietäähän koko kaupunki, että ne ovat eläneet keskenään kuin kissa ja koira!

HERRA: Ei puheeseen sovi semmoista panna. Ja koska nyt puhe on pidettävä, ja koska se on minun…

ROUVA: No, olkoon sitte, kiiruhda nyt vaan! Voithan pukeutua lukiessa.

HERRA: Olisinhan minä pukeutunut jo aikoja sitte, jos kaikki tavarani vaan olisivat olleet täällä, mutta niinkuin tavallisesti ei mikään ole järjestyksessä — — — "kun neljännesvuosisadan häiritsemätön onni on asustanut niiden sydämissä, jotka kerran rakkauden Jumalan alttarin edessä (oletko sinä tuonut housuni sisään? — Hyvä!) rakkauden Jumalan alttarin edessä ovat toisilleen uskollisuuden valan vannoneet…"

ROUVA: Mutta minä vakuutan, ukko hyvä, että tämä ei käy päinsä!

HERRA: Mitä? Eikö käy päinsä? Eivätkö he ole laillisesti vihityt? Voitko väittää toisin olevan? Tiedätkö sinä, ihminen, mitä puhut!

ROUVA: Enhän minä nyt sitä tarkoita, vaan että me emme saa viivytellä enää. Tällaisissa juhlissa pitää olla täsmällinen. Ja ajatteles! Voisihan sattua, että jollekin vieraista pälkähtäisi päähän puhua ennen illallisia, ja siinä sitte seisoisit puheinesi — sinun täytyy sitä seikkaa sopivalla tavalla kuulostella, Pettersson!

HERRA: Tuskinpa sellaista tyhmää tunkeilevaisuutta juuri voinee ajatella. Minähän tiedän, että odotetaan minun tänä iltana puhuvan; mutta se ei huvita sinua, siinä koko juttu.

ROUVA: No, voi mun päiviäni, ukkoseni, mitä sinä puhelet! Minuako se ei huvittaisi! Tiedän varmasti, että kun se hetki joutuu, niin pamppailee sydämeni niin, että kuuluu läpi vaatteiden… Tässä ovat saappaasi, ukko hyvä! Asetin ne tuohon näkösälle!

HERRA: Sepä hullunkurista — äsken en niitä nähnyt, vaikka kuinka olisin etsinyt. Kyllä ne perästäpäin ovat siihen tulleet, siitä olen varma.

ROUVA: Nyt minä menen pukeutumaan; kyllä on jo aikakin; jos jotain tarvitset, niin huuda vain!

HERRA: Niinkuin en minä olisi tottunut yksikseni toimeentulemaan. Laittakaa te siellä vaan itsenne kuntoon, ett'ei tarvitse vielä viime tingassa odotella niinkuin tavallisesti! Kyllä minä teidät tunnen liiankin hyvin. Ennenkuin sarvet otsalta ovat paikoillaan ja tukka kiharoitettuna, ja… katsos vaan, eikös mennytkin sanaakaan sanomatta; sepä merkillistä, mutta hänellä mahtoi olla aika kiire, sen sanon… (Ajaa partansa; vetää saappaat jalkaansa, penkoo vaatekasat tuolilla ja sohvan kulmassa, myrisee ja sadattelee ja karjasee vihdoin, minkä vaan jaksaa): Lotta!

ROUVA (katsoo ovelta): No mikä hätänä?

HERRA: Sinähän sanoit, että housut ovat täällä, mutta en minä vaan niitä näe!

ROUVA: Tuossahan ne riippuvat!

HERRA: Kissan silmät sillä täytyy olla, joka ne tuosta naulasta näkee. No entäs tärkkipaita ja valkoiset liivit sitten? Tässä on saanut etsiä yhtä ja toista…

ROUVA: Niin, sen kyllä näkee. (Lyö kätensä yhteen). Totta tosiaankin, eikös vaan tuo ilkeä Medor ole asettunut nukkumaan ihan vaatteiden päälle!

HERRA: No, kukapa muu sen sisään lienee laskenut kuin sinä itse! Älä lyö sitä — ole hyvä! Ei suinkaan voi vaatia, että järjetön koiran penikka…

ROUVA (ottaa laatikosta toisen paidan): Kas tässä on toinen paita, ja kiiruhda nyt; kello on jo neljännestä vaille seitsemän! (menee)

HERRA (huutaa perästä): Kiiruhda itse nyt vain! Minä olen valmis kymmenessä minuutissa.

HERRA (vähän päästä): Lotta!

(Ääni sivuhuoneesta: Mutta hyvä pappa, antakaa nyt mammalle edes kymmenen minuuttia pukeutumisen aikaa).

ROUVA (ovessa): Mikä nyt taas on, ukko hyvä!

HERRA: Mikäkö on? En suinkaan minä voi pyytää piikaakaan kaulanauhaani solmiamaan! Tässä on, mutta älä kurista minua vaan! En voi sietää niitä uusimuotisia valmiiksi solmittuja kaulanauhoja; ne ovat niin mauttomia. Missä hiidessä hännystakkini on?

ROUVA: Tuossa, ukko kulta. Tiedäthän, että ripustan vaatteesi aina samaan paikkaan.

HERRA: Ja kuitenkin pitää minun niitä etsiä senkin seitsemästä paikasta!

ROUVA: Sinä olet hajamielinen, ystäväni!

HERRA: Tuo tänne kunniamerkkini — sen päälle ei Medor kumminkaan liene uskaltanut asettua.

ROUVA: Tässä se on! Sanoinhan sinulle, että asetin sen piirongille.

HERRA: No vihdoinkin tässä selviää! Mutta sinä — minkä näköinen sinä olet! Tämähän on kerrassaan anteeksi antamatonta, ett'ei ihminen vielä ole ennättänyt päälleen saada! Niin kävi, kuin sanoin: minä olen aivan kunnossa, ennenkuin teillä on kenkiäkään jalassa. Jaa-a, kellä vaan on naisväen kanssa tekemistä, hän tietää elävänsä!

ROUVA: Mutta, hyvä, rakas ukkoseni, minunhan on pitänyt yhtämittaa juosta sinua palvelemassa?

HERRA: No senhän mä tiedän! Kunniamerkki ja kaulanauhani, tämähän nyt on koko maailma!

ROUVA: Ja housut ja saappaat ja paita ja valkoiset liivit ja…

HERRA: Elä suututa minua, Lotta! (katsoo kelloaan). En hituistakaan kauempaa kuin kymmenen minuuttia odota, muista se! Vieläkö se ihminen siellä salissa istuu? Vai niin. Menen hetkeksi puhelemaan hänen kanssaan, ja sitte minä lähden, olkaa valmiina taikka ei.

(Rouva menee).

HERRA: Lotta! — Lotta!

ROUVA (tulee takasin): Mutta kuules, ukko, nyt sinä olet kovin kiusallinen!

HERRA: Unohdit täyttää nuuskarasiani — no, ei kai se nyt niin vaarallista ole; enhän minäkään itse voi kaikkea muistaa!

ROUVA (menee tyttäriensä luokse; herra vieraan luo saliin — 10 minuutin hiljaisuus. Kuuluu sitte herrojen hyvästelyt, ja salin ovi sulkeutuu kuuluvasti menijän jälkeen. Herra Pettersson menee huoneesensa, etsii piirongilta, ikkunalaudalta, kirjoituspöydällä, tuolien alta, noituu kuin "turkkilainen" ja huutaa vihdoin niin että koko talo kajahtelee): Lotta! Stiina! Lotta!

ROUVA JA STIINA (syöksyvät huoneesen): Mikä ihme nyt on tekeillä?

HERRA (raivoissaan): Puhe — kuka hitto on ottanut puheen, joka minulla äsken oli kädessäni!

ROUVA: En minä vaan, ukko hyvä, sitä tiedä. Ehkä olet pannut sen lukon taakse taikka pistänyt johonkin taskuusi?

HERRA (polkien jalkaa): Ei, sanon minä, tuhat kertaa ei! Minulla oli se kädessäni äsken, ennenkuin läksin huoneesta; se oli taitettu nelinkertaiseksi; paksua valkoista paperia. Pahuus vieköön, kun ei mikään saa olla rauhassa senkin siunatulta naisväeltä!

ROUVA: Mutta, ukko hyvä, eihän täällä ole ketään käynyt koko ajassa, kun sinä olit poissa.

HERRA: Puolustautukaa vaan, se on juuri teidän tapaistanne! Te olette käyneet täällä, sanon minä, sillä paperi oli täällä, kun läksin, ja nyt se on poissa.

ROUVA (kuuntelee ja kumartuu kiireesti katsomaan sohvan alle): Voi taivas!

HERRA: Mitä siinä siunailet! Jos se on sohvan alla, niin anna tänne!

ROUVA (tuskaisena): Medor!

HERRA (kumartuu katsomaan, näkee puheensa palasina ja näkee Medorin vetäytyvän häntä koipien välissä yhä kauemmas sohvan alle): Vie sun pahuus… Keppi — päästä minut, sanon — tuo keppi siinä paikassa; kuoliaaksi pieksän tuon kirotun otuksen!

ROUVA: Ei millään muotoa, ukkoseni, ethän voine vaatia, että järjetön koiran pentu…

HERRA: Ulos, ulos, taikka minä en vastaa, mitä tapahtuu — minun kaunis, minun oivallinen puheeni! Mutta kyllä minä… (Rouva ja Stiina kiiruhtavat pelästyneinä ovelle. Medor käyttää tilaisuutta hyväkseen ja kiiruhtaa pitkällä hyppäyksellä yli emäntänsä hienon laahustanen ovelle ja ennättää parahiksi kynnyksen toiselle puolelle, kun herran keppi kolahtaa suljettuun oveen. Medor päästää ilon kiljahduksen; rouva lyö epätoivoisena kätensä yhteen, Stiina nauraa sydämessään kaikessa hiljaisuudessa, ja esirippu laskeutuu).