IX.

Elokuun alkupäivinä kunnallisneuvoksetar ilmoitti aikovansa tällä kertaa viettää Iisan lähenevää syntymäpäivää tavallista juhlallisemmin.

— Vietetään se nyt oikein komeasti. Ei kukaan saata tulla minua moittimaan siitä, etten ymmärtäisi asemaamme yhteiskunnassa ja osaisi käyttäytyä sen mukaan. Maaherra juhli tyttärensä nimipäiviä tanssiaisilla, me teemme samoin.

Näin puheli äiti, ja tyttäret, varsinkin Iisa, olivat suunniltaan ilosta. Kunnallisneuvos ei myöskään vastustanut tuumaa, hän tahtoi mielellään kääntää pitäjäläisten ajatukset pois Mökin jutusta, joka oli herättänyt ikävää huomiota.

Kaarinakin unohti ajaksi koti-ikävänsä juhlan valmistuksissa. Kun rouva Tulla kysyi, saattoiko hänestä olla mitään apua kutsujen järjestelyssä, vastasi hän iloisesti, että hän kotona aina auttoi äitiä, kun heillä oli kutsut.

— No, teidän varoissanne ei kai suuria pitoja pidetty, huomautti kunnallisneuvoksetar kuivasti. — Hän oli nähtävästi saanut sen käsityksen, että Kaarinan koti oli perin köyhä.

— Yhdentekevää, mietti Kaarina ja hymyili muistellessaan niitä monia hauskoja iltoja kesä- ja joululomalla, jolloin oli tanssittu Lanterin isossa salissa. Isä oli pitänyt huolen tanssimusiikista ja äiti käynyt valvomassa, ettei kukaan vieraista tuntenut itseänsä syrjäytetyksi.

Suurella touhulla ryhdyttiin juhlavalmistuksiin. Iisa sai toimekseen maalata kutsukortit ja syventyi innolla työhön. Tämän johdosta syntyi pieni kina hänen ja Mannen välillä, jälkimmäinen väitti nimittäin, että kutsukortteihin maalatut ruusut olivat uusia perunoita. Mutta kun Sikke vakuutti, että hän oikein tunsi, miten ne tuoksuivat ruusuille, rauhoittui Iisa.

— Mitäpä tuollaiset poikanulikat ymmärtävät taiteesta, lohdutti hän itseään.

Tanssiharjoituksia pidettiin entistä ahkerammin. Mannenkin täytyi olla mukana kaikista vastustelemisistaan huolimatta. Suurella vaivalla Kaarina sai hänet oppimaan valssinaskelet, mutta hänen täytyi luvata itse tanssia Mannen kanssa ratkaisevana iltana, jotta poika paremmin pysyisi tahdissa.

— Mutta enempää kuin sen ainokaisen tanssin en tanssi, uhkaili Manne. Olen luvannut Villelle kymmenen penniä joka tytöstä, jota hän tanssittaa minun puolestani. Se olkoon minun veroni lystistä.

Ralle vietti suurimman osan päivästään keittiössä, missä Miettisen Amalia, pitäjän kokenut ja taitava leipoja, pyöritteli taikinaa rinkeleiksi, tortuiksi ja kaakuiksi. Arkihuoneessa istui kalpea, laiha ompelija valmistaen tulisella kiireellä pukuja kunnallisneuvoksettarelle ja tytöille. Ne ommeltiin kaikki kahisevasta, paksusta silkistä — se oli rouva Tullan yllätys pitäjäläisille, kaikkien piti nähdä, että hän tunsi ja ymmärsi uuden arvonsa. Tyttöjen pukukangas oli kirkkaanpunainen, rouvan heleän viheriä. Kaarina pudisti päätään puvuille, väri oli liian räikeä ja kuosi ylen monimutkainen. Ompelijakin huomautti arasti, että tyttöjen puvuissa oli liiaksi koristuksia, mutta rouva Tulla vastasi siihen mahtavasti:

— Nyt ei säästetä, kangas on siksi kallista, että pukujen täytyy näyttää joltakin. Ihmiset nähkööt, että meillä on varoja.

Suuri päivä koitti. Jo aikaisin aamulla kävi "kvartetti" laulamassa tyttöjen ikkunan alla. Sen oli haalinut kokoon kanttorin Freedu, jolla oli musikaaliset lahjansa suoraan perintönä isältään. Toiset laulajat olivat Pentti Saarinen, Ville, kauppa-apulainen ja nimismiehen kaksi poikaa. Freedu itse oli sepittänyt sanat. Ne kuuluivat seuraavasti:

Neito nuori, nouse jo, juhlapäiväs koittaa. Aamun armas aurinko öiset varjot voittaa.

Kirkas niinkuin aamu tää elos olkoon aina, ettei murra myrskysää, murhe mieltäs paina!

Laulu kaikui erittäin tunnelmallisena vielä uinailevan maalaiskirkonkylän aamuisessa hiljaisuudessa, ellemme ota lukuun sitä häiritsevää pikkuseikkaa, että Pentti, jonka hoidettavaksi oli uskottu ensimmäisen basson kunniakas tehtävä, eksyi tahdista ja päästi äänensä kuuluviin vain silloin tällöin jonkinlaisena vihaisena ärähdyksenä, joka enemmän muistutti kahlekoiran murinaa, kuin sulautui kyseessä olevaan musikaaliseen toimitukseen. Freedun mielestä laulu oli toistettava. Hän toivoi näet, että sanat painuisivat oikein tarkkaan Iisan muistiin. Pahaksi onneksi olivat laulajat saaneet valveille kaikki naapuriston kukot, jotka kuuluvalla äänellä yhtyivät konserttiin. Freedu pui raivoissaan nyrkkiään Tullan suurelle Leghorn-kukolle, joka pisti päänsä kanalan ikkunasta ja ilmeisellä mieltymyksellä kajahutti kukkokiekaansa.

Tytöt kykkivät paitasillaan ikkunaverhojen takana huoneessaan. Kaarina ja Sikke naureskellen kukkojen väliintulolle, jota Iisa puolestaan piti suoranaisena loukkauksena itseään kohtaan.

— "Ettei murra myrskysää!" kuinka runollista, huokasi Sikke.

Viimeinen sävel oli kajahtanut ja häipynyt ilmaan. Pojat valmistautuivat lähtemään ja loivat vielä etsivän katseen tyttöjen ikkunaan. Samassa ilmestyi parvekkeelle, ikkunan alapuolelle valkoinen haamu, se kumarsi syvään pojille ja heitti pari lentosuukkosta onnesta punastuvalle Freedulle.

— Se on tietysti Iisa, sanoi Pentti. Kaikki viisi poikaa kumarsivat mitä kohteliaimmin ja huusivat hattujaan heiluttaen.

— Eläköön Isabella Tulla! Hurraa Iisalle!

Iisa oli ihmeekseen huomannut poikien kumartavan ja kiinnittävän katseensa parvekkeelle. Hän taivutti varovasti päätään katsoakseen, mitä se tiesi.

Hirveätä! Parvekkeella seisoi Manne yllään Siken pitkä, pitseillä reunustettu yöpaita ja päässään Iisan ruusuilla koristettu pyhähattu. Mitä julkeimmin kiemaillen hän heitteli lentosuukkoja pojille.

Unohtaen kaiken varovaisuuden kurotti Iisa papiljotteihin käärityn päänsä ja kirkaisi kimakasti:

— Manne, sinä vihoviimeinen lurjus!

Nyt vasta pojat äkkäsivät erehdyksensä. He peräytyivät kiireesti tirskuen ja kylkiään pidellen. Freedu yksin oli äkäinen ja lupasi löylyttää Mannen ensi tilassa.

Unesta ei tämän jälkeen tullut enää mitään. Iisa itki harmista ja väitti Mannen saattaneen hänet naurunalaiseksi koko kirkonkylässä. Hänen mieliharminsa vaihtui kuitenkin pian iloksi, kun hän tyttöjen saattamana astui saliin ja näki syntymäpäiväpöytänsä. Sikke ja Kaarina olivat koristaneet pöydän tummilla orvokeilla ja ruusunlehdillä, pappilasta oli lähetetty uhkeita astereita ja kanttorista leukoijia. Isältään hän sai hohtokivisormuksen, äidiltä tanssikengät ja hansikkaat. Sikke oli ommellut käsityölaukun ja Kaarina ostanut kirkonkylän vaatimattomasta kirjakaupasta kirjan.

Manne oli tipotiessään, arvattavasti keppostaan piilossa.

— Olkoon aloillaan, sanoi Iisa jalomielisesti, en minä viitsi hankkia hänelle nuhteita juhlapäivänäni.

Aamiaiselle poika kuitenkin ilmestyi, hän oli häpeissään ja ojensi Iisalle hirvittävän ruman kukkamaljakon.

— Se on kaunein, mitä täällä kirkonkylässä saa. Maksoi kolme markkaa, selitti hän ylpeänä, kun Iisa armollisesti anteeksi antaen häntä kiitti. — Sinä olet sentään aika poikaa, lisäsi hän matalalla äänellä, kun et kielinyt isälle ja äidille siitä aamullisesta.

— Jos oikein toden teolla kadut tuhmaa kujettasi, niin osoita se teossa ja lähde Villen kanssa noutamaan kanttorista sitä heidän suurta fiikustaan. Äiti on pyytänyt sen saliamme varten.

— Olkoon menneeksi, vastasi Manne tyytyväisenä, kun niin vähällä pääsi. Tuon vaikka koko kirkonkylän fiikukset ja palmut, jos niikseen tulee.

Päivällisen aikaan oli kaikki juhlavalmistukset loppuunsuoritettu. Koko päivän kestänyt hälinä ja kiire asettui, hiljaiset mainingit vain keittiön puolella kertoivat myrskystä, mikä oli pauhannut, ennenkuin kaikki oli sellaisessa järjestyksessä kuin talon emännän kunnia ja arvo vaati. Pihalle olivat Manne ja Ville yhteisin ponnistuksin saaneet pystytetyksi koivumajan, jonka suulla upeili katajista ja pihlajanlehdistä sidottu Iisan nimikirjoitus. Rouva Tulla, joka kaiken päivää oli kulkenut käsiliina pään ympäri kiedottuna, lähetti tytöt pukeutumaan ja tuli itse irroittamaan papiljotit heidän hiuksistaan. Kaarinaa miltei säälitti katsella juhlapukuista Sikkeä. Tekokiharat ja heleänpunainen, kankea silkkipuku eivät kaunistaneet hänen tervettä, vaatimatonta maalaisolentoansa, pikemmin päinvastoin. Paljon hauskemman näköinen hän oli yksinkertaisessa pumpulihameessaan arkioloissa. Näytti siltä kuin hieno puku olisi vaivannut häntä, hän vaikutti kömpelöltä ja teeskennellyltä. Iisan verevälle ulkomuodolle ei myöskään ollut edullinen puvun helakka väri, hän huomasi sen itse ja sai tyytymättömän ilmeen kasvoilleen.

Vasta senjälkeen, kun molemmat talon tyttäret olivat valmiit, ennätti Kaarina ruveta ajattelemaan omaa pukuaan. Hän oli vielä kahden vaiheilla, minkä puvun ottaisi, sinipilkkuisen musliinihameensa vai parhaimpansako. Mutta nähtyään Siken ja Iisan niin hienoina päätti hänkin pukeutua juhlapukuunsa. Se oli ohutta, valkoista pesusilkkiä, koristeltu ainoastaan silkkikirjailulla, kuosi oli mahdollisimman yksinkertainen, mutta kenties juuri siksi puku olikin kaunis ja aistikas. Kaarinalla oli ollut se vain kerran ennen yllään, serkkunsa häissä. Pukeutuessaan tähän ilmavaan, somaan hameeseen ei Kaarina voinut olla mielihyvällä vertaamatta sitä Siken ja Iisan mauttomiin pukuihin. Hän kietoi kaulaansa sievän kaulakoristeen, isän viimevuotisen joululahjan, ja luotuaan hyväksyvän katseen kuvaansa peilissä hän iloisesti hyräillen juoksi ullakonportaita alas.

Kasveilla koristetussa salissa ei vielä ollut muita vieraita kuin pikkupappilan väki, joka aina tuli puolta tuntia aikaisemmin kuin muut vieraat ja säännöllisesti joukolla, perheen vanhimmasta jäsenestä nuorimpaan, oli edustettu kaikissa kutsuissa. Talon tyttäret vastaanottivat vieraat niiaten, ja rouva Tulla loi voitonriemuisen katseen pastorskaan. Huomasiko hän, että Sikke ja Iisa olivat silkissä? Pikkupappilassa ei, Jumala paratkoon, ommeltu silkkipukuja, kotikutoinen, puolivillainen siellä kelpasi.

— Kas vain, sanoi pastorin rouva, ihmettelevä sävy äänessään — tytöt ovat oikein kuhisevassa silkissä. Ja meidän Hiljalla on vain kretonkihame.

— Niin, mutta äiti, katsokaapa Kaarinaa, häntä vasta kannattaa ihailla. Hän on kuin prinsessa satujen maasta, niin kevyt ja ilmava, huudahti Hilja iskien ihastuneena kätensä yhteen.

— Se puku ei ainakaan ole maalaisompelijan käsistä lähtenyt, sanoi Martta Saarinen, pastorin vanhin tytär. Pastorin rouva pudisti paheksuen päätään.

— Se on liian kallis ja hieno puku noin nuorelle tytölle. Mutta kaunis se on.

Rouva Tullan silmiin oli tullut pistävä katse. Hänen tyttäriensä pukuja ei oltu lainkaan ihailtu — nehän olivat vain maalaisompelijan tekemiä. Ja kumminkin hän oli tuhlannut niihin rahoja enemmän kuin kyllikseen. Hänen harmikseen yhtyi Sikkekin ihailemaan Kaarinaa.

— Kaarina on aina hieno ja kaunis, sanoi hän sydämellisesti. Sikke itse oli mahdollisimman vähän turhamainen ja pukeutui hienosti vain äitinsä tahdosta.

Iisa loi pikaisen katseen isoon kuvastimeen, joka heijasti sen edessä seisovan ryhmän. Rypistynein silmäkulmin hän totesi Hiljan olevan oikeassa. Kaarinan koruton, mutta epäämättömän hieno puku sopi erinomaisesti hänen solakkaan vartaloonsa ja vaaleaan hipiäänsä. Hänen luonnostaan kähärä tukkansa ei kaivannut papiljotteja tai käherrysrautaa, sievästi ja luonnollisesti se ympäröi kapeita, hiukan kalpeita kasvoja. Hänen rinnallaan he toiset joutuivat kokonaan varjoon. Miksi äiti olikaan pyntännyt heidät noin armottomasti? Kaarinan puvusta näki, että yksinkertaisin oli kaunein. Pahoilla mielin hän kääntyi pois kuvastimesta.

Rouva Tulla arvasi tyttärensä ajatukset, ja se kiihdytti hänen tyytymättömyyttään. Oli kerrassaan sopimatonta, että tuollainen tyttöletukka, joka oli miltei palkollisen asemassa heidän perheessään, koetti ylvästellä hänen tyttäriensä kustannuksella. Hänen tuli saada siitä tuntuva läksytys. Rouvan ennestään punaiset kasvot kävivät vielä punaisemmiksi. Hän kääntyi rikollisen puoleen ja sanoi terävällä äänellä:

— Pastorska on oikeassa. Sinä olet asemaasi nähden aivan liian hienossa puvussa. Olen aikonut käyttää sinua apunani tarjoilussa, ja tuo puku on siihen tarkoitukseen sopimaton. Mene ylös muuttamaan yksinkertainen, siisti pumpulihame yllesi ja tule sitten tänne minua auttamaan. Fransiskan ja Isabellan tulee tänään saada huvitella, he ovat talon tyttäriä.

Jähmettynyt äänettömyys seurasi näitä kovia sanoja. Kaarina oli käynyt yhtä valkoiseksi kuin hänen onneton pukunsa, Sikke katseli säikähtyneenä äitiänsä, ja Iisa hieroi kenkänsä kärjellä lattiaa, Hiljan silmiin nousi kyyneleitä, ja Pentti takoi hänen selkänsä takana nyrkkiään. Pastorin rouva huudahti onnettomana:

— Enhän minä pahalla sitä sanonut, antakaa tytön pitää kaunis pukunsa, hyvä kunnallisneuvoksetar.

Mutta Kaarina ei kuullut hyväntahtoisen rouvan valitteluja. Nopeasti hän oli käännähtänyt ja luomatta katsetta kehenkään läsnäolijoista hän pää pystyssä, säkenöivin silmin poistui salista.

— Älkää olko millännekään, hyvä pastorska, lausui kunnallisneuvoksetar happamenimelällä äänellä, tyttö on ylpeä ja tarvitsee ojennusta. Häntä on nähtävästi hemmoteltu liiaksi kotona. — Minne sinä menet, Fransiska?

Sikke jäi neuvotonna seisomaan kynnykselle. Hän oli aikonut rientää Kaarinan jälkeen lohduttamaan häntä. Hän hypisteli komean pukunsa hetaleita ja mutisi nöyrästi: — Ei Kaarina tarkoittanut pahaa, äiti.

— Iisa, sanoi Pentti matalalla äänellä, pyydä äitiäsi peruuttamaan sanansa. On synti ja häpeä, että Kaarinaa moititaan siksi, että hänellä on aistikas puku yllään.

— Minulla ei ole tapana arvostella äidin käytöstä, vastasi Iisa ynseästi.

Ikävä mieliala, joka oli vallannut seuran, hävisi uusien vieraiden saapuessa. Hymyhuulin vastaanottivat kunnallisneuvos ja rouva pitäjän herrasväet, nimismiehen ja hänen perheensä, rovastin ja ruustinnan ja kanttorinväen, joka aina uskollisesti pysyi heidän vanavedessään.

— Eiköhän maaherran väki tulekaan? kysyi kunnallisneuvos huolestuneena, kun kaikki muut vieraat jo olivat koolla? Ehkä he pitävät kutsuamme liian tungettelevana.

— Ei suinkaan, vastasi hänen vaimonsa arvokkaasti, olemmehan me yhtä hyvät kuin joku toinenkin. Maaherratar telefonoi päinvastoin aamupuolella ja kysyi, saisivatko he tuoda mukanaan sukulaisensa, kaksi nuorta poikaa, jotka ovat käymässä heidän luonaan. Kas, siinäpä heidän vaununsa tulevatkin, hän hätäisesti huudahti katsottuaan ulos ikkunasta. Ja maaherratar itse on mukana. Kuinka herttaista! Ilosta hohtaen kunnallisneuvoksetar riensi vastaanottamaan hänelle niin rakkaita vieraita.

Vaunuista laskeutui maaherratar, kalpea, kivulloisen näköinen nainen, tyttäret, kaksi tummahipiäistä tyttöä, kaksoiset ja toistensa näköiset kuin marjat, sekä heidän sukulaisensa, veljekset Maunu ja Erkki Pohjola.

Rouva Tulla saattoi vieraansa kunniapaikalle sohvaan ja kuiskasi sitten Mannelle, joka kiusaantuneen näköisenä, tärkkikaulus kaulassa ja kiiltonahkakengät jalassa, seisoi oven suussa:

— Mene nopeasti sanomaan Kaarinalle, että hän tulee auttamaan kahvintarjoilussa.

Manne ei tiennyt mitään äskeisestä kohtauksesta; kiireesti hän harppasi ylös portaita ja koputti tyttöjen ovelle, joka oli lukittu:

— Mitä kissanhäntää sinä täällä lukittujen ovien takana piileksit? Tule joutuin alas. Tupa on täynnä vieraita.

Kaarina ei vastannut. Hän oli riisunut yltään hienon pukunsa, oli heittäytynyt suulleen vuoteelleen ja itki ääneen loukatusta ylpeydestä ja häpeästä.

— Jospa isä ja äiti tietäisivät! voihki hän. Mistä syystä minun pitää näin paljon kärsiä? Onkohan onnettomampaa olentoa maailmassa kuin minä?

Hän kuuli kärrynpyörien jytinää ulkoa ja iloisten äänten surinaa alakerrasta. — Minä en mene sinne lainkaan. En. Häpeän nähdä pastorin väkeä. Ja hän kätki uudelleen päänsä tyynyyn nyyhkien.

Uusi arka koputus ovelle.

— Rakas Kaarina — tällä kertaa ääni oli Siken. Tule alas, olen aivan onneton. Saariset ovat tuoneet kaikki lapsensa ja nimismiehen väki myös. En voi tulla toimeen heidän kaikkien kanssa. Rallekin on niin vallaton. Ja Miettisen Amalia on kiukkuinen ja hermostunut.

— Tulen heti, vastasi Kaarina epäselvällä äänellä. Mikäpä siinä muu auttaa, huokasi hän ja rupesi valelemaan silmiänsä kylmällä vedellä. Hän ripusti silkkihameensa vaatesäiliöön ja otti ylleen vaalean pumpulihameen.

— Olisinpa ottanut sinut heti, niin olisin säästynyt häpeästä.

Äkillinen ajatus juolahti hänen mieleensä ja pani hänet hämillään miettimään.

— Ehkäpä äskeinen ikävyys oli rangaistus hänelle. Eikö hän ollut pukeutunut parhaimpaansa siitä syystä, että tahtoi olla yhtä hieno, hienompikin kuin Sikke ja Iisa? — Merkillistä, mutisi hän — mikähän siinä on: muut tytöt saavat olla miten ylpeitä ja turhamaisia tahansa, ei heille mitään tapahdu, mutta annapas minun joskus pöyhistellä, kohta saan niskaani kylmää vettä. Ja totta puhuen tarvitsinkin pienen näpsäyksen, sillä jos olen rehellinen, täytyy minun myöntää nauttineeni siitä, että Hilja kehui minua hienommaksi muita.

Pidettyään tämän pienen yksinpuhelun rauhoittui Kaarina sen verran, että saattoi lähteä vieraiden joukkoon. Mielenliikutus oli nostanut hänen poskilleen punan ja pannut hänen silmänsä säteilemään entistä kirkkaammin. Sirosti kumartaen vieraille hän kulki salin poikki ruokasaliin, missä pikkulasten oli määrä juoda kahvinsa.

— Mikä viehättävä tyttö, sanoi vanha, hiukan yksinkertainen neiti Tähtinen lämpimästi, minä en tiennyt, että teillä oli niin sievä tytär, kunnallisneuvoksetar.

— Ei hän ole tyttäremme, vastasi kunnallisneuvoksetar jäykästi. Hän on vain lastemme seuralainen, jonka olemme ottaneet sanomalehti-ilmoituksen mukaan.

— Hänkö siis on Kaarina Holsti, puuttui maaherratar mielenkiinnolla puheeseen. Tyttäreni ovat kyllä puhuneet hänestä, he ovat tavanneet hänet Helsingissä.

Kaarina seisoi punottavin poskin ruokailuhuoneessa ja jakoi limonaatia ja leivoksia lapsille. Hänellä oli täysi työ pitää aisoissa Rallea, joka tahtoi ahmia vatsansa täyteen mitä erilaisimpia herkkuja ja yhtämittaa mankui:

— Limonaatia, lisää limonaatia. Ellet anna, menen sanomaan äidille.

Ikkuna oli auki ja ulkoa koivumajasta kuului nuorten iloinen puhelu ja nauru. Kaarina oli mielissään siitä, ettei hänen tarvinnut mennä sinne, hän ei ollut sillä tuulella. Kun lapset oli syötetty, alkoi hän auttaa Miettisen Amaliaa, joka laittoi tarjotinta kuntoon teen juontia varten.

— Kaarina, muuan tuttava haluaa tavata sinua, sanoi Sikke. Riisu esiliina yltäsi ja tule saliin.

— En minä nyt jouda, vastasi Kaarina lyhyesti.

— Etkö jouda, silloin kai minun täytyy tulla sinun luoksesi, kaikui iloinen, tuttu ääni. Kaarina katsahti hämmästyneenä ylös rinkilästä, jota hän parhaillaan leikkasi ja kohtasi parin veitikkamaisia silmiä.

— Erkki! Erkki Pohjola! Oletko sinä täällä?

— Kuten näet, ja olen kuluttanut suurimman osan ajastani etsimällä erästä itsepintaista nuorta neitosta.

Kyynelet kohosivat Kaarinan silmiin pelkästä ilosta. Hän tarttui Erkin ojennettuun käteen ja mutisi:

— Kuinka minä olen iloinen. Tämähän on kuin ihme. Onko Maunokin täällä?

— On ja odottaa sinua tuolla salissa. Hän ei ollut yhtä uskalias kuin minä, joka tunkeuduin tänne kielletylle alueelle asti. Tule nyt häntä tervehtimään.

Kaarina ei enää estellyt. Hän riisui esiliinan yltään ja seurasi Erkkiä saliin, jonne kaikki nuoret olivat kokoontuneet tanssimaan. Mauno seisoi nojautuen eteisen oveen, pää pystyssä, hiukan ylimielisen näköisenä kuten aina.

— Nyt me menemme tervehtimään pikkuserkkujani, sanoi Erkki ja vei Kaarinan salin poikki maaherran tyttärien luo.

— Pikkuserkkuni Irja ja Inkeri ja vanha taistelutoverini Heinosten täysihoitolasta, esitteli Erkki.

— Kyllähän me olemme toisemme kerran tavanneet, ehätti Irja selittämään, ettekö muista, normaalilyseolaisten juhlakonventissa?

— Kyllä, vastasi Kaarina iloisesti. — Kokonainen sarja hupaisia muistoja valtasi hänen mielensä.

— Kuinka tiesitte minun olevan täällä? kysyi hän Maunolta, joka tällä välin oli lähestynyt heitä ja lujasti puristi tytön kättä.

— Erkki on kirjeenvaihdossa Hannan kanssa ja sai häneltä tietää, että sinä olet näillä mailla. Koska täti Valmari on äitimme serkku ja usein on meitä pyytänyt luoksensa, päätimme iskeä kaksi kärpästä samalla haavaa, käydä tervehtimässä sukulaisiamme ja torua sinua tyhmästä päähänpistostasi. Kuinka voit olla noin ajattelematon, Kaarina, ja antautua moiseen seikkailuun? Hanna oli hirveän pahoillaan. Hän olisi mielellään kutsunut sinut koko kesäksi luokseen, jos olisit sanallakaan maininnut aikomuksestasi.

Kaarina hymyili. Tuntui niin kotoiselta kuulla Maunon toruskelevan.

— Näetkös, minä tahdoin olla itsenäinen ja seisoa omilla jaloillani, selitti hän tärkeän näköisenä.

— Itsenäinen! Tyttöjen ei tarvitse olla itsenäisiä, murahti Mauno.

— Ohoo, herra normaalilyseolainen, siinä suhteessa uskallan olla eri mieltä kanssasi. Me opimme yhteiskoulussa aivan toista.

— Pötyä! Onko sinulla ollut mitään iloa itsenäisyydestäsi tänä kesänä?

Kaarinan kasvojen ilme kävi vakavaksi.

— Iloinen ei tämä kesä tosin ole ollut, mutta luulenpa, että olen oppinut jonkin verran uusia elämänarvoja.

— Tuo on vain tuommoisia kirjoista opittuja puheenparsia, väitti Mauno kiusoitellen.

— Sinä olet aivan yhtä maunomainen kuin ennenkin, mutta älä nyt viitsi enää torua minua, olen ilmankin saanut maistaa nuhteita tänään.

— Niin, sen kyllä arvaan, huudahti Mauno tulistuen. Rouva Tulla ei näytä erittäin lempeältä. Onko hän todellakin uskaltanut torua sinua?

— Uskaltanut, naurahti Kaarina. Mutta Mauno kuuli hänen naurussaan pidätettyjä kyyneliä.

— Miksi hän ei uskaltaisi torua lastensa seuralaista, joka saa sata markkaa kesässä ja vapaan ylläpidon? Tiedätkös, Mauno, meillä kotona äiti aina vaati, että olisimme ystävällisiä palvelijoille, varsinkin jos he olivat nuoria tyttöjä. "He tulevat omasta kodistaan vieraitten luo, ja siksi pitää meidän kohdella heitä hienotunteisesti", oli hänen tapansa sanoa. En silloin ymmärtänyt häntä, mutta tästä lähtien en koskaan enää ole tyly kenellekään palvelijalle.

Mauno rypisti kulmiaan, ja katse, minkä hän loi vihreäpukuiseen rouva Tullaan, joka parhaillaan istui sohvalla liehitellen maaherratarta, ei ollut erikoisen leppeä.

— Niin, niin, sanoi hän sitten, näyttääpä siltä kuin hemmoteltu Kaarina olisi saanut kesän pitkään kokea muutakin kuin päivänpaistetta ja lämmintä. Ja se tekee hänelle koko lailla hyvää, lisäsi hän ilkamoiden.

— Joko Mauno on päättänyt ripityksensä? pisti Erkki hilpeästi väliin. Tule, Kaarina, otetaan pieni valssi kesken saarnaa — arvaan, että kunnianarvoisa veljeni taas on kiusannut sinua.

Iloisena pyrähti Kaarina Erkin viemänä tanssivien parien joukkoon. Hän olisi voinut nauraa ääneen riemusta. Maailma, joka vielä pari tuntia sitten oli mustaa mustempi, näytti taas valoisalta. Tuskin oli Erkki vienyt hänet takaisin paikalleen, kun Pentti Saarinen oli kumartamassa. Ja ennenkuin Kaarina tiesikään, oli hän taas pyörimässä. Mutta kun hän lämpimänä ja punaposkisena lähestyi Irjaa ja Inkeriä, jotka ystävällisesti viittasivat häntä viereensä, huomasi hän rouva Tullan silmät, jotka pistävinä tarkkasivat häntä salin vastakkaiselta puolelta. Ja samassa hän huomasi, että Sikke tyytymättömän näköisenä istui eräässä nurkassa.

— Erkki hyvä, sanoi hän hätäisesti matalalla äänellä ystävälleen, joka taas tuli noutamaan häntä tanssiin. Ole hyvä ja mene pyytämään Sikkeä. Hän ei varmaankaan ole saanut tanssia, koska näyttää niin ikävystyneeltä.

— Hän tanssii niin hurjan huonosti. Ei häntä jaksa raahata enemmän kuin kerran illassa, vaikeroi Erkki.

— Mutta hän on minun tanssioppilaani, ja minusta on kovin ikävä, ellei hän saa käytännössä osoittaa taitoaan.

— Ei sinulla kunniaa ole ainakaan siitä oppilaasta, naurahteli Erkki, mutta olkoon menneeksi, teen sen sinun tähtesi.

Siken kasvot kirkastuivat, kun Erkki häntä lähestyi ja kohteliaasti kumartaen vei hänet tanssiin.

— Hän tanssii tosiaan kurjasti, huokasi Kaarina, mutta viis siitä, hän on kiltti ja hyväsydäminen tyttö. — Hyvänen aika, huudahti hän äkkiä — hän oli avonaisesta ovesta nähnyt Mannen ja Rallen epäilyttävissä puuhissa jäätelövadin ääressä — suokaa anteeksi, minun täytyy mennä vähän tänne.

Hän ehti parahiksi tempaamaan Rallen kädestä lusikan, jota herkkusuinen poika juuri oli pistämässä jäätelöpyramidiin.

— Häpeä, Manne, etkö sinä vanhempana voi estää Rallea moisista tyhmyyksistä? Sinä olet tietysti päinvastoin rohkaissut häntä, muutoin hän ei sinun nähtesi uskaltaisi koskea jäätelöön.

— Kas, vastasi Manne katkerasti, huomasitpa meidän puuhamme. Minä luulin, ettei sinulla olisi silmiä eikä korvia muille kuin uusille ystävillesi, noille hienoille Helsingin keikareille.

— Mauno ja Erkki Pohjola eivät ole uusia ystäviäni, he ovat vanhoja tovereita, joista pidän miltei kuin he olisivat veljiäni.

— He ovat tietysti mallikelpoisia kiireestä kantapäähän, jatkoi Manne ynseästi.

— Mallikelpoisia he eivät ole, mutta sen uskallan taata, etteivät he ainakaan kutsuissa menisi rääpimään vieraille aiottuja virvokkeita. Ja Kaarina loi musertavan katseen Manneen, jonka taskusta pisti esiin jättiläismäinen omenatortunpala.

Häpeissään Manne puikki ulos huoneesta muristen jotakin mamselleista, jotka pistävät nenänsä joka paikkaan. Mutta Ralle inisi yhä vielä lisää herkkuja.

— Ralle ei saa enää mitään, sanoi Kaarina päättävästi. Mene nyt kiltisti noutamaan nimismiehen ja pastorin lapsia, niin minä leikin kanssanne Suulasta rouvaa.

Ralle totteli. Suulas rouva oli hänen mielileikkinsä, hän iloitsi jo etukäteen siitä, miten saisi raastaa Kaarinaa tukasta. Leikki päättyi nimittäin siten, että kaikki leikkiinosaaottavat tarmonsa takaa vetivät ja nyppivät sitä onnetonta, joka kulloinkin sattui olemaan Suulas rouva.

Kun Kaarina viimein pörröisenä ja hengästyneenä pääsi pikku kiusanhenkiensä käsistä, olivat nämä niin väsyneet, että Ralle hetkisen kuluttua löydettiin jalat koukussa nukkumassa ruokasalin sohvalta ja pastorin lapset pyysivät äidiltään päästä kotiin "omaan sänkyyn". Nimismiehen Aarne yksin valvoi torkkuen ja odotellen illallista.

Rouva Tulla oli karsain silmin nähnyt Irja ja Inkeri Valmarin mieltymyksen hänen tyttäriensä seuralaiseen ja päätti pitää Kaarinan syrjässä vieraista, jotta talon omat tyttäretkin saisivat tilaisuuden tutustua arvossa pidetyn maaherran perheeseen.

— Sikke, sanoi hän vanhimmalle tyttärelleen, miksi pysyttelet vain nurkissa yhdessä kanttorin Alman kanssa? Nyt, kun pappa on kunnallisneuvos, pitää sinun valita itsellesi sopivampaa seuraa kuin tuo kömpelö, tyhmännäköinen Alma. Mene istumaan maaherran tyttärien viereen. He ovat hienoja tyttöjä.

— Mutta, äiti, sanoi Sikke katsellen avuttomilla vedensinisillä silmillään äitiään, en minä osaa puhua heidän kanssaan mistään. Almalle ja minulle riittää aina juttua, keskustelemme ompeluista, pitsinmalleista ja muista käsityöasioista.

— Joutavia, tiuskaisi kunnallisneuvoksetar, emme me, pappa ja minä, ole panneet toimeen kalliita kutsuja sitä varten, että sinä istuisit juttelemassa kanttorin Alman kanssa pitsinmalleista. Me olemme tehneet sen siitä syystä, että tyttäremme saisivat hienoja tuttavuuksia ja pääsisivät parempiin seurapiireihin. Missä Isabella on?

— Hän istuu ruokasalissa syömässä pähkinöitä Pentin ja Freedun kanssa.

— Nouda hänet tänne.

— Isabella, nuhteli äiti, kun Iisa Siken noutamana saapui, te ette lainkaan käsitä omaa etuanne. Fransiska piilee nurkissa Alman kanssa, ja sinä pysyttelet tuon pöllömäisen Freedun ja epäkohteliaan Pentin seurassa. Miksi et seurustele Valmarin tyttöjen ja heidän hienojen serkkujensa kanssa?

— Irja ja Inkeri Valmarille kelpaa vain Kaarina, ja Pohjolan pojat tuskin huomaavat muita kuin häntä, vastasi Iisa nyrpeästi.

— Se on sopimatonta. Kaarina ei ollenkaan ymmärrä asemaansa perheessämme. Minä lähetän hänet nyt Amalian luo keittiöön, siellä tarvitaan kyllä apua illallista varten.

Ja niin kävi, että Kaarinan ikäväkseen täytyi jättää vastalöydetyt ystävänsä ja viettää lopun iltaa keittiössä Miettisen Amalian kielevässä seurassa. Vasta illallisen jälkeen hän sai hetkisen tavata Maunoa ja Erkkiä.

— Me tulemme huomenna noutamaan sinua Valmarille, suhautti Erkki hyvästellessään häntä. Irja ja Inkeri kutsuivat.

— Mutta pyytäkää Sikke ja Iisa mukaan, muutoin en pääse, vastasi Kaarina. Erkki kohautti hartioitaan.

— Täytyy kai sitten kutsua heidätkin.