II.

Siiri Vuorio paiskasi algebrankirjansa pulpetinkannelle, niin että pamahti.

— Hei, nyt minä sinut suolaan, senkin kiusankappale, vihoviimeinen ilkimys!

— Ja minä, ja minä! Olkoon onneksi!

Huutaen ja nauraen pojat läimähyttivät enemmän tai vähemmän risaiset kirjansa pulpeteille.

— Ajatelkaas, kokonaista kolme ihanaa kuukautta ilman kielioppia, ilman Pythagorasta, ilman vuosilukuja ja kirkko-isiä! huusi Kaarina.

Luokassa vallitsi lievimmin sanoen vilkas mieliala. Pojat istuivat pulpeteilla jalkojaan heilutellen, toiset tanssivat ympäri huonetta intiaanihyppyä. Muutamat siisteimmistä tytöistä järjestivät koulupöytiään, pyyhkivät pölyn, tyhjensivät roskat paperikoriin ja repivät rikki kirjeitä, joita lukukauden kuluessa oli pulpettiin kasaantunut sekä luvallisia että luvattomia teitä. Kaikki huusivat ja puhuivat yht'aikaa.

Elsa Heinonen istui paikallaan nyyhkyttäen, vesissä silmin.

— Älä nyt sentään sula, Elsa-tyttö, lohdutteli Jussi, hänen vierustoverinsa. Sainhan minäkin ehdot, niin että paukahti, mutta en silti aio vesilätäköksi ruveta.

— Sinulla ei olekaan vanhempia sisaria niinkuin minulla, jotka yhtä mittaa toruvat.

— Eipä ei, mutta näetkös, minulla on isä, ja aika faari hän onkin saarnaamaan.

Maiju Väyrysen pyöreät, punaiset posket olivat tavallista vakavammat. Hänkin oli saanut ehdot saksan kielessä ja algebrassa.

— Huh, puhisi hän, että tyttöjen sentään täytyy näin kauheasti rääkkääntyä. Mutta minä jätän koko koulun, sen totta tosiaan teen, ja rupean karjakoksi. Ylioppilasta minusta ei kuitenkaan kuuna kulloisna päivänä tule. Lehmiä sitävastoin hoitaisin vaikka koko ikäni. Voi, jospa tietäisitte, kuinka hauskoja pikku vasikat ovat, niin herttaisia ja sieviä. — Ja pappilan suurta karjaa muistellessa palasi Maijun kasvoille niille niin ominainen tyytyväisyys ja hyvätuuli.

— Se oli oikeata puhetta, huusivat pojat nauraen. Eläköön karjakko Maiju Väyrynen! Alas geometriset sarjat ja logaritmit!

— Kuulkaa, eikö mennä Fazerille syömään päättäjäistortut? ehdotti joku.

— Mennään, mennään, kuului kuorossa. Ja pian oli suurin osa luokkaa matkalla koululaisille niin tuttuun kahvilaan.

Kaarina erottautui muitten huomaamatta tovereistaan. Hänen apea mielensä ei sointunut yhteen toisten remuavan ilon kanssa. Tyyne Virta, laiha, köyhästi puettu tyttö yhtyi häneen. Heillä oli sama matka.

— Etkö sinä menekään toisten mukaan Fazerille? kysyi Tyyne ihmetellen. Kaarina oli aina ylimpänä siinä, missä iloa pidettiin.

— En ole sillä päällä nyt.

Tyyne katsahti häneen oudoksuen. Mikähän Kaarinan oli? Hyvän todistuksen hän tietysti oli saanut, arvaahan sen, luokkansa etevimpiä tyttöjä. Muutoinkin hänellä oli kaikki niin siloista ja kevyttä. Opettajien ja toverien suosikki hän oli, eikä hänellä jokapäiväisestä leivästä huolia ollut, sen saattoi nähdä.

Tyyne huokasi. Hänen kodissaan oli köyhyys ainainen vieras.

Tyyneä hyvästellessään Kaarina kysyi: — Missä aiot viettää kesäsi?

— Minä matkustan Hämeeseen. Olen saanut paikan eräässä ruotsalaisessa perheessä, jossa opetan lapsille suomea.

Kaarina katseli häntä säälien.

— Eikö ole ikävä olla noin ventovieraissa?

Tyyne hymähti: — Olen kiitollinen siitä, että pääsen maalle. Sinä et suinkaan ole koskaan kokenut, mitä merkitsee asua koko pitkä kesä jossakin Robertinkadun kivimuurissa, pihan perällä, lisäsi hän katkerasti.

Kaarina katseli miettiväisenä poistuvaa toveriaan. Tyyne raukka oli aina katkera ja miltei vihamielinen parempiosaisia tovereitaan kohtaan. Mutta tällä kertaa Kaarina ymmärsi häntä. Mahtoi tuntua kiusalliselta aina elää elämän varjopuolella, silloin kuin muut hänen ikäisensä tytöt saivat pelkkää päivänpaistetta osakseen. Mutta jos Tyyne olisi tiennyt, kuinka apea hänen, Kaarinankin, mieli tällä kertaa oli, niin hän ehkä olisi vähemmän tylysti häntä kohdellut.

Kotona Kaarina vielä kerran otti luettavakseen kirjeen, jonka hän kyllä jo oli lukenut pari kertaa, mutta jonka sisällystä hänen yhä vielä oli vaikea sulattaa. Se oli Jenny-tädiltä.

Rakas Kaarina, — sanottiin siinä, — ikäväkseni minun täytyy ilmoittaa sinulle, että olen pakotettu tekemään välttämättömän muutoksen siihen suunnitelmaan, jonka äitisi ja minä laadimme teidän kotimaahan jäävien lasten suhteen. Sain nimittäin pari päivää sitten kirjeen rakkaalta norjalaiselta ystävältäni — sinähän olet kuullut hänestä — ja tässä kirjeessä hän ilmoittaa nyt vihdoinkin aikovansa toteuttaa hänen ja minun mielituumamme — saapua Suomeen kesää viettämään minun luokseni. Kuten ehkä olen kertonut, on Gunvor Sörensen hyvin herkkähermoinen ja sairaalloinen. Hänen täytyy tietysti siis saada oma huoneensa, s.o. juuri se huone, jonka olin varannut sinulle ja tytöille. Näin ollen en siis parhaimmallakaan tahdolla voi ottaa teitä kaikkia luokseni, niin ikävältä kuin se tuntuukin. Olen punninnut asiaa seikkaperäisesti, ja pitkällisen harkinnan jälkeen tullut seuraavaan päätökseen: Koska vanhempasi ennen lähtöään uskoivat lapsensa minun huostaani, tunnen olevani velvoitettu pitämään huolta kolmesta nuorimmasta, jotka vielä kaipaavat tarkempaa huolenpitoa. Kummipoikani on itseoikeutettu asumaan luonani, Heidin otan myös mielelläni, hän on hiljainen ja nöyrä ja pystyy hyvin pitämään Ollista huolta. Koska en tahdo myöskään erottaa Heidiä ja Katia toisistaan, hyvin tuntien heidän hellän välinsä, toivon voivani lausua Katinkin tervetulleeksi, vaikka hän mielestäni onkin huolimaton ja lörpöttelevä. Voin sijoittaa heidät kaikki kolme siniseen huoneeseen. Sitä vastoin en parhaalla tahdollanikaan saa sinulle sijaa pienessä huvilassani. Neuvon siis sinua kääntymään pastori Väyrysen perheen puoleen. Pastorinrouva Väyrynen, sen tiedän, tulee ilomielin vastaanottamaan sinut kotiinsa — tietysti maksua vastaan — muu ei voi tulla kysymykseen.

Maanantai-iltana lähetän hevosen asemalle noutamaan lapset. Koeta saada heidät siihen valmiiksi.

Sinua tervehtii tätisi Jenny Sorola.

Kaarina jäi kirjeen luettuaan tuijottamaan eteensä. Siis koditon! Sillä Väyryselle hänen ei sopinut pyytää, siellä oli väkeä ilmankin liiaksi. Paitsi talon omaa lukuisaa nuorisoa oli Elsa Heinosen määrä tapansa mukaan viettää pappilassa kesänsä, samoin oli varattava tilaa ylioppilaalle, jonka johdolla Maijun tuli lukea ehtojaan. Täytyi siis kuulustella jotakin perhettä, joka piti täysihoitolaisia kesällä. Ehkäpä joku tovereista tiesi. Ei, hän ei tahtonut kysyä heiltä. Moni luokkatovereista oli pyytänyt Kaarinaa luokseen viikoksi tai pariksi, mutta koko kesäksi hän ei voinut lähteä ketään vaivaamaan. Hanna Ström ja Iris Klewe, hänen parhaat ystävänsä, olivat vielä ulkomailla.

Mitäs muuta kuin ruveta lehdissä katsomaan ilmoituksia! Hän nouti päivän lehden arkihuoneesta ja alkoi sitä tutkia.

— Kaksi koulupoikaa saa täysihoitoa — Ylioppilas haluaa maalla täysihoitoa —. Nuori sivistynyt tyttö saa paikan hyvässä perheessä lasten seuralaisena ja lukujen ohjaajana. Palkka sata markkaa kesältä ja vapaa ylläpito ynnä matkat. Vastaus t.l.k. osoitteella: Kunnallisneuvoksetar.

Kaarina hätkähti. Entäpä jos hän yrittäisi: lasten seuralaisena ja lukujen ohjaajana! Miksi hän ei siihen pystyisi? Sillähän olisi koko pulma ratkaistu, eikä hänen tarvitsisi kuluttaa penniäkään isän rahoja, joita hän nyt itse niin kipeästi tarvitsi. Päinvastoin saisi pistää vielä satamarkkasen säästöön — omia ansaitsemiaan rahoja, saisi auttaa omalta taholtaan isää ja äitiä. Kunnallisneuvoksetar! Sehän oli kovin hienoa ja kuulosti samalla niin hauskalta ja maalaiselta. Sen enemmän siekailematta Kaarina istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, ja töhrittyään puolisen tuntia pari kolme paperiarkkia täyteen hän viimein löysi sopivan sanamuodon vastaukselleen — ja kiirehti sitä lennättämään sanomalehtikonttoriin. Punoittavin poskin hän ojensi kirjeensä sisään luukusta postineidille, ja mutisten Caesarin sanat: alea jacta est, hän riensi takaisin kadulle. Kotimatkalla hänet valtasi äkillinen katumuksen puuska. Olikohan hän menetellyt liian omapäisesti? Olisi ehkä ensin pitänyt neuvotella Jenny-tädin kanssa.

Mutta sitten hän rauhoitti mieltään sillä, ettei ollut juuri luultavaa, että hänen tarjouksensa hyväksyttäisiin, ja silloinhan asia raukeaisi sikseen. Hän päätti olla siitä kenellekään puhumatta ja vietti iltapuolen huoneessaan järjestellen ja pakaten tavaroitaan. Asia jännitti kuitenkin siksi paljon hänen mieltään, että kun Siiri Vuorio ja Elsa Heinonen tulivat häntä tervehtimään, he saivat varsin hajamielisiä vastauksia kysymyksiinsä, ja ellei Elsa olisi ollut huoneessa, olisi Kaarina varmaankin uskoutunut Siirille, mutta Elsa rukka oli sekä kotona että koulussa kuulu lörppösuisuudestaan.

Seuraavana päivänä päivällisaikaan pyydettiin Kaarinaa puhelimeen.

— Neiti Holstiko on puhelimessa? kysyi tuntematon naisen ääni. Kaarina myönsi pamppailevin sydämin.

— Tahtoisitteko käydä sen eilisen ilmoituksen johdosta puheillani? jatkoi ääni. Kenties sopisi ottaa koulutodistukset mukaan.

Ilmoitettuaan nimensä ja osoitteensa puhuja lopetti keskustelun. Kaarina jäi hämillään seisomaan puhelimen ääreen. Häntä sekä nauratti että itketti. Teki mieli peräytyä koko seikkailusta, ilmoittaa vain, että olikin päättänyt toisin. — Ehkäpä täti Vuorio, Siirin äiti, ottaisi hänet luokseen, jos hän puhuisi hänelle pulmansa. Mutta toiselta puolen oli niin perin houkuttelevaa seistä omilla jaloillaan ketään rasittamatta. Tuntui kuin olisi hän siten ottanut osan vanhempien huolista kantaakseen.

Niinpä Kaarina kaikesta epäröimisestä ja arkuudesta huolimatta määrätyllä kellonlyönnillä istui komeasti sisustetussa huoneessa vastaten punakan, hiukan uneliaan näköisen rouvan kyselyihin.

— Ilmoitus koski isäni perhettä, selitti rouva, siihen kuuluu paitsi isääni, kunnallisneuvos Tullaa, äitipuoleni, kaksi tytärtä ja kaksi poikaa. Teidän asiaksenne tulisi ohjata molempien poikien lukuja sekä sen lisäksi harjoittaa ruotsinkieltä tyttöjen kanssa. Te kai puhutte ruotsia hyvin?

— Kyllä, luullakseni, vastasi Kaarina.

— Ehkä sitten voimme pitää asian päätettynä. Teillähän näkyy olevan hyvät todistukset. Voisitteko matkustaa jo ensi viikolla?

Kaarina vääntelihe tuolillaan tulipunaisena. — Ehkä minä kuitenkin hiukan tuumin ensin, sai hän viimein sanotuksi.

— Mitä se hyödyttää? Jos te kerran haluatte tällaista paikkaa, niin on paras, että heti ratkaisemme asian. Minä matkustan myös muutaman päivän kuluttua Savoon — isäni asuinpaikka on nimittäin Savossa — ja me voimme matkustaa yhdessä, minä kyllä pidän huolta matkakustannuksista.

Kaarina yritti vielä muutamia heikkoja vastaväitteitä, mutta ne hukkuivat pontevan rouvan hyväntahtoiseen huolenpitoon. Ja kun hän viimein lähti talosta, oli hän luvannut olla lähtövalmiina päivän kuluttua. Mutta sitä ennen hänen oli matkustettava kotiin ja hommattava pikkutytöt ja Olli matkaan Jenny-tädin luo.

Ja jätettävä hyvästi Lanterille! Se ajatus oli katkera, mutta toisaalta oli houkuttelevaa syöksyä uuteen elämään ja seikkailuihin.