VIII.

Seikkailu Eräsaarella joudutti lasten kotiinlähtöä. Iisa eli alinomaisessa pelossa, että Riepposet vielä jollakin tavalla koettaisivat heitä vahingoittaa. Vasta kun levisi tieto, että veljekset olivat poistuneet paikkakunnalta, hän rauhoittui. Mutta hän ikävöi takaisin kirkonkylään, ja Siken ja Mannen vastaväitteistä huolimatta hän sai tahtonsa perille.

Kotona ja kylässä herätti seikkailurikas marjaretki tietenkin suurta huomiota. Manne ei mielellään kertonut tapahtumasta; Kaarina huomasi, että hän vältti tätä keskustelunaihetta, ikäänkuin olisi pelkkä Riepposten nimikin jo häntä vaivannut. Hän oli myöskin kieltänyt Kaarinaa kertomasta, että Hiski Riepponen oli koettanut häntä ampua.

— Ehkä hän ei tarkoittanut minuun osata, sanoi hän, enkä minä tahdo häntä linnaan, onhan siinä kyllin, että isä on vienyt hänen talonsa, lisäsi hän katkerasti.

Pari päivää sen jälkeen, kun nuoret olivat kotiutuneet Vehmassaarelta, sanoi kunnallisneuvos ruokapöydässä:

— Ensi kesänä päästään uuteen taloomme asumaan.

— Sepä hauskaa! sanoi rouva Tulla, joko pian ruvetaan rakentamaan?

— Heti kun maisteri on muuttanut. Minä toimitin hänelle häätökäskyn tänä aamuna.

— Voi sentään! huudahti Sikke, pitääkö Plotinan lähteä pois kodistaan? Minne he sitten muuttavat?

— Sitä en tiedä, mutta Mökki on minun maallani ja tiellä rakennuspuuhilleni.

— Eikö maisteri Saramaa ole ostanut sitä palstaa? uskalsi Kaarina kysyä.

Tulla loi häneen tuikean katseen.

— Hän kyllä väittää niin tehneensä, mutta kauppakirjaa ei ole olemassa, hän on vain vuokralainen, kaikki muu on turhaa puhetta. Suntion perillinen ei tiedä kaupasta mitään. Ukko on hajamielinen ja luulee ostaneensa siinä, missä on vain vuokrannut. Missään tapauksessa kauppa ei ole laillinen, kun ei ole kauppakirjaa eikä koko hommaa ole laillistettu oikeudessa.

Kaarina tunsi syvää sääliä ystäviänsä kohtaan, hän odotti vain sopivaa hetkeä päästäkseen pujahtamaan Mökkiin. Varmaankin istuivat molemmat, isä ja tytär, surun vallassa.

Illalla hänelle tarjoutuikin sopiva tilaisuus. Iisa ja rouva Tulla olivat ompelijan käsissä, ja Sikke lähti hakemaan käsityömalleja kanttorin Almalta. Hän pyysi Kaarinaa seurakseen, ja Kaarina ehdotti, että hän pistäytyisi Mökissä sillä aikaa, kun Sikke viipyi kanttorissa.

Plotina istui keittiössä kädet helmassa, kun Kaarina astui sisään. Hänen poskillaan näkyi kyynelten jälkiä.

— Tiedätkö sinä jo? kysyi hän matalalla äänellä.

— Tiedän, vastasi Kaarina. Mitä nyt aiotte?

— En käsitä. Täti Saarinen on ystävällisesti tarjonnut meille väliaikaisen asunnon piharakennuksessa, mankelihuoneen vieressä. Mutta isää on niin vaikea saada ymmärtämään, että hänen täytyy muuttaa. Hän väittää vain, ettei hän lähde pois omasta talostaan eikä ryhdy mihinkään toimenpiteisiin poismuuton suhteen.

— Milloin teidän on muutettava?

— Viikon kuluessa. — Oi, Kaarina, minä kävin eilen isän tietämättä kunnallisneuvoksen puheilla. Arvelin hänen heltyvän, kun oikein selittäisin asemamme. Isän sydän murtuu, jos hänet karkoitetaan tästä rakkaasta mökistä. Minä pelkäsin kovin, tiedäthän, kuinka ujo olen, mutta rohkaisin mieleni isän tähden. Se oli turha retki. Kunnallisneuvos oli niin kova, niin taipumaton. Hän on paha mies.

Plotinan tavallisesti niin levolliset kasvot ilmaisivat kiihtymystä, ja hänen äänensä vapisi liikutuksesta. Kaarina katseli häntä säälien. Hän saattoi kuvitella, kuinka tyttö raukka puettuna suuriruutuiseen pumpulihameeseensa arasti hiipi puotiin, pyrki puotipoikia ujostellen kunnallisneuvoksen puheille ja sydän kurkussa, nenäliinaansa pyörittäen, puhui rikkaalle miehelle hätäänsä siinä toivossa, että hänen sydämensä heltyisi. Ja kuinka poloinen sitten masentuneena kieltävän vastauksen saatuaan hitaasti palasi kotiin, missä vanha isä itsepintaisesti kieltäytyi lähtemästä omasta talostaan.

Hän huudahti kiivaasti: — Olet oikeassa, Plotina, kunnallisneuvos on ilkeä mies.

— Hyss, kuiskasi Plotina nopeasti, kuulen isän askelet, puhukaamme jostakin muusta.

Maisteri astui sisään näennäisesti reippaana, hymy huulillaan. Isä ja tytär koettivat pettää toisiaan. Kaarinan silmiä sumensi. Eihän rakas Jumala saattanut jättää noita avuttomia, sydämenhyviä ihmisiä tunnottoman pohatan armoille.

— Tyttöseni, keitähän nuorelle ystävällemme kahvia, sanoi maisteri. Siitähän on pitkä aika, kun hän viimeksi oli meillä.

Plotina näytti hätääntyneeltä eikä noussut kuten tavallisesti heti noudattamaan isänsä käskyä. Kaarina epäili, että hänen pieni kahvitoosansa oli tyhjä. Hän kielsi hartaasti Plotinaa vaivaantumasta, koska hänen heti taas oli lähdettävä. Vilkkaalla tavallaan hän sitten alkoi kertoa Eräsaaren retkestä ja viinanpolttajista. Maisteri kuunteli huvitettuna, Plotinakin unohti hetkeksi huolensa.

Kaarinan hyvästellessä pisti Plotina läjän vanhoja kirjekuoria hänen käteensä.

— Olen ottanut talteen muutamia ulkomaisia postimerkkejä, hän sanoi, sinähän kerroit Mannen keräänvän postimerkkejä.

— Voi, Plotina, oletko tallettanut postimerkkejä kauppaneuvos Tullan pojalle! huudahti Kaarina.

— Olen, vastasi Plotina rauhallisesti, eihän hän ole syypää siihen, mitä hänen isänsä tekee.

— Sinä hyvä sielu, virkkoi Kaarina syleillen ystäväänsä. Manne tulee tästä kovin iloiseksi. Hän on hyvin innostunut postimerkkien kokoilija.

Raskain mielin Kaarina heitti hyvästi Mökin asukkaille, ja hänen tietämättään oli äänessä jonkin verran katkeruutta, kun hän ojensi kirjekuoret Mannelle lausuen — Plotina lähettää sinulle nämä. Hän on kuullut, että keräät postimerkkejä.

— Plotinako? Äläs! huudahti Manne.

Punastuiko hän vai kuvitteliko Kaarina vain. Manne ja Kaarina olivat kahden arkihuoneessa. Manne nouti vettä ja alkoi irroittaa postimerkkejä kuorista. Viimeistä irroittaessaan hänestä tuntui, että kuori oli tavallista paksumpi. Hän pisti kätensä sen sisään ja veti esiin kellastuneen, kokoonkäärityn paperin. Luotuaan siihen silmäyksen hän huudahti hämmästyksestä.

— Mutta tässähän se on! Tule katsomaan, Kaarina.

— Mikä!

— Kauppakirja!

Kaarina heitti kädestään kynän, jolla hän oli korjannut vihkoja, semmoisella voimalla, että punainen muste pirskahti paperille. Hän juoksi Mannen luo ja alkoi ahmimalla lukea pojan kädessä olevaa paperia: Kauppakirja Suntio Ananias Vanhasen ja Maisteri Kristoffer Saramaan välillä. — Tyttö vaipui tuolille, kätki kasvot esiliinaan, itki ja nauroi yht'aikaa.

— Arvasinhan sen, arvasin, ettei hyvä Jumala heitä hylkää, hoki hän ilosta suunniltaan.

Manne katseli häntä miettiväisenä.

— Sinä naurat, sinä Kaarina, mutta mitähän isä sanoo? Hänen suunnitelmansa menevät nyt myttyyn. Joka tapauksessa pitää hänen saada tämä tietää.

Hän otti paperin Kaarinan kädestä ja nousi lähteäkseen. —

— Menetkö näyttämään sitä isällesi?

— Menen.

Kunnallisneuvos istui huoneessaan tilikirjan ääressä. Kun Manne astui sisään, käännähti hän äreästi.

— Minulla on kiireellistä työtä nyt, älä tule häiritsemään.

— Minulla on vähän puhuttavaa isälle, sanoi Manne. Hän huomasi, ettei hänen ollut niinkään helppoa tuoda esiin sanottavaansa.

— Entä mitä? Puhu suusi puhtaaksi äläkä siekaile, sanoi kunnallisneuvos kärsimättömänä.

Manne ojensi kauppakirjan isälle. — Minä löysin tämän.

Tulla otti vastaan paperin huolettomasti ja loi siihen haukotellen pikaisen silmäyksen. Samassa kohosi veri hänen kasvoilleen.

— Mistä tämä on tullut käsiisi? kysyi hän kiivaasti luoden terävän katseen poikaansa.

— Plotina lähetti minulle joukon kirjekuoria, joissa oli vanhoja postimerkkejä. Paperi oli yhden kirjekuoren sisässä.

— Mikä onni, ettei hän itse sitä huomannut, mutisi kunnallisneuvos. Hän taittoi paperin kokoon ja pisti sen taskuunsa.

— Sinun ei tarvitse puhua tästä mitään muille. Hän otti lompakkonsa esiin ja ojensi Mannelle kymmenenmarkan setelin. Sinä pyysit tuonnoin rahaa uutta uistinta varten — tuossa saat — unohdin antaa sinulle silloin.

Manne otti epäröiden rahan vastaan ja loi samalla kysyvän katseen isäänsä.

— Menehän nyt, ja muista, on turha lörpötellä tästä muille.

— Kaarina tietää sen jo.

Kunnallisneuvoksen otsa synkistyi.

— Sepä paha. On parasta heti sanoa hänelle, että tämä paperi on aivan tehoton, sillä ei ole mitään merkitystä. Manne töllisteli isäänsä silmät pyöreinä.

— Mutta sehän on laillinen minun ymmärtääkseni.

— Sinun ymmärtääksesi, tiuskasi kunnallisneuvos. Sinä et ymmärrä mitään. Et omaa hyvääsikään. Etkö käsitä, että jos tämä kauppakirja on laillinen, on maisterilla omistusoikeus Mökkiin, ja se on tykkänään meidän etujemme kanssa ristiriidassa. Mökki on hyvä palsta, ja siinä on koko joukko nousevaa metsää. Minä tarvitsen sen suunnitelmiani varten. Käsitätkö nyt, pöllöpää?

Manne oli käynyt kalpeaksi.

— Tarkoitatteko, isä, että aiotte salata kauppakirjan oman etunne vuoksi? Sehän olisi väärin, hirveä vääryys maisteria kohtaan.

— Nulkki, sinäkö rupeat minun tekojani arvostelemaan?

Manne katseli rohkeasti isäänsä silmiin.

— Ainakin täytyy maisterin saada tietää, että kauppakirja on löytynyt. Todistakoon sitten sen laillisuuden.

Tulla hypähti pystyyn ja asettui uhkaavana pojan eteen.

— Luulenpa, että olet pähkähullu, vintiö. Sinä et puhu sanaakaan tästä paperista kenellekään, kuten jo äsken sanoin. Kaarinalle saat sanoa, että paperi oli vain joutava töherrys. Mitä tuommoinen tyttöletukka ymmärtää kauppakirjoista ja sopimuksista. Minä revin koko paperin rikki ja sillä hyvä. Hän tarttui paperiin repäistäkseen sen kahtia. Nopealla tempaisulla tarttui Manne hänen käteensä.

— Sitä ei isä tee, ei saa tehdä! hän huusi. Minä en salli, että isä tekee vääryyttä.

Kunnallisneuvos silmäili ällistyneenä poikaansa. Hän oli niin hämmästynyt hänen kuulumattomasta rohkeudestaan, että salli pojan jatkaa edelleen.

Ja Manne huusi itkunsekaisella äänellä:

— Isän täytyy antaa kauppakirja maisterille. Mökki on hänen, jos isä rakentaa talon sille paikalle, en minä astu siihen jalkaani, lähden pois kotoa iäksi. Karkaan.

Kunnallisneuvos ojensi kätensä antaakseen korvapuustin niskoittelevalle pojalleen, mutta luotuaan katseen Mannen hehkuviin kasvoihin hän laski sen jälleen.

— Hyvä, sanoi hän, jatka vain edelleen, uhkaa, moiti isääsi, joka otsansa hiessä puuhaa ja tekee työtä lastensa edestä eikä saa palkaksi muuta kuin kiittämättömyyttä.

Manne hiljensi ääntään. — Isä, minä lupaan olla ahkera koulussa, lupaan suorittaa ehtoni, jos isä ei tee sitä. Minä luen vaikka prokuraattoriksi, — tässä hän melkein ulvoi epätoivossaan — jos isä vain ei tee vääryyttä.

Tulla katseli poikaansa miettiväisenä. Vähitellen hänen kasvonsa lauhtuivat. Olivatko pojan rukoukset kyenneet hellyttämään hänen mieltänsä vai huomasiko hän itsekin, että saattoi käydä vaaralliseksi nyt enää salata kauppakirjan olemassaoloa. Hän taittoi rutistuneen paperin kokoon ja lausui verkkaan pistäessään sen taskuunsa:

— Sinä olet nenäkäs, uppiniskainen poika, mutta saatat olla oikeassa. On ehkä paras ottaa selkoa siitä, onko paperi laillinen. Minä en tietysti tahdo tehdä vääryyttä kenellekään. Jos kauppakirja ei ole väärennetty, kuten ensin epäilin, saa maisteri tietysti pitää Mökkinsä.

Mannen kesakkoisille kasvoille valahti ilon puna. Mutta hänen jäykkä kielensä ei saanut esille muuta kuin yksinkertaisen:

— Se on hyvä.

— Mene nyt matkaasi, minä kyllä itse selitän välini maisteri Saramaan kanssa.

Manne poistui huoneesta luoden aran epäilevän katseen isäänsä, kynnyksellä hän vielä pysähtyi kysyen:

— Saanko sitten sanoa Kaarinalle, että asia on selvä?

— Sinäpä olet takiainen. Sano mitä tahdot, tiuskasi kunnallisneuvos. Hiton helsinkiläismamselli, hänen syytänsä kaikki, mutisi hän itsekseen.

Kaarinan iloa, kun hän Mannen suusta kuuli asian päätöksen, on vaikea kuvailla. Mieluimmin hän olisi heti rientänyt kertomaan ystävilleen ilosanomaa, mutta koska jo oli myöhä, tyytyi hän vain mielessään kuvittelemaan vanhan historioitsijan ja hänen tyttärensä riemua heidän saadessaan tietää tapahtumasta.

Seuraavan päivän aamiaispöydässä kunnallisneuvos ilmoitti aikovansa käväistä maisteri Saramaan luona hauskoissa asioissa. Oli nimittäin löytynyt — tässä hän sai kovan yskänkohtauksen — paperi, jonka nojalla saattoi päättää maisterin todellakin olevan oikeassa väittäessään ostaneensa Mökin.

— Mutta isää se uutinen ei näytä ilahuttavan, hän tuntuu olevan pahalla tuulella, kuiskasi Ralle vieressään istuvalle äidille niin kuuluvalla äänellä, että jokainen läsnäolijoista sen kuuli.

Isä ei ollut tietääkseen nenäkkään pojan huomautuksesta, mutta vaikeata ei ollut nähdä, että hän todella oli varsin pahalla tuulella.

Sitä onnellisemmilta näyttivät Mökin asukkaat, kun Kaarina illalla kohtasi heidät postitoimiston ulkopuolella.

— Pieni Kreikka voitti sittenkin, huomautti maisteri hymyillen, ja Plotina lisäsi, vieden Kaarinan syrjään:

— Kunnallisneuvos itse kävi meillä aamupuolella ja oli varsin kohtelias isälle. Selitti erehtyneensä ja pyysi anteeksi. Ajatteles, ellen minä Mannea varten olisi tallettanut niitä kirjekuoria, olisin heittänyt ne tuleen, ja kauppakirja olisi iäksi jäänyt löytymättä. Kuinka saatoin arvata, että isä hajamielisyydessään oli pistänyt sellaisen tärkeän paperin umpimähkään vanhaan kirjekuoreen. Isä on nyt niin onnellinen ja iloinen. Hän on käynyt kävelemässä Klion kanssa ja kärsivällisesti kestänyt oikullisen vuohemme syrjähypyt ja niskoittelut.

Uuden huvilan rakennuspuuha jäi toistaiseksi lepäämään. Kunnallisneuvoksetar puhui aina senjälkeen hyvin katkerasti Mökin asukkaista, ikäänkuin he olisivat anastaneet katon hänen päänsä päältä. Tulla itse ei sanallakaan kosketellut asiaa, sanoi vain lyhyesti ja päättävästi, että vanha rakennus sai kelvata toistaiseksi. Manne oli äidin ja sisarusten eikä vähemmin Kaarinan suureksi kummaksi ruvennut ahkerasti lukemaan.

Kaarina tapasi hänet usein kirjan ääressä unisen ja onnettoman näköisenä. Mutta hän taisteli rohkeasti laiskuuden jättiläistä vastaan ja koetti päntätä voimainsa takaa päähänsä laskuopin sääntöjä ja ruotsinkielen verbejä.

— Olen luvannut suorittaa ehtoni, vastasi hän, kun tiedusteltiin syytä tähän harvinaiseen lukuintoon. Mutta tarkemmin hän ei selittänyt luonnotonta ahkeruuttaan.

Kaarinan työ kävi tämän takia paljon helpommaksi. Mutta sen sijaan alkoi koti-ikävä entistä suuremmalla voimalla häntä rasittaa. Hän ikävöi vanhempia, sisaruksia ja kotia kiihkeästi; usein hän iltaisin itki itsensä nukuksiin. Eikä hänen ikäväänsä suinkaan vaimentanut haikea kirje Katilta; tyttöpaha ikävöi hänkin syvästi vanhempia ja isoa siskoa.

Ja juuri silloin, kun hänen mielensä oli apeimmillaan, saapui hänen hyvältä ystävältään, Iris Kleweltä, kirje, joka pani hänen velvollisuudentuntonsa kovalle koetukselle. Iris, joka oli ollut ulkomailla koko talven, oli vasta äskettäin saanut tiedon Kaarinan olinpaikasta.

Paha Kaarina, kirjoitti hän. Näen kirjeestäsi, että olet ottanut uhkarohkean askelen. Aiotko todella lähteä tallustelemaan opettajan "okaita ja orjantappuroita kasvavalla tiellä" — kuten Alina-täti määritteli opettajantointa? Olen epätoivoissani tähtesi. Minun täytyy siis, kun syksyllä tapaamme Helsingissä, niiata sinulle silmät kainosti maahan luotuina ja kysyä säveästi: "Kuinka täti jaksaa?" Minun täytyy kiltisti käydä rinnallasi, pyytää saada kantaa kirjojasi ja hirvittävän suurta sateenvarjoasi ja vain säädyllisesti hymyillä, silloin kun tekisi mieli nauraa kikattaa.

Kuinka luulet semmoisen onnistuvan Iris rukalta? Ei, Kaarina kulta, heitä rillit nurkkaan, luovu arvokkaasta opettajannaamastasi ja muutu jälleen vallattomaksi Kaisuksi. Jätä heidät kaikki, lihavat ja laihat, Mannet ja Siket ja tule tänne — Metsäpirttiin. Voithan opettaa ruotsia Serelle ja Tanelille, jos välttämättömästi tahdot olla opettajana. Vakuutan sinulle, että Taneli tuottaa sinulle niin paljon päänvaivaa, että tiesi on täälläkin oleva "okainen ja orjantappurainen".

Et usko, miten ihanaa täällä on. Me asumme kahden ullakkokamarissa, samoilemme metsiä, soutelemme, käymme Tanelin kanssa kalassa ja punomme jännittäviä romaaneja itsestämme ja muista. Ja minä kerron huvittavia juttuja ulkomaanmatkastamme.

Tule, rakas Kaarina! Isäni lausuu sinut tervetulleeksi.

Oma Iriksesi.

Kokonaisen yön Kaarina valvoi tämän kirjeen johdosta, mutta aamulla hänen päätöksensä oli tehty. Hän ei voinut jättää työtään kesken.