VII.

Seuraavana aamuna jo kello viideltä alkoi ukkovaari hoputtaa lähteviä. Sitkeä vanhus hääri lähtövalmiina, mutta Iisaa ja Kaarinaa oli vaikeata saada niin varhain liikkeelle, ja Ralle käännähti kiukkuisesti, kun häntä puhuteltiinkaan. Neljä kuppia kahvia ehti ukko särpiä, ennenkuin viimein oltiin valmiit.

— Joutukaa, joutukaa, hoputti Manne tyttöjä. Hän oli ylen onnellinen, käydä keikisteli kädet taskuissa ja hyppäsi aina välillä pihalle katsomaan, oliko polkupyörä todella aivan kunnossa. Hänen oli määrä ajaa polkupyörällä ja muiden kunnallisneuvoksen nelipyöräisillä. Vehmasmäkeen oli näet alkumatka suoritettava maantietä myöten.

Rouva Tullan suureksi mielihyväksi ei mikään voima saanut Rallea sängystä ylös, ja koska hänen seuransa sisarusten mielestä ei ollut juuri toivottavaa, sai hän rauhassa jäädä vuoteeseen.

Vehmasmäki oli parin kilometrin soutumatkan päässä manteresta. Se oli kunnallisneuvoksen syntymäpaikka ja oli aikoinaan kuulunut läheiseen Marttilan taloon. Tulla oli rikastuttuaan ostanut saaren muutamalla tuhannella markalla ja rappeutuneen mökin sijalle rakennuttanut uuden talon. Rakennus ei ollut iso, sisälsi vain tuvan ja kaksi kamaria. Mutta se oli siisti ja sievä. Rouva Tulla näytteli mielellään vierailleen valokuvia miehensä "synnyinkodista", hän tahtoi niille, jotka väittivät Juho Tullan kasvaneen savupirtissä, näyttää somasti rakennettua pikku taloa. Itse hän tuskin koskaan kävi appivanhempiaan tervehtimässä, mutta varsinkin Sikelle ja Mannelle oli Vehmasmäki paratiisin arvoinen.

Mummo Tulla oli pihalla syöttämässä kanoja, kun matkamiehet hitaasti nousivat mutkikasta polkua mäelle, jonka harjalla rakennus sijaitsi. Vieraat nähtyään hän ajoi kanat takapihalle ja riensi kiireesti aittaan heittääkseen puhtaan nutun ylleen. Leppeästi hymyillen hän sitten kätteli tulijoita.

— Jopas te olette kasvaneet, ihmetteli hän Sikkeä ja Iisaa. Mannekin kohta on iso mies, ja tämä on sitten se helsinkiläinen vieras. Siltä se näyttääkin, on niin hienohipiäinen ja vaalea näitten savolaistyttöjen rinnalla.

Iisa nyrpisti nenäänsä, häntä ei miellyttänyt se, että Kaarinaa aina verrattiin heihin. Hänen vaistonsa sanoi, että Sikke ja hän tässä vertailussa jäivät varjopuolelle. Sikke sitävastoin hymyili leveintä hymyään. Mummun pelkkä näkökin vaikutti häneen virkistävästi. Tottuneesti liikkuen kuin kotonaan ainakin hän meni aittaan, riisui muodikkaan kesäpuvun yltään ja ilmestyi hetkisen kuluttua puettuna vanhaan väljään pumpulihameeseen, avojaloin ja huivi päässä. Näytti siltä kuin hän kaupunkilaisvaatetuksen keralla olisi heittänyt yltään muunkin turhan rihkaman, mikä vuoden mittaan äidin suurilla ponnistuksilla oli häneen kertynyt. Hänen yksinkertaiselle luonteelleen vieras teennäisyys oli kuin poispuhallettu; samoin tyytymätön, hiukan hapan ilme, joka tavallisesti oli hänen sulottomilla kasvoillaan. Hidas uneliaisuus oli vaihtunut iloiseen reippauteen ja toimeliaisuuteen. Silminnähtävällä nautinnolla hän heti ryhtyi mummoa auttamaan askareissa, kantoi pöydälle ruokaa ja keitti kahvia.

— Tänne minä nyt jäänkin samalla matkalla, lupaili Manne pistäessään hyvillä mielin poskiinsa viiliä ja talkkunaa.

— Entäs se koulu? naureskeli mummo.

— Männikköön koulu! Ei minusta sentään kuuna päivänä lukumiestä tule, talonpoika tulee ja oikein rehti.

Ukki nauroi salavihkaa tyytyväistä hihitystä, mutta Iisa puhkesi harmistuneena sanomaan:

— Siinä sen nyt näkee, että äiti oli oikeassa, kun ei tahtonut päästää Mannea tänne. Heti kun hän tulee Vehmasmäelle, uhkaa hän heittää lukunsa.

Kaarina huokasi itsekseen. Hän aavisti tehtävänsä täällä käyvän vielä vaikeammaksi kuin kirkonkylässä. Kunpa keksisi jonkin taikakeinon, jonka avulla saisi Mannen tunninkaan verran viihtymään kirjan ääressä! Ja pahinta oli se, että häntä itseäänkin laiskotti ja väsytti koko opetus, täällä viheriäisen metsän keskellä se maistui vielä enemmän puulle kuin ennen.

Seuraavat päivät osoittivat, ettei hän ollut väärin arvioinut vaikeuksia. Mannea ei näkynyt paljon muulloin kuin aterioilla, ja kun Kaarina muistutti häntä luvuista, nauroi poika hänelle vasten silmiä ja käski hänen mennä opettamaan ruotsia kanoille. Ja Sikke vaikeni itsepintaisesti, kun Kaarina ehdotti, että pidettäisiin tunnit heti aamulla, jotta he saisivat olla vapaat muun osan päivää.

Neljä päivää oli kulunut suloisessa joutilaisuudessa. Kaarina ja Iisa loikoilivat pihanurmella saunakukkien ja vuohensilmien keskellä, Sikke pesi mummon maitohulikoita, ja Manne puuhaili kastematojen kanssa.

— Kuulkaapas, sanoi Kaarina kohottautuen rennosta asennostaan, nyt nämä laiskanpäivät saavat loppua. Huomenaamulla alkaa työ. Eikö niin?

— Minulla ainakin on askareita yllin kyllin, vastasi Sikke päättävästi, en ennätä aikaani tuhlata turhanpäiväisiin lirkutuksiin. Lupasin huomenaamulla lähteä mummin kanssa lehdeksiä tekemään kaskimaalle.

— Entä milloin luemme sitä uutta ruotsalaista kirjaa, jonka toin teitä varten?

— Lukekaa Iisan kanssa kahden. Minua ei nyt luvut huvita.

— Toivotonta, naurahti Kaarina Iisaan kääntyen.

— Semmoinen Sikke on aina Vehmasmäellä. Kotona hän on kiltti ja taipuvainen, mutta täällä hän ei tiedä muusta kuin lehmistä ja porsaista. Arvaapas, mitä hän vastasi minulle tänään, kun kysyin, minkä soittokoneen ääni hänestä on kaunein. "Separaattorin", hän vastasi. Onkos mokomaa proosapyttyä nähty?

— Niinpä se vain minusta onkin, vastasi Sikke levollisesti. Kun ensimmäisenä aamuna heräsin separaattorin surinaan, jota en taas ollut sitten viime kesän kuullut, tuntui minusta, ettei mikään musiikki maailmassa ollut ihanampaa.

Kaarina hymyili surunvoittoisesti. Siken peittelemätön luonnollisuus johti mieleen Pappilan Maijun lehmineen, vasikkoineen. Ah niin — siellä Hämeessä Maiju ja Elsa nyt kyttäsivät viinimarjapensaiden varjossa tai samoilivat tuttuja paikkoja, suurten kuusimetsien siimeksessä. Ja Lanterissa eleli vieras isäntä nauttien isän huolella ja taidolla hoidetun hyötymansikkamaan hedelmistä. Mitä tehnevät, miten viihtynevät Kati ja Heidi ja Pulle?

Ja jossakin kaukana Etelän ruusutarhoissa ikävöivät isä ja äiti, lapsiansa ikävöivät ja huolehtivat. — Ah, elämä on sentään raskasta! (Viimeinen ajatus oli Kaarinasta niin kaunis ja runollinen, että hän päätti kirjoittaa sen päiväkirjaansa.)

Manne oli saanut kastematonsa hyvään kuntoon ja astui tyttöjen luo.

— Kuulkaas, eiköhän lähdetä mustikkaan?

— En minä viitsi, vastasi Iisa haukotellen. Mutta Kaarina heräsi synkistä mietteistään ja huudahti vilkkaasti:

— Lähdetään vain, se olisi hirveän hauskaa.

— Minulla on loistavat meiningit, kehuskeli Manne. Lähdetään oikein veneellä jonnekin saareen ja koko päiväksi. Pulskat eväät mukaan.

Kaarina hypähti pystyyn. — Mainiota! Mutta kuules, Manne, minä tulen mukaan vain sillä ehdolla, että sinä tänään kirjoitat pari sivua ruotsia.

— Hyi, ettäs kehtaat! Silläkö lailla sinä minut palkitset? Ellen minä olisi ruvennut vaatimaan sinua mukaan, istuisit tällä haavaa ikkunassa paistamassa särkiä apteekin Pentin tai jonkun muun rohtoherran kanssa.

— Sinä olet todella suurenmoisen jalomielinen, myönnetään, mutta tiedäthän, että sinun on syksyllä suoritettava ehtosi, ja siksi sinun täytyy lukea.

— Minä annan palttua koululle, huusi Manne ja juoksi tiehensä sitä menoa. Iltapuolella hän kuitenkin hätäpikaa töhri ruotsinvihkoonsa pari sivua ja heitti vihon Kaarinan syliin.

Kaarina oli mielissään. Hänellä oli siis kuitenkin jonkinlainen vaikutusvalta rajuun Manneen. Mutta tarkastaessaan kirjoitusta hän ravisti päätään. Poika oli auttamattoman huolimaton. Kaksitoista virhettä samalla sivulla. Kauheata!

Marjamatka alkoi erinomaisilla enteillä. Ilma oli ihana, järvi tyyni ja taivas pilvetön. Sikke varasi eväskoriin talon paraita herkkuja, itse hän jäi kotiin auttamaan mummoa vuonien keritsemisessä.

— Minne te oikein lähdette? kysyi mummo saattaessaan marjamiehiä rantaan.

— Viitasaareen kai, vastasi Manne toisten puolesta, siellähän niitä mustikoita ennen oli. Ja nyt sitä lähdettiin. Istu sinä, Kaarina, perään, Iisa ja minä soudamme.

— En minä voi soutaa, intti Iisa. Käteni ovat paljosta pitsinvirkkauksesta hellät, soutakoon Kaarina. Hän istui perään, mutta laski tuokion kuluttua melan käsistään suojatakseen itseään päivän polttavilta säteiltä.

Mannea suututti, hän lupasi tervata Iisan hienon hipiän heti maihin tultua.

Kun vene alkoi lähetä Viitasaarta, pysähytti Manne äkkiä soutunsa ja sanoi:

— Kuulkaa, minä tiedänkin paljon paremman mustikkapaikan kuin tämä Viitasaari. Marttilan Hilma kehui, että Eräsaarilla on vähän tuhottomasti mustikoita tänä vuonna.

— Onko sinne vielä pitkäkin matka? kysyi Kaarina.

— On muutama kilometri vielä. Mutta se on mahtava paikka. Pääsaarella on korkea vuori, Haukkavuori, ja metsätkin ovat niin jylhät, ettei näillä mailla ole vertaista. Tuossa se jo näkyykin. — Manne osoitti kädellään korkeata taivaanrannalla kohoavaa vuorta.

— En minä viitsisi niin pitkälle lähteä, esteli Iisa, mutta Kaarina huudahti:

— Soudetaan vain sinne. Nimikin kuulostaa niin romanttiselta. Kyllä me Mannen kanssa jaksamme soutaa.

— Älä sillä lailla kisko, neuvoi Manne, sellainen kiivas soutu vain väsyttää. Turhanpäiväistä tyttöjen intoilemista! Mies vetää tyynesti ja rauhallisesti. Kas näin.

Voimakkain, tasaisin ottein Manne liikutteli airojaan. Kaarina koetti seurata hänen esimerkkiään. Hän huomasi Mannen olevan oikeassa. Käsivarsia väsytti jo liian kiivaasta vetämisestä, ja käsissä oli rakkoja. Huh, olipa matkaa vähän liiaksikin!

Mutta kun vene vihdoin liukui rantahiekalle, ei Kaarina katunut vaivojaan. Manne oli valinnut satamaksi lahdenpoukaman, jota molemmin puolin rajoittivat korkeat, äkkijyrkät kalliot. Muutaman kymmenkunnan askelen päässä rannasta oli pieni kalasauna ja sen takana vihanta koivujen ja haapojen ympäröimä nurmi.

— Mikä ihana paikka! huusivat tytöt yhteen ääneen.

— Eikös olekin, kehui Manne tyytyväisenä. Minä pistäysin täällä pikimmältään viime kesänä ukin rengin, Esan kanssa. Tuo vuori tuossa, hän viittasi oikealle, on Kaikukallio ja tuo korkeampi, vastapäinen, on Haukkavuori.

— Mutta missä täällä mustikoita kasvaa? kysyi Iisa. Ei kai noilla paljailla kallioilla?

— Ei niillä, mutta jos kuljemme Haukkavuoren vasenta rinnettä, tulemme notkelmaan, ja siinä pitäisi Hilman sanojen mukaan kasvaa julmasti marjoja.

— Huh, sanoi Iisa, en minä ainakaan viitsi mennä sinne vaatteitani repimään. Menkää te Kaarinan kanssa, minä jään tänne ruokaa laittamaan.

— Ja romaania lukemaan, mutisi Manne. Hän oli nähnyt Iisan pistävän eväskoriin kotoaan ottamansa kirjan. Hei, Kaarina, lähdetään me sitten. Vai pelkäätkö sinä hienoja vaatteitasi ja korkeakantaisia kenkiäsi?

— En toki, olenhan tullutkin vartavasten mustikkaan. Joudutaanpas nyt, minä oikein palan halusta päästä kapuamaan tuonne vuorenharjalle. Sieltä mahtaa olla ihana näköala.

Manne ja Kaarina ottivat tuohisensa ja lähtivät kiipeämään vuorta ylös.

— Muista laittaa päivällinen valmiiksi ajoissa, varoitti Manne mennessään Iisaa.

— Totta kai. Tuokaa te vain marjoja, kyllä minä ruuasta huolen pidän.

Hän kokosi risuja ja alkoi tehdä tulta. Mutta muutamia kertoja turhaan yritettyään hän kyllästyi koko hommaan ja päätti ensin huuhtoa perunat. Sen tehtyään hän heitti ne pataan, nosti padan kahden kiven väliin ja puhalsi tulta, joka itsepintaisesti kieltäytyi tottelemasta hänen ponnistuksiaan.

— Kai se vähitellen syttyy itsestään, hän tuumi ja heitti koko puuhan sikseen, otti kirjansa ja rupesi etsimään itselleen sopivaa makuupaikkaa. Koska hän käärmeitä peläten ei uskaltanut jäädä ulos, levitti hän vaippansa kalasaunan penkille ja heittäytyi pienen ikkunaluukun alle pitkälleen. Sivu sivulta hän ahmi jännittävää kertomusta, kunnes viimein huoneessa vallitseva puolihämärä alkoi häntä nukuttaa ja hän uupui uneen.

Sillä aikaa Kaarina ja Manne kapusivat kuin vuorivuohet ylös jyrkkää vuorenrinnettä. Ylhäällä heidän päänsä päällä vihelsivät haukat kimakoita varoitushuutojaan raivostuneina siitä, että rohkeat ihmislapset uskalsivat lähestyä heidän pesäpaikkojaan. Siellä täällä näkyi kivillä revittyjä sulkia ja höyheniä, lintujen ja muiden pikkueläinten luita jäännöksinä petolintujen verisistä aterioista. Joskus oli vuori niin jyrkkä, että vain polvillaan ja tarrautumalla kiinni johonkin käyrään mäntypahaiseen saattoi päästä ylös. Manne kiipesi ketterästi jyrkintäkin seinää, mutta Kaarinalta kävi nousu vaikeammasti, hänen hameensa olivat vastuksena ja sitäpaitsi hän oli tottumattomampi kuin Manne kiipeilyurheiluun. Kerran hän jo luuli viimeisen hetkensä tulleen. Pensas, johon hän tarttui kiinni, petti, ja hän tunsi hiljaa luisuvansa alaspäin. Hän koetti tarttua kiinni viereiseen sammalmättääseen, mutta silloin komensi Manne käheällä, käskevällä äänellä:

— Älä luota siihen, se irtaantuu.

— Tämä pensas pettää, huusi Kaarina hätääntyneenä. Kivet hänen jalkainsa alla alkoivat vyöryä.

— Tartu minuun heti, kuului sama käskevä ääni, ja Manne ojensi paljaan, ruskettuneen säärensä häntä kohti.

— Jaksatko sinä?

— Tottele.

Kaarina empi hetken, mutta luotuaan silmänsä alaspäin, missä ammottava syvyys väijyi valmiina nielaisemaan hänet, jos hän olisi lähtenyt vyörymään alaspäin, hän puri hampaansa yhteen ja tarttui Mannea jalkaan. Tämä alkoi laahautua varovasti ylöspäin pidellen kiinni vanhan, sitkeän petäjän juuresta.

— Kas niin, sanoi Manne, autettuaan Kaarinan viereensä pienelle penkerelle, tyttö on sentään aina tyttö, ja poika on poika, vaikka pojalla olisikin ehdot laskennossa ja tyttö olisi viisas kuin professori.

Kaarinan kaikki jäsenet vapisivat vielä säikähdyksestä ja hermojännityksestä. Mutta siitä huolimatta hänen täytyi nauraa Mannen voitonriemuiselle ryhdille. Poika katseli häntä huvittuneena ja samalla hiukan kummastellen.

— Hohoh, sinä vain naurat, minä ajattelin sinun pillahtavan itkuun tai ainakin pyörtyvän. Pahoittelin tässä juuri, etten tullut ottaneeksi Iisan hajuvesipulloa matkaan.

— Mistäpä sinä arvaat, kuinka lähellä itku oikeastaan on, ajatteli Kaarina, mutta ääneen hän virkkoi: — Se aika on ollut ja mennyt, jolloin tytöt pyörtyivät ja itkivät. Me yhteiskoulun tytöt olemme reipasta väkeä, emme me turhanpäiten vetistele. Mutta jatketaanpa nyt matkaa, muutoin emme saa mustikoita.

Kohtalo oli kuitenkin nähtävästi päättänyt, että heidän mustikkaretkensä sillä haavaa jäisi ilman marjoja, sillä kun he päästyään vuoren harjalle ja vähän aikaa ihailtuaan komeata näköalaa painautuivat samoilemaan vuoren vastakkaista loivaa rinnettä alas, huomasivat he maassa kahden jykevän kiven kolossa suuren padan. Padassa oli torvi, joka johti vieressä olevaan saaviin.

Manne vihelsi pitkään.

— Heipä hei! siinä on viinankeittovehkeet täydessä komeudessaan. Tehdäänpäs veijarille pienet kepposet.

Hän potkaisi saavin kumoon ja kirkas neste valui maahan. Karkea kirous kuului samassa aivan heidän vierestään, ja pörröinen pojan pää kohosi korkean kiven takaa, jossa sen omistaja oli piileskellyt. Raivostuneena poika pui nyrkkiään ja huusi täyttä kurkkua:

— Rosvot! Koirat! Sudet! Isä, i-isää, tule tänne!

Manne ja Kaarina seisoivat hetkisen jähmettyneinä. Mutta sitten Kaarina kiskaisi Mannea hihasta ja kuiskasi hätäisesti: — Juostaan pakoon. Hän voi tehdä meille pahaa.

Manne työnsi Kaarinan käden halveksivasti syrjään ja asettui katselemaan poikaa kädet puuskassa.

— Vai niin, hän puhui mahtavasti kuin olisi hän ollut vähintään itse pitäjän leveäselkäinen nimismies. Vai viinankeitossa täällä ollaan! Tiedätkös, lurjus, mikä siitä seuraa? Hyvät sakot tai vettä ja leipää.

Poika raivostui yhä enemmän ja syytämällä syyti suustaan parjaustulvan, jossa kaikki kielemme haukkumasanat karkeimpaan kiroukseen asti olivat edustetut. Mannekin suuttui vuorostaan. — Maltas, sinä suurisuinen vekara. Kyllä minä sinut tunnen. Etköhän vain ole Riepposia? Kyllä teidät tiedetään, viinankeittäjät. Hänen vielä puhuessaan kuului metsästä risahtelua, ja nopeat askelet lähenivät.

Kiroilevan pojan kasvot saivat entistä häijymmän ilmeen.

— Ähä kutti, senkin voro, isä tulee ja näyttää sinulle, mikä olet miehiäsi.

Pitkä, harteva mies pyssy olalla näkyi puitten välissä. Kaarina tarttui uudelleen Mannea käteen.

— Juostaan, juostaan. Hän tappaa meidät.

— Taitaa juutas sen tehdä. Se on Hiski Riepponen itse.

Hän läksi juoksemaan hätäillen Kaarinalle:

— Tule kiireen vilkkaa, pysyttäydy minun kintereilläni.

Suin päin pakenivat molemmat yli kivien ja kantojen. Kaarina kompastui, kaatui ja vieri niine päivineen vuorenrinnettä myöten, joka onneksi siinä kohden oli loivaa, alas kanervikkoon. Manne harppasi hänen jäljestään ja tapasi Kaarinan istumassa sammalissa. Hän oli surkean näköinen, tukka pörröllään, suu täynnä multaa ja sammalia, kädet naarmuissa, hameessa mustikkapilkkuja. Manne oli repinyt molemmat säärensä verille, housuissa oli repeämä.

— Huh, ähki hän, olipa onni, ettet särkenyt päätäsi kiviin, Kaarina. Miten sinä noin taitamattomasti juokset?

— Enhän minä joutanut eteeni katsomaan. Marja-astianikin on kadonnut, ja nekin vähät marjat, joita siinä oli, ovat tipo tiessään. Hyss, tuossa hän taas on.

Hän viittasi heidän yläpuolellaan kohoavalle penkerelle. Kaksi kiiluvaa silmää hehkui sieltä heitä vastaan ja käheä ääni huusi:

— Varokaa, te sudenpenikat! Ettekö luule minun teitä tuntevan? Tullan sikiöitä olette, sen verenimijän. Katsokaa minua tarkkaan, jotta voitte selittää isällenne, miltä Riepposen Hiski näyttää. Ja kysykää häneltä, vieläkö hän muistaa, kuinka hän makeilla sanoilla ja konjakilla sai minut myömään taloni muutamasta sadasta. Sen hän teki, konna, ja kun minä selväpäisenä tulin kauppaa peruuttamaan, hän nauroi vasten kasvoja ja möi taloni pois kuudestakymmenestätuhannesta. Kysykää häneltä vielä, missä koko sen kyläkunnan isännät nyt maleksivat, joilta hän petkutti metsät ja talot muutamalla markalla. Ei minunkaan ennen isäntämiehenä tarvinnut salassa metsiä piileskellä ja korpirojua keittää. Mutta nyt keitän uhallakin, ja sen, joka minua häiritsee, ammun kuin koiran. Tuossa saat siitä, että kaasit viinani maahan.

Salaman nopeudella hän kohotti pyssyn poskelleen ja laukaisi. Manne kaatui maahan ja jäi siihen jäsentä liikahuttamatta. Mies katosi nopeasti.

Kaarina syöksyi Mannen luo ja vaipui polvilleen hänen eteensä.

— Manne, Herra Jumala, Manne, oletko haavoittunut?

Poika ei vastannut, Kaarina alkoi epätoivoissaan ja ääneen itkien avata hänen takkiaan löytääkseen haavan. Hänen katseensa osui pojan kasvoihin, ne elehtivät merkillisesti, ja hänen suureksi helpotuksekseen Manne äkkiä alkoi nauraa kikattaa.

— Jumalan kiitos, etkö olekaan haavoittunut?

— Ei enempää kuin mitä keltiäiset täällä sammalissa parhaillaan minua purevat.

— Hävytöntä petkuttaa minua noin. Luulin sinun jo kuolleen, kun olit niin ääneti.

Kaarina pyyhki harmistuneena kyyneleitä silmistään.

— Yhteiskoulun tytöt eivät turhia vetistele, naureskeli Manne.

— Hyi sinua, kehtaat vielä laskea leikkiä, kun vakavat asiat ovat kyseessä. Hän voi vielä tulla takaisin meitä takaa ajamaan.

Manne kohosi istumaan. — Tulkoon vain, hän sanoi hammastaan purren. Kyllä minä hänelle näytän. Kuulitko, mitä hän sanoi isästäni? Sanoi häntä verenimijäksi ja konnaksi?

Kaarina nyökäytti päätään, mies sekä säälitti että hirvitti häntä.

— Raukka, hän sanoi, ei mahda olla hauskaa menettää oman typeryytensä tähden taloaan ja joutua köyhyyteen.

Manne murjotti synkkänä eteensä.

— Syyttäköön itseänsä. Sinä et niitä asioita ymmärrä.

Hän lähti kiivaasti astumaan potkien silloin tällöin jonkin kiven menemään tieltään. Huomasi, että miehen sanat olivat kipeästi osuneet häneen. Ääneti, alakuloisena Kaarina kahlasi hänen jälkiään syvässä kanervikossa. Äkkiä Manne pysähtyi ja heristi korviaan. Metsästä kuului ääniä. Hän nosti sormen huulilleen varoittavasti.

— Siinä he ovat taas, hän kuiskasi, nyt minä menen ja vaadin hänet tilille siitä, mitä hän sanoi isästäni.

— Sinä et saa, Manne, hän tappaa sinut, hätäili Kaarina itku kurkussa.

— Hän on solvaissut isääni, intti poika itsepintaisesti.

— Mutta hänellä on pyssy ja sinä olet aseeton. Hän ampuu sekä sinut että Iisan ja minutkin. Onko se sinusta hauskaa?

Manne murahti jotakin, mutta huomasi itsekin samassa aikomuksensa mielettömyyden. Hiljaa ja varovasti he jatkoivat matkaansa, kunnes vähitellen salaviinanpolttajien raa'at äänet häipyivät kuulumattomiin. He olivat jo oman laskelmansa mukaan jotenkin lähellä kalasaunaa, kun äkkiä kuulivat nopeita askeleita takanaan. Manne kyyristyi silmänräpäyksessä korkean kivilohkareen taa ja veti Kaarinan mukaansa. Samassa tuokiossa ilmestyi polunmutkaan äskeinen kiroileva poika. Hän harppasi aivan heidän ohitseen aavistamatta, että jonkin askelen päässä hänestä olivat samat henkilöt, joita hän niin julmasti oli äsken uhannut.

Vasta kun hän oli kadonnut alas tiheään notkoon, uskalsivat Manne ja Kaarina hiipiä esiin piilopaikastaan. He eivät kuitenkaan enää rohjenneet seurata samaa tietä, vaan poikkesivat pienelle syrjäpolulle. Onnettomuudekseen he joutuivat väärään suuntaan ja saivat kiertää pitkälti, ennenkuin viimein väsyneinä huomasivat joutuneensa Kaikukalliolle vastapäätä Haukkavuorta. Täältä oli kuitenkin helppo rantaa pitkin pyrkiä kalasaunalle.

— Mitähän Iisa arvelee, kun olemme olleet näin kauan poissa, sanoi Kaarina. Hän on varmaankin sekä levoton että äkäinen.

Mutta kun he viimein nälkäisinä saapuivat kalasaunalle, odotti heitä siellä ikävä yllätys. Iisaa ei näkynyt missään, ja perunapadan alla oli vain tuhkaa.

— Minne ihmeellä Iisa on mennyt! huudahti Kaarina.

— Ja vene on poissa, sanoi Manne. Mitä tämä tietää? Onkohan hän lähtenyt soutelemaan? Ei luulisi, yksin.

Kaarina juoksi kalasaunalle, mutta pysähtyi äkkiä ja jäi kuuntelemaan. Sitten hän viittasi Mannea luokseen.

— Mitä nyt? kysyi Manne. Vieläkö seikkailuja?

— Kuuletko kummallista uikutusta kalasaunasta? On aivan kuin joku itkisi.

Manne juoksi saunan porstuaan ja vetäisi ovea. Se oli lujassa salvassa. Hän painoi korvansa seinää vasten. Nyt hän selvästi kuuli jonkun itkevän.

— Iisa sinäkö siellä olet?

— Päästä heti minut ulos! kuultu sisältä Iisan raivostunut ääni.

Manne alkoi kiskoa salpaa auki. Mutta se oli lujassa eikä ottanut auetakseen.

— Tämä on Riepposten työtä, mutisi Manne. Juupelin veijarit!

— Annas minä tulen auttamaan.

— Mitäs itikan avusta! Maltas, minä tiedän tepsivän keinon.

Hän sieppasi maasta aimo kiven, ja kun hän oli sillä pari kertaa kolhaissut salpaa kaikin voimin, irtaantui se, ja Manne aukaisi oven. Saunasta syöksyi Iisa itkettyneenä ja vihaisena kuin sähisevä kissa.

— Sinunko kepposiasi tämä taas on? Kyllä saat sen kalliisti maksaa, jahka tullaan kotiin.

— Minun! toisti Manne ällistyneenä.

— Älä hassuttele, sanoi Kaarina tiukasti, vaan kerro, kuka sinut sulki sisään.

— Minä luulin, että se oli Manne, sanoi Iisa. Kuka se sitten oli?

— Riepposen Taavetti arvattavasti, sanoi Manne. Ja äkkiä hän hurjasti kirkaisi: — Hän se on vienyt veneemmekin.

— Herra Jumala, nyt olemme aivan heidän vallassaan, voihki Kaarina.

— Nyt minä en ymmärrä mitään, sanoi Iisa. Tiedän vain sen verran, että kun olin pannut perunat pataan, levitin vaippani kalasaunan penkille ja heittäysin lukemaan. Nukuin sitten ja heräsin siihen, että kuulin hätäisiä askeleita, ovi paukahti äkkiä kiinni ja salpa vedettiin eteen. Suutuin kauheasti, sillä luulin Mannen taas keksineen jonkin uuden keinon minua kiusatakseen. Olen istunut ainakin kolme tuntia telkien takana.

— Ei niin kauan sentään, sanoi Kaarina, tiedätkös, Manne, tuo ilkeä poika juoksi tänne silloin, kun me piileksimme kiven takana.

Manne nyökäytti päätään. — Niinhän se lurjus teki.

— Ja me samoilimme metsää tunnin verran, vai mitä arvelet?

— Niin tai ehkäpä parikin. Ja sillä aikaa tuo juutas tuli tänne ja vei veneemme, ettemme pääsisi heitä ilmiantamaan.

— Kuka? Ketä ilmiantamaan? uteli Iisa. Kertokaa toki.

— Minä en kerro sanaakaan, ennenkuin saan ruokaa, väitti Manne. Hän läheni Kaarinaa ja sanoi matalalla äänellä: — Ei hiiskaustakaan ampumisesta.

Kaarina katsahti häneen kysyvästi, mutta Manne virkkoi vain:

— Muista, ei hiiskaustakaan.

Sillä aikaa kuin Kaarina ja Iisa ottivat esille ruokaa eväskorista, kuvaili Manne heidän seikkailujaan Iisalle, joka tuon tuostakin puhkesi huudahduksiin sellaisiin kuin: Kauheata! Hirveätä! Se oli oikein! Mitähän isä tästä sanoo!

Tytöt pistivät juuri hyvällä ruokahalulla poskeensa kolmatta voileipää, kun Manne äkkiä pudotti kädestään perunan, kuin olisi se häntä polttanut, ja sanoi:

— Kuulkaas, tytöt, me saamme pidellä vähän varovammin eväitämme. Ei ruuanhitustakaan enää.

— Ohoo, huudahti Iisa, vastahan minä olen päässyt alkuun.

— Alkakaa korjata vain ruokia takaisin koriin, neuvoi Manne. Kaarina totteli, hän arvasi melkein, mitä Manne tarkoitti, mutta Iisa nurisi valittaen nälkäänsä.

— Mutta etkö sinä käsitä, että meidän täytyy syödä huomennakin, sanoi Manne kärsimättömästi.

— Huomenna!

— Niin juuri. Vai aiotko sinä uimalla pyrkiä kotiin?

Iisa katseli silmät pyöreinä veljeänsä.

— Et suinkaan tarkoita, että meidän pitää jäädä tänne?

— Sitäpä juuri tarkoitan. Ellei joku sattumalta souda tänne, saamme maleksia täällä Eräsaarilla ehkä parikin viikkoa.

Iisa purskahti kyyneliin. Kaarinakin tunsi itkun puristavan kurkkuaan.

— Kauheata, me kuolemme täällä nälkään ja viluun.

— Viluun emme hevin kuole heinäkuussa, mutta nälkä voi kiusata. Onhan sentään mustikoita metsässä.

— Ukki ja mummi tulevat kyllä meitä hakemaan, kun ei meitä rupea kuulumaan, keksi Iisa lohdutuksekseen.

— Voi, hehän luulevat meidän lähteneen Viitasaareen, eivät he tiedä meitä täältä hakea, virkkoi Kaarina.

Huomatessaan tämänkin toivon pettävän vaipui Iisa täydelliseen lohduttomuuteen. Hän valitti ja vaikeroi, syytti Mannea ja Kaarinaa siitä, että he olivat tahtoneet Eräsaarille, vaikka oli päätetty lähteä Viitasaareen, ja väitti kuolevansa mielenliikutuksesta.

Molemmat toiset kuuntelivat häntä jonkin aikaa, mutta sitten Kaarina sanoi vakavasti:

— Heitä jo tuo turha ruikutus, se sopisi Rallelle, mutta ei sinun ikäisellesi tytölle. Me olemme varsin vaikeassa asemassa, se on totta, mutta itku ja syyttelyt eivät rahtuakaan muuta asiaa, pikemmin päinvastoin. Tuumikaamme järkevästi, mitä meidän on tehtävä. Mitä sinä, Manne, arvelet?

— Sinun ei tarvitse minua neuvoa, vastasi Iisa nyyhkyttäen. Olisit mieluummin neuvonut Mannea soutamaan Viitasaareen, niinkuin oli päätetty. Äiti ei sinua siitä kiitä, että olet tukemassa Mannen tyhmiä päähänpistoja sen sijaan, että opettaisit hänelle ruotsia ja laskentoa.

— Älä piittaa hänen pippuristaan, Kaarina, puhui Manne. Minun mielestäni meillä ei tällä kertaa ole muuta neuvoa kuin rauhoittua ja varovasti ottaa selkoa siitä, ovatko Riepposet lähteneet saarelta. On kaksi mahdollisuutta: joko he pötkivät täältä pakoon jonnekin muualle viinavehkeineen tai tekevät meidät vaarattomiksi.

Kaarinaa värisytti ja Iisa itki entistä katkerammin.

— Mikä on sinun luulosi? kysyi Kaarina.

Manne rypisti silmäkulmiaan tärkeän näköisenä. Näyttipä miltei siltä kuin hän olisi nauttinut seikkailusta.

— Kenties he arvelevat meitä tultavan etsimään ja pitävät viisaimpana poistua täältä.

— Mutta miksi he veivät veneemme?

— Aikaa voittaakseen. He eivät tiedä, montako meitä on täällä, ja tahtovat estää takaisinpaluumme, jottei nimismies saisi tietää heidän olinpaikastaan. Minä ehdotan nyt, että vetäydymme linnoitukseemme, se on kalasaunaan, ja pysymme vihollisilta turvassa sen seinien eli muurien sisällä.

Mannen ehdotus hyväksyttiin. Tytöt siistivät kalasaunan häthätää, Manne kantoi sisään sanajalkoja ja sammalia vuoteita varten.

Aurinko oli jo laskenut, ja kesäyön hämärä teki tuloaan. Manne veti oven kiinni ja sulki sen sisäpuolelta jonkinlaisella väliaikaisella salvalla.

— Luuletko tuon pitävän, jos he pyrkivät sisään? kysyi Kaarina arasti.

— Ainakin he saavat tästä ensin maistaa, kerskui Manne osoittaen paksua seivästä, jonka hän oli kuljettanut huoneeseen.

Kaarina katseli häntä ihaillen. Manne oli äkkiä hänen silmissään muuttunut kuin toiseksi olennoksi. Laiska, vallaton poika osoitti nyt tarvittaessa odottamatonta tarmoa ja älyä.

Iisa oli painautunut penkille kalpeana ja itkettyneenä. Toisten suureksi helpotukseksi hän pian vaipui uneen.

— Nuku sinäkin, sanoi Manne Kaarinalle, kyllä minä vartioin.

Kaarina kieltäytyi ensin jyrkästi, mutta vähitellen hän tunsi silmäluomiensa käyvän ihmeellisen raskaiksi. Hän ehdotti, että hän ensin nukkuisi pari tuntia, sitten Manne herättäisi hänet ja nukkuisi hänkin vuoronsa.

Manne suostui tähän. Kaarina levitti sadevaippansa kanervaläjälle ja heittäysi pitkälleen. Manne istui haukotellen penkillä. Saunassa oli miltei pimeä, kun pieni luukkukin oli suljettu. Silloin tällöin hän oli kuulevinaan askelia ulkoa ja kohosi pystyyn valppaana käden puristuessa lujemmin seipään ympärille. Mutta mitään uhkaa ei vihollisen puolelta kuulunut, ja hiljakseen Mannen pää alkoi vaipua rintaa vasten. Hän nukkui vielä makeasti, kun ensimmäinen arka päivänsäde pyrki sisään seinässä olevasta raosta, ja Kaarina heräsi ihmetellen outoa makuupaikkaansa.

Edellisen päivän tapahtumat palasivat mieleen kuin uni. Tuntui mahdottomalta, että hän todellisuudessa oli elänyt moisen jännittävän seikkailun, ei vain lukenut sitä jostakin kirjasta. Tuossa rahilla hänen silmänsä erottivat puolihämärässä Iisan, joka yhä vielä nukkui sadevaippaansa kietoutuneena, ja lattialla veti Manne epämukavassa asennossa sikeitä unia. Kaarina nousi hiljaa ja hiipi varovasti ovelle koettaen avata sitä. Se ei kuitenkaan ollut helppo tehtävä, ja kolinaan, minkä hänen ponnistuksensa aiheuttivat, heräsi Manne. Vielä unen pöpperössä hän hypähti pystyyn ja hyökkäsi nyrkki ojossa luuloteltua vihollista vastaan.

— Minähän se vain olen, älä lyö, huusi hätääntynyt Kaarina.

— Mitä nyt! Joko he tulevat! kirkaisi Iisa kohoten penkiltä tukka pörröllään ja silmät pyöreinä kauhusta.

Kesti tuokion, ennenkuin tilanne selvisi, ja silloin kajahti vapauttava nauru mustuneessa kalasaunassa.

— Minä aioin mennä vain rannalle peseytymään, selitti Kaarina.

Manne avasi oven, ja kaikki kolme astuivat ulos varovasti pälyen ympärilleen. Kaikki oli rauhallista, mutta eilinen kaunis sää oli kolkostunut. Taivas oli pilvessä, ja tuuli verraten navakasti. Kaarina juoksi rantaan. Hänen mielessään piili hiljainen toivo, että vene jonkin ihmeen kautta olisi paikoillaan. Ehkä Riepponen oli katunut ja tuonut veneen takaisin. Mutta ei — valkama oli yhtä tyhjä tänään kuin eilen illallakin. Pettyneenä hän kääntyi Mannen puoleen.

— Pitääkö meidän todellakin jäädä tänne?

— Siltä näyttää, kuului Mannen lyhyt vastaus.

— Ja kuinka kauaksi aikaa?

— Sitä on mahdoton sanoa. Joka tapauksessa aion nyt lähteä ottamaan selkoa siitä, ovatko Riepposet vielä saarella. Mutta ensiksi minun täytyy saada jotakin suuhunpantavaa.

Eväät otettiin esille, ja Kaarina jakoi kullekin voileivän ja pari kylmää perunaa.

— Ei tästä vatsa täyty, murahti Manne.

— Jos meidän on elettävä täällä parikin päivää, täytyy meidän säästää, niinkuin itse eilen sanoit, virkkoi Kaarina pannen päättävästi leivän ja voin takaisin koriin.

— Pitääkö meidän Kaarinan kanssa jäädä tänne kahden? Silloin tulen mieluummin sinun kanssasi, sanoi Iisa.

— Siitä ei tule mitään. Et sinä jaksa kiertää rantoja, väsyt puolitiessä ja olet vain minulle vastuksena.

Iisa hyrähti itkuun. — Minua niin peloittaa. Jos he tulevat tänne ja tappavat meidät. Jää, Manne kulta, meidän luoksemme.

— Kas niin, semmoista se on, kun lähtee tyttöjen kanssa yhteen komppiin, kuului Mannen vähemmin kohtelias vastaus.

Ja hän lähti äkäisenä harppaamaan polkua pitkin.

— En minä kauan viivy, huusi hän mennessään lohdutukseksi.

Kaarina koetti rauhoittaa Iisaa, ja haihduttaakseen hänen ikäväänsä hän alkoi kertoa koulujuttuja ja pikkutapahtumia toverielämästä. Iisa kuunteli ensin mielihalulla, hän ihaili kiihkeästi kaikkea pääkaupunkilaista ja uneksi usein ajasta, jolloin hänkin pääsisi Helsinkiin. Mutta vähitellen hänen mielenkiintonsa laimeni, hänen katseensa kävi yhä hajamielisemmäksi, ja viimein hän kysäisi:

— Eikö sinun mielestäsi Manne ole viipynyt jo liian kauan?

Kaarina katseli pientä rannekelloaan.

— Hän on ollut poissa kaksi tuntia. Kai hän pian palaa.

Hän ei enää jaksanut keksiä uutta puheenaihetta, ja molemmat tytöt vaipuivat miltei täydelliseen äänettömyyteen. Jonkin ajan kuluttua Kaarina huomasi, että Iisan silmistä tippui kyyneliä.

— Älä huoli itkeä, hän lohdutti, kyllä me jollakin tavalla pääsemme tästä pulasta.

— En minä sitä sure, mutta minua niin peloittaa Mannen puolesta. Mitä jos nuo katalat viinankeittäjät ovat hänet tappaneet!

Kaarina tunsi itsensä liikutetuksi. Oli niin outoa nähdä itsekkään Iisan huolehtivan jonkun toisen puolesta, vieläpä juuri Mannen, jonka kanssa hän oli alituisesti sotajalalla.

— Jos Manne vain onnellisesti tulee takaisin, en enää koskaan kieli hänen kepposistaan äidille, jatkoi Iisa. Hän saa minun puolestani uittaa kastematojaan hajuvesipullossani ja sulloa sänkyni täyteen takiaisia.

Kun hän tähän tapaan oli hetken vaikeroinut, ehdotti Kaarina, että he kiipeisivät Kaikukalliolle katsomaan, näkyisikö Mannea. Mutta siihen ei Iisa millään ehdolla suostunut, ei hän myöskään sallinut Kaarinan lähteä. Hän ei missään nimessä suostunut jäämään yksin.

Viimein kun molemmat tytöt jo olivat miltei tylsät odotuksesta, palasi Manne märkänä ja väsyneenä.

— He ovat lähteneet, hän ilmoitti, kävin urkkimassa heidän viinatehtaallaan asti, mutta pois olivat korjanneet kaikki keittovehkeensä. Ja visusti he olivat peittäneet jälkensä. Ovelia veikkoja nuo Riepposet.

— Tapasitko yhtään ihmisasumusta? kysyivät tytöt yhteen suuhun.

— En minä etsinytkään. Tiedänhän minä, ettei Eräsaarilla ketään asu.

— Entä venettä?

Manne ravisti päätään kieltävästi.

— Täytyy odottaa, kunnes joku sattumalta saapuu manterelta. Ehkäpä joku nuotanvetäjä, tässä on parin manteren isännän kalavedet.

Tytöt tuijottivat sanattomina eteensä. Tuntui kauhealta viettää toinen yö autiossa kalasaunassa. Ja nälkä alkoi käydä yhä vaativammaksi. Syötyään laihan päivällisen he sateesta huolimatta menivät ulos ja keräsivät Kaarinan ehdotuksesta joukon kasveja. Onneksi Kaarina oli pistänyt mukaan kasvion, joten he saivat tutkituksi useita kukkia. Niin kului iltapuoli verraten nopeasti, ilta joutui, ja he heittäytyivät tilapäisille vuoteilleen nälkäisinä ja alakuloisina kuunnellen, kuinka sade rapisi kalasaunan pärekattoa vastaan ja tuuli vaikeroi puissa.

— Etkö osaa ulkoa jotakin raamatunlausetta, Kaarina? pyysi Iisan ääni nöyränä. Manne murahti tähän jotakin halveksivaa, mutta sulki kätensä ristiin ja kuunteli hartaasti Kaarinan lukiessa ulkomuistista:

"Ja vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahuutta, ettäs olet kanssani, sinun vitsas ja sauvas minun tukevat."

Heidän silmänsä sulkeutuivat, ja he vaipuivat vähitellen uneen nähden kirjavia kuvia uhkaavista vaaroista ja onnellisesta pelastuksesta.

Toinen yö Eräsaarilla oli loppuun kulunut. Aurinko oli hajoittanut pilvet, kastehelmet kimaltelivat maassa ja tuuli oli asettunut. Saarivangit heräsivät ja riensivät heti ensi työkseen rannalle tähystämään toivottua venettä. Iloisesti leikittelivät auringonsäteet sinisellä selällä, mutta venettä ei näkynyt lähellä, ei kaukana. — Me kai kuolemme täällä nälkään, kuului Iisan masentunut ääni. Hän oli käynyt niin nöyräksi ja hiljaiseksi. Mannea hänen muuttunut käytöksensä kirveli, hän olisi mieluummin kuullut tytön toruvan, oli vaikeata nähdä häntä noin kärsivänä ja murtuneena.

Mikä onneton päähänpisto olikaan saattanut heidät soutamaan Eräsaarille!

Aamiaista syödessä hän salaa pisti taskuunsa oman leipäosuutensa ajatellen: Tyttöjä varten, jos hätä tulee.

Ja hän tunsi olevansa äärettömän jalomielinen ja ylevä.

Ajan kuluksi he lähtivät mustikkaan ja löysivätkin mainion marikon. Tytöt poimivat ahkerasti, heille oli lohdutuksena työ, mutta Manne väsyi pian. Leipäviipale hänen taskussaan tuntui polttavan, teki mieli murtaa siitä pieni pala, sillä mustikat eivät olleet kyenneet sammuttamaan hiukaisevaa tunnetta sydänalassa. Hänen rohkeutensa oli arveluttavassa määrässä laskeutunut, mieli mustana hän samoili metsää suunnaten askelensa miltei umpimähkään saaren pohjoispäätä kohti.

Tytöt olivat sillä aikaa saaneet marja-astiansa täyteen.

— Miten suuria kauniita marjoja, huudahti Iisa. Kunpa nyt vain pääsisi kotiin näyttämään niitä mummille, lisäsi hän huoaten.

— Kyllä me vielä pääsemme, lohdutti Kaarina.

— Sinä et sitä itsekään usko.

Kaarina ei vastannut. Totta oli, että hänenkin mielessään oli alkanut kyteä hiljainen epäilys siitä, voisivatko he elävinä suoriutua seikkailustaan. Mutta ei — ei saanut heittäytyä toivottomaksi. Tietysti täytyi jonkun tulla heitä pelastamaan.

Hänen vilkas mielikuvituksensa loihti samassa miellyttävän kuvan: Saunarannassa oli vene, Vehmasmäen vanhukset ovat tulleet heitä noutamaan.

— Riennetäänpä kalasaunalle, Iisa, joudutti hän. Minulla on aivan sellainen tunne, että meitä on tultu noutamaan.

Iisan kasvot kirkastuivat. Toisen luja usko tarttui häneenkin. Juoksujalkaa he alkoivat painautua saunarantaan päin. Mutta perille päästyään he pettyneinä seisahtuivat. Laaja, autio ulappa levisi heidän silmäinsä eteen, mutta ranta oli yhtä tyhjä kuin ennenkin.

Iisa heittäytyi mättäälle istumaan, peitti kasvot käsiinsä ja purskahti valtavaan itkuun.

— Olisit voinut olla minulle turhia luulottelematta, kuului nyyhkytysten kesken.

Kaarina katseli häntä syyllisenä. Sitten hän kääntyi, pujahti sisään kalasaunaan ja puhkesi kyyneliin hänkin.

— Heipä hei! Mikäs hätänä! kajahti Mannen ääni tuokion kuluttua.

Kaarina kohotti päätään. Mannen ääni kuului niin reippaalta.

— Pyyhi pois kyynelesi, Iisa-muori, voit varata ne parempaan tarpeeseen. Missä Kaarina on?

Kaarina juoksi ulos. Heti ensi silmäyksellä hän huomasi Mannella olevan hyviä uutisia. Poika oikein hehkui iloa ja tyytyväisyyttä.

— Pillit pussiin nyt vain, tytöt, ja matkaan.

— Oletko nähnyt veneen? kirkaisivat tytöt.

— Olen, mutta se on toisella saarella ja meidän on riennettävä, ennenkuin se ennättää lähteä pois.

Muutamissa sekunneissa tytöt olivat säälineet tavarat kokoon. Säihkyvin silmin alettiin nousta Kaikukallion rinnettä ylöspäin, iloinen, mahtaileva Manne etupäässä.

— Minä olin sittenkin oikeassa, Iisa, kehuskeli Kaarina. Tunsin vaistomaisesti, että apu oli läsnä, selitti hän voitonriemuisena Mannelle.

— Kunpa ei vene vain kerkiäisi lähteä, tuskaili Iisa.

Toiset jouduttivat askeleitaan, Iisan otaksuma oli enemmän kuin kauhea. Vuorenharjalla he hengästyneinä pysähtyivät ja loivat sykkivin sydämin katseensa pohjoiseen. Noin puolen kilometrin päässä Eräsaarelta kohosi toinen pienempi saari ja sen rannassa — oi onnea — näkyi vene.

— Se on siellä vielä, se on siellä vielä, huusivat tytöt ja alkoivat riemastuneina juosta vuorenrinnettä alas. Tiheän viidakon poikki pujoteltuaan he saapuivat sille kohdalle, josta oli lyhyin matka vastapäiselle rannalle. Mutta tässä he pysähtyivät. Niin — vene oli kyllä siinä, mutta kuinka he saisivat sen omalle puolelleen. Siinäpä pulma.

— Siirtykää nyt vähän tuonnemmaksi, kehoitti Manne ja alkoi vetää takkia yltään.

— Et kai aio sitä uimalla noutaa, huusi Iisa.

— Totta kai, en minä sitä lentämällä saa tälle puolen.

— Mutta jos sinä hukut.

— Roskaa, siirtykää syrjempään.

Kuului molskahdus ja Mannen vaaleatukkainen pää kohosi vedestä.

Tytöt seurasivat jännityksellä hänen retkeään. Mahtaako hän jaksaa uida tuon pitkän välimatkan? Mitä jos hänen voimansa uupuvat kesken? Jos hän hukkuu ihan heidän silmäinsä edessä! Ehdottomasti he sulkivat kätensä ristiin ja supisivat hiljaisen rukouksen.

Manne, kesakkoinen, raju, kaikkien nalkuttama Manne oli kohonnut sankariksi heidän silmissään.

— Eläköön!

Kaarina se oli, jonka huulilta melkein hänen itsensä tietämättä oli päässyt raikuva riemuhuuto. Reipas uimari oli noussut toiselle rannalle.

Tytöt kavahtivat toistensa kaulaan, nauroivat ja itkivät yht'aikaa. He olivat pelastetut!

Muutaman minuutin kuluttua oli Manne tuonut veneen ja pukeuduttuaan hän huusi tytöt rantaan. Armollisesti, kuin ruhtinas vastaanottaa alamaistensa kunnianosoitukset, hän kuunteli tyttöjen ylenpalttisia kiitollisuuden purkauksia. Ja soutaessaan heitä saaria erottavan salmen poikki hän tyytyväisenä tunnusteli säästynyttä leivänpalaa taskussaan. Nyt kun nälkäkuolema ei enää uhannut, uskalsi hän nauttia siitä hyvällä omallatunnolla. Olipa onni, että hän oli jaksanut voittaa kiusauksen, vaikka oikeastaan se oli sattuma, joka oli tullut hänelle avuksi viime hetkellä. Sillä juuri silloin, kun hän Kaikukallion harjalle kiivettyään väsyneenä ja nälissään kaikista jalomielisistä päätöksistään huolimatta oli tarttunut leipään sammuttaakseen sillä kalvavaa nälkäänsä, oli hänen silmänsä huomannut veneen vastaisen saaren valkamassa.

Juuri ennenkuin laskettiin maihin, huudahti Iisa: — Entä jos tämä vene onkin Riepposten! Jos he ovatkin tuolla saarella.

Manne keskeytti soutunsa ja katseli tyrmistyneenä Iisaan, tuokion kaikki kolme sanattomina punnitsivat mielessään moista kauheata mahdollisuutta. Sitten Manne parilla rivakalla aironvetäisyllä souti maihin ja hyppäsi rantaan.

— Olkaa veneessä, minä otan selkoa siitä, mitä väkeä täällä on.

Vähän ajan kuluttua hän palasi ja ilmoitti lyhyesti: — Kaikki hyvin. Tytöt huoahtivat helpotuksesta ja hypähtivät hietikolle. Rannalta vei kapea polku niitylle, jolla työskenteli mies ja vaimo. He olivat torpan väkeä manterelta ja olivat tulleet korjaamaan heinäänsä pieneltä saariniityltä. Suurella osanotolla he kuuntelivat kuvausta lasten seikkailusta, vaimo päivitteli Riepposten julkeutta, ja mies tokaisi tuon tuostakin pienen ihmettelevän: — Jopas.

He suostuivat viemään nälkiintyneet lapset Vehmasmäelle ja jakoivat heille puolet eväistään. Pian kiiti vene kahden voimakkaan airoparin soutamana yli selän, ja kauas loittonivat Eräsaaret, jäivät näkymättömiin Kaikukallio ja Haukkavuori.

* * * * *

Mummi istui vesissä silmin penkillä ja katseli äänetönnä ukkoa, joka pöydänpäässä kallisti hiljakseen piimähaarukkaa ja haukkasi voileipää.

— Mitäpäs siinä muuta sitten, kun lähteä kirkolle vain surusanomaa viemään, huokasi hän.

— Niinpä niin, sinne sitä on mentävä, kun ei vieläkään kuulu marjamiehiä, vaikka jo kolmas vuorokausi on kulumassa.

— Katsoitteko tarkkaan kaikki rannat?

— Katsottiin mitä ymmärrettiin. Meitä oli kolme venekuntaa miehiä, mutta ei näkynyt missään venettä eikä lapsia.

Mummi huojutti raskaasti vanhaa ruumistaan. — Kaipa ne sitten ovat järven pohjassa.

Ukko Tulla laski piimätuopin kovasti pöytään, pyyhki suunsa ja nousi.

— Hae pyhätakkini aitasta, minä lähden nyt.

Eukko nousi ja astui hitain askelin pihan yli aittaan.

— Auta, hyvä Jumala, jupisi hän itsekseen, kolme kukoistavaa lasta, ja kaikki poissa.

Pihalla astui Sikke itkettyneenä, silmät turvoksissa häntä vastaan.

— Minä lähden ukin kanssa kotiin. Voi, voi, mitä nyt isä ja äiti sanovat?

Pukeuduttuaan pyhävaatteisiinsa ukko Tulla lähti hiljaa astuskelemaan rannalle. Vanhus oli tykkänään muuttunut, hänen luontainen leikillisyytensä oli kadonnut, puhe oli yksikantaista ja äreätä. Mummo ja Sikke kulkivat matalalla äänellä keskustellen hänen jäljessään.

Käteltyään mummia hyvästiksi Sikke istuutui perään ja ukki kävi kokkatuhdolle. Äänetön, surullinen souturetki alkoi. — En minä uskonut eläessäni näin raskaalle matkalle lähteväni, virkkoi ukko puoliääneen. Siken silmistä vuotivat kyynelet viljanaan.

Niemen nenässä, juuri siinä, missä vene salmen kautta kääntyy etelään päin, vilahtivat airot päivänpaisteessa ja toinen vene tuli näkyviin niemen takaa.

Ukko pysäytti soutunsa.

— Mitäs väkeä siinä tulee, kun semmoinen äänen sorina käy järvellä?

Vetten yli kuului iloinen laulun loilotus. Nyt erottautuivat sanatkin:

Honkain keskellä mökkini seisoo, Suomeni soreassa salossa —

— Voi sun taavetti! pääsi ukolta. Eikös vain ne juupelit siinä tulekin! Ja laulaa loilottavat, että rannat raikuu.

Sikke nauroi ääneen mielihyvästä.

Hoi laari laari laa,

kuului Mannen ääni. Jo nyt näkyi koko venekunta selvästi, Manne istui perässä, ja tytöt heiluttivat nenäliinaa. Hekin olivat huomanneet toisen veneen.

— Hei hohoi, kiepsauttakaa takaisin kotiin vain! huusi Manne täyttä kurkkua, nyt tullaan maistamaan mummin piimärieskaa.

Poissa — tuulen teitä oli nyt mielen masennus ja alakuloisuus. Ja koko sen päivän riitti juttua ja ihmettelyä. Vähän väliä ukko Tulla ravisti päätään hokien:

— Vai uskalsivat ruojat, julkesivat Riepposet, veneen veivät, vastatervatun veneeni.

Illalla, kun tytöt taas lepäsivät mukavissa vuoteissaan vilpoisessa aitassa, kuuli Kaarina Iisan puhuvan matalalla äänellä Sikelle:

— Sikke sinä, Manne ei ole niin kelvoton kuin miltä näyttää. Minä luulen, että tällä seikkailulla on ollut oma tarkoituksensa. En aio enää riidellä Mannen kanssa.

— Olisipa se hauska, jos te kaksi eläisitte sovussa keskenänne.

Siken ääni ilmaisi, kuinka mieluinen Iisan tunnustus hänelle oli. Hänen rauhaa rakastava mielensä oli aina kärsinyt sisarusten riidoista. —