IV.

Kirkossa käydessään Kaarina oli huomannut pienikasvuisen, laihan tytön, joka aina viimeisenä saapui kirkkoon ja ensimmäisenä lähti sieltä. Hänellä oli yllään haalistunut, huonosti ommeltu pumpulihame ja päässä pieni musta olkihattu, jonka ainoana koristeena oli kauhtunut, sinipunerva silkkinauha. Hänen kasvoissaan oli arka, huolestunut ilme, ja kulkiessaan hän tiukasti piti katseensa maahan luotuna. Hän herätti Kaarinassa mielenkiintoa varsinkin senjälkeen, kun hän oli tavannut tytön kerran maantiellä. Tämä oli silloin ollut vanhanpuoleisen, omituisen näköisen herran seurassa, joka talutti nahkahihnasta mustankirjavaa vuohta. Vuohi oli nähtävästi harvinaisen itsepintainen otus, se pyrki tien laidalla kasvavaan kaalimaahan ja tuotti seuralaisilleen suurta kiusaa tuon tuostakin pysähtymällä, jolloin sitä oli miltei mahdoton saada paikaltaan liikkumaan. Kaarina olisi mielellään jäänyt katsomaan, miten vuohen ja ihmisten välinen taistelu päättyi, mutta ei keksinyt mitään sopivaa syytä seisahtuakseen.

Saman päivän iltana hän kohtasi taas tytön palatessaan Siken ja Iisan seurassa postista. — Posti-illat olivat kirkonkylän nuorten elämässä tärkeitä hetkiä, silloin he aina tapasivat toisensa postitoimiston ulkopuolella. — Pieni vuohenkuljettaja tervehti ujosti, miltei hätäisesti sivuuttaessaan kunnallisneuvoksen tytöt, hänellä oli kainalossa paksu paperipinkka. Kaarina oli huomaavinaan hänen kasvoillaan entistään huolestuneemman ilmeen.

— Kuka tuo on? kysyi hän kääntyen Iisan puoleen.

— Tuoko? Sehän on Plotina.

— Plotina, sepä hassunkurinen nimi.

— Hassu hän on itsekin ja isä vieläkin hassumpi, sanoi Iisa halveksivasti. Huomasitko, Sikke, hänellä oli joitakin kirjoituksia kainalossaan. Maisteri on tietenkin taas saanut repposet jollekin suurelle nerontuotteelleen.

Kaarina loi puhujaan kysyvän katseen, ja Sikke lausui haukotellen:

— Mistä sen arvaat?

— Kuulin postineidin juttelevan äidille, että maisteri tuon tuostakin lähettää sepustuksiaan sanomalehtiin ja kustantajille, mutta ne palautetaan säännöllisesti hänelle takaisin. Kukapa viitsisi painattaa mokoman löyhkäpään sepustuksia.

Kaarina katseli poistuvan tytön jälkeen. Hän näytti niin säälittävältä, niin pieneltä astuessaan pölyisellä tiellä hiukan kumarassa. Olikohan hän kuullut Iisan sydämettömät sanat?

— Niin, sanoi Sikke hitaasti, parempi olisi, etteivät he tuhlaisi rahoja postimaksuihin. He tarvitsevat kyllä joka pennin omaan ruokaansa.

— Ovatko he köyhiä? kysyi Kaarina osaaottavasti.

— Köyhiäkö! He eivät omista muuta kuin pienen mökkipahasen ja maapalstansa. Luulenpa, että he niinkuin sadussa kerrotaan, syövät homehtuneita leivänpalasia ja silakanpäitä, selitti Iisa ylimielisesti.

— Käyttekö te koskaan heidän luonaan?

— Emme, vastasi Iisa niskojaan keikauttaen. Äiti ei pidä siitä, että seurustelemme kaikenlaisten ihmisten kanssa.

— Niin, lisäsi Sikke, joka tavallisesti oli sisarensa kaikuna, äiti tahtoo, että seurustelemme sellaisten kanssa, joista meillä on hyötyä ja jotka merkitsevät jotakin.

Iisa mulautti kiukustuneen katseen avomieliseen Sikkeen.

— Sinä olet tyhmä kuin lammas, Fransiska, — Iisa sanoi aina Fransiska tahtoessaan nolata Sikkeä — käsität äidin sanat oman typerän pääsi mukaan. Maisteri ja Plotina eivät seurustele paljon kenenkään kanssa täällä, kaikki nauravat heille. Maisteri oli ennen opettajana jossakin koulussa, olen kuullut kerrottavan, mutta kun hän ei kyennyt pitämään oppilaitaan kurissa ja muutenkin oli sopimaton toimeensa, täytyi hänen ottaa ero, ja silloin he muuttivat tänne asumaan. Mutta hän on hyvin ylpeä ja luulottelee olevansa suurikin tiedemies — voitteko ajatella hassumpaa — ylpeä, vaikka on köyhä, se on kerrassaan naurettavaa.

Pari päivää myöhemmin oli pikku pappilassa kutsut. Hilja, kappalaisen järjestyksessä toinen tytär, täytti viisitoista vuotta. Tullan nuoret olivat myös kutsutut ja valmistautuivat ilomielin kesteihin, jotka olivat ensimmäiset sinä kesänä. Iisa oli juhlan kunniaksi käyttänyt äitinsä käherryssaksia ja istui paraillaan peilipöydän ääressä suorimassa hiuksiaan. Tyytyväisenä kiharoihinsa hän vielä siveli niihin hiukan briljantiinia, kuten oli nähnyt äitinsäkin tekevän.

— Nyt sinä panit sitä liian paljon, sanoi Sikke. Tukkasi on kuin liimattu.

— Hyi, miten se haisee merkilliseltä, huomautti Kaarina.

Iisa vei pullon nenäänsä ja ponnahti äkkiä pystyyn.

— Tämä ei ikinä ole briljantiinia. Joku on vaihtanut pulloni. — Kuka?

Ovelta kuului nauruntirskettä, ja Mannen kesakkoinen naama pilkisti sisään.

— Sinä, Manne, Iisa juoksi pullo kädessä ovelle. Sinäkö tämän teit?

Manne katosi, alhaalta kuului vielä hänen vahingoniloinen naurunsa. Iisa riensi peilin eteen. Kauheata! Hänen kauniit kähäränsä olivat tahmeina tarttuneet pitkin päälakea. Pullossa oli maalausvernissaa!

Iisa purskahti kyyneliin.

— Häijy, pahankurinen poika, huusi hän. Aina hän tekee ilkeyksiään. Mitenkä minä nyt tämän näköisenä voin mennä Saariselle?

Hän oli todella viheliäisen näköinen hiuksineen. Kaarina ja Sikke koettivat häntä lohduttaa.

— Mitä jos koettaisit ripottaa hiukan puuteria hiuksillesi, ehdotti Kaarina. Muuan tuttavani, Ester Heinonen, käytti aina puuteria, kun hänen tukkansa oli liian rasvainen. Onko teillä puuteria?

— On kyllä, vastasi Sikke ja haki Iisan säilöstä pienen puuterirasian. Iisa käyttää usein puuteria kaupungissa.

— Ole vaiti, riuskasi Iisa.

— Se on hyvin huono tapa, sanoi Kaarina. Minun äitini ei sallisi sellaista, lisäsi hän itsetietoisesti.

— Minun äitini ei sallisi minun lähteä vieraisiin leipääni syömään, heitti Iisa pisteliäästi.

Kaarina punastui ja puraisi huultaan. Teki mieli vastata jotakin häijyä, mutta Sikke ehätti selittämään.

— Ei äitikään salli Iisan käyttää puuteria. Hän sanoo sen turmelevan ihoa, mutta Iisa ottaa salaa. Hän oppi kaupungissa sen taidon.

Sisaren avomielisyys ei suinkaan ollut omiaan parantamaan Iisan muutoinkin mustaa mieltä. Surkeana, silmät vesissä, tukka puuterin ja vernissan peitossa hän istui peilin ääressä. Kaarina oli loukkaantuneena vetäytynyt syrjään.

— Ei tästä hyvää synny, huokasi Sikke kaadettuaan puolet puuterirasian sisällyksestä Iisan päähän. Minä menen noutamaan äitiä.

Rouva Tulla saapui ja iski kauhistuneena kätensä yhteen nähdessään tyttärensä sekasotkuisen pään. Iisa puhkesi uusiin kyyneliin ja syytöksiin Mannea vastaan, ja Ralle, joka oli seurannut äitinsä hameen liepeissä, juoksi kertomaan isälle.

Käherryspihtien, ahkeran harjaamisen ja kampaamisen avulla saatiin Tisan tukka viimein sellaiseen kuntoon, että voitiin lähteä pappilaan. Mutta kylätuuli oli pois puhallettu, Mannen täytyi rangaistukseksi jäädä kotiin, ja Iisa ja Kaarina murjottivat kumpikin omalla tahollaan.

Pappilassa istuivat nuoret jo kahvipöydän ääressä, joka oli katettu tuuheaan sireenimajaan. Hilja riensi vieraita vastaan.

— Kas vain, huudahti Sikke, kun tytöt astuivat kukkalavoilla reunustettua käytävää pitkin. Plotinakin on täällä. Jopas jotakin!

— Niin, vastasi Hilja matalalla äänellä. Äiti tahtoi, että pyytäisin Plotina rukan. Mutta kylläpä kovalle otti, ennenkuin sain hänet tulemaan. Tiedättehän, miten ujo ja ihmisarka hän on. — Mutta hyvänen aika, Iisa, sinäpä olet oudon näköinen! Olet ruvennut kampaamaan tukkasi eri lailla kuin ennen.

— Niin olenkin, mutisi Iisa ja johtaakseen Hiljan huomion muuanne hän lisäsi: — Että tuo Plotinakin kehtaa tulla iänikuisessa haalistuneessa pumpulihameessaan.

— Hänellä ei kai poloisella ole muuta.

— Pysyköön sitten kotona. Minä en ilkiäisi tuollaisena näyttäytyä ihmisten seurassa.

Aivankuin tuntien, että häntä arvosteltiin, painoi Plotina päänsä hartioiden väliin kuin pelästynyt lintu. Hänen pukunsa oli tosiaan hiukan omituinen. Hame oli viheriäruutuinen, pusero siniraitainen, kaulukset ja hihansuut pilkulliset.

— Raukka, kuuli Kaarina itsensä mutisevan, ja kääntyen nopeasti Hiljan puoleen hän sanoi:

— Tahdotko olla hyvä ja tutustuttaa minut Plotinaan. Hän on mielestäni hauskemman näköinen vaatimattomassa puvussaan kuin moni muu, joka kopeilee hienoissa vaatteissa. Viimeinen sutkaus oli Iisalle, joka sen oivaltaen kärkkäästi vastasi:

— Onpa sellaisia, jotka kopeilevat, vaikka ei ole siihen syytäkään.

Plotinan kalvakkaat kasvot lensivät tulipunaisiksi, kun Kaarina ystävällisesti häntä tervehdittyään kysäisi:

— Saanko istua viereesi? Minä olen vieras paikkakunnalla, joten minulla on täällä vain vähän tuttuja.

— Voi mitä sinä puhut, Kaarina, huudahti Hilja, mehän pidämme jo kaikki sinusta kuin vanhasta tuttavasta, Pentti ja minä etupäässä. Jokainenhan tahtoisi istua sinun vieressäsi, miekkonen.

Pentti, Hiljan veli, apteekkioppilas, mutisi hyväksyvästi. Hän oli Kaarinan innokas ihailija ja vietti esimiehensä, apteekkarin, harmiksi suuren osan päivästään ikkunan ääressä nähdäkseen vilahduksenkaan Kaarinasta ja lähetti hänelle usein Hiljan mukana pastilleja ja hajuvettä. Kaarina istui Plotinan viereen, mutta huomasi pian tuottavansa tytölle enemmän rasitusta kuin hupia. Kaikista hyväntahtoisista ponnistuksistaan huolimatta hän ei saanut keskustelua sujumaan vierustoverinsa kanssa. Hän sai vain yksikantaisia ja vältteleviä vastauksia kysymyksiinsä ja huomautuksiinsa. Tyttö näytti pikemmin vaivaantuneelta kuin iloiselta hänen naapuruudestaan, pusersi nenäliinaa käsissään ja kierteli vartaloaan hermostuneesti. Kaarina sattui vilkaisemaan hänen jalkoihinsa ja huomasi kenkien olevan rikki kärjistä. Toisessa sukassa oli reikä.

Kaarinan suu vetäytyi hymyyn. Muistui mieleen hyvä ystävä, Iris Klewe, jonka sukissa oli usein parsimattomia reikiä, niin että toverien vuoronperään oli tapana parsia hänen sukkavarastoaan.

Plotinan katse oli seurannut häntä ja huomannut hymyn. Hätäisesti hän vetäisi jalkansa tuolin alle ja pusersi entistään tuskaisemmin nenäliinaa käsissään.

— Kaarina, kuului Hiljan iloinen ääni toiselta puolen lehtimajaa. Etkö tule pelaamaan krokettia? Pelataan kolmessa puolueessa. Iisa ja Pentti himoitsevat voittaa vuoronsa. Sinä kai et halua tulla mukaan, Plotina?

— En, vastasi Plotina hiljaa. Minä jo menenkin kotiin.

— Älä toki, ethän ole vielä saanut maistaa syntymäpäiväkakkuakaan. Se on tällä kertaa vallan mainio. Kirsikkahillolla koristeltu.

— Kiitos, minun täytyy mennä auttamaan isää.

— Puh, huudahti Pentti enemmän hyväntahtoisesti kuin hienotuntoisesti. Anna sinä isä-ukon raapustaa yksin sepustuksiaan. Ei niitä sentään kukaan lue.

— Jää sinä vain kakkua syömään, Plotina, kehoitti Iisakin — ei kai sellaisia herkkuja Mökissä tarjota. Ellei Klio mahdollisesti ole ruvennut lypsämään kultarahoja, lisäsi hän toisten nauraessa.

Plotina lennähti punaiseksi. Kaarinan valtasi lämmin myötätunto. Seistessään iloisten, hyvinpuettujen ikäistensä keskellä puhui Plotinan koko laiha, kulunut olento puutteen ja kärsimysten mykkää kieltä. Ei kukaan näistä onnellisista, huolettomista syntymäpäivävieraista ollut ilkeä, ja kuitenkin he saattoivat olla armottomia köyhää tyttöä kohtaan aavistamattakaan, miten heidän ajattelematon pilansa häntä loukkasi.

Hän ei voinut malttaa mieltään.

— Häpeä, Iisa, hän huudahti kiivaasti, on halpamaista tehdä pilkkaa jostakin, senvuoksi, että hän on köyhä.

— Olet aivan oikeassa, Kaarina, me olemme kaikki kovin ajattelemattomia, huudahti Hilja pahoillaan. Ja Pentti riensi katuvaisena saattamaan vitkalleen poistuvaa Plotinaa.

— Ei Iisa pahaa tarkoittanut, riensi Sikke puolustamaan, mutta Iisa keskeytti hänet:

— Ei sinun tarvitse minua puolustaa. Ja sinä, Kaarina, tekisit viisaimmin, jos sen sijaan, että annat minulle sopimattomia neuvoja, menisit kotiin pitämään huolta Mannen läksyistä. Kuulin äidin valittavan isälle eilen, ettei hänen lukunsa lainkaan edisty.

Tässä Iisa laski pienen valheen, mutta hän oli saavuttanut tarkoituksensa. Hän oli nöyryyttänyt Kaarinaa kaikkien syntymäpäivävieraiden kuullen.

Kaarina tunsi piston ja kävi sanattomaksi. Vapisevin huulin hän sitten kääntyi Hiljan puoleen ja koettaen hillitä liikutustaan hän lausui niin rauhallisesti kuin saattoi:

— Iisa voi olla oikeassa. Ehkä on paras minun lähteä nyt.

— Ei tule kysymykseenkään, esteli Hilja. Sinä et saa lähteä. Älä piittaa Iisan sanoista, rakas Kaarina, hän on nähtävästi pahalla tuulella jostakin, lisäsi hän hiljaa, tuommoinen hän usein on, oikullinen ja itsekäs. Meille tulee niin ikävä, jos sinä menet.

— Ei Iisa tarkoittanut pahaa, ehätti Sikke taaskin selittämään.

Mutta Kaarina oli liian loukkaantunut voidakseen jäädä. Hän heitti hyvästi lohduttomalle Hiljalle ja hänen pahoitteleville vierailleen ja poistui sydän täynnä katkeruutta ja kaunaa. Hän tunsi vihaavansa Iisaa tällä hetkellä.

Nopein askelin hän astui pappilan pitkää lehtokujaa maantielle, sydän takoi rinnassa ja poskia poltti. Hän tunsi olevansa liian kiihoittunut voidakseen heti mennä kotiin ja kiersi senvuoksi pitempää tietä. Kirkonkylän laitaan jouduttuaan hän huomasi pienen, vihertävän talon, jota ympäröi valkoinen, vanhuuttaan kallistuva aita. Pieni rakennus teki rappeutuneen vaikutuksen, jokin ikkunapuu oli vinossa ja katosta oli päreitä irrallaan. Aita oli niin matala, että Kaarina saattoi nähdä pihalle. Harmaatukkainen, kumaraselkäinen mies istui kyyryllään maassa rikkaruohoja kitkien. Hän oli sama vanha herra, jonka Kaarina oli nähnyt Plotinan kanssa itsepintaista vuohta kuljettamassa.

Nopeat askelet maantiensorassa saivat Kaarinan käännähtämään. Hän joutui sen tehdessään kasvotusten Plotinan kanssa. Tytöllä oli paperipussi kumpaisessakin kädessä. Hän näytti hämmästyneeltä Kaarinan nähdessään ja aikoi ilman muuta pujahtaa hänen ohitseen portista sisään. Mutta Kaarina pysäytti hänet.

— Asutko täällä? kysyi hän.

— Asun.

— Olen hyvin pahoillani siitä, että sinua äsken loukattiin, sanoi Kaarina, mutta vaikeni hämillään huomatessaan, että olisi ollut hienotunteisempaa olla asiaa koskettelematta.

— Oh, he eivät varmaan tarkoittaneet pahaa, vastasi Plotina alistuvasti. Nuoret ihmiset ovat usein ajattelemattomia.

— Nuoret, etkö sinä sitten ole nuori?

Plotina hymyili heikosti. — Ainakin tunnen olevani vanhempi kuin ikäiseni tavallisesti ovat. Olen aina asunut isäni kanssa kahden, lisäsi hän ikäänkuin selitykseksi.

— Eikö sinulla ole äitiä? kysyi Kaarina osaaottavasti.

— Ei, hän kuoli minun pienenä ollessani. Siitä asti isä on minua hoitanut ja kasvattanut. Kas, tuossapa hän onkin.

Puheena ollut henkilö oli lopettanut kitkemisensä ja läheni porttia. Hänen ulkomuotonsa ei ollut erikoisen huoliteltu. Tuuhea parta oli huonosti hoidettu, pitkähköjä hiuksia peitti vanha, haalistunut ja kuhmuinen huopahattu, joka varmaankin oli kestänyt monet sateet ja päivänpaisteet. Takki oli ahdas ja nukkavieru, housut lyhyet ja polvista miltei puhki. Hätäisellä, kömpelöllä liikkeellä hän kohotti hattuaan tervehtiäkseen.

— Sinä viivyit kauan, tyttöseni, hän sanoi kääntyen Plotinan puoleen.

— En kahta tuntiakaan, isä kulta. Pistäysin kotimatkalla hiukan ostoksilla, vastasi Plotina iloisesti hymyillen.

— Jahah, ja Hilja Saarinen on tullut sinua saattamaan.

— Ei, isä, oletko jo unohtanut, miltä Hilja Saarinen näyttää. Tämä on Kaarina Holsti, kunnallisneuvos Tullan kesävieras.

— Vai niin, vai niin, hoki maisteri ja tarkasti Kaarinaa likinäköisillä silmillään. Käykää sisään, käykää sisään, tyttöset, lisäsi hän avaten portin.

Kaarinan teki mieli noudattaa kutsua, häntä halutti tutustua molempiin omituisiin ihmisiin. Heissä oli kumpaisessakin jotakin hänen mielikuvitustaan kiihoittavaa. Päälle päätteeksi kuului pihalta vielä määkinää, ja pitkäpartainen, lystikkään näköinen vuohi tulla kepsutti portille laahaten pitkää köyttä jäljessään. Se katseli vierasta vanhan, hiukan uneliaan mamsellin katseella ja kihnutti sarviaan Plotinan kylkeä vastaan.

— Tuletko sisään? kysyi Plotina arasti.

— Kiitos, en tällä kertaa, mutta jos sallitte, tulen mielelläni joskus toisen kerran, vastasi Kaarina lämpimästi.

— Meillä ei käy vieraita, mutta jos sinua haluttaa, olet tervetullut luoksemme, sanoi Plotina.

Kaarina jatkoi matkaansa mieli täynnä uusia vaikutteita ja paljon rauhallisempana kuin pappilasta lähtiessään. Iisan sanat kirvelivät vieläkin, mutta viha oli haihtunut. Pieni, ränsistynyt mökki asukkaineen askarrutti hänen mieltään. Plotina oli puhunut niin rauhallisesti äskeisestä loukkauksesta. Mahtoiko hän käyttää Päivättären silmälaseja?

Lähetessään kunnallisneuvoksen taloa hän huomasi Mannen, joka hajareisin istui aidalla ja syljeskeli auringonkukansiemeniä pitkin tietä.

— Hoi, huusi hän nähdessään Kaarinan, mitä sinä näin varhain tulit?

— Tulinpahan sinun seuraksesi.

Oli aina vaikeata saada Manne työn ääreen, mutta tällä kertaa hän oli tavallista taipuisampi äsken saamansa kurituksen johdosta. Hetkisen vastaan hangattuaan hän haki ruotsin vihkonsa ja istuutui kirjoittamaan. Kaarina istui mietteissään hänen vieressään. Hän muisteli viime kesää, iloisia, huolettomia päiviä Lanterissa. He olivat juuri näihin aikoihin olleet jalkamatkalla, parvi koulunuorisoa: Iris Klewe, Elsa ja Aksel Heinonen, Pohjolan pojat ja pappilan Maiju. Kati oli päässyt ensi kertaa isompien kanssa retkeilylle ja oli ollut äärettömän onnellinen. He olivat olleet partiolaispuvussa, olivat viettäneet yönsä ladoissa ja taivasalla, syöneet viiliä ja talkkunaa, samoilleet viipeitä metsäpolkuja ja laulaneet sydämen riemusta. Miten erilaista kaikki nyt oli! Täällä hän istui kuivassa kirkonkylässä ohjaamassa laiskaa poikaa, saaden tuon tuostakin muistutuksen siitä, että oli palkattu apulainen, koti oli hajallaan, isä ja äiti kaukana.

Hiljainen kyynel varastihe hänen poskelleen. Miten Tyyne Virta silloin keväällä sanoikaan: "Sinä Kaarina, jolla on kaikki mitä elämä tarjota voi! Olet opettajien lemmikki, toverien hellimä, hyvän kodin onnellinen lapsi, kukaan ei sinulle pahaa sanaa puhu." — Ja niin oli ollutkin, päivänpaistetta oli hänen elämänsä ollut.

Mitähän Tyyne sanoisi, jos näkisi hänet näissä oloissa! Tyyne parka, Kaarina ymmärsi nyt paremmin hänen katkeran mielensä ja kateutensa toisia parempiosaisia kohtaan. On helppo olla hyvä, kun elää onnellisissa oloissa, vaikeampi on säilyttää mielenmalttinsa vastoinkäymisissä. Hän päätti olla vasta huomaavampi ja ystävällisempi Tyyneä kehtaan, jota toverit yleensä kohtelivat hiukan yliolkaisesti.

Kaarina heräsi mietteistään tuntien Mannen katseen olevan tähdättynä itseensä.

— Mitä sinä vetistelet? kysyi poika.

Kaarina pyyhki nopeasti kyynelen poskeltaan.

— Kirjoita sinä vain, äläkä välitä minusta.

— Mutta sinä itkit, näin sen selvästi. Äiti tai Iisa ovat kai taas pauhanneet sinulle.

— Minulla on koti-ikävä.

— Vai koti-ikävä! Kaikkea ne tytötkin itkeä tillittävät. Ventas, mulla taitaa olla vähän laastaria sinun koti-ikävällesi, postissa tuli kirje, vaikka olin sen unohtaa. Ja Manne alkoi etsiä lupaamaansa kirjettä tyhjentäen taskunsa pöydälle sietämättömällä perinpohjaisuudella. Vihdoin viimein, kun hän oli latonut Kaarinan eteen läjän mitä erilaisempia esineitä: ongenkoukkuja, messinkipalasia, rusinoita, lakritsia ja kappaleen sähköjohtolankaa, löytyi kirje pahoin rutistettuna. Kaarina tarttui siihen ahnaasti. Se oli äidiltä, iloinen rohkaiseva kirje. Isä oli parempi, he olivat molemmat, isä ja äiti, tyytyväiset tietäessään, että Kaarinan oli hyvä olla. Hänen hauskat, leikkisät kirjeensä olivat paras todistus siitä. Kaarina hymyili surunvoittoisesti. "Hauskat, leikkisät kirjeet!" — Niin, äiti kulta, mahdotonta oli saattaa sairaan isän tietoon kaikkia ikävyyksiä. Hän oli kuvannut olonsa niin valoisaksi kuin mahdollista, ja oikeastaan — niinhän olikin tehtävä — oli viisainta ottaa ikävätkin asiat leikkisältä kannalta, silloin ei tullut petkuttaneeksi vanhempia, surullisia kirjeitä hän ei saanut isälle kirjoittaa.