V.

Kunnallisneuvoksen koko perhe oli lähtenyt vierailulle penikulman päässä olevalle maatilalle.

— Saat käyttää tämän iltapuolen mielesi mukaan, oli kunnallisneuvoksetar sanonut Kaarinalle astuessaan tilaviin ajopeleihin. — Muista kuitenkin huolehtia kukkien kastelemisesta.

Pois vierivät vaunut, ja Kaarina katseli ilomielin niiden jälkeen. Oli onnellista kerrankin viettää kokonainen iltapuoli ilman skaaloja, tanssiharjoituksia ja läksyjenohjausta.

— Nytpä pistäynkin Plotinaa tervehtimässä, päätti hän, sieppasi hattunsa ja lähti astumaan Mökkiä kohti.

Pihalla ei ollut muita kuin vuohi, joka tyytyväisenä seisoi lieassa pureksien horsmia. Kaarinalla oli tilaisuus tarkastaa pikku kasvitarhaa, ja hän teki sen asiantuntijan silmällä, sillä Lanterissa kaikki perheen jäsenet harrastivat kasvitarhanhoitoa. Mielihyväkseen hän huomasi pikku palstan olevan erinomaisessa kunnossa. Rikkaruohot oli tarkoin kitketty, porkkanat seisoivat suorina yhtä pitkän välimatkan päässä toisistaan, hernekepit olivat mallikelpoisessa rintama järjestyksessä, pavut ja punajuuret reheviä.

— Siistiä väkeä, mutisi hän kolkuttaessaan ovelle. Ovikelloa ei ollut.

Plotina tuli avaamaan. Hän näytti hämmästyneeltä nähdessään tulijan, Kaarinasta tuntui miltei siltä kuin hän olisi ollut epämieluisa vieras.

— Häiritsenkö? kysyi hän. Minulla oli vapaa iltapuoli, ja teki mieleni tulla teitä tervehtimään.

— Olet hyvin tervetullut, sanoi Plotina ujosti.

Heti sisään astuessaan Kaarina huomasi, ettei huoneessa vallitseva järjestys lainkaan vetänyt vertoja puutarhan siisteydelle. Pikku rakennus sisälsi kolme huonetta ja niistä oli jokainen enemmän tai vähemmän kirjojen ja paperien hallussa. Puulaatikolla oli nidos Tietosanakirjaa, astiainpesupöydällä sanomalehtiä levällään; näki, että lukuharras pikku emäntä oli astioita pestessään vilkaissut lehteenkin. Keittiön viereisessä huoneessa, jossa Kaarina arvasi Plotinan asuvan, riippuivat ikkunaverhot vinossa, vuodepeitteelle oli heitetty pari paksua kirjaa ja kiikkutuolimatosta törrötti pumpuli esiin vuorin ja päällyksen välistä.

— Istuhan tähän kiikkutuoliin, pyyteli Plotina, minä pistäydyn vähän keittiössä, isä on kamarissa kirjoittamassa.

Kaarina istuutui, otti yhden vuoteella olevista kirjoista ja alkoi sitä selailla. Se oli laaja historiallinen teos, ja Kaarina, joka erityisesti harrasti historiaa, syventyi siihen pian.

Hiljainen rykiminen sai hänet luomaan silmänsä ylös. Maisteri seisoi ovella silmälasit kädessä ja katseli vierasta hieman oudoksuen. Kaarina nousi ylös tervehtiäkseen, samalla solui kirja hänen sylistään maahan. Hämillään anteeksi pyytäen hän kumartui ottaakseen sen ylös, mutta maisteri olikin kyykistynyt ja piteli jo kirjaa hellävaroen sylissään.

— Ahaa, sanoi hän raukeasti hymyillen, pikku neiti tutkii Meyerin Geschichte des Altertums. Se on hauska kirja, hyvin hauska, vai mitä arvelette?

— Olen hyvin innostunut historiaan, vastasi Kaarina ujosti.

Maisteri nyökäytti pörrötukkaista päätään.

— Se on hyvä se, se on hyvä. Maailmassa ei ole mitään korkeampaa kuin historia, varsinkin itämaiden historia. Assyyrialaiset, babylonialaiset ja egyptiläiset! Voi, pikku neiti, mitä ihmisiä! Me olemme kuin kääpiöt heidän rinnallaan, me nykyajan lapset. Eikö totta?

— Niin he olivat kyllä viisaita, mutisi Kaarina.

— Minulla on erittäin nerokkaasti kirjoitettu teos, joka käsittelee babylonialaista ja assyyrialaista kulttuuria. Teidän pitäisi nähdä se, pikku neiti, se on täällä huoneessani.

Kaarina seurasi innostunutta maisteria seuraavaan huoneeseen. Maisteri alkoi etsiä kirjahyllyltään luvattua kirjaa, ja sillä välin Kaarinalla oli aikaa tarkastaa huoneessa vallitsevaa miltei järjestelmällistä epäjärjestystä.

Iso kirjoituspöytä oli tykkänään paperien, sanomalehtien, käsikirjoitusten ja kirjojen peitossa, siellä täällä vain törrötti jokin mustepullo, kynttiläjalka tai kynäteline paperien keskeltä kuin majakka myrskyisellä merellä. Lattialla pöydän vieressä oli läjä paksuja kirjanidoksia, kirjoja oli tuoleilla ja pienellä kuluneen nahkasohvan edessä seisovalla pöydällä, jolla sitäpaitsi oli koko joukko vanhoja savukelaatikoita kannet auki ja täynnä herneitä, papuja ja muita keittiökasvien siemeniä. Niiden vieressä oli puutarhasakset, veitsi sekä pieni istutuslapio. Maisteri harrasti nähtävästi puutarhatyötä tasan tieteiden kanssa.

— Plotina, Plotina! huusi maisteri kärsimättömänä, minä en löydä Kingin historiaa. Hameväki, lisäsi hän kääntyen tuttavallisesti Kaarinan puoleen, sotkee aina papereitamme ja kirjojamme, järjestystä muka pitää olla. Järjestystä! Hän pudisti halveksivasti päätään.

Kaarina puri huuhaan salatakseen hymyään. Hänen silmänsä eivät tosiaan keksineet minkäänlaista järjestyksen alkuakaan huoneessa. Hyllyjä ja kirjoja peitti paksu pölykerros.

Plotina riensi sisään.

— Haetko Kingin historiaa, isä? Sinullahan oli se juuri aamulla.

— Niin, niin minä selailin sitä aamulla ja nyt se on poissa. Sinä olet tietysti korjannut sen järjestysinnossasi.

Plotina hymähti luoden veitikkamaisen katseen Kaarinaan.

— Isä hävittää usein tavaroitaan ja syyttää sitten minun järjestysintoani. Ikäänkuin pölyriepu ja huisku saisi lähestyäkään hänen huonettaan.

Hän alkoi auttaa isäänsä kirjan etsimisessä, tuolit tyhjennettiin moneen kertaan kirjoista ja papereista, kirjoituspöytälaatikot, yksinpä paperikorikin puurrettiin juurta jaksain, vaikka oli mahdoton ymmärtää, kuinka laaja historiallinen teos voisi sopia paperikoriin. Mutta Mökin hajamielisille ja epäkäytännöllisille asukkaille ei sellainen mahdollisuus nähtävästi ollut mikään mahdottomuus. Sillä aikaa kun isä ja tytär näin touhusivat, porisi ja kiehui kahvipannu tulella voimiensa takaa kummankaan heistä kiinnittämättä siihen rahtuakaan huomiota.

— Kyllä se nyt kuohuu aivan tyhjiin, ajatteli Kaarina, hyökkäsi keittiöön, nosti pannun syrjään ja vähensi tulta. Kun hän palasi huoneeseen, oli isäntäväki yhä vielä etsimispuuhissa lainkaan huomaamatta hänen poissaoloaan. Äkkiä Plotina katosi ulos ja palasi hetkisen kuluttua tyytyväinen ilme kasvoillaan ja kadonnut kirja kädessään.

— Tässähän se on, isä kulta. Sinulla oli se mukanasi aamulla, kun lypsit Klioa. Etkö muista!

— Totta tosiaan, maisteri iski kämmenellään otsaansa. Olemme hiukan hajamielisiä, Plotina. Hän näytti kirjaa Kaarinalle. Tämä on aivan erinomaisen huvittava kirja, nuori ystäväni. Voin vakuuttaa, etten ummistanut silmiäni sinä yönä, jolloin rupesin sitä lukemaan. Ja ajatelkaas, että saatoin unohtaa sen pihalle. Klio olisi voinut syödä sen suuhunsa, niin, Kliokin voi olla ahne historialle — hän nauraa hohotteli sukkeluudelleen. — Se on kiltti vuohi, mutta ymmärtää perin vähän tieteitä. Apteekkari antoi sille koiruuksissaan nimen Klio, se on tosin pyhän asian häpäisemistä, mutta kun koko kirkonkylän väki sanoo sitä Klioksi, on se saanut pitää nimensä.

— Kahvi on pöydässä, ilmoitti Plotina.

— Kiitos, kiitos, pikku filosofini, hymyili isä. Arvaatteko, miksi hänen nimensä on Plotina? kysyi hän äkkiä kääntyen Kaarinan puoleen.

— En, vastasi tämä päätään pudistaen.

— Muistatte tietysti kuka Plotina oli?

— Eikö hän ollut joku roomalainen nainen, arvasi Kaarina umpimähkään.

— Aivan niin, muistelkaa tarkemmin.

— Joku, Kaarina ryki ja ryki — joku keisarinna, uskalsi hän heittää esille, tai kristitty marttyyri.

Viimeinen otaksuma tuli hiljaa, epäröimällä.

— Aivan niin, aivan niin, roomalainen keisarinna, innostui ukko. Te osaatte historianne, nuori ystävä. Ja sanokaa lähemmin, minkä keisarin puoliso.

Kaarinan silmät siristyivät hänen turhaan etsiessään aivoistaan Plotinan puolison nimeä.

— Rohkea rokan syö, hän viimein arveli ja sanoi umpimähkään:

— Marcus Aureliuksen?

Maisteri loi häneen säälivän silmäyksen ja pudisti pettyneenä päätään.

— Ei, ei, nuori ystävä, sanoi hän huoaten, Marcus Aureliuksen puoliso oli oikea pahanpäiväinen letukka. Trajanus, tuo karkea, oppimaton sotilas, oli se mies, jolle jumalat olivat suoneet puolisoksi vanhan ajan helmen, hyveellisen ja viisaan Plotinan. Hän harrasti filosofiaa ja tieteitä koko sydämestään, ja hänen ansionsa oli, että tieteitä harrastava Hadrianus valittiin keisariksi Trajanuksen jälkeen. Senpä vuoksi minä, kun rakas vaimoni lahjoitti minulle tytön, annoin hänelle nimeksi Plotina siinä toivossa, että hänestä kerran tulisi yhtä viisas ja hyvä nainen kuin hänen ruhtinaallinen kaimansa kerran oli ollut. Ja se hänestä on tullutkin. Jumala suokoon, nuori ystäväni, että hän kerran elämässään saisi iloa murto-osankaan siitä, mitä hän on tuottanut köyhälle, yksinäiselle isälleen. Maisteri räpytti silmiään liikutettuna, kyynelet eivät nähtävästi olleet kaukana.

— Kuka puhuu köyhästä, yksinäisestä isästä? sanoi Plotina iloisesti ja astui sisään kantaen hyvin mustaa ja tummunutta kahvipannua. Meitähän on kaksi, isä kulta, ja Klio kolmantena sekä sen lisäksi kaikki vanhat historian suurmiehet täällä hyllyillä ympärillämme. Sellaisessa seurassa ei olla yksin.

— Totta, totta tyttöseni, vakuutti isä hymyillen. Mutta etkö luule, lisäsi hän luoden neuvottoman katseen kahvipannuun, että pannun pitäisi olla hiukan kirkkaampi? Äidin eläessä se oli kirkas kuin kulta.

— Niin, en ymmärrä, kuinka muut ihmiset saavat pannunsa pysymään kiiltävänä, valitti Plotina. Minä kyllä pesen sitä aina väliin saippualla ja harjalla, mutta ei se kiillä ollenkaan niinkuin esimerkiksi täti Saarisen pannut.

— Minä luulen, että se on silloin tällöin keitettävä tuhassa ja hangattava hiekalla, sanoi Kaarina. Niin meillä tehdään.

— Täytyy koettaa, sanoi Plotina ja maisteli hajamielisen näköisenä kahviaan. Mutta eikö teistä tämä kahvi maistu hiukan omituiselta?

— Sinä olet varmaan unohtanut panna siihen kahvijauhot, huomautti Kaarina ujosti.

Plotina katsahti häneen hämmästyneenä.

— Niinpä tosiaan taisin tehdä, suokaa anteeksi, tässä on vain porovettä. Menen heti paikalla keittämään uutta.

Hän otti pannun ja hävisi keittiöön.

— Trajanuksen puolison ei varmaankaan itse tarvinnut keittää kahvia, huokasi maisteri puolittain leikillä. Hänellä oli palvelusväkeä yllinkyllin. Kunpa minäkin saan kustantajan uudelle historialliselle teokselleni, voin ehkä hankkia Plotinalle palvelustytön. On niin ikävä, kun hänen kesken tieteellisiä tutkimuksiaan täytyy rientää patojen ja kattiloiden kimppuun. Mutta — lisäsi hän vilkkaammin — saamme nähdä, kun työni valmistuu. Ensimmäinen luku on jo valmis. Se käsittelee kysymystä, missä määrin mitaanilaiset ovat samaa sukujuurta kuin heettiläiset eli khatit. Mikä on teidän luulonne tästä asiasta, nuori ystäväni?

— Minä — minä en tiedä, sopersi Kaarina. Me emme lukeneet niistä koulussa.

— Sepä vahinko, heettiläiset ovat sangen mielenkiintoinen kansa, heidän rakennustaiteensa esimerkiksi. Malttakaa, minä luen teille käsikirjoituksestani. Hän nousi ketterästi ja alkoi etsiä kirjoituspöydältään. — Se oli tässä aivan esillä äskettäin. — Plotina, Plo-tiinaa! Voi rakas tyttöseni, minne on joutunut tutkistelmani heettiläisistä, ensimmäinen luku? Ihmeellistä! Sinä olet varmaankin taas järjestäessäsi hukannut sen. Ja-ah, se onneton järjestyshalu, se vie minulta vielä hengen. Plotina!

Plotina juoksi keittiöstä kahvimylly kädessä.

— Rakas isä, mikä hätänä?

Ukko seisoi hänen edessään levittäen molempia käsiään epätoivon kuvana.

— Heettiläinen tutkielmani on poissa. Sinä olet varmaankin sytyttänyt sillä tulta tai antanut sen Kliolle. Oih, oih, monen viikon työ aivan turhaan mennyttä.

— Etsitään, isä kulta, etsitään.

Kaarinan suureksi huviksi ja kummastukseksi alkoi taas sama puurtaminen ja haeskelu. Paperikori, pöytälaatikot, yksinpä uuni tutkittiin perinpohjaisesti. Toisten etsiessä osui Kaarinan katse tiheästi kirjoitettuun paperipinkkaan, joka oli melkein istutuslapion ja puutarhasaksien peitossa. Hän näki siinä sanat khatti, kheta, khitti, Mitaanin valtakunta ynnä muita outoja nimiä.

— Tässä on muuan käsikirjoitus, ei kai se voi olla tämä? kysyi hän ojentaen papereita maisterille.

— Täsmälleen sama, aivan niin, minähän panin sen sinne eilen illalla lajitellessani pavunsiemeniä. Hän alkoi selailla papereita ja unehtui niitä lukemaan. Sillä aikaa Kaarina ja Plotina olivat päässeet kiinni keskustelun päähän. Plotina ei enää ujostellut, hän oli tosin nytkin harvapuheinen, mutta kuunteli huvitettuna, kun Kaarina sukkelalla tavallaan kertoi kaskuja koulusta.

Ulkoa kuului Klion surkea määkinä. Maisteri havahtui.

— Kello on kahdeksan, tyttöseni, olemme unohtaneet Klio-rukan. Se nureksii.

Kaarina hypähti istuimeltaan.

— Huh, joko kello on niin paljon, silloinhan minun on mentävä kotiin.

— Tulettehan uudestaan, nuori ystävä, sanoi maisteri sydämellisesti puristaessaan hänen kättään.

— Niin, tule, sanoi Plotinakin ja lisäsi syrjään, isä on niin virkistynyt käynnistäsi. Hän on iloinen saadessaan panna toimeen pienen kuulustelun historiassa. Se muistuttaa hänelle niitä aikoja, jolloin hän oli opettajana.

— Minä tulen mielelläni, vastasi Kaarina. Viihdyn niin hyvin täällä hauskassa Mökissänne. Sehän on omanne, eikö totta?

— On, omamme se on, sanoi maisteri. Viime aikoina tosin on näyttänyt siltä kuin aiottaisiin meiltä evätä oikeus siihen.

— Kuinka se on mahdollista? Ettekö ole sitä ostanut?

— Olen kyllä ja maksanut kauppasumman rehellisesti. Mutta henkilö, joka sen minulle möi, on kuollut, ja nyt uhkaa syntyä rettelöitä. Tämä on näet vain pieni palstatila, ja itse emätila on saanut uuden omistajan.

Varjo näytti hetkeksi pimittävän hänen ystävällisiä kasvojaan ja Plotinan levollista otsaa.

— Oh, kyllä asiat varmasti selviävät, lohdutti Kaarina.

— Niinpä mekin luulemme. Tämähän on meidän ainoa turvapaikkamme, Tusculumimme.

— Älä huolehdi, isä kulta, rauhoitti Plotina isäänsä, joka äkkiä näytti vanhalta ja raihnaalta.

Astuessaan pienestä portista ulos maantielle Kaarina tunsi saaneensa uusia ystäviä, joiden surut ja ilot olivat hänenkin. Heidän pieni puutteellinen kotinsa tuntui enemmän kodilta kuin kunnallisneuvoksen kolkot huoneet plyyshikalustoineen ja silkkiverhoineen.

— Kaarina, Kaarina!

Plotina juoksi hänen jälkeensä paljain päin. Kaarina käännähti.

— Voi, hyvä ystävä, unohdimme aivan juoda kahvin. Tule takaisin. Se on jo kauan ollut valmis, vaikka en muistanut sitä tarjota.

Kaarina räjähti helakkaan nauruun.

— Mainiota! Kyllä se tällä kertaa jää juomatta. Olen luvannut kastella kukkapenkit vielä tänä iltana. Ei näytä siltä kuin tulisi sadetta.

— Mutta — — — Plotina näytti onnettomalta — sinä jäit ilman kahvia.

— Sitä pikemmin tulen uudelleen.