VI.

— Voi sun taavetti! kirkaisi Manne hyökätessään saliin hattu niskassa. Tytöt, Sikke, Iisa, Hilja Saarinen ja Kaarina keskeyttivät tanssiharjoituksensa.

— Siinäpä sinä tuletkin! Sinunhan piti olla mukana tanssitunnilla, ja nyt olet myöhästynyt puolisen tuntia, sanoi Kaarina.

Manne vihelsi pitkään.

— Hui hai, tyttö parka, siitä ei synny kerrassaan mitään. Minusta ei tule tanssikeikaria, vaikka koko kunnallisneuvoksen perhe seisoisi päälaellaan parisen viikkoa.

— Miksi siis syöksyt sisään kuin tuulispää häiritsemään meitä, tiuskasi Iisa.

— Ukki on tullut ja lupaa viedä meidät mukanaan Vehmasmäkeen.

— Onpa se nyt jotakin erinomaista, mutisi Iisa, mutta Sikke, joka paraillaan otsa hiessä oli syventymässä wieniläisvalssin salaisuuksiin, pysähytti tanssinsa ja punastui mielihyvästä.

— Ihanko sinä tosissasi puhut, Manne? kysyi hän.

— Tule katsomaan.

— Opitaan ensin nämä askelet, määräsi Kaarina. Hilja kiltti, soita vielä kerta sama sävel.

Hilja istui soittokoneen ääreen, Iisa ja Sikke pyörivät. Iisalta kävi oppiminen helposti, mutta Siken oli vaikea pysyä tahdissa.

— Yks kaks, yks kaks, laski Kaarina. Voi hyvänen aika, Sikke, etkö sinä koskaan opi niitä askeleita? puhkesi hän viimein toivotonna sanomaan.

Sikke pysähtyi punaisena ja hengästyneenä.

— En, enkä minä enää piittaa koko tanssista. Minä lähden ukin kanssa saareen lehmiä lypsämään ja lehdeksiä tekemään.

Näin sanoen nöyrä ja mukautuva Sikke kohotti päätään niskoittelevasti ja poistui päättävästi huoneesta. Kaarina katsahti ällistyneenä Iisaan.

— Mikä häneen nyt meni?

Iisa ja Hilja nauroivat.

— Sellainen hän aina on, selitti Iisa, kun Vehmasmäestä puhutaan. Hän viihtyy siellä paremmin kuin missään muualla.

Kunnallisneuvos Tullan kauppa oli tavallinen pieni maalaispuoti, pimeä ja likainen, täynnä tupakansavua ja tuota epämääräistä tuntua, joka syntyy märistä vaatteista, rasvanahkasaappaista ja hiestä, sillistä ja lamppuöljystä. Siitä huolimatta tai ehkäpä juuri siksi maalaiset niin hyvin siellä viihtyivät, siellä sai vapaasti syljeksiä niin pitkälle kuin tahtoi, sai tupakoida ja vaihtaa ajatuksiaan rauhassa kenenkään muistuttamatta siisteydestä ja tuosta ikävästä puhtaudesta, jota uusi lääkäri oli ruvennut kaikkien harmiksi saarnaamaan. Puodin viereisessä huoneessa, puotikamarissa, oli isäntien tapana pistäytyä juttelemassa asioistaan Tullan kanssa. Siellä istui nyt vanha Tullakin, kunnallisneuvoksen isä, vetäen sauhuja pienestä piipunnysästään. Hän oli pieni ketterä ukko, puhelias ja leikillinen. Rikasta poikaansa hän vain harvoin kävi tervehtimässä ja pysyttelihe silloinkin mieluimmin puotikamarissa tai itse puodissa, missä hänellä oli tilaisuus tavata tuttuja ja vaihtaa heidän kanssaan jokin kokkapuhe.

Sikke astui maalaisen hitaalla tavalla huoneeseen ja pisti juhlallisesti ukille kättä.

— Päivää ukki, mitä saareen kuuluu?

— Mitäs muuta kuin vanhaa rauhaa. Siellä on nyt paras marja-aika. Olisi jouduttava mustikoita poimimaan.

— Kyllä minä tulen, vakuutti Sikke. Puhukaa vain isälle ja äidille, että päästävät meidät. Saammeko lähteä, isä?

Kunnallisneuvos istui leveänä konttorituolissaan sikari hampaissa. Hänen olentoonsa tuli aina jotakin hyväntahtoisen suojelevaa isän seurassa.

— Mikäs, enhän minä kiellä. Kuka sinne sitten lähtee?

— Sikke ja minä ainakin, vakuutti Manne.

— Mitäs sinusta tyhjäntoimittajasta sinne, murahti kunnallisneuvos.

— Osaanhan minä vetää nuottaa, tuon sitten isälle muikkuja saavimitalla, lupasi Manne.

Päivällispöydässä otettiin asia uudelleen puheeksi, mutta kunnallisneuvoksetar ei tahtonut kuulla asiasta puhuttavankaan.

— Metsistyvät siellä taas, tytöt päivettyvät, ja Mannesta tulee moukka.

— Auttaisikohan tuo, jos ostettaisiin se kirja "Hyvästä käytöstavasta", virkkoi ukki ja katseli toinen silmä ummessa miniäänsä. Lukisivat sitä tunnin tai pari päivässä, niin tokko nuo silloin niin pääsisivät metsistymään?

— Ukki laskee leikkiä, mutta se ei ole leikin asia, jos lapsista tulee raakalaisia. Nyt kun Juhosta on tullut kunnallisneuvos, pitää meidän olla niinkuin hänen asemassaan sopii, selitti rouva Tulla arvokkaasti.

Ukko kynsi korvallistaan.

— Kyllähän minä senkin ymmärrän, mutta näinköhän tuosta tulisi suurtakaan pahennusta, jos lapset viikon tai pari olisivat eukon ja minun seurassani? Ei taida se hienous niistä niin lyhyessä ajassa karista.

— Annetaan lasten lähteä, sanoi kunnallisneuvos päättävästi.

— Kuka sinne sitten haluaa? kysyi rouva Tulla. Sikke ja Manne tietysti.

— Niin! huusivat veli ja sisar yhteen suuhun.

— Minä jään kotiin, sanoi Iisa, ja Kaarina myös.

— Eipäs, vastusti Manne, mitä minun luvuistani silloin tulee? Kyllä Kaarinan on lähdettävä mukaan. En minä osaa ilman hänen apuaan kasveja tutkia, ja minun on tänä kesänä otettava kuusikymmentä kasvia.

Kaarina katsahti hämmästyneenä poikaan. Mikä häneen nyt äkkiä pöllähti? Eihän hän tavallisesti piitannut tehtävistään.

Rouva Tulla näytti mieltyneeltä.

— Koska kerran Manne itse huolehtii luvuistaan ja tahtoo Kaarinan mukaan, niin saa Kaarina lähteä.

Kaarina oli iloinen päästessään kuivasta kirkonkylästä nauttimaan saarielämän vapautta. Sikke oli usein innostuneena kertonut pienestä hauskasta Vehmasmäestä. Olisikohan Manne arvannut hänen mielitekonsa ja senvuoksi pyytänyt häntä mukaan. Niin huomaavaiseksi häntä tuskin olisi luullut.

— Jos Kaarina viedään, lähden minäkin, sanoi Iisa, en minä viitsi yksin kotiin jäädä.

— Lähtekää vain koko liuta, ehdotti ukko, kyllä meillä tilaa on.

— Rallen minä ainakin pidän kotona, sanoi kunnallisneuvoksetar päättävästi.

— En minä jää kotiin, en jää, huusi Ralle.

— Ei Ralle lähde äidin luota minnekään, maanitteli rouva Tulla. Vehmasmäellä on käärmeitä ja vihainen sonni.

— Ralle on kotona ja syö karamellia, Rallen jalat kastuvat siellä, Ralle saa hammastautia ja reumatismia kostealla maalla istuessaan, ivaili Manne.

Rallen suu meni pahasti irveen. Joka hetki saattoi odottaa hänen ratkeavan kauheaan ulvontaan.

— Ralle, Ralle kulta, lohdutteli äiti. Ei Ralle huoli itkeä. Mietitään asiaa. Rallen suu vetäytyi takaisin luonnolliseen asentoonsa. Hän oli oppinut ymmärtämään, mikä vaikutus hänen parkumisellaan oli muiden perheenjäsenien hermoihin ja käytti tietoaan erinomaisena valttina tahtonsa saavuttamiseksi.

Kun asiaa oli pohdittu vielä tunnin verran, päätettiin lähteä matkaan seuraavana aamuna varhain. Ukko Tulla oli tottunut liikkumaan aikaisin, päivää ei saanut suotta tuhlata. Kunnallisneuvoksetar huokaili ja päivitteli ja ryhtyi viimein Siken avulla matkavalmistuksiin.

— Minä menen Hilja Saarisen luo hyvästille, tule sinä, Kaarina, mukaan, sanoi Iisa.

— Ellei minua täällä tarvita? Kaarina kääntyi kysyvästi kunnallisneuvoksettaren puoleen. Hän oli vähitellen tottunut siihen, ettei saanut käyttää aikaansa oman mielensä mukaan.

— Lähtekää vain, lupasi rouva Tulla. Sikke panee kyllä sinun tavarasi kokoon, Iisa.

Pappilassa oli vieraita, Kaarinalle tuntematonta väkeä. Eteisessä kuiskasi hän Iisalle.

— Minä pistäyn Plotinan luona. Tulen sitten noutamaan sinua.

Iisa näki mielellään Kaarinan poistuvan. Pentti oli kotona, ja kun Kaarina oli läsnä, ei pojalla ollut silmiä eikä korvia muille.

Hän vastasi siis vain: — Tee miten tahdot, ihmettelen vain, mitä hauskuutta sinulla on Plotinasta ja hänen puolihupsusta isästään.

Kaarina kiirehti oikopolkua myöten Mökille. Lähetessään pihaa hän kuuli jo kappaleen matkan päähän kiivasta puhetta. Hämmästyen tätä harvinaista kovaäänisyyttä hiljaisen Mökin alueella hän joudutti askeleitaan. Pihalle tultuaan hän näki kanttorin kookkaan rouvan punaisena, kädet puuskassa puhua parpattavan maisterille, joka nöyränä ja hämillään seisoi tuiman rouvan edessä pidellen Klioa sarvista.

— Ja sen minä sanon maisterille vastaisen varaksi, torui kanttorin rouva, että jos se elukka vielä kerran pistää iljettävät sorkkansa minun pihani sisäpuolelle, niin käsken Freedun ampua sen. En minä sitä varten viljele kaalia ja herneitä, että tuollainen paholaisen näköinen pukki tulee niitä ahmimaan.

Ja kiukustunut rouva teki nopean koko käännöksen ja poistui pihalta kallistamatta korvaansa maisterin puolusteluille.

— Onko Klio ollut luvattomilla teillä? kysyi Kaarina reippaasti.

— Ah, nuori ystäväni, tuo viisas eläin hankkii itselleen tuon tuostakin vapauksia hyvin tuntien hajamielisyyteni. Klio, Klio, miksi väärinkäytät isäntäsi luottamusta? torui ukko lempeästi. Naapurin kasvitarhaan ei sinun missään tapauksessa pidä tunkeutua.

Hän talutti niskoittelevan vuohen pikku läävään. Kaarina huomasi hänen olennossaan jotakin outoa, levotonta. Hänen kätensä vapisivat, kun hän sysäsi salpaa läävän oven eteen, pukukin oli tavallista huolimattomampi. Raskaasti huoaten hän avasi eteisen oven.

— Plotina on ollut työssä koko päivän, ankarassa työssä, emme ole ennättäneet syödäkään. Hän istuu täällä minun huoneessani.

Maisterin työhuoneessa vallitsi täydellinen sekasorto, pöytälaatikot oli nostettu paikoiltaan ja kirjakaapin ovet selko selällään, hyllyt tyhjiksi raastetut. Lattialla, pöydällä, tuoleilla näkyi vanhoja kirjeitä, sanomalehtiä, käsikirjoituksia huiskin haiskin, ja Plotina istui tämän paperimeren keskellä nenä pölyisenä. Hän hymyili väsyneesti Kaarinan nähdessään.

— Hyvänen aika, Plotina, mitä sinä puuhaat? huusi Kaarina. Onko teillä suursiivous keskellä viikkoa.

Plotina ravisti päätään.

— Minä etsin erästä tärkeätä paperia, olemme etsineet sitä kaiken päivää, isäni ja minä — yksinäinen kyynel vieri pitkin tytön poskea.

— Rakas Plotina, minä niin mielelläni sinua auttaisin. Eikö sinulla ole aavistustakaan siitä, missä paperi on?

Plotina huokasi, ja kynnykseltä vastasi kaikuna hänen isänsä huokaus.

— Se on ikivanha paperi. Emme ole osanneet sitä ennen kaivata. Ja nyt tarvitsisimme sitä välttämättömästi.

— Ilman sitä olemme kodittomia mierolaisia. Minun täytyy rakkaan lapseni keralla lähteä kerjäämään kuin Belisarius muinoin, voihki maisteri.

— Mutta isä kulta, ethän sinä ole sokea, sanoi Plotina hellästi.

— En vielä, en vielä, huokasi isä, mutta onnettomuus ei koskaan tule yksin. Ja hän katseli eteensä niin synkkänä, kuin jos hänen silmäinsä valo siinä tuokiossa olisi uhannut sammua.

Kaarina katseli avutonna ympärilleen. Oli vaikeata nähdä isän ja tyttären surua.

— Rakkaat ystävät, pyysi hän vihdoin, selittäkää minulle tarkemmin tilanne. Koskeeko asia Mökkiä ja teidän omistusoikeuttanne siihen?

— Oikein määritelty, nuori ystäväni, oikein määritelty. Plotina-tyttöseni, heitä jo turha etsiminen, niin kerromme vieraallemme, mikä mieltämme painaa.

Hän istui eräälle paperiläjälle ja viittasi Kaarinaa tekemään samoin. Kaarina ei kuitenkaan halunnut antaa vastapestyn vaalean pukunsa joutua liian läheiseen yhteyteen pölyisten paperien ja kirjojen kanssa ja jäi sen vuoksi seisomaan.

— Koetan esittää asiat kronologisessa järjestyksessä, aloitti maisteri. Siitä on nyt ummelleen kolmetoista vuotta kolme kuukautta neljä päivää ja — hän loi katseen kelloonsa — ja viisi tuntia siitä, kun me, tyttäreni ja minä, muutimme mökkiin. Muuan ystäväni, silloinen kappalainen, oli hommannut meille tämän paikan. Asuimme ensin vain vuokralla, mutta sitten onnistui minun uskollisen ystäväni myötävaikutuksella lunastaa tämä pikku palsta rakennuksineen omakseni. Kauppakirja kirjoitettiin, ostosumma maksettiin, ja kumpikin puoli oli tyytyväinen. Ystäväni kappalainen neuvoi minua laillistamaan kauppani oikeudessa, mutta se jäi minulta tekemättä, paha kyllä, sillä nyt on ilmestynyt uusia vaikeuksia. Päätilan entinen omistaja on kuollut, ja perilliset ovat äskettäin myöneet tilan uudelle omistajalle. Ja tämä uusi omistaja väittää nyt, että minä en olekaan Mökin omistaja, vaan ainoastaan sen vuokraaja, jonka hän voi karkoittaa milloin tahansa pois.

— Kauheata! huudahti Kaarina. Ja kuka on tämä uusi, sydämetön omistaja.

Isä ja tytär olivat kumpikin vaiti.

— Kunnallisneuvos Tulla, sanoi Plotina viimein.

Kaarina tunsi veren kohoavan poskiinsa.

— Mahdotonta, sopersi hän. Hän näyttää niin ystävälliseltä. Eihän hän voi olla niin tunnoton.

— Hän tahtoo rakentaa huvilan tälle paikalle. Se on sopiva kohta, lähellä hänen sahalaitostaan.

Kaarinan sydäntä kouristi. Hän muisti rouva Tullan ylpeydellä puhuneen uudesta komeasta huvilasta, jonka he aikoivat rakentaa.

— Mutta täytyyhän voida näyttää toteen, että olette maksanut kauppasumman, väitti hän hehkuvin poskin.

— Sen olisi isä voinutkin, jos kauppakirja olisi ollut säilössä, mutta se on hävinnyt, ja me olemme etsineet sitä kaiken päivää. Plotinan pää vaipui rintaa vasten, ja tukahutettu nyyhkytys värisytti hänen hentoa ruumistaan.

— Hävinnyt! toisti hänen isänsä kumealla äänellä. Kaarina polvistui Plotinan viereen ja kiersi käsivartensa hänen ympärilleen.

— Älä murehdi, Plotina kulta, on aivan mahdotonta, että semmoinen vääryys voisi tapahtua. Usko minua, oikeus voittaa kyllä.

— Historian kulku ei aina sitä todista, huokasi maisteri.

Nähdessään isänsä perin masentuneena kohotti Plotina päätään.

— Siinä minä uskallan olla toista mieltä, muistelepas esimerkiksi persialais-kreikkalaisia sotia.

— Niin, sanoi Kaarina, joka jo tunsi Mökin asukkaita siksi paljon, että tiesi, mikä lääke paraiten tepsi. Voittehan kuvitella, että kunnallisneuvos on suuri mahtava Persia ja te, Mökin asukkaat, pieni Kreikka. Mutta teillä täytyy olla mielenlujuutta ja rohkeutta voittaaksenne taistelun.

Ukon katse vilkastui.

— Erinomaista, nuori ystävä, te puhuitte totisen sanan. Mahtava Persia ja pieni Kreikka, Barbaari ja sivistys. Hän kohosi seisomaan ja pullisti tärkeän näköisenä rintaansa. — Älä lainkaan hätäile, Plotina, vihollinen lähestyy valmiina murskaamaan meidät, mutta meilläkin on Thermopylaimme ja Salamiimme. Rauhoittukaamme. Ja nyt menen lypsämään Klioa. Tänä iltana on minun vuoroni.

Hän katosi keittiöön ja lähti ulos lypsinkiulu kädessä hyräillen Porilaisten marssia.

Plotina ojensi kyynelissä hymyillen kätensä Kaarinalle.

— Kiitos, Kaarina, hyvin sinä ymmärrät isää. Hän on ollut kaiken päivää aivan suunniltaan mielipahasta. Minä kestän kyllä paljon, mutta nähdessäni hänen rakkaat kasvonsa huolestuneina, käy minullekin suru ylivoimaiseksi. Nyt hän taas on eläytynyt sinun antamaasi mielikuvaan. Kunpa kaikki vain kääntyisi hyvään päin ja pieni Kreikka todellakin suoriutuisi kunnialla taistelusta.

Kaarina lausui vielä pari rohkaisevaa sanaa ja lähti sitten noutamaan Iisaa pappilasta. Iisa oli pahalla tuulella — Pentti ei nähtävästi ollut osoittanut kyllin suurta huomaavaisuutta — hän toruskeli Kaarinaa viivyttelemisestä. Kaarina kuunteli vain puolella korvalla, hän oli jo tottunut Iisan oikkuihin. Sitäpaitsi hän yhä vielä näki silmäinsä edessä äskeisen kuvan: kumaraselkäisen, harmaantuneen maisterin ja laihan Plotinan, jotka istuivat paperien ja sanomalehtien keskellä etsimässä kauppakirjaa, joka estäisi heitä joutumasta kodittomiksi.

Hän liitti kätensä yhteen ja lähetti palavan rukouksen kohti kesäistä taivasta ystäväinsä onnen puolesta.