Viides-toista Luento Läänitys-laitoksen synty.

Mahtavampaa, jalompaa nimeä kuin Kaarlo Suuren ei tunne tosiaan keskiaikaisen ihmiskunnan historia. Maailman pimeimpäin aian-jaksoin vaiheella tämä nimi seisoo korkeana valo-tornina keskellä kuohuvaa merta, tietä viittaamassa Keski-aian seuraaville polvikunnille. Koetin jo viime luennossani selittää tämän miehen merkitystä edellisen aian suhteen. Nyt on tarkemmin katsominen, mitä hänen toimensa ovat vaikuttaneet seuraavien aikojen yhteiskunnalliseen kehitykseen.

Ensi silmäyksellä tosin näyttää siltä, että Kaarlo Suuren jälkeen seuraa ainoastaan sama sekasorto, joka hänen edellänsäkin oli vallinnut. Hänen yleis-valtansa hajoaa kappaleiksi. Hänen jälkeläisensä niissä eri valtakunnissa, jotka Frankilaisen suurvallan raunioille perustettiin, varsin pian kadottavat arvonsa ja asemansa, vihdoinpa sammuvat täydelliseen sukupuuttoon, jättäen sijansa uusille, tuoreille hallitsija-suvuille. Eikä siinä kyllä; monarkiian syvä lankeemus on ikäänkuin rikkisullonut valtiollisen rakennuksen sisimmäiset liitteet. Itä-Frankien valtakunnassa eli Saksassa tämä rikkinäisyys kenties vähimmin huomataan; sillä vaikka kansalliset aineet siellä eivät ole vielä läheskään sulaneet yhteen, pitää kumminkin keisariuden arvo, joka nyt yhdistetään Saksan kuninkaalliseen kruunuun, nuo hajanaiset osat jotenkin ko'ossa. Sitä vastoin Italiassa valtiollinen yhteys melkein heti häviää, ja se valta, minkä Saksan kuninkaat Romalaisina keisareina itsellensä hankkivat Alppien etelä-puolella, on enemmän jotakin nimellistä yliherruutta kuin varsinaista hallitusta; itse teossa maa on hajonneena pieniin kappaleisin, jotka elävät omaa itsenäistä elämäänsä, kansallisesta yhteis-vaikutuksesta huolimatta. Omituisin on kuitenkin valtiollinen muodostus Länsi-Frankien valtakunnassa, siinä maassa, josta tähän aikaan Ranska syntyy. Tällä alalla Karolingisen suvun elämän-voima ja kuninkaallinen arvo kestää pisimmän aian; vielä 144 vuotta jälkeen Verdun'in sovinnon ovat Kaarlo Suuren jälkeläiset Germanilaisen herruuden edustajina Galliassa, eikä sovi ylipäänsä sanoa, että nämä viimeiset Karolingit ovat kaikkea kykyä vailla. Mutta todellinen valta on jo aikaa luiskahtanut heidän kädestänsä; jokainen maakunta, jokainen paikkakunta on ruvennut itseksensä elämään omien pikku-valtiasten johdon alla, ja kun vihdoin v. 987 Francian herttua, Pariisin ja Orleans'in herra Hugo Capet, anastaa kuninkaallisen arvon, tosin Ranskan kansallinen kuningaskunta saapi alkunsa, mutta tuo uusi kuninkaallinen valta on enemmän tulevaisuuden aatteena kuin tosi-oloihin perustettuna hallituksena. Koko maa on jakauntuneena isompiin ja pienempiin herraskuntiin, jotka tuskin nimeksi tunnustavat Francian esimiehyyttä, Ranskan uutta kuninkuutta. Kun Hugo Capet muutamalle Etelä-Ranskan herralle lähettää sanan: "kuka sinun on kreiviksi tehnyt?" — mainitaan hänen saaneen vastaukseksi: "kuka sinun on kuninkaaksi tehnyt?" — Tosiaankin, eroitus Kaarlo Suuren aioista on jo melkoinen. Ebro'n ja Tiberin rannoista Elbe'en saakka oli mahtava Frankilais-hallitsija aikoinaan ankaralla kädellä pitänyt ylhäiset ja alhaiset terveellisessä kurissa, valvoen joka paikassa virkamiestensä ja ylimystensä menetystä ja ohjaten koko kristikunnan asiat yhteistä tarkoitusperää, nimittäin antikisen kultuurin uudistumista, kohden. Nyt ei enää mitään yleistä ohjausta ole olemassa. Kaarlo Suuren lavea valtakunta on kokonaan hajalle mennyt, ei ainoastaan eri valtakunniksi, vaan itse valtakuntain sisässä pieniksi herraskunniksi, joiden kesken vallattomin metelisyys vallitsee. Maailman olot 10:nnellä vuosisadalla näyttävät siis palanneen takaisin 7:nnen vuosisadan sekasortoihin, ikäänkuin suuren Kaarlon aiat olisivat olleet ainoastaan haihtuva unelma muinaisesta Romalaisesta järjestyksestä.

Ja kuitenkin on itse teossa tapahtunut varsin suuri muutos, jonka käsittämistä varten meidän taas täytyy kääntyä yhteiskunnallisen elämän syvällä liikkuviin ilmiöihin. Nämä ilmiöt usein jäävät ulko-tapausten tähden unohduksiin; ne eivät tarjoo sitä hupaista juttuainetta, jota historialliset kirjat tavallisesti tavoittelevat. Mutta tutkiessamme historian johtavia aatteita, ei auta yksistään kulkea ulkonaisten tapahtumain valtaväylää pitkin, sillä sattuupa toisinaan, että aian päävirta ei liiku pinnalla, vaan on etsittävä paljoa syvemmältä, missä aikakauden omituinen mielen-tila, useinpa jokapäiväisenkin elämän tarpeet ja mureet suunnan määräävät. Niin on mielestäni asian laita juuri Karolingisella aikakaudella. Ylipäänsä tältä aikakaudelta puuttuu yleisiä johtavia aatteita; sillä tuo ennen mainittu keisariuden aate on ainoastaan hätävaraksi lainattu Romalaisesta maailmasta eikä enää ensinkään vastaa toivottuun tarkoitukseensa. Mutta jos korkeampia aatteita puuttuu, löytyyhän kumminkin tarpeita, ihmisten yhteiskunnallisista oloista lähteviä taipumuksia, jotka, vaikk'ei vielä täysin selvinneinä, kumminkin vaistomaisesti vaikuttavat yhteiskunnan muodostukseen ja sen kautta valtiollisiinkin tapauksiin. Semmoinen yleinen tarve oli 7:nnen ja 8:nnen vuosisadan aikana, niinkuin edellisessä jo olen sanonut, tuo ihmisissä jälleen herännyt kaipaus saada joku yhteiskunnallinen järjestys ja turvallisuus asetetuksi. Tämän kaipauksen nojaan perustettiin Karolingien kautta uusi Romalainen keisarikunta, ja epäilemättä silloin toivottiin, että tuo vanha aate: kristitty maailma yhtenä valtakuntana, yhä vielä kelpaisi yhteiskunta-järjestyksen kaavaksi. Mutta, niinkuin tiedämme, uudelta keisarikunnalta puuttui elävä henki, yhteinen kansallis-henki, joka olisi voinut tämän laajan monarkiian ko'ossa pitää, ja valtiollinen hajous seurasi melkein kohta, niin pian kuin Kaarlo Suuren käsi oli puutunut. Hämmästyksellä silloin tulemme huomaamaan, että puute kansallis-hengestä on perinpohjaisempi, kuin olemme ensi silmäyksellä voineet aavistaakkaan. Sekä Gallia että Italia, joissa kuitenkin Romalaisuuden traditionit sopisi luulla jotenkin säilyneiksi, ovat aian myrskyissä hukanneet kaiken sen kokonaisuus-tunnon, joka niissä maissa olisi voinut ylläpitää kansallisen valtio-rakennuksen; yleiset aatteet ovat niin tykkönään hävinneet, ett'ei edes luontoperäinen kansallisuus, s.o. yhteinen syntyperä ja yhteinen kieli, enää synnytä mitään yhteis-henkeä; ihmisten koko näkö-piiri rajoittuu ainoastaan lähimpiin paikkakunnallisiin etuihin, ja paikkakunnallisuus siis astuu valtion sijaan. Tämä onkin ulkonaisen hajoomisen sisällisenä syynä. Mutta tällä välin kaipaus yhteiskunnallisesta järjestyksestä ei ole lakannut vaikuttamasta. Se jatkaa hiljaisuudessa työtänsä 9:nnen ja 10:unen vuosisadan kuluessa, ja kun kristityn aian-laskun vuosituhat on umpeen mennyt, on tämä työ valmiina edessämme, Keski-aian omituisena yhteiskuntana, läänitys-laitoksena eli feodalismina.

Minun on tarkoitus pääpiirteissään kuvata tätä uutta muodostusta Karolingisen aikakauden kuluessa. Pyydän sen vuoksi kuulijaini suosiollista kärsivällisyyttä, jos täytyy ryhtyä yksityis-seikkoihin, jotka oikeastaan kuuluvat historiallisen tutkimuksen kuivimpiin osiin.

Olen ennen sanonut, että 7:nnellä vuosisadalla yhteiskunnallinen järjestys oli joutunut täydelliseen häviötilaan. Sekä Romalaiset että Germanilaiset laitokset olivat rappiolle tulleet; kaikki la'in valta ja itse la'inkäytös oli melkein kokonaan lakannut yleisen väkivaltaisuuden tähden. Kun Karolingit vihdoin hallitukseen tulivat, oli heidän etevimpänä silmä-määränänsä saada joku järjestys jälleen perustetuksi, ja Kaarlo Suuri siinä kohden ainoastaan jatkoi Pippin Lyhyen työtä. Että muinainen Romalais-maailma oli heillä säännöllisen valtiolaitoksen ihanne-kuvana, olen jo ennen muistuttanut; mutta he olivat liian käytännöllisiä miehiä hylätäkseen niitäkään järjestyksen aineita, joita Germanilainen yhteiskunta saattoi sisältää. Näemme siis esm. Kaarlo Suuren kaikin voimin herättävän jälleen henkiin Germanilaista kunnallis-laitosta ja oikeudenkäytöstä sekä tarkasti valvovan, että kreivit kukin virkapiirissään täyttivät velvollisuutensa siinä kohden. Kaarlon koko hallitus-tapa oli joku Romalaisesta keisariudesta ja Germanilaisesta kuninkuudesta kokoonpantu isällinen despotismi, joka semmoisina aikoina oli erinomaisen terveellinen, mutta ainoastaan semmoisen miehen kädessä oli mahdollinen käyttää. Kun Frankien valtakunta sitä ennen oli ollut hajoomaisillaan yksityisten retkikuntiin, niin Pippin ja Kaarlo Suuri jälleen panivat kuninkaallisen yleis-hallituksen täyteen voimaan. Kaikki alamaiset velvoitettiin valtion kuuliaisuuteen ja palvelukseen. Kaikilta maan-omistajilta, josko heillä oli allodi tai beneficio, vaadittiin sotapalvelus: kolmen tai useamman manson haltia oli velvollinen itse marssimaan sotaan; yhden tai kahden manson haltiat yhdistettiin sillä tavoin, että kolmesta mansosta aina tuli yksi soturi; myöskin tilattomat vapaat olivat velvolliset toimittamaan kultakin kuudelta mieheltä yksi sotaan. Tämä yleinen asevelvollisuus osoittaa, että kaikki valtakunnan asukkaat nyt käsitettiin etupäässä kuninkaan alamaisiksi, huolimatta siitä, olivatko sen ohessa menneet yksityisten päällikköjen trustiin. Niinpä vaadittiin kaikilta alamaisilta myöskin uskollisuuden vala; se oli entisten olojen rinnalla jotenkin jyrkkä vallan-anastus kuninkuuden puolelta, ja kerrotaankin, että muutamat Frankilaiset allodin-omistajat eivät mielellään siihen taipuneet.

Ylipäänsä Kaarlon persoonallinen arvo masensi kaikki vastahakoiset taipumukset; mutta hänen hallituksensa ei kuitenkaan ollut siinä merkityksessä itsevaltias, ett'ei kansan mieltä ja etevien miesten neuvoa olisi kysytty. Reims'in pispa Hincmar on meille antanut asiallisen kertomuksen siitä järjestyksestä, joka vallitsi Kaarlo Suuren palatsissa, Ingelsheim'issä Rein-virran varrella, ja niistä valtiokokouksista, jotka siellä kahdesti vuoteensa pidettiin. Kuninkaan vassallit ja virkamiehet saivat silloin kokoontua, antamaan tietoja eri paikkakuntain tilasta ja tarpeista; kreivien kanssa seurasi myöskin kaksi-toista vapaata miestä kunkin kreivikunnan edustajina. Ja — "ett'ei näyttäisi heitä suotta kutsuttavan kokoon", — kuuluvat Hincmar'in sanat, — saivatpa kokoontuneet myöskin neuvotella niistä laeista, jotka kuningas aikoi säätää. Minun ei tarvitse lisätä, että yksinomainen päätös-valta jäi kuninkaalle. Siinä ei ollut mitään kansan valitsemaa eduskuntaa, vaan ainoastaan kuninkaan luottamusmiehet sekä kreivikunnista semmoiset, mitkä kukin kreivi tahtoi mukaansa ottaa. Mutta tarkoituksena oli kumminkin saada kansan tarpeista ja toiveista luotettavaa selkoa, ja Kaarlon suuruus on siinä, että hän kerrassaan synnytti ja noudatti tätä yleistä mielipidettä.

Kuinka tarkasti Kaarlo koetti valvoa virkamiestensä siivoa ja la'in-käytöksen säännöllisyyttä, siitä ovat hänen lukuisat asetuksensa, niinkutsutut Kapitularit, hyvänä todistuksena; hänen huolenpitonsa ulottui joka paikkaan, ja hänen matkustavaiset tarkastajansa eli lähetys-kreivinsä (Missi dominici) — laitos joka oli Longobardien valtakunnasta lainattu — auttoivat häntä kaikkea näkemään ja kaikkea oikaisemaan. Longobardeilta lainattuna näyttää myöskin olleen Skapene-laitos eli lautakunta. Niinkuin tiedämme, oli Germanilaisten kansain alkuperäisessä yhteiskunnassa tuomio-valta oikeastaan koko käräjä-rahvaan hallussa kreivin esimiehyyden alla. Aikojen kuluessa oli kuitenkin kansan kokoontuminen käräjiin tullut harvinaisemmaksi; ne, jotka antautuivat yksityisten päällikköjen trustiin tai vastaanottivat beneficioita, vetivät oikeus-asiansakin tämän isännän koti-oikeustoon, ja tästä syystä tietysti kreivikunnan ja satakunnan oikeustot joutuivat rappiolle. Kaarlo Suuri silloin sääsi, että kussakin kreivikunnassa piti määrätä seitsemän vakinaista lautamiestä, joiden oli velvollisuus aina tulla saapuville tuomiota tekemään; jos muita sattui käräjiin tulemaan, oli heilläkin osallisuus tuomiossa niinkuin ennenkin. Kreivin tehtävänä ei ollut itse tuomitseminen, vaan ainoastaan ulkonainen johto ja esimiehyys; mutta Kaarlo valvoi tarkasti, ett'ei tätä virkaa laimin-lyöty. Muutamat pienet otteet hänen Kapitulareistaan kuvaavat aian tapoja ja oloja. V. 779 säädetään: "Jos kreivi laimin-lyö oikeuden-käytöksen kreivikunnassaan, asukoot lähetyskreivimme hänen luonansa (s.o. hänen kustannuksellaan) siihen asti, kunnes oikeus on käytetty". V. 803: "Älköön kreivi pitäkö käräjiä, ellei ole syömätönnä ja selvällä päällä". V. 807: "Älkööt kreivit laimin-lyökö käräjiä metsänkäynnin tai muiden huvitusten tähden". V. 805: "Kukin kreivi pitäköön kelvollista kirjuria, ja älkööt kirjurit kirjoittako niin sekavasti, ett'ei voida sitä lukea". V. 803: "Kreivit ja heidän sijaisensa tuntekoot hyvin lakia, jott'ei tuomarit (s.o. skapenet eli lautakunta) voi heidän läsnä-ollessaan väärin tuomita". — Samat säätämiset myöskin sovitettiin niihin läänitysherrain oikeustoihin, joita jo oli syntynyt kreivikunta-oikeustojen rinnalla, ja etupäässä Kaarlo valvoi omien vassalliensa velvollisuuksia heidän seuralaistensa suhteen. Jos kuninkaallinen vassalli laimin-löi oikeudenkäytöksen, piti sekä kreivin että lähetys-kreivin asettuman hänen kotiinsa kesti-vieraiksi siihen saakka, kunnes hän oli velvollisuutensa tehnyt. Jos varkaita oli paennut jonkun seigneur'in alueesen, piti hänen toimittaa ne kreivin käräjiin; muussa tapauksessa hän itse tuomittiin kadottamaan beneficionsa tai vetämään sakkoa. — Nämä esimerkit lienevät kylläksi todistusta oikeuden-hoidosta Kaarlo Suuren valtakunnassa. Ne todistavat myöskin, että tuo suuri keisari tahtoi jälleen herättää henkiin, ei ainoastaan Romalaisen järjestyksen traditioneja, vaan myöskin Germanilaisen yhteiskunnan alkuperäiset laitokset.

Että hän retkikunta- ja beneficio-laitosten suhteen yllä-piti kuninkaan yliherruutta, olen jo muistuttanut. Allodin-omistajat, itsenäiset päälliköt ja yksityisten vassallit olivat velvoitetut uskollisuuteen kuningasta kohtaan yhtä hyvin kuin kuninkaan omat vassallit tai vassallin-vassallit; toisin sanoin: kuninkaallinen valta puhkaisi koko tuon aristokratillisen erikois-herruuden, joka retkikunta-laitoksesta oli kehittynyt. Mutta emme sen vuoksi saa luulla, että Kaarlo Suuri olisi tahtonut syntyvää feodalismia tukehuttaa tai hajottaa. Päin-vastoin hän näki siinäkin jotain järjestyksen välikappaletta ja pyysi sen vuoksi lujittaa seigneurin ja vassallin välit. Seuralaisen vanha oikeus luopua päällikkönsä trustista ja vapaasti antautua toisen palvelukseen, lienee juuri Kaarlo Suuren aikana tullut rajoitetuksi, ja yleisenä sääntönä näkyy jo pidetyn, että jokaisen irtaimen miehen piti hankkia itsellensä jonkun päällikön la'illista suojelusta. Aian yleistä taipumusta siinä kohden Kaarlo niin-muodoin ei suinkaan vastustellut, ja, niinkuin jo äsken-mainituista esimerkeistä nä'imme, hän tunnusti myös seigneuri-oikeustojen tuomio-valtaa kreivi-oikeustojen rinnalla. Voimme siis sanoa, että Kaarlo Suuren asettaman yleisen järjestyksen suojassa myöskin tuo syntyvä feodalismi varttui ja vahvistui.

Mutta monarkiian hajotessa 9:nnen ja 10:nnen vuosisatain meteleissä, tämä feodalinen järjestys onkin ainoa yhteiskunnallinen muoto, joka pysyy. Kuninkuuden arvo ja mahtavuus, keisariuden loisto, maakuntain säännöllinen hallinto ja kreivi-oikeustojen vanha la'inkäytös, tämä kaikki nyt tykkönään katoo; mutta seigneurien ja vassallien väli on jälillä, ainoana mahdollisena järjestyksen-muotona, jonka ympärille yhteiskunnan ainekset kokoontuvat. Ja myöntää täytyy, että juuri Kaarlo Suuren hallituskausi on vaikuttanut tämän feodalisen varttumisen. Ennen Karolingista aikakautta tosin kaikki feodalismin alkeet olivat tekeillä olleet, mutta aian seka-melskeet eivät sallineet mitään vakinaista muodostusta. Nyt tuo hurja kuohu oli hetkeksi ollut hillittynä, ja uusi muodostus oli päässyt alkuun. Käyttääkseni erään kemiasta lainatun kuvan, oli yhteiskunnan suolainen neste hetkeksi saanut sen verran lepoa, että kiteet saattoivat rakentua sisällisen taipumuksensa mukaan.

Eikä aikaakaan, niin tämä uusi järjestelmä alkaa yhteiskunnan piiristä levitä valtionkin alaan. Kaarlo Suuren ja hänen poikansakin, Ludvik Hurskaan, aikoina olivat maakuntain hallitusmiehet, kreivit, markkreivit, herttuat ja muut, vielä kruunun virkamiehinä, joita kuningas asetti ja eroitti mielensä mukaan. Mutta näiden virkain kanssa seurasi usein kuninkaallisia maatiluksia beneficioksi. Kun beneficiojen perittävyys nyt alkoi säännöksi tulla, oli aivan luonnollista, että viratkin seurasivat samaa taipumusta. Jo hyvin aikaisin lienee erinäisissä tapauksissa sattunut, että isän kuoltua poika peri hänen virkansa niiden beneficiojen kanssa, jotka virkaa seurasivat; usein ei liene ollut aivan helppo semmoista perimistä estää. Niin pian kuin kuninkaallinen valta heikkonee, alkaa siis virkain perittävyys tulla yleiseksi säännöksi; kreivit ja herttuat vähitellen lakkaavat olemasta kruunun käskynhaltioina ja muuttuvat kruunun vassalleiksi, anastaen haltuunsa kaikki kruunun oikeudet ja tilukset entisissä virka-alueissaan. Kun Kaarlo Kaljupää v. 877 oli lähdössä Italiaan, keisarillista arvoansa puolustamaan, hän antoi vakuutuksen Gallialaisten kreivikuntain perittävyydestä siinä tapauksessa, että joku kreivi hänen poissa-ollessaan kuolisi ja poika olisi keisarin kanssa vieraalla maalla. Tämä asetus tarkoitti oikeastaan yksityistä tapausta, mutta lienee sitten katsottu yleiseksi säännöksi. Ainakin on varma, että näinä seuraavina aikoina kreivikunnat ja herttuakunnat Ranskanmaalla muuttuivat vassallikunniksi, joissa kuninkaan suoranainen hallitus-valta lakkasi. Tietysti nämä vassallit periaatteessa tunnustivat kruunun esivaltiuutta. Mutta itse teossa olivat liian mahtavat, että heikontunut kuninkuus olisi voinut heitä palvelukseensa käyttää. Näin valtio-rakennus sekä Ranskassa että Italiassa meni pirstoiksi ja feodali-järjestys astui sijaan.

Tässä ei vielä ole paikka selittää feodali-maailman luonnetta ja omituisia laitoksia; ainoastaan asian syntyä olen tässä tahtonut tutkia, osoittamalla sen ohessa, kuinka Kaarlo Suuren hallitus, joka näyttää olevan poikkeuksena aian yleisestä suunnasta, kuitenkin on antanut läänitys-laitokselle varsinaisen tukensa. Tämä viimeinen väitös sopii vielä lyhyesti teroittaa seuraavaan muotoon. Kaarlo Suuren silmä-määränä oli ollut yhteiskunnallinen järjestys entisen sekasorron sijasta. Se järjestys, jonka hän oli tahtonut Germanilaisen kuninkuuden ja Romalaisen keisariuden nojaan rakentaa, ei ollut enää mahdollinen. Mutta järjestys jonkunlainen syntyi: läänitys-laitos, feodalismi. Että se oli kovin huono järjestys, sitä ei sovi kieltää; se tuskin oli muuta kuin järjestetty metelisyys, väkivallan la'istuttaminen yhteiskunnassa. Mutta se oli siihen aikaan ainoa mahdollinen järjestys, ja kumminkin suurena edistys-askeleena 7:nnen vuosisadan suunnattomasta sekasorrosta.