Kahdes-kolmatta Luento. Kansalliset historiat: Englanti.

Koska olemme kansallisten historiain tarkastamisessa alkaneet Romanilaisista kansoista, olisi epäilemättä Italian ja Ranskan perästä myöskin Espanja mainittava. Pyreneiden saarennon historia Keski-aikana onkin varsin omituinen; se on historia pitkästä kansallisesta taistelusta maahan asettuneita Muhammedilaisia vastaan ja sen ohessa historia vilkkaasta kansallisesta kehityksestä, joka tuopi mukaansa sekä ritarisuuden ihaninta kukoistusta että myöskin viljavaa valtiollista vapautta niissä pienissä valtakunnissa, mitkä taistelun aikana syntyivät. Keski-aian ja Uuden-aian raja-vaiheilla enimmät näistä kuningaskunnista vihdoin olivat yhdistyneinä suureksi monarkiiaksi, ja Espanjan kansa, joka silloin levittää vaikutuksensa, ei ainoastaan Atlantin takaisiin löytömaihin, vaan myöskin Euroopan yleiseen valtio-keskuuteen, näyttää hetkeksi anastavan ensimäisen arvo-sijan länsimaiden kansojen seassa. Vaan Espanjan suuruus ei tule pitkä-ikäiseksi; se varsin pian kadottaa sekä valtiollisen vapauden sisällisissä oloissaan että mahtavan valta-asemansa kansojen kesken, eikä ole sen perästä meidän päiviimme saakka voinut saavuttaa mitään mainittavaa virkaa inhimillisessä kehityksessä. Näin ollen meidän täytyy jättää Espanjan keskiaikainenkin historia sillensä, koska luento-aikamme mitta muutoinkin on liian lyhyt. Meidän täytyy, näet, rajoittaa tarkastustamme niihin kansoihin, jotka ovat olleet yleiselle inhimilliselle kultuurille tärkeimmät, ja käännymme siis tällä kertaa Englantiin, vapaiden valtio-muotojen varsinaiseen emämaahan.

Englannin historia Keski-aikana jakauntuu valtiollisesti kahteen jyrkästi eroitettuun aikakauteen, Anglosaksilaiseen ja Normandialaiseen. Oikeastaan sopii sanoa, että nykyisen Englannin valtiolaitos lukee alkuperänsä niistä oloista, jotka olivat seurauksena Hastings'in tappelusta v. 1066 ja Normandialaisesta valloituksesta. Mutta enemmin, kuin tavallisesti luullaan, on myöskin Anglosaksilainen yhteiskunta jäänyt perustukseksi Normandialais-aian kehitykselle; katson sen vuoksi tarpeelliseksi tehdä lyhyen silmänluonnin Anglosaksilaiseenkin aikakauteen. Tietysti en kuitenkaan voi ottaa kertoakseni Anglosaksien ulkonaista historiaa: kuinka he ensin Germanilaisina retkikuntina maahan tulivat ja pitkällisen taistelun perästä tunkivat Britiläisen väestön tieltänsä, kuinka heidän seitsemän, kahdeksan valtakuntaansa vähitellen ko'ottiin yhdeksi, ja kuinka he sitten parin sadan vuoden kuluessa saivat vaivalla ja tuskalla puolustaa itsenäisyyttänsä ja kultuuriansa Skandinavian Vikingejä vastaan. Tämä kaikki ei kuulu nykyiseen tutkimus-alaan. Ainoastaan muutamat muistutukset Anglosaksilais-aian yhteiskunnallisesta kehityksestä ovat tässä välttämättömän tarpeelliset esille ottaa.

Siinä kohden on ensin huomattava eräs tärkeä omituisuus Anglosaksien asettumis-oloissa, kun niitä verrataan esm. Frankilaiseen valloitukseen Galliassa. Anglien ja Saksien valtakunnissa ei jäänyt voitettu väestö asemilleen valloittajain sekaan, niinkuin laita oli Romalais-maailman muissa, Barbarien haltuun joutuneissa maakunnissa, vaan se yhteiskunta, joka valloituksen kautta perustettiin, pysyi puhtaasti Germanilaisena ja säilytti loppuun asti tämän alkuperäisen pääluonteensa. Aikojen kuluessa kuitenkin tarve lujemmista valtio-siteistä matkaan-saatti muutoksia, jotka osoittavat aian yleistä taipumusta aristokratillisiin laitoksiin. Retkikunta-laitos anastaa silloin yhä tärkeämmän sijan, ja ylimysten seuralais-joukot (gesith), joihin yhdistyy, ei ainoastaan tilaton soturi-väestö, vaan myöskin halvempi tilallinen kansa, tunkevat vähitellen yleisen kansalais-sotapalveluksen syrjälle. Tosin Alfred Suuri (vv. 871-901) koettaa Kaarlo Suuren esimerkin mukaan asettaa yleistä asevelvollisuutta; mutta hänen sääntönsä joutuvat pian unohduksiin ja sota-laitoksessa niinkuin yhteiskunnassakin aristokratilliset taipumukset pääsevät voitolle. Niinpä kuninkaallisesta seuralais-palveluksesta syntyy Thani-arvo eroitukseksi halvemmista vapaista, Ceorleista. Knuutti Suuren aioista alkaen jo tapaamme varsinaista sääty-eroitusta: — "kuninkaallisina Thaneina" ovat isommat tilanhaltiat, joilla on vähintäin 40 hîdaa eli maatilaa, taikkapa tilattomatkin, jos he persoonallisesti ovat kuninkaan palveluksessa; "kreivikunnan Thaneina" ovat kaikki 5 hîdan omistajat. Nämä ylimykset ovat sovintosakko-taksassa muita korkeammalla ja harjoittavat jotakin poliisi-valtaa alustalaistensa ja seuralaistensa suhteen. Erinäinen poliisi-sääntö, niinkutsuttu "Rauhan-takaus" (Frithborg), määräsi, että halvemman kansalaisen piti joko kuulua erinäiseen kymmen-miehiseen takauskuntaan, joka oli keskinäisessä edesvastauksessa jäsentensä käytöksestä, taikkapa antauman jonkun herran suojelukseen ja "gesith'iin". Tällä tavoin seuralais-laitos tuli yhteiskunnan valtaavaksi voimaksi. Mutta, kumma kyllä siitä ei kuitenkaan syntynyt mitään varsinaista läänitys-laitosta, niinkuin Euroopan mannermaalle; sillä ihmisten yhteiskunnallinen väli ei rakentunut maan-omistukseen, vaan jäi kuin jäikin henkilölliseksi keskuudeksi ylhäisön ja alhaison välillä. Joku keski-eräisyys Anglosaksien yhteiskunnallisissa oloissa oli tästä silminnähtävänä seurauksena.

Ylipäänsä Anglosaksit osoittivat omituista sitkeyttä vanhojen muotojen säilyttämisessä. Tämä oli muutamissa kohden kansallista heikkoutta; sillä tuo vanha Germanilainen yhteiskunta-laitos, jonka hajallista luonnetta ennen olen osoittanut, ei enää vastannut aian tarpeisin, eikä sekään aristokratillinen muodostus, jonka nä'imme samasta pohjasta kasvavan, antanut valtiolle tarpeeksi lujuutta ja voimaa. Juuri siitä syystä Anglosaksien valtakunta ei jaksanutkaan puolustaa itsenäisyyttänsä tuota lujasti järjestettyä feodali-armeijaa vastaan, jonka Wilhelmi Valloittaja toi mukaansa Ranskanmaalta. Mutta toiselta puolen sama vanhalla-oliaisuus myöhemmin antoi Anglosaksilaiselle väestölle voimaa kestämään orjuuden päiviä Normandialaisen herruuden alla. Etenkin tärkeä kansan tulevaisuudelle oli tuo kunnallinen itsehallinto ja oikeuden käytös, joka oli pysynyt alkuperäisellä Germanilaisella pohjalla niissä kreivikunnissa (Shire'issä) ja kihlakunnissa (Hundareissa), joihin maa oli jaettu. Määrä-aikoina kreivikunnan miehet kokoontuivat, vanhimpaan aikaan eolderman'in eli kreivin, sittemmin kuninkaan asettaman sheriff'in (shire-gerefa'n) esimiehyyden alla, ja näissä kokouksissa sekä oikeuden jutut että alueen kunnallis-asiat ratkaistiin. Tätä tapoihin juurtunutta laitosta ei voinut vieraskaan valta sitten hävittää, ja vastaisina aikoina Englannin vapauden-taimi imi tästä kunnallisesta itsehallinnosta tuoreita elämän-nesteitä.

Niin täydellistä kansallista kukistusta kuin se, minkä Normandialainen valloitus matkaan-saatti Englannissa, ei ole historiassa usein nähty. Tosin Wilhelmi Valloittaja oli nousevinaan Anglosaksien kansalliselle valta-istuimelle ja lupasi säilyttää "Edward Tunnustajan la'it". Mutta itse teossa koko hallitusmeno muuttui muukalaiseksi ja kaikki Anglosaksilaisen yhteiskunnan yliset kerrokset lakaistiin säälimättä pois, ei ainoastaan maalliselta alalta, vaan kirkonkin piiristä. Näiden sijaan asettui Normandialainen, kieleltä ja mieleltä ihan muukalainen ylimys-sääty, joka istui maata vallitsemassa, aseellisen armeijan kaltaisena keskellä vihollista väestöä. Nämä Ranskasta tulleet valloittajat toivat feodalismin mukaansa valmiiksi kehittyneenä laitoksena; se tässä järjestyi vahvaksi despotilliseksi kahleeksi, jonka kaikki renkaat liittyivät kuninkaalliseen valtikkaan. Koko maa jaettiin vassallikuntiin, isompiin ja pienempiin, joiden kunkin haltiat olivat velvolliset asettamaan vissi määrä ritareita kuninkaan palvelukseen. Saadaksemme jotakin yleistä kuvaa senaikuisista oloista, tahdon mainita, että näitä kruunun pää-vassalleja ("Tenentes in capite", Chief-tenants) oli lukumäärältä noin 6 tai 7 sataa, mutta läänitys-alojen suuruus oli varsin erilainen; muutamat eivät sisältäneet kuin yksityisiä ritari-tiloja, muutamat taas useita satoja. Suuremmat kruunun-vassallit tietysti jakoivat alansa ala-vassalleille, niinkuin Euroopan mannermaallakin oli tapana, ja näiden ala-vassallien joukossa nyt jo tavataan paljon Anglosaksilaisiakin miehiä; sillä muukalais-asutuksen mies-luku nousi korkeintaan noin 7:ään tai 10:een tuhanteen mieheen, eli noin 35-40 tuhanteen henkeen, joka näkyy tehneen noin 2 % maan silloisesta väkiluvusta. Mutta kaikki valta ja johto oli kumminkin joutunut tuon Ranskalaisen vallas-säädyn haltuun, joka ei ymmärtänyt muun väestön kieltä ja tapoja, vaan vihollisen tavalla piti sitä kovan kurin alla. Kaikki Englannin hallitsijatkin Wilhelmi Valloittajasta Edvard I:een asti ovat ihan vieraina maan alkuperäiselle kansallisuudelle, ja tuo kuuluisa Rikhard Leijonamieli, jonka mainetta Ranskan trubadurit ovat laulaneet, on tuskin muuksi katsottava kuin Ranskalaiseksi seikkailija-päälliköksi, joka sattumalta myöskin kantoi Englannin kruunua. Vuosisadan aiat ja enemmänkin on koko Englannin historia ikäänkuin upotettu tähän muukalaisuuden tulvaan.

Kuinka näistä orjuuden oloista vähitellen kasvaa Englannin kansallinen vapaus, tahdon koettaa muutamilla lyhyillä viittauksilla Teille selville panna. Ensiksi tulee minun huomauttaa, että siinä kehitys-työssä, joka nyt alkaa, kummallakin kansallisuudella, sekä Normandialaisella että Anglosaksilaisella, on ollut tärkeä osansa. Muistamista on, että valtiollisen vapauden ensimäisiä ehtoja on tarkka järjestys; sillä se vapaus, jolta puuttuu järjestystä ja kansallista itse-kuria, kutsutaan vallattomuudeksi, ja sen nojaan ei mitään valtiollista olemusta käy perustaminen. Anglosaksilaisen luonteen pää-vikoja näkyy olleen heidän taipumattomuutensa säännölliseen valtio-kuriin ja siitä seuraava valtiollinen velttous, joka matkaan-saatti heidän valtakuntansa perikadon. Sitä vastoin Normandialainen valta järjestyi ankarimman sotakurin malliin, ja siinä kohden feodalismin siteet muodostuivat Englannissa paljoa lujemmiksi kuin muualla Euroopassa. Ranskassa esm. katsottiin luonnolliseksi asiaksi, että paroonien ala-vassallit seurasivat omaa esivaltiastaan, jos tämä oli joutunut sotaan kuningasta vastaan, ja erikois-sodat paroonien kesken olivat jokapäiväistä tavallisuutta. Mutta Englannissa joka mies oli edellä kaiken sidottuna alamaisuuteen kuningasta ja kruunua kohtaan, ja Wilhelmi Valloittaja otti ala-vassalleiltakin uskollisuuden-valan. Ylipäänsä Normandialainen kuningas-valta Englannista heti alusta sai sotakomennon-kaltaisen ankaruuden, joka melkein yhtä tylysti koski Normandialaista ylimyskuntaa kuin voitettua väestöä. Mutta kumpaisellekkin se oli hyvä koulutus yhteiskunnallisen hengen herättämiseksi. Myöskin Englannin umpinainen saari-asema vaikutti, ett'ei paroonit voineet etsiä etujensa keskustaa ulkopuolelta oman valtakunnan piiriä, ja varsinkin sitten kun Normandia oli kadotettu v. 1204, täytyi heidän yhä enemmin kodistua siihen maahan, johon ensin olivat muukalaisina tulleet. Näin syntyi lujan valtio-järjestyksen kautta yhteisiä etuja, jotka liittivät nuo viholliset väestöt toisiinsa; näinpä myöskin ensimäiset ponnistukset valtiollisen vapauden saavuttamiseksi saivat alkunsa.

Saatan kenties edellyttää, että jo tavallisista oppikirjoista tiedätte ne syyt ja seikat, jotka vaativat Englannin ylimyksiä asettamaan jonkinlaista rajaa kuninkaallisen vallan väärinkäytöksille. Mutta hätäinen silmäys tuon kuuluisan Magna Charta asetuksen pykäleisin antaa meille selvän käsityksen siitä tirannillisesta hallituksesta, jota Normandialaiset kuninkaat Englannissa siihen saakka olivat harjoittaneet; täytyy ainoastaan lisäksi muistuttaa, että tämä mielivaltainen hallitus-meno ei ollut vasta Juhana Maattoman aikana alkanut, vaan jo ensi aioista saakka perustui kuninkaallisen läänitys-esivaltiuuden nojaan. Useat Magna Chartan säännökset tarkoittavatkin kuninkaallisen läänitysherruuden supistamista kohtuuden ja siivouden rajoihin. Nuo lukemattomat rahan-kiskomis-muodot, joilla kuninkaat olivat tottunut vassallejansa veroittamaan, milloin apujen tai vielä useammin sakkojen nimellä, milloin holhoja- ja naittaja-oikeuden varjolla, koetettiin nyt saada tarkalle la'in-pohjalle sovitetuiksi; itse la'inkäytöstä läänitys-asioissa pyydettiin suojella kuninkaallisten tuomio-istuinten mielivaltaa vastaan. Niinpä esm. nyt säädettiin: "Kreivit ja paroonit ovat ainoastaan vertaistensa tuomiolla sakoitettavat eikä korkeammalle kuin rikoksensa määrän mukaan". "Ei mitään kilpiveroa tai apumaksua saa päälle-panna, ellei yleisessä vassalli-kokouksessa ole päätetty, ja silloinkin on ainoastaan kohtuullinen apu säädettävä". Ala-ikäisen vassallin holhojana kuningas ei saa muka läänitys-alaa häviölle panna; läänitys-perilliset ovat naitettavat säätynsä mukaan, eikä kuninkaan mielivallalla; leski ei ole pakoitettava naimiseen, j.n.e. Nämä pykäleet koskivat nimen-omaan paroonien omaa turvallisuutta; mutta Magna Chartan aikana Englannin ylimyskunta jo oli huomannut, että kansalais-vapauden suojelemiseksi tarvittiin kaikkien kansan-luokkain yhteinen harrastus, ja senpä tähden säädettiin sama la'in-turva, ei ainoastaan ala-vassalleille, vaan myöskin kaikille vapaille miehille valtakunnassa. Magna Chartan 42 § kuuluu:[45] "Vapaata ihmistä ei saa kiinni ottaa eli vankeuteen panna tai omaisuudesta pois tuomita tai henkipatoksi tehdä tai maanpakolaisuuteen ajaa, ei kuninkaan eikä hänen käskyläistensä kautta, ellei se tapahdu vertaisten la'illisella tuomiolla eli maan la'in mukaan". Seuraavassa pykäleessä kuningas pannaan vakuuttamaan "ei kellenkään myyvänsä, eikä keltään kieltävänsä tai viivyttävänsä oikeutta ja la'in-käytöstä". Nämä määräykset eivät tosiaan näytä sisältävän aivan ylöllistä mittaa kansalais-vapautta, ja sittenkin aikoja kului, ennenkuin niitä tarkasti noudatettiin. Mutta Magna Charta tuli olemaan se periaatteellinen kulmakivi, jonka nojassa Englannin kansa yhä edelleen kehitti yhteiskunnalliset laitoksensa.

Lähin askele tällä uralla oli Parlamentin synty, joka tavallisesti luetaan Simon de Montfort'in kapinasta Henrik III:nnen aikana, mutta kenties paremmalla syyllä on asetettava Edvard I:n hallituskauteen. Nimensä puolesta se tietysti on paljoa vanhempi, koska sana "parlamentum" (keskustelu) oikeastaan merkitsi kruunun-vassallien kokousta esivaltiaansa, kuninkaan, luona. Nämä kokoukset olivat laillansa jatkona Anglosaksilaisten Vitena-gemot'eihin (viisasten-kokouksiin), mutta seurasivat muutoin ihan luonnollisesti feodalisista tavoista, koska vassallien kumminkin täytyi joka vuosi tulla esivaltiaan luoksi, palvelustansa suorittamaan, ja silloin melkein oli välttämätöntä, että myöskin yleisistä asioista neuvoteltiin. Henrik II:n aikana oli kuitenkin tullut läänitys-velvollisuuden suorituksessa se muutos, että persoonallisen palveluksen sijasta maksettiin vuotinen kilpi-vero (scutagium), ja voimme arvata, että vassalli-kokoukset tästä aiasta olivat tulleet vähemmin säännöllisiksi. Sen vuoksi Magna Charta koetti tarkemmin järjestää niiden kokoontumista: ainoastaan näissä yhtymisissä oli muka luvallinen päälle-panna kilpi-veroja ja apu-maksuja, ja kuninkaan piti silloin kutsua arkkipispat, pispat, abbatit, kreivit ja suuremmat paroonit kukin eri kutsumus-kirjeellä, mutta vähemmät pää-vassallit yhteisellä kuulutuksella sheriffien kautta, ilmoittaen myöskin asian, jota varten kokoon-kutsuttiin. Tällä tavoin hengellinen ja maallinen ylimyskunta oli saanut itseveroitus-oikeutensa la'illisesti vahvistetuksi, ja se Parlamentin osa, jota sitten on nimitetty Yli-huoneeksi eli Lordien huoneeksi, oli jo pääasiallisesti valmiina. Ali-huoneen synty on paljoa hämärämpi ja tarvitsee erinäistä selitystä. Lähdemme siis nyt silmäilemään yhteiskunnan alisempia kerroksia kreivikunnissa ja kaupungeissa, joista varsinainen maan edustus on aikojen kuluessa muodostunut.

Olen jo edellisessä sanonut, että Anglosaksilainen kunnallis-laitos kreivikunnissa ei hävinnyt valloituksen kautta. Kreivikunta-käräjissä, joita nyt pidettiin joka kuukausi, toimitettiin sekä oikeuden-tutkinto siviili- ja rikos-asioissa että myöskin päätökset kaikenlaisista kreivikunnan yhteisistä asioista, niinkuin teiden ja siltain rakentamisesta, sisällisestä järjestyksen-hoidosta y.m. Mutta jäseninä tässä kunnallis-toimessa olivat kreivikunnan kaikki vapaat maan-omistajat, niinkutsutut Freeholder'it. Mitä väkeä siis nämä olivat? —

Nimi Free-hold merkitsee ylipäänsä vapaata läänitys-tilaa, joko välittömästi kruunun alaisena taikka jostakin kruunun-vassallista riippuvana ala-läänityksenä; ja Freeholder'it olivat siis osittain pää-vassalleja (Tenentes in capite), osittain ala-vassalleja. Edellisestä luokasta täytyy kuitenkin eroittaa pois kruunun suur-vassallit, valtakunnan ylimykset, jotka olivat liian mahtavia ja ylpeitä ryhtyäkseen kunnallisiin askareisin. Vaan ala-vassallien luokkaan saapi lukea, ei ainoastaan niitä, jotka pitivät ritari-läänityksiä sotaisella velvollisuudella jonkun herran alla, vaan myöskin semmoiset, jotka maksoivat esivaltiaallensa määrättyä veroa viljassa tai rahassa, eivätkä siis oikeastaan kuuluneet läänitys-aristokratiiaan. Ainoastaan lampuoti-tila (villenagium, josta Keski-aian lopulla, kun omistus-oikeus niissäkin vakaantui, syntyi niinkutsuttu "Copyhold") ei antanut asujaimellensa osallisuutta kreivikunnan käräjissä. Freeholder-säädyssä oli niin-muodoin kolme eri ainesta: 1:ksi Vähemmät kruunun pää-vassallit (barones minores); 2:ksi Ala-vassallit, joiden tilat olivat läänitys-alaisuudessa jollekulle pää-vassallille sotapalveluksen velvoituksella (tenure en chivalry); ja 3:ksi Verolliset perintö-talonpoiat, joiden tilat tosin olivat läänitys-alaisuudessa, mutta ilman sotapalveluksetta (socagium liberum, tenure en socage). Nämä kolme ihmis-lajia nyt alkavat yhteis-elämässä vähitellen hämmentyä yhteen. Kun sotapalvelus jo hyvin aikaisin vaihdettiin vuotiseen kilpi-veroon, ei ollut enää aivan silmiin-astuvaa eroitusta ritari-läänitysten ja talonpoikais-tilain välillä. Äsken mainittu kilpi-vero vaikutti senkin, että ritari-läänityksiä ruvettiin halkaisemaan pienempiin osiin; miehen ja ratsun palvelusta oli, näet, ollut mahdoton ositella, mutta kilpi-raha saatettiin jakaa vaikka sadanneksiin. Tämä taipumus ritari-tiloja palstoittamaan oli niin yleinen, että Magna Charta koetti erinäisellä pykäleellä sitä estää; mutta asia ei ollut autettavissa, ja Edvard I:n hallitessa vihdoin varsinaisella asetuksella annettiin siihen lupaa. Ja tämäkin seikka yhä enemmin poisti alkuperäiset arvon ja varallisuuden eroitukset kreivikuntien piirissä, niin että eri ihmis-lajit alkoivat naimisten ja tointen kautta yhteiskunnallisesti hämmentyä. Kun muistamme, että päävassallit alkuansa olivat pelkkiä Normandialaisia ja alavassallitkin suurimmalta osalta valloittaja-kansaan kuuluivat, mutta talonpoikais-tilain haltiat yksin-omaisesti olivat Anglosaksilaista sukuperää, on helppo ymmärtää tämän yhteen-sulamisen kansallinen merkitys. Voittajat ja voitetut tulevat tällä alalla yhdeksi kansaksi sekä mielen että kielenkin puolesta. Englannin nykyinen kansallisuus syntyy, ja Englannin kieli saapi alkunsa.

Mutta meidän oli erittäin tutkiminen, kuinka kreivikunta-olot vaikuttivat Parlamentti-laitokseen. Katsokaamme. — Olemme jo nähneet, että kruunun vähemmätkin pää-vassallit olivat sekä oikeutetut että velvoitetut saapumaan kuninkaan kutsumiin kokouksiin, vaikka kutsumus heille annettiin ainoastaan yleisellä kuulutuksella sheriffien kautta. Vähä-varaisempina miehinä he eivät kuitenkaan jaksaneet itse kukin kohdaltansa saapuville tulla, vaan tavaksi tuli, että saivat keskuudestaan valita kaksi edusmiestä kustakin kreivikunnasta. Nämä edusmiehet tietysti valittiin kreivikunnan käräjissä, ja välttämätön seuraus oli, että varsin pian kaikki Freeholder'it tulivat vaaliin osallisiksi. Nuo tällä tavoin Parlamenttiin lähetetyt edusmiehet tosin vastakin kantoivat nimen "kreivikunta-ritarit"; vaan heidän säätynsä jo käsitti, ei ainoastaan pää-vassalleja ja ala-vassalleja, vaan myöskin vapaat perintö-talonpoiat.

Näemme siis, kuinka Englannissa feodalisminkin perustuksella vapaita valtiolaitoksia saattoi kehittyä, vaikka tunnustaa täytyy, että Anglosaksilainen kunnallis-laitos siihen oli tärkeänä välikappaleena. Merkillistä on, että kaupunkienkin edustus-oikeus Englannissa näkyy rakentuneen feodali-periaatteisin. Lontoo hyvin varhain itsehensä yhdisti pienen Middlesex'in kreivikunnan ja peri sen oikeudet. Muut kaupungit olivat enimmältään kruunun epä-vapaita vero-alueita, jotka ensi-aikoina tavallisesti annettiin arennille ahnaiden aatelismiesten haltuun. Silloin kaupunkilaiset keksivät sen keinon, että itse ottivat itsensä arennille ja sillä tavoin saivat oikeuden itse järjestää veroituksensa. Tämä niinkutsuttu "kaupungin vuokraus" eli "läänitys-vuokraus" (firma burgi, fee-farm) oli heille itse-hallinnon alku. Lisäksi ostivat itsellensä muutkin kunnallis-oikeudet, mitä kreivikunnilla ennestään oli, ja saivat kuninkaalta erinäisen vapaus-kirjan (charta incorporationis), jonka voimasta kaupunkikunta kokonaisuudessaan käsitettiin joksikin kruunun pää-vassalliksi. Mutta semmoisena tietysti kaupunki oli oikeutettu Parlamenttiinkin tulemaan, s.o. lähettämään sinne edusmiestä.[46] Havaitsemme tästä, että porvaritkin osasivat eduksensa käyttää Normandialaista feodali-laitosta. Englannin kansan historiassa onkin se omituisuus, että orjuuden kahleita ei ole muserrettu, vaan niitä on taottu ja taivutettu, kunnes niistä on syntynyt yhteiskunnallisen järjestyksen ja kansalais-vapauden hyödyllisiä kehitys-muotoja. Siinä on todellakin loistava esimerkki kansallis-hengen voimasta ulkonaisten olojen muodostamisessa.

Näistä aineksista, joiden syntyä edellisessä olen koettanut lyhyimmiten selittää, on Englannin vapaa edustus-laitos saanut alkunsa: hengellisistä ja maallisista ylimyksistä muodostui ylihuone, kreivikunta-ritareista ja kaupunkien edusmiehistä ali-huone. Parlamentin varsinainen voima tuli alusta saakka olemaan siinä, että se piti valtakunnan kukkaroa hallussaan eli toisin sanoin, että se oli oikeutettu myöntämään tai kieltämään jokaista lisä-veroa. Kuinka Englannin ylpeät paronit (v. 1297) pakoittivat tuota jäntevää Edvard I:stä vahvistamaan tätä Parlamentin itseveroitus-oikeutta, tiedätte epäilemättä historiallisista kertomuksista. Mutta huomiota ansaitsee itse vahvistus-kirjan sanat: "Ei mitään apumaksua tai veroa saa päälle panna eli nostaa, elleivät ole yhteistä suostumustansa antaneet arkkipispat, pispat, kreivit j.n.e. sekä muut vapaat miehet valtakunnassamme". Tämä suostumisen yhteisyys oli sen vuosi tärkeä, että se liitti Parlamentin eri ainekset yhdeksi ainoaksi valtio-mahdiksi. Laki ei enää tietänyt eri sääty-eduista ja eri kansallisuuksista, vaan Englanti oli yhtenä kansakuntana Parlamentissaan edustettu.

Paljon olisi vielä lisättävää Keski-aikaisen Englannin seuraavista vaiheista: — kuinka kansallis-tuntu varttui Edvard III:nnen Ranskalaisen sodan kautta, kuinka Englannin kieli alkoi muodostua kirjallisuudessa, tunkien Ranskan kielen pois sijalta, kuinka Parlamentin vaikutus-voima vähitellen karttui olletikkin Lordien rohkean itsenäisyys-tunnon kautta, ja kuinka vihdoin Ruusujen sota heikonsi ylimyskunnan voimaa ja sen vuoksi myöskin joksi-kuksi aiaksi koko parlamentin merkitystä. Mutta nämä tapaukset eivät enää ole tutkimuksellemme yhtä tärkeät kuin tuo suuri kansallinen ja yhteiskunnallinen muodostus, jonka luonnetta olen koettanut edellisessä selittää. Englannin yleis-inhimillinen merkitys on pää-asiallisesti ollut sen vapaissa valtio-laitoksissa, ja näiden syntyä meidän piti tällä kertaa etupäässä tarkastella.